Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for 4 helmikuun, 2008

Virginia Woolf

Minäkin haluaisin oman huoneen – sellaisen, missä saisi rauhassa olla, ajatella ja vaikkapa kirjoitella. Ja tietysti tarvitsisin myös omaa rahaa voidakseni toteuttaa itseäni. Virginia Woolf, joka on kirjoittanut feministisen klassikon Oma huone,  oli itse aikoinaan siitä onnellisessa asemassa, että hänellä oli sekä rahaa että huone. Nigel Nicolson kirjoittaa jokin aika sitten suomennetussa Virginia Woolf -elämäkerrassa (2000, suom. Ruth Jakobson 2007, Ajatus Kirjat), että Woolfilla oli jopa valinnanvaraa kirjoittamistilansa suhteen. (Tosin hän siitä huolimatta kirjoitti talonsa kellarikerroksessa sijainneessa rauhattomassa varastohuoneessa.)

Ikävä kyllä sekä oma huone että oma raha  jäävät kerrostalossa asuvalle, keskituloiselle perheelliselle miehelle vain haaveeksi. Kaikki kunnia Virginia Woolfille, erityisesti hänen hienoille romaaneilleen, mutta yhteiskunnallisessa ajattelussaan ja feminismissään hänen näkökulmansa hieman ontuivat. Woolf kirjoitti oman porvarisluokkansa naisille, joiden asema oli monessa mielessä huomattavasti parempi kuin työväenluokan naisten ja miesten. Tähän näkökulmaongelmaan Nicolsonkin puuttuu kritisoidessaan Woolfin poliittista ajattelua. – Tietenkään Woolfin asemaa ja arvoa yhtenä naisliikkeen vetureista ja esikuvista ei voi kieltää. Miksi pitäisikään? Naisten asema 1900-luvun alkupuolen Englannissa oli huono, edes äänioikeutta ei ollut. (Kyyninen sivukommentti: minulla on 2000-luvulla elävänä miehenä äänioikeus, mutta eipä se juuri mieltä lämmitä. Ääneni menevät useimmiten joko täysin harakoille tai sitten auttavat sellaisten valintaa, joita en haluaisi missään nimessä kannattaa.)

Virginia Woolf -elämäkerran kirjoittaja Nigel Nicolson tuntee kohteensa: hänen äitinsä Vita oli Virginia Woolfin ystävä ja myös rakastajatar. Muutenkin Nicolsonin on helppo lähestyä aihettaan, sillä lukuisat tutkijat ja kirjoittajat ovat vuosikymmenien ajan koonneet valtavan määrän aineistoa Woolfin elämästä ja tulkintoja hänen teksteistään. Silti elämäkerta on yllättävän koruton, kronologinen esitys Woolfin vaiheista. Mitään  erityisiä paljastuksia kirja ei tee – ei voisikaan, koska todennäköisesti aiheesta on jo jokainen kivi käännetty.

Jonkinlaista dialogia aiempien tutkijoiden kanssa Nicolson kuitenkin käy, sillä hän pyrkii kritisoimaan joitakin Woolfin kiihkeimpien näkemysten perusteita ja kyseenalaistamaan esimerkiksi feministisesti painottuneen tulkinnan, jonka mukaan Virginia ja Leonardo Woolfin avioliitto olisi ollut onneton ja että Leonardon laiminlyöntien takia Virginia ajautui itsemurhaan. Kirjasta käy kuitenkin ilmi, että Virginia Woolf oli henkisesti tasapainoton jo nuorena. Vanhetessaan hän koki yhä suurempaa henkistä painetta luomistyönsä takia, ja siksi hänen terveytensä järkkyi.

Woolfin näkemyksistä Nicolson kritisoi ehkä eniten hänen pasifismiaan, tai oikeastaan sen perusteita. Woolf nimittäin oli monissa kirjoituksissaan sitä mieltä, että sota on mieletön, miehisen vallankäytön ilmentymä, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Kun Woolfin ”sotapamfletti” ilmestyi kesäkuussa 1938 (fasismin varjoen pimentäessä uhkaavasti Eurooppaa), monet kriitikot suhtautuivat siihen melko suopeasti, minkä Nicolson tulkitsee merkiksi siitä, että mieskriitikot eivät uskaltaneet sitä kritisoidakaan. Mutta naiskriitikot uskalsivat. Nicolson siteeraakin Theodora Bosanquetin kritiikkiä englantilaisessa kirjallisuuslehdessä Time and Tide:

En oleta, että Virginia Woolf kaikesta päinvastaisesta näytöstä huolimatta väittäisi, että kateutta, turhamaisuutta, ahneutta ja omistushalua esiintyisi ainoastaan julkisuudessa ja että ne ilmenisivät lähes yksinomaan miessukupuolessa.

Juuri sitä Woolf kuitenkin väittää. Woolfin analyysi vallasta ja sen luonteesta sekä ihmiskunnan pahuudesta on melko yksioikoinen. Woolf sivuutta sen tosiasian, että itsekkyys on ihmislajille sekä vitsaus että pelastus – ilman sitä emme olisi selvinneet lajien välisessä kamppailussa, mutta toisaalta juuri sen takia ajaudumme jatkuvasti konflikteihin eturistiriitoinemme. Sodat, yhteiskunnallinen eriarvoisuus, rasismi, Afrikan nälänhätä, paperitehtaiden lakkauttamiset yms. tuskin loppuisivat, vaikka kaikki valta siirrettäisiin naisille. – Ja aivan kuten moni muukin pasifisti, Woolfkin ajautui motiiviristiriitaan Hitlerin aloittaessa hävityksensä. ”Tapahtumat kävivät pasifismin edelle”, Nicolson toteaa kirjassaan.

Kiinnostavaa kirjassa on Bloomsburyn ryhmän vaiheiden kuvailu. Ryhmään kuului useita kirjailijoita, taiteilijoita ja tieteentekijöitäkin.Virginia ja Leonardo Woolfin lisäksi mm. T.S. Eliot, E.M. Forster, Vanessa Bell, Roger Fry ja Duncan Grant kokoontuivat vaihtamaan mielipiteitä ja jakamaan kokemuksiaan. Vapaamielisyys, älyllisyys ja luovuus luonnehtivat ryhmää, josta kehittyi varsin tiivis sisäpiiri.

Oman osansa elämäkerrassa saavat Virginia Woolfin teokset. Niiden esittely ja taustoittaminen jää kuitenkin mielestäni turhan vähälle huomiolle. Ehkä Nicolson on ajatellut, että Woolfin romaaneja on jo analysoitu ihan tarpeeksi. Siksi elämäkerta jääkin sivumäärältään melko suppeaksi, alle 200 sivua. Toisaalta näin lukijalle tarjoutuu nopeasti omaksuttava tietopaketti Woolfin elämästä – hänen kirjoihinsahan jokainen voi tutustua itse.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: