Kristian Korppi: Kuolleen silmät

Juhlistin viikonloppuna Mika Waltarin 100-vuotisjuhlaa lukemalla hänen kauhunovellikokoelmansa vuodelta 1926. Kuolleen silmät – kertomuksia tuntemattoman ovilta (1926, Schildt) on julkaistu nimimerkillä Kristian Korppi kirjoittajan ollessa vasta 18-vuotias. Nimi viittaa Edgar Allan Poeen ja tämän kuuluisaan Korppi-runoon – Poe-vaikutteet näkyvätkin kertomuksissa selvästi. Joukossa on maalailevaa goottityyliä ja kauhuromantiikan miljöökuvauksia: öinen hautausmaa, palatsi, öinen kirkko, kartano ja hautakammio. Ja kuten Poellakin, tähän klassiseen perinteeseen sekoittuu psykologinen näkökulma: lukijan pääteltäväksi jää, onko yliluonnollisissa ilmiöissä kyse kertojan/päähenkilön harhoista vai todellisista pahoista hengistä. Waltari – tai Korppi, kumpihan tässä nyt olisi korrektimpi ilmaus – käyttää myös maaniseen hulluuteen suistuvaa kertojahahmoa, joka on tuttu esimerkiksi Poen novelleista Kielivä sydän tai Berenike.

Kuin Bereniken toisinto on Kristian Korpin novelleista Kirotut silmät. Berenikessahan mielipuolinen kertoja kärsii monomaniasta – sairaudesta, jossa jokin yksittäinen asia saattaa ruveta kalvamaan mieltä niin pahasti, että henkilö ajautuu hulluuteen. Berenikessa tuo pakkomielle on kertojan serkun Bereniken hampaat. Novelli on kammottava ja päättyy siihen, kun sekavassa mielentilassa oleva kertoja pudottaa kirjoituspöydällään olevan rasian lattialle. Ja mikäpä onkaan sen sisältö … – Kirotut silmät –novellissa Korppi ylittää esikuvansa järkyttävyyden niin brutaalilla tavalla, että en hetken aikaa edes ihmettele, miksei tästä novellikokoelmasta ole otettu uusintapainosta. Hampaiden sijaan pakkomielle liittyy erään naisen silmiin; naisen, jonka synnyttämän (kertoja on lapsen isä) vauvan kertoja on upottanut suohon. Jätän novellin kauhujen yksityiskohdat (murha + hautarauhan rikkominen) kuvaamatta, mutta en kuitenkaan malta olla viittaamatta novellin alkulauseisiin:

Ee-ei, ha-haa! Te erehdytte aivan kokonaan. Minä en suinkaan ole mikään mielipuoli, kaikkea vielä. Minua huvittaa tuo otaksumanne. Olen vain ystävieni neuvosta täällä parantamassa rasittuneita hermojani. Tein liiaksi työtä. Ja minä pidän vahvoista muureista ja ristikkorautaisista ikkunoista ja lukituista ovista. Ne antavat niin turvallisen tunteen. Tänne niiden on vaikeata päästä. Ha-haa!

Ei voinut nuori Waltari tietää, että joutuisi uransa myöhemmissä vaiheissa itsekin hakemaan apua ristikkoikkunoiden takaa. Tosin silloin syynä oli vakava työuupumus, ei mielipuolinen hulluus, eivätkä Waltaria vainonneet kirotut silmät vaan romaanihenkilöt, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan, vaikka käsikirjoitus oli jo valmis.

Novellikokoelma on harvinaista herkkua, sillä siitä ei ole otettu uusintapainoksia. Kolme novelleista – Auringonlaskun saari, Punainen kolmio ja Muumio – on kuitenkin julkaistu kokoelmassa Lukittu laatikko ja muita kertomuksia (1978, WSOY). Niistä ensimmäinen kertoo viikinkikuninkaasta, joka miehineen purjehtii kaukaiselle saarelle ja löytää sieltä kaunista, vihreää jumalatarta palvovan kultin. Viikinkikuningas ryöstää jumalattaren patsaan laivaansa. Se koituu kaikkien turmioksi, sillä vaikka jumalatar ilmestyykin kuninkaalle öisin tarjoten tälle nautintoa, joutuu kuningas maksamaan siitä kalliin hinnan. Punainen kolmio taas on hieno psykologinen trilleri, jossa päähenkilö harhojen ja pakkomielteiden vallassa ajautuu itsemurhaan – tietenkin tarinassa on mukana salaperäinen, todella pelottava nainen, joka on joko mielikuvituksen tuotetta tai paha henki. Ja nainen on mukana Egyptiin sijoittuvassa tarinassakin: naispuolinen muumio lumoaa egyptologin – ja kirous toteutuu. – Tuo kokoelman toiseksi viimeinen novelli Muumio on samalla osoitus siitä, että Egypti-aihe kypsyi Mika Waltarin mielessä jo hyvin nuoresta saakka.

Nuoren Mika Waltarin naiskuva vaikuttaa poikkeuksellisen kompleksiselta. Kokoelman yhdeksästä novellista viiteen liittyy voimakas eroottinen lataus ja kohtalokas nainen – joko todellinen nainen tai houreinen harhakuva. Ja aina synnin palkka on kuolema. Lopuissakin novelleissa nainen aiheuttaa mustasukkaisuutta, hulluutta tai kostoa. – Novellissa Mustat orkideat eräs pankinjohtaja kertoo tarinan seudulla asuneesta ruhtinattaresta, jonka palatsissa vietettiin ”syntisiä juhlia”. Ruhtinattaren seuralaisena on suuri, musta koira, jota monet pitävät jonkinlaisena pahan hengen ruumiillistumana. Koira on hyvin mustasukkainen emännästään – niinpä romanssille tarjoutuukin tilaisuus vasta sitten, kun ruhtinatar lähettää koiransa ystävänsä luo kauas Venäjälle:

Tuo yö oli elämäni ihanin. Ja sen synti oli kaunis. Tuona yönä paljasti ruhtinatar minulle koko ruumiinsa häikäisevän valkeuden. Tummat kaihtimet oli laskettu alas ja punainen amppeli loi huoneeseen himmeätä valoa, kun minä hänen huuliltaan löysin ne itämaat, joista joskus olin uneksinut.

Iloa ei kestä pitkään. Koira palaa yllättäen takaisin, takkuisena ja pelottavampana kuin koskaan. Seuraavana yönä palatsin makuuhuoneen itämainen matto tahriutuu ruhtinattaren vereen. Koira ammutaan, mutta sen henki ei jätä pankinjohtajaa rauhaan. Muistoksi ruhtinattaresta pankinjohtajalle jää vain kuihtunut musta orkidea.

Itämaisuuteen Waltari liitti siis mystiikkaa ja eroottisuutta jo tuolloin – hieman myöhemmin hän lähti itse etsimään itäisen kulttuurin saloja Konstantinopoliin. Uuden etsintä ja 20-lukulainen elämänjano eivät muuten vielä näy tämän kokoelman novelleissa. Poikkeuksena on kuitenkin novelli Oopiumihoure, jonka alussa viitataan paheelliseen ja boheemiin miljööseen, merimiesten suosimaan yökerhoon Buenos Airesissa:

Edessämme on kolme lasia täynnä ainetta, jonka te varmaan tunnette – punaista, vihreätä ja vakka minkä helvetin väristä, jotka kaikki aineet sekoitettuina muuttuvat kermankarvaiseksi nesteeksi. Lethen kukkien juomaa, unhotuksen ja kaipauksen juomaa, kaiketi antiikin miehet sanoisivat, nestettä, joka sekoittaa aistit ja nopeasti tekee miehen hourupäiseksi raunioksi.

Laseissa on absinttia. Juoma oli novellin kirjoitusaikana kielletty monissa Euroopan maissa – Suomessa myös, kuten kaikki muutkin alkoholijuomat, sillä täällä elettiin kieltolain aikaa. Nimensä absintti on saanut koiruohon latinankielisestä nimestä. En tiedä, onko viittaus Lethen kukkiin yleinen absintin yhteydessä, mutta sopisi hyvin kuvaan – Lethe on kreikkalaisessa mytologiassa eräs Haadeksen joista, ja taruston mukaan juomalla Lethen vettä unohti kaiken. Riittävästi absinttia, niin lopputulos on varmasti sama. Lisäksi novellissa Oopiumihoure juomien vaikutusta voi halutessaan tehostaa: kyseisessä yökerhossa poltellaan myös oopiumia.

Jatkanpa vielä puhetta alkoholista, kun kerran alkuun pääsin. Kieltolaki kesti Suomessa koko ”iloisen kaksikymmentäluvun” ja päättyi vasta vuonna 1932. Silloin Alko otti tuotevalikoimaansa mm. Jaloviinan eli leikatun konjakin. Novellissa Naula minua hieman hämmensi se, että siinä kuvataan pienimuotoista illanistujaista näin:

Muutamana talvi-iltana tulivat Ruusenmarkki ja Haanperän Eemeli tänne minun tupaani, tähän samaan huoneeseen. Heillä oli mukanaan pari pulloa Kolmea Tähteä ja sikareita, ja me vietimme iltaa myöhään yöhön.

Tarinan sisäisessä logiikassa voisi kuvitella tuon kuvauksen sijoittuvan aikaan ennen kieltolakia. Oliko siis Kolmen tähden jallupullolla edeltäjä? – Ainakaan Google ei tuottanut tulosta tämän ongelman suhteen, pitäisi kaiketi kääntyä jonkun vanhoja etikettiä keräilevän harrastajan puoleen.

Keräilijöihin – tai ainakin hyvin varustettuihin antikvariaatteihin – kannattaa ottaa yhteyttä myös silloin, kun haluaa lukea Kristian Korpin novellikokoelman. Kaikissa kirjastoissakaan teosta ei nimittäin enää ole. Olisi korkea aika ottaa uusintapainos tästäkin Waltarin teoksesta. Luulisi varhaisen kauhunovellikokoelman kiinnostavan laajempaakin lukijakuntaa, vaikka se ei aivan vedä vertoja esikuvansa – Edgar Allan Poen – kauhukertomuksille. Muistettakoon kuitenkin, että nuori Waltari oli vasta mittavan tuotantonsa alussa. Ei 18-vuotiaalta voi vielä vaatia mestarin otetta.

Read Full Post »

Millennium-trilogia

Elokuun myydyin käännösromaani oli (HS 14.9.) Stieg Larssonin Millennium-trilogian päätösosa Pilvilinna joka romahti (2007, suom. Marja Kyrö, 2008, WSOY). Dekkaritrilogia on melko mittava: 1800 sivua veikin jonkin aikaa elämästäni, mutta olin luku-urakan jälkeen lopulta tyytyväinen siihen, että ahmaisin kirjat kerrallaan. En ole koskaan pitänyt jatko-osien odottelusta. Ja vaikka Larssonin teoksissa on omat notkahduksensa – välillä turhaa pyörittelyä ja varsinkin toista osaa olisi voinut karsia reippaasti – oli tarina henkilöhahmoineen mielenkiintoinen, viihdyttävä ja mukaansa tempaava. – Larssonin trilogian suosio perustunee siihen, että vaikka siinä käsitelläänkin yhteiskunnallisia ongelmia, poikkeaa lähestymistapa muuten ruotsalaisesta dekkariperinteestä.

Trilogia kertoo tutkivasta journalistista Mikael Blomkvistista, joka pyrkii tutkimaan asioita pintaa syvemmältä ja tuomaan totuuden esille arkaluontoisistakin asioista – etenkin silloin, kun muut toimittajat eivät sitä osaa, uskalla tai halua tehdä. Apunaan hänellä on erikoislaatuinen nuori nainen, Lisbeth Salander, joka on muistinero, luonnonlahjakkuus matematiikassa ja ylivertainen hakkeri. Lisäksi Lisbethilla on erittäin vaikea luonne: hän on synkkääkin synkempi, epäsosiaalinen ja tunnetiloiltaan arvaamaton. Tässä kompleksisessa henkilöhahmossa on kieltämättä vetovoimaa: ilman Lisbethia Larssonin trilogiasta ei varmastikaan olisi tullut myyntimenestystä.

Ensimmäisessä osassa (Miehet jotka vihaavat naisia, 2005, suom. Marja Kyrö, 2006, WSOY)  Blomkvist on saanut tuomion kunnianloukkauksesta tekemänsä paljastusjutun takia. Hänen esittämänsä syytteet erästä ruotsalaista teollisuusmogulia, Wennerströmiä, kohtaan ovat kyllä oikeutettuja, mutta todisteet puutteellisia. Blomkvist saa kuitenkin mahdollisuuden pelastaa maineensa, sillä hänelle tarjotaan apua yllättävältä taholta. Vastapalvelukseksi pitävistä todisteista Wennerströmin jutussa hänen on selvitettävä erään naisen mystinen katoaminen yli 40 vuotta aiemmin. – Jutun edetessä hän tapaa Lisbethin, joka alkaa avustaa Blomkvistia tämän tutkimuksissa. Ja lopulta päästäänkin jäljittämään sarjamurhaajaa.

Toinen (Tyttö joka leikki tulella, 2006, suom. Marja Kyrö, 2007, WSOY) ja kolmas (Pilvilinna joka romahti) osa kuuluvat kiinteästi yhteen – jo julkaisuteknistenkin syiden takia tarina on ollut pakko jakaa kahtia, sillä muuten kirjasta olisi tullut liian paksu. Blomkvist alkaa selvitellä toimittajakollegoineen laajaa seksikauppaa ja Lisbeth omaa menneisyyttään. Nämä kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa, ja syntyy melkoinen juonisoppa, jonka selvittämisestä kunnialla loppuun saakka täytyy nostaa Larssonille hattua.

Larssonin kirjat poikkeavat modernin dekkarikirjallisuuden valtavirrasta, jossa ihmisten hyvyyteen uskonsa menettänyt komisario ratkoo väkivaltarikoksia. Tällainen komisario tekee vain työnsä eikä saa kiitokseksi muuta kuin kuukausipalkkansa ja haukut vaimoltaan jatkuvien ylitöiden takia (ellei vaimo ole jo ottanut eroa). Blomkvist ei kuitenkaan ole poliisi vaan toimittaja, eikä hänen kohdallaan ole kyse pelkästään velvollisuudentunteesta tehdystä työstä vaan pelistä, jossa palkintona on totuuden julkistaminen – sekä maine ja taloudellinenkin hyöty.  Lisbethin motiivina taas on viha naisia alistavia pahiksia kohtaan ja henkilökohtainen kosto, toki myös mahdollinen taloudellinen menestys tyydyttää.

Larssonin teosten nautittavuus piileekin juuri siinä, että ne puhuttelevat aikuislukijaa yhteiskunnallisesti ajankohtaisilla mediakritiikki- ja ihmiskauppa-aiheillaan, mutta samalla lukija voi alitajuisesti kokea tyydytystä naiivilla ja lapsenmielisellä tavalla hyvän voittaessa pahan 6-0. Vaikka Mikaelilla ja Lisbethilla onkin melkoisia vastustajia ja vastoinkäymisiä, selviytyvät he kohtuullisen helposti vaikeuksista. Ja kun vastus kirjasarjan toisen osan lopussa alkaa vaikuttaa ylivoimaiselta, tulee kirjaan jopa ihmesadun piirteitä, mikä kyllä hieman vesittää tarinan uskottavuutta.

Satuja Millennium-trilogia lähenee siinäkin, että Mikael ja Lisbeth saavuttavat tavoitteensa muilla keinoilla kuin normaalilla raskaalla ja laaja-alaisella poliisityöllä: he käyttävät vippaskonsteja ja taikakaluja, aivan kuten satujen sankarit. Lisbeth on hakkerina niin ylivertainen, että hän pystyy murtautumaan kenen tahansa tietokoneelle/sähköposteihin/tietojärjestelmiin. Melkoinen etu. Lisäksi Lisbethilla on käytössään ”taikakaluja”, eli turvallisuusalan huipputeknologiaa: pikkuruisia kameroita, kuuntelulaitteita jne. Saduissa nämä tietysti olisivat maagisia esineitä, joiden avulla sankari/sankaritar saisi etulyöntiaseman vihollisiinsa. Vaikka Lisbeth esitetään jonkinlaisena anarkolesboaspergeranorektikkofeministipsykohakkerina, tulee hänestä silti mieleen suositun fantasiasarjan päähenkilö Artemis Fowl: tietokoneet ja tekniset laitteet täysin hallitseva lapsinero, jonka pyrkimysten toteutumista lukija voi vain ihaillen seurata.

Teosten pahikset ovat todella pahoja, mikä Millennium-trilogian arvomaailmassa tarkoittaa sitä, että jos pahis ei ole itse sotkeutunut lapsipornopiireihin, niin ainakin hänen tietokoneeltaan löytyy aiheesta materiaalia. Tässä kohdin kysymyksiä herättää Mikaelin ja Lisbethin suhde: Mikael on keski-ikäinen, Lisbeth taas häntä parikymmentä vuotta nuorempi. Ja vaikka Lisbeth onkin reilusti yli kahdenkymmenen, näyttää hän kuitenkin pukeutumistyylinsä, pienen kokonsa ja poikatyttö-lookinsa takia alaikäiseltä. Hmmm … Tämän dilemman kirjailija on ratkaissut siten, että Mikaelilla on seksisuhteita myös itseään vanhempiin naisiin – siten hän osoittautuu normaaliksi heteroseksuaaliksi mieheksi, jota kiinnostaa ensisijaisesti naiset, ei heidän ikänsä. – Toisen osan alussa 24-vuotias Lisbeth puolestaan viettelee 16-vuotiaan opiskelijapojan. No, eipä kai tuossakaan mitään hämminkiä ole, tuskinpa teinipoika kokemusta mitenkään erityisen traumaattisena pitää.

Seksuaalisuus ja siihen liittyvät suhteet ovatkin varmasti yksi Millennium-trilogian suosion salaisuuksista: Mikael heilastelee joka kirjassa jonkun naisen kanssa (useampienkin) – ei kuitenkaan machomaisesti, vaan jokanaisen hellänä ja ihanteellisen empaattisena unelmarakastajana. Nämä satunnaiset suhteet eivät myöskään aiheuta pahaa mieltä kenelläkään, sillä kaikki Mikaelin kumppanit ovat vapaita. Myös Erika, hänen toimittajakollegansa, joka elää vapaassa (!) suhteessa aviomiehensä kanssa. Aviomies on homo, Erika taas tarvitsee Mikaelia: ja kaikki suvaitsevat kaikkien touhut eikä ketään harmita! – Kuvion kruunaa se, että Lisbeth on biseksuaali: näin saadaan juoneen mukaan tyttöjenkin välistä ystävyyttä.

Siinäpä riittää vakiintuneessa parisuhteessa elävälle suomalaislukijalle pohtimista: kyllä voi elämä olla ihmeellistä Ruotsissa. 

Joka tapauksessa pidin Millennium-trilogiasta. Alussa kommentoimani ajoittainen turha rönsyily tarinassa annettakoon anteeksi, sillä kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyölle ei juurikaan jäänyt aikaa: Larssonin teokset ovat postuumisti julkaistuja, sillä hän kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen ennen kuin yhtäkään teosta oli julkaistu. Onneksi kolme käsikirjoitusta oli valmiina. – Ja jos ”satumaiset piirteet” juonessa arveluttavat, niin kyllä kirjasarjan esittelemistä ongelmista ja yhteiskuntakritiikistä löytyy rosoa. Joka tapauksessa viihdyttävää vaihtelua Mankellin, Edwardssonin, Nesserin yms. ruotsalaisten dekkarisaurusten kertomuksille.

Read Full Post »

Lumipäiväkirja

Lumisateessa on jotain epätodellista. Kun katsoo ylös, ei välillä ole aivan varma, putoavatko hiutaleet vai syöksyykö itse niitä kohti. Pyörre imaisee hetkeksi mukaansa, mielikuvitus tempoo painovoimaa vastaan, kantapäät irtoavat maasta. Voimakkaimmillaan kokemus on silloin, kun ensilumi saapuu loppusyksyn ankeuteen, muuttaa mustan valkoiseksi – lumi peittää maiseman ensin pieninä laikkuina, jotka vähitellen kasvavat toisiinsa kiinni, ja lopulta se valtaa näkymän kokonaan.

Minun todellisuudessani lumisade saa aikaan murtuman. Ehkä juuri siksi se mielestäni korostaa kaunokirjallisuudessa fiktion ominaisluonnetta enemmän kuin mikään muu säätila. Tämän lumiromantiikkani vuoksi jo Joel Haahtelan uusimman romaanin nimi, Lumipäiväkirja (2008, Otava), on minulle pieni elämys. – Kirja alkaa nimensä mukaisesti:

Joulukuun 15. päivänä, kuukausi sen jälkeen kun olin palannut työhön pitkän sairasloman jälkeen, alkoi lumisade. Oli varhainen aamu ja lumihiutaleet leijuivat ikkunan editse, putoilivat ikkunalaudalle, laskeutuivat alas kadulle, jota peitti jo ohut harso.

Lumisateella on hyvä alkaa tarina. Siihen liittyy selvästi odotusta ja mahdollisuuksia, mutta kuitenkin hyvin hienoviritteisiä, sillä vaikka lumisade muuttaa miljöötä ja tuo esiin uusia näkökulmia, niin varsinaisesti mikään ei muutu eikä mitään mullistavaa tapahdu. – Lukijan on kuitenkin syytä olla varovainen ennakko-odotuksissaan, koska lumisade saattaa johtaa mihin vain kaksinaisen luonteensa takia: lumi on elementtinä yhtä aikaa pehmeä ja kova, kylmä ja lämmin, kevyt ja raskas, ilmava ja tukahduttava, iloinen ja surumielinen. Jo lumihiutaleiden fyysinen olemuskin henkii ristiriitaa: hiutaleet näyttävät kieppuvan taivaalta täysin sattumanvaraisesti, mutta niiden muoto on kuitenkin säännönmukainen, vaikkakin yksilöllinen. Ja lumihiutaleen kauneus on tavallaan vain hämäystä, sillä lumihiutale on muotoutunut jääkiteestä, joka taas on muodostunut pölyhiukkasen ympärille (mistä seikasta romaanin kertojakin muistuttaa).

Lumipäiväkirjan kertoja on kuusikymppinen oikeustieteen professori. Opiskeluaikoinaan Heidelbergissa hän seurusteli jonkin aikaa Sigridin, saksalaisen opiskelijatytön, kanssa. Myöhemmin 70-luvulla Sigrid liittyi Punaiseen armeijakuntaan, saksalaiseen terroristijärjestöön, ja osallistui sen toimintaa. Sigrid jäi kiinni ja tuomittiin. 15. joulukuuta, lumisateen alettua, kertoja huomaa lehdestä artikkelin, jossa kerrotaan Sigridin päässeen vapaaksi 26 vankilavuoden jälkeen. – Lehtiartikkeli herättää vanhat muistot ja palauttaa mieleen kysymykset siitä, miksi nuoruuden rakastetusta tuli terroristi ja olisiko suhdetta pitänyt jatkaa. Pian kertoja lähteekin matkalle Saksaan, etsimään vastauksia.

Suomessa sataa lunta, Saksassa sataa lunta. Lumisade luo väljää sidosteisuutta tarinaan, sillä siihen palataan aina uudelleen. Haahtelan edellisessä romaanissa, Perhoskerääjässä, käytettiin hieman samanlaista tyyliä: perhosten siipien ohuus ja läpinäkyvyys vilahtivat siellä täällä tarinassa – lepattavina pyykkeinä, henkilöiden haurautena ja läpinäkyvinä pintoina. Lumipäiväkirjassa lumisateella on paljon metafyysisempi ulottuvuus. Selkeimmin se paljastuu kohtauksessa, jossa romaanin kertoja kiipeää talon katolle katsomaan öistä taivasta, lumisadetta:

”… ja samalla tunsin kuinka katto käteni alla alkoi liukua, rakennukset kasvoivat korkeutta, kaukana satoi lunta, toisessa ajassa, hiutale toisensa jälkeen lumen paino liikkui alaspäin; kiteet, joita oli kaikkialla ja joista kaikki muodostui, jotka järjestyivät yhä uudestaan ja taas hajosivat. Ja niin miljoonien kiteiden välke muuttui osaksi sitä minkä näki, jokainen ajatus, halu, toive, edessä näkyvä meri, tyynenä kajasteleva pinta, tuuli, talo, ihmiset ja heidän hapertuvat elämänsä, laivat, jotka lähtivät satamista ja palasivat samoihin satamiin, koska jokainen muisto oli yhtä kuin sen hetkinen teko, jokainen teko liikutti sen hetkistä muistoa …”

Lumipäiväkirja alkaa lumisateesta ja muistelemisesta. Muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja saavat aikaan tekoja, teot taas lisää muistoja – näin lumihiutaleiden tanssilla on yhteys kirjan tarinaan ja sen kehittymiseen. Lumisateen kylmässä virrassa kertoja kokee, että ei ole mitään alkua tai loppua, ei pysyvyyttä eikä varmuutta. Tuttu tunne, jonka itsekin olen monesti kokenut tuijotellessani pilviin, kohti ilmassa kieppuvia hiutaleita. – Haahtelan romaani sai minut hieman surumieliseksi, vaikkakaan en oikein osaa selittää miksi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään negatiivista, päinvastoin: kirja on onnistunut, jos se saa aikaan tunnetilan lukijassaan.

                                                                ————————

Saa nähdä, tuleeko ensilumi tänä vuonna 15. joulukuuta. Mikäli tulee ollenkaan. Lumen tuloa odotellessaan voi Haahtelan Lumipäiväkirjan lisäksi lukea muitakin lumiaiheisia kirjoja – teemasta voisi kirjoittaa useammankin postauksen. Fantasiakirjallisuuden hienoimpia siirtymiä on hetki, jolloin Lucy löytää vaatekaapin perältä lunta, sitten kokonaisen uuden maailman, Narnian. Jo lapsuuden suosikkeihini kuuluu tietenkin myös Muumipeikko ja taikatalvi: peikko herää kesken talviuntaan lumen peittämässä Muumilaaksossa, jossa kesäiset lainalaisuudet ovat keikahtaneet nurin niskoin. Jack Londonin lumiset erämaaseikkailut – klassikoita. Tai lumi voi luoda dramatiikkaa ja viitekehykset trillerille, kuten Agatha Christien dekkarissa Kuolema lähettää viestin, jossa seurue joutuu lumen saartamaksi – ja joukossa on murhaaja. Niin, ja tietysti mainittava on Peter Hoegin Lumen taju. Ja se, kun Gösta Sundqvist laulaa: ”Helsinki on hetkisen kaunis, kun lunta sataa …”

Read Full Post »

Mitä onni on

Viime tiistaina Otavan kirjallisten iltojen kiertue vieraili Jyväskylässä. Yleisönä oli äidinkielenopettajia, kirjastolaisia ja kirjakaupan väkeä. Kirjailijoiden esityksistä jäi erityisesti mieleen Mirja Pyykkö, Olli Jalonen ja Petri Tamminen. Pyykkö kertoi körttilapsuudestaan Oulussa, Jalonen lähes 20 vuoden työstä ja kymmenistä tuhansista matkakilometreistä nyt vihdoin ilmestyneen romaaninsa parissa ja Tamminen pohdiskeli onnen olemusta uuden kirjansa teeman mukaisesti.

Otava palkitsi kuulijat tarkkaavaisuudesta jakamalla tilaisuuden loppuessa Petri Tammisen romaanin Mitä onni on (2008, Otava). Tamminen kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jonka jaksaisi lukea sellainenkin, joka ei yleensä lue kirjoja. Helposti lähestyttävä kirja onkin: selkeitä lauserakenteita ja paljon lyhyitä virkkeitä, alle kaksisataa sivua pituutta, aiheen (siis onnen) problematiikka kaikille jo entuudestaan tuttu, kirjassa on vain muutama keskeinen henkilö, juoni etenee ilman turhia kikkailuja – ja itse asiassa tarina ja sen sisältämä opetuskin on yleismaailmallinen. Ei kannattaisi lähteä merta edemmäs kalaan, onnen etsinnässä varsinkaan.

Kirjan kertoja on kirjailijamies, joka vaikuttaa melkoiselta luuserilta niin kirjoittamisensa kuin perheensäkin suhteen. Hänen vaimonsa Liisa ehdottaa yhteistä hanketta, kirjaa suomalaisesta onnesta – kirjailija ottaa idean vastaan, mutta ryhtyykin kehittelemään sitä kaverinsa Hannun kanssa. Vaimo jätetään kylmästi sivuun, ja niin alkaa kertojan ja Hannun poikamaista kohellusta muistuttava projekti, jonka aikana matkataan pitkin Suomea, tutustutaan lukuisiin ihmisiin ja saadaan hyvin vähän mitään konkreettista aikaan onni-kirjan kirjoittamisessa.

Mitä onni on on paitsi kertomus onnen etsinnästä niin myös tutkielma kirjoittamisen vaikeudesta. Tosin romaanin kertojan kannattaisi kaikesta päätellen harkita alanvaihtoa – mitä järkeä on olla kirjailija, jos ei keksi mitään kirjoitettavaa? – Kertojan puolustukseksi sanottakoon, että onnesta on vaikeaa saada otetta: siihen on niin monta eri näkökulmaa, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. Kun kirjailija ja hänen ystävänsä kiertävät Suomea haastattelemassa ihmisiä, saavat he näiltä seuraavanlaisia onnen määritelmiä:

Onni on ruoansulatuskysymys. (runoilija)
Onni on syntyä Suomeen. (lottovoittaja)
Onni on oma kulta. (juhannushääpari)
Onni on rauhallisesti sujunut yövuoro. (synnytyslääkäri)
Onni on hyvä muisto. (99-vuotias)

Ehkä parhaimmin kirjassa onnen määrittelee kirjailijan oma tytär, joka kertoo onnen olevan tunnetta. Tämän näkökulman Petri Tamminenkin toi esille Otavan kirjaillassa. Hän vertasi onnen tunne-luonnetta tietoon onnesta ja toi esille sen tosiseikan, että vaikka ihminen tietäisi olevansa onnellinen, hänellä saattaa silti olla huonot fiilikset. Länsimaisen filosofian perinteessähän onnellisuutta on Aristoteleesta saakka pidetty ihmiselämän korkeimpana tavoitteena – mutta koska filosofiassa korostuu järki, on onnen määrittelykin usein järkikeskeistä ja ulkoisesti tarkasteltavissa oleviin tosiasioihin pyrkivää. Sellaisiin raameihin ei sovi käsitys onnesta tunnetilana. Monet ihmiset tuntevatkin itsensä onnettomiksi, vaikka kaiken järjen mukaan heidän pitäisi olla onnellisia.

Tunnistan tämän itsessänikin: asun hyvinvointiyhteiskunnassa, joka on yksi maailman turvallisimmista ja kehittyneimmistä valtioista, minulla on mukava perhe, työpaikka (ei aina niin mukava, mutta parempi niin kuin ilman työtä), riittävä toimeentulo, ilmaiset kirjastopalvelut, kohtuullinen terveys etc. Mutta silti en aina tunne itseäni onnelliseksi. Välillä mieltä kalvaa epämääräinen tyytymättömyys, eksistentiaaliset kysymykset ahdistavat, ihmisten typeryys ja itsekkyys suututtaa, kunnallisen päätöksen teon hitaus ja umpimielisyys raivostuttaa, ilmastonmuutos ja maailmanpoliittinen tilanne huolestuttaa ja kaikkein pahimpana vaivana on oma keskinkertaisuuden ja saamattomuuden tunne. Tilannetta ei paranna se, että ilman omakohtaista uskoa en voi tukeutua siihen ajatukseen, että ehkä vielä jossakin toisessa elämässä / paratiisissa odottaa parempi maailma. Ei, kaikki on tässä ja nyt, tätä mennään seuraavat 35–50 vuotta, sitten kaikki loppuu minun kohdaltani. Ellei jo aiemmin, jos huonosti käy.

Tämän henkilökohtaisen ruikutuksen siivittämänä päädynkin toteamaan, että itse asiassa koko onnellisuus käsitteenä ja ilmiönä ärsyttää minua (ainakin juuri nyt, kun asiaa synkeänä pohdiskelen – huomenna voi olla toisin). Ehkä juuri tästä syystä pidän kirjan kaikista onnenmäärittely-yrityksistä eniten Hannun vastauksesta, kun kirjailija kysyy häneltä onnesta:

– Oletko sä Hannu onnellinen?
– Ai minä, Hannu hämmästyi. – En mä halua olla onnellinen. Mulla on muutakin tekemistä. Mun pitää maalata.

Hannu ei haaskaa aikaansa pohtimalla onnellisuutta, vaan kokee sitä – maalaaminen on hänelle jonkinlainen flow-kokemus. Muutenkin Hannu etsii onnensa konkreettisista teoista, ei puheista ja pohdinnoista, kuten kirjailijaystävänsä. Hannu on hedonisti, joka harrastaa intohimoisesti makeisia ja naisia. Makeisten syöminen korostuu kirjassa, sillä kertoja muistaa aina mainita, mitä tuotetta hänen ystävänsä syö. Ja vaikuttaa siltä, että Hannu on paitsi makean suurkuluttaja niin myös etsijä: hän ei ole jämähtänyt mihinkään Fazerin Siniseen, vaan ahmii tarinan aikana melkoisen kirjon eri makeistuotteita. Sama pätee myös Hannun naissuhteisiin.

Kirjailija pyrkii ensin kartoittamaan tulevan kirjansa ”onnen jyviä” muiden ihmisten kokemuksista, mutta lopulta hän päätyy etsimään omaa henkilökohtaista onneaan. Ja mistäpä muualtakaan keski-ikäistyvä mies sitä hakisi kuin nuoruusaikansa kultaisista päivistä. Kirjailija lähteekin Hannun kanssa Tanskaan, kirjailijan nuoruudenrakastetun luokse. Ja siellä hän vihdoin oppii, mitä onni on – tai ainakin tajuaa jotain olennaista onnen olemuksesta.

                                  ————————————————

Omalla kohdallani onni lymyilee – melko kliseisesti, mutta minkäpä sille mahtaa – pienissä hetkissä: kun puolivuotias huudahtaa leluaan heilutellen ”Tättättäää!” tai kun sunnuntaiaamuna otan postiluukusta lattialle pudonneen Hesarin käteeni; kun aurinko paistaa parvekkeelle tai kun laitan jalkaani lämpimät villasukat; kun istumme kahvikupit kourassa katselemassa Euroopan karttaa ja suunnittelemme jo ensi kesän reissua tai kun palaan kirjastosta kotiin kassi täynnä varaamiani uutuuskirjoja; kun saan aikaa itselleni kirjoittaa blogiin jutun ja varsinkin kun saan sen valmiiksi; kun kämppä on siivottu viikkojen kaaoksen jälkeen ja voi taas alkaa hyvillä mielin sotkea paikkoja; kun työviikko on ohi ja juo sen ensimmäisen siemauksen olutta; kun makailee sängyssä kattoa tuijotellen eikä tee yhtään mitään.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Onnen määrä ja laatu vaihtelee, mutta kyllä sitä elämästä löytyy. Suurimman erehdyksen tekeekin silloin, kun alkaa miettiä elämäänsä kokonaisuutena, sillä kokonaisvaltaista onnea ja sen olemusta on mahdoton hahmottaa. – Ohessa pari kuvaa onnen hetkistä kesämökillä. Kun saa komean halkopinon valmiiksi, niin on varmasti onnellinen! (kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

Synttärin kunniaksi haamupäivityksiä …

Toissapäivänä Jäljen ääni täytti kaksi vuotta. Hiphei!

Ajattelin synttäreiden kunniaksi linkittää kaikki postaukseni niihin liittyvien kirjailijoiden sekä teostenkin perusteella. Melko aikaa vievä projekti, joka kieltämättä olisi kannattanut tehdä samalla kun postauksia on kirjoittanut … – No, parempi tehdä se nyt, kun olen viitannut ehkä noin 100-150 kirjailijaan ja teoksia on esitelty suunnilleen reilu sata.

Ihan kaikkia sivumainintoja en linkitä. Pääperiaattenani on, että kirja, josta olen kirjoittanut pääasiallisen esittelyn, ansaitsee paikkansa tuossa teoslistauksessa. Toisaalta, laitan mukaan myös sellaisia kirjoja, joista mielestäni muutamankin rivin maininta kertoo jotakin olennaista, esimerkiksi suhteessa siihen kirjaan, jonka lukukokemusta olen pohdiskellut.

En ole ihan varma, millaisilla systeemeillä (blogilista yms.) ihmiset blogini päivittymistä seuraavat. Joka tapauksessa luulisin, että lähiaikoina Jäljen ääni saattaa siis ilmoittaa itsestään haamupäivityksillä, koska blogin oikea laita muuttuu koko ajan.

Toivottavasti tästä on kuitenkin jotain iloa sellaiselle, joka kenties etsii lukuvinkkejä itselleen tai näkökulmia kirjallisuuteen. Noita arkistoon hautautuneita kirjoituksia ei kyllä muuten jaksa selailla.

Read Full Post »