Jos eilen Nobelin kirjallisuuspalkinnon kommentointi hyytyi minun osaltani saajan tuntemattomuuteen, tänään jätän Nobelin rauhanpalkinnosta kirjoittamisen väliin päinvastaisesta syystä: eiköhän tuosta kuule illan mittaan ja jatkossakin kyllästymiseen saakka.
Mutta eipä tuo haittaa, tekee hyvää herkutella suomalaisuudella näin positiivisessa asiassa ja vahvistella samalla kansallista itsetuntoa (muutenkin kuin muistelemalla jotain vuoden 1995 jääkiekkomestaruutta tai Virenin kultajuoksuja 70-luvulla …).
Hienoa!
———————-
Mutta siihen varsinaiseen tämän postauksen aiheeseen, A:han ja Ö:hön.
En tiedä, onko huumorille olemassa omaa teemapäiväänsä. Mielestäni pitäisi olla, mieluiten oikein liputuspäivä. Lipun voisi nostaa salkoon yhtä kunnioittavasti kuin aina muulloinkin, mutta lippulauluksi sopisi suomalaisen huumorin päivänä jokin iloinen ralli, vaikkapa Porsaita äidin oomme kaikki. Siihenhän löytyy valmiit ja kaikille tutut sanat myös toisella kotimaisella kielellä.
Koska tällaista erityistä huumoripäivää ei vielä ole, on otettava ilo irti näistä perinteisistä juhlapäivistä. Esimerkiksi tänään, Aleksis Kiven päivänä, voi lueskella Seitsemää veljestä ja etsiä sieltä jonkin hauskan kohdan. Niitä kyllä riittää.
Huumoritunnelmaa luodakseni valitsen tähän katkelman, jossa jo ajat sitten lukemaan oppinut Eero, tuo veljessarjan hännänhuippu, opettaa pirtissä muita ja samalla piruilee heille – rivien välissä kylläkin, mutta edes yksinkertaisille veljeksille ei tarkoitus jää epäselväksi.
Eero: Niin, A on ensimmäinen aapiston kirjain ja Ö sen viimeinen. ”A ja Ö, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen”, seisoo jossain raamatunkappaleessa. Mutta niinköhän koskaan olette kuulleet tai nähneet viimeisen ensimmäisenä, Ö:n A:na? Onhan se hieman sukkelaakin, kun tuo , pikkuinen, tuo ennen viimeinen vaivainen on äkisti parven ensimmäisenä kukkopoikasena, jonka puoleen muut katsovat ylös niinkuin hunöörillä ja kunnioituksella, niinkuin jotakin isällisyyttä kohden, vaikka tapahtuukin se vähän ympyrjäisillä silmillä. Mutta miksi poikkeen asioihin, joista ei ole meidän tekemistä nyt? Niin lukekaapas taas.
Eeron velmuilut ovat romaanin huumoriosaston parhaimmistoa ja luovat näyttämösovituksiin mainioita kohtauksia. Ja niin käy tässäkin, että Eero lopulta saa selkäänsä. Toki aivan ansaitusti, itsepähän tuota kerjäsi.
– En kuitenkaan kirjoita edellistä lainausta pidemmälle, sillä kurituskohtauksen kuvailu ei taitaisi nyt olla oikein korrektia: tänään ollaan rauhan asialla!
jäljen ääni 
Jahas, viimeinen lause paljasti sen mitä epäilinkin. Kuinka ollakaan Ö ja A todellakin, järjestyksessäpä hyvinkin. Ja vain katkoviivahan osia erottaa.
Rinnastus Eeron ja Suomen välillä jäi kyllä hieman epäselväksi – kun luin äsken päivällä kirjoittamani postauksen uudelleen, en ollut ihan itsekään tajuta, mitä se yritti vihjailla. Ongelma syntyi siitä, että tarkoitus oli kirjoittaa vain tuosta huumorista, mutta kun luin netistä Ahtisaaren voitosta, niin päädyin valitsemaan tuon tilanteeseen sopivan A ja Ö -pätkän.
Kirjoitus – ja vitsi erityisesti – on aina huono silloin, kun sitä joutuu selittelemään. Ja selitellessä se vain huononee.
– Hauskaa tässä on kuitenkin se, että eilen Suomessa ihmeteltiin, että kukakohan on Le Clézio … ja tänään maailmalla ihmetellään, että kukakohan on Martti Ahtisaari.
Ei se ole huono vitsi. Palkinnot ovat ihan ok. mutta pönötystautia vastaan pitää olla rokotteet kunnossa.