Eheä romaani?

Luettuani Katri Lipsonin romaanin Kosmonautti (Tammi, 2008) vilkaisin siitä kirjoitettuja kritiikkejä netistä. Muutama löytyikin – ja samalla myös näkökulma tämänkertaiseen postaukseeni: eheys. Jotta asia tulisi ymmärrettävämmäksi, siteeraan aluksi lyhyesti kahta kritiikkiä (linkkien avulla voi tutustua myös kirjaan, sillä en juurikaan aio esitellä itse romaania):

Katri Lipsonin esikoisromaani on hyvin eheä. Ulkoisesti pieneltä ja kieleltään vähäeleiseltä vaikuttava teos kasvaa pyörteisesti ja kierteisesti kuin tähtisumu koko elämän mittakaavaksi.

–  Pauliina Siekkinen, Savon Sanomat, 28.8.08

Lipson kierrättää näkökulmaa, eikä rakenna palapeliä valmiiksi. Mutta riittävän eheä Kosmonautti on.

– Antti Majander, HS, 28.9.08

Molemmissa kritiikeissä käytetään adjektiivia eheä. Se kuuluu niihin kritiikin kielen termeihin, joiden käytössä itse olen erityisen varovainen, ainakin romaaneista kirjoittaessani. – Voin muuten vakuuttaa mahdollisen lukijani siitä, että sanani ja tekoni muodostavat tällä kertaa eheän kokonaisuuden: jos WordPressin sanahakuun on luottamista, en tässä blogissa ole eheä-sanaa käyttänyt kertaakaan aikaisemmin.

Kun kirjoitetaan kritiikki runokokoelmasta, novellikokoelmasta, levystä tai konsertista, on eheän käytöllä selkeä tarkoitus. Edellä mainitut taideteokset koostuvat osista, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että esimerkiksi cd-levyn 15 kappaletta muodostavat yhdessä mielekkään musiikkielämyksen. Tällaisissa tapauksissa on perusteltua käyttää fraasia eheä kokonaisuus, jolloin eheä tarkoittaa yhtenäistä.
Mutta mitä tarkoitetaan, kun romaania kutsutaan eheäksi?

Kielitoimiston sanakirjassa eheä määritellään näin:

eheä (rinn. ehjä, ehyt)
1. esineistä: rikkoutumaton, vahingoittumaton. Eheät sukat.
2. viivoista, pinnoista tms.: yhtenäinen, katkoton, katkeamaton. Huone, jossa on vähän eheää seinäpintaa.
3. ominaisuuksista ja suhteista: yhtenäinen, kiinteä, tasapainoinen, ristiriidaton, särötön, kypsä. Taiteellisesti eheä sommitelma. Tekijänsä ehein romaani. Eheä, tasapainoinen luonne. Eheä maailmankuva.

Minulle eheä herättää hyvin konkreettisen mielikuvan: tyhjä juomalasi, joka on täysin naarmuton ja kirkas. Eheys on juomalasille elinehto: jos siihen tulee terävä särö – ja varsinkin jos se putoaa sirpaleiksi lattialle, se menettää luonteensa ja käyttötarkoituksensa. Sama ei kuitenkaan päde romaaniin: säröt, aukot, ristiriidat – ne juuri tekevät teoksesta usein mielenkiintoisen, kunhan eivät liikaa vaaranna romaanin kokonaisteosmaisuutta. – Tavallaanhan kaikki romaanit ovat eheitä kokonaisuuksia, koska perusluonteeltaan romaanin täytyy sitä ollakin, ja toisaalta mikään romaani ei ole eheä kokonaisuus, koska sellainen olisi sanan varsinaisessa merkityksessä mahdottomuus. Romaani potkii, sätkii ja rakoilee: se ei ole sileäpintainen ja muodoltaan kiinteä (kuten juomalasi).

Ei kriitikko silti ole väärässä käyttäessään romaanista ilmausta eheä. Romaanista puhuttaessa sanan merkitys ja sen käytön tarkoitus täytyy vain aina lukea teoskohtaisesti: sillä ei ole samanlaista yleisluonteista sisältöä kuin vaikkapa novellikokoelman kohdalla. – Syy termin käyttöön voi olla se, että käsitellyssä romaanissa itsessään on piirteitä, jotka kyseenalaistavat teoksen yhtenäisyyden, eheyden: on useita kertomuksia, useita kertojia, lukuisia päähenkilöitä, teemoja, näkökulmia jne. Eli hieman paradoksaalisesti voi todeta, että silloin, kun romaania kutsutaan eheäksi, syy ilmaisuus saattaa olla juuri päinvastainen: kyseinen romaani ei nimenomaan olekaan kaikin puolin eheä, päinvastoin, mutta kriitikko haluaa viestiä lukijalle, että se on kuitenkin riittävän eheä. Juuri näin tekee Antti Majander kirjoittaessaan: Mutta riittävän eheä Kosmonautti on.

Mikä Lipsonin Kosmonautissa sitten kyseenalaistaa eheyden? Romaani sijoittuu Neuvostoliittoon ja kertoo kosmonautin urasta haaveilevasta Serjožasta, hänen ystävästään Sažasta, heidän musiikinopettajastaan Svetlanasta, Serjožan äidistä ja Serjožan haaveesta dokumenttia tekevästä ohjaajasta. Kertoja vaihtaa näkökulmaa henkilöstä toiseen, ja vaihtuupa välillä kertojakin minämuotoiseksi, kun Sažan näkökulmaa syvennetään. Kaiken keskiössä on Serjožan ja Svetlanan suhde: rakkaus, joka ei olosuhteiden takia voinut olla mahdollinen eikä oikeastaan henkilöidenkään, sillä sekä koulupoika että hänen opettajansa kätkevät tunteensa. Romaanissa ei ole selkeästi yhtä päähenkilöä, se sisältää paljon aukkoja, menneet tapahtumat ja nykyisyys lomittuvat toisiinsa, loppu jää avoimeksi – ja lisäksi on periaatteessa mahdollista, että osa tarinasta onkin vain Svetlanan kuvitelmaa, koska romaani alkaa musiikinopettajan fantasioilla.

Siksi Siekkisen kritiikin alkusanat – Katri Lipsonin esikoisromaani on hyvin eheä – särähtävät korvaani: mitä tarkoittaa eheys – vieläpä korostettuna määreellä hyvin – silloin, kun romaanista löytyy säröä, aukkoja ja näkökulmatkin vaihtelevat niin tiheään, että kirjan tuokiokuvissa olisi aineksia jopa novellikokoelmaksi? Varmaankin eheys on tulkittavissa tässä tapauksessa esikoiskirjailijuuden kautta eli kypsyytenä ja onnistumisena. Sillä onhan Lipsonin Kosmonautti taidokas romaani: näkökulmien vaihtelut palvelevat kokonaisuutta ja aukot jättävät sopivasti tulkinnanvaraa. – Tämä tulkinta vahvistuu, kun lukee Siekkisen saman kritiikin toisesta maakuntalehdestä, Keskisuomalaisesta. Siinä painotus on hieman erilainen, parempi: Katri Lipson on kirjoittanut hyvin eheän esikoisromaanin.

Verkkoa haravoimalla löytää lukuisia esimerkkejä eheä-sanan epäselvästä tai ainakin tulkinnanvaraisesta käytöstä kritiikkien tai esittelyjen yhteydessä. Surkeimmasta päästä on Suomen tämänvuotisen Oscar-ehdokkaan valintaperusteluista löytyvä virke, jota lähes kaikki asiasta uutisoineet suuret päivälehdet ovat sellaisenaan toistelleet jutuissaan:

Raadin mukaan Tummien perhosten koti on alusta loppuun asti uskottava ja eheä kokonaisuus, joka ilmentää erinomaisesti elokuvakerronnan laaja-alaista hallintaa. (esim. Turun Sanomat, 18.9.08)

Uskottava ja eheä kokonaisuus? – Tuskinpa vielä näillä kriteereillä Oscaria heruu. Yleensäkin ”eheä kokonaisuus” elokuvan yhteydessä tuo minulle mieleen lähinnä jonkin kaavamaisen ja valmiiksi pureskellun leffan, kuten James Bond -elokuvat. Tosin kahdessa viimeisimmässä on kaavamaisuutta kiitettävästi rikottu. Vaan ei kai suomalaisista elokuva-alan ammattilaisista koostuva ajattelu- ja kirjoitustaitoinen raati kuitenkaan vahingossa moista latteutta julkisuuteen päästäisi. Tulkitsenkin asian niin, että tuo valintaperuste kertoo jotakin suomalaisen elokuvan yleisestä tasosta tänä vuonna, valitettavasti.

Runokritiikeissä joskus hämmentää jonkinlainen täydellisen eheyden vaatimus. Miksi ihmeessä runokoelmassa ei saisi olla myös joitakin tyyliltään kokonaisuudesta poikkeavia runoja? – Jos lukija sellaisia huomaa ja ne häntä ärsyttävät, jää kaksi vaihtoehtoa: joko runokokoelma todellakin on kömpelösti koottu tai sitten lukija ei vain ole omassa lukukokemuksessaan ymmärtänyt noiden poikkeamien merkitystä kokonaisuuden kannalta. Tällaisesta arvostelusta esimerkkinä siteeraus Tomi Kontion kokoelman Delta (Teos, 2008)kritiikistä:

Vain muutamaan runoon kokoelman loppupuolella on livahtanut mukaan sekamelskaa, joka ihmetyttää näin hallitussa kokonaisuudessa. Delta on hämmästyttävän eheä runoteos, josta välittyy paitsi syvä kielen taju, myös kirjoittamisen ilo. (Keskisuomalainen, 10.8.08)

Tuon ”hämmästyttävän eheä runoteos” tulee tässä tapauksessa helposti tulkittua siten, että kriitikon mielestä runokokoelmat eivät yleensä ole kovin eheitä. Ja hallitun kokonaisuuden ihannoiminen taas viestii siitä, että sivupolut, ”sekamelskat”, riitasoinnut jne. eivät ole hyvän ja ansiokkaan runokokoelman tunnusmerkkejä. – Kuitenkin täytyy muistaa, että ”muuten niin hallittu kokonaisuus” ja ”sekamelska” muodostavat yhdessä kokonaisuuden, mikä saattaa synnyttää kiinnostavia merkityksiä ja jopa vaikuttaa olennaisesti runokokoelman tulkintaan. Ja voikin käydä niin, että jonkun lukijan mielestä ”muuten hallittu kokonaisuus” ja ”sekamelska” muodostavat yhdessä eheän kokonaisuuden!

Jos kritiikeissä eheän merkitys jää usein epäselväksi, ei arkikielessä asia ole yhtään paremmin. Mitä tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan esimerkiksi valittu eheä maailmankuva? Tai eheä, tasapainoinen luonne? Henkilökohtaisesti minun on vaikea uskoa, että kenenkään aikuisen ihmisen maailmankuva voi olla tässä median myllerryksessä ja globaalistumishurmoksessa kovinkaan eheä, ellei hän sitten ole hieman yksinkertainen tai sitoutunut fundamentalistisesti johonkin uskontoon (tai molempia, mikä valitettavasti ainakin kiihkouskovaisten yksisilmäisiä totuuksia kuunnellessa vaikuttaisi todennäköisimmältä ratkaisulta eheää maailmankuvaa etsittäessä).

Ja eheä, tasapainoinen luonne lienee miltei yhtä mahdoton, elleivät sitten henkilön sisäiset ristiriidat ja mielialan ailahtelevaisuudet ole kasvaneet sellaisiin mittoihin, että psyyke on pitänyt saumata lääkkeillä mukavan pyöreäksi ja eheäksi. Silloinkin eheys on tietysti vain harhakuva, valitettava vaikkakin välttämätön medikalisoitu tila, joka auttaa henkilöä toimimaan arjessa mutta joka voi särkyä millon tahansa.

Read Full Post »

Linnunaivot

Tasmaniaan vaellukselle lähteneet Heidi ja Jyrki eivät halua häiritä luonnon tasapainoa: ainuttakaan roskaa ei saa heittää luontoon – herkimmillä alueilla ei edes eloperäisiä jätteitä. Mutta vaikka olisi kuinka varovainen, jättää luonnossa kulkija aina jonkinlaisen jäljen itsestään. – Vaellukselle lähteneet saavat huomata, että häirintää tapahtuu toiseenkin suuntaan: luonto iskee takaisin. Kivet, juurakot ja muta hankaloittavat kulkua, sade kastelee, kosteus homehduttaa leivät, iilimadot tarttuvat iholle ja pirullisen älykkäät, hieman Lapin kuukkeleita muistuttavat mutta paljon ilkeämmät linnut, keat, tekevät tihutöitään. Vastus kasvaa retken edetessä, ja lukija alkaakin ounastella, että pahin on vielä edessä.

Johanna Sinisalon romaanissa Linnunaivot (Teos, 2008) henkilöiden ajattelussa korostuu ympäristötietoisuus, mutta se ei ole keskeisin heidän toimintaansa ohjaava motiivi. Jyrki on kontrollifriikki, jonka luonteelle jätteiden määrän minimointi ja vaellustarvikkeista huolehtiminen on omiaan. Kirjaa lukiessani tulinkin miettineeksi, että milloinkohan perustetaan jokin ”anoreksiaa” vastaava nimitys sellaisille henkilöille, joilla pakkomielteinen ympäristötietoisuus on muodostumassa henkiseksi tai fyysiseksi terveysriskiksi. Ehkä sellainen on jo olemassakin. – Heidi on Jyrkin naisystävä, joka on lähtenyt extreme-vaellukselle paitsi Jyrkin niin myös itsensäkin takia. Hyppy tuntemattomaan, maapallon toiselle puolelle, on irtiotto ja samalla lopullinen itsenäistyminen suhteessa ongelmalliseen isäsuhteeseen.

Tasmanian vaelluksella luonto on paljas ja neitseellinen, ja ihmisen tuottamaa teknologiaa on hyvin vähän. Suhtautuminen teknologiaan ja sen sallimiin mukavuuksiin tuokin esille Heidin ja Jyrkin vastakkaisuuden. Jyrki on tullut Tasmaniaan päästäkseen pois teknologian hallitsemilta alueilta ja välttelee jopa reitin varrelle järjestettyjä palveluita. Heidi taas kaipaa kohtuullisia mukavuuksia ja on aivan haltioitunut huomatessaan lintuhavaintopaikalle tuodun roskiksen:

Observatorio on hiljainen. Ei yhtään ihmistä juuri nyt, onneksi. Toisaalta olisin tehnyt tämän, vaikka paikalla olisi ollut keitä.

Olen valmistellut tämän jo vaellustuvassa, kun Jyrki oli ulkona tarkastamassa teltan kuivuusastetta. Onneksi shortseissani on suuret ja väljät taskut.

Nurkassa on aito, oikea roskis.

Roskikseen sujahtaa niin tyhjät elintarvikepakkaukset kuin pussiin pakatut käytetyt tampponit ja pikkuhousunsuojat. Heidin reppu ja mieli tuntuukin sen jälkeen paljon kevyemmältä, helpottuneelta. Vaelluksen aikana rinkkaan kertyvät roskat ovat ikävä muistutus ihmisen kulutustottumuksista, riippuvuudesta teknologiaan ja ekologisesta jalanjäljestä. Kuin kantaisi mukanaan omia syntejään.

Vaikka kyseinen roskis on aivan laillinen jätteiden sijoituspaikka – tosin erittäin harvinainen poikkeus polun varrella – Heidi joutuu jättämään roskansa sinne salassa, koska hän ei halua saada osakseen Jyrkin halveksuntaa. Jyrki suhtautuu ylimielisesti turisteihin, jotka eivät pysty todella mukautumaan olosuhteisiin. Kirjaa lukiessani odotin koko ajan, että Jyrkin ajatukset muuttuisivat radikaaleimmiksi tai kasvaisivat kokonaisvaltaisemmiksi pohdinnoiksi ihmisen ja luonnon suhteesta. Niin ei kuitenkaan käy: Jyrki ei siirrä näkemyksiään käytännön arkisten asioiden tai maisemien kommentoimisen tasolta teorioiksi tai aatteellisiksi mietiskelyiksi, vaan tyytyy lähinnä vain toteamuksiin:

Euroopan-vaelluksilla kaikkein luoksepääsemättömimmilläkin alppiseuduilla Sveitsissä, Italiassa tai Ranskassa oli itsestään selvää, että taivas oli suihkukoneiden vanojen kirjoma. Tai että helikopterit käkättivät vähän väliä ilmatilassa erilaisia vuoristoasutuksen huoltotehtäviä suorittamassa. Mutta täällä ei ole suihkukoneiden jälkiä kuin ristiin rastiin taivaalle sidottuja naruja. Tasmanian yli ei kulje kansainvälisiä lentoreittejä. Täällä taivaan kuuluu olla nyörityksistä vapaa.

Kaukana taivaalla lentävä lentokone ei ole pelkästään uhka luonnon rauhan rikkomattomuudelle vaan myös Jyrkille henkilökohtaisesti. Tunkeutuessaan joka paikkaan teknologia pilaa illuusion hallinnasta ja omasta maskuliinisuudesta. Jyrkille koskematon luonto ei ole itseisarvo, vaan se on puhdas tila, jossa jokaisen on tultava toimeen omillaan. – Näin hallinta ja selviytyminen korostuu. Ne, jotka eivät pärjää vaelluksella ilman ylimääräisiä apuvälineitä ja ruoka-annoksia, ovat heikompia, ”turisteja”.  

Sinisalon romaanissa on kolmaskin näkökulma: Heidin yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytynyt veli, jonka anarkistisista mietteistä ja teoista tarjotaan silloin tällöin lukijalle väläyksiä. Veli on kuin kea-linnut, jotka pyrkivät tekemään retkeilijöille kiusaa. Keinoja on lukuisia: varastetaan jonkun polkupyörä ja heitetään se laiturilta mereen, tönäistään pikkulapsi jäätelöineen kumoon, napataan vauva vaunuista ja jätetään se johonkin toiseen paikkaan jne.

Naula otetaan nyrkkiin niin että joko sen kärki tai kanta pistää vähän ulos. Sitten auton ohi kuljetaan hitaasti. Hyvässä lykyssä ja jos sen tekee luontevasti, vaikka sut nähtäisiinkin, niin ei kukaan välttämättä edes huomaa mitä sä teet. Ääni tulee siitä kun maali kuoriutuu. Joskus ääni on metallisempi ja kirskuvampi, joskus kuuluu tuskin mitään, joskus naula liukuu raivostuttavasti ja täytyy lisätä painetta.

Tällaisella anarkismilla ei ole mitään päämäärää tai edes suuntaa, se vain pyrkii järkyttämään systeemiä, jättämään siihen hetkeksi jäljen. Häirintä-teema toistuu siis tässäkin. – Sinisalon romaanissa tämä kolmas kertojaääni on irrallinen varsinaisesta tarinasta, mutta sillä on kuitenkin tehtävänsä: sen avulla kirjassa pidetään yllä selittämätöntä uhkaa, väkivallan mahdollisuutta, irrationaalisen pahan läsnäoloa.

Asetelma on hyvä – varsinkin kun viittaukset Conradin romaaniin Pimeyden sydän luovat ”kauhukertomus”tunnelmaa – mutta ei täysin toimi: jännityksen terä kilpistyy Tasmanian erämaapoluilla rämpimisen kuvauksiin, ja lukija alkaa tarinan edetessä menettää toivonsa sen suhteen, että vielä tapahtuisi jotain jännittävää.

                                                       ————————

Satuin katsomaan pari viikkoa sitten televisiosta dokumentin yhdysvaltalaisesta terroristista, Theodore Kaczynskista, joka tunnetaan yleisemmin nimellä Unabomber. Jos Sinisalon romaanin Jyrkin teknologia-viha ja Heidin veljen väkivaltainen anarkismi sulautuisivat yhteen, lopputulos voisi olla jotakin yhtä pelottavaa. Kaczynski valitsi väkivallan tien omien henkilökohtaisten vastoinkäymistensä ja ideologiansa takia. Hän vetäytyi yhteiskunnan ulkopuolelle alkeelliseen metsämökkiin ja valmisti siellä vuosien ajan kirjepommeja, jotka tappoivat ja haavoittivat useita ihmisiä. Tuhoisia kirjeitä Kaczynski ei lähettänyt aivan kelle tahansa, vaan osoitti ne yleensä jollakin tavoin teknologisen kehityksen parissa työskenteleville, sillä hänen mielestään kaikki paha alkoi teollisesta vallankumouksesta, niin luonnon kuin ihmisen itsensäkin kannalta ajateltuna (Kaczynskilta on suomennettu hänen pamflettinsa Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, 2005, Savukeidas).

Kaczynski ei ehkä muuten olisi juolahtanut mieleeni Sinisalon romaania lukiessa, mutta dokumentin selostuksessa tehtiin omia tulkintoja niistä syistä, jotka saivat Kaczynskin toteuttamaan tekonsa. Nimittäin kun Kaczynski muutti metsämökkiinsä, luopui hän kaikista mahdollisista mukavuuksista, sähköstäkin. Mutta sivilisaatiota hän ei kyennyt kuitenkaan poistamaan mielestään: teknologia tunkeutui metsän rauhaankin, sillä ilmaa halkovat lentokoneet ja suihkukoneiden vanat ulottavat häirintänsä  kaikkialle. Eräs Unabomberin pääkohteista olikin lentokoneteollisuus. – Juuri noita suihkukoneiden vanoja Jyrkikin ärtyneenä pohdiskeli. Vaikka ei taivaalla lentävä lentokone kenestäkään terroristia tee, herättää rinnastus Kaczynskin, Jyrkin ja Heidin anarkisti-veljen välillä kysymyksen: kuinka pienestä on kiinni, että joku fanaattinen henkilö ryhtyy ideologisista syistä yhden miehen sotaan yhteiskuntaa vastaan?

Ainakin täytyy uskoa fanaattisesti johonkin ideologiaan ja olla väkivaltaan taipuvainen, yhteiskunnasta syrjäytynyt ja pahasti nurkkaan ajettu – eikä voi olla sidoksissa kulttuurisiin ja sosiaalisiin arvoihin. Sinisalon romaanista tällainen ”henkilö” löytyy: nimittäin luonto itse ja sen lähettiläinä keat, linnunaivot, jotka osoittautuvat älykkäämmiksi ja vaarallisemmiksi kuin voisi kuvitellakaan.

Read Full Post »

Petite Anglaise

Jos kirjoittaisin henkilökohtaisesta elämästäni blogia, tekisin sen anonyymisti. Ehkä teenkin: saattaahan minulla jossakin blogosfäärin nurkassa olla päiväkirja, jossa paljastan syvimmät tunteeni, salaisuuteni ja ihmissuhde-elämäni kiinnostavimmat yksityiskohdat. Mutta blogini osoitetta en kertoisi, sillä kun blogin kirjoittaja on kaikkien tiedossa, alkaa tekstien sisältöön vaikutta se, kuka niitä lukee. Itsesensuurin on silloin pakko säädellä aitoa ”vuodatusta”, muuten voi tulla hankaluuksia kotona, töissä ja ystävyyssuhteissa.  

Tätä ongelmaa käsittelee omaelämäkerrallisessa kirjassaan Catherine Sanderson, jonka omaan blogiin pohjautuva teos on samanniminen kuin hänen bloginsa: Petite Anglaise (Tammi, 2008). Nimi tarkoittaa pikku englannitarta. Sanderson alkoi pitää blogia asuttuaan jo vuosia Ranskassa. Kirjoittamalla hauskoja huomioita pariisilaiselämän moninaisuudesta Petite Anglaise sai melko pian runsaasti lukijoita – ja blogin suosiota kasvatti varmasti myös sen henkilökohtaisuus. Hyvin suorasukaisesti Petite Anglaise kuvaa blogissaan avioliittoaan ja kirjoittaa välillä kärkevästi työnantajastaan ja työpaikastaan, jossa hän työskentelee sihteerinä. Blogin lukijat saavat seurata varsin dramaattisiakin vaiheita, kun Petite Anglaise ihastuu toiseen mieheen, tekee syrjähypyn ja jättää miehensä. Vuoden kuluttua tämä blogituttavuutena alkanut suhde kuitenkin kaatuu.

Näistä blogin alkuajoista ja myöhemmistä ihmisssuhdedraamoista Sandersonin kirjakin kertoo. – Kirjan luettuani kävin tutustumassa alkuperäiseen blogiin. Dramaattiset kohdat löytyivät helposti, ja kiinnostavaa oli huomata kommenttien paljous: blogin ympärille muodostunut lukijayhteisö todellakin eli Petite Anglaisen elämää hänen kanssaan, otti siihen kantaa ja antoi neuvojaan. Kirjan mukaan Petite Anglaise oli lisäksi sähköpostiyhteyksissä monen lukijansa kanssa. En ole seurannut säännöllisesti yhtäkään anonyymiblogia, jossa kirjoittaja todella luotaisi omaa elämäänsä ja jossa olisi jatkuvasti kymmeniä, jopa satoja kommentteja per postaus. Joka tapauksessa blogin kirjoittajan omassa elämässä tuollaisen kanavan avoinna pitämisen täytyy olla merkittävä kokemus.

Kommenttien runsaus tekee blogikirjoituksista moniäänisiä. Jos kirjoittaja postauksessaan pohdiskelee vaikkapa jotakin oman elämän valintatilannetta, saa hän todennäköisesti aiheesta hyvinkin ristiriitaista palautetta. Nuo kommentoijat edustavat hieman samaa kuin sarjakuvissa esim. Aku Ankan pään yläpuolelle joskus piirretyt piru ja enkeli: toinen edustaa halua ja viettiä, toinen hyvettä ja luonteenlujuutta. Kun kommentteja on runsaasti, voi niistä valita oman mielen mukaiset ja tavallaan saa lisävarmuutta. Tuhansien kävijöiden seuraama blogi tarjoaa kirjoittajalleen ystävyyttä, vertaistukea, terapiaa, fanitusta – mutta samalla se myös repii toisaalle, pois todellisesta maailmasta kohti blogosfääriä.

Sanderson joutuukin blogia kirjoittaessaan kysymään itseltään, elääkö hän elämäänsä itseään vai blogiaan varten. Periaatteessa kuka tahansa kirjoittaja huomioi arkielämäänsä kirjoittamisen kautta ja miettii esimerkiksi jonkin eriskummallisuuden havaitessaan, että tuostahan voisi kirjoittaa jutun. Epäterveitä piirteitä tämä voi kuitenkin saada silloin, jos alkaa liikaa tuijottaa kävijätilastoja ja kommenttien määrää: jotta blogi kiinnostaisi, on elämänkin oltava jossain määrin kiinnostavaa. – Ja kiinnostavaa on ihmissuhteet ja kaikki henkilökohtainen dramatiikka. Mutta miten voi esimerkiksi yhteensovittaa uuden ihmissuhteen aloittamisen ja toisaalta siitä kirjoittamisen, jos tuo kyseinen henkilö lukee blogia?

Jättäessään miehensä Sammakon (tätä nimeä Petite Anglaise käyttää blogissaan miehestään – lastaan hän kutsuu Toukaksi) ja aloittaessaan uuden suhteen Jamesin kanssa Petite Anglaise on aivan uudessa tilanteessa: Sammakkoa ei haitannut, että hänestä kirjoitettiin blogissa, mutta toisaalta ei hän sitä lukenutkaan. James taas seuraa blogia tiiviisti, onhan hän ihastunutkin ensin blogikirjoittajaan ja sen jälkeen vasta tutustunut naiseen nimimerkin takana. James sanoo, että häntä ei blogikirjoittelu haittaa, mutta ei Petite Anglaise voi silti kommentoida mahdollisia epäilyksiään tai pettymyksiään: uuden suhteen romantiikkaa ja tulevaisuuteen kohdistuvaa unelmointia on pidettävä yllä, blogissakin.

Ehkä siksikin pudotus on niin korkea, kun James seuraavana vuonna jättää Petite Anglaisen. Vai jättääkö hän sittenkin Catherine Sandersonin – kumpaan James olikaan rakastunut? – Sanderson pohtiikin välillä kirjassaan, onko hän Petite Anglaise vai Catherine Sanderson. Raja oman itsen ja nimimerkin välillä hämärtyy, kun pitää blogia riittävän kauan. Sanderson myöntääkin kirjassaan, että blogi on muuttanut hänen elämäänsä ja persoonaansakin. Jos vertaa naista, joka ei saa arjessaan minkäänlaista vastakaikua mieheltään tai muiltakaan, nimimerkkiin, jonka ylläpitämällä blogilla on tuhansia lukijoita päivittäin ja jopa satoja kommentteja viestiä kohden, ymmärtää muutoksen. Blogi voi todellakin vahvistaa itsetuntoa, huomattavastikin, ja sitä kautta on valmis rohkeampiin askeleisiin omassa elämässään.

Catherine Sandersonin kirja ei ole mikään kaunokirjallinen elämys, mutta tuskinpa siltä sellaista kukaan odottaakaan. Jos teos olisi ainoastaan stilisoitu versio Sandersonin blogista, se tuskin toimisi lainkaan, sillä yksittäisistä postauksista koostuva blogi ei juurikaan muodosta kokonaisuutta, vaikka jonkinlainen hahmo blogitekstien jatkumosta syntyisikin. Sandersonin kirja on elämäkerrallinen, ja Sanderson ammentaa siihen sisällön omasta blogistaan, mutta samalla hän kuitenkin säilyttää blogiteksteihinsä jonkinlaisen etäisyyden, valikoi ja kommentoi. Blogin on kirjoittanut Petite Anglaise – kirjan taas Catherine Sanderson: eron huomaa (tai ainakin on huomaavinaan) kun käy lukemassa blogia.

Petite Anglaisen kaltaisia kiinnostavia ja erittäin suosittuja blogeja on maailmassa valtavasti. Suosio ei olekaan vielä riittävä syy kustannussopimuksen tekemiseen. Petite Anglaisen kohdalla blogi ylitti uutiskynnyksen, sillä työnantaja antoi Sandersonille potkut blogin takia (tuosta hetkestä voi lukea Petite Anglaisen oman kuvauksen). Etsittyäni aiheesta lisäinformaatiota opin uuden termin, ”being dooced”, joka tarkoittaa juuri potkuja blogin takia. Termi on kunnianosoitus ensimmäiselle potkut saaneelle bloggarille, Heather Armstrongille: hänen pseudonyyminsa oli Dooce. – Oikeudessa Sanderson voitti jutun työnantajaansa vastaan, ja työnantaja joutui maksamaan korvaukset väärin perustein tehdyn irtisanomisen vuoksi.

Nykyisellään Petite Anglaise on harventanut bloginsa päivitystahtia – ehkäpä julkaistu kirja on innostanut muihin kirjoitustöihin ja toisaalta on ihan tervettäkin elää elämää itseään, ei blogia varten. – Hengissä blogi kuitenkin on, sen todistaa tämän kuun yhdestoista päivä julkaistu postaus, jossa Petite Anglaise (vai onko hän nyt enemmän Catherine Sanderson, kun henkilöllisyys ei enää ole salattu?) kertoo kokemuksistaan New Yorkissa.

Read Full Post »

Nanowrimo: määrä korvaa laadun

Tänään on jokavuotiseksi perinteeksi muodostuneen Nanowrimo-kirjoituskilpailun toinen päivä. Viime vuonna kilpailuun osallistui 100 000 kirjoittajaa, joista 15 000 saavutti tavoitteen. Tarkoituksena on kirjoittaa marraskuun aikana vähintään 50 000 sanan pituinen romaani – tai ainakin osa romaanista. Romaanin ei ole pakko valmistua kuukauden aikana, mutta sanoja on saatava aikaiseksi minimimäärä. Aivan tyhjästä ei tarvitse aloittaa, sillä ennen marraskuun alkua voi tehdä hyvinkin tarkan suunnitelman romaanin rakenteesta ja sisällöstä, kunhan ei kirjoita varsinaista tekstiä etukäteen. – Sääntöjen noudattamista valvoo kukin kilpailija omalta osaltaan, eikä kilpailussa jaeta palkintoja.

En ole koskaan osallistunut Nanowrimoon, mutta olen kyllä harkinnut. Ei nimittäin ole ollenkaan mahdoton suoritus kirjoittaa juonellista tarinaa 50 000 sanaa kuukaudessa, varsinkaan, kun laadullisia kriteerejä ei ole – vain määrä ratkaisee. Jos arvioisi yhdelle sivulle mahtuvan – fonttikoosta ja marginaaleista riippuen – 250 sanaa, tulisi kirjalle mittaa noin 200 sivua. Se tarkoittaisi noin 1700 sanaa joka päivä. Siis 6½ sivua. Henkilölle, joka on harjoittanut joskus tavoitteellista kirjoittamista, sen ei pitäisi olla ylivoimaista. Ainoa ongelma on käytettävissä oleva aika. Voisin kuvitella kirjoittavani jossain määrin järjellistä, juonellista tekstiä 6½ sivun verran noin 3-5 tunnissa, itsekritiikittömyys-asteestani riippuen. Sekin vaatisi erittäin tarkan etukäteissuunnitelman, ja silti tuloksena syntyisi sellaista sisällyksetöntä soppaa, että tuskin haluaisin sitä uudelleen lukea. Ai niin, eihän laatu ratkaissut vaan määrä. Mutta mistä ihmeestä löytyisi ylimääräiset 3-5 tuntia päivässä kuukauden ajaksi?

Jos luopuisin kuukaudeksi kirjojen lukemisesta, television katselusta, blogin ylläpitämisestä ja asettaisin lisäksi itselleni nettikiellon … – Näillä konsteilla taitaisi jäädä aikaa vielä kirjoitetun tekstin hiomiseenkin. Työpäivätkään eivät muodostuisi liian suureksi ongelmaksi, jos arkisin kirjoittaisi 1000 sanaa ja viikonloppuisin reilut 2000 sanaa päivässä. Perheen kanssa pitäisi kyllä käydä pitkälliset neuvottelut, ennen kuin lupa viikonloppujen käyttämisestä itsekkäästi kirjoituspuuhiin heltiäisi.

Mutta miksi nähdä niin paljon vaivaa? Varsinkin, kun lopputulos olisi paino- ja todennäköisesti myös lukukelvotonta roskaa. – Kirjoittamisen kokemuksen takia. Ainakin itselläni kirjoittamisessa suurin ongelma on suunnaton itsekiittisyys, joka sysää liikkeelle tyhjän paperin kammon. Rima pitkän proosatekstin kirjoittamisen suhteen on liian korkealla. Jos alkaisi kirjoittaa säännöllisesti ja paljon, voisi parhaassa tapauksessa saavuttaa jonkinlaisen flow-kokemuksen, jossa kaikki padot murtuisivat ja alitajunnassani mahdollisesti tanssahteleva luovuus pääsisi vihdoinkin pintaan.

Stephen King on kertonut (teoksessaan Kirjoittamisesta), että työskennellessään hän kirjoittaa joka päivä 2000 sanaa. Siis viikonloppuisinkin. Nanowrimon tavoite onkin Kingille normaalitahtia. – Alan jonkinlaisena ”huippuna” voi mainita Mika Waltarin, joka kirjoitti Sinuhe egyptiläisen kolmessa ja puolessa kuukaudessa. Panu Rajalan teoksessa Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset (2008, WSOY) kerrotaan, että Waltarilla ei ollut edes mitään muistiinpanoja tukenaan. Keskimäärin hän kirjoitti 15 liuskaa päivässä – ja parhaimpana päivänä 27 liuskaa! – Tahti on ollut siis yli kaksi kertaa reippaampi kuin Nanowrimon vaatimus ja kestänyt vieläpä yli kolme kertaa pidemmän ajan. Ja tietysti on huomioitava, että Sinuhe egyptiläinen ei ole mitä tahansa kiireessä keitettyä huttua, vaan upea ja monitahoinen kertomus.

Waltarin suoritus on mielestäni käsittämätön. Ehkä se selittää Sinuhen kertojanäänen todentuntuisuuden: mitä nopeammin kirjoittaa, sitä puheenomaisemmaksi tyyli muuttuu. Varmaankin siksi Sinuhe egyptiläinen kuulostaa äänikirjana niin hyvältä.

Blogikirjoittajissa on paljon päivittäin kirjoittavia potentiaalisia Nanowrimo-kisailijoita. Omaa elämää tarkastelevat tekstit ovat proosaa, vain juoni puuttuu. Vai puuttuuko? Monissa blogeissa on juonellisiakin kuvioita: seurataan esimerkiksi useamman päivän jonkin asian kehittymistä. Eli kokemusta on monelle karttunut rutiinikirjoittamisesta jopa vuosien ajan. Eikä 1700 sanaa itse asiassa ole kovinkaan pitkä teksti. Itse en kirjoita blogiin kuin pari kertaa viikossa, mutta esimerkiksi kaksi edellistä blogitekstiäni ovat olleet hieman yli 1000 sanan mittaisia.

Jos haluaisi päästä 50 000 sanan tavoitteeseen laadusta välittämättä, niin ehkä helpointa olisi valita jokin viihdekirjallisuuden genre, koska viihdekirjoissa juonen kaavamaisuus tai yllätyksettömyys ei ole niin suuri rasite. Ja Nanowrimossahan kaavamaisuus vain helpottaa kirjoittamista. – Itse pitäisin hyvinä vaihtoehtoina esimerkiksi romantiikkaa tai scifiä.

Romantiikassa etuna olisi tekstimäärää ajatellen se, että henkilöiden välisiä suhteita voisi olla runsaasti ja niillä voisi myös spekuloida loputtomiin. Romanttisesta kertomuksestani tulisi väistämättä parodia, ja todennäköisesti sijoittaisin sen opettajayhteisöön: eroottiset kohtaukset yrittäisin kuitenkin kirjoittaa hyvällä maulla, mutta niitä olisi runsaasti.  Scifin valinta taas mahdollistaisi kohelluksen ympäri avaruutta, ja siinä kyllä sivumäärä karttuisi. Päähenkilönä ja samalla kertojana olisi vanhempiaan etsivä orpo avaruusolio, joka kärsisi masennuksesta ja vakavasta paranoiasta. Eri planeetoille johtava etsintä yllyttäisi käsittämättömiin miljöökuvauksiin, joita ryydittäisivät alien-polon harhat ja traumaattiseen lapsuuteen palaavat takaumat.

Voi olla, että jonakin vuonna vielä osallistunkin Nanowrimoon.  Nimittäin vaikka kisassa ei mitään järkeä olekaan, niin minua alkoi juuri hieman kiinnostaa, miten tuolle orvolle alienille käy. Ja mikä onkaan historianopettajan synkkä salaisuus …

Read Full Post »