Luettuani Katri Lipsonin romaanin Kosmonautti (Tammi, 2008) vilkaisin siitä kirjoitettuja kritiikkejä netistä. Muutama löytyikin – ja samalla myös näkökulma tämänkertaiseen postaukseeni: eheys. Jotta asia tulisi ymmärrettävämmäksi, siteeraan aluksi lyhyesti kahta kritiikkiä (linkkien avulla voi tutustua myös kirjaan, sillä en juurikaan aio esitellä itse romaania):
Katri Lipsonin esikoisromaani on hyvin eheä. Ulkoisesti pieneltä ja kieleltään vähäeleiseltä vaikuttava teos kasvaa pyörteisesti ja kierteisesti kuin tähtisumu koko elämän mittakaavaksi.
Lipson kierrättää näkökulmaa, eikä rakenna palapeliä valmiiksi. Mutta riittävän eheä Kosmonautti on.
Molemmissa kritiikeissä käytetään adjektiivia eheä. Se kuuluu niihin kritiikin kielen termeihin, joiden käytössä itse olen erityisen varovainen, ainakin romaaneista kirjoittaessani. – Voin muuten vakuuttaa mahdollisen lukijani siitä, että sanani ja tekoni muodostavat tällä kertaa eheän kokonaisuuden: jos WordPressin sanahakuun on luottamista, en tässä blogissa ole eheä-sanaa käyttänyt kertaakaan aikaisemmin.
Kun kirjoitetaan kritiikki runokokoelmasta, novellikokoelmasta, levystä tai konsertista, on eheän käytöllä selkeä tarkoitus. Edellä mainitut taideteokset koostuvat osista, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että esimerkiksi cd-levyn 15 kappaletta muodostavat yhdessä mielekkään musiikkielämyksen. Tällaisissa tapauksissa on perusteltua käyttää fraasia eheä kokonaisuus, jolloin eheä tarkoittaa yhtenäistä.
Mutta mitä tarkoitetaan, kun romaania kutsutaan eheäksi?
Kielitoimiston sanakirjassa eheä määritellään näin:
eheä (rinn. ehjä, ehyt)
1. esineistä: rikkoutumaton, vahingoittumaton. Eheät sukat.
2. viivoista, pinnoista tms.: yhtenäinen, katkoton, katkeamaton. Huone, jossa on vähän eheää seinäpintaa.
3. ominaisuuksista ja suhteista: yhtenäinen, kiinteä, tasapainoinen, ristiriidaton, särötön, kypsä. Taiteellisesti eheä sommitelma. Tekijänsä ehein romaani. Eheä, tasapainoinen luonne. Eheä maailmankuva.
Minulle eheä herättää hyvin konkreettisen mielikuvan: tyhjä juomalasi, joka on täysin naarmuton ja kirkas. Eheys on juomalasille elinehto: jos siihen tulee terävä särö – ja varsinkin jos se putoaa sirpaleiksi lattialle, se menettää luonteensa ja käyttötarkoituksensa. Sama ei kuitenkaan päde romaaniin: säröt, aukot, ristiriidat – ne juuri tekevät teoksesta usein mielenkiintoisen, kunhan eivät liikaa vaaranna romaanin kokonaisteosmaisuutta. – Tavallaanhan kaikki romaanit ovat eheitä kokonaisuuksia, koska perusluonteeltaan romaanin täytyy sitä ollakin, ja toisaalta mikään romaani ei ole eheä kokonaisuus, koska sellainen olisi sanan varsinaisessa merkityksessä mahdottomuus. Romaani potkii, sätkii ja rakoilee: se ei ole sileäpintainen ja muodoltaan kiinteä (kuten juomalasi).
Ei kriitikko silti ole väärässä käyttäessään romaanista ilmausta eheä. Romaanista puhuttaessa sanan merkitys ja sen käytön tarkoitus täytyy vain aina lukea teoskohtaisesti: sillä ei ole samanlaista yleisluonteista sisältöä kuin vaikkapa novellikokoelman kohdalla. – Syy termin käyttöön voi olla se, että käsitellyssä romaanissa itsessään on piirteitä, jotka kyseenalaistavat teoksen yhtenäisyyden, eheyden: on useita kertomuksia, useita kertojia, lukuisia päähenkilöitä, teemoja, näkökulmia jne. Eli hieman paradoksaalisesti voi todeta, että silloin, kun romaania kutsutaan eheäksi, syy ilmaisuus saattaa olla juuri päinvastainen: kyseinen romaani ei nimenomaan olekaan kaikin puolin eheä, päinvastoin, mutta kriitikko haluaa viestiä lukijalle, että se on kuitenkin riittävän eheä. Juuri näin tekee Antti Majander kirjoittaessaan: Mutta riittävän eheä Kosmonautti on.
Mikä Lipsonin Kosmonautissa sitten kyseenalaistaa eheyden? Romaani sijoittuu Neuvostoliittoon ja kertoo kosmonautin urasta haaveilevasta Serjožasta, hänen ystävästään Sažasta, heidän musiikinopettajastaan Svetlanasta, Serjožan äidistä ja Serjožan haaveesta dokumenttia tekevästä ohjaajasta. Kertoja vaihtaa näkökulmaa henkilöstä toiseen, ja vaihtuupa välillä kertojakin minämuotoiseksi, kun Sažan näkökulmaa syvennetään. Kaiken keskiössä on Serjožan ja Svetlanan suhde: rakkaus, joka ei olosuhteiden takia voinut olla mahdollinen eikä oikeastaan henkilöidenkään, sillä sekä koulupoika että hänen opettajansa kätkevät tunteensa. Romaanissa ei ole selkeästi yhtä päähenkilöä, se sisältää paljon aukkoja, menneet tapahtumat ja nykyisyys lomittuvat toisiinsa, loppu jää avoimeksi – ja lisäksi on periaatteessa mahdollista, että osa tarinasta onkin vain Svetlanan kuvitelmaa, koska romaani alkaa musiikinopettajan fantasioilla.
Siksi Siekkisen kritiikin alkusanat – Katri Lipsonin esikoisromaani on hyvin eheä – särähtävät korvaani: mitä tarkoittaa eheys – vieläpä korostettuna määreellä hyvin – silloin, kun romaanista löytyy säröä, aukkoja ja näkökulmatkin vaihtelevat niin tiheään, että kirjan tuokiokuvissa olisi aineksia jopa novellikokoelmaksi? Varmaankin eheys on tulkittavissa tässä tapauksessa esikoiskirjailijuuden kautta eli kypsyytenä ja onnistumisena. Sillä onhan Lipsonin Kosmonautti taidokas romaani: näkökulmien vaihtelut palvelevat kokonaisuutta ja aukot jättävät sopivasti tulkinnanvaraa. – Tämä tulkinta vahvistuu, kun lukee Siekkisen saman kritiikin toisesta maakuntalehdestä, Keskisuomalaisesta. Siinä painotus on hieman erilainen, parempi: Katri Lipson on kirjoittanut hyvin eheän esikoisromaanin.
Verkkoa haravoimalla löytää lukuisia esimerkkejä eheä-sanan epäselvästä tai ainakin tulkinnanvaraisesta käytöstä kritiikkien tai esittelyjen yhteydessä. Surkeimmasta päästä on Suomen tämänvuotisen Oscar-ehdokkaan valintaperusteluista löytyvä virke, jota lähes kaikki asiasta uutisoineet suuret päivälehdet ovat sellaisenaan toistelleet jutuissaan:
Raadin mukaan Tummien perhosten koti on alusta loppuun asti uskottava ja eheä kokonaisuus, joka ilmentää erinomaisesti elokuvakerronnan laaja-alaista hallintaa. (esim. Turun Sanomat, 18.9.08)
Uskottava ja eheä kokonaisuus? – Tuskinpa vielä näillä kriteereillä Oscaria heruu. Yleensäkin ”eheä kokonaisuus” elokuvan yhteydessä tuo minulle mieleen lähinnä jonkin kaavamaisen ja valmiiksi pureskellun leffan, kuten James Bond -elokuvat. Tosin kahdessa viimeisimmässä on kaavamaisuutta kiitettävästi rikottu. Vaan ei kai suomalaisista elokuva-alan ammattilaisista koostuva ajattelu- ja kirjoitustaitoinen raati kuitenkaan vahingossa moista latteutta julkisuuteen päästäisi. Tulkitsenkin asian niin, että tuo valintaperuste kertoo jotakin suomalaisen elokuvan yleisestä tasosta tänä vuonna, valitettavasti.
Runokritiikeissä joskus hämmentää jonkinlainen täydellisen eheyden vaatimus. Miksi ihmeessä runokoelmassa ei saisi olla myös joitakin tyyliltään kokonaisuudesta poikkeavia runoja? – Jos lukija sellaisia huomaa ja ne häntä ärsyttävät, jää kaksi vaihtoehtoa: joko runokokoelma todellakin on kömpelösti koottu tai sitten lukija ei vain ole omassa lukukokemuksessaan ymmärtänyt noiden poikkeamien merkitystä kokonaisuuden kannalta. Tällaisesta arvostelusta esimerkkinä siteeraus Tomi Kontion kokoelman Delta (Teos, 2008)kritiikistä:
Vain muutamaan runoon kokoelman loppupuolella on livahtanut mukaan sekamelskaa, joka ihmetyttää näin hallitussa kokonaisuudessa. Delta on hämmästyttävän eheä runoteos, josta välittyy paitsi syvä kielen taju, myös kirjoittamisen ilo. (Keskisuomalainen, 10.8.08)
Tuon ”hämmästyttävän eheä runoteos” tulee tässä tapauksessa helposti tulkittua siten, että kriitikon mielestä runokokoelmat eivät yleensä ole kovin eheitä. Ja hallitun kokonaisuuden ihannoiminen taas viestii siitä, että sivupolut, ”sekamelskat”, riitasoinnut jne. eivät ole hyvän ja ansiokkaan runokokoelman tunnusmerkkejä. – Kuitenkin täytyy muistaa, että ”muuten niin hallittu kokonaisuus” ja ”sekamelska” muodostavat yhdessä kokonaisuuden, mikä saattaa synnyttää kiinnostavia merkityksiä ja jopa vaikuttaa olennaisesti runokokoelman tulkintaan. Ja voikin käydä niin, että jonkun lukijan mielestä ”muuten hallittu kokonaisuus” ja ”sekamelska” muodostavat yhdessä eheän kokonaisuuden!
Jos kritiikeissä eheän merkitys jää usein epäselväksi, ei arkikielessä asia ole yhtään paremmin. Mitä tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan esimerkiksi valittu eheä maailmankuva? Tai eheä, tasapainoinen luonne? Henkilökohtaisesti minun on vaikea uskoa, että kenenkään aikuisen ihmisen maailmankuva voi olla tässä median myllerryksessä ja globaalistumishurmoksessa kovinkaan eheä, ellei hän sitten ole hieman yksinkertainen tai sitoutunut fundamentalistisesti johonkin uskontoon (tai molempia, mikä valitettavasti ainakin kiihkouskovaisten yksisilmäisiä totuuksia kuunnellessa vaikuttaisi todennäköisimmältä ratkaisulta eheää maailmankuvaa etsittäessä).
Ja eheä, tasapainoinen luonne lienee miltei yhtä mahdoton, elleivät sitten henkilön sisäiset ristiriidat ja mielialan ailahtelevaisuudet ole kasvaneet sellaisiin mittoihin, että psyyke on pitänyt saumata lääkkeillä mukavan pyöreäksi ja eheäksi. Silloinkin eheys on tietysti vain harhakuva, valitettava vaikkakin välttämätön medikalisoitu tila, joka auttaa henkilöä toimimaan arjessa mutta joka voi särkyä millon tahansa.
jäljen ääni 
Minusta tuollaiset adjektiivit kirjallisuuskritiikeissä kuin ”eheä” ovat alan kliseitä. Ei ole mielestäni edes väliä puhutaanko romaaneista, novelleista vai runoista. Klisee mikä klisee.
Siinä on jotain vanhahtavan snobistista. Voin kuvitella miten kriitikko koukistaa pikkusormensa kirjoittaessaan sanan ”eheä” ja katsoo samalla silmät harittaen kaukaisuuteen.
Mielestäni ehjä on parempi sana kuin eheä.
Klisee se todellakin on, varsinkin tuo ”eheä kokonaisuus”.
Samaa mieltä olen kanssasi siitä, että ”ehjä” on yleiskielisempi ja arkisuudessaan jotenkin nasevampi ilmaus.
Ongelmana ”ehjä”-sanassa on vain se, että se on paljon konkreettisempi. Jos puhuu ehjästä romaanista, syntyy vaikutelma, että siinä on kaikki sivut tallella. Toisaalta taas tuo eheä romaanikaan ei sinällään tarkoita oikein mitään.
Ehkä kirjoista puhuttaessa voisi välttää koko eheä-termiä, ja käyttää mieluummin jotakin tarkempaa ilmaisua, esim. yhtenäinen.
——————-
Jep, snobbailuun sanojen suhteen syyllistyn silloin tällöin itsekin. Tuo mainitsemasi ”pikkusormen koukistelu kirjoittaessa” on ihan mukava pieni pahe, kunhan siihen ei liian usein sorru. – Yritän kyllä tässä blogissanikin välttää turhia sivistyssanoja yms. ja pysyä kaidalla polulla, mutta toisinaan tilaisuus tekee varkaan, pahoittelen … ; )
Varmasti eheä ja ehyt ovat kirjallisuuskritiikkien kliseytynyttä jargonia, käytän sitä itse paljon, luulisin. Kirjoituksesi sai minut hämmentyneisiin mietteisiin, mitä itse oikein tarkoitan eheällä? Jonkinlaista muodon ja sisäisen logiikan säröttämyyttä, millä tarkoitan sitä, että teoksen osat ovat sopusoinnussa keskenään, palaset tuntuvat loksahtelevan kohdalleen, mitään ei haluasi teokseen lisää eikä pois. Tämä ei tarkoita sitä, että teos ei voisi olla särmäinen, kokeileva ja rajoja kokeileva. Eheällä tarkoitan sitä, että teos ei ole ristiriidassa itsensä kanssa ja että se on selkeä kokonaisuus.
Hankaluus on minusta siinä, että kirjallisuudesta on vaikea kirjoittaa samaan aikaan asiallisesti ja osin kliseiseen kieleen sortumatta. Sehän vaatisi jo kritiikin kirjoittajalta luovaa, liki kaunokirjallista tyyliä.
Eheä ja ehyt ovat minusta kirjallisuudesta puhuttaessa parempia sanoja kuin ehjä. Ehjä liittyy minusta esineisiin. Kirja voi olla kansiltaan ehjä, tarinaltaan ehyt/eheä.
Tuima,
hyvä tiivistys siitä, mitä eheä voi kirjoista puhuttaessa tarkoittaa!
Termi on mielenkiintoinen, haasteellinen, sillä se herättää mielikuvan eheyden vaatimuksesta, mutta sietää kuitenkin ristiriitoja ja rajojen rikkomista. – Siksi sitä kritiikissä käytettäessä onkin syytä tarkentaa, mitä sillä käsiteltävästä teoksesta haluaa sanoa.
Yleensä kliseiden käyttö viestinnässä ei sinällään ole paha asia, päinvastoin: jokin fraasi voi olla hyvin toimiva tapa puristaa sanottava lyhyeen muotoon, ja lukija/kuulija taatusti ymmärtää, mistä on kyse. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin sellaiset fraasit, joiden merkitys ei ole niin yksiselitteinen.
Apua!Eheä maailmankuvani pirstaloitui!
Sohvi,
ei hätää: sirpaleethan tuovat onnea!
Kritiikin kieli on täynnä sanoja, jotka ovat erityisesti sille ominaisia: kuulas on yksi hauskimmista ja käsittämättömimmistä. Kieli on kuulas, taivas on kuulas, omena on valkea kuulas. Avatkaa senkin merkitys joutessanne. :)
Kuulas on myös oma suosikkini.
Mielenkiintoinen kirjoitus tästä eheästä ja siitä, miten tärkeää olisi perustella mitä milloinkin tarkoitetaan, jotta välttäisi tietynlaista varmuutta, sitä että kritiikki kuulostaa aivan siltä kuin ”eheä” olisi jokin yksiselitteinen arvostelumääre. Juuri varmuuden retoriikka on ongelmallista, ja se, että se ongelmallisuudesta huolimatta tuntuu jotenkin väistämättömältä.
Varovasti eri mieltä voisin kuitenkin olla siitä, että lääkkeetkään tekisivät kenenkään luonteesta eheää, tai että kyse tällöin olisi illuusiosta. Enemmänkin kyse lienee siirtymistä ja tasoittumisista.
Mielenkiinnosta kokeilin. löytyykö googlesta mitään jännittävää ”kuulaaseen runouteen” liittyen.
Rakkausrunot-sivustolla termiä ainakin viljellään, kuten myös tässä Karri Kokon kirjan esittelystä poimitussa sitaatissa:
”Karri Kokon viides kokoelma on kuulas, kokonainen ja rento”
– Herättää ainakin ajatuksia. Ja mitäköhän tarkoittaa tuo ”kokonainen”?
Ja vielä yksi tuore esimerkki ”ehjyydestä”: kävin juuri lukemassa Pekka Tarkan Finlandia-puheen. Puheen loppupuolella Tarkka kuvaa Oksasen romaania näin:
”Kun draaman keskitys ja kerronnan moniulotteisuus yhtyvät, Puhdistuksesta syntyy jäntevä, julma ja ehjä kirja.”
– Sielläpä se siis taas vilahtaa, vanha kelmi. Ja tällä kertaa tuossa konkreettisemmassa muodossaan. Parempi niin, sillä ”jäntevän” ja ”julman” rinnalle ei ”eheä” sopisi yhtä hyvin.
Muistatko muuten miten Tarkka mm. arvioi Oksasen Finlandia-romaania? Se on ”ehjä kirja”…
No, niin, taas meni silmät vinoon, sinähän olit jo kommentissasi huomioinut asian… Täytyy nyt mennä juomaan kahvi loppuun… Ja Christie-juttuasi en voi lukea ennen kuin olen lukenut sen omasta hyllystä uudemman kerran.
Tuima, eipä tuo hienoinen katseen vinoutuminen haittaa – en enää muista itsekään, mitä tänne olen viimeksi kirjoitellut. Jotkut viettävät tipatonta tammikuuta, minä olen viettänyt blogitonta joulukuuta.
Nyt kun vuosi vaihtui, on ehkä uutta intoa aloittaa nettielämä: blogin kirjoittaminen, muiden lukeminen, kommentoiminen, sähköposti, facebook … uh! – Jonkin aikaa sitä jaksaa ihan hyvin, mutta välillä minuun iskee jonkinlainen virtuaaliähky. Silloin on pakko pitää taukoa. Viimeistään kesällä.
Jep, on tullut luettua joululomalla joitakin Christien dekkareita uudelleen, pitkästä aikaa. Osittain tuon Poirot-sarjan innoittamana.
– Ja kyllä dekkarikirjoituksiani (ajattelin tänä vuonna sivuta aihetta toistekin) voi lukea ihan rauhassa, vältän juonipaljastuksia ja kiinnitän enemmän huomiota yksityiskohtiin ja epäolennaisuuksiin.
Kiva, lisää dekkarijuttuja peliin vaan! Poirot’ta on meilläkin katsottu ja nämä uudet näytetyt milloin lienevätkään valmistuneet ovat ollet oikein hyviä. Jännä huomata miten Christie aina vain menee uusille sukupolville.
Välillä tulee nettiähky ja joskus ei yksinkertaisesti ehdi eikä jaksa kommentoida eikä aina edes lukea kaikkea mielenkiintoista edes vakiseurannassa olevilta blogeilta. Joskus kun pitää ne kirjatkin lukea.
Hyvä Penjami.
Päädyin yllättäen sivullesi, kosk en ole kovinkaan pätevä koneen käyttäjä. Mut näinkin myöhään ilokseni huomaan, etä joku vielä kiinnittää huomiota sanojen merkityksiin.
Arviostani Kosmonautista voinee hyvin lukea, että arvostan suuresti sen särähtelevyyttä ja aukkoja. Ne eivät mielestäni vähennä teoksen eheyttä, kuten olen alkuperäistekstissäni kirjoittanut. Sanan eheä käyttöön ei liity mitään sormeakoukistelevaa vaatimusta vaan puhdasta iloa siitä, että esikoiskirjailija onnistuu luomaan maailman, joka aukeaa viehättävänä, uskottavana ja kutsuvana sisäisistä säröistään huolimatta, tai ennen kaikkea juuri niiden vuoksi.
Mitä muuten itse tarkoitat sanalla kokonaisteosmaisuus?
Ystävällisin terveisin Pauliina
Pauliina,
joskus sorrun tällaiseen ”sanoilla saivartelun” paheeseen: tässä tapauksessa en tehnyt sitä kuitenkaan ilkeyttäni, vaan nostaakseni esille sen, että kritiikeissä yksittäisetkin sanat voivat olla monitulkintaisia. – Ja tuo kysymyksesi ”kokonaisteosmaisuudesta” osoittaa, että eipä pitäisi lähteä heittelemään kiviä muiden niskaan …
Kirjallisuudesta tai taiteesta tuskin voi puhua käyttämällä aivan eksakteja määritteitä – tai jos niin tekee, kritiikeistä todennäköisesti tulee aika mitäänsanomattomia.
Ehkä eheä-sanan käyttö onkin perusteltua juuri tuollaisessa tapauksessa kuin Lipsonin romaani: silloin, kun teoksessa on aineksia, jotka rikkovat ”eheyttä”, mutta siitä huolimatta se on ”eheä”.