– Räiskis, sanoi pommi kun Gazaan putosi.
Tuolla virkkeellä voisi aloittaa Kurt Vonnegutin käsittelyn äidinkielen tunnilla. Esimerkissä (joka on omani, ei Vonnegutin) tiivistyy Vonnegutille ominaiset tyylikeinot – musta huumori ja absurdius – sekä eräs hänen tuotantonsa keskeisistä aiheista, pasifismi. Lisäksi viesti ei ole yksiselitteinen, vaan sen oivaltaminen vaatii ironian tajua. Ryppyotsat älkööt vaivautuko.
Esimerkkiä voisi avata muutenkin kuin vain tyylin kautta. Vonnegut joutui sotavankina kokemaan Dresdenin ankarat pommitukset: yhdessä yössä, helmikuussa 1945, kuoli yli satatuhatta ihmistä ja kaunis kaupunki raunioitui täysin. Liittoutuneiden tekemällä iskulla ei ollut ensisijaista sotilaallista merkitystä, vaan motiiveina oli luultavasti kosto ja saksalaisväestön henkisen selkärangan lamauttaminen. Israelin toiminta Gazassa ei tietenkään ole yhtä tuhoisaa, mutta sielläkin siviileihin kohdistuneet iskut alkavat vaikuttaa tiedotusvälineiden antaman kuvan perusteella jopa tahallisilta – tai sitten ne johtuvat piittaamattomuudesta, mikä on käytännössä sama asia.
Rinnastettuna toiseen maailmansotaan esimerkkilause vaatii vielä yhden näkökulman tarkastelua: toisen maailmansodan uhreista, juutalaisista, onkin tullut reippaita pommittajia. Uhrit ovat heidän uhrejaan – siellä jossakin pommiluukun alapuolella, kranaattitulen kantaman päässä, kiväärin tähtäimessä tai saappaan koron alla. – Tätä aihetta ei oikein uskalla kehitellä pidemmälle, juutalaisuus kun on jonkinlainen tabu: Eurooppa ei halunnut nähdä totuutta 30-40-luvuilla, ja nyt on tilaisuus lepyttää omaatuntoa ummistamalla silmät uudelleen.
Räiskis, sanoi pommi.
Keskitysleirikokemus saattaa kasvattaa ihmisestä pasifistin, mutta voisi kuvitella, että kärsimys, nöyryytys, kuolema, pelko jne. vaikuttavat toisinkin: jos koko sukuni ja kaikki ystäväni olisi tapettu kansanmurhassa, saattaisin hyvinkin olla valmis pommittamaan ketä tahansa, joka uhkaa turvallisuuttani. Varsinkin, jos Jumala olisi puolellani. – Joutuessaan todistamaan Dresdenin pommituksia Kurt Vonnegut seurasi nimenomaan viholliseensa kohdistuvaa tuhoa. Tällainen murhenäytelmä ei saa aikaan koston tunteita, vaan pelkästään surua, sääliä ja myötätuntoa. Edellytykset pasifismiin heräämiselle ovat huomattavasti paremmat, kuin jos kyseessä olisi oman kotikaupungin pommitus.
Postuumisti ilmestyneessä kirjoituskokoelmassaan Armageddon in Retrospect (2008) Vonnegut palaa Dresdeniin useassa tekstissä. Kirjan alaotsikko onkin And Other New and Unpublished Writings on War and Peace. Dresdenin pommitus on Vonnegutille traumaattinen kokemus, josta hän on saanut monta syytä kirjoittaa. Toki Vonnegutista olisi varmaankin tullut kirjailija ilman Dresdeniäkin – mutta tuskin sellainen, kuin millaisena hänet tunnetaan.
Vaikka Vonnegut pitääkin Liittoutuneiden roolia toisessa maailmansodassa välttämättömänä, muistuttaa hän vastuusta siviiliväestöä kohtaan:
There can be no doubt that the Allies fought on the side of right and the Germans and Japanese on the side of wrong. World War II was fought for near-Holy motives. But I stand convinced that the brand of justice in which we dealt, wholesale bombings of civilian populations, was blasphemous. That the enemy did it first has nothing to do with the moral problem. What I saw of our air war, as the European conflict neared an end, had the earmarks of being an irrational war for war’s sake.
Nykyaikana niin muodikas terrorismin vastainen sota on siviilivahinkoja aiheuttaessaan moraalisesti tuomittavaa. Natsi-Saksaan aikoinaan tehtyihin pommituslentoihin verrattuna esimerkiksi USAn terroristijahdeissa ei ole kyse laajamittaista tuhoa aiheuttavaa vihollisvaltiota kohtaan suuntautuvista iskuista vaan operaatioista pieniä ääriryhmiä vastaan. ”Operaatioiden” suuruusluokka on kuitenkin niin järeää ja ylimitoitettua, että täysin viattomia ja ulkopuolisia siviilejä kuolee. Kuten nyt Gazassa.
Räiskis, sanoi pommi.
Kirjoituskokoelmassaan Armageddon in Retrospect Vonnegut lähestyy sotahulluutta myös fiktion keinoin. Novellissa Great Day päähenkilönä on vuonna 2037 Maailman armeijaan liittyvä nuorukainen. Eletään rauhan ja vakauden aikaa, ja armeijallakin tuntuu olevan kovin vähän tekemistä. Tarinan nuorukainen päätyy kuitenkin erikoisyksikköön, jossa on sotahullu kouluttaja. Tämä haluaa harjoittaa miehiään oikeissa olosuhteissa: niinpä joukko lähetetään aikakoneella ensimmäisen maailmansodan taistelutantereelle Ranskaan, vuoteen 1918. Siihen sotaromantiikka sitten loppuukin.
Ihmiset kantavat vastuun pahoista teoistaan itse. Silti vastuuta on aina yritetty siirtää muille: kun Israelin joukot mellastavat Gazassa ja tappavat lukuisia palestiinalaislapsia päivittäin, syypää siviiliuhreihin ei olekaan oma armeija vaan vastapuolen raketti-iskut. Ja jos vastuuta kaikesta pahasta ei saada millään konstilla sysättyä muille ihmisille, niin onhan aina olemassa vanha kelmi: paholainen. – Kirjoituskokoelman niminovelli Armageddon in Retrospect kertoo suhteettomiin mittoihin kasvavasta paholaisenmetsästyksestä. Demonologiaan keskittynyt, valtavia summia rahaa kuluttava tutkimusyksikkö päättää poistaa kaiken pahan eristämällä paholaisen. Ongelmana tietysti on, miten se tehdään, kuinka paholainen saadaan kiinni – ja onko mitään paholaista olemassakaan …
Räiskis, sanoi pommi.
Kurt Vonnegutin viimeiseksi kirjoitukseksi jäi kokoelmaan liitetty puhe, joka oli tarkoitus pitää huhtikuun 27. päivänä 2007. Sen esitti kuitenkin hänen poikansa Mark, sillä Vonnegut kuoli pari viikkoa ennen puhetilaisuutta. Kuin ohimennen 84-vuotias Vonnegut kommentoi puheessaan George W. Bushia kysymällä, mitä eroa on Bushilla ja Hitlerillä. Vastaus: Hitler tuli valituksi voittamalla vaalit. Vahinko, että yhteiskuntakriitikko ei ehtinyt näkemään ensimmäisen afroamerikkalaisen presidentin valintaa.
———————————————-
On muuten erikoista, miten englannin kielessä niinkin pieni ele kuin kaupungista puhuminen she-muodossa tekee paikasta elävän organismin:
Dresden was surely among the World’s most lovely cities. Her streets were broad, lined with shade-trees. She was sprinkled with countless little parks and statuary. She had marvellous old churches, libraries, museums, theatres, art galleries, beer gardens, a zoo, and a renowned university.
Jos armeijoiden tiedusteluraporteissa kaikkiin kaupunkeihin suhtauduttaisiin yhtä inhimillisesti, ehkä jokunen pommituslento jäisi määräämättä.
(Vonnegutin kuvaus Dresdenistä löytyy kokonaisuudessaan täältä)
jäljen ääni 
Joitakin vuosia sitten juttelin moneen otteeseen dresdeniläisen taideopiskelijan kanssa. Hänestä tuli lopulta arkkitehti.
Hän kertoi että Vonnegut tunnetaan, ja hän on liki kansalliskirjailija, niin jenkki kun onkin. Tyttö sanoi että kesti todella kauan ennen kuin saksalaisten tavallisten ihmisten kärsimykset on tunnustettu ja että hänen mielestään Vonnegut oli ensimmäisiä, jotka siitä ovat julkisesti kertoneet.
Se ei kai tarkoita sitä että Teurastamo 5 on dokumentti. Vonnegut taisi vain olla niitä ensimmäisiä jotka rupesivat käyttämään todellisuutta niin kuin itse olivat sen kokeneet, sellaisenaan ja se sai ehkä jonkin verran liikettä aikaan.
Siinä on kyllä kirjalle hatunnoston arvoinen asia.
II maailmansota toi muassaan totaalisen sodan käsitteen, siviilien sumeilemattoman pommituksen, joka jatkuu edelleen.
Olisi aika että Geneven sopimus otettaisiin käytäntöön kokonaisuudessaan ja sodanlietsojat, olivat sitten miten suuria ja kauniita tahansa, raahataan Haagiin ja tuomioistuin sanoo sanansa, niin kuin sanoi jo Nurnbergissä.
Räiskis, sanoi pommi.
Pommista irtoilevat metallinpalat levisivät ympäristöön, osuivat ihmisiin, jotka kuolivat. Niin se käy.
Vonnegut oli mestari, ehdottomasti.
Vanha viisaus – ihmiskunta ei opi virheistään – pitää paikkansa. Niin se käy, valitettavasti.
Hyvä nostaa Dresdenin pommitukset esille. Moraalittomuudessaan ja tuhovoimassaan nuo Euroopan suuriin kaupunkeihin tehdyt, tulimyrsky-tekniikalla toteutetut pommitukset olivat verrattavissa Nagasakin ja Hiroshiman atomipommi-iskuihin. Kuitenkin vain Hiroshima muistetaan ja jenkit saa kaiken paheksunnan niskoilleen. Kai se on sitten paheksuttavampaa tappaa yhdellä pommilla monta ihmistä kuin monella pommilla monta ihmistä.
Onneksi atomipommi tuli mukaan vasta sodan loppuvaiheessa. Jos se olisi saatu käyttökuntoon aikaisemmin, ehkä sitä olisi käytetty myös Euroopassakin. Puolin ja toisin.