Carmilla, lesbovampyyri

Joseph Sheridan Le Fanun Carmilla (1872) on julkaistu suomeksi Markku Sadelehdon toimittamassa kauhunovellikokoelmassa Haudantakaisia (suom. Osmo Saarinen, 1994, Jalava). Tarina sijoittuu Styriaan (Steiermarkiin) Itävallassa. Kertojana on Laura, joka muistelee kahdeksan vuotta aiemmin tapahtunutta hämmentävää kokemustaan. Tuolloin Laura oli 19-vuotias ja asui isänsä kanssa kotilinnassaan. Lauran äiti, aatelisnainen, oli kuollut Lauran ollessa pieni. – Asialla on merkitystä, sillä kenties äidillä olisi ollut tarkempi vaisto huomata ajoissa merkit perheen onnea uhkaavasta vaarasta, jonka salaperäinen vierailija toi tullessaan.

Eräänä kesäiltana auringonlaskun jälkeen linnan lähistöllä sattuu onnettomuus: hevosten vetämät vaunut kaatuvat, ja kahdesta naismatkustajasta nuorempi kannetaan tiedottomana ulos vaunuista. Laura ja hänen isänsä sattuvat paikalle iltakävelyllään. Lauran pyynnöstä hänen isänsä lupautuu ottamaan Carmillaksi esitellyn tytön – joka on suunnilleen Lauran ikäinen – huostaansa tämän toipumisen ajaksi. Tytön äidin on nimittäin syistä, joita hän ei voi paljastaa, jatkettava kiireesti matkaansa.

Hyvin nopeasti Lauran ja Carmillan välille kehittyy rakkaussuhteen tunnusmerkit täyttävä läheinen ystävyys. Laura ei voi olla vastustamatta vieraansa lumovoimaa. Carmillan kiihkeydessä on kuitenkin jotakin häiritsevää, pelottavaakin.

Joskus tuntejakin kestäneen apatian jälkeen salaperäinen ja kaunis seuralaiseni saattoi tarttua käteeni ja puristaa sitä hellästi yhä uudelleen ja uudelleen. Samalla hän aina punastui heikosti, tuijotti minua raukeilla palavilla silmillään ja hengitti niin nopeasti, että hänen pukunsa kohoili kiivaan huohotuksen tahdissa. Oli kuin minut olisi ympäröity rakkauden hehkulla, ja se sai minut hämilleni. Hänen ahmivat silmänsä vetivät minua puoleensa, hänen kuumat huulensa painoivat suudelmia pitkin poskeani ja hän kuiskasi miltei nyyhkyttäen: Sinä olet minun, sinä olet ikuisesti minun, sinä ja minä emme erkane koskaan.” Sitten hän heittäytyi takaisin tuoliinsa ja kohotti pienet kätensä silmilleen jättäen minut vapisemaan syleilynsä jäljiltä.

Carmillan rakkaudentunnustuksiin sekoittuu puheita kuolemasta ja omistamisesta, ikuisesta ystävyydestä. Samanaikaisesti hän kuitenkin pitää yllä salaperäisyyden verhoa eikä juurikaan kerro mitään itsestään tai taustastaan. Tarinan edetessä lukija melko pian tulkitsee oikein vihjeet siitä, mikä Carmilla on naisiaan, vaikka Laura ei osaa tai ei halua sitä ymmärtää: Carmilla on vampyyri, joka tappaa lähiseudulla nuoria naisia ja riuduttaa vähitellen myös Lauraa, rakkautensa kohdetta.  

Le Fanu tuskin olisi voinut kirjoittaa tekstiä kahden yläluokkaisen nuoren naisen homoseksuaalisesta suhteesta 1800-luvulla. Mutta kun hän verhoaa asetelman vampyyritarinan muotoon, teeman käsittely muuttuu hyväksytymmäksi: vampyyri on jo itsessään outo ja sovinnaisuuksia rikkova, luonnoton hahmo – se on poikkeus, joka ei varsinaisesti uhkaa heteroseksuaalista parisuhdeinstituutiota. Lisäksi vampyyrin halun kohde on ensisijaisesti veri eikä seksuaalinen nautinto. – Mutta silti juuri tyttöjen välisestä ystävyydestä Carmillassa on kyse. Kiintymykseen ja rakkauteen viitataan usein, eikä Lauran ja Carmillan välistä eroottista lataustakaan voi sivuuttaa. Koska kertojana on Laura itse, on täysin perusteltua olettaa, että Laura jättää rohkeimmat kuvaukset pois ja kaunistelee asioita.

Lukija voikin tulkita Lauran näkemät unet ja painajaiset joko vampyyrigenren mukaisesti vampyyrin pyrkimyksiksi imeä verta tai eroottisen kirjallisuuden perinnettä lähellä oleviksi viittauksiksi seksiakteihin esileikkeineen. Ja nykylukija, joka mahdollisesti on katsonut televisiosta True Blood -sarjaa, yhdistää mielessään molemmat aspektit lukiessaan Lauran kuvauksen yöllisestä unestaan:

Joskus tuntui aivan kuin käsi olisi sivellyt lempeästi poskeani ja kaulaani. Joskus taas tuntui aivan kuin minua olisivat suudelleet lämpöiset huulet, jotka koskettivat ihoani sitä pitempään ja hellemmin, mitä lähemmäs kaulaani ne siirtyivät. Mutta sinne ehdittyään ne pysähtyivät. Sydämeni löi kiivaammin, hengitykseni kiihtyi huohotukseksi; sisältäni purkautui tukahtunut nyyhkäisy, joka muuttui hirvittäväksi kouristukseksi, jonka seurauksena aistini pimenivät ja menetin tajuntani.

1800-luvun kirjallisuudessa rakastelukohtauksissa noudatettiin turvallista periaatetta: niitä ei juuri kuvattu. En ole ihan vakuuttunut, kuvataanko tässäkään, mutta hyvin intiimistä hyväilystä ja suutelusta on kyse, sillä tilanteeseen tuntuisi liittyvän jopa orgastisiksi tulkittavissa olevia piirteitä. Lauran tapa kuvata kokemustaan onkin mielenkiintoinen: hän ei kerro suudelmien itsessään herättämistä tuntemuksista vaan kuvailee ainoastaan fyysisiä reaktioita, pulssin kiihtymistä ja hengityksen muuttumista huohotukseksi, kouristusta ja tajunnan pimenemistä. Joko hän ei osaa tai sitten hän ei tohdi siirtää tuntemuksiaan sanalliselle tasolle. Epäilisin jälkimmäistä vaihtoehtoa: kokemus ei ole pelkästään pelottava ja ahdistava vaan myös mielihyvän ja nautinnon lähde, ja seksuaalisesti kokemattomalle Laurallekin on selvää, että nyt on siirrytty kielletylle alueelle.

Oman eroottisesti virittyneen juonteensa Carmillan ja Lauran suhteeseen tuo se, että Carmilla ei pure Lauraa kaulaan vaan rintaan. Englannin kielen sana ”breast” on tässä kohdin aivan yhtä monitulkintainen kuin suomen kielen ”rinta”: ajatuksia herättää kysymys siitä, miten alas tai ylös Lauran rintamuksella vampyyri hampaansa asettaa.  Selvennykseksi kaksi lainausta, joista ensimmäisessä Laura kertoo valveunen kaltaisesta painajaisestaan:

Kaksi suurta silmää lähestyi kasvojani, ja äkkiä tunsin pistävää kipua, aivan kuin kaksi pitkää, noin viiden senttimetrin päässä toisistaan olevaa neulaa olisi työnnetty syvälle rintaani.

Ja toinen lainaus liittyy tilanteeseen, jossa Laura näyttää puremajäljet isälleen ja Lauraa hoitamaan saapuneelle lääkärille:

”Voitteko näyttää sormellanne suunnilleen kohdan, missä muistelette pistojen tuntuneen?”
”Ihan hivenen kurkun alapuolella – tässä”, vastasin.
Minulla oli ylläni aamutakki, joka peitti osoittamani kohdan.
”Voimme varmistaa asian”, tohtori sanoi. ”Ettehän pane pahaksenne, vaikka isänne laskee aamutakkianne aavistuksen verran. Se on välttämätöntä, jotta vaivanne mahdollisen aiheuttajan voisi havaita.”
Suostuin pyyntöön. Kohta oli vain muutaman sentin takin kauluksen alapuolella.
”Taivaan tähden – siinä se on!” isäni huudahti valahtaen kalpeaksi.

Painajaiskuvauksessa hampaat työntyvät syvälle rintaan, mutta kun Laura näyttää kohdan isälleen ja lääkärille, sanoo hän sen sijaitsevan vain hivenen kurkun alapuolella. Rinta-sanaa Laura ei enää mainitse, ja asetelma muuttuu huomattavasti neutraalimmaksi kuin Lauran omissa muistikuvissa. Puremakohta kuitenkin lienee rinnan yläosassa, sillä hieman kurkun alapuolella ovat solisluut ja muutenkin rintakehän yläosa ei ole erityisen pehmeää, joten ei siihen kovin syvälle hampaita purra. Ja jos Laura riisuisi vaatteensa, löytyisikö intohimoisia puremajälkiä myös muualtakin? – Laura ei tuon ajan siveyssäädösten mukaan paljasta lääkärille enempää kuin on tarpeen, ei ihoa eikä kokemuksiaankaan. Jos hän on joutunut lesbovampyyrin kiihkeän eroottisen lemmen kohteeksi, mitäpä muutakaan hän voisi tehdä kuin vaieta asiasta ja ajatella sen olleen pelkkää unta.

Myös Carmillaa on alun perin purtu rintaan. Carmilla kertoo ensimmäisistä tanssijaisistaan, joista on hänen mukaansa kulunut todella kauan – mitä Laura hieman ihmettelee, sillä Carmillahan on vasta nuori. Carmilla muistelee:

”Muistan kyllä kaiken, mutta vain vaivoin. Näen sen kaiken, aivan samalla tavalla kuin sukeltajat näkevät kaiken yläpuolellaan tapahtuvan, tiiviin ja väreilevän mutta samalla läpikuultavan väliaineen läpi. Sinä iltana tapahtui jotain, joka on hämärtänyt kuvan ja haalistanut sen värit. Sinä iltana minut melkein murhattiin omaan sänkyyni, minua haavoitettiin tähän – ”
     Hän kosketti rintaansa ja jatkoi: ”Eikä haava ole parantunut koskaan täydellisesti.”

Todennäköisesti juuri tuona tanssijaisyönä tapahtunut episodi on tehnyt hänestä vampyyrin. Jos ajattelee rintaan puremista teknisenä suorituksena, tuntuu se huomattavasti epäkäytännöllisemmältä tavalta tyhjentää uhrin verivarantoja kuin kaulavaltimoiden kaluaminen. Kaulasta vampyyri saa tukevan otteen hampaillaan pitämällä uhriaan tiukassa syleilyssä ja esimerkiksi toisella kädellä niskan takaa tai hiuksista kiinni (klassinen kohtaus vampyyrielokuvissa). Se on asento, jossa kontrolli uhriin on täydellinen: tappava liike joko hampailla tai käsin niskat nurin vääntämällä on mahdollista sekunnin murto-osassa. Rintaan puree vampyyri, joka ei halua uhrinsa heti kuolevan – ja joka haluaa korostaa uhrinsa asemaa myös eroottisen halun objektina. Vampyyrin purema usein vertautuu niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin seksuaaliseen kanssakäymiseen. Ehkä Carmillankin kohdalla purema on ollut luonteeltaan enemmän rakastelua kuin vain verenhimon tyydyttämistä, ehkä silloinkin kyse on ollut naispuolisesta vampyyrista. Ehkä rintaan pureminen (naiselta naiselle) korostaa tarinan temaattista toiseuden luonnetta: vampyyrius vertautuu homoseksuaalisuuteen, yhteiskunnan ja kirkon kammoksumaan ”luonnottomaan” elämäntapaan.

Bram Stokerin Draculassa kreivi puree uhrejaan kaulaan. Nämä tilanteet ovat romaanissa hieman epäselviä, uhrien unisten ja utuisten mielikuvien tuotosta. Kaikkein visuaalisin ja ainakin minun mielikuvituksessani hyvin voimakkaasti värittynyt onkin kohtaus, jossa Dracula vieraillessaan Mina Harkerin luona viiltää itseään rintaan ja antaa uhrinsa maistaa vampyyrin verta. Tuntuu siltä, että tilanne on kuin dramatisoitu keskeytystä varten, aivan kuin Dracula odottaisikin paikalle silminnäkijöitä, yleisöä (suom. Jarkko Laine):

Kuutamo oli niin kirkas että paksuista keltaisista ikkunaverhoista huolimatta huoneessa oli kylliksi valoa. Ikkunan luona olevalla vuoteella makasi Jonathan Harker kasvot punehtuneina ja hengittäen raskaasti kuin horroksessa. Polvillaan vuoteen vieressä selkä meihin päin oli hänen vaimonsa valkopukuinen hahmo. Ja tämän rinnalla seisoi pitkä, laiha, mustiin pukeutunut mies. Miehen kasvot olivat kääntyneinä meistä poispäin, mutta siinä silmänräpäyksessä kun näimme hänet, tunnistimme hänet kreiviksi – kaikki täsmäsi, jopa arpi hänen otsassaan. Hän oli vanginnut vasempaan kouraansa rouva Harkerin molemmat kädet ja kiskoi niitä ylöspäin niin että tämän käsivarret olivat pingoittuneet suoriksi; oikealla kourallaan hän puristi rouva Harkeria niskasta ja painoi tämän kasvoja rintaansa vasten. Rouva Harkerin valkoinen yöpaita oli veren tahraama, ja ohut verijuova norui alas miehen alastonta rintaa jonka auki repäisty paljasti. Nuo kaksi hahmoa toivat hirvittävällä tavalla mieleen lapsen joka painaa kissanpojan nenää maitovatiin pakottaakseen sen juomaan.

Tilannetta havainnoiva tri Seward on konnotaatiossaan jokseenkin lempeä, sillä kyllä makuuhuoneeseen tunkeutuminen, Minan asento ja veren imemiseen pakottaminen herättää myös mielikuvan raiskauksesta. Aktin eroottista luonnetta korostaa kissaan vertaaminen, sillä Mina ei pelkästään ime vaan myös nuolee kreivin verta tämän paljaalta iholta. Voisihan Dracula saavuttaa päämääränsä neutraalimminkin ja juottaa Minalle omaa vertaan esimerkiksi ranteestaan.  – Myös Le Fanun Carmillassa käytetään kissa-vertausta, sillä Laura näkee vuoteensa luokse saapuneen yöllisen vierailijan ottavan suuren kissan hahmon. Symboliikka on johdonmukaista: kissa lipoo mielellään maitoa tai kermaa kupista, ja veri on vampyyrille samanlainen elinehto kuin rintamaito vastasyntyneelle. Kun tämän mahdollisuuden(rinnan imeskelyn ja nuoleskelun) huomioi Lauran ja Carmillan yöllisissä kohtaamisissa, akti erotisoituu entisestäänkin.

Laura vaikuttaisi kertomuksen perusteella olevan pelkkä objekti: kaikissa lähentymisissä aloitteet tekee Carmilla, eikä öisistä tapahtumista Lauralla ole kuin hämäriä muistikuvia. Suurimman nälkänsä ja verenhimonsa Carmilla tyydyttää muualla, ja lähiseudulla kuoleekin salaperäiseen tautiin useita naisia ja tyttöjä. Ne tosin ovat lesbovampyyrille vain yhden tai kahden, kolmen illan juttuja. Tätä vampyyrin suhdetta uhriinsa selventää vampyyrinmetsästykseen apuun tulleen paroni Vordenburgin (voisi verrata Draculan van Helsingiin) tietämys, jota Laura kertomuksessaan referoi:

Vampyyri on taipuvainen lumoutumaan tietynlaisiin ihmisiin kiihkolla, joka muistuttaa intohimoista rakkautta. Väijyessään tällaista ihmistä saaliikseen se kykenee olemaan väsymättömän kärsivällinen ja kekseliäs, sillä sen päämäärän tiellä saattaa olla satoja erilaisia esteitä. Se ei luovu koskaan ennen kuin se on tyydyttänyt halunsa ja imenyt kaiken elämän himoitsemastaan uhrista. Mutta se haluaa myös noudattaa säästäväisyyttä ja pitkittää veristä nautintoaan kuin paraskin herkuttelija ja vielä tehostaa mielihyväänsä taidokkaalla, vaiheittain etenevällä kosiskelulla. Näissä tapauksissa se näyttäisi miltei anelevan itselleen ymmärtämystä ja myöntyvyyttä. Tavallisissa tilanteissa se käy suoraan uhrinsa luo, nujertaa hänet väkivalloin ja kuristaa ja imee hänet tyhjiin usein yhdellä ainoalla aterialla.

Le Fanun tarinassa jää hieman tulkinnanvaraiseksi Carmillan tietoisuus omasta vampyyriudestaan. Vaikuttaa siltä, että Carmilla muuttuessaan öisin vampyyriksi toimii kuin unissakävelijä: päivällä hän ei muista tapahtumista kuin hämärästi. Tosin Carmilla on hyvin epäluotettava kertoja, ja todennäköisemmältä vaikuttaakin, että hän liioittelee tietämättömyyttään ja vääristelee tapahtumien kulkua kertoessaan Lauralle yöllisistä muistikuvistaan.

Ja kuten vampyyrikirjallisuudessa yleensäkin, juuri kertojan epävarmuus tapahtumien todellisesta luonteesta tekee tarinasta omalla tavallaan hienon. Jopa vielä aivan lopussa, kun kaiken pitäisi olla selvää, muutama viimeinen rivi saa lukijan varuilleen ja epäilemään, onko jotakin oleellista sittenkin jäänyt mainitsematta …