Kuu

Ehkä hämmentävintä kuunvalossa on sen ”arkinen” alkuperä. Kuu itsessään ei luo valoa, se vain heijastaa auringonsäteitä kuin suuri samea peili. Fysiikkaan perehtymättömänä en osaa sanoa, mitä erityisiä muutoksia auringonvalossa tapahtuu sen heijastuessa kuusta maahan. Valon määrä tietysti vähenee radikaalisti, mutta muuttuuko esim. aallonpituus tai häviääkö UV-säteily kokonaan? – 1800-luvun vampyyriklassikoissa kuunvalo ei ole pelkästään tarinaa kannattava kauhuelementti ja tunnelman luoja, vaan se antaa verenimijöille voimaa, jopa herättää vampyyrin henkiin.

Thomas Preskett Prestin romaanin Varney the Vampyre or, the Feast of Blood (1847) alussa Flora joutuu makuuhuoneessaan vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi. Talon väki onneksi kuulee Floran kauhunhuudot, ja verenhimoinen kohtaus keskeytetään. Vampyyri pakenee, mutta miehet onnistuvat ampumaan tätä kuolettavasti. Kun tunkeutujan ruumista etsitään talon lähistöltä, mitään ei kuitenkaan löydy.– Seuraavana päivänä tarpeeksi asiaa pohdittuaan miehet viimein tulevat siihen tulokseen, että öinen vierailija on ollut mahdollisesti vampyyri. Linnan kirjastosta löytyy kirja, jossa kerrotaan vampyyreihin liittyvistä kansanuskomuksista. Kirjan mukaan vampyyri iskee usein juuri ennen täysikuuta, sillä jos se haavoittuu tai kuolee, kuunsäteet elvyttävät sen. Ja koska on täysikuu, vampyyria on lähdettävä etsimään uudelleen. Mahdollisesti jossakin makaava haavoittunut otus täytyy saada hengiltä.

On jo ilta, kuu nousee taivaalle. Miehet kiipeävät muurille tarkastelemaan maisemaa (raakakäännös):

”Tuolla on jotain”, sanoi Marchdale. ”Taivas! Se näyttää pitkin pituuttaan makaavalta ihmiseltä.”
     ”Aivan kuin se olisi kuollut.”
     ”Mikä se voi olla?” kysyi Chillingworth.
     ”Kauhistuttaa sanoa”, vastasi Marchdale, ”mutta minusta se tältäkin etäisyydeltä muistuttaa  sitä, jota viime yönä jahtasimme.”
     ”Vampyyri?”
     ”Niin. Katso, kuunsäteet osuvat siihen. Puiden varjot lyhenevät vähitellen. Voi hyvä Jumala, hahmo liikkuu!”
     Henryn katse oli nauliintunut tuohon kammottavaan otukseen. Näkymä sai heidät kaikki ihmettelemään ja hämmästelemään, mutta myös tuntemaan suurta pelkoa ja levottomuutta.
     Kuun noustessa yhä ylemmäs taivaalle sen säteet koskettivat kumpareella lojuvaa hahmoa, jossa alkoi tapahtua havaittavaa liikettä. Raajat alkoivat täristä, ja vaikka hahmo ei noussut ylös, koko sen ruumis antoi merkkejä elinvoimasta.
     ”Vampyyri, se on vampyyri!” sanoi herra Marchdale.
     ”Onnistuimme ampumaan sen viime yönä, ja nyt kuunsäteet herättävät sen henkiin.”

Kuunvalo elvyttää vampyyrin useammankin kerran Prestin romaanissa. – Prest lienee ottanut mallia John Polidorin tarinasta Vampyyri (1819, ks. Lordi Ruthven), jossa myös kuulla on parantava vaikutus. Kertomuksessa Aubrey ja lordi Ruthven joutuvat rosvojoukon uhreiksi. Lordi haavoittuu luodista olkapäähänsä, haava tulehtuu pahasti ja lordi kuolee. Aubrey otetaan panttivangiksi. Kun Aubrey lordin kuolemaa seuraavana päivänä lähtee katsomaan matkatoverinsa ruumista, hän yllättyy (suom. Sami Jansson, 2005, Faros):

Hän nousi varhain ja oli jo menossa mökkiin, jonne oli jättänyt ruumiin, kun yksi rosvoista tuli häntä vastaan ja kertoi, ettei se ollut enää siellä. Kun Aubrey oli mennyt levolle, mies oli tovereineen siirtänyt sen läheisen kukkulan huipulle, sillä rosvo oli luvannut arvoisalle lordille, että kuun noustessa tämän kuoleman jälkeen se saisi luoda vainajaan ensimmäisen kylmän säteensä.

Lordi Ruthvenin ruumis on kadonnut myös kukkulalta. Aubrey ei asiaa enempää spekuloi, mutta ainakin lukijan näkökulmasta syy-seuraus-suhde on selvä: kuunsäteet herättivät lordin henkiin. Valitettavasti, kuten tarinan myöhemmät vaiheet osoittavat. – Sekä Polidorin että Prestin kertomuksissa erikoista on vampyyrien haavoittuvuus. Nykyisiin kirjallisuuden ja elokuvien vampyyrihahmoihin verrattuna lordi Ruthven vaikuttaa heikolta: on vaikea ymmärtää, miten vampyyri voisi menehtyä niinkin vaatimattomaan vammaan kuin luodinreikään olkapäässä. Molemmissa tarinoissa vampyyrin henkiin heräämiseen vaaditaan myös kuunvalo – tosin ei käy selville, virkoaisivatko vampyyrit muutenkin. Ehkä kuu vain nopeuttaa toipumista.

Bram Stokerin romaanissa Dracula (1897) kuvaillaan kuutamoa ja kuunpaistetta niin usein, että alituinen kuun loimotus alkaa jo epäilyttää. Aivan kuin 1800-luvun lopulla kuukalenteri olisi ollut erilainen kuin nykyisin. Toisaalta, jos tarkemmin ajattelee, ei kuu sentään koko ajan Stokerin tarinassa paista. Se vain sattuu esiintymään sellaisissa kohtauksissa, jotka ovat jääneet hyvin mieleen. Kuu luo valoaan juuri silloin, kun Dracula kiipeää linnan seinämää ylös, lentää lepakon hahmossa, antaa vampyyrin suudelman Lucylle tai vierailee Mina Harkerin luona. – Maagisin näyte kuutamon vampyyreille suomista mahdollisuuksista on kohtaus, jossa kolme Jonathan Harkerin verta (ja luultavasti hieman muutakin) janoavaa vampyyrinaista ruumiillistuu kuunsäteiden mukana kreivi Draculan linnan ikkunasta sisään (suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava):

Ajattelin odottaa kreivin paluuta ja istuin sitkeästi pitkän aikaa ikkunan ääressä. Sitten alkoi silmiini osua pienen pieniä hiutaleita jotka leijuivat kuunsäteissä. Ne olivat kuin pikkuriikkisiä tomuhiukkasia, ja ne kieppuivat ympäriinsä ja tiivistyivät tähtisumun näköisiksi pilviksi. Niiden katseleminen rauhoitti minua, ja eräänlainen tyyneys valtasi varkain mieleni. Nojauduin mukavampaan asentoon ikkunansyvennyksessä voidakseni paremmin nauttia tuosta ilmavasta karkelosta.
      Sitten kavahdin valveille: koirien matala surkea ulvonta kiiri kaukaa laaksosta jonne silmäni ei kantanut. Mutta korvissani ääni tuntui soivan sitäkin voimakkaampana, ja kuutamossa tanssivat pölyhiukkaset näyttivät saavan uusia muotoja äänen värähtelyn mukaan. Tunsin, että yritin epätoivoisesti päästä selville jostakin vaistojeni kutsusta – ei, koko sieluni kamppaili ja horteinen mieleni ponnisteli vastatakseen tuohon kutsuun. Olin joutumassa hypnoosiin! Yhä kiivaammin ja kiivaammin tanssi tomu, ja kuunsäteet näyttivät värisevän kulkiessaan ohitseni takana vallitsevaan pimeyteen. Hiukkasia tiivistyi yhteen aina vain enemmän, kunnes ne näyttivät muodostavan himmeitä aavemaisia hahmoja.

Jonathan Harkerin lumoutumisen ymmärtää, sillä kuun valaiseman maiseman unenomaista magiikkaa ei voi vastustaa. Olen itsekin usein kuutamolla unohtunut tuijottamaan taivaalta hohtavaa kylmää valoa, ihmettelemään kuunsäteiden luomia valjuja varjoja ja miettimään, että jos painajaisteni otukset joskus pääsisivät tunkeutumaan tähän todellisuuteen, niin nyt, nyt on se hetki. Onneksi mitään vampyyrinaisia ei kuitenkaan ole ilmaantunut.

Sheridan Le Fanun Carmillassa (1872, ks. Carmilla, lesbovampyyri) kuu ei herätä ketään henkiin, mutta se on vahvasti läsnä kertomuksen alussa. Laura ja hänen isänsä ovat iltakävelyllä kotilinnansa lähistöllä. Täysikuun valaisemaa kesäiltaa kuvataan ihanaksi ja kauniiksi, mutta koko ajan lukijan mielessä häilyy toisenlainenkin tulkinta: kuunsäteiden kauneuteen kätkeytyy uhkaavaa salaperäisyyttä. Ehkä tulkintaa ei tarvitsisi alleviivata, mutta niin kuitenkin kertomuksessa tehdään. Kävelyretkellä tavattu mademoiselle De Lafontaine ottaa puheeksi täysikuun voimat (suom. Osmo Saarinen, kokoelmassa Haudantakaisia, 1994, Jalava):

Mademoiselle De Lafontaine taas katsoi oikeudekseen julistaa – hänen saksalainen isänsä näet otaksuttiin olevan jonkinlainen psykologiaan ja metafysiikkaan perehtynyt mystikko – että kun kuu loisti näin kirkkaana, sen tiedettiin yleisesti merkitsevän poikkeuksellista yliluonnollisten voimien toimintaa. Tällaisen täysikuun teho oli moninainen. Se vaikutti uniin, se sai aikaan hulluutta, se koetteli herkkähermoisia ihmisiä; sillä oli hämmästyttäviä fyysisiä vaikutuksia elolliseen. Mademoiselle kertoi, että hänen serkkunsa, joka toimi perämiehenä eräällä kauppalaivalla, oli eräänä sellaisena yönä torkkunut selällään laivan kannella kuunvalon loistaessa suoraan hänen kasvoilleen ja nähnyt unta vanhasta naisesta, joka kynsi hänen poskeaan, ja kun hän oli herännyt, hänen kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet, eivätkä hänen piirteensä olleet sen koommin palanneet täysin entiselleen.
     ”Tänä iltana”, mademoiselle sanoi, ”kuu on täynnä idyllistä ja magneettista voimaa – ja näettekö, kuinka takananne olevan linnan kaikki ikkunat säihkyvät ja kimmeltävät hopeanhohtoisina, aivan kuin näkymättömät kädet olisivat sytyttäneet valot huoneisiin vieraisille saapuvia satuolentoja varten.”

Melkein heti mademoisellen puheenvuoron jälkeen näkyviin ilmestyy matkaseurue hevosineen ja vaunuineen. Ja kyllähän sieltä satuolento saapuu, mutta ei keiju tai kääpiö, vaan vampyyri. Ehkä kuunvalossa säihkyvät linnan ikkunat todellakin houkuttelevat yliluonnollista kulkijaa, aivan kuin majatalon ”Tilaa”-kyltti väsynyttä matkamiestä.

Nykyisissä vampyyrikirjoissa kuulla ei enää tunnu olevan niin suurta merkitystä. Mielletäänköhän kuu liian vanhanaikaiseksi, goottiromaaniperinteen romanttiseksi kauhukliseeksi? Mutta suhde aurinkoon selvitellään aina hyvin tarkkaan, ymmärrettävistä syistä: onhan UV-säteilyn vaarallisuuden tematiikka tätä päivää.

Itse kuitenkin uskon ”kuun renessanssiin” vampyyrikirjallisuudessa. Harmi, että tänään tuskin voi nauttia  täysikuusta, ennuste näyttää pilviseltä.  Toivottavasti elokuussa onnistaa, silloin keskikesän valoisista öistä on kulunut jo sen verran aikaa, että kuu pääsee taas oikeuksiinsa. Ja on vielä riittävän lämmin lepakoiden lennellä.

Advertisement