Highgaten hautausmaa (1/3)

En ole käynyt Highgaten hautausmaalla Lontoossa, mutta lukemani perusteella vuonna 1839 avattu yksityinen hautausmaa vaikuttaa unelmakohteelta romantikolle: on goottilaistyylisiä muistomerkkejä, historian eri vaiheissa ränsistyneitä ja uudelleen kunnostettuja alueita, monumentteja, monimuotoista kasvillisuutta ja ikivanhoja puita, hämäriä puistokäytäviä, vanhoja sukuhautoja ja kuuluisuuksia sekä kiinnostavia tarinoita. – Loppukesästä tuli luettua parikin romaania, jotka jollakin tavalla liittyvät Highgaten hautausmaahan. Ja vaikka toisessa niistä ei kerrotakaan vampyyreista, esittelen sitä silti, sillä se toimii hyvänä introna aiheeseen. Annettakoon siis puheenvuoro Audrey Niffeneggerille tai oikeastaan hänen kirjoittamansa romaanin Hänen varjonsa tarina (2009, suom. Paula Korhonen, 2010, Gummerus) hautausmaaoppaalle Robertille:

Robert vei vierailijat yhteen lempipaikoistaan: jalustan malliselle haudalle. Sitä koristi arkun vieressä valvojan itkijänaisen kohokuva. ”Ennen nykyaikaista tekniikkaa oli joskus vaikeaa määritellä, oliko ihminen kuollut vai ei. Luulisi, että kuollut on helppo tunnistaa, mutta on useita kuuluisia tapauksia, joissa kuolleeksi luultu nousi ja jatkoi elämäänsä. Viktoriaanisella ajalla elävältä haudatuksi tulemista pelättiin yleisesti.
     Käytännön ihmisinä he yrittivät kehitellä ratkaisuja ongelmaan. Viktoriaanisella ajalla kehitettiin hälytysjärjestelmä, jossa kellonaru ulottui arkkuun ja jos vainaja sitten heräsikin, hän saattoi vetää narusta ja kilkattaa kelloja kunnes joku tuli kaivamaan haudan auki. Mikään tarina ei kerro, että järjestelmä olisi pelastanut ketään. Testamentteihin kirjattiin kaikenlaisia kummallisuuksia, kuten toiveita kaulan katkaisusta ennen hautaamista, ettei vaan enää heräisi henkiin.”
     ”Entä vampyyrit?”
     ”Mitä vampyyreistä?”
     ”Olen kuullut, että täällä on vampyyri.”
     ”Ei ole. Muuan julkisuutta himoava typerysporukka väitti nähneensä vampyyrin. Jotkut tosin väittävät, että Bram Stoker sai idean Draculaan eräästä täällä tehdystä haudan avauksesta.”

Melkein tekisi mieli hypätä mukaan Robertin johdattamalle kierrokselle, ihmettelemään hautausmaan näkymiä, salaisuuksia, ja kuuntelemaan tarinoita. Ja tietysti kuulla, kenen hauta avattiin ja miksi, ja mitä sitten tapahtui. – Väitöskirjaansa Highgaten hautausmaasta tekevän Robertin lisäksi romaanissa tutustutaan parikymppisiin amerikkalaisiin kaksostyttöihin, Juliaan ja Valentinaan, jotka saapuvat asumaan Highgaten hautausmaan naapuriin tädiltään Elspethiltä perimäänsä asuntoon. Asunnossa kummittelee: Elspethin haamu on jäänyt asuntonsa vangiksi eikä pääse pois – mutta se vahvistuu vähitellen, ja on vain ajan kysymys, milloin Elspeth saa kontaktin sisarentyttäriinsä.  Samassa talossa asuu myös Robert, joka on ollut tädin pitkäaikainen miesystävä.

Kummitustarinaksi romaani ei ole kovinkaan pelottava, vaikka kirjan dramaattiset loppuvaiheet ovatkin omalla tavallaan hyytäviä (tämän romaanin luettuani suhtaudun mahdollisesti olemassa oleviin kummituksiin entistäkin kunnioittavammin). Hänen varjonsa tarina ei ole mikään kauhukirja, ei edes jännityskirja, vaan kertomus identiteettiongelmista ja henkilöiden itselleen rakentamista esteistä ja sidoksista, jotka estävät heitä elämästä vapaasti. Kaksoset ovat sidoksissa toisiinsa, Robert paikoilleen jumittuneeseen väitöskirjaansa sekä Elspethin muistoon, Elspethin haamu asuntoonsa ja vanhaan elämäänsä, yläkerran pakkoneurooseista kärsivä Martin hulluihin tapoihinsa ja myös asuntoonsa (ei kykene menemään ulos) ja Martinin vaimo mieheensä. Kaikki etsivät jonkinlaista ulospääsyä, mutta en tietenkään tässä paljasta, ketkä sen löytävät ja miten.

Muuten mielenkiintoisen romaanin jonkinlaiseksi puutteeksi voisi mainita juonenkulun, joka etenee verkkaisesti kuin hautausmaakierros. Parasta antia on kuitenkin ehdottomasti miljöökuvaus ja tuo Highgaten hautausmaa, joten palataanpa sinne. Tällä kertaa Robert kulkee hautojen välissä yksin:

Tänä iltana hän seisahtui Rossettien haudalle ja ajatteli Elizabeth Siddalia. Hän oli kirjoittanut Elizabethille omistaman lukunsa uusiksi kerta toisensa jälkeen pääasiassa siksi, että hänestä oli mukava ajatella naista, eikä niinkään siksi, että hänellä olisi ollut mitään lisättävää siihen. Robert hapuili naisen elämänkulkua mielessään: tämä oli syntynyt vaatimattomiin oloihin hatuntekijän tytöksi, sitten prerafaeliittitaiteilijat olivat löytäneet hänet mallikseen. Lopulta hän kohosi Dante Gabriel Rossettin ihailluksi rakastajattereksi. Seurasi odottamattomia sairauksia, kauan odotettu avioliitto Rossettin kanssa ja kuolleena syntynyt lapsi. Elizabeth Siddall kuoli oopiumimyrkytykseen. Dante Gabrielia piinasi syyllisyys ja hän sujautti ainutlaatuisen runokäsikirjoituksen vaimonsa arkkuun. Seitsemän vuotta myöhemmin Lizzien hauta avattiin yöllä nuotion valossa, jotta runot saatiin talteen. Robert nautti tarinasta. Hän seisoi silmät kiinni ja kuvitteli mielessään haudan sellaisena kuin se oli ollut vuonna 1869, kun muut haudat eivät ahdistaneet sitä joka puolelta. Hän näki mielessään miehet kaivamassa lepattavien liekkien loimussa.

Kiitos Robert, nyt päästään asiaan. On aika hyvästellä Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina ja keskittyä tapahtumasarjaan, joka kuuluu kirjallisuushistorian merkillisimpiin ja samalla karmivimpiin anekdootteihin. Tarinaan, joka – kuten Robert alussa mainitsi – innoitti myös Bram Stokeria. – Dante Gabriel Rossetti (1828–1882)  oli paitsi runoilija niin myös kuvataiteilija. Hän kuului prerafaeliittitaiteilijoiden ryhmään, jota yhdisti mm. kaipuu antiikin taiteen yksinkertaisuuteen ja kapinahenki akateemisia taidekäsityksiä vastaan: siitä ryhmän nimikin juontuu, sillä akateeminen taide piti tuolloin Rafaelia jonkinlaisena esikuvana kauneuden esittämisessä. Monissa teoksissaan Dante Gabrielin mallina on Elizabeth Siddall (1829–1862), joka oli ensin hänen rakastajattarensa, sitten vaimonsa.

Suhde ei ollut helppo, ja ennen parin avioitumista Elizabethin kerrotaan olleen hyvin epävarma asemastaan Dante Gabrielin rakastettuna. Luultavasti  tämän takia hän alkoi lääkitä vaihtelevia mielialojaan ja horjuvaa terveyttään laudanumilla (oopiumiuute). Naimisiin he menivät vuonna 1860, ja lyhyeksi jääneen avioliiton aikana Elizabeth ehti tulla raskaaksi, mutta lapsi syntyi kuolleena. Elizabeth kuoli laudanumin yliannostukseen helmikuussa 1862. – Käsikirjoituskokoelman laittaminen Elizabethin arkkuun ei ollut mikään harkittu teko, vaan surun murtaman runoilijan epätoivoinen ele, joka johtui enemmänkin hänen tuntemastaan syyllisyydestään kuin rakkaudesta muusaansa kohtaan. William Michael Rossetti (Dante Gabrielin veli) kertoo toimittamassaan teoksessa Dante Gabriel Rossetti: His Family Letters (Vol I) (s. 225) (löytyy mm. kaiken Rossettin liittyvän kattavasta arkistosta Rossetti Archive, joka vaatii selaimeksi Mozillan. Explorer ei toimi.)  Dante Gabrielin sanoneen heti tekonsa jälkeen, että koska hän oli kirjoittanut runojaan usein juuri silloinkin, kun Elizabeth sairasti ja kärsi ja olisi kaivannut huolenpitoa, saivat runot nyt mennä Elizabethin mukana hautaan. Käsikirjoituskokoelma sisälsi runoja, jotka Dante Gabrielin oli tarkoitus julkaista kokoelmana nimellä Dante at Verona and Other Poems.

Useista kokoelman runoista oli olemassa kopioita tai ainakin versioita, hahmotelmia, mutta joukossa oli joitakin tärkeitä runoja, joista Dante Gabrielilla ei ollut juuri minkäänlaista kunnollista versiota. Yhdeksi tällaiseksi William Rossetti mainitsee runokokonaisuuden Jenny. – Dante Gabriel Rossetti julkaisi haudan avaamista seuraavana vuonna kokoelman Poems. (Mozzilla …) Rossetti Archiven sivuilla  kerrotaan, että vuoden 1870 kokoelmaa varten Dante Gabriel kopioi ja muokkasi hautarunoista viisi (joukossa pitkiä runoja, yhteensä kymmeniä sivuja), joista neljä julkaistiin kokoelmassa. Nämä hautarunot painatettiin yksityispainatuksena jonkinlaisena työversiona nimikkeellä Exhumation Proofs. Toki vuoden 1870 kokoelmassa on paljon muitakin runoja, jotka olivat myös hautaan laitetussa käsikirjoituksessa. Niistä oli kuitenkin ollut muitakin versioita, joita runoilija oli työstänyt julkaisua varten jo ennen haudan aukaisemistakin.

Haudassa olleesta käsikirjoituksesta on säilynyt vain jokunen sivu. Niistä löytyy kuvia Rossetti Archivesta (edelleen, jos siis käyttää Mozillaa, ei Exploreria), esimerkiksi tästä sonetista Praise and Prayer. Käsikirjoitussivun ylälaidassa näkyy hyvin haudassa vietettyjen vuosien aiheuttamat vauriot. Kokonaisuudessaan käsikirjoitus oli kuitenkin säilynyt lukukelpoisena. – Vaikka elämäkerrallisten tulkintojen tekemisessä on omat vaaransa, ei ainakaan seuraavan Dante Gabriel Rossettin sonetin (kokoelmasta Poems, 1870)  kohdalla voi vastustaa kiusausta, sillä niin selvästi se tuntuisi viittaavan Highgaten hautausmaan ja Elizabethin haudan suuntaan:

Life-in-Love

Not in thy body is thy life at all
        But in this lady’s lips and hands and eyes;
        Through these she yields thee life that vivifies
What else were sorrow’s servant and death’s thrall.
Look on thyself without her, and recall
        The waste remembrance and forlorn surmise
        That lived but in a dead-drawn breath of sighs
O’er vanish’d hours and hours eventual.

Even so much life hath the poor tress of hair
        Which, stor’d apart, is all love hath to show
        For heart-beats and for fire-heats long ago;
Even so much life endures unknown, even where,
        ’Mid change the changeless night environeth,
        Lies all that golden hair undimm’d in death.

Life-in-Love on kirjoitettu 1869–1870, sen jälkeen kun Elizabeth Siddallin hauta oli aukaistu.  Sonettia on tulkittu elämäkerrallisesti mm. Rossetti Archiven sivustolla. Alkupuolella runon puhuja mahdollisesti kertoo uudesta rakkaudestaan  ja loppupuolella hän tuntuu viittaavan kuolleeseen rakastettuunsa, siis vaimoonsa. – Sonetti alkaa vapaasti käännettynä suunnilleen näin:

Ei ruumissasi ole lainkaan elämää
vaan tämän naisen huulissa, käsissä ja silmissä;
näillä hän antaa sinulle elämän, joka herättää henkiin
sen mikä muuten palvelisi surua ja olisi kuoleman vallassa

Kokonaismerkityksen kannalta on järkevää ajatella, että ensimmäisen säkeen ”sinä” (thy) tarkoittaa runon puhujaa itseään ja ”tämä nainen” (this lady) uutta rakastettua, joka on rakkaudellaan virvoittanut suruun vaipuneen puhujan. Toisaalta, ei ole mitenkään huono tulkinta sekään, että ”tämä nainen” viittaisikin jonkinlaiseen idealisoituneeseen runon muusaan, joka ei enää ole lihaa ja verta vaan on kirkastunut jonkinlaiseksi kuvaksi (kenties edesmenneen vaimon muistosta). – Love-in-Life on ns. italialainen sonetti, jossa kahdeksan säkeen jälkeen näkökulman on tarkoitus muuttua (muutos tapahtuu tässäkin runossa, joka tuntuu miltei hajoavan kahteen osaan, niin toisenlainen on runon loppupuolen maailma):

Niin paljon elämää on vaivaisessa hiuskiharassa,
kätketyssä, eikä rakkaudella ole muuta todistetta
sydämenlyönneistä ja tulen kuumuudesta kauan sitten

Tämä kohta ei vielä välttämättä kerro näkymästä, joka yllätti hautaa auki kaivaneet miehet öisellä Highgaten hautausmaalla. Mieleen tulee yksittäinen kihara, joka on saatu rakkaudenosoituksena rakastetulta ja jota pidetään jossakin varmassa tallessa. Tällaisesta löytyykin maininta Dante Gabriel Rossettin kirjeestä siskolleen Christina Rossettille (4. elokuuta 1852). Dante Gabriel kertoo saaneensa Highgatesta lähetettyjen tavaroidensa joukossa rakastettunsa hiuksista leikatun kiharan, joka sädehtii kuin Auroran kiharat ja saattaa sokaista Catherinen, kunhan tämä näkee sen. ”Auroran kiharat” viittaavat tässä kreikkalaiseen jumalattareen Eosiin (lat. Aurora), aamun auringonsäteiden tuojaan. Rossetti kirjoittaa:

Since you went away, I have had sent me, among my things from Highgate, a lock of hair shorn from the beloved head of that dear, and radiant as the tresses of  Aurora, a sight of which perhaps may dazzle you on your return.

Teoksen Dante Gabriel Rossetti. His Family-Letters with a Memoir toimittanut William Michael Rossetti kertoo kirjeestä, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hänen veljensä mainitsee Elizabethin perhekirjeissään. On karmivaa, että Rossetti samalla tulee viitanneeksi myös sekä Elizabethin hiuksiin että Highgateen.  Aivan kuin enteenä sille, mitä tapahtuu Highgaten hautausmaalla 17 vuotta myöhemmin. Maininta Highgatesta selittyy sillä, että alkuvuodesta 1852 Rossetti majaili ystävänsä Edward La Trobe Batemanin talossa Highgatessa: luultavasti sinne jääneitä tavaroita on toimitettu Rossettille ja niiden mukana myös tuo hiuskihara. – Ehkä Rossetti siis palaa muistoissaan 17 vuotta myöhemmin kirjoittamassaan sonetissa Life-in-Love tuohon samaiseen kiharaan. Ja sonetin kaksi viimeistä säettä taas kertovat hiuksista, jotka sädehtivät vielä haudassakin:

keskellä muutosta, muuttumattoman yön ympäröimänä,
lepäävät kultaiset hiukset, jotka eivät himmene kuolemassakaan.

Muuttumaton yö tarkoittaa kuolemaa ja haudan pimeyttä, muutos arkun sisällä olevaa prosessia, jossa ruumis muuttuu maaksi ja tomuksi. Mutta hiukset säilyvät, kantavat rakkautta ja muistoa elämästä. Edelleenkin ne säihkyvät Auroran lailla. Ja niiden paljoutta korostaa tuo all that golden hair – tuntuu siltä, kuin hiuksia olisi lähes arkun täydeltä. Niinhän jotkin tarinan versiot kertovat: Elizabethin hiukset olisivat paitsi säilyneet muuttumattomina niin myös kasvaneet seitsemän vuoden aikana.

Jos haluaa paremmin ymmärtää, mikä niissä Elizabethin hiuksissa oikein kiehtoo, niin kannattaa katsoa Dante Gabriel Rossettin tekemiä maalauksia. Esimerkiksi Beata Beatrice, jonka taiteilija maalasi vaimonsa kuoleman jälkeen jonkinlaisena kunnianosoituksena mallilleen ja rakastetulleen, antaa viitteitä siitä, että ehkäpä Elizabethin hiuksissa oli jotain taianomaista.

Jos nyt mahdollinen lukijani innostuu tämän jutun perusteella lähtemään Highgaten hautausmaalle ja Elizabeth Siddallin haudalle, niin kannattaa ottaa huomioon, että sinne ei kävellä ihan noin vain. Liikkuminen hautausmaan vanhoissa osissa onnistuu vain opastetuilla kierroksilla, ja mitä olen ymmärtänyt paikalla vierailleiden ihmisten blogikirjoituksista, ei ole ollenkaan varmaa, että kierros kulkee Rossettien haudan kautta. Paremman puutteessa voi vilkaista Elizabeth Siddallin hautaa tästäkin.

Dante Gabriel Rossettia ei haudattu Highgaten hautausmaalle vaan Birchingtoniin. Syystä tuntuu olevan kaksi erilaista versiota. Toisen mukaan Highgaten hautausmaalta ei heltinyt lupaa hautaamisenn. Ja toisen mukaan Dante Gabriel , jota Elizabethin haudan avaamisen kerrotaan piinanneen koko loppuelämän, tunsi syyllisyyttä ja häpeää eikä siksi halunnut tulla haudatuksi vaimonsa viereen. Olettaisin jälkimmäistä syytä.

Read Full Post »

Aurinko

Monissa viime vuosikymmeninä julkaistuissa vampyyriromaaneissa auringonvalo on vampyyrille kohtalokasta. Näin ei ole aina ollut, sillä 1800-luvun tunnetuimmissa vampyyrikertomuksissa päivänvalo hidastaa ja heikentää vampyyria, mutta ei tapa. Vaikka Bram Stokerin Draculassa kuunvalo on vampyyreille mieluisinta hohdetta, tavataan kreivi päivänvalossakin joitakin kertoja. Päivisin Dracula ei kuitenkaan niin mielellään liiku, sillä silloin hän on haavoittuvaisempi: esimerkiksi hahmon muuttaminen ei onnistu. Sheridan Le Fanun Carmilla on vampyyri öisin, mutta päivisin hän vaikuttaa hyvin ihmismäiseltä (vaikka nukkuukin pitkään), eikä John Polidorin lordi Ruthvenkaan päivänvalolta piiloudu.

Syy nykyisten vampyyriluomusten valoherkkyyteen saattaa löytyä elokuvista, erityisesti ensimmäisestä vampyyrielokuvasta Nosferatu (1921). Bram Stokerin romaanin juonta jäljittelevän elokuvan lopussa hyveellinen nuori rouva Ellen Hutter (Stokerin romaanihenkilön Mina Harkerin vastine) antautuu tarkoituksellisesti Nosferatulle ja saa tämän unohtamaan lähestyvän aamunkoiton. Ellen kuolee verenhukkaan, mutta uhraus kannattaa, sillä Nosferatu haihtuu auringon noustessa savuna ilmaan ja kaupunki pelastuu.

Ellen Hutterin juoni vampyyrin tuhoamiseksi on tekona paljon vaikuttavampi kuin klassinen ”etsitään päiväpiilo, avataan arkku ja lyödään vaarna sydämen läpi”. Perinteisessäkin vampyyrinmetsästyksessä on kuitenkin puolensa, sillä periaatteessa kuka tahansa voi tappaa vampyyrin, oman henkensä säilyttäen – kunhan ehtii arkulle riittävän ajoissa ennen auringonlaskua. Auringon kulku taivaanrannalta toiselle tuokin vampyyrifiktioon kiehtovan elementin: metsästäjän ja saaliin osat vaihtuvat aina valon ja varjon rajakohdissa. Auringonlasku tekee vampyyrista ylivertaisen saalistajan, auringonnousu taas muuttaa vampyyrin haavoittuvaiseksi ja lepopaikassaan lähes puolustuskyvyttömänä makaavaksi ruumiiksi. Elokuvan tai romaanin tarinan kannalta vampyyrin tarve suojautua auringolta on nerokas ratkaisu, sillä se rajoittaa vampyyrin toimintasädettä ja antaa ihmisille mahdollisuuden tuhota muuten ylivertainen peto.

—   —   —   —   —

Haavoittuvuus päiväsaikaan on syy sille, että vampyyrit usein kirjoissa pyrkivät salaamaan todellisen luontonsa. Vampyyrien olemassaolon paljastuminen olisi heille kohtalokasta, sillä eri valtioiden armeijat, poliisit, kirkkokunnat ja järjestöt pystyisivät mobilisoimaan tehokkaan metsästyskampanjan, eivätkä vampyyrit voisi päivisin tehdä muuta kuin maata arkussaan ja toivoa parasta. – Jos vampyyrit eivät olisi voimattomia auringonvalossa, he voisivat kaikessa rauhassa ottaa maailmanherruuden. Tätä selventää ikivanha vampyyri Marius nuorelle  ja kiihkeälle Lestatille Anne Ricen romaanissa Vampyyri Lestat (1985, suom. Hanna Tarkka, 1993, Otava):

     ”Mutta ovatko ihmiset oikeasti vaarallisia? Heitähän on niin helppo pettää?”
     ”Totta kai he ovat vaarallisia. Ihmiset voisivat pyyhkäistä meidät olemattomiin, jos he todella ymmärtäisivät, mitä me olemme. Hehän voisivat jahdata meitä päiväsaikaan. Älä ikinä aliarvioi sitä ihmisten ainoaa etua. Jälleen kerran voi sanoa, että vanhojen vampyyrijoukkioiden säännöissä on oma viisautensa. Älä ikinä kerro meistä kuolevaisille. Älä ikinä kerro ihmiselle, missä sinä nukut tai missä joku muu vampyyri nukkuu. On sulaa hulluutta kuvitella, että me voisimme hallita kuolevaisia.”

Monissa nykyisissä vampyyrikirjoissa onkin otettu tämä salaamisen tarve huomioon, ja usein tarinan logiikkaan kuuluu, että vampyyrit itse huolehtivat turvallisuudestaan jopa eliminoimalla oman rotunsa liian huomiota herättäviä häiriökäyttäytyjiä. Ricen vampyyrisarjassa Lestat on kiinnostava hahmo, sillä hän kärjistää tilannetta perustamalla lopulta vampyyrirokkia soittavan bändin ja julistaa olevansa aito vampyyri. – Niissäkin vampyyrifiktion maailmoissa, joissa vampyyrit ovat tulleet ”esiin arkuistaan” ja saavuttaneet jonkinlaisen yhteiskunnallisen hyväksynnän, ongelma päiväpiilosta säilyy. Jos vampyyri on riittävän viisas, ei hän edes lain suojan saatuaan luota ihmisiin vaan edelleen salaa nukkumapaikkansa. Näin tekee esimerkiksi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan Bill kaivautuessaan levolle vanhan hautausmaan multaan (ainakin romaanissa Veren voima on tällainen kohtaus, romaanien pohjalta tehdyssä tv-sarjassa True Blood Bill taitaa nukkua hieman siistimmin lautaverhoillussa kolossaan).

—   —   —   —   —

Kaikki vampyyrit eivät voi nauttia sellaisesta elintasosta kuin kreivi Dracula. Ne, joilla ei ole linnoja tai sukukartanoita, joutuvat elämään samanlaisissa olosuhteissa kuin tavalliset kansalaiset. Vampyyri saattaa joutua pitämään päiväpiilonaan niinkin epäkauhuromanttista paikkaa kuin ruotsalaisen lähiöasunnon kylpyhuonetta. John Ajvide Lindqvistin romaanissa Ystävät hämärän jälkeen (2004, suom. Jaana Nikula, 2008, Gummerus) kuvataan koulukiusatun naapurinpojan Oskarin ja 12-vuotiaan vampyyrin Elin ystävystymistä tukholmalaislähiössä. Kuulostaa sympaattiselta nuortenkirjalta  – mutta sellainen Ystävät hämärän jälkeen ei todellakaan ole. Kuvaus on karua, toivoa on hyvin vähän (jos ollenkaan) ja juoneen liittyy oleellisesti vastenmielisesti kuvattu pedofiili, joka hankkii Elille ruokaa ( = verta) pieniä palveluksia vastaan. – Romaanissa  jo teoksen nimi luonnehtii vampyyrien suhdetta aurinkoon. Auringonnousu on lähiön asukeille melko arkinen ilmiö – ei kuitenkaan Elille, jolle kyse on elämästä ja kuolemasta:

     Eli juoksi.
     Aurinko heittäytyi hänen kimppuunsa kuin nälkäinen leijona ja pureutui kiinni hänen selkäänsä. Eli kadotti miltei tasapainonsa, kun auringon fyysinen ulvova voima paiskasi hänet eteenpäin. Hän oli hetkisen päivänvalossa ja heti luonto oksensi inhonsa hänen rikkomustaan kohtaan.
     Elin selässä sihisi, kupli kuin kiehuva öljy kun hän pääsi ovelle ja repäisi sen auki. Tuska sai hänet miltei pyörtymään, ja hän eteni sokeasti, kuin huumattuna portaita kohti, ei uskaltanut avata silmiä pelätessään että ne voisivat sulaa.
     Hän pudotti yhden pullon, kuuli sen kierivän lattian poikki. Mitään ei ollut tehtävissä. Hän nilkutti portaita ylös pää riipuksissa, toinen käsivarsi puristaen jäljelle jääneitä pulloja, toinen porraskaiteella. Hän pääsi porrastasanteelle. Yksi kerros jäljellä.
     Aurinko löi tassullaan ikkunasta viime iskun hänen niskaansa, puri häntä sitten reiteen, pohkeisiin, kantapäihin kun hän kulki portaita ylöspäin. Hän paloi. Vain liekit puuttuivat. Hän sai ovensa auki ja kaatui sisäpuolelle suloiseen viileään pimeyteen. Hän sulki oven takanaan, mutta pimeää ei ollut.

Aurinko on kuvattu leijonaksi, raatelevaksi pedoksi, joka hyökkää raivokkaasti yönlapsen kimppuun. Vampyyri edustaa luonnotonta pahaa, se täytyy tuhota ja poistaa valon valtapiiristä. Kohtaus on esimerkillinen otos vampyyrifiktion auringonnousuihin/auringonlaskuihin liittyvästä dramatiikasta. Aika uhkaa loppua kesken ennen määränpään saavuttamista, joko uhrilta metsän ja alavampien paikkojen peittyessä varjoihin tai vampyyrilta aamun ensimmäisten auringonsäteiden kurkotellessa taivaanrannasta. Ja sitten juostaan.

—   —   —   —   —

Vaikka useimmissa nykyisissä tarinoissa suora auringonvalo tappaa vampyyrin hetkessä, on joissakin vampyyriromaaneissa onnistuttu kehittämään ratkaisuja ongelman kiertämiseksi. Charlie Hustonin kovaksikeitetyn dekkarin ja vampyyritarinan yhdistelmässä Already Dead (2005) (genreä kutsutaan kaiketi okkultistiseksi dekkariksi) on päähenkilönä Joe Pitt – vampyyri, joka pyrkii elämään omillaan, vampyyrijengien ulkopuolella. Romaanissa eri vampyyriklaanit ovat jakaneet New Yorkin alueisiin, joita he tiukasti vartioivat. Rauha säilyy niin kauan, kun jengit kunnioittavat toistensa reviirejä. Joe Pitt ei halua alistua kenenkään käskyläiseksi ja pitäytyy siksi jengien ulkopuolella. Tämä aiheuttaa hänelle jatkuvasti ongelmia: kun kumartaa yhteen suuntaan, pyllistää toiseen.

Mieleen tulee etäisesti Raymond Chandlerin Philip Marlowe, joka yksityisetsivänä tasapainottelee poliisin, asiakkaidensa ja vaarallisten rikollisten erilaisten vaatimusten välillä. – Joe Pittkin on freelancer, tosin hänen toimenkuvansa vaikuttaisi olevan lähempänä palkkamurhaajaa kuin yksityisetsivää. Hustonin romaanissa auringonvalo on vampyyrille tappavaa, mutta riittävästi suojautumalla Pitt voi jonkin aikaa kamppailla sitä vastaan (vapaa käännös) :

     Puen ylleni saappaat, löysät housut ja paidan, sitten viitan. Päähine tuottaa aina hankaluuksia ja minun on joka kerta opeteltava uudelleen, kuinka se kiedotaan. Kun olen vihdoin saanut sen paikoilleen eikä se enää aukea tai putoa alas, sujautan valkoiset hansikkaat käteeni, vedän kankaan kasvojeni eteen, laitan aurinkolasit päähäni ja astun ulos. Minua takuulla tuijotetaan, mutta mitä väliä sillä on, eihän kukaan voi nähdä kasvojani.
     Välitän ainoastaan siitä, että pääsen First Avenuen ja 14. Streetin risteykseen niin nopeasti kuin pystyn. Huolimatta suojauksestani, huolimatta vaatteideni auringon valoa heijastavasta valkoisuudesta ja huolimatta siitä, että matkaa on vain neljä hemmetin korttelia, lyhytaaltoiset UV-säteet polttavat minua pahasti. Eikä nyt ole kyse sellaisista haavoista, joita sain viime yönä ja jotka paranevat aamuun mennessä. Tämä koskee helvetisti ja paraneminen kestää päiviä. Ja entäpä jos kaistale paljasta ihoa sattuisi altistumaan suorille auringonsäteille? No, täytyy vain huolehtia, että niin ei pääse tapahtumaan. Kävelen lujaa ja ajattelen aloeta ja jäävesikylpyjä samalla, kun ihoni kärventyy ja silmäni valuvat vettä aurinkolasien takana.

Vampyyrimafioso, joka kutsuu Pittin luokseen päiväsaikaan, haluaa tarkoituksella ojentaa klaaninsa ulkopuolella pyristelevää yksityisyrittäjää. Aivan yhtä hyvin hän voisi esittää kutsunsa illallakin, auringon laskettua, mutta hän tietää että Pittillä ei ole varaa kieltäytyä. Ja Pitt tietää sen myös. – Mielenkiintoista on, että Hustonin romaanin vampyyrit eivät ole pakotettuja vaipumaan horrokseen päivän ajaksi kuten esimerkiksi Ricen Lestat. Suurkaupungin metrot ja maanalaiset ostoskeskukset yms. mahdollistavat sen, että järkevällä reittisuunnittelulla vampyyri voisi teoriassa käydä vaikka päivätyössä. Pitt ei myöskään ole päivällä heikompi kuin yöllä, joten ainoa rajoite on auringonvalo. Tosin Hustonin romaanissa vampyyrit eivät ole muutenkaan voimiltaan täysin ylivertaisia ihmisiin verrattuna eivätkä he pysty muuttumaan lepakoiksi tai sumuksi yms.

—   —   —   —   —

Yleinen mielikuva vain öisin elävistä verenimijöistä tavallaan laimentaa vampyyreihin liittyvää pelkoa. Jos vampyyrilla ei olisi tällaista rajoitetta auringonvalon suhteen, kuka tahansa voisi olla vampyyri: naapuri, eno, työtoveri jne. Kalpeita, hieman omituisesti käyttäytyviä tuttavia kun on varmasti jokaisella. Ajatus siitä, että perhetuttukin saattaisi yllättäen hyökätä kurkkuun kiinni, on paljon pelottavampi kuin vampyyrifiktion luoma kuva yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytyneistä yöeläjistä.

Vampyyrielämän rajoittumisella yöhön on kuitenkin merkitystä korostettaessa vampyyriuden nurjia puolia. Jos vampyyrina oleminen olisi liian mukavaa, ei vampyyriksi muuttumisessa olisi mitään pelottavaa, päinvastoin. – Lähes ylistävään sävyyn vampyyrielämä esitetään Stephenie Meyerin Houkutus-sarjassa, jossa auringonkin vaikutus vampyyreihin on melko laimea. Katkelma sarjan ensimmäisestä osasta Houkutus (2005, suom. Tiina Ohinmaa, 2005, Wsoy) :

Edward oli auringonvalossa järisyttävä näky. En ollut millään tottua häneen, vaikka olin tuijottanut häntä pitkin päivää. Hänen valkea ihonsa, joka oli saanut vain aavistuksen väriä edellispäiväisen metsästysretken jäljiltä, kirjaimellisesti kimalteli, aivan kuin siihen olisi istutettu tuhansia pikku timantteja. Hän makasi niityllä liikkumatta, paita auki niin että veistoksellinen rintakehä välkehti ja paljaat käsivarret kimmelsivät. Vaalean sinertävät, kimaltavat luomet olivat ummessa, mutta hän ei tietenkään nukkunut. Täydellinen patsas, tuntemattomasta kivestä veistetty, marmorinsileä, kristallin lailla kimmeltävät.

Kirkas auringonpaiste ei tuhoa vampyyria, mutta saa hänen ihonsa kimaltelemaan. Vaikka Meyer seuraakin tässä kohdin 1800-luvun klassista vampyyriperinnettä, eli päivänvalo ei ole vampyyrille kuolemaksi, on ratkaisu kimmeltävine ihoineen silti jokseenkin ongelmallinen tarinan uskottavuuden kannalta. Cullenin perhe paljastuu heti, jos aurinko alkaa paistaa. Ei tarvita kuin yksi pilvenrako muuten tasaisen harmaassa päivässä, yksi kirkas auringonsäde. Silti Cullenit käyvät töissä ja koulussa sekä viettävät vapaa-aikaansa tavallisten ihmisten parissa. – Romaanisarjassa kerrotaan, että juuri tämän takia Cullenin perhe on valinnut asuinsijakseen paikan, jossa on lähes aina pilvistä ja sateista. Aurinkoisina päivinä Cullenit pysyttelevät kotonaan tai käyvät metsästämässä. Toki realistisesti ajateltuna sää saattaa muuttua koulupäivän aikanakin, eivätkä sääennustuksetkaan ole aina (koskaan?) täysin luotettavia.

—   —   —   —   —

Silti on hyvä, että Meyerin sarjassa vampyyreilla on edes jokin haittatekijä, joka rajoittaa elämää ravintoketjun huipulla – vaikkakin ihon kimaltelu auringossa on vampyyriuden tuomiin etuihin verrattuna melko mitätön miinus. Voisikin kuvitella, että  moni lukija haluaisi muuttua Carlisle Cullenin kaltaiseksi hyvisvampyyriksi, jolla on ikuinen elämä, uskomattomia kykyjä, kadehdittavan hieno luonne (älykkyyttä, herkkyyttä, vahva oikeudenmukaisuuden taju, korkea moraali jne.), kiinnostavia perheenjäseniä ja valtavasti rahaa.

Tietenkin Houkutus-sarjan vampyyreilla on monia puutteita, mutta suurin osa niistä on sellaisia, jotka eivät 2010-luvun nuoren lukijan arvomaailmassa tunnu etuihin (ikuinen nuoruus, kauneus, raha) verrattuna kovinkaan kummoisilta miinuksilta: vampyyrinaiset eivät voi synnyttää –  moni on muutenkin valmis elämään ilman jälkikasvua; vampyyri saattaa menettää sielunsa – ei  este modernin maailmankatsomuksen omaavalle; ihmisveren nauttimisesta pidättäytyminen on haastavaa – nojaa, paasto ja kasvissyönti ovat monille tuttuja juttuja.

—   —   —   —   —

Päivän ja yön vuorotteluun liittyen Meyerin vampyyreilla on vielä yksi erikoinen piirre: ne eivät lepää lainkaan, eivät yöllä eikä päivällä. Kun luin romaanisarjaa, häiritsevimmät kysymykset nousivatkin yllättäen juonen kannalta täysin merkityksettömästä seikasta: Miten vampyyrit käyttävät tuon kaiken ajan? Ja miten minä käyttäisin sen? Kaipaisinko unta? Kyllästyisinkö lukemaan loputtomasti kirjoja? – Luultavasti alkaisin pelata jotakin virtuaalipeliä netissä, kehittäisin itselleni ihmishahmoisen avatarin ja ”eläisin” ”normaalielämää” virtuaalisesti. Perusjuttuja: perheen perustamista, virtuaalihäitä, kavereita, kodin sisustamista jne. Sellaisesta vampyyrit ehkä unelmoivat – jos eivät ole saalistamassa.

Read Full Post »