Aurinko

Monissa viime vuosikymmeninä julkaistuissa vampyyriromaaneissa auringonvalo on vampyyrille kohtalokasta. Näin ei ole aina ollut, sillä 1800-luvun tunnetuimmissa vampyyrikertomuksissa päivänvalo hidastaa ja heikentää vampyyria, mutta ei tapa. Vaikka Bram Stokerin Draculassa kuunvalo on vampyyreille mieluisinta hohdetta, tavataan kreivi päivänvalossakin joitakin kertoja. Päivisin Dracula ei kuitenkaan niin mielellään liiku, sillä silloin hän on haavoittuvaisempi: esimerkiksi hahmon muuttaminen ei onnistu. Sheridan Le Fanun Carmilla on vampyyri öisin, mutta päivisin hän vaikuttaa hyvin ihmismäiseltä (vaikka nukkuukin pitkään), eikä John Polidorin lordi Ruthvenkaan päivänvalolta piiloudu.

Syy nykyisten vampyyriluomusten valoherkkyyteen saattaa löytyä elokuvista, erityisesti ensimmäisestä vampyyrielokuvasta Nosferatu (1921). Bram Stokerin romaanin juonta jäljittelevän elokuvan lopussa hyveellinen nuori rouva Ellen Hutter (Stokerin romaanihenkilön Mina Harkerin vastine) antautuu tarkoituksellisesti Nosferatulle ja saa tämän unohtamaan lähestyvän aamunkoiton. Ellen kuolee verenhukkaan, mutta uhraus kannattaa, sillä Nosferatu haihtuu auringon noustessa savuna ilmaan ja kaupunki pelastuu.

Ellen Hutterin juoni vampyyrin tuhoamiseksi on tekona paljon vaikuttavampi kuin klassinen ”etsitään päiväpiilo, avataan arkku ja lyödään vaarna sydämen läpi”. Perinteisessäkin vampyyrinmetsästyksessä on kuitenkin puolensa, sillä periaatteessa kuka tahansa voi tappaa vampyyrin, oman henkensä säilyttäen – kunhan ehtii arkulle riittävän ajoissa ennen auringonlaskua. Auringon kulku taivaanrannalta toiselle tuokin vampyyrifiktioon kiehtovan elementin: metsästäjän ja saaliin osat vaihtuvat aina valon ja varjon rajakohdissa. Auringonlasku tekee vampyyrista ylivertaisen saalistajan, auringonnousu taas muuttaa vampyyrin haavoittuvaiseksi ja lepopaikassaan lähes puolustuskyvyttömänä makaavaksi ruumiiksi. Elokuvan tai romaanin tarinan kannalta vampyyrin tarve suojautua auringolta on nerokas ratkaisu, sillä se rajoittaa vampyyrin toimintasädettä ja antaa ihmisille mahdollisuuden tuhota muuten ylivertainen peto.

—   —   —   —   —

Haavoittuvuus päiväsaikaan on syy sille, että vampyyrit usein kirjoissa pyrkivät salaamaan todellisen luontonsa. Vampyyrien olemassaolon paljastuminen olisi heille kohtalokasta, sillä eri valtioiden armeijat, poliisit, kirkkokunnat ja järjestöt pystyisivät mobilisoimaan tehokkaan metsästyskampanjan, eivätkä vampyyrit voisi päivisin tehdä muuta kuin maata arkussaan ja toivoa parasta. – Jos vampyyrit eivät olisi voimattomia auringonvalossa, he voisivat kaikessa rauhassa ottaa maailmanherruuden. Tätä selventää ikivanha vampyyri Marius nuorelle  ja kiihkeälle Lestatille Anne Ricen romaanissa Vampyyri Lestat (1985, suom. Hanna Tarkka, 1993, Otava):

     ”Mutta ovatko ihmiset oikeasti vaarallisia? Heitähän on niin helppo pettää?”
     ”Totta kai he ovat vaarallisia. Ihmiset voisivat pyyhkäistä meidät olemattomiin, jos he todella ymmärtäisivät, mitä me olemme. Hehän voisivat jahdata meitä päiväsaikaan. Älä ikinä aliarvioi sitä ihmisten ainoaa etua. Jälleen kerran voi sanoa, että vanhojen vampyyrijoukkioiden säännöissä on oma viisautensa. Älä ikinä kerro meistä kuolevaisille. Älä ikinä kerro ihmiselle, missä sinä nukut tai missä joku muu vampyyri nukkuu. On sulaa hulluutta kuvitella, että me voisimme hallita kuolevaisia.”

Monissa nykyisissä vampyyrikirjoissa onkin otettu tämä salaamisen tarve huomioon, ja usein tarinan logiikkaan kuuluu, että vampyyrit itse huolehtivat turvallisuudestaan jopa eliminoimalla oman rotunsa liian huomiota herättäviä häiriökäyttäytyjiä. Ricen vampyyrisarjassa Lestat on kiinnostava hahmo, sillä hän kärjistää tilannetta perustamalla lopulta vampyyrirokkia soittavan bändin ja julistaa olevansa aito vampyyri. – Niissäkin vampyyrifiktion maailmoissa, joissa vampyyrit ovat tulleet ”esiin arkuistaan” ja saavuttaneet jonkinlaisen yhteiskunnallisen hyväksynnän, ongelma päiväpiilosta säilyy. Jos vampyyri on riittävän viisas, ei hän edes lain suojan saatuaan luota ihmisiin vaan edelleen salaa nukkumapaikkansa. Näin tekee esimerkiksi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan Bill kaivautuessaan levolle vanhan hautausmaan multaan (ainakin romaanissa Veren voima on tällainen kohtaus, romaanien pohjalta tehdyssä tv-sarjassa True Blood Bill taitaa nukkua hieman siistimmin lautaverhoillussa kolossaan).

—   —   —   —   —

Kaikki vampyyrit eivät voi nauttia sellaisesta elintasosta kuin kreivi Dracula. Ne, joilla ei ole linnoja tai sukukartanoita, joutuvat elämään samanlaisissa olosuhteissa kuin tavalliset kansalaiset. Vampyyri saattaa joutua pitämään päiväpiilonaan niinkin epäkauhuromanttista paikkaa kuin ruotsalaisen lähiöasunnon kylpyhuonetta. John Ajvide Lindqvistin romaanissa Ystävät hämärän jälkeen (2004, suom. Jaana Nikula, 2008, Gummerus) kuvataan koulukiusatun naapurinpojan Oskarin ja 12-vuotiaan vampyyrin Elin ystävystymistä tukholmalaislähiössä. Kuulostaa sympaattiselta nuortenkirjalta  – mutta sellainen Ystävät hämärän jälkeen ei todellakaan ole. Kuvaus on karua, toivoa on hyvin vähän (jos ollenkaan) ja juoneen liittyy oleellisesti vastenmielisesti kuvattu pedofiili, joka hankkii Elille ruokaa ( = verta) pieniä palveluksia vastaan. – Romaanissa  jo teoksen nimi luonnehtii vampyyrien suhdetta aurinkoon. Auringonnousu on lähiön asukeille melko arkinen ilmiö – ei kuitenkaan Elille, jolle kyse on elämästä ja kuolemasta:

     Eli juoksi.
     Aurinko heittäytyi hänen kimppuunsa kuin nälkäinen leijona ja pureutui kiinni hänen selkäänsä. Eli kadotti miltei tasapainonsa, kun auringon fyysinen ulvova voima paiskasi hänet eteenpäin. Hän oli hetkisen päivänvalossa ja heti luonto oksensi inhonsa hänen rikkomustaan kohtaan.
     Elin selässä sihisi, kupli kuin kiehuva öljy kun hän pääsi ovelle ja repäisi sen auki. Tuska sai hänet miltei pyörtymään, ja hän eteni sokeasti, kuin huumattuna portaita kohti, ei uskaltanut avata silmiä pelätessään että ne voisivat sulaa.
     Hän pudotti yhden pullon, kuuli sen kierivän lattian poikki. Mitään ei ollut tehtävissä. Hän nilkutti portaita ylös pää riipuksissa, toinen käsivarsi puristaen jäljelle jääneitä pulloja, toinen porraskaiteella. Hän pääsi porrastasanteelle. Yksi kerros jäljellä.
     Aurinko löi tassullaan ikkunasta viime iskun hänen niskaansa, puri häntä sitten reiteen, pohkeisiin, kantapäihin kun hän kulki portaita ylöspäin. Hän paloi. Vain liekit puuttuivat. Hän sai ovensa auki ja kaatui sisäpuolelle suloiseen viileään pimeyteen. Hän sulki oven takanaan, mutta pimeää ei ollut.

Aurinko on kuvattu leijonaksi, raatelevaksi pedoksi, joka hyökkää raivokkaasti yönlapsen kimppuun. Vampyyri edustaa luonnotonta pahaa, se täytyy tuhota ja poistaa valon valtapiiristä. Kohtaus on esimerkillinen otos vampyyrifiktion auringonnousuihin/auringonlaskuihin liittyvästä dramatiikasta. Aika uhkaa loppua kesken ennen määränpään saavuttamista, joko uhrilta metsän ja alavampien paikkojen peittyessä varjoihin tai vampyyrilta aamun ensimmäisten auringonsäteiden kurkotellessa taivaanrannasta. Ja sitten juostaan.

—   —   —   —   —

Vaikka useimmissa nykyisissä tarinoissa suora auringonvalo tappaa vampyyrin hetkessä, on joissakin vampyyriromaaneissa onnistuttu kehittämään ratkaisuja ongelman kiertämiseksi. Charlie Hustonin kovaksikeitetyn dekkarin ja vampyyritarinan yhdistelmässä Already Dead (2005) (genreä kutsutaan kaiketi okkultistiseksi dekkariksi) on päähenkilönä Joe Pitt – vampyyri, joka pyrkii elämään omillaan, vampyyrijengien ulkopuolella. Romaanissa eri vampyyriklaanit ovat jakaneet New Yorkin alueisiin, joita he tiukasti vartioivat. Rauha säilyy niin kauan, kun jengit kunnioittavat toistensa reviirejä. Joe Pitt ei halua alistua kenenkään käskyläiseksi ja pitäytyy siksi jengien ulkopuolella. Tämä aiheuttaa hänelle jatkuvasti ongelmia: kun kumartaa yhteen suuntaan, pyllistää toiseen.

Mieleen tulee etäisesti Raymond Chandlerin Philip Marlowe, joka yksityisetsivänä tasapainottelee poliisin, asiakkaidensa ja vaarallisten rikollisten erilaisten vaatimusten välillä. – Joe Pittkin on freelancer, tosin hänen toimenkuvansa vaikuttaisi olevan lähempänä palkkamurhaajaa kuin yksityisetsivää. Hustonin romaanissa auringonvalo on vampyyrille tappavaa, mutta riittävästi suojautumalla Pitt voi jonkin aikaa kamppailla sitä vastaan (vapaa käännös) :

     Puen ylleni saappaat, löysät housut ja paidan, sitten viitan. Päähine tuottaa aina hankaluuksia ja minun on joka kerta opeteltava uudelleen, kuinka se kiedotaan. Kun olen vihdoin saanut sen paikoilleen eikä se enää aukea tai putoa alas, sujautan valkoiset hansikkaat käteeni, vedän kankaan kasvojeni eteen, laitan aurinkolasit päähäni ja astun ulos. Minua takuulla tuijotetaan, mutta mitä väliä sillä on, eihän kukaan voi nähdä kasvojani.
     Välitän ainoastaan siitä, että pääsen First Avenuen ja 14. Streetin risteykseen niin nopeasti kuin pystyn. Huolimatta suojauksestani, huolimatta vaatteideni auringon valoa heijastavasta valkoisuudesta ja huolimatta siitä, että matkaa on vain neljä hemmetin korttelia, lyhytaaltoiset UV-säteet polttavat minua pahasti. Eikä nyt ole kyse sellaisista haavoista, joita sain viime yönä ja jotka paranevat aamuun mennessä. Tämä koskee helvetisti ja paraneminen kestää päiviä. Ja entäpä jos kaistale paljasta ihoa sattuisi altistumaan suorille auringonsäteille? No, täytyy vain huolehtia, että niin ei pääse tapahtumaan. Kävelen lujaa ja ajattelen aloeta ja jäävesikylpyjä samalla, kun ihoni kärventyy ja silmäni valuvat vettä aurinkolasien takana.

Vampyyrimafioso, joka kutsuu Pittin luokseen päiväsaikaan, haluaa tarkoituksella ojentaa klaaninsa ulkopuolella pyristelevää yksityisyrittäjää. Aivan yhtä hyvin hän voisi esittää kutsunsa illallakin, auringon laskettua, mutta hän tietää että Pittillä ei ole varaa kieltäytyä. Ja Pitt tietää sen myös. – Mielenkiintoista on, että Hustonin romaanin vampyyrit eivät ole pakotettuja vaipumaan horrokseen päivän ajaksi kuten esimerkiksi Ricen Lestat. Suurkaupungin metrot ja maanalaiset ostoskeskukset yms. mahdollistavat sen, että järkevällä reittisuunnittelulla vampyyri voisi teoriassa käydä vaikka päivätyössä. Pitt ei myöskään ole päivällä heikompi kuin yöllä, joten ainoa rajoite on auringonvalo. Tosin Hustonin romaanissa vampyyrit eivät ole muutenkaan voimiltaan täysin ylivertaisia ihmisiin verrattuna eivätkä he pysty muuttumaan lepakoiksi tai sumuksi yms.

—   —   —   —   —

Yleinen mielikuva vain öisin elävistä verenimijöistä tavallaan laimentaa vampyyreihin liittyvää pelkoa. Jos vampyyrilla ei olisi tällaista rajoitetta auringonvalon suhteen, kuka tahansa voisi olla vampyyri: naapuri, eno, työtoveri jne. Kalpeita, hieman omituisesti käyttäytyviä tuttavia kun on varmasti jokaisella. Ajatus siitä, että perhetuttukin saattaisi yllättäen hyökätä kurkkuun kiinni, on paljon pelottavampi kuin vampyyrifiktion luoma kuva yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytyneistä yöeläjistä.

Vampyyrielämän rajoittumisella yöhön on kuitenkin merkitystä korostettaessa vampyyriuden nurjia puolia. Jos vampyyrina oleminen olisi liian mukavaa, ei vampyyriksi muuttumisessa olisi mitään pelottavaa, päinvastoin. – Lähes ylistävään sävyyn vampyyrielämä esitetään Stephenie Meyerin Houkutus-sarjassa, jossa auringonkin vaikutus vampyyreihin on melko laimea. Katkelma sarjan ensimmäisestä osasta Houkutus (2005, suom. Tiina Ohinmaa, 2005, Wsoy) :

Edward oli auringonvalossa järisyttävä näky. En ollut millään tottua häneen, vaikka olin tuijottanut häntä pitkin päivää. Hänen valkea ihonsa, joka oli saanut vain aavistuksen väriä edellispäiväisen metsästysretken jäljiltä, kirjaimellisesti kimalteli, aivan kuin siihen olisi istutettu tuhansia pikku timantteja. Hän makasi niityllä liikkumatta, paita auki niin että veistoksellinen rintakehä välkehti ja paljaat käsivarret kimmelsivät. Vaalean sinertävät, kimaltavat luomet olivat ummessa, mutta hän ei tietenkään nukkunut. Täydellinen patsas, tuntemattomasta kivestä veistetty, marmorinsileä, kristallin lailla kimmeltävät.

Kirkas auringonpaiste ei tuhoa vampyyria, mutta saa hänen ihonsa kimaltelemaan. Vaikka Meyer seuraakin tässä kohdin 1800-luvun klassista vampyyriperinnettä, eli päivänvalo ei ole vampyyrille kuolemaksi, on ratkaisu kimmeltävine ihoineen silti jokseenkin ongelmallinen tarinan uskottavuuden kannalta. Cullenin perhe paljastuu heti, jos aurinko alkaa paistaa. Ei tarvita kuin yksi pilvenrako muuten tasaisen harmaassa päivässä, yksi kirkas auringonsäde. Silti Cullenit käyvät töissä ja koulussa sekä viettävät vapaa-aikaansa tavallisten ihmisten parissa. – Romaanisarjassa kerrotaan, että juuri tämän takia Cullenin perhe on valinnut asuinsijakseen paikan, jossa on lähes aina pilvistä ja sateista. Aurinkoisina päivinä Cullenit pysyttelevät kotonaan tai käyvät metsästämässä. Toki realistisesti ajateltuna sää saattaa muuttua koulupäivän aikanakin, eivätkä sääennustuksetkaan ole aina (koskaan?) täysin luotettavia.

—   —   —   —   —

Silti on hyvä, että Meyerin sarjassa vampyyreilla on edes jokin haittatekijä, joka rajoittaa elämää ravintoketjun huipulla – vaikkakin ihon kimaltelu auringossa on vampyyriuden tuomiin etuihin verrattuna melko mitätön miinus. Voisikin kuvitella, että  moni lukija haluaisi muuttua Carlisle Cullenin kaltaiseksi hyvisvampyyriksi, jolla on ikuinen elämä, uskomattomia kykyjä, kadehdittavan hieno luonne (älykkyyttä, herkkyyttä, vahva oikeudenmukaisuuden taju, korkea moraali jne.), kiinnostavia perheenjäseniä ja valtavasti rahaa.

Tietenkin Houkutus-sarjan vampyyreilla on monia puutteita, mutta suurin osa niistä on sellaisia, jotka eivät 2010-luvun nuoren lukijan arvomaailmassa tunnu etuihin (ikuinen nuoruus, kauneus, raha) verrattuna kovinkaan kummoisilta miinuksilta: vampyyrinaiset eivät voi synnyttää –  moni on muutenkin valmis elämään ilman jälkikasvua; vampyyri saattaa menettää sielunsa – ei  este modernin maailmankatsomuksen omaavalle; ihmisveren nauttimisesta pidättäytyminen on haastavaa – nojaa, paasto ja kasvissyönti ovat monille tuttuja juttuja.

—   —   —   —   —

Päivän ja yön vuorotteluun liittyen Meyerin vampyyreilla on vielä yksi erikoinen piirre: ne eivät lepää lainkaan, eivät yöllä eikä päivällä. Kun luin romaanisarjaa, häiritsevimmät kysymykset nousivatkin yllättäen juonen kannalta täysin merkityksettömästä seikasta: Miten vampyyrit käyttävät tuon kaiken ajan? Ja miten minä käyttäisin sen? Kaipaisinko unta? Kyllästyisinkö lukemaan loputtomasti kirjoja? – Luultavasti alkaisin pelata jotakin virtuaalipeliä netissä, kehittäisin itselleni ihmishahmoisen avatarin ja ”eläisin” ”normaalielämää” virtuaalisesti. Perusjuttuja: perheen perustamista, virtuaalihäitä, kavereita, kodin sisustamista jne. Sellaisesta vampyyrit ehkä unelmoivat – jos eivät ole saalistamassa.

Advertisement