Vuosi alkaa uutelolla

Ajattelin kokeilla uutta vuoden vaihtumiseen liittyvää ”traditiota”. Lainausmerkit siksi, että kyse ei ole mistään tinojen valamisen kaltaisesta yleisestä perinteestä, vaan omasta pähkäilystäni. Enkä edes tiedä, tuleeko tästä mitään traditiota.

Niin, aloitan vuoden 2011 kirjalliset harrastukseni lukemalla jonkin uutelon, kenties useampiakin. – Jotta mahdollinen lukija ei putoaisi kärryiltä, täsmennettäköön, että uutelo on 1800-luvulla ehdotettu suomenkielinen vastine novellille. Sanan merkitys juontuu latinan kielestä, jossa novus tarkoittaa uutta – kaunokirjallisuuteen termi yleistyi, kun Giovanni Boccaccion Decameronen kertomuksia kutsuttiin nimellä novella.

– – – – –

Vuoden ensimmäiseen lukukokemukseen tuskin sisältyy taikaa, mutta siitä voi tehdä itselleen merkityksellisen. Vaikka mitään maagista vaikutusta vuoden myöhempiin lukemuksiin ei valitulla uutelolla olekaan, kannattaa se kuitenkin valita harkiten. Saattaa käydä niin, että lukukokemus alitajuisesti määrittää, mille poluille vuoden kirjavalinnoissaan suuntaa.

Siksi otan varman päälle ja valitsen yhden novellistin sijaan luettavakseni kahden erityylisen kirjailijan tekstit. Toinen niistä olkoon uutelo sanan varsinaisessa merkityksessä, eli tuore julkaisu, ja toinen klassikko, koska silloin lukukokemukseni siirtyy vanhasta uuteen ja rituaalin symbolinen luonne muuttuu kiinnostavaksi henkilökohtaisella tasolla.

En osaa vielä sanoa, millä tekstillä ylihuomenna vuoteni aloitan, mutta se voisi olla jokin Timo K. Mukan novelli (hyllyssä vielä lukemattomana Mukan teksteistä koottu kokoelma Näin hetki sitten ketun, WSOY, 2010. Siihen on valittu aiemmin julkaisemattomia tekstejä, tekstikatkelmia ja esimerkiksi lehdissä julkaistuja kirjoituksia, muutama novellikin.)  Ja varsinainen uutelo löytyy ehkä Tiina Raevaaran kokoelmasta En tunne sinua vierelläni (Teos, 2010), jota en ole vielä vilkaissutkaan. 

– – – – –

Suosittelen vuoden aloittamista uutelolla mahdolliselle lukijallekin. Jos haluaa viedä rituaalin pykälän verran haasteellisemmaksi, voi tehdä enemmänkin kuin pelkästään lukea novellin. – Marraskuisen, kokonaisen romaanin kirjoittamiseen tähtäävän NaNoWriMon rinnalle on polkaistu blogimaailmassa huomattavasti inhimillisempi vaihtoehto: KaNoKiKu – Kansallinen Novellinkirjoituskuukausi. Ideana on kirjoittaa novelli tammikuun aikana.

Kun laskee rimaa raymondcarvereista ja anttihyryistä reippaasti alaspäin, ei lyhyen kertomuksen kirjoittaminen ole itse asiassa ollenkaan vaikeaa. Ei ainakaan, jos netistä löytyvien englanninkielisten kirjoitussivustojen opastuksia on uskominen. Useammassakin niistä on mainittu seuraava nyrkkissääntö, jonka mukaan kertomuksen voi tiivistää kolmeen vaiheeseen: 

1. Put a man up a tree (Laita mies puuhun)
2. Throw stones at him (Heittele häntä kivillä)
3. Get him down (Laske hänet alas)

Tällainen ongelmakeskeinen lähestymistapa on kieltämättä hedelmällinen kirjoittamisen moottori. Aluksi päähenkilölle luodaan jonkinlainen ongelma tai konflikti. Kun sitä ryhdytään selvittelemään, päähenkilö kohtaa vaikeuksia ja tilanne saattaa muuttua hänen osaltaan pahemmaksikin. Lopuksi kuitenkin asiat ratkeavat, tavalla tai toisella.

Kaava sopii niin tuoreen Finlandia-voittajan Mikko Rimmisen romaaniin Nenäpäivä kuin vaikkapa William Shakespearen klassikoihin – ja näytelmiin muuten erityisen hyvin, kolminäytöksisyys on mallissa jo sisäänrakennettuna. Hieman yksioikoinen kaava tosin on, sillä eiväthän ongelmat minnekään lopullisesti katoa, vaikka puusta päästäisiinkin alas (esimerkkinä vaikkapa ihmiskunta). Tämä onkin kirjallisuuden ikuisuuskysymyksiä: jos päähenkilöllä on romaanin/novellin/näytelmän alussa ongelma, täytyykö siihen yrittää löytää jonkinlainen ratkaisu teoksen loppuun mennessä? Ei välttämättä, mutta siinä tapauksessa teoksen täytyy tarjota jotakin muuta olennaisella tavalla lukijan ajattelua, kokemusta, estetiikan kaipuuta jne. ruokkivaa. Ei kukaan jaksa lukea kovin monta – ainakaan peräkkäin – sellaista romaania, jossa heitellyt kivet ovat masentavan harmaita ja tasakokoisia ja jossa päähenkilökin jää aina sinne puuhun istumaan.

– – – – –

Koska olen ikävä tosikko ja masentavan itsekriittinen, en taida tähän sisänsä hauskaan Kansalliseen Novellinkirjoituskuukauteen osallistua. Tyydyn uuteloiden lukemiseen ja mahdollisesti niistä kirjoittamiseen ensi viikolla. – Mutta jos osallistuisin, hyödyntäisin tuota edellä mainittua kirjoitusoppaiden vinkkiä ja muotoilisin aloituslauseeni näin:

”Kun mies eräänä aamuna heräsi, hän huomasi olevansa puussa.”