Yksinäisyyden kaivo (4/4): Pariisi

Pariisi oli lesbokulttuurin mekka ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kaupunkiin muotoutui liberaaleja taide- ja kulttuuripiirejä, joissa homo/biseksuaalisuutta pidettiin pikemminkin normina kuin poikkeavuutena (aihetta sivutaan monissa elämäkerroissa ja romaaneissa). – Radclyffe Hallin romaanin Yksinäisyyden kaivo päähenkilö Stephen Gordon johdatellaan ”vaihtoehtoiseen” Pariisiin  jo ennen sotaa, jolloin Stephen muuttaa Lontoosta Pariisiin. Oppaana hänellä on kirjailijaystävänsä Jonathan Brockett, joka myös on homoseksuaali. Ystävyyden alkuvaiheessa homoseksuaalisuus on Stephenille vielä niin suuri tabu, että siitä ei puhuta. Vähitellen Brockett kuitenkin alkaa kiertää aihetta yhä lähempää ja lähempää. Esimerkiksi heidän vieraillessaan Versailles’ssa Brockett viittaa käsitykseen Marie Antoinetten naissuhteista (suom. Milla Karvonen, Basam Books, 2010):

     Brockett osoitti pikkusalongin yksinkertaisia takanreunuskoristeita ja katsahti sitten Stepheniin: ”Madame de Lamballe lahjoitti nuo kuningattarelle”, hän kuiskasi pehmeästi.
     Hän nyökkäsi, vain hämärästi käsittäen miehen tarkoituksen.
     Kotvasen kuluttua he seurasivat Brockettia puistoon ja seisahtuivat katselemaan Tapis Vertiä, jonka varttimailin pituinen vehreys päättyy suoraan, ihastuttavaan kanavaan.
     Brockett sanoi, hyvin hiljaa, jottei Puddle kuulisi häntä: ”Noilla kahdella oli usein tapana tulla tänne auringon laskiessa. Toisinaan heitä soudettiin kanavaa pitkin auringon laskiessa – voitko kuvitella, Stephen? Heidän on täytynyt tuntea olonsa sangen kurjaksi, raukkaparat, lopen kyllästyneeksi tekosyihin ja teeskentelyyn. Väsytkö sinä koskaan sellaiseen? Kautta Jumalani, minä totisesti väsyn!” Mutta hän ei vastannut, sillä nyt miehen tarkoituksesta ei voinut erehtyä.

Brockettille Marie Antoinette on jonkinlainen lesboikoni, mutta vaikka ajatus Marie Antoinetten lesbolaisuudesta tuntuu jännittävältä, on hyvin luultavaa, että legendalla ei ole mitään muuta tosiasiallista perustaa kuin vuonna 1789 alkaneen Ranskan vallankumouksen ajan pamfletistien ja vallankumouksellisten puheet. Lesbolaisuuden lisäksi Marie Antoinettea syytettiin mm. orgioiden järjestämisestä ja oman poikansa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Väitteet olivat todennäköisesti täysin perättömiä. Ikävä kyllä vallankumouksen ajan oikeuskäytänteet olivat kirjavia. Niinpä huhut päätyivät Marie Antoinettea vastaan pidetyn oikeudenkäynnin syytelistaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan lokakuussa 1793.

Marie Antoinette on malliesimerkki siitä, kuinka pitkät jäljet huhuilla voi olla. Laajalti tunnettu on Marie Antoinetten nimiin laitettu lausahdus ”Jos kansalla ei ole leipää, annetaan heille leivoksia!” Se kyllä osuvasti kertoo kuningattaren vieraantuneisuudesta ja yläluokkaisuudesta, mutta historiallista lähdekritiikkiä kyseinen lentävä lause ei kestä: on liian todennäköistä, että lausahduksen alkuperä löytyy Antoinetten vastustajien pohjattomista herjausarkuista. On sääli tulla muistetuksi sanoista, joita ei ole koskaan lausunut.

– – – – –

Sama Jonathan Brockett, joka kertoo Stephenille Marie Antoinetten ja Madame de Lamballen ystävyydestä, esittelee hänet Pariisin ”vaihtoehtoisten” seurapiirien kuningattarelle, Valérie Seymourille. Brockett kuvailee Seymourin Stephenille jo etukäteen:

Hän eli elämäänsä kaikessa rauhassa, sillä mikään ei huolettanut häntä ja vain harvat asiat ahdistivat häntä. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että näinä rumina aikoina oli pyrittävä hinnalla millä hyvänsä kauneuteen. Mutta hän saattoi Stephenistä olla hieman vapaamielinen, sydämenasioissa hän oli libre penseuse; hänen rakkaussuhteensa täyttäisivät kolme nidettä, siistimisen jälkeenkin. Suuret miehet olivat rakastaneet häntä, suuret kirjailijat olivat kirjoittaneet hänestä, yksi oli kuollut, sanottiin, koska hän oli käännyttänyt tämän luotaan, mutta Valérieta eivät miehet viehättäneet – kuitenkin, kuten Stephen näkisi, jos menisi hänen juhliinsa, hänellä oli lukuisia miespuolisia ystäviä.

Valérie Seymour ei ole mikään tyhjästä keksitty hahmo. Hänen esikuvansa Natalie Barney on hyvin tunnettu, keskeinen henkilö Pariisin kulttuurielämässä 1900-luvulla. Vuosikymmenien ajan Barney piti kirjailijoita ja muita kulttuurialan toimijoita yhteen koonnutta salonkia samassa talossa rue Jacobilla, 1910-luvulta jopa 1960-luvulle saakka (taloon viitataan Hallin romaanissa, sillä Stephen asettuu Pariisissa asumaan nimenomaan rue Jacobilla sijaitsevaan rakennukseen). Vierailijoiden nimilista on mittava, ja maailmansotien välillä Barneyn salongissa kävivät  käytännössä kaikki Pariisissa edes jonkin aikaa asuneet merkittävät kirjailijat. Sappholaisuutta ja feminismiä avoimesti esille tuoneen Seymourin salongissa kävi jopa vanha kunnon leijonantappajamme (Hemingway)! (lähde: esim. tämä Natalie Barneyn elämäkerran kirjoittaneen Suzanne Rodriguezin haastattelu)

Radclyffe Hallin romaanissa Valérie Seymour edustaa voimakkaan itsetuntoista, avointa ja eteenpäin suuntautuvaa lesbolaisuutta. Siinä missä Stephen Gordon pyrkii eroon naiseudestaan jäljittelemällä miehiä, Seymour on hyvinkin naisellinen. Hän ei halua mieheksi miehen paikalle, vaan elää vapaata naisen elämää niissä puitteissa, missä se on mahdollista. Tosin täytyy todeta, että Seymourilla ja myös hänen esikuvallaan Natalie Barneylla nämä puitteet ovat hyvin leveät: molemmat ovat sikarikkaita perijättäriä.

Seymour on piristävä vastavoima Stephenin henkilökohtaisen tilanteen toivottomuudelle. Hän rakentaa omanlaisensa maailman, joka toimii aivan muilla lainalaisuuksilla kuin heteronormatiivinen yhteiskunta. Tai lainalaisuuksia on vähemmän. Esimerkiksi ihmissuhteissaan Seymour on hyvin liberaali, ja Brockett kertookin tämän ”rakkaussuhteiden täyttävän kolme nidettä”. Sama pätee myös Natalie Barneyn kohdalla. Asiaa valaisee Judith Thurman järkälemäisessä Colette-elämäkerrassaan Colette – intohimon salaisuudet (1999, suom. Anna-Maija Viitanen, 2001, WSOY):

Mikäli Natalien Pariisissa oli joku onnellinen ja uskollinen heteroseksuaalinen pari, hän ei tunnu sitä huomanneen. Jos nainen tunsi velvollisuudekseen hankkia jälkeläisen, tuli hänen ymmärtää ryhtyä lesboksi, kun velvollisuus oli täytetty. Naiset eivät vielä ”osanneet olla vapaita”, hän kirjoitti. Hänen mukaansa vapaus oli sitä, että ihminen ”pani likoon” kaikki henkiset kykynsä suostumatta ikinä yksiavioisen perhe-elämän kahleisiin.

Ja hieman myöhemmin:

Sartren tapaan Natalie saneli ja muutti olosuhteittensa ehtoja ja vaati vapautta, joka yleensä oli yksipuolinen. Hän ei piitannut aiheuttamistaan kärsimyksistä eikä rakastajiensa välisestä mustasukkaisuudesta, joka usein oli kiihkeää. Oscar Wilden sukulaistyttö Dolly Wilde, johon Nataliella myös oli pitkä suhde, sulkeutui yleensä hotellihuoneeseen mukanaan varasto partakoneenteriä, alkoholia ja kokaiinia aina kun Amatsoni lähti tapaamaan jotain toista nuorta kaunotarta. Mutta Natalie jätti uskollisen taloudenhoitajansa lohduttamaan Dollya ja nautti senhetkisestä seikkailusta.

Helppoahan tuollainen vapaa elämä on ollut yläluokkaiselle, varakkaalle naiselle. Mutta tavallisen työväentaustaisen lesbon mahdollisuudet  oman seksuaalisuuden toteuttamiseen ovat olleet huomattavasti heikommat.

Katkelmassa mainittu Barneyn rakastajatar Dolly Wilde (1895-1941) on kiinnostava henkilö, joka sai aikalaistensa keskuudessa kulttuuripiireissä huomiota kuuluisan sukulaisensa ansiosta. Valitettavasti tätä postausta ei viitsi pitkittää koko Dolly Wilden henkilöhistorian kuvauksella. Oleellisinta on Joan Schenkar kirjoittamassa elämäkerrassakin Truly Wilde (2000) kerrottu episodi ensimmäisen maailmansodan aikaisesta Pariisista. Sinne oli sijoitettuna Punaisen Ristin yksikkö, johon Dolly Wilde oli tullut palvelemaan vapaaehtoisena kuljettajana. Ja mikä tärkeintä Radclyffe Hallin romaanin keskeisen aiheen uskottavuuden kannalta: Wildella oli suhde toiseen naisambulanssikuskiin, Marion ”Joe” Carstairsiin (1900-1993).

– – – – –

Muidenkin vastaavien suhteiden olemassaolosta löytyy satunnaisia viitteitä, mutta Dolly Wilden ja Joe Carstairsin suhteen voi luokitella ”varmaksi tapaukseksi”, sillä Schenkarin teoksen lisäksi siihen viitataan monessa eri lähteessä. Ovathan Wilde ja Carstairs molemmat melko tunnettuja henkilöitä.

Jos nimittäin Dolly Wilde vaikuttaa kiinnostavalta, Joe Carstairs on sitä moninkertaisesti. Teini-ikäisenä ikänsä valehdellut ja ambulanssijoukkoihin liittynyt Carstairs oli melkoinen ”jätkä”, joka sodan jälkeen jatkoi autojen parissa ja siirtyi perittyään paljon rahaa pikavenekuljettajaksi 20-luvulla. Hän hankki mainetta nopeuskilpailuissa ja tavoitteli ennätyksiä. Myös naisrintamalla Carstairs oli aktiivinen: kuuluisin valloitus lienee näyttelijätär Marlene Dietrich. (Englanninkielentaitoiset pääsevät hieman jyvälle Carstairista lukemalla esimerkiksi Kate Summerscalen artikkelinThe Queen of Whale Cay – Summerscale on kirjoittanut myös samannimisen elämäkerran.)

En tiedä, miten hyvin Radclyffe Hall on tuntenut mahdollisia lesbopareja entisten ambulanssikuskien joukosta. Voisin kuitenkin kuvitella, että jos tällaisia naisten välisiä suhteita on ollut, niistä on aivan varmasti myös puhuttu (tai ainakin kuiskittu) 20-luvulla Natalie Barneyn salongin kaltaisissa tilaisuuksissa. – Ainakin Sarah Watersille Joe Carstairs on varmasti tuttu. Hänen romaaninsa Yövartio (2006, suom. Helene Bützow, 2007, Tammi) eräs hahmo on toisen maailmansodan aikana Lontoossa päivystävä butch-tyylinen naisambulanssikuski, joka on oikealta nimeltään Iris Carmichael, vaikka häntä kutsutaankin Mickeyksi. Carstairs/Carmichael – voisiko olla sattumaa, että fiktiivisen (lesbon) naisambulanssikuskin nimi muistuttaisi niin paljon todellisen, vieläpä hyvin kuuluisan (lesbon) ambulanssikuskin nimeä?

Hauskaa Mickeyn oikeassa nimessä on sen monimerkityksellisyys. Sarah Watersin romaanissa toinen ambulanssikuski Kaye esittelee ystävänsä näin:

”Tässä on hyvä ystäväni, neiti Iris Carmichael. Oletteko koskaan nähnyt mitään, mikä muistuttaisi iiristä vähemmän kuin hän? Olkaa hänelle kiltti, niin hän ehkä antaa teidän sanoa häntä Mickeyksi.”

Ei ole Mickeystä kedon kukkaseksi. Lisäksi jonkinlaisena lukijalle suunnattuna koukkuna on Iris-nimen eräs merkitys: kreikassa iris on tarkoittanut sateenkaarta – jota taas monissa yhteyksissä käytetään homoseksuaalien tunnuksena.

– – – – –

Yksinäisyyden kaivoa ei voi luonnehtia positiiviseksi romaaniksi, mutta en pitäisi sitä  täysin toivottomanakaan. Oman kiinnostavan lisän kirjan loppuratkaisuihin tuo uskonnollisuus, jota kriitikko Maaria Pääjärvi kommentoi Maailmankirjat-verkkolehteen kirjoittamassaan arviossa:

     Huomionarvoisen vivahteen romaaniin tuo Stephenin kääntymys katoliseen uskoon kirjan loppupuolella. Kääntymys ylevöittää hänet seksuaalisuutensa ja rakkautensa valtiaaksi, ja hän pystyy päästämään irti rakastetustaan, joka saa sekä helpomman että onnellisemman tulevaisuuden miehen vaimona. 
     Kirja päättyy Stephenin ilmestykseen, vetoomukseen Jumalalle, jossa inverttien äänet anovat tunnustusta itselleen. Yksinäisyyden kaivo on raskas, se ei ole kertomus seksuaali-identiteetin vapautumisesta, vaan kuvaus häpeästä, joka ei päästä otteestaan. 

Stephen on nimetty marttyyri Stefanuksen mukaan, joten epäitsekäs luopuminen rakastetusta tämän parasta ajatellen sopii hyvin kuvaan. – Kun Pääjärven mainitsemassa ilmestyksessä Stephen huutaa Jumalalta armahdusta itselleen ja kaltaisilleen, voisi sen tulkita ennemminkin aluksi kuin lopuksi: onhan Stephen kirjailija, joten voi olla, että hän ryhtyy seksuaalivähemmistöjen äänitorveksi. Vaikka Jumala tuntuisi välinpitämättömältä, kyllä ihmiset kuulevat, jos pitää tarpeeksi meteliä. Ehkä Stephen Gordonin seuraava romaani on samanhenkinen kuin Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo. 

Stephenin profeetallisuudelle on luotu tukeva pohja hänen lapsuudessaan. Stephen on syntynyt jouluaattona, ja jo lapsena herkkä, uskonnollisen kasvatuksen saanut tyttö samastui Jeesukseen. Kun perheen sisäkkö Collins, johon seitsemänvuotias Stephen on ihastunut, kärsii vesipolvesta, Stephen haluaa auttaa häntä:

Stephen sanoi vakavana: ”Toivoisinpa oikein kovasti, että minulla olisi se – olisipa minulla sinun vesipolvesi, Collins, koska sitten minä voisin kärsiä sen sinun puolestasi. Haluaisin, että minuun koskisi oikein kovasti sinun vuoksesi, Collins, samalla tavoin kuin Jeesukseenkin koski syntisten vuoksi. Entä jos rukoilisin kovasti, enkö sitten voisi saada sen? Tai jos hankaan polveani sinun polveasi vasten?

Mutta vaikka Stephen rukoilee ahkerasti muutaman viikon ajan Collinsin polven parantumista Jeesukselta, mitään ei tapahdu. Niinpä hän päättää ryhtyä itse toimeen: ei ole aikaa odottaa Jeesusta, vaan on itse alettava sijaiskärsijäksi. – Stephen konttaa lattialla useana päivänä ja saakin polvensa kunnolla naarmuille. Kun asia paljastuu, Collins ilmoittaa pientä uhrautujaa säästääkseen polvensa olevan jo parempi.

Romaanin lopussa Stephen miettii epätoivoissaan: Kuka se oli, joka oli sanonut … odotas, mitkä ne sanat olivat? ”Se loistaa pimeydessä eläville …” – Stephen tapailee Raamatun kohtaa, joka löytyy Uudesta Testamentista juuri ennen Jouluevankeliumia (Luuk. 1:77-79):

     Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.
     Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto.
     Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle.

Joulun lapsesta tulee syntisten pelastus, osattominen puolesta puhuja. Ehkä näinkin romaanin lopun sanomaa voi tulkita, ja  tekee mieli vetää jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit Stephenin ja Radclyffe Hallin välille. Vaikka Yksinäisyyden kaivo ei luultavasti ole parhaimmalla mahdollisella tavalla voimauttavaa kirjallisuutta lesboidentiteettinsä kanssa painiskelevalle tytölle/naiselle, voi sitä kuitenkin kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisen merkityksensä ansiosta pitää eräänlaisena aamunkoittona. Pioneerin osa ei ole helppo: aikalaiset vastustavat ja seuraajatkin kritisoivat. Tärkeintä kuitenkin on se, että Radclyffe Hall teki aihetta tunnetuksi aikana, jolloin siitä ei juurikaan puhuttu.

– – – – –

Mainittakoon vielä eräs yllättävä romaani, jossa voi nähdä jonkinlaisia yhtymäkohtia Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivoon: Bram Stokerin The Man (1905). Yllätyksellistä ei ole pelkästään yhtäläisyyksien löytyminen. Melkein vielä hämmentävämpää on se, että Stoker on kirjoittanut niinkin siirappisen romaanin kuin The Man kaikessa tunteellisuudessaan ja romantiikassaan on. Toinen erikoinen piirre on teoksen lähes feministiset sävyt, jotka kyllä talttuvat ja latistuvat loppua kohti.

Mutta niihin yhtäläisyyksiin: Yksinäisyyden kaivon päähenkilönä on yläluokkainen, aatelistaustainen Stephen Gordon – ja Bram Stokerin romaanissa taas kerrotaan Stephen Normanista, jonka sukutausta on hyvin samantyylinen kuin Gordonilla. Molemmat ovat etunimestään huolimatta naisia (ja huomaa: sama etunimi, jopa sukunimetkin hieman samanlaiset), kummallakin on hyvin läheinen suhde isäänsä ja kummankin isät kuolevat yllättäen onnettomuudessa, liian varhain. Vaikka Stokerin romaanin päähenkilö ei ole Stephen Gordonin kaltainen ”invertti”, ei hänkään halua mukautua omalle sukupuolelleen perinteisesti asetettuihin odotuksiin, sillä hänestäkin toivottiin aluksi poikaa ja sellaisena häntä ainakin jossain määrin on myös kasvatettu.

Pojan nimi annetaan tyttövauvalle poikkeuksellisissa olosuhteissa, sillä äiti menehtyy melko pian synnytyksen jälkeen. Muussa tapauksessa todennäköisesti tunteet eivät valtaisi alaa, ja poikaodotuksista huolimatta päädyttäisiin rationaalisempaan ratkaisuun:

      ”Rakas, rakas mieheni, olen niin surullinen kun joudun jättämään sinut! Olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi ja rakastan sinua kovasti! Anna anteeksi, rakas, sinä varmasti kärsit ja tunnet tuskaa kun minä olen poissa!  Ja voi Stepheniä, minä tiedän että sinä hoidat hellästi pienokaistamme – sinun ja minun – kun minä olen poissa. Hänellä ei tule olemaan äitiä; sinun täytyy olla hänelle sekä isä että äiti.”
      “Hän on aina minun sydämessäni, rakkaani, aivan kuten sinäkin!” Liikutukseltaan mies pystyi puhumaan vain vaivoin. Hänen vaimonsa jatkoi:
       ”Voi rakkaani, ethän murehdi, kun hän ei olekaan poika, joka voisi kantaa nimeäsi?” Yhtäkkiä hänen silmänsä kirkastuivat, ja hauras ääni kuulosti riemukkaalta, kun hän sanoi:
      ”Hän jää meidän ainokaiseksemme; tulkoon siis hänestä meidän poikamme! Anna hänelle nimi, jota me molemmat rakastamme!” Vastaukseksi mies nousi ja laittoi kätensä hyvin, hyvin hellästi vauvan päälle ja sanoi:
      “Rakas vaimoni, tästä rakkaasta lapsesta, joka rinnassaan kantaa sinun sieluasi, tulee minun poikani; ainoa poika, joka minulla koskaan tulee olemaan. Koko elämäni ajan minä, jos Kaikkivaltias Jumala suo, rakastan häntä – meidän pientä Stepheniämme – kuten sinä ja minä rakastamme toisiamme!”

Tämän jälkeen vastasyntyneen Stephenin äiti kuolee. Sentimentaalinen kohtaus ei ole ainoa romaanissa: vaikka minulla lukijana ei ole sinällään mitään tunnehyökyjä vastaan, Stokerin romaanissa niitä kyllä tarjotaan aivan liikaa. – Koska Stepheniä kasvatetaan isän lupauksen mukaisesti, varttuu hänestä nuori nainen, joka ei halua alistua ajan sukupuoliroolien vaatimuksiin. Ei siis esimerkiksi siihen, että vain mies saa kosia, ja naisen on kiltisti odotettava, josko joku tulisi ja ottaisi vaimoksi. Tästä dilemmasta syntyykin romaanin keskeinen juonikuvio.

Bram Stoker on aiemminkin leikitellyt nimillä (esimerkiksi Draculassa kreivi Dracula käyttää allekirjoitusta Count de Ville – lausuttuna de Ville = Devil, paholainen). Kun romaanin päähenkilönä on nainen nimeltä Stephen Norman, ei voi olla sorvaamatta nimeä tyyliin Stephen No(r)man. Stephen, joka ei kuitenkaan ole mies. Ja vaikka Stephen kenties haluaisi olla mies, löytää hän sittenkin viimein oman naisidentiteettinsä, kun todellinen The MAN astuu näyttämölle. – Samankaltaisesta alkutilanteesta päädytään hyvin erilaiseen lopputulokseen kuin Hall romaanissaan 23 vuotta myöhemmin. Feministinen sanoma latistuu, mutta vaikkakaan ei häviä täysin olemattomiin. Laskelmoitua romantiikkaa 1900-luvun alun naislukijoille, väittäisin. 

Mutta onko Radclyffe Hall lukenut Stokerin romaanin? Ehkä, tai sitten molemmat ovat hakeneet innoitusta esimerkiksi Sándor/Sarolta Vayn tapauksesta, jota käsittelin tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa. (Ja Stephen-nimi olisi yhtäläisyytenä pelkkää sattumaa ?)

– – – – –

Radclyffe Hall (1880–1943) on haudattu Lontooseen, Highgaten hautausmaalle. Edellä mainitun Bram Stokerin kautta syntyisi upea aasinsilta Highgateen liittyviin vampyyritarinoihin, ja tunnelmaa voisi sävyttää Radclyffe Hallin kiinnostuksella spiritismiin …

Valitettavasti olen kuitenkin blogissani tuota synkeää paikkaa jo melko paljon kalunnut, kolmiosaisessa Highgaten hautausmaa -sarjassa … – Ja muutenkin on tullut korkea aika vihdoinkin sulkea Yksinäisyyden kaivo ja heittää hyvästit Stephenille. Vaikka aluksi suhtauduin tähän lesboklassikkoon hieman nurjasti, niin lukumatka kaikkine lukuisine sivupolkuineen on ollut hyvin antoisa. Valitettavasti niistä vain jäävuorenhuippu näkyy näissä viidessä kirjoituksessa. Ja silti olisi voinut vielä enemmän tiivistää.