Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for 26 syyskuun, 2011

Mari Koski: Sch (1/5)

Olen huono sanomaan mitään runoudesta. Jotkut ihmiset syntyvät runoutta varten, minä en kuulu heihin. Kuulun niihin, jotka tarttuvat Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjaan aina, kun puhe luistaa proosasta lyriikkaan. Se on kuin Mari Kosken upea Sch: täyttä hepreaa, (tai tässä tapauksessa persiaa). Käytin pitkään puolustuksenani vanhaa kliseetä: sitä on mahdotonta ymmärtää. Se on iso ja musta ja imee kaiken elämän ympäriltään. Kun totuus taisi olla vain se, että minä olin tyhmä. Lyriikan portit aukesivat vasta kun törmäsin Apollinairen visuaalisiin runoihin kokoelmassa Calligrammes…

– Marissa Janhunen: katkelma Lumoojan pääkirjoituksesta Kuka pelkää runoa? (Lumooja 3/2011)

– – – – –

Runosokeus on ongelma intohimoisillekin kirjallisuudenharrastajille. Eino Leinon helkyttelyssä vielä pysyy mukana suurin osa, samoin Edith Södergranin ja Kaarlo Sarkian avatessa sielunsa tuntoja tai Tommy Tabermannin säkeiden läiskyessä iho ihoa vasten. Mutta kun kirjoittajat todella haastavat runokielen rajoja, moni lukija uupuu ja sulkee teoksen tympääntyneenä. 2000-luvun nuoren polven kirjoittajien runokokoelmien kohdalla näin käy valitettavan usein, valitettavan usealle lukijalle.

Lumoojan pääkirjoituksessa nousee esille vanha klisee: runoutta on mahdoton ymmärtää. Väite pitää paikkansa – ainakin jos lukijan ideaalina on saada selkoa tekstin sisältämästä ajatuksesta juuri sellaisena, kuin kirjoittaja alun perin sen tarkoitti. Toisaalta voi perustellusti kysyä: milloin me muka koskaan ymmärrämme täydellisesti, mitä joku sanoillaan tarkoittaa?

– – – – –

Runoutta voi kyllä ymmärtää, mutta sen ymmärtäminen ei ole aina – eikä mielestäni edes usein – viestin ymmärtämistä.

Toisinaan runoutta voi ymmärtää samoin kuin tanssia voi ymmärtää, eikä tässä uusi tai vanha, kokeellinen tai kokeilematon runous eroa mitenkään erityisellä tavalla: Miten ymmärtää piruetti? Miten ymmärtää riimi?

 – Henriikka Tavi: Miten ymmärtää riimi? (Kiiltomato, pääkirjoitus 2.11.2010)

– – – – –

Oman ymmärtämättömyyden myöntäminen (alkuperäisen viestin suhteen) on ensimmäinen askel runosokeudesta eroon pääsemisessä. Ei runoa tarvitsekaan ymmärtää, ei ainakaan samassa mielessä kuin romaania, jonka lukemisessa juonenkäänteiden ja henkilösuhteiden tajuaminen on kokonaisuuden kannalta välttämätöntä. Kun ei aseta omalle runosuhteelle liian kovia vaatimuksia, antaa sille samalla mahdollisuuden.

Ja Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirja kannattaa jättää kirjahyllyyn pölyttymään. Runous on herkkä laji: akateeminen runokielen keinojen nimeäminen voi vaikuttaa runosuhteeseen yhtä tuhoisasti kuin alituinen psykologisointi parisuhteessa. Toki joku voi sellaisestakin löytää runohuvinsa, mutta välttämätöntä termien ja teorioiden kanssa puuhastelu ei ole. Paitsi runoilijoiden, kriitikoiden, kustannustoimittajien, kirjallisuudentutkijoiden ja lyriikan hardcore-harrastajien keskinäisissä mittelöissä, loputtomassa runopuheessa, joka kieltämättä on kukkeimmillaan lähes runoutta sekin.

– – – – –

Kun avaan Mari Kosken esikoisrunokokoelman Sch (Poesia, 2011), lausun ääneen: ”Minun nimeni on Penjami Lehto, ja minä en ymmärrä lyriikkaa.” Sen sanottuani alan huojentunein mielin lukea.

– – – – –

Lukukokemuksena Sch on haasteellinen. Sanat ja säkeet sijoittuvat sivuille paikoitellen niin vapaamuotoisesti, että on välillä mahdoton sanoa, mitkä niistä liittyvät yhteen ja mitkä ei. Tällainen avoimuus mahdollistaa monenlaisia lukutapoja, mutta samalla se saa aikaan voimattomuutta: uhkaksi muodostuu eräänlainen tekstuaalinen torikammo. Perinteisemmän runon ystävä saattaa jähmettyä paikoilleen huomatessaan, että runouden solisevat suihkulähteet ja varjoisat lehmuskujat puistonpenkkeineen puuttuvat.  Kosken Sch vaatiikin kulkijalta/lukijalta rohkeutta, ennakkoluulotonta mieltä.    

Jos kuitenkin haluaa löytää mysteeriltä vaikuttavasta runokokoelmasta edes joitakin merkityksiä, kannattaa seurata  tähtiharrastajan vinkkiä: kun kohde erottuu himmeästi, älä katso siihen suoraan, vaan hieman sivuun. 

– – – – –

Kohteen ollessa himmeä ja sumumainen, ei se välttämättä pistä silmään, vaan saattaa pienen tuijottamisen jälkeen ilmestyä heikkona näkökenttään. Jos paikalla ei näy mitään, ei siis välttämättä kannata olettaa, että paikka on väärä, vaan kohde ei välttämättä heti erotu (tai kohde on liian himmeä näkyäkseen juuri sinä yönä tai sillä havaintolaitteella). Hyvä ja joskus välttämätönkin keino on sivusilmällä katsominen; monet kaasusumut ja galaksit saattavat jopa kadota katsoessa niitä suoraan. Tämä johtuu siitä, että silmässä hiukan sivulla olevat tappisolut havaitsevat paremmin heikkoa valoa. Itse katson kohteita automaattisesti sivusilmällä, jopa kirkkaita planeettojakin.

– Tähtiharrastaja Ville Koistisen nettisivuilta: Kohteiden havaitseminen.

– – – – –

Myös ”runosilmä” toimii usein samalla periaatteella: kun antaa oman mielensä temmeltää runojen sivupoluilla, saattaa lopulta aueta mielenkiintoisia näkymiä itse kokonaisuuteenkin, ehkä jopa sen ytimeen.

Mari Kosken runokokoelmassa huomionarvoinen polku löytyy kokoelman nimestä Sch. Monitulkintaisen termin selitystä on perusteltua hakea tähtivalokuvauksen historiasta 1800-luvulta. Tähtivalokuvauksen uranuurtajiin kuulunut Julius Scheiner (1858–1913) kehitti valokuvaamisen lisäksi kuvauslaitteistoja ja erityisesti laattoja, joille kuvat valotettiin. Hänellä oli oma standardinsa valokuvauslaatan emulsion valottumisnopeuksille: scheinergrade. Ja mikäpä muukaan sen lyhenne olisi ollut kuin sch. Kokoelman runoista muutama tähyää tähtitaivaalle, joten yhteys ei siis ole täysin mielivaltaisesti keksitty.

– – – – –

Kirkas alue ylhäällä vasemmalla reunalla on nuori tähti vielä upotettu
sen taimitarhan kaasua ja pölyä. Mutta säteily tämä kuuma tähti hei-
kentää tähti lastentarha. Alkuun sumu myös on veistetty säteilyn mas-
siivinen tähti sijaitsee ulos Hubblen näkökenttään. Vain sattumalta ei
sumu noin muistuttavat pää hevonen. Sen epätavallinen muoto havait-
tiin ensimmäisen kerran valokuvaus-levy 1800-luvun lopulla. Sijaitse-
vat tähdistössä Orion, Horsehead on serkku kuuluisa pilarin pölyn ja
kaasun tunnettu Kotkasumu. Sekä torni-like nebula ovat kelauskelvot-
tomat nuorten tähteä.

– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 38.

– – – – –

Kuva tähtitaivaasta tallentuu häilyvänä. Kielestä tulee mieleen Google-kääntäjällä tehdyt suomennokset, joissa alkuperäinen sisältö erottuu oudosti nyrjähtäneenä. Mutta vaikka Kosken kokoelmasta löytyykin selvä esimerkki hakukonerunoudesta (maasalamasta kertova runo, jossa on hyödynnetty Wikipediassa olevaa artikkelia, s. 54), käännöskonemaisuus tuskin on tässä runossa oleellista.

Taivaalla näkyvää kohdetta kuvataan kuin valokuvauslevyä käyttäen. Runoon tarttuu sirpaleista informaatiota, eikä edes kovin paljon, sillä valotusaika on lyhyt ja nähtävästi valokuvauslevyn emulsio on muokattu scheinergrade-arvoltaan hitaaksi. Koska kyse on runollisesta kaukoputkesta eikä mistään Hubblen kaltaisesta huipputeknisestä laitteesta, kohdetta ei kuvata suoraan tähtitaivaalta, vaan suunnataan huomio kirjoista, Internetistä ja tietokannoista löytyvään dataan.

Lopputulos on erikoinen, hämmentäväkin. Menetelmän ansiot alkavat paljastua lukijalle viimeistään silloin, kun tarkastellaan muitakin Kosken kokoelman tähtirunoja. Kosken kehittelemän lyyrisen valokuvauslevyn emulsio on erityisen herkkä mytologisille viittauksille, ja hälyn keskeltä nousee esiin uusi, myyttien kautta taiteen teorioihin johdatteleva sivupolku lukijan kuljettavaksi.

– – – – –

Mutta koska tämänkertainen postaukseni on genreltään eräänlainen jatkojännäri, astelemme tuolle polulle vasta seuraavassa osassa. Sitä odotellessaan mahdollinen lukija voi käydä tutustumassa Mari Kosken kokoelmaan Poesian nettisivuilla. Runot on luettavissa PDF-muodossa.

Kiireisemmille lukijoille tarjoan vaihtoehdoksi paria valokuvaa. Kosken runossa mainitaan Hevosenpääsumu (Horsehead), jota yleisesti pidetään yhtenä tähtitaivaan kauneimmista kohteista. Se ei näy paljaalla silmällä eikä sumun keskellä piilottelevaa hevosenpäistä hahmoa erota tavallisella kaukoputkellakaan. Mutta valokuva paljastaa ihmissilmälle näkymättömän, runollinen kaukoputki vielä enemmän. Jos haluaa tietää, miltä tämä taivaallinen ilmestys näyttää, voi vilkaista tähtiharrastajien kuvia esimerkiksi tämän Googlen kuvahaun johdattelemana.

En tiedä, kuinka paljon kuvien värejä yms. on säädelty, mutta tärkeintä lienee havaita, että siellä sumun keskellä todellakin lymyilee Hevonen.

Tästä voit siirtyä runojännärin seuraavaan osaan: Mari Koski: Sch (2/5)

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: