Olen huono sanomaan mitään runoudesta. Jotkut ihmiset syntyvät runoutta varten, minä en kuulu heihin. Kuulun niihin, jotka tarttuvat Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjaan aina, kun puhe luistaa proosasta lyriikkaan. Se on kuin Mari Kosken upea Sch: täyttä hepreaa, (tai tässä tapauksessa persiaa). Käytin pitkään puolustuksenani vanhaa kliseetä: sitä on mahdotonta ymmärtää. Se on iso ja musta ja imee kaiken elämän ympäriltään. Kun totuus taisi olla vain se, että minä olin tyhmä. Lyriikan portit aukesivat vasta kun törmäsin Apollinairen visuaalisiin runoihin kokoelmassa Calligrammes…
– Marissa Janhunen: katkelma Lumoojan pääkirjoituksesta Kuka pelkää runoa? (Lumooja 3/2011)
– – – – –
Runosokeus on ongelma intohimoisillekin kirjallisuudenharrastajille. Eino Leinon helkyttelyssä vielä pysyy mukana suurin osa, samoin Edith Södergranin ja Kaarlo Sarkian avatessa sielunsa tuntoja tai Tommy Tabermannin säkeiden läiskyessä iho ihoa vasten. Mutta kun kirjoittajat todella haastavat runokielen rajoja, moni lukija uupuu ja sulkee teoksen tympääntyneenä. 2000-luvun nuoren polven kirjoittajien runokokoelmien kohdalla näin käy valitettavan usein, valitettavan usealle lukijalle.
Lumoojan pääkirjoituksessa nousee esille vanha klisee: runoutta on mahdoton ymmärtää. Väite pitää paikkansa – ainakin jos lukijan ideaalina on saada selkoa tekstin sisältämästä ajatuksesta juuri sellaisena, kuin kirjoittaja alun perin sen tarkoitti. Toisaalta voi perustellusti kysyä: milloin me muka koskaan ymmärrämme täydellisesti, mitä joku sanoillaan tarkoittaa?
– – – – –
Runoutta voi kyllä ymmärtää, mutta sen ymmärtäminen ei ole aina – eikä mielestäni edes usein – viestin ymmärtämistä.
Toisinaan runoutta voi ymmärtää samoin kuin tanssia voi ymmärtää, eikä tässä uusi tai vanha, kokeellinen tai kokeilematon runous eroa mitenkään erityisellä tavalla: Miten ymmärtää piruetti? Miten ymmärtää riimi?
– Henriikka Tavi: Miten ymmärtää riimi? (Kiiltomato, pääkirjoitus 2.11.2010)
– – – – –
Oman ymmärtämättömyyden myöntäminen (alkuperäisen viestin suhteen) on ensimmäinen askel runosokeudesta eroon pääsemisessä. Ei runoa tarvitsekaan ymmärtää, ei ainakaan samassa mielessä kuin romaania, jonka lukemisessa juonenkäänteiden ja henkilösuhteiden tajuaminen on kokonaisuuden kannalta välttämätöntä. Kun ei aseta omalle runosuhteelle liian kovia vaatimuksia, antaa sille samalla mahdollisuuden.
Ja Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirja kannattaa jättää kirjahyllyyn pölyttymään. Runous on herkkä laji: akateeminen runokielen keinojen nimeäminen voi vaikuttaa runosuhteeseen yhtä tuhoisasti kuin alituinen psykologisointi parisuhteessa. Toki joku voi sellaisestakin löytää runohuvinsa, mutta välttämätöntä termien ja teorioiden kanssa puuhastelu ei ole. Paitsi runoilijoiden, kriitikoiden, kustannustoimittajien, kirjallisuudentutkijoiden ja lyriikan hardcore-harrastajien keskinäisissä mittelöissä, loputtomassa runopuheessa, joka kieltämättä on kukkeimmillaan lähes runoutta sekin.
– – – – –
Kun avaan Mari Kosken esikoisrunokokoelman Sch (Poesia, 2011), lausun ääneen: ”Minun nimeni on Penjami Lehto, ja minä en ymmärrä lyriikkaa.” Sen sanottuani alan huojentunein mielin lukea.
– – – – –
Lukukokemuksena Sch on haasteellinen. Sanat ja säkeet sijoittuvat sivuille paikoitellen niin vapaamuotoisesti, että on välillä mahdoton sanoa, mitkä niistä liittyvät yhteen ja mitkä ei. Tällainen avoimuus mahdollistaa monenlaisia lukutapoja, mutta samalla se saa aikaan voimattomuutta: uhkaksi muodostuu eräänlainen tekstuaalinen torikammo. Perinteisemmän runon ystävä saattaa jähmettyä paikoilleen huomatessaan, että runouden solisevat suihkulähteet ja varjoisat lehmuskujat puistonpenkkeineen puuttuvat. Kosken Sch vaatiikin kulkijalta/lukijalta rohkeutta, ennakkoluulotonta mieltä.
Jos kuitenkin haluaa löytää mysteeriltä vaikuttavasta runokokoelmasta edes joitakin merkityksiä, kannattaa seurata tähtiharrastajan vinkkiä: kun kohde erottuu himmeästi, älä katso siihen suoraan, vaan hieman sivuun.
– – – – –
Kohteen ollessa himmeä ja sumumainen, ei se välttämättä pistä silmään, vaan saattaa pienen tuijottamisen jälkeen ilmestyä heikkona näkökenttään. Jos paikalla ei näy mitään, ei siis välttämättä kannata olettaa, että paikka on väärä, vaan kohde ei välttämättä heti erotu (tai kohde on liian himmeä näkyäkseen juuri sinä yönä tai sillä havaintolaitteella). Hyvä ja joskus välttämätönkin keino on sivusilmällä katsominen; monet kaasusumut ja galaksit saattavat jopa kadota katsoessa niitä suoraan. Tämä johtuu siitä, että silmässä hiukan sivulla olevat tappisolut havaitsevat paremmin heikkoa valoa. Itse katson kohteita automaattisesti sivusilmällä, jopa kirkkaita planeettojakin.
– Tähtiharrastaja Ville Koistisen nettisivuilta: Kohteiden havaitseminen.
– – – – –
Myös ”runosilmä” toimii usein samalla periaatteella: kun antaa oman mielensä temmeltää runojen sivupoluilla, saattaa lopulta aueta mielenkiintoisia näkymiä itse kokonaisuuteenkin, ehkä jopa sen ytimeen.
Mari Kosken runokokoelmassa huomionarvoinen polku löytyy kokoelman nimestä Sch. Monitulkintaisen termin selitystä on perusteltua hakea tähtivalokuvauksen historiasta 1800-luvulta. Tähtivalokuvauksen uranuurtajiin kuulunut Julius Scheiner (1858–1913) kehitti valokuvaamisen lisäksi kuvauslaitteistoja ja erityisesti laattoja, joille kuvat valotettiin. Hänellä oli oma standardinsa valokuvauslaatan emulsion valottumisnopeuksille: scheinergrade. Ja mikäpä muukaan sen lyhenne olisi ollut kuin sch. Kokoelman runoista muutama tähyää tähtitaivaalle, joten yhteys ei siis ole täysin mielivaltaisesti keksitty.
– – – – –
Kirkas alue ylhäällä vasemmalla reunalla on nuori tähti vielä upotettu
sen taimitarhan kaasua ja pölyä. Mutta säteily tämä kuuma tähti hei-
kentää tähti lastentarha. Alkuun sumu myös on veistetty säteilyn mas-
siivinen tähti sijaitsee ulos Hubblen näkökenttään. Vain sattumalta ei
sumu noin muistuttavat pää hevonen. Sen epätavallinen muoto havait-
tiin ensimmäisen kerran valokuvaus-levy 1800-luvun lopulla. Sijaitse-
vat tähdistössä Orion, Horsehead on serkku kuuluisa pilarin pölyn ja
kaasun tunnettu Kotkasumu. Sekä torni-like nebula ovat kelauskelvot-
tomat nuorten tähteä.
– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 38.
– – – – –
Kuva tähtitaivaasta tallentuu häilyvänä. Kielestä tulee mieleen Google-kääntäjällä tehdyt suomennokset, joissa alkuperäinen sisältö erottuu oudosti nyrjähtäneenä. Mutta vaikka Kosken kokoelmasta löytyykin selvä esimerkki hakukonerunoudesta (maasalamasta kertova runo, jossa on hyödynnetty Wikipediassa olevaa artikkelia, s. 54), käännöskonemaisuus tuskin on tässä runossa oleellista.
Taivaalla näkyvää kohdetta kuvataan kuin valokuvauslevyä käyttäen. Runoon tarttuu sirpaleista informaatiota, eikä edes kovin paljon, sillä valotusaika on lyhyt ja nähtävästi valokuvauslevyn emulsio on muokattu scheinergrade-arvoltaan hitaaksi. Koska kyse on runollisesta kaukoputkesta eikä mistään Hubblen kaltaisesta huipputeknisestä laitteesta, kohdetta ei kuvata suoraan tähtitaivaalta, vaan suunnataan huomio kirjoista, Internetistä ja tietokannoista löytyvään dataan.
Lopputulos on erikoinen, hämmentäväkin. Menetelmän ansiot alkavat paljastua lukijalle viimeistään silloin, kun tarkastellaan muitakin Kosken kokoelman tähtirunoja. Kosken kehittelemän lyyrisen valokuvauslevyn emulsio on erityisen herkkä mytologisille viittauksille, ja hälyn keskeltä nousee esiin uusi, myyttien kautta taiteen teorioihin johdatteleva sivupolku lukijan kuljettavaksi.
– – – – –
Mutta koska tämänkertainen postaukseni on genreltään eräänlainen jatkojännäri, astelemme tuolle polulle vasta seuraavassa osassa. Sitä odotellessaan mahdollinen lukija voi käydä tutustumassa Mari Kosken kokoelmaan Poesian nettisivuilla. Runot on luettavissa PDF-muodossa.
Kiireisemmille lukijoille tarjoan vaihtoehdoksi paria valokuvaa. Kosken runossa mainitaan Hevosenpääsumu (Horsehead), jota yleisesti pidetään yhtenä tähtitaivaan kauneimmista kohteista. Se ei näy paljaalla silmällä eikä sumun keskellä piilottelevaa hevosenpäistä hahmoa erota tavallisella kaukoputkellakaan. Mutta valokuva paljastaa ihmissilmälle näkymättömän, runollinen kaukoputki vielä enemmän. Jos haluaa tietää, miltä tämä taivaallinen ilmestys näyttää, voi vilkaista tähtiharrastajien kuvia esimerkiksi tämän Googlen kuvahaun johdattelemana.
En tiedä, kuinka paljon kuvien värejä yms. on säädelty, mutta tärkeintä lienee havaita, että siellä sumun keskellä todellakin lymyilee Hevonen.
Tästä voit siirtyä runojännärin seuraavaan osaan: Mari Koski: Sch (2/5)
jäljen ääni 
Hmm. Lukematta tätä sinun selitysosastoasi, jonkinmoista ulkopuolella kirjan sijaitsevaa johdantoa olisin todennäköisesti ollut lukematta Mari Kosken kirjaa.
Toisaalta noita runouksia hyökkää vastaan vähän joka puolelta. Hyvä on että sitä on Blogistanissa.
Luin läpi opuksen.
On siinä rakenne, mutta piru vieköön, jos pääsisi vielä sisältöön kiinni! Ymmärrän kyllä mitä olet puhunut tuossa ylhäällä ja olen itse tuijottanut pakkasöinä kaukaisia nebuloita kaukoputkella vuosikausia, eli siis talvikausia, mutta nyt se on jo mahdotonta, jouduin asumaan kaupunkiin jonka valosaaste tekee yrityksetkin turhiksi. Muistan erityisesti yhden kauniin perhosnebulan jossain tosikaukana.
Kaukoputkella on se vaikutus, että tuntuu kuin irtoaisi maasta ja syöksyisi suoraan avaruuteen. Se on huimaa. Miksi minä en koe sitä huimausta nyt? Tuntuu että oli liikaa häiritseviä detaljeja.
No, en jätä sitä tähän, luen vielä uudestaan. Mutta kiitos vinkistä, ne ovat aina tarpeen!
”m i k ä m i s s ä n a r r i p i t ä ä k a n a v a a a u k i”
Lukaisin äkäisesti puheena olevan runokokoelman. Ei tietysti pitäisi arvioida pikaisesti. Mutta tuo ylleliimaamani katkelma minulle tuli siinä lukaistessa mieleen ja tunsin itseni tuoksi narriksi. Runot ovat minusta hyvinkin verrattavissa tanssiin. Tämän kokoelman runot ovat mielestäni modernia tanssitaidetta, jossa tanssijat kävelevät toistensa ohitse ja katsovat toistensa ohitse. He eivät kävele niinkuin ihmiset tavallisesti kävelevät vaan astelevat päkiöillään ja kaikesta huomaa, että liikehtimistä on harjoiteltu. Mutta minulle jää ikuisesti hämärän peittoon, että miksi tämä kaikki! Joskus kauan sitten juttelin yhden naisen kanssa, joka sanoi, että hänellä on välillä sellainen olo, ettei tiedä onko olohuoneessa vai keittiössä vai parvekkeella. Tuntuu siltä, että näitten runojen säkeet käyvät ääneen tämänsävyistä keskustelua, josta saa kyllä otteita, mutta niin monta, että kädet ja jalatkin loppuvat kesken. Pidin silti niistä absurdeista sävyistä, joita mukana runoissa on. Yhdessä runossa oli myös riimittelyä ja sillä olisi kenties voinut säväyttää muitakin runoja.
Sitten tämän blogitekstisi ajatukseen, että runoja ei tarvitse ymmärtää. No, nyt pitää käydä lukemassa, mitä minä siitä meinasin sanoa. Nyt muistan! Ensin väität, että runoja voi tarkastella ihan ymmärtämättä. Sitten selität runon hyvin perinteisellä tavalla. Olet siis ymmärtänyt runon. Minä en. Ja se ärsyttää minua. Tällaisista runokokoelmista tulee sellainen maku, että tämän kyllä voi ymmärtää, mutta ei sitä minunlaiselleni tollolle ole tarkoitettukaan. Syntyy vaikutelma poissulkevasta ja ylimielisestä tekstistä. Ehkä se ei ole tarkoitus, mutta vaikutelma on siksi vahva, että se jyrää herkän sieluni kuin pyhä lehmä.
ripsa:
Olet oikeassa: sisältöön on vaikea päästä kiinni. Henkilökohtaisesti pidän itsekin enemmän perinteisemmästä runoudesta …
Ketjukolaaja:
Olet oikeassa: kyllä minä lopulta ymmärsin Kosken runot, omalla tavallani. Mutta nökökulmani on siinä, ettei tarvitse ymmärtää niitä ”oikein”, siis kirjoittajan tarkoittamalla tavalla. Se olisi mahdoton haaste. Ja toinen näkökulmani on siinä, ettei tarvitse osata runokielen hienouksia: metaforia, trooppeja, mitä lienee. Mutta sen myönnän, että kovaa kulttuurista tietoutta esim. Kosken runojen lukeminen voi vaatia.
Kommentoin vielä edellisiä, sillä tuo myöhään eilen illalla kirjoittamani kommentti oli jokseenkin hutaisu: kyhätty pojan puhelimella, jonka minulle aivan liian pienestä näytöstä yritin muovitikulla tökkiä sopivia kirjaimia – ja turhauduin. Älypuhelimet ovat yliarvostettuja.
Joten nyt kunnon koneen ja kunnon näpääimistön ääressä voisin jotain järkevää todetakin …
Ensinnäkin vielä Ketjukolaajalle:
Jäin miettimään omaa suhdettani runoihin. Luen itse aina runot ja runokokoelmatkin useamman kerran, jos ne vain jossain määrin minua kiinnostavat. Ja aina ensimmäisellä kerralla luen kokoelman nopeasti silmäillen, enimmäkseen mitään ymmärtämättömin silmin, vain sanoja ja lauseita, taukoja ja rytmejä, muotoja ja muodottomuuksia ihmetellen. Jos jokin runo alkaa ns. merkityksellistyä minulle, saatan ajatukseen tarttua. Mutta muuten en, vaan suljen opuksen ja palaan siihen päivän parin päästä, jos palaan. Silloin luen tarkemmin.
Runokokoelmat ovat minulla luvussa parhaimmillaan hyvin kauan, viikkoja, jopa kuukausia (ja esimerkiksi Väinö Kirstinän Lakeus ja Saarikosken Tiarnia-sarja ovat sellaisia, joihin palaan vuosittain, samoin tietysti Shakepearen sonetit ja monet muut). Mari Kosken kokoelmaakin olen lukenut silloin tällöin vilkuillen oikeastaan koko kesän ja nyt taas syksyllä. Se on hyvä esimerkki teoksesta, josta en aluksi saanut oikein kiinni millään, mutta vähitellen oma ymmärrys tai tulkinta on hioutunut.
Toiset runot vaativat aikaa ja työtäkin, toisille riittää vain hetken lukeminen ja tajuaa välittömästi kaiken, mitä runosta on itselleen tajuttavissa.
Eli nyt kun kirjoitan tästä kokoelmasta, saattaa syntyä erehdyttävä kuva, että juttua tulisi jotenkin helposti. Se ei pidä paikkaansa. Korjaan vain hitaan lukemisen hedelmiä.
Ja Ripsalle vielä:
Ehkä Kosken kokoelma olisi minultakin jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta sen sisällössä oli yksi huikaisevan kirkas valomerkki: Laokoon. Olen joskus aikoinaan seuraillut kyseisen henkilön merkitystä aina antiikin traagisesta hahmosta avantgarden teorioihin saakka, ja nyt kun nimi mainitaan jossain määrin kokeellisessa runokokoelmassa, moni pala loksahtaa paikoilleen.
Mutta siitä parin päivän kuluttua runojännärin toisessa osassa, nyt minun on palattava ainekirjoitusten tarkastamisen pariin …