Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for marraskuu 2011

Syys lopullaan, talvi ja sohjuinen kevät,
ah, rakastan teitä, ajat uneen viettelevät!
Sydämeni ja aivoni kiedotte kosteaan
sumun käärinliinaan ja hautaan rajattomaan.

 – Charles Baudelaire: Sumua ja sadetta (1. säkeistö, suom. Yrjö Kaijärvi)

– – – – –

Vaikka Ranskassa ilmasto on erilainen kuin Suomessa, Charles Baudelairen (1821–1867) runon ajatus on tunnistettavissa. Täällä pohjoisessa pakkanen pitää talvikauden aikana pahimman sumun poissa, mutta kylmää on kuin haudassa ja erityisesti kaamoskautena kaiken ylle laskeutuva pimeys vaikuttaa niin tunteisiin kuin järkeen.


(kuva: tinkatinka)
Runon puhujan kaipuuta talvikeleihin selittää se, että hänen sydämensä on nähtävästi murtunut ja turta: suvituuli ja lintujen livertely on silloin liikaa. Sumu, koleus ja pimeys itsehoitomenetelminä eivät kyllä nekään kuulosta kovin tervehenkiseltä kokonaisuudelta sielulliseen ahdinkoon …

Suomentaja Yrjö Kaijärvi on pyrkinyt säilyttämään alkuperäisen runon muodon, sonetin. Alkusäkeistössä loppusoinnuttelu on jossain määrin onnistunut (en nyt puutu sisältöön). Runon viimeinen osio kuitenkin paljastaa, kuinka hankalaa on riimitellä suomen kieltä ahtaaseen runokaavaan.

– – – – –

Niin suloista mitään ei murheinen sydän tunne,
jonka ylle kauan jo kuuraa satanut on,
oi kelmeät taivaat, kuningattaret ilmaston,
kuin kalpea hämäryys, loitpa katseesi kunne.
– Suloisempaa vielä: vuoteella kahdestaan
nukuttaakseen tuskansa yöhön kuuttomaan.

Sumua ja sadetta (katkelma, suom. Yrjö Kaijärvi)

– – – – –

Jos lukee edellisen lainauksen ääneen, huomaa, että rivit eivät solju erityisen vaivattomasti eteenpäin. – Kaijärven pian 50 vuotta vanha suomennosvalikoima Pahan kukkia  (1962, Otava) on saanut eräänlaisen klassikkoaseman. Toki Baudelairen runoja ovat suomentaneet muutkin, mutta varsinaista haastajaa Kaijärven käännöskokoelmalle ei ole ilmaantunut. Ennen kuin tänä syksynä.

Antti Nylénin tuore suomennos Pahan kukat (2011, Sammakko) perustuu Charles Baudelairen kokoelman Les Fleurs du mal toiseen painokseen (1861). Toisin kuin Kaijärvi, Nylén on ”suomeksi tulkinnut” (näin asia teoksen alkulehdellä esitetään) Baudelairen runot kokonaisuudessaan. Kaijärven suomennoksessa on vain alle puolet Baudelairen alkuteoksesta.

Mutta millainen on Nylénin suomennos? Ranskaa taitamattomana en osaa esittää kritiikkiä käännöksistä suhteessa alkuperäisiin, joten on tyydyttävä vertailemaan eri suomennosten tunnelmaa ja luettavuutta keskenään. Nylénin tapa tulkita Baudelairea poikkeaakin merkittävästi Kaijärven suomennoksista. Vertailun vuoksi katkelma Sumua ja sadetta -runosta samasta kohdasta kuin edellä.

– – – – –

Mikään ei tee kalmankauhuunsa
pakahtuvalle, kuuran
kauan sitten kuorruttamalle
sydämelle parempaa
kuin teidän kelmeät, synkät ja
hievahtamattomat
kasvonne, oi kylmänkalvaat vuodenajat,
pohjoisen ilmanalan
kuningattaret – ellei
se, että jonakin kuuttomana yönä saisi
kahden nukuttaa
tuskansa turraksi
vaarojen vuoteella.

Sumuista ja sateista (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

Käännös ei lähde taittamaan peistä runomittojen kanssa. Nylén keskittyy omassa versiossaan ratkaisemaan runon sisällöstä ja merkityksestä nousevia merkitys/tulkintaongelmia. Alkuperäinen sonettimuoto on hylätty ja muutettu puheenomaiseksi monologiksi, joka kuitenkin on runomuodossa: rivit on vain jaettu lyhyempiin säkeisiin  – vaikka toisaalta säkeiden voi tulkita jatkuvan rivien yli. Riippuu lukutavasta.  

Ratkaisu antaa vapaammat kädet tulkita runoja suomeksi, sillä määrämuotoinen mitta ja loppusointukuviot asettavat yleensä niin suuria rajoituksia, että niitä sorvatessaan kääntäjä joutuu tekemään melkoisia kompromisseja sisällön suhteen. Mittaa tärkeämmäksi periaatteeksi Nylén määrittelee kokoelman loppuun kirjoittamissaan jälkisanoissa rytmin: ”Aika usein mitta ja rytmi ovat runossa vastatusten: mitta on keinotekoinen ja armoton, rytmi taas pyrkii kahleista irti; mitalla ei ole arvoa itsessään, rytmi taas on puheen ominaisuus.”

Kokoelman tekstit ovatkin luettavuudeltaan selkeitä. Ja suomennoksen lisäksi aukeamalle on painettu aina myös ranskankielinen runo. Vaikka ei ranskaa juuri osaisikaan, voi tunnistaa yksittäisiä sanoja ja ihastella alkuperäisiä loppusointukuvioita.

Mutta kyllä asialleen omistautuneen runomittamestarin käsissä mitallinenkin suomennos toimii. Oma henkilökohtainen suosikkini Charles Baudelairen runoista on Syyslaulu, ja tietenkin Kaarlo Sarkian käännöksenä (löytyy ainakin teoksesta Kaarlo Sarkia: Runot. WSOY, 3. painos, 1946). Siinä runon puhuja kuvaa tuntojaan luultavasti syksyn värien vielä hehkuessa puissa. Syysidyllin rikkoo halkovaunujen rämy (upea sana!). Edetään aivan toisenlaisiin syksyisiin tunnelmiin kuin tuossa edellisessä runossa Sumua ja sadetta, jossa talvinen hämärä otettiin riemuiten vastaan.

– – – – –

Me peitymme kohta sisään kylmän hämyn,
lyhyt, heleä kirkkaus kesäimme, hyvästi jää!
Minä kuulen jo pihoilta halkovaunujen rämyn,
puut kiviä vasten kolkosti jysähtää.

Koko talvi on astuva sisimpääni: vihaa,
vilun puistatusta ja kauhua pakkotyön.
Sydän enää on möhkäle punaista, jäistä lihaa
kuin aurinko vankilassa napamaan yön.

Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa!
Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.
Kuin torni, min kyljen muurinsärkijä avaa
väsymättömin iskuin, henkeni lannistuu.

Ykstoikkoisena, kolkkona jyminänä
kuin kirstun naulaus kaikuvat iskut nuo ..
Ketä varten? Ol´eilen kesä – syys päivänä tänä!
Kuin lähtö soi salaperäinen ääni tuo.

Syyslaulu (suom. Kaarlo Sarkia)

– – – – –

Ainakaan kaamossynkkyyteen taipuvaiselle lukijalle tunnelmaa ei tarvitse selitellä. Minulle henkilökohtaisesti juuri tämä teksti on aina ollut vuodenaikateksti, jota silloin tällöin olen syksyisin runohyllystä haeskellut.

En innostu Nylénin käännöksestä tämän runon kohdalla mitenkään erityisesti (miten voisinkaan, minulla on eräänlainen tunneside Sarkian Syyslauluun), mutta löydän paljon uusia näkökulmia, yllätyksellisiäkin. Esimerkiksi yksityiskohdan, joka rinnastettuna Sarkian käännöksen vastaavaan kohtaan (Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa! / Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.) osoittaa, että Nylénin käyttämää menetelmää jakaa alkuperäiset rivit lyhyempiin yksiköihin voi hyödyntää monella tavalla, esimerkiksi luomaan tekstiin tehokasta iskevyyttä.

– – – – –

Aina kun halko
kumeasti maata
vasten kalahtaa
säpsähdän: täällä rakennetaan mestauslavaa.

Syyslaulu (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

Syyslaulusta löytyy myös toinen kiinnostava esimerkki Nylénin suomennostyöstä. Kun Sarkia käännöksessään kirjoittaa ”kauhusta pakkotyön”, Nylén vie tulkinnan astetta henkilökohtaisemmalle tasolle: kirjoittamisesta/ tulee tuskaista pakkotyötä. Vaikka en ranskaa hallitsekaan, yksittäisiä sanoja tunnistan aika lailla, eikä mielestäni alkuperäisessä tekstissä viitata erityisesti kirjoittamiseen, ainoastaan työhön yleisesti.

– – – – –

Tout l’hiver va rentrer dans mon être: colère,
Haine, frissons, horreur, labeur dur et forcé,
Et, comme le soleil dans son enfer polaire,
Mon coeur ne sera plus qu’un bloc rouge et glacé.

– Charles Baudelaire: Chant d’automne (1857, 2. säkeistö)

– – – – –

Mutta saatan erehtyäkin. Jos en, niin Nylénin tulkinta vie runon puhujan persoonan lähemmäksi Baudelairen henkilöä: runoilijalle työ on juuri kirjoittamista, mutta harvalle muulle. Tai sitten elantonsa tekstien tekemisestä saava suomentaja kirjoittaa itsensä sisälle runon käännökseen, mikä on kiinnostava näkökulma sekin. Itse olin aiemmin tulkinnut tuon pakkotyön viittauksena paitsi työhön mutta elämään yleensäkin: talven jäädyttämä lihapala sykkii rinnassa ilottomasti, pakotettuna. Vasta kevään koittaessa elämä alkaa taas tuntua joltakin.

– Suurempikin linja minulle lukijana valkenee Syyslaulusta. Olen aiemmin lukenut Sarkian käännöstä yksittäisenä runona tajuamatta, että se on vasta ensimmäinen puolisko kaksiosaisesta tekstistä. Nylénin käännöksestä jälkimmäinenkin osa tietysti löytyy. Siinä runon puhuja kaipaa kaiken päättymisen kynnyksellä vielä lyhyttä onnen hetkeä ja hellää kosketusta rakastetultaan – tai elämältä. Tai oikeastaan edellisessä lauseessa tuon tai-sanan voisi korvata pilkulla: rakkaus ja elämä rinnastuvat toisiinsa. Ilman elämää ei ole rakkautta, ja runoilijalle (kelle tahansa) yhtä pimeää on rakkaudeton elämä.

– – – – –

Vähän pyydän! Hauta on malttamaton. Ammottava!

Anna minun vielä
painaa otsani
polvillesi
ja hellekesän valkean paisteen
kipeää muistoa vasten
tuntea myöhäissyksyn hellästi kellertyvä hehku!

Syyslaulu (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

 Jos haluaa kuulla, miten Syyslaulu kulkee alkukielellä, runon luenta löytyy esimerkiksi täältä (sivulla oleellista on huomata oranssi palkki runotekstin yläpuolella, klikata playta ja säätää ääni kovemmalle). Ja jos haluaa samalla virittäytyä loppusyksyn tunnelmiin, alkaa olla kiire: säätiedotuksissa lupaillaan kylmenevää ilmaa. Pian syksy vaihtuu talveksi.

Palokkajärvi, 15. marraskuuta 2009


(kuva: tinkatinka)
Parina viime vuonna tähän aikaan marraskuuta on ollut lunta ainakin Jyväskylän seudulla. Kuva on otettu kaksi vuotta sitten Palokkajärven rannalla. Sävymaailma kertoo kaiken marraskuisesta hämärästä: kuva näyttää mustavalkoiselta, mutta värikuva se kuitenkin on. Maisemassa ei vain näy värejä – koska niitä ei ole.

Ja tästä herkullinen aasinsilta: runossaan Maisema (Paysage, 1857) Baudelaire  kuvailee, kuinka talven yksitoikkoisuudessa runoilija vaipuu eskapismiin. On ilahduttavaa kuulla, että Baudelairen kaltainen arvostettu klassikkorunoilijakin haaveilee ihanista, idyllisistä kliseistä!

– – – – –

Keväisin, kesäisin, syksyisin katselen ulos – mutta kun
koittaa talvi ja lumen
yksitoikkoisuus,
suljen kaikki
ovet ja ikkunaluukut – rakennan
satulinnani pilkkopimeään.
Unelmoin silloin sinisinä hohtelevista
taivaanrannoista, puutarhoista,
alabasteriveistoksista ja hiljaa
liplattavista suihkulähteistä,
suudelmista, linnuista, jotka laulavat
aamuin ja illoin – kaikista
ihanista idyllisistä kliseistä!

Maisema (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

Niin minäkin, niin minäkin. Kevättä kohdenhan tässä jo ollaan menossa …

Read Full Post »

Tämä postaus on viides osa runojännäristä, jossa tehdään paljastuksia Mari Kosken runokokoelman Sch (Poesia, 2011) herättämistä ajatuksista.

 Mari Kosken kokeelliseen runokokoelmaan voi tutustua PDF-muodossa Poesian sivuilla.

– – – – –

Tuli&Savu-lehden nettiarkistosta löytyy syksyltä 2008 Henriikka Tavin kirjoittama artikkeli, jossa esitetään vaatimus: koska lyriikka hakee uusia muotoja, myös kritiikin on uudistuttava. Tavi referoi kriitikko Daniela Flomanin Helsingin Poetiikkakonferenssissa 16.8.2008 pitämää esitelmää. Siteeraan Tavin juttua pitkästi, kokonaisuudessaan se löytyy täältä: Runous saa yhä moninaisempia muotoja – pysyykö runokritiikki perässä?

– – – – –

Floman viittasi Halmbergin lisäksi esitelmässään Charles Bernsteinin ajatukseen, jonka mukaan kritiikin tehtävä on tulkitsemisen tai selventämisen sijaan vahvistaa runouden kokemusta. Tällöin kritiikki on Flomanin sanoin ”paikka, jossa runous jatkaa kirjoittautumistaan, jossa se laajentuu ja jatkaa vaikuttamistaan. On kuin assosiaatioiden tavoin yhteenlinkittyvät internetin merkitysten verkostot olisivat kulkeneet runouden läpi ja alkaisivat nyt vaatia samankaltaisten rakenteiden luomista myös kritiikille.”

Flomanin mukaan yksi tapa ymmärtää Hallbergin ja Bernsteinin vaatimus on ajatella, että kritiikissä pitää tehdä jonkinlainen lavastus (iscensättning): runo/teos on asettava johonkin paikkaan, kriitikon on tehtävä runolla jotain tai asettauduttava ”jollain muulla näkyvällä tavalla runon vaikutuksen kohteeksi”. Tällaisessa kritiikissä kritiikin ja kirjallisuuden välinen roolijako hämärtyy ja äärimmilleen vietynä ”kriitikon on oltava kirjailija”, kuten esimerkiksi Ulrika Nielsen on todennut (Kritiker 2/2006).

– – – – –

Viisiosaisessa kritiikkisarjassani Mari Kosken kokoelmasta Sch (Poesia, 2011) en ole yrittänyt ruveta kirjailijaksi kirjailijan paikalle. Mutta jonkinlaiseen runokokemusta vahvistavaan lavastukseen olen pyrkinyt: tulkintoja tärkeämmäksi on muodostunut niiden mahdollisuuden/mahdottomuuden pohtiminen, kokonaisvaltaista analyysia oleellisemmaksi yksittäisten seikkojen nostaminen esille ja hetkistä nauttiminen. On kurkisteltu tähtiin, auottu ikkunoita myytteihin ja ihmetelty persiankielisiä sanoja. On luettu, koettu – ja on luettu ja koettu uudelleen.  On vaihdettu näkökulmaa ja kirjoitettu samasta asiasta hieman eri sävyyn myöhemmässä jaksossa – ihan vain siksi, että käsitys Kosken runokokoelmasta on matkan varrella muuttunut.

Nyt on käsillä sarjan viides osa, finaali, ja minun on tehtävä tunnustus: en ole varma, ymmärränkö Kosken kokoelmaa Sch yhtään paremmin kuin aloittaessani. Mutta tavallaan niin täytyy ollakin, sillä tämä projekti/prosessi voi onnistua vain epäonnistuessaan. Avoimen runotekstin on jäätävä avoimeksi, sillä jos sen kaikki mysteerit paljastettaisiin, lukija tuntisi itsensä huijatuksi samalla tavalla kuin pikkulapsi, jolle taikuri selittää, miten hän temppunsa teki.

– – – – –

jää vain sivuprofiili siitä mikä oli kaiken tuntemisen elinehto

mykkyys, likoamaan jää vesisankoon vain kuva ja sekin on tässä

pinnalla, ulottuvilla, mihin se ulottaa

– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 13.

– – – – –

Mari Kosken runokokoelman kohdalla tällaista vaaraa ei ole olemassa. Tulkinnat, analyysit ja yksittäiset lukukokemuksetkin tuntuvat  samankaltaisilta fragmenteilta kuin itse runotekstit. Keskeneräisyys ei silti ole epätoivoista tyhjän haromista: siitä todistaa esimerkiksi yllä oleva sitaatti.

Kolmeen säkeeseen tiivistyy jotakin surumielisen olennaista elämästä, kokemuksellisuuden ja ymmärtämisen rajallisuudesta. Säkeiden voi myös ajatella viittaavan kirjoittamisen ja todellisuuden väliseen suhteeseen, ikiaikaiseen kysymykseen taiteesta jäljittelynä: kuvatessaan vaikkapa rakkautta runo onnistuu luomaan ainoastaan jonkinlaisen kuvan, josta puuttuu todellisen kokemuksen syvyys ja leveys.

Tuleekin mieleen runokokoelman kansikuva, johon on teipeistä, paperinpalasista ja hiuksista sommiteltu ihmishahmon sivuprofiili. Ääriviivoja on korostettu tussilla, ja vasemmassa laidassa erottuu epäselvästi ja tulkinnanvaraisesti sana oigaaa. Oiga on espanjaa, imperatiivimuoto verbistä kuunnella. Sen tarkoitus on herättää huomio, kehottaa kuuntelemaan. Kun käskymuotoon Kuuntele! yhdistää hiljentymiskehotukseksi yleensä mielletyn sihauksen Sch!, niin kokoelman nimen merkitys avautuu jonkinlaisena toiveena/käskynä kuunnella runoja. Tai itseään, sillä lukijan rooli avointen tekstien äärellä on tärkeä. Ei pidä jumittua siihen edellä mainittuun sivuprofiiliin, vaan on kuunneltava, mitä runoilla on sanottavaa, ja katsottava syntyneiden ajatusten siivittämänä kauemmaksi. Valmiita, vesisangossa likoavia runokuvia Mari Kosken kokoelma ei niinkään tarjoa.

Jos todellisuus tuntuu epävarmalta ja mutkikkaalta, onkin turhaa hakea Kosken kokoelmasta tasapainoa. Runojen sisäiset merkityssuhteet muodostuvat erilaisiksi eri lukukerroilla  ja tulkinnallinen epävakaus herättää levottomuutta. Mikään ei tunnu ehdottoman varmalta, ja mitä pidempään antaa katseensa viipyä sivuilla, sitä enemmän vaihtoehtoisia lukutapoja sieltä löytää. Lukukokemusta voisikin verrata siihen, miten sympaattisesti kuvattu herra Palomar tarkastelee tähtiä Italo Calvinon teoksessa Herra Palomar.

– – – – –

Jos kirkkaat taivaankappaleet ovat täynnä epävarmuutta, ei auta muuta kuin luottaa pimeyteen, taivaan autioihin alueisiin. Mikä voisikaan olla vakaampaa kuin ei mikään? Tosin tyhjästäkään, ei-mistään, ei voi olla sataprosenttisen varma. Kun herra Palomar huomaa taivaankannessa aukon, tyhjän ja mustan reiän, hän kiinnittää katseensa siihen kuin siirtääkseen itsensä siihen; ja eikös kohta sielläkin ala häämöttää jokin kirkas murunen tai täplä tai kesakko; mutta hän ei voi olla varma onko se todella siellä vai onko hän vain näkevinään sen. Ehkä se on vain sitä välähtelyä joka kieppuu silmissä kun ne puristaa kiinni (pimeä taivas on kuin silmäluomien sisäpuoli kun niihin osuu valoja), ehkä se on heijastusta hänen silmälaseistaan: mutta voi se olla jokin tuntematon tähtikin joka tuikkii etäisimmistä syvyyksistä.

– Italo Calvino: Herra Palomar (1983, suom. Liisa Ryömä 1988, Tammi)

– – – – –

Mutta mitä Sch sitten tarjoaa? Tässä vaiheessa paatunut kirjoittaja punoisi kokoon muutaman korulauseen lukijalle tiivistykseksi, yleispäteväksi vastaukseksi: ”Kokeellisten runojen monitulkintaisuus herättää paljon kysymyksiä mutta vähän valmiita vastauksia. Tuntuu siltä, että tämä onkin koko runokokoelman tarkoitus: haastaa lukijansa. Siinä Mari Koski onnistuu runoillaan erinomaisesti.” Mukavan ympäripyöreä vastaus, joka sopisi hyvin lyhykäisen sanomalehtikritiikin lopetuskappaleeksi.

Kun lukee Kosken kokoelman alun tarkkaan, huomaa, että ehkä sittenkään lukijaa ei ole jätetty haasteen äärelle aivan yksin. Jonkinlaisena opastuksena runojen teemoihin voisi pitää alkulehdellä olevaa ranskankielistä sitaattia Jean-Luc Marionin teoksesta Dieu sans l’être (1982).

– – – – –

L’idole offre, mieux impose au regard son premier visible, quel qu’il soit, chose, femme, idée ou dieu.

– Jean-Luc Marion

– – – – –

En osaa ranskaa, kuten ei varmaan moni muukaan Kosken kokoelman lukijoista. Teos, josta lainaus on peräisin, on onneksi käännetty englanniksi nimellä God Without Being. Suomeksi kirjan nimi ei niin hyvin taivu: Jumala ilman olemassaoloa.  Pääajatus Jean-Luc Marionin teologisessa filosofian on se, että Jumalan olemassaolon kysymys ei ole oleellinen Jumalaa tarkasteltaessa: tärkeämpää on rakkaus.

Teoksessa tarkastellaan paljon sitaatissa mainittua idolin (l’idole) käsitettä. Marion kertoo esimerkeissään mm. uskonnollisiin tarkoituksiin tehdyistä veistoksista. Tällaiset palvonnan kohteet, idolit,  ovat vain peilejä, jotka heijastelevat katsojien omia käsityksiä. Idoli ikään kuin pysäyttää katseen, ja kuten Marion edellä ranskaksi muotoilee, katsojalle syntyy kuva miehestä, naisesta, ideasta tai Jumalasta – mikä sitten onkaan katseen kohteena. Tätä kuvaa pidemmälle katse ei kuitenkaan yllä.

Jonkinlaiseksi idolin vastapariksi Marion esittää kirjassaan käsitettä ikoni: puhtain esimerkki tällaisesta ikonista, joka ei pysäytä katsetta eikä heijasta sitä takaisin vaan johdattaa sen itsensä toiselle puolelle, on Jeesus, näkymättömän Jumalan kuva.

– – – – –

Maria, maailman takana vettä,

miten kieli voisi koskaan peittää?

”Hänet on pantu merkiksi jota ei tunnu/isteta”,      miten kieli

voisi koskaan peittää tämän:            Itse lakkaa

Maria, kuinka voin itseni ymmärtää?

– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 9.

– – – – –

Kokoelman ensimmäisen runon alussa viitataan Luukkaan evankeliumiin, jossa kerrotaan (2: 25–40), kuinka Joosef ja Maria vievät pienen poikansa temppeliin ensimmäistä kertaa. ”Hurskas ja jumalaapelkäävä” Simeon lausuu silloin enteellisesti: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

(Kosken avausrunon ensimmäiset säkeet ovat siinä mielessä hauskat, että niiden voi ajatella puhuvan tavallaan myös runoilijasta itsestään: Mari/a, kuinka voin itseni ymmärtää.)

–  Ikonin käsite ei kuitenkaan ole Mari Kosken kokoelmassa niin oleellisesti esillä kuin idoli. Runoissa esitellään aivan konkreettisestikin joitakin palvovan katseen kohteita: Troijan hevonen, Troijan kaunis Helena ja Homeros heksametreineen. Idolia voi kuitenkin tarkastella uskonnollisia ja myyttisiä yhteyksiään laajempana ilmiönä, sillä siitä avautuu mielenkiintoinen näkökulma yleensäkin havaitsemiseen ja ilmiöiden kokemiseen.

Luultavasti viimeistään tässä vaiheessa moni lukija nostaa kätensä pystyyn ja huudahtaa: ”Apua, menee liian vaikeaksi, en ymmärrä! En halua lukea runoja, joita tajutakseen pitää tutustua ranskalaisiin nykyfilosofeihin tai pohtia käsitteitä ja teorioita!” – Ei huolta: runoja voi lukea sellaisenaankin. Jean Luc-Marionin teokseen tutustuminen ei tuo Mari Kosken kokoelmaan mitään sellaista sisältöä, joka ei siinä olisi läsnä jo muutenkin.

Mutta viittausten tunteminen muokkaa lukukokemusta, tulkintaa. Jos en olisi tutustunut Jean-Luc Marionin kirjaan, lukisin Mari Kosken peilejä käsittelevän runon mahdollisesti toisin.

– – – – –

Peilit suojelevat hajoavaa äärtä, tuolin jalkaa

eivät ne miltään, piirryt tarkkana sateen pudotessa höyryten käännyt

tarkkana

 

El () ie,

kävelee ympyrää vaan kaivelee koloja hampaissaan

 

ei se mitään, hän ei näe peilejä ympärillään

jokaisessa askelessa liu’ussa jalka kasvaa maahan kiinni ja tuimasti

taas katkeaa                         Hän näkee varjonsa kasvavan hänestä

 

Ymmärtäisi peilit jos äkisti tulisi pilkkopimeää

– Mari Koski: Sch, sivu 41.

– – – – –

Peilit voi tässä ajatella todellisiksi tai vertauskuvallisiksi – tai sitten ne ovat peilejä samassa mielessä kuin mitä Jean-Luc Marion puhuu idoleista. Tavallaan kaiken, johon katse osuu, voi nähdä peileinä, jotka heijastavat katseen takaisin. Ihminen rakentaa identiteettiään suhteessaan maailmaan: kokemuksiensa, havaintojensa ja tuntemustensa kautta. Ne ovat jokaisella yksilöllisiä, ja havainto itsessäänkin on yksilöstä riippuvainen, sillä kaikki havainnot syntyvät pään sisällä: maailmassa sinänsä ei ole mitään havaintoja, siellä on vain objekteja, jotka vastaavat katseeseen. Peilejä.

Katse on persoonallinen ja sisältää ennakko-oletuksia, toiveita, pelkoja, haluja jne. Joten mitä tahansa asiaa, esinettä tai ilmiötä voi tarkastella ikään kuin minuuden peilinä, vaikka emme tietenkään niin koko ajan ajattele. Paitsi jos tulisi pilkkopimeää (koskien muitakin aisteja kuin näköä): silloin tajuaisi, kuinka vaikeaa on muodostaa käsitystä itsestään, kun yhteydet ulkomaailmaan olisivat poikki.

Hieman toisenlaisen näkökulman peileihin luo Jorge Luis Borges runossaan Peilit (1960), joka kuuluu omiin suosikkeihini Borgesin teksteistä.

– – – – –

Kummallista että on unia, että on peilejä,
että joka päivän tavanomaiseen
kuluneeseen ohjelmistoon sisältyy vielä
heijastusten luoma syvä harhamaailma.
                       
Jumala (olen tuuminut) tukee vakaasti
kaikkea tuota kajoamatonta arkkitehtuuria
jonka valo rakentaa näkyville lasin
sileydestä ja varjo unesta.
 
Jumala on luonut yöt jotka pukeutuvat
uniin ja peilikuvien muotoihin
jotta ihminen tuntisi olevansa heijastus
ja turhuus. Siksi ne säikyttävät meitä.

– Jorge Luis Borges: Peilit (suom. Pentti Saaritsa. Kokoelmassa Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923-1985. WSOY, 1998.) Viimeiset kolme säkeistöä.

– – – – –

Peileihin ja heijastuksiin Borges paneutuu muuallakin tuotannossaan. Kiinnostava ja samalla tietysti traaginen sävy aiheeseen syntyy siitä, että Borges alkoi sokeutua 1930-luvulla. Täysin sokea hänestä tuli 1960-luvulla. Myöhempää tuotantoaan kirjailija joutuikin rakentamaan muistikuviensa, siis eräänlaisten todellisuuden heijastusten varassa. Ehkä osittain siksi Borgesin tekstit ovat niin omalaatuisia.

Borgesin runossa peilit eivät jäljittele todellisuutta – ne vain vääristävät sen luomalla keinotekoisen toisen, harhakuvan. Ja näitä peilejä on kaikkialla: vedessä, astioissa, kiillotetuissa pinnoissa, metallinapeissa, marmoripylväissä, ikkunoissa jne. Peilimaailmassa asiat tapahtuvat samalla tavalla mutta silti toisin.

– – – – –

Kaikki tapahtuu eikä mikään jää muistiin
noissa kristallisissa kabineteissa
joissa me, kuin satumaiset rabbiinit,
luemme kirjaa oikealta vasemmalle.

– Jorge Luis Borges: Peilit (9. säkeistö)

– – – – –

Mari Kosken kokoelmassa tällainen peilien ja heijastusten pohdiskelu tuskin on mitenkään yllättävä näkökulma ainakaan tämän postaussarjan lukijoille. Ensimmäisessä osassa pohdittiin tähtivalokuvausta ja sitä, miten Kosken runoissa ”tähtikaukoputki” tallentaa kuvaan tähtien lisäksi mm. myyttistä hälyää. Toisessa osassa käytiin läpi todellisuuden jäljittelyä ja siitä kieltäytymistä runoudessa ja taiteessa. Kolmannessa osassa kerrottiin visuaalisuuden korostamisen huipentumasta Kosken kokoelmassa, persiankielisestä käännöksestä. Ja neljäs osa esitteli fragmenttien luonnetta todellisuuden kuvaamisessa. Eli jotenkin tuntuu siltä, että samoja asioita on tullut käsiteltyä, hieman eri näkökulmista.

Kritiikkiä kokoelmassa voi esittää sen haastavuudelle – tai ei ehkä niinkään kritiikkiä, vaan parempi olisi todeta, että kokoelman tekstien haastavuuden astetta voi perustellusti problematisoida. On vaikea määritellä rajakohtaa, jossa kokeellinen muoto alkaa viedä liikaa sijaa viestinnällisyydeltä eli siltä, että teksti tulee edes jossain määrin ymmärretyksi. Toki jos kirjoittaja haluaa rajata mahdollista lukijakuntaansa tekemättä mitään kompromisseja, on hänellä siihen täysi oikeus.

Sellaisia kompromisseja olisivat voineet olla muutama alaviite tai vaihtoehtoisesti loppuun liitetty lyhyt selitysosio. Tietysti voi ajatella, että runot selittäkööt itse itsensä. Mutta toisaalta alaviitteet tai loppuselitykset voi nähdä osana kokonaisuutta. Ei kai ole mitään haittaa, jos lukijalle avautuu enemmän mahdollisuuksia tehdä tulkintoja: muuten yksittäiset nimet jäävät pelkäksi materiaksi, runojen sokeaksi ainesosaksi. Selityksineenkin tämänkaltaisessa kokoelmassa arvoituksellisuutta ja avaruudellisuutta jäisi vielä yllin kyllin lukijan vaelleltavaksi.

– – – – –

Jean-Luc Marionin lainaukseen olisi voinut liittää suomennoksen ja kenties selityksen sille, millaista filosofiaa ajattelija edustaa. Samoin olisi voinut laittaa tarkennukset kahteen samaan kohtaan kuin Sch-nimirunon persiankielisessä käännöksessä: Helvi Juvosen runositaattiin ja Sohrab Sepehrin henkilöön. Kenties myös Laokoon olisi kaivannut selitystä, sillä antiikin sankarin asema suhteessa Troijan hevoseen on runojen kannalta oleellinen, ja Hevosenpääsumu – onhan kyseessä hieno, kiinnostava tähtitaivaan ilmiö. Joten miksipä ei? Esimerkiksi Suvi Vallin tuoreessa esikoiskokoelmassa Ohijuoksija (Otava, 2011) on koottu loppuun selitysosio, josta mm. löytyy saksankielisten sitaattien suomennokset ja tärkeimpien henkilönimien tarkenteet. Toimiva ratkaisu, eikä runojen taiteellisuus kärsi lainkaan.

Muuten Kosken tekstien haastavuus luettakoon pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi. Omaa lukemistaan on syytäkin välillä asettaa koetukselle, vähän niin kuin kroppaa lenkille lähtiessään. Mahdottomia hyvin kokeellisetkaan runot eivät ole. Tilanne ei myöskään ole uusi: runokäsityksiä on haastettu ennenkin. Vertailun vuoksi kannattaa vilkaista, millaisen esipuheen Kai Laitinen on aikoinaan kirjoittanut T.S. Eliotin runokokoelman suomennokseen. Vaikka T.S. Eliotin runot eivät ole samalla tavalla visuaalisesti kokeellisia, on hänen runoissaan joitakin samoja piirteitä kuin Mari Koskella, esimerkiksi fragmentaarisia viittauksia myytteihin. Samat runouden lukuohjeet pätevät Mari Kosken runoihin – oikeastaan kaikkeen runouteen.

– – – – –

Ihminen, joka on etukäteen vuorenvarmasti vakuuttunut siitä, ettei hän ymmärrä Eliotia, tulee todennäköisesti jäämään ymmälle hänen runojensa edessä; sillä kaikki taide, voidakseen tulla vastaanotetuksi, vaatii odottavaa, avointa asennetta, omaksumisen halua. Eliotin runot aukenevat aivan samalla tavoin kuin mitkä muut runot tahansa, ja samoin keinoin: kuuntelemalla, avoinna olemalla, uudelleen lukemalla, kypsyttämällä.

– Kai Laitinen: esipuhe Peilien viidakossa T.S. Eliotin runokokoelman suomennoksessa Autio maa (1988, Otava, 3. painos – 1. painos 1949).

– – – – –

T.S. Eliotin tai Jorge Luis Borgesin asemaa kirjallisuudessa tuskin kukaan kiistää, mutta miten on Mari Kosken laita? Onko Sch onnistunut (esikois)runoteoksena? – Ilman etuliitettäkin vastaisin kyllä: muototietoinen kokoelma sisältää runsaasti erilaisia merkitystasoja, jotka kuitenkin temaattisesti muodostavat kokonaisuuksia. Ja lauseet ovat hienoja, fragmentteinakin niissä on tajuntaa laajentavaa lumoa. Omakohtainen lukukokemukseni on ollut erittäin myönteinen  – tuskinpa muuten olisin innostunut tekstejä näin kauan ihmettelemään.

Mutta nyt on viimein tullut aika laittaa Mari Kosken Sch kirjahyllyyn Jukka Koskelaisen kokoelman Erään taistelun kuvaus (Tammi, 1997) ja Juhani Koskisen Äijän (WSOY, 1996) väliin. (Ja heti tuli jotenkin tuoreempi ilme!)

Lopuksi kiitokset kaikille koko pitkän sarjan ajan mukana pysytelleille lukijoille! Ja tietysti postauksia kommentoineille: erityisesti Ketjukolaajalle ja Ripsalle, joiden kanssa syntyi ajatuksia herättäviä keskustelujakin. Kommentoida saa edelleenkin. Nythän se on helpompaakin, kun ei enää tarvitse arvuutella, mihin juttu päätyy…

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: