Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2012

– Siitä tulee hieno tähti! Urpo huusi kannustavasti.

Molla lakkasi lakaisemasta ja tuijotti karhuja. Pöly laskeutui hitaasti tähtiytimen ympärille.

– Nyt teillä on asiat sekaisin, Molla sanoi huolestuneena. – Tämä on roskakasa eikä mikään tähti. Minä lakaisen roskia lattialta.

Mutta Urpo katseli heltyneenä pientä roskakasaa. Urpo selitti, että tähdet syntyvät juuri noin: kaasu ja pöly kasvattavat tähteä ja loppujen lopuksi siitä tulee suuri ja kirkas. Lastenhuoneessa oli nyt pieni tähtivauva.

_ _ _ _ _

”Avaruus on valtavan pölyinen paikka”, kiteyttää leikkikarhu Urpo. Lastenhuoneen lattialle  syntynyt tähtivauva aiheuttaa myös kovasti huolta: se kun ei tunnu syttyvän loistoonsa millään. Onneksi tähänkin pulmaan karhukaksikko Urpo ja Turpo leluystävineen keksivät ratkaisun.

Edellinen esimerkki antaa makua siitä, kuinka mainio Hannele Huovin kirjoittama ja Jukka Lemmetyn kuvittama lastenromaani Urpo ja Turpo avaruudessa (2011, Tammi) on. Olen jopa hieman yllättynyt: kun yli kymmenen vuotta sitten luin esikoiselle Urpo ja Turpo -kirjoja, en erityisemmin pitänyt niistä, vaikka ymmärsin kyllä nallejen riemastuttavuuden. Kirjojen slapstick-huumori vetosi hyvin lapseen, mutta minut se jätti kylmäksi. Ehkä olin liian vakava: yritin (!) noihin aikoihin laajentaa kaunokirjallista makuani lukemalla Thomas Pynchonin romaaneja ja vaikuttaa fiksulta. En oikein onnistunut kummassakaan.

Saattaa olla, että huumorikäsitykseni on muuttunut (tai sitten olen yksinkertaisesti vain taantunut),  sillä nyt kun olen lukenut kohta neljävuotiaalle kuopuksellemme uusinta Urpo ja Turpo -kirjaa, huomaan pitäväni siitä itsekin. Suurempi syy taitaa kuitenkin olla kirjassa: tällä kertaa urpoilu/turpoilu on sisällöltään himpun verran syvämietteisempää  kuin alkuaikojen kohellukset, joissa mm. yritettiin laittaa kaverin kuonoon mahdollisimman hassuja esineitä kadonneen nenän tilalle. Nyt pohditaan avaruuden olemusta ja muutenkin syntyjä syviä …

_ _ _ _ _

– Mistä kaikki on saanut alkunsa, Urpo mietti.

– Minut ainakin ompeli joku mustatukkainen nainen, Turpo sanoi.

– Mutta se ihan ensimmäinen karhu? Urpo sanoi. – Mistä se tuli?

– Kai senkin joku ompeli, Turpo sanoi.

– Mutta mistä se tiesi ommella juuri karhun? Urpo ihmetteli.

– Hän keksi sen omasta päästään, Turpo sanoi.

– Se oli hyvin keksitty! Urpo sanoi.

– Totta, myönsi Turpo.

_ _ _ _ _

Niin, mistäpä tosiaankin se ensimmäinen karhu tuli.  Lukiessani kirjaa ääneen pojalle on meille syntynyt pieniä keskusteluja esimerkiksi maapallon pyöreydestä ja maan vetovoimasta (tekisi sekin kohtaus tähän laittaa, mutta enhän voi koko kirjaa blogiini siteerata!), tähdistä, avaruuden etäisyyksistä, siitä onko avaruudessa elämää ja miten raketilla voi matkustaa kuuhun.

Nallet leikkivät avaruusleikkejä ja filosofoivat välillä: he kuvittelevat avaruuden lastenhuoneeseen. Satu ja tiede sekoittuvat vyyhdeksi, jota yhdessä ihmetellessä on ollut hauska kokea yhdenvertaisuutta pojan kanssa. Avaruuden äärellä me olemme molemmat yhtä pieniä kuin Urpo ja Turpokin, filosofis-ontologissa kysymyksissä (mistä ensimmäinen karhu tuli?) ei tiedä vastausta isäkään ja raketit sekä avaruusasemat kiinnostavat yhtä lailla neljävuotiasta kuin 38-vuotiastakin pikkupoikaa …

On paljon mahdollista, että näkemykseni kirjasta on positiivisesti latautunut juuri tämän yhteisen lukukokemuksen ansiosta. Mutta on kirjassa myös selvät ansionsa: todellisuus – siis avaruus mustine aukkoineen ja syntyvine tähtineen – ruokkii mielikuvitusta tässä tarinassa vähintään yhtä paljon kuin prinsessalinnat ja lohikäärmeet perinteisissä saduissa. Ja vaikka Barbi, Keni, Molla-Maija ja Hakke-robotti ovat hieman stereotyyppisiä hahmoja, eivät he ole yksiulotteisia. Varsinkin Barbista kasvaa lähes karhujen veroinen persoona. Lisäksi kirjan kuvitus on ilmeikästä ja lause selkeää.

Urpo ja Turpo avaruudessa sopiikin mainiosti lapselle ääneen luettavaksi.  Kaikki kohdat eivät vielä neljävuotiaalle avaudu laajuudessaan, ja esimerkiksi karhujen pöhköys paljastuu paremmin, jos on jonkinlaista tietopohjaa avaruudellisista aiheista. Niinpä kirjasta löytyy ajatuksia herättäviä, hauskoja kohtauksia isommallekin, ja helppolukuisena voisin kuvitella kirjan sopivan hyvin eppu/toppu-luokkalaiselle lukemaan oppineelle. Vanhemmallekin, jos vain riittää innostusta satuihin.

_ _ _ _ _

Lopuksi vielä pieni näyte leikkikarhujen yllättävän viisaista ajatelmista. Kun retkikunta palaa avaruusseikkailultaan, kotiin jäänyt Molla-Maija on utelias:

– Oliko elämää? Molla toisti.
– Miten sen nyt ottaa, Urpo sanoi.
– Riippuu siitä, mikä on elämää, jatkoi Turpo.

_ _ _ _ _

Ja laitetaan tähän vakuudeksi linkki toiseenkin lukukokemukseen: ainakin isät tuntuvat kirjasta pitävän, näin Juha Haataja Valopolku-blogissaan.

Read Full Post »

Ehkä monien muiden kirjabloggarien tapaan teen vielä oman ennakkovalintalistani, mutta nyt nostan kevään 2012 kirjoista esille vain yhden teoksen, mielenkiintoisen kirjoittamiskokeilun. Runoilija Henriikka Tavi nimittäin aikoo kirjoittaa ja julkaista (Poesia) yhden runokirjan kuussa vuoden ajan. Melkoinen haaste!

Tavi on perustanut hankkeeseen liittyen tulevan teoksensa mukaan nimetyn blogin, 12. Projektinsa lähtökohdaksi Tavi kertoo blogissaan runoilijuuteen liittyvät realiteetit. Yhdestä myydystä runokokoelmasta tekijän osuus on suunnilleen 2 euroa, ja koska runokokoelmia myydään keskimäärin 200-400 kappaletta, pitäisi niitä julkaista vuodessa 24, jotta ylittäisi köyhyysrajan (Suomessa 1080 euroa/kk). Jos kuitenkin runoilija pystyy itse osallistumaan teoksensa viimeistelyyn ja jos esimerkiksi käytetään tarvehankintapainatusta (ei varastotappioita), määrä putoaa puoleen. Tämä asetelma luo Tavin kirjoitusprosessille puitteet (katkelma Tavin blogista kohdasta Johdanto Kahteentoista):

Jokainen teoksista tulee kirjoittaa valmiiksi kalenterikuukauden aikana ja sen on oltava julkaisukynnyksen ylittävä korkeatasoinen, kirjallinen teos. Teos julkaistaan seuraavan kalenterikuukauden kuluessa, ja silloin siihen on mahdollista tehdä vielä pieniä muutoksia. Aikaraja on kirjallisen laadun lisäksi ainoa kaunokirjallinen rajoite, jota hyödynnän. Kirjallisen laadun pyrin takaamaan ”objektiivisesti” siten, että luetutan teosta luotettavilla ja kompetenteilla kollegoillani. Subjektiivisesti vaadin kirjoitettavilta runoilta ja teoksilta tiettyä ”totuutta” tai ”osuvuutta”.  Lisäksi jokaisen julkaistavista 12:sta teoksesta on oltava kirja – hyödynnettävä tavalla tai toisella kirjamuotoa.

Mahdolliset karikot voi tiivistää muutamaan sanaan: aika, korkeatasoinen, toimittaminen ja ulkoiset muuttujat. Aika sinänsä riittänee kirjalliseen teokseen, sillä kirjan pituutta tai kokoa (sehän voi olla hyvin pienikin) ei ole määritelty. Runo voi olla yhden sanan tai lauseen mittainen, ja silti siihen voidaan perustellusti käyttää kokonainen aukema. Kyllä 70 sivun mittaisen runokirjasen saa kuukaudessa aikaiseksi – mutta riittääkö aika siihen, että teos on korkeatasoinen?

Jos Tavin ensisijainen tarkoitus olisi kirjoittaa korkeatasoisia runoteoksia, ei hän sitä tietenkään näin toteuttaisi. Tavin aiemmat kokoelmat, Esim. Esa (2007, Teos) ja Sanakirja (2010, Poesia) tuskin ovat syntyneet kuukaudessa. Nyt on luettava toisin: tämänvuotinen hanke sinällään ja siihen liittyvä prosessi muodostavat yhdessä 12 julkaisun kanssa kokonaistaideteoksen. Yksittäistä osaa ei voikaan arvioida täysin samoin kriteerein kuin runokokoelmaa yleensä.

Toimittaminen tuottaa varmasti ongelmia. Oletan, että Tavin mainitsemat ”luotettavat ja kompetentit kollegat” ovat tottuneita tiukkoihin, ehkä jopa ”mahdottomiin” deadlineihin. Mutta vaikka Tavin teossarjan julkaiseva Poesia onkin runouteen erikoistunut matalan hierarkian pienkustantamo, on sielläkin vuorokaudessa vain 24 tuntia ja samanaikaisesti monta muuta rautaa tulessa. Arvelisin, että uhkana aikataululle voi olla jonkinlainen deadlineista lipsumisen kertautuminen: ei siis ole varaa yhdenkään lenkin pettämiseen viikolla/kahdella, jos halutaan pysyä kirja/kuukausi-vauhdissa.

Ulkoiset muuttujat ovat suurin uhka. Esimerkiksi pari viikkoa kestävä sairaus hankaloittaa jo paljon kuukausittaista julkaisemista. Ja mihinkään ihmissuhdesotkuihin ei ole varaa, jos haluaa pysyä tahdissa. Mutta ne ovat asioita, joista ei voi etukäteen tietää. Vuosia kirjoittaneella runoilijalla lienee pöytälaatikossa sen verran materiaalia, että tiukan paikan tullen voi sitäkin hyödyntää.

_ _ _ _ _

Omassa blogissaan Henriikka Tavi lausuu ääneen sen, mitä moni varmasti ajattelee mielessään: hanke on tuomittu epäonnistumaan. Mutta tämän tunnustuksen Tavi onnistuu kääntämään eräänlaiseksi teoksen tuottamisen strategiaksi  (Millä tavoin epäonnistua – vai onnistua?):

Joka tapauksessa  pyrkimys tuottaa vuoden ajan kirja kuukaudessa on (näin uskon) tuomittu epäonnistumaan. En ole kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä miten epäonnistua.

Olisiko epäonnistuminen deadlinejen lykkääntymistä,  että kirja ei vain tulisi ajallaan ulos / tulisi ulos vasta sitten kun se on mielestäni ja silloisen hovilukijani mielestä valmis? Pitäisikö keskeneräisyys kirjoittaa teokseen itseensä sisään – pitäisikö kirjan kansien väliset paperit täyttää teoksen keskeneräisyyden dokumentaatiolla? Vai näyttääkö teoksen keskeneräisyys jättämällä esimerkiksi teoksen loppuun tai sen sisälle tyhjää tilaa merkiksi siitä, että tästä puuttuu jotain?

Toinen vaihtoehto on antaa rajallisen ajan muokata teoksista sellaisia kuin niistä on mahdollista tulla. Nostaa kirjoittavan ja estetiikan suojaa vailla olevan subjektin sijaan esiin kirjaformaatti.  Tämä tarkoittaisi vapauksien ottamista kirjan fyysisen koon suhteen.

Kirjan kokoon liittyvä näkökulma on yksi mahdollinen ratkaisu. Kirjahan voi olla hyvin pienikin, mietekirjan tapainen. Vaan paljonko sellaisesta lukija on valmis maksamaan? – En usko, että Tavin päällimmäinen tarkoitus olisi ansaita projektillaan reilu tonni kuussa. Kyse on taideprojektista, jonka intressit ovat muita kuin taloudellisia. Mutta silti mietin tätä ostavan lukijankin näkökulmasta: jos yksi kirja maksaa esimerkiksi 20 euroa, kokonaisuudessaan hintalapuksi tulisi 240 euroa. On jonkin verran ihmisiä, jotka ostavat yhden runokirjan kuussa – mutta kuinka moni on valmis ostamaan sen samalta runoilijalta? Onneksi Poesian teokset ovat (ainakin toistaiseksi) olleet luettavissa myös netissä, joten jos ei halua joka kuukausi Tavin hanketta taloudellisesti tukea, niin ehkäpä sitä voi seurata muutenkin.

Ja jos ei muuten, niin ainakin Jäljen äänessä. Mikäli Henriikka Tavi todellakin kirjoittaa yhden kirjan kuussa ja ne julkaistaan, niin kannustuksen vuoksi lupaan kirjoittaa Jäljen ääneen kritiikin tapaisen tekstin tai ainakin omaa lukukokemustani luotaavan tulkinnan jokaisesta julkaisusta. Kun katsoo Tavin blogissa olevan alustavan työsuunnitelman aiheita, tuntuvat ne tarjoavan mahdollisuuksia (siis minulle lukijana, blogikirjoittana) kirjoittaa yleisemminkin nykylyriikasta ja sen lukemisesta. Ehkä tästä tulee tälle vuodelle kaavailemani Sch-sarjan kaltainen laajempi, yhtenäinen kirjoitussarja.

_ _ _ _ _

Henriikka Tavin 12 vaikuttaa toisaalta nerokkaalta, toisaalta aivan älyttömältä idealta. Kuulostaa siis seikkailulta. Toivottavasti edes jokunen blogin lukijoista innostuu matkalle mukaan: minä innostuin jo.

(Ja jos eivät runot mahdollista lukijaa kiinnosta, niin ei pidä säikähtää: tämä on vain yksi vuoden 2012 aiheista Jäljen äänessä. Esimerkiksi seuraavassa postauksessa liikutaan huomattavasti keveämmissä tunnelmissa. Käsittelyssä on valloittava karhukaksikko, Urpo ja Turpo!)

Read Full Post »

Jämsän kirjasto kysyi presidenttiehdokkailta heidän kirjamieltymyksiään. Kyselyn tuloksista koostettuja kirjanäyttelyitä on ollut esillä joulu-tammikuun aikana eri puolilla Suomea, esimerkiksi kotikaupungissani Jyväskylässä. Presidenttiehdokkailta kysyttiin viisi kysymystä:

  1. Miten kuvailette itseänne lukijana?
  2. Mitä kirjoja suosittelette ”tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?
  3. Mikä viime aikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
  4. Miksi lukeminen kannattaa tai ei kannata?
  5. Millainen kulttuurin kuluttaja olette?

– Esittelen ja kommentoin presidenttiehdokkaiden vastauksia kysymyksiin 2 ja 3 tässä melko pitkässä postauksessani. Noista kahdesta kysymyksestä paljastuvat kirjalistat ovat mielenkiintoisia, kun niihin soveltaa ajatusta ”kerro, millaisia kirjoja sinä luet, niin minä kerron millainen sinä olet”.  Muista kysymyksistä ei ilmene juurikaan mitään jännittävää. Jos haluaa katsastaa alkuperäisen aineiston, se löytyy Jämsän kirjaston sivuilta PDF-tiedostona.

Kommenteissani olen pyrkinyt arvioimaan, miten onnistuneita kirjasuosituksia presidenttiehdokkaat tekevät. Ajatuksenani on se, että ehdokkaiden kannattaa kirjasuosituksillaankin viestiä omaa henkilöään. Täydentääkö tämä viesti ehdokkaasta muodostuvaa kuvaa? Kuinka se sopii hänestä muodostuneisiin käsityksiin? Ja millaista presidenttiyttä ehdokkaiden suosittelemat kirjat mahdollisesti enteilevät?

Näkökulmani ovat mielestäni perusteltuja, mutta toki saa olla eri mieltä. Olisi hauska kuulla, mitä muut ajattelevat näistä kirjasuositteluista. Onko joukossa yllätyksiä? Löytyykö listoilta omia suosikkikirjojasi? Syntyykö johonkuhun presidenttiehdokkaaseen uusi näkökulma? Kenet heistä äänestäisit valitsemaan Linnan kirjastoon lukemista?

Ehdokkaat ovat samassa järjestyksessä kuin Jämsän kirjaston listassa, ja listoissa mainitut mahdolliset perustelut ovat ehdokkaiden itsensä tekemiä. Jätin tarkoituksella alkuperäiset kysymykset vastausten yhteyteen, vaikka tuleekin toistoa: ei unohdu matkan varrella, mistä tässä on kyse …

_ _ _ _ _

Sauli Niinistö

Kirjasuosituslistoista ensimmäinen sisältää tyylikkäitä romaaneja. Melkein voisi kuvitella Sauli Niinistön kampanjatoimiston valitseman kirjallisuuskonsultin tehneen listan, sillä nämä kelpaavat luultavasti hyvin monelle kirjallisuudenharrastajalle. Niinistö on kuitenkin kirjallisuusmiehiä, joten eivätköhän teokset ole aitoja, omaehtoisia valintoja.

— Mitä kirjoja suosittelette ”tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

  • Yksi Paul Auster, että innostuu häneen. Vaikka Sattumuksia Brooklynissa.
  • Kari Hotakaisen Ihmisen osa ja Mikko Rimmisen Nenäpäivä, mieluiten peräjälkeen. Syyn kerron jäljempänä.
  • Veikko Huovinen saa aina hyvälle mielelle. Annetaan Havukka-ahon ajattelijalle tilaa.
  • Laila Hirvisaaren Imatra-sarjasta Vuoksen helmi, vie meidät sortokauden ympäristöön.
  • Italo Calvino on Italian suosikkeja. Halkaistu varakreivi tekee lyhyesti tutuksi.
  • Otin uudelleen esiin Truman Capoten. Kesän taittuessa tai Aamiainen Tiffanylla.
  • Kurt Vonnegutia ei pidä unohtaa. Siniparta.
  • ja paljon, paljon muuta

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?

”Luin melkein peräjälkeen Hotakaisen Ihmisen osan ja Rimmisen Nenäpäivän. Ne kuvaavat tämän päivän suomalaista todellisuutta tai oikeastaan epätodellisuutta eri näkökulmista ja täydentävät toisiaan.”

Jäljen äänen huomiot Niinistön listasta:

1. Niinistön lista on kuin minua varten tehty. Calvino, Capote ja Vonnegut – kaikki suosikkejani. Rimminen (!) totta kai, ja vaikka Hotakaisen uusin ei ollutkaan kovin kummoinen, kyllä hänenkin romaaninsa aina luen. Austerilta Niinistö on onnistunut valikoimaan juuri sen viime vuosien parhaan suomennoksen – ja Huovinen: kukapa ei Havukka-ahon ajattelijasta pitäisi. Ainoastaan Hirvisaari luo hieman säröä sikermään (tunnustan, en ole lukenut häneltä ainuttakaan teosta …)

2. Niinistö saa kuitenkin miinuksen siitä, että yhtään runokokoelmaa ei mainita. Jos kerran vaimo (Jenni Haukio) on julkaissut runoja, niin kai lyriikka kirjallisuuden lajina edes hetkeksi juolahtaa mieleen. Jokin kotimainen naislyyrikko ja lisäksi tuore nobelisti Tomas Tranströmer tekisivät tästä listasta vielä paremman.

3. Niinistön kirjasuosituksista huokuu itsevarmuus: hän on ykkössuosikki ja varmana pidetty toiselle kierrokselle menijä. Niinpä hän voi fiksusti olla epäpoliittinen. Kokoomuslaiset porvariarvot kannattaa pitää piilossa – on parempi keskittyä hyvän proosan esittelyyn. Jos Niinistö olisi haastajan asemassa, tilanne saattaisi olla toinen. Ehkä silloin nousisi esille jokin pienyrittäjän ponnisteluista kertova romaani tai vasemmiston Neuvostoliittoa nöyristelevää (tosin taisivat 70-luvulla nöyristellä isoveljeä vähän kaikki suomalaiset puolueet …) historiaa suomiva muistelmateos.

_ _ _ _ _

Sari Essayah

Ennen kuin lukee Sari Essayahin kirjasuositukset, kannattaa muistaa, että hänen vaalikampanjansa tunnuslause on Askeleen edellä. Kristillisdemokraattista ei ole vetäytyä syrjään vastuusta, vaan näyttää rohkeasti suuntaa. Siksi olemme valinneet vaalisloganiksi ”Askeleen Edellä”, totesi Essayah vaalikampanjansa avauksessa. Kysymys kuuluukin: miksi ihmeessä Essayah sitten suosittelee seuraavanlaisia kirjoja?

— Mitä kirjoja suosittelette ”tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

  • Raamattu. Sanoman lisäksi ehdoton perusteos koko länsimaisen kulttuurin, kirjallisuuden ja taiteen ymmärtämiseksi.
  • Jane AustenJärki ja tunteet. Terävänäköistä henkilökuvausta ja hyväntahtoista huumoria aikalaisistaan.
  • Emily BrontëHumiseva harju. Klassikko, jonka tunnelma on erityislaatuinen, hivenen karmiva.
  • Charles DickensOliver Twist. Hyväsydämisen orpopojan matka julmien aikuisten maailmassa, loistava ajankuva.
  • F. M. DostojevskiKaramazovin veljekset. Syvälle sielun syövereihin pureutuva synkeähkö romaani moraalista ja uskostakin.
  • Victor HugoKurjat. Huipentuva juoni toisiinsa kietoutuvista ihmiskohtaloista, yhteiskunnallisista epäkohdista ja kurjuudenkin keskellä voittavasta lähimmäisenrakkaudesta.
  • Juhani AhoRautatie. Monella tasolla toimiva kuvaus uutuuden pelosta ja viehätyksestä.
  • Aleksis KiviSeitsemän veljestä. Useimmille lukijoille kouluajan pakkopulla, mutta kannattaa lukea uudelleen.
  • Väinö LinnaTäällä Pohjantähden alla. Kansakunnan historian kuvausta, joka auttaa ymmärtämään myös suomalaista tätä päivää.
  • Mika WaltariSinuhe egyptiläinenMikael KarvajalkaValtakunnan salaisuus. Mikä tahansa näistä Waltarin teoksista tempaa täysin mukaansa historian havinaan.
  • John SteinbeckHiiriä ja ihmisiä. Pieni, mutta koskettava kertomus.
  • Ernest HemingwayVanhus ja meri. Lämmin kuvaus luopumisesta.
  • Graham GreeneMiehemme Havannassa. Väärinkäsityksistä saa hyvää huumoria.

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?

John Carlin kirja Playing the Enemy: Nelson Mandela and the Game That Changed a Nation kertoo Etelä-Afrikan eheytymisestä kansakuntana apartheidin päättymisen jälkeen ja rugbyn MM-ottelusta, josta tuli tuon eheytymisen symboli.”

Jäljen äänen huomiot Essayahin listasta:

1. Periaatteessahan listassa sinänsä ei ole mitään vikaa:  hienoja romaaneja, joista lähes kaikki löytyvät miltä tahansa ”100 klassikkoa, jotka tulee lukea”-listalta. Vaan sepä tässä onkin ongelma: vaikka lista on runsas, nämä ovat juuri niitä kirjallisuuden kaanonin ilmeisimpiä ja turvallisimpia teoksia. Persoonallinen ote jää puuttumaan, samoin rohkeus: Essayah ottaa kirjasuosituksissaan askeleen taaksepäin, ei edelle! – Lisää tuollaisia John Carlin kirjan kaltaisia teoksia tarvittaisiin Essayahin listalle, nyt se jää ainoaksi ”modernimmaksi” näkökulmaksi.

2. Kotimainen nykykirjallisuus (toki johdonmukaisesti muukin nykykirjallisuus, kuten tuli edellä todettua) puuttuu täysin: luulisi presidentiksi pyrkivän olevan enemmän kiinnostunut tästä hetkestä, suomalaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja tulevaisuudesta. Kyllä suomalaisilla kirjailijoilla on siitä sanottavaa: ei pidä vähätellä heidän merkitystään.

3. Missä ovat naiset? Ei  sukupuoli ole kaikki kaikessa, mutta toki naisehdokkaan odottaisi nostavan esille joko naiskirjailijoita tai ainakin voimakkaita kirjallisuuden naishahmoja. Essayahin listalleen valitsemien naiskirjailijoiden teokset edustavat romantiikkaa, ja niiden naiskuva on vahvasti vanhakantainen, omaan aikaansa sidottu. Vielä hämmentävämpää naiseuden kannalta on se, että Essayahin listalla teokset ovat roolitukseltaan hyvin miesvaltaisia: erityisesti Vanhus ja meri, Seitsemän veljestä, Karamazovin veljekset ja Hiiriä ja ihmisiä. Mika Waltarin romaanien naiset ovat yleensä melkoisia karikatyyrejä, ja eipä Juhani Ahon Rautatien Liisastakaan miksikään 2010-luvun roolimalliksi ole …

4. Kristilliseltä ehdokkaalta Raamattu on ilmeinen valinta, samoin Karamatzovin veljekset perustelee paikkansa, sillä uskonnolliset teemat ovat siinä keskeisiä. Mutta jos Essayah haluaisi hengellistä puolta korostaa, lisää näkökulmaa tähän kaipaisi. Esimerkiksi jonkun uskonnollisen suunnannäyttäjän elämäkerta tai jokin hengellinen teos tyyliin Munkki Serafimin Vapaus toisi listalle potkua.

_ _ _ _ _

Timo Soini

Tässä vaiheessa joku vääräleuka lohkaisee, että eipä tarvitse Soinin paljon kirjalistalla päätään vaivata: eiväthän perussuomalaiset lue kirjoja! Yleistys tuskin pitää paikkansa. Valitettavasti en tunne kuin yhden henkilön, joka on kertonut äänestäneensä perussuomalaisia (ja hän lukee kirjoja!), joten en osaa yhtään veikata, miten laajamittaista lukuharrastuneisuus Soinin joukoissa on. Timo Soini kuitenkin lukee, vaikkakin harmillisen vaatimattoman listan hän on tähän antanut:

— Mitä kirjoja suosittelette ”tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

  • Väinö Linna: Tuntematon sotilas
  • Georges Bernanos: Maalaispapin päiväkirja
  • Mihail Solohov: Hiljaa virtaa Don

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?

”Selasin Martti Ahtisaaren elämäkertaa. Sain sen häneltä henkilökohtaisesti. (Katri Merikallio, Tapani Ruokanen: Matkalla : Martti Ahtisaaren tarina)”

Jäljen äänen huomiot Soinin listasta:

1. Kun Sari Essayah mainitsi yllätyksettömästi Raamatun, Soini tekee saman perussuomalaisia arvoja kosiskelevalla Linnan Sotaromaanilla. Jokseenkin tylsä suositus: kirjan ovat lukeneet jo kaikki, joita se kiinnostaa – muille riittää elokuva, joka sekin on luultavasti nähty useampaan kertaan, kahtena eri versiona. Kaksi muuta romaania ovat mielenkiintoisempia, mutta muuten tätä listaa vaivaa puute: enempi olisi tässä tapauksessa parempi.

2. Timo Soinin henkilössä mielenkiintoista on katolilaisuus. Hän ei siis ole mikään perus-perussuomalainen. Tätä puolta valottaa Maalaispapin päiväkirja, jossa käsitellään myös hengellisiä kysymyksiä. Se kertoo syöpää sairastavan katolilaisen papin päiväkirjamerkinnöistä. Romaania lukiessaan voi kokea, kuinka yksin pappi yhteisössään on ongelmiensa kanssa. Kirjasuositus herättää nälkää: mitä muuta kiinnostavaa Soinin kirjastosta löytyykään?

3. Romaani Hiljaa virtaa Don sopisi hyvin myös ”perusvenäläisten” kirjalistalle, sillä se kertoo kasakoiden taistelusta sisällissodassa valkoisten puolella punaisia vastaan. Puna-armeija voitti.  – Kotiseutukuvausta, rakkaustarinaa, kansakunnan selviytymistä vaikeista ajoista – ihan hienoa sinänsä ja upea romaani, mutta miksi teemoihin liittyen vain tämä venäläinen romaani? (eli siirry kohtaan 4.)

4. Missä ovat suomalaiset nostalgiset maaseutukuvaukset? Missä perinteinen ”yksinäinen suomalainen mies yhteiskuntaa/herroja vastaan”-asetelma? Missä työläiskuvaukset, missä tarinat suomalaisesta sisusta? Nyt Soini kyllä pahasti sivuuttaa oman kenttänsä eli perussuomalaisuuden kuvaukset kotimaisessa kirjallisuudessa: lisää teoksia tähän listaan, ei pelkkä Tuntematon sotilas riitä!

_ _ _ _ _

Paavo Väyrynen

En lähde tässä kommentoimaan Väyrysen soveltuvuutta presidentiksi, mutta täytyy silti tunnustaa, että olen jopa harkinnut hänen vaalikampanjansa tukemista. Syyt ovat kuitenkin täysin epäpoliittiset: haluaisin itselleni Paavo Väyrysen kampanjamukin (meillä on töissä nimikkomukit, ja voisin kuvitella, että tämä ainakin herättäisi pirtsakkaa keskustelua kahvipöydässä …) – Kun ehdokas julistautuu ”koko kansan Paavoksi”, asettaa se melkoisesti odotuksia kirjasuosituksillekin. Osaako Väyrynen mitoittaa kirjavalintansa sopivalla tavalla?

— Mitä kirjoja suosittelette ”tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

  • Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
  • Väinö Linna: Tuntematon sotilas
  • Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka
  • Sofi Oksanen:Puhdistus
  • Leo Tolstoi:Sota ja rauha
  • F. M. Dostojevski: Kirjoituksia kellarista ja Karamazovin veljekset
  • Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
  • Juhani Suomi: Urho Kekkosen elämäkertateokset
  • Dan Brown: Da Vinci -koodi
  • Panu Rajala: Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset
  • Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
  • Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski 1–2 (Vuodet 1937–1963, Vuodet 1964–1983)
  • Hannu Väisänen: Trilogia (Vanikan palat, Toiset kengät, Kuperat ja koverat)
  • Kaikki ovat mahdottoman hyviä. Suuri joukko jäi vielä mainitsematta – etenkin tietokirjoja.

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?

”Aivan viime aikoina olen sattuneista syistä lukenut varsin vähän.”

Jäljen äänen huomiot Väyrysen listasta:

1. Paavo Väyrysestä kerrotaan anekdoottia, jonka mukaan hän olisi joskus todennut lukeneensa Dostojevskin koko tuotannon muutamassa päivässä. Melkoinen saavutus. Teknisesti suoritus lienee mahdollista hyvin nopealle lukijalle, jos vain jaksaa urakoida 70–80 sivua tunnissa, kaksitoista tuntia päivässä. Kolmessa päivässä tulisi jo suoritettua ainakin Dostojevskin keskeisimmät teokset. – Onneksi ”tavalliselta ihmiseltä” Väyrynen ei vaadi yhtä paljon kuin itseltään: kaksi Dostojevskin teosta riittää suositukseksi.

2. Silti voi kysyä, onko Väyrysellä mitään käsitystä suomalaisista kirjan lukijoista tai yleensäkään ”tavallisista kansalaisista”?. Melkoisia tiiliskiviä listaltalta löytyy, ja vain harva on Väyrysen kaltainen superlukija. – Ja ihan OIKEASTI: Urho Kekkosen elämäkertateokset ???

3. Väyrysen vankin tukialue lienee maakunnissa. Hannu Väisäsen trilogian voi luokitella ”maakuntakirjallisuudeksi”, mutta kyllä tähän vielä jotakin pohjoista ulottuvuutta lisäksi toivoisi.

4. Väyrysen vastaus kysymykseen viimeaikaisista lukukokemuksista ei kirjallisuuden ystävää tyydytä. Urho Kaleva Kekkosen liikuntaharrastusta puoltavaa slogania hieman muunnellen: ”Kaikki syyt, jotka estävät meitä säännöllisesti lukemasta, ovat tekosyitä.” – Jopa vaalikampanja …

5. Dan Brownin kirja yllätti ainakin minut. Piste siitä!

_ _ _ _ _

Paavo Arhinmäki

Henkilökohtaisesti nämä suositukset kiinnostavat minua, sillä Arhinmäki edustaa ehdokasjoukossa samaa sukupolvea (minua kolme vuotta nuorempi). Ja nimenomaan siksi, että Arhinmäki on lisännyt suosituksilleen valintaperusteen listan alkuun: ”Kirjat ovat kronologisessa järjestyksessä lapsuuden mielikirjojen ja nuoruuden klassikoiden kautta aikuisiän mestariteoksiin ja viimeaikaisiin lukukokemuksiin.”

— Mitä kirjoja suosittelette ”tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

  • Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Lapsena nauroin usein itseni uneen, kun tätä luettiin iltasatuna.
  • Leena Krohn: Vihreä vallankumous
  • Edith Blyton: Seikkailujen laakso
  • J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
  • Anneli Isomursu, Tuomas Jääskeläinen: Helsinki graffiti
  • Irwin Welsh: Liima. Hieno kertomus nuorten miesten kasvusta.
  • Viktor Hugo: Kurjat
  • Pirkko Saisio: Trilogia Punainen erokirja, Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo
  • Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Itsekin Ruotsissa asuneena pystyin täysin eläytymään kirjaan.
  • Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
”Miika Nousiaisen Metsäjätti. Se pystyy hyvin kuvaamaan nykyaikaisen kvartaalikapitalismin tavallisen ihmisen näkökulmasta.”

Jäljen äänen huomiot Arhinmäen listasta:

1. Oma kehitys lukijan on mainio idea listan rakentamisen perustana. Neljä ensimmäistä teosta liittyvät omaankin lapsuuteeni, mutta sitten tiet eroavat: Arhinmäki siirtyy graffiteihin – minulta se vaihe jäi väliin (aloin teininä lukea Tammen Keltaista kirjastoa …). Piste Arhinmäelle kuitenkin siitä, että uskaltaa nostaa graffitit esiin. Monelle ne saattavat olla punainen vaate (enkä nyt tarkoita puoluepoliittista punaista).

2. Hauska, pohditun oloinen, valitsijaansa paljastava ja sopivalla tavalla jännitteinen lista. Voisin kuvitella, että ”tavallisen ihmisen” voisi olla mukava jutustella kulttuuriministeri Arhinmäen kanssa lukukokemuksista. Ei mitään turhaa elitismiä.

3. Yksi näkökulma kuitenkin puuttuu: penkkiurheilua julkisesti harrastavalta Arhinmäeltä olisi kiinnostavaa saada jokin urheiluaiheinenkin lukuvinkki. Elämäkerta, historiikki tai vaikka jokin jalkapalloilun hienouksiin perehdyttävä tietokirja.  (… Jallu Rantasen Sata kiloa Jallua … hmmm …)

_ _ _ _ _

Paavo Lipponen

Ilahduttavaa Lipposen listassa on selkeät perustelut, jotka antavat lisätietoa myös ehdokkaasta itsestään. Valitettavan monen suosituslistassa perustelut jäävät vähäisiksi tai täysin olemattomiksi.

— Mitä kirjoja suosittelette ”tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

  • Runoudessa kotimaisista Edith Södergran ja hänen Samlade dikter (suomeksi Pentti Saaritsan käännös Elämäni, kuolemani ja kohtaloni). Södergranissa on samassa persoonassa sekä valtavaa voimaa että herkkyyttä. Otin tämän pienen kirjan käteeni Akateemisessa kirjakaupassa toukokuussa 1993 ja se kolahti heti.
  • Proosassa suosikkini on Veijo Meri, jonka Manillaköysi vetoaa omaperäisen 50- lukulaisen niukan ilmaisun ja lempeän absurdisminsa takia.
  • Ulkomaisista on vaikea valita. Opiskellessani USA:ssa amerikkalaista kirjallisuutta kirjoitin esseen Herman Melvillen Moby Dickistä. Se on monumentaalinen eepos ihmisen kaikkivoipaisuuden rajallisuudesta.
  • Syksyn 2011 kirjasadosta nostan esiin romaaneista Miika Nousiaisen Metsäjätin. Se on terävä kuvaus pienestä yhteisöstä, mutta myös meistä suomalaisista.
  • Tietokirjoista Paavo Castrénin Uusi antiikin historia. Siitä selviää, että viisas kreikkalainen hallitsija Solon keksi velkasaneerauksen, kreikkalaiset olivat siis aikaansa edellä.
  • Dekkareista Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet on sekä jännittävä että myös hyvin havaitseva kuvaus maahanmuuttajista ja yhteiskunnastamme.

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
”Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Kirja kuvaa hyvin ajankohtaista aihetta maahanmuuttajien ja suomalaisten suhteesta. Vihapuheet ovat meillä lisääntyneet huolestuttavasti ja piittaamattomuus kanssaihmisistä on kasvanut. Tälle kehitykselle on laitettava stoppi.”

Jäljen äänen huomiot Lipposen listasta:

1. Mörkömäistä olemustaan televisiomainoksessa (”PÖÖ!”) hyödyntävän Lipposen kirjalistassa ensimmäinen suositus on mainio. Södergranin runokokoelma tuo mainintana esille ison miehen herkkyyttä. Onkohan Lipponen kirjoittanut kokoelman alkulehdelle ostopaikan ja päivämäärän? (Joskus harrastin itse hieman vastaavaa.) Vai onko hänellä norsun muisti? – Vuonna 1993 Lipposesta tuli SDP:n puheenjohtaja. Mikäli tuo tapahtui keväällä, kuulostaa kyllä hienolta, jos tuore puheenjohtaja on järjestänyt itselleen aikaa kierrellä Akateemisen runohyllyillä …

2. SDP:tä on kritisoitu viime vuosina aatteen unohtamisesta. Ripaus punaista väriä tekisi hyvää tässäkin listassa. Ehkä Täällä Pohjantähden alla olisi liian ilmeinen, mutta jotakin vastaavaa kaipaisi.

3. Toinen Paavo Lipposen poliittiseen kuvaan sopiva teos, joka listalta puuttuu, on jokin tärkeäksi koettu eurooppalainen romaani. Eihän tästä ole kuin jokunen vuosi, kun Lipposelle kaavailtiin EU-presidentin virkaa.

4. Mainio poiminta listalla on tuo Minne tytöt kadonneet, jota Lipponen vielä korostaa viimeaikaisena merkittävänä lukukokemuksena. Lehtolaisen dekkari on kohtuullisen helposti lähestyttävä suositus ”tavalliselle ihmiselle” – ja samalla tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevä teos.

_ _ _ _ _

Pekka Haavisto

Väyrysen listan tavoin Haavistonkin suositukset kurottavat moneen suuntaan, mutta ovat kuitenkin paremmin kohdennettuja ”tavallista lukijaa” ajatellen. Vahvoja teoksia, joista monet ovat yhteiskunnallisesti virittyneitä ja silti yleistajuisesti aihettaan lähestyviä.

— Mitä kirjoja suosittelette ”tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

  • Miika Nousiainen: Metsäjätti. Kertomus
    suomalaisesta puunjalostusyhdyskunnasta ja sen vaikeuksista. Nousiainen loisti tänä vuonna Helsingin Kirjamessuilla.
  • Rosa Liksom: Hytti nro 6. Taattua Liksomia ihmiseltä, joka on kiertänyt sekä Neuvostoliittoa että Venäjää.
  • Christer Pursiainen: Trotski. Mitä olisikaan tapahtunut, jos kiistan Leninin perinnöstä olisi voittanut Trotski eikä Stalin?
  • Markku Lahtela: Vihaa nyt – rakasta myöhemmin. Lahtelan ”manifestimainen” kirja oli nuoruuden suosikkejani, ja edelleen lukemisen arvoinen.
  • Lewis Mumford: Kaupunkikulttuuri. Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kaupunkien synnystä, kasvusta ja tuhosta.
  • Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna. Euroopan kriisin keskellä on hyvä palata takaisin 1920-luvun eurooppalaisuuteen
  • Jari Tervo: Layla. Kurdivaimo kihlattiin jo kehdossa. Kiinnostava puheenvuoro monikulttuurisesta Suomesta.
  • Leena Lander: Tummien perhosten koti. Suomessakin aletaan vaatia anteeksipyyntöä ja korvauksia kovasta kohtelusta koulukodeissa.
  • Pablo Neruda: Andien mainingit. Nerudan elämäniloinen ja yhteiskuntakriittinen runous vie mennessään.
  • Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta. Ennen kuin Linkolasta tuli pessimisti, hänen teksteistään löytyi elämäniloakin.
  • Sofi Oksanen: Puhdistus. Viron lähihistorian ymmärtäminen on meille tärkeää.
  • Jens Lapidus: Rahalla saa. Dekkareissa Lapidus on kehittänyt oman ”Stockholm noir” -koulukunnan.

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
”Luin Basso-kulttuurilehteä. Suomessa tehdään (taas) hyviä kulttuurilehtiä, joita kannattaa seurata. Kaikki elämä ei tapahdukaan internetissä.”

Jäljen äänen huomiot Haaviston listasta:

1. Tietokirjat Trotskista (lukulistalla, jos vain joskus ehtisi) ja kaupunkikulttuurista hyviä poimintoja, samoin vihreän ajattelun pioneeri Pentti Linkola. Hyvin olisi mukaan mahtunut jokin ympäristöpoliittinen julistus, esim. ajatuksia herättävä Alan Weismanin Maailma ilman meitä tai vaikka tuore Maailman tila -raportti.

2. Haavisto on matkustanut paljon. Liksomin ja Waltarin hyvien matkakuvausten lisäksi voisi toivoa globaalimpaa näkökulmaa. Missä ovat Afrikka-kirjat? Missä kolmannen maailman näkökulma? Miinakentillä kulkeneelta sivarilta voisi odottaa enemmän.

3. Ehkä on ihan hyvä, että Haavisto ei ole listalleen valinnut sukupuolisen toiseuden näkökulmia. Holappa, Saisio tai vaikkapa James Baldwinin Huone Pariisissa olisivat tässä tapauksessa turhaa alleviivaamista: eiköhän näkökulma tullut ”tavallisellekin lukijalle” selväksi, kun Haavisto saapui Linnan juhliin miesystävänsä kanssa.

4. Kommentti Basso-lehden lukemisesta voidaan tulkita kädenojennukseksi kulttuurilehdille (niiden tukien leikkaaminen on usein esillä, ja Basso on kuulunut tuen saajiin).

_ _ _ _ _

Eva Biaudet

Samanlainen taktiikka kuin Timo Soinilla: vain kolme teosta, joilla  korostetaan omia persoonallisia piirteitä. Jokin moka Biaudet’n kampanjatoimistossa sattui, sillä aluksi Biaudet ei vastannut kyselyyn ollenkaan. Ainakin Jyväskylän kirjaston näyttelyssä oli tällainen tieto. Johtuneeko kiireestä vai mistä kirjalistan lyhyys? Onneksi Biaudet’kin on nyt saatu mukaan kyselyyn vastanneiden joukkoon.

— Mitä kirjoja suosittelette ”tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

  • Khaled Hossein: Leijapoika
  • Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
  • Sofi Oksanen: Puhdistus

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
”Chris Cleaven The other hand (Little Been tarina).Kirja kertoo tämän päivän maailmastamme, jossa ihmiset aivan eri edellytyksistä joutuvat yhteen ja miten he kokevat tapahtumat eri tavoin. Erilaisuuden ja ihmisten välisen yhteyden tästä huolimatta, koskettava tarina.”

Jäljen äänen huomiot Biaudet’n listasta:

1. Pidän listan tuoreudesta: kaikki 2000-luvulla julkaistuja teoksia (hyvä, tässä eletään nykyhetkessä eikä vain lupailla). Naisehdokas nostaa esille naiskirjailijoita (hyvä). Ja monikulttuurisuutta korostava Biaudet suosittelee Leijapoikaa, joka tarjoaa suomalaiselle lukijalle ikkunan afganistalaiseen todellisuuteen. Myös pakolaisten kohtelu on nostettu esille: Little Been tarina. Joten vähemmistövaltuutetun rooli näkyy uskottavasti myös kirjasuosituksissa – vaikkakin niitä saisi olla enemmän.

2. Miksi ihmeessä ei yhtään suomenruotsalaista kirjailijaa? Vaikka en ole RKP:n kannattaja, olen tästä jopa hieman tuohtunut. Suomenruotsalainen kirjallisuus on suomalaisessa kulttuurissa valtava rikkaus, ja kyllä kielivähemmistön etuja ajavan puolueen presidenttiehdokas voisi jollakin tavalla asian muistaa. Vaikka edes se Bo Carpelan, jos ei muuta keksi.

3. Jämsän sivuilla Biaudet’n vastaukset ovat tietysti myös ruotsiksi. Ensin luulin, että tuo toisen vastauksen viimeinen virke on virheellisesti suomennettu. Mutta kun luin saman virkkeen ruotsiksi, en oivaltanut senkään logiikkaa: Olikheten och kontakten mellan människor trots detta, en berörande historia. – Kaksikielisessä ehdokkaassa on siis sekin monipuolisuus, että häntä voi olla ymmärtämättä kahdella eri kielellä …

_ _ _ _ _

Ja lopuksi jonkinlainen lyhyt yhteenveto.

Sauli Niinistön kirjalista on tyylikäs. Se on yhtä aikaa sekä kaunokirjallisesti laadukas että keskivertolukijan saavutettavissa. Pienenä miinuksena se, että ehkä kokonaisuus on liiankin siisti, lähes kliininen … Pekka Haaviston valintojen ansioksi luettakoon monipuolisuus ja tuoreus: hyviä ja ainakin itseäni kiinnostavia poimintoja niin kauno- kuin tietokirjallisuudenkin joukosta.

Myös Paavo Arhinmäen ja Paavo Lipposen listoissa on potkua. Arhinmäellä on ollut listan koonnissa hyvä idea, joka mahdollistaa lukijalle kurkistuksen presidenttiehdokkaan kasvuun lukijana. Lipponen taas on liittänyt esimerkillisen selkeät perustelut valintoihinsa, ja tuosta Lehtolasen dekkarista (”tavallisen ihmisenkin” mieleen luultavasti) saa lisäpisteitä.

Muita hieman kritisoisin. Timo Soinin ja Eva Biaudet’n listat ovat tekijöidensä näköisiä mutta liian lyhyitä, Paavo Väyrysen listalle on eksynyt liikaa haasteellisia teoksia ja Sari Essayahin listaa vaivaa klassikkojen paljous.

_ _ _ _ _

Olisi hauska kuulla, mitä mieltä te lukijat olette presidenttiehdokkaiden suosituksista.

Keiden listat vaikuttavat kiinnostavilta? Mitä kirjoja noista kannattaisi erityisesti lukea? Ja jos näkisit vain pelkän kirjalistan, ketä äänestäisit …?

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: