Esseetä voi toisinaan kutsua tähtien kirjoitukseksi, ranskalaisittain l’écriture des astres. Tällä ei niinkään tarkoiteta sitä, että essee kurkottaisi tähtiin (vaikka voi se sitäkin tehdä), pikemminkin viitataan eri tekstinpätkiä erottaviin typografisiin tähtiin, joita tässäkin esseessä olen viljellyt.
– Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista
* * *
Asteriskit eli tähtimerkit vaikuttavat mitättömän pieniltä paperilla. Mutta kuten taivaalla tuikkivat esikuvansakin, ne paljastuvat lähemmässä tarkastelussa mittasuhteiltaan valtaviksi. Alun sitaatti on Kuisma Korhosen esseestä Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista (kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?, toim. Johanna Venho, Savukeidas 2012). Kirjoittaja toteaa, että tekstin osia erottavat tähtimerkit sisältävät ”murroksia, siirtymiä, aukkoja jotka lukijan on täytettävä”.
Korhosen kuvaama tähtien kirjoitus on symboliikaltaan kaunista: teksti ei pelkästään etene junan lailla alusta loppuun, vaan aina välillä suodaan lukijalle mahdollisuus avartaa mielensä. Esseekirjoittamisessa metodi mahdollistaa sen, että saman tekstin sisällä saattaa olla elementtejä, jotka liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Jos tekstin kirjoittaisi yhtenäiseksi, joutuisi joko karsimaan turhat rönsyt pois tai käyttämään jonkinlaisia aasinsiltoja sidoskeinona tekstin osien välillä.
Itsekin olen blogikirjoituksissani käyttänyt usein tähtimerkkejä tekstin osien välissä. Blogipostauksessa tähtimerkeillä on toinenkin, hyvin yksinkertainen tehtävä: tekstin jakaminen osiin helpottaa lukemista näyttöpäätteeltä, varsinkin jos postauksilla on tapana venyä (kuten Jäljen äänessä …). Kolmen tai neljän kappaleen jälkeen on lukijaystävällistä vaihtaa hivenen näkökulmaa ja näpäyttää kolme kertaa tähtimerkkiä. Kas näin!
* * *
Suosittelen tähtimerkkien käyttöä kaikille pidempiin postauksiin mieltyneille blogikirjoittajille. Samoin suosittelen myös edellä mainittua teosta Mitä essee tarkoittaa? Kirja sisältää seitsemän eri kirjoittajan näkemykset esseestä (linkki kustantajan esittelyyn, josta näkee myös kirjoittajat). Toteutus on tyylillä tehty, sillä jokainen teksti on essee itsessään: lukiessaan voi tarkkailla tekstissä käytettyjä keinoja ja miettiä, vastaako kyseisen esseen muoto ja tyyli kirjoittajan esittämiä yleisiä ajatuksia esseiden … no, muodosta ja tyylistä.
Aivan vakavissani ehdotan teoksen lukemiseen toisenlaistakin näkökulmaa (erityisesti blogikirjoittajalle mutta yleensäkin kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille) : miltä tuntuisi itse kokeilla esseen kirjoittamista? Ja blogikirjoittajille tarkemmin: kirjoitatko jo nyt sellaisia? Väitän, että moni kirjoittaa. Ei mitään suuria kaunokirjallisia taideteoksia, mutta luultavasti monella on blogiarkistossaan melkoinen aarreaitta täynnä esseen aihioita tai materiaalia, jota voisi käyttää esseen raaka-aineena.
Tässä kohdassa harrastajakirjoittaja nostaa kädet pystyyn ja huudahtaa: ”Ei minusta ole kirjoittamaan esseitä, sillä essee on niin vaikea laji!” Pötypuhetta: ei essee ole sen vaikeampi kirjallisuuden laji kuin mikään muukaan. Tai siis totta kai hyvän esseen kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta niin on hyvän romaanin ja hyvän runonkin kirjoittaminen. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun puhutaan esseen piirteistä, määritellään nimenomaan hyvää esseetä. Runon ja proosan kohdalla ei heti lähdetä tavoittelemaan taivaita, ja siksi harrastajakirjoittajalle kynnys on matalampi. Miksi näin? Eikö kirjoittajan olisi mahdollista nauttia amatöörimaisesta mutta täydestä sydämestä kirjoittamastaan esseestään aivan yhtä lailla kuin hän nauttii saadessaan valmiiksi novellinsa tai runonsakin?
Asiaproosa on luontevaa lähtökohdiltaan ja lähellä sitä, mitä teemme päivittäin: kielennämme muille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, ihmettelemme elämän pieniä ja suuria pulmia, ilahdumme hyvistä anekdooteista ja väritämme itsekin puhettamme pienillä tarinoilla ja tapausesimerkeillä. Ja tietysti luemme lehtiä sekä kirjoja, katsomme televisiota ja elokuvia, pidämme silmät ja korvat auki – toisin sanoen hamuamme samaa materiaalia, jota esseistitkin hyödyntävät.
* * *
Ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät yleensä kirjoittamaan esseitä. Lajinsa löydettyään he huokaisevat helpotuksesta, kun heidän ei tarvitse yrittää tuottaa lukuelämyksiä romaanien ystäville tai kielimateriaalia runouden harrastajille.
– Tommi Melender: Liian nokkelien ja skeptisten laji
* * *
Tunnistan itseni Tommi Melenderin esseen lopusta (kaikki tämän postauksen esseesitaatit ovat kokoelmasta Mitä essee tarkoittaa? ellei toisin mainita) lainatusta katkelmasta. Tai ainakin kahdesta viimeisestä rivistä, sillä erityisen nokkelana en ole koskaan itseäni pitänyt, skeptisenä kyllä. En ole koskaan lukenut yhtään luovan kirjoittamisen opasta (sori vain, niitä kirjoittavat mahdolliset tutut, nyt tämäkin paljastui …), mutta käsittääkseni niissä luova kirjoittaminen mielletään usein runojen tai proosan tekemiseksi. Se on sääli ja suurta tuhlausta: moni potentiaalinen harrastajakirjoittaja vierastaa kumpaakin lajia. Runo vaatii kielellisesti toiselle tasolle siirtymistä ja romaanihenkilöiden rakentelu suunnatonta innostusta ja mielikuvitusta.
Ehkä tulevaisuus on valoisampi: tällä hetkellä essee on ollut paljon pinnalla julkisessa keskustelussa. Tommi Melender pohtii kirjoituksessaan myös esseen nousun syitä. Esseebuumin hän tyrmää harhaanjohtavana terminä, perustellusti: essee on marginaalinen laji edelleen. Melenderin mukaan kyse on etujoukkoilmiöstä, jossa tiedotusvälineet ovat kiinnostuneet pienen aktiiviporukan esille nostamasta aiheesta. Ja todellakin, tuoreempien esseistien tuotanto on vielä vähäistä, vaikkakin esimerkiksi (tai lähinnä) Savukeitaan kustantamat Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kokoelmat ovat saaneet niin paljon huomiota, että heidän voisi kuvitella kirjoittaneen jo kokonaisen esseetuotannon.
Selityksenä etujoukkoilmiö vakuuttaa, mutta kiinnostavaa on ottaa huomioon laajempi asiaproosan harrastuneisuuteen liittyvä ilmiö, verkkokirjoittaminen. 2000-luvun aikana nettiin on ilmaantunut tuhansia blogeja. Blogeja on monilta eri aloilta ja elämänalueilta, taso on kirjavaa ja tavoitteetkin vaihtelevat henkilökohtaisesta päiväkirjan pitämisestä ammattimaisiin asiantuntijablogeihin. Joka tapauksessa joukossa on paljon esseistisen kirjoittamisen laitamilla tai jopa ytimessä versovaa asiaproosaa, jossa blogikirjoittaja kertoo välillä faktoja ja välillä käy läpi omia kokemuksiaan tarkoituksenaan selvittää ajatuksiaan niin itselleen kuin mahdolliselle lukijalleenkin.
On perusteltua olettaa, että jossakin vaiheessa laajentunut harrastajapohja alkaa näkyä innostuksena haasteellisempaan kirjoittamiseen, viimeisteltyyn esseeseen. – Verkkokirjoittaminen lisää myös esseiden kysyntää. Itse olen viime vuosina seurannut paljon blogeja, ja mahdollisesti se on vaikuttanut lukutottumuksiini. Romaaneja tulee luettua vähemmän, sillä jotenkin fiktiivisten henkilöiden keskinäiset suhteet eivät jaksa enää kiinnostaa yhtä paljon kuin ennen. Blogit ovat kirjoittamisen/lukemisen tositelevisio-ohjelmia, hyvässä mielessä. Mutta useimmiten postaukset ovat kovin lyhykäisiä ja kevyitä – nälkä herää, vaan ei tule tyydytetyksi. Siksi blogien kautta asiaproosaan tutustunut lukija rohkenee tarttua myös esseekokoelmaan.
* * *
Verkkotekstin julkaiseminen on luonteeltaan toisenlaista kuin pysyvä teksti. Blogien ja foorumeiden tekstit ovat tapahtumia, reaktioita ja uusia avauksia. Tällainen kirjoitus on luonteeltaan hetkellistä tekstin julkiselle näyttämölle asettumista, ja koska kirjoittaminen on lähellä tapahtumaa, se toimii eri tavalla kuin valmiiksi laadittu teksti. Verkon agorat ovat pikemminkin julkisia näyttämöitä kuin kirjastoja.
– Risto Niemi-Pynttäri: Verkkoproosa (ntamo, 2007)
* * *
Hyvät, monipuoliset ja tyylillisesti taitavat blogipostaukset muistuttavat parhaimmillaan esseitä. Mutta tällöin ne eivät välttämättä ole enää parhaita mahdollisia blogikirjoituksia, sillä blogikirjoittamisen filosofiaan (tai ehkä voisi jopa sanoa poetiikkaan) liittyy piirteitä, joita painetuissa esseissä ei ole. Väitöskirjassaan verkkoproosasta Risto Niemi-Pynttäri esittääkin kiinnostavan ajatuksen verkkotekstien tapahtumaluonteesta. Esimerkiksi tämä postaukseni on Jäljen äänen etusivulla vain seuraavaan kirjoitukseen saakka. Vähitellen se alkaa painua ajassa taaksepäin, blogiarkiston uumeniin, josta satunnainen lukija sen kenties jonain päivänä löytää tiedonhaun tuloksena.
Eli toisin sanoen sinä, mahdollinen lukija, et pelkästään tällä hetkellä lue tekstiä vaan seuraat myös esitystä. Mikäli luet postausta Haluaisitko esseistiksi? huhtikuussa 2012, olet ajan hermolla ja voit osallistua kommenttilaatikossa tämän näytöksen interaktiiviseen osuuteen. Piakkoin esitys poistuu näyttämöltä: on se luettavissa senkin jälkeen, mutta tunnelma on hieman sama kuin katsoisi ohjelmaa Ylen arkistosta. Välittömyys puuttuu.
Henkilökohtaisesti minua innostaa verkkokirjoittamisessa myös se, että keskeneräisyys on sallitumpaa kuin valmiissa painotuotteissa (tästäkin Niemi-Pynttärin kirjassa puhutaan, mutta en nyt jaksa koko ajan kirjoitella sitaatteja). Virheet ja rakenteellinen sekavuus suvaitaan, sillä sekä kirjoittajat että lukijat ymmärtävät, että vain hetken aktiivisesti luettavana olevaan tekstiin ei kannata hukata liikaa voimavaroja. Keskeneräisyys luokin teksteihin omanlaistaan estetiikkaa: vaikutelmaa lisäävät kommentit, jotka saattavat viedä ajatuksen aivan vastakkaiseen suuntaan kuin alkuperäinen teksti. Ja juuri kun kommenttien tuloksena alkaisi syntyä jotakin uutta ja hienoa, niiden virta tyrehtyy. Ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa lueskelemaan samaa postausta ja sen kommenttilootaa, sillä uusia kiinnostavia tekstejä ilmaantuu koko ajan.
* * *
Näyttää kuitenkin siltä, ettei moniin nykyesseihin, ei minun eikä muidenkaan, millään mahdu riittävästi pohdintaa ja vasta-argumentteja. Voisi siis ajatella esseeteoksen laajentamista niin, että julkaistaisiin myös poisjääneiden ajatusten osio. Paras vaihtoehto olisi, jos poleemisille tai muuten varmoja mielipiteitä esittäville esseekirjoille voisi julkaista jatko-osan, jotka sisältäisivät muutaman harkitun vastapuheenvuoron. Siis harkitun, ei mitään keskustelusivukamaa.
– Jukka Koskelainen: Monta aavistusta kokonaisuudesta. Kertojasta ja esseen pakenevasta olemuksesta
* * *
Kun blogien asiaproosasta innostunut lukija tarttuu esseekokoelmaan, luultavasti hän ensimmäiseksi kaipaa kommenttilaatikkoa, mahdollisuutta tarkentaa esitettyjä ajatuksia, esittää vastaväitteitä ja yleensäkin osallistua keskusteluun – varsinkin jos essee on sävyltään julistava, omaa mielipidettään erinomaisena esille tuova. Jukka Koskelainen on samaa mieltä kuin moni muukin nykyesseistiikkaa kritisoinut: hänen mielestään esseiden pitäisi olla esseemäisempiä ja tarkastella asioita useammasta näkökulmasta.
Pohdiskelun ja vasta-argumenttien puutetta voisi Koskelaisen idean mukaisesti ehkä kompensoida ”jatko-osilla” tai vastineilla. Ehdotus on mielenkiintoinen, mutta samalla se osoittaa, kuinka peruuttamattomasti Internet on muuttanut kirjallisuuden kenttää. Esseiden lukijat ovat itsekin valveutuneita ja yleensä sekä valmiita että halukkaita ottamaan kantaa asioihin. ”Keskustelusivukama” voi pahimmillaan olla todella tasotonta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että moniäänisyyttä ei juuri tule lisää, jos toinen esseisti kirjoittaa vastineensa. Yhteentörmäyksestä herää vain uusia, ratkaisemattomia kysymyksiä ja keskustelunavauksia. Ehkä tekniikka (sähkökirja Internet-yhteyksineen mahdolliselle kirjaan liittyvälle keskustelupalstalle) tuo tähänkin pulmaan ratkaisuja.
Aihe on synnyttänyt paljon polemiikkia kirjallisuusaiheisissa blogeissa. Jos mahdollinen lukija haluaa välttämättä tuohon vyyhteen päänsä pistää (en erityisesti suosittele), jyvälle alkuun pääsee Kritiikin Uutisten päätoimittajan Aleksis Salusjärven blogista: Suuri esseekeskustelu. Sytykkeenä rönsyilevälle, ylilyönteihin sortuvalle ja asiaan vihkiytymättömän näkökulmasta sekavalta vaikuttavalle keskustelulle on ainakin osittain toiminut Kristian Blombergin alun perin Kritiikin Uutisissa julkaistu kirjoitus Kirjallisuus ilman muotoa, jossa hän esittää huolensa esseekirjoittamisen nykytrendistä. Blombergin mielestä sitä leimaa opettava ja itsevarma sävy. Valitettavasti Blombergin kirjoitusta on osittain luettu väärin: vaikka hän peräänkuuluttaa esseisiin moniäänisyyttä, samalla hän kuitenkin kiittelee voimakkaasti mielipiteitään esille tuovia Savukeitaan esseistejä. Kirjoittajina he ovat erinomaisia. Hän vain esittää toiveen, että esseen lajityypille tunnusomainen omien (tai esseen kertojaminän) ajatusten ja näkemysten monipuolisempi pohdiskelu saisi enemmän sijaa orastavassa suomalaisessa esseekulttuurissa. Esseen ei tarvitsisi olla ”valmiiksi ajateltu” vaan lukija voisi seurata, kuinka ajatus kehittyy, välillä haparoiden ja välillä eteenpäin loikkien.
* * *
Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä, etsiä langanpäitä, purkaa ja koota.
– Olli Löytty: Välimuodon estetiikka
* * *
Sitaatti on Olli Löytyn esseestä, jossa hän osuvasti pohdiskelee esseen luonnetta välitilan tekstinä, ”epäkeskona hybridinä”, joka ei ole tietotekstiä mutta ei fiktiotakaan. Tällainen välitilassa oleva muoto sopii olemukseltaan myös sisällölliseksi sillanrakentajaksi erilaisten katsantotapojen välille. Esseekokoelmassaan Kulttuurin sekakäyttäjä (Teos, 2011) Löytty kirjoittaa tekstejä, jotka eivät julista omaa näkökulmaansa vaan pyrkivät ymmärtämään muita ja myös omaa itseään muiden silmin. Löytyn määrittelemä esseen metodimaisuus tulee siinä hyvin esille. Essee onkin mielestäni parhaimmillaan ja omimmillaan itseymmärryksen välineenä.
Omaa itseymmärrystä lisätäkseni olen alkanut työstää mm. näitä blogikirjoituksiani esseistisempään suuntaan. Luontevana jatkona sille on tietenkin esseiden kirjoittaminen. Tämän vuoden alussa perustimme muutaman tutun kanssa esseepajan, jossa ideana on suunnilleen kerran kuussa kokoontua keskustelemaan omista ja muiden kirjoittamista teksteistä. Aihe on ollut vapaa ja kaikenlainen keskeneräisyys on katsottu pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi: hedelmällisintähän on tuoda teksti pajaan taottavaksi silloin, kun se on vielä punahehkuinen raakile.
Vaikka olemme kokoontuneet vain kaksi kertaa (emmekä vielä kertaakaan koko porukalla), paja on osoittautunut jo nyt elämykseksi. Essee (keskeneräinenkin/ keskinkertainenkin) on loistava perusta keskustelulle: kolme varttia yhtä tekstiä kohti tuntuu kuluvan nopeasti, ja silti siinäkin ajassa kirjoittaja saa muilta monta hyvää näkökulmaa ja ideaa tekstin kehittelylle. Keskustelussa usein 1+1 on enemmän kuin kaksi: sähköpostitse, chatin tai netin kommenttilaatikon kautta viestiessä vastaavaa taikaa ei synny.
Vaikka en päiväkirjaa pidäkään, silloin tällöin teen merkintöjä. Yksi sellainen löytyy esseepajan alkuvaiheesta tammikuulta.
* * *
19.1.2012 Torstai
Viikko on vierähtänyt. Suunnittelu on pitkällä, mutta kirjoittaminen vasta alussa. Virikkeeksi tulevaa varten tilasin Jorge Luis Borgesin tekstejä nettikaupasta: kirjoituskokoelmat Total Library ja Selected Non-Fictions, Selected Poems ja yhden Borgesin elämään ja tuotantoon perehtyvän teoksen. En lähde patsaita pystyttämään, mutta Borgesin jutuissa on jotakin tunnistettavaa: sellaista, mitä joskus haluaisin itsekin yrittää – omalla vaatimattomalla tavallani.
Suurin ongelmakin alkaa hahmottua. On vaikea löytää sopivaa olosijaa keveyden ja raskauden välillä. Liian helposti teksti taipuu kolumnityyliseksi, ja kun hakee ryhtiä, se muuttuu turhan abstraktiksi, akateemiseksi.
Jotta saan jotakin aikaiseksi, päätin ensin kirjoittaa kepeästi. Yksinkertaista on aina helpompi monimutkaistaa kuin monimutkaista yksinkertaistaa.
Laitoin juuri muille pajalaisille sähköpostia:
Hei
Jos Henriikka Tavi aikoo kirjoittaa runokirjan kuussa, niin kaiketi minäkin yhden esseen tapaisen yritelmän saan aikaan kolmessa viikossa. Luvassa teille tuolloin luettavaksi teksti, jossa (luultavasti)
– pohditaan mielikuvitusystävien ikääntymistä
– marmorinen fauni herää eloon
– kaivellaan Pompejin tuhkaa
Kunhan ensin kirjoitan sen. Joka tapauksessa suhtaudun tulevaan ehdottoman vakavissani, ja olenkin jo harjoitellut viljelemään latteuksia mahdollisia naistenlehtihaastatteluita varten:
”Minulle horisontti on pelkkä kuollut viiva. Se ei herää henkiin katsomalla – on muututtava itse”, toteaa Lehto esseekokoelmansa lähtökohdista.
– Yritän saada tuonkin mahtumaan tekstiin, sillä itseironia ei ole esseistille pahitteeksi.
Kolmen viikon kuluttua,
t. Penjami
* * *
Ensimmäisessä tekstissä esiintyi kyllä fauni, mutta Pompeji jäi haaveeksi. Sen korvasi kuvanveistoon liittyvä pohdiskelu. Ehkä tämä on sitä aitoa esseismiä: kirjoittaminen vie mennessään ja kulkusuunta saattaa muuttua yllättäen.
Huvittuneena luen tuosta Borges-tilauksestani. Siellä ne kirjat lojuvat kirjahyllyssä pinossa edelleen. Vain joitakin tekstejä olen satunnaisesti lukenut. Aluksi ajattelin, että kirjoitan pajaa varten yksinomaan kirjallisuusaiheisia esseitä, ja minua aina kiehtonut Borges vaikutti sopivan kunnianhimoiselta aiheelta. Mutta parin kerran jälkeen olen todennut, että liiallinen rajaaminen ei sovi esseekirjoittamisen filosofiaan, varsinkaan, kun kyse on harrasteluonteisesta vapaa-ajan toiminnasta. Sitä paitsi kirjallisuusaiheita varten minulla on blogi.
Aionkin siis kirjoittaa mistä tahansa, toki kirjallisuutta unohtamatta. Essee mahdollistaa ”minkä tahansa” aivan eri tavalla kuin runo (jossa hyydyn jo ensimmäisen keksimäni kielikuvan latteuteen) tai novelli (en jaksa kuvailla henkilöitä, en yksityiskohtia enkä varsinkaan maisemia). Essee ei ole vaikea laji kuten nuo kaksi, sillä siinä voi mennä suoraan asiaan.
* * *
Uskon ja toivon, etten ole ainoa blogikirjoittaja, jota essee kiinnostaa. Siksi tämän postauksen otsikko ei ole mikään tyhjä heitto vaan aivan vilpitön kannustus kaikille. Ja jos on tutuissa harrastajakirjoittajia, niin riittävän matalalla profiililla perustettu esseepaja on hyvä lisävirike (3–5 henkeä sopiva määrä: kaksistaan keskustelu jää pelkäksi palautteenannoksi ja viisi on taas melko maksimi, jos aiotaan saada tekstit luetuksi yhdessä illassa). Ilman deadlineja tekstit jäävät helposti tekemättä, ja muutenkin pajassa oma ajattelu alkaa tuottaa kipinää.
Erityisesti toivoisin, että esseepallosta nappaisi kopin mahdollisimman moni naisbloggari. Essee kun tuntuu olevan kovin miehinen laji. Itsekin muuten huomaan viitanneeni tässä postauksessa ainoastaan Mitä essee tarkoittaa? -kokoelman mieskirjoittajiin. En usko, että syynä on sukupuoleni, vaan se, että Maaria Pääjärven ja Bodil Lindforsin esseet ovat tyyliltään ja aiheiltaankin tällä kertaa sellaisia, etten saa niistä yhtä mutkattomasti napattua muutamaa riviä esseepuhetta oman juttuni höysteeksi. Mikä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat huonoja. Päinvastoin, pidin kummastakin. Pääjärvi matkaa Venetsiaan tekstissään Kaupunki pahvissa ja pohdiskelee esseen olemuksellista keveyttä kelluvasta kaupungista käsin. Ja Lindforsin esseen nimi jo sinänsä kertoo paljon essehtimisestä: Tie vailla nimeä.
Mutta Virpi Hämeen-Anttilalta liitän lopetukseksi lainauksen. Tekstissään hän ihmettelee, miksi esseekirjoittajissa on niin vähän naisia. Hämeen-Anttilan mukaan esseen kirjoittaminen vaatii itsensä korostamista ja vahvojen mielipiteiden ilmaisemista. Juuri niihin asioihin perinteisesti tyttöjä ja naisia ei ole juuri kannustettu. Vaikka sukupuoliroolit on haudattu, saattavat ne edelleen luoda varjojaan. Vielä suurempi syy lienee esikuvien puute: itsekin olen mieltänyt esseistiikan nuorempana ummehtuneeksi äijäkirjallisuudeksi. Kun ei ole naisesseistejä esikuviksi, on kynnys korkea.
Hämeen-Anttila kääntää heikkoudet vahvuuksiksi. Kukkoilu ja dandyily eivät ole ainoa mahdollinen tie esseistiikkaan. Ja koska jo pelkästään blogikirjoittajissa on paljon naisesseistipotentiaalia, Hämeen-Anttilan toiveeseen on helppo yhtyä.
* * *
Toisaalta naisilta luontuu hyvin sivuun astuminen ja sivusta tarkkaileminen. He ovat tehneet sitä pitkään. Naisilla on kyky itseironiaan. Ja intohimo yksityiskohtiin. He eivät halveksu triviaa, esseistin ruokamultaa.
Esteitä ei ole muualla kuin päämme sisällä. Naiset, odotan esseitänne.
– Virpi Hämeen-Anttila: Sivuun astumisen taide
jäljen ääni 
Ansiokas essee.
Ei koskaan tule mitään uutta, jos orjallisesti seuraa mitä muut kirjoittavat. Kirjoittajana luultavasti kehittyy, runoista proosaan…
Toisaalta kirjoittaminen on niin vaikeaa, että uuden tyylilajin opettelu ei käy käden käänteessä.
Essee on hyvä ilmaisu muoto
Vaikka olisi liian skeptinen ja liian laiska eikä läheskään tarpeeksi nokkela esseitä kirjoittamaan, ainakin voi lukea kirjan niistä… Kiitos kiinnostavasta jutusta, pitääpä kysyä tätä kirjastosta.
Jokke ja Booksy:
Kiitos, ja suosittelen todella Venhon toimittamaa kirjaa. Sen esseet ovat tyylikkäitä ja sopivalla tavalla kevyitä. Käy hyvänä johdatuksena esseistiikkaan. Jos ei ole varsinaisia esseekokoelmia juuri lukenut, niin viimeaikaisista voisin suositella kirjoista kiinnostuneille Kuisma Korhosen esseekokoelmaa Lukijoiden yhteisö. Siinä on hyviä, selkeitä ja ajatuksia herättäviä tekstejä lukemisesta ja kirjallisuudesta, ystävyydestäkin.
Essee on luettuna tuttu, ja esimes näitä blogikirjoituksia laatiessa se on siellä taustana mielessä, ja kirjoittaessa voi joskus huomata että tästä saisikin ehkä ihan tolkullisen esseen jos vähän hioisi ja laajentaisi.
Mutta joo, nettikirjoittelussa on vähän omat toimintatapansa ja tapahtuman luonne, ja niinpä niitä kirjoittaessa kun on aihe, pyöritellään vähän aikaa päässä mitä siitä haluaa sanoa ja sitten losottaa menemään. Ja sen jälkeen kun on kirjoittanut niin mieleen voi tulla jotain lisää jota voi sitten jatkaa kommenttilootassa.
Nettikirjoittelussa on toki myös eroja siinä että milloin (ja kuka) kirjoittaa enemmän selkeitä keskustelunavauksia ja milloin sellaisia self-contained (itseriittoisia?) tekstejä, joita niitäkin voi kommentoida mutta joiden sävy on kuitenkin suljetumpi. Jälkimmäinen on ehkä esseelle tyypillisempi muoto (ja ehkä myös mieskirjoittajille?)
Mielenkiintoinen olisi ajatus puhtaan skolastisesta esseestä, sellaisesta jossa aloitetaan kahdella vastakkaisella tekstillä joista kumpikaan ei edes yritä tarkastella asiaa monipuolisesti vaan puolustaa ehdottomasti omaa kantaansa, ja kolmas teksti sitten yrittää löytää synteesin näiden välille…
Esseenkirjoittamisen ongelma on minulle se, että olen enemmän reaktiivinen kirjoittaja kuin aktiivinen, jos aihetta tai näkökulmaa ei ole niin tyhjä paperi on tyhjä, kun taas vastineen kirjoittaminen on usein aika helppoa (mikä saattaa myös selittää nämä ylipitkät kirjoitukset toisten ihmisten kommenttilootassa). Puhtaassa esseessä tuo ei niin hyvin toimisi (varsinkin kun en usein lue uusinta kirjallisuutta, niin sitten päätyisi kirjoittamaan vastaesseen jollekin tekstille jonka joku on kirjoittanut vuonna 1994…)
Kiitos tästä. Tämä oli hienoa jatkoa esseekeskustelulle, jota nyt on käyty. Ja hieno jatko kommentiisi Blombergin tekstin alla. (Sen luettuani olisin voinut toivoa jatkoa, jos olisin vain ymmärtänyt toivoa.)
Niin. Minä oikeastaan voisin vastata tuohon otsikon kysymykseesi ”kyllä”. Yritelmiä siihen suuntaan on tekeillä. Tosin – valitettavasti – ilman esseepajaa.
Tekstiisi tekisi mieli vastata pidemmästi. Ehkä siihenkin löytyy vielä sopiva hetki ennen kuin ”esitys poistuu näyttämöltä”.
hdcanis:
Hyvä kommentti. Monet blogistit todellakin onnistuvat lyhyillä postauksilla avaamaan hyviä keskusteluita: usein ihan yksinkertaisista mutta tärkeistä huomioista liikkeelle lähteviä avauksia. Ihan harmittaa, kun tunnen olevani jotenkin sokea sellaisille. Taidan sitten lukeutua noihin itseriittoisiin tapauksiin, mutta onneksi näissä pitkissäkin jutuissa on paljon kommentoitavaa. Kommenttilootassa törmää ajatuksiin, joita ei itse ole tullut miettineeksi.
Mutta on netissä paljon sellaisiakin blogeja, joiden tyyli tuntuu itseriittoiselta siinä mielessä, että tekstit ovat jo jotenkin aivan valmiiksi mietittyjä eikä niihin uskalla enää mitään kommentoida.
Jäin miettimään tuota sinun tapaasi reagoida muiden teksteihin ja kommentteihin. Voisin kuvitella, että sinun tyylisellä kirjoittajalla tuollainen paja tai kirjoittajapiiri voisi olla avain tekstien hiomiseen ja kehittelyyn. Keskustelun myötä väkisinkin innostuisit tarkentamaan ja kehittelemään lisää.
Yksi ongelma on tietysti sopivan porukan löytäminen. Toinen ongelma aika. Ja kolmas se, että kyllä kirjoittamisharrastuksen nautinto monella on juuri siinä itsekseen työskentelyssä.
Jaakko:
Olet oikeassa: tämä on eräässä mielessä lisäselvitys kommenttiin, jonka kirjoitin tuonne Blombergin Luutii-blogiin. Ja toisaalta tämä on myös osittain teksti, jonka kirjoitin esseepajaa varten. Valitettavasti meidän oli muiden kiireiden takia peruttava huhtikuun kokoontuminen, mutta hieman muokkaillen esseekehitelmästä sai blogipostauksen – ja vielä ajankohtaisenkin.
Eiköhän tämä postaus taas sen viikon verran pysy etusivulla: kirjoitan nykyisin mieluummin pitkästi kuin usein.
Ja Jaakko: esseitä ehdottomasti! Niitä voi kirjoitella pöytälaatikkoon omaksi ilokseen tai suurempiakin päämääriä varten. Blogikirjoituksesta voi kehitellä esseen, mutta toimii se toisinkin päin: pidempää esseetä kyhätessään siitä saa helposti ainekset pariin kolmeenkin blogipostaukseen, joilla voi ikään kuin koetella ideoidensa toimivuutta.
Ei se paja ole tietenkään välttämätön. Mutta se tuo lisäarvoa, aivan kuten kommenttilaatikko blogissa.
Penjami,
tässä minä jouduin aikamatkalle.Suomenope-tätini, jonka luona asuin teininä, oli hyvin varhain sitä mieltä että minun pitää ruveta esseistiksi. Käski lukea Hagar Olssonia ja minä luin. Osasin niihin aikoihin vielä ruotsia.
Mutta rutiköyhänä opiskelijana ei ollut 60-luvulla muuta mahdollisuutta kuin aloittaa senttaaminen. Njoh, tottakai mm. kirjallisuutta yliopistossa opiskeleva kutsui itseään mielessään kriitikoksi, mutta senttari minä olin. Niihin aikoihin teatteri- ja kirja-arvosteluilla ELI. Ei elä enää, ei ole elänyt vuosikymmeniin.
Mutta noihin aikoihin päivälehtiä oli paljon ja ne julkaisivat säännönmukaisesti esseitäkin. Joita ehdin muutamia kirjoittaakin, ennen kuin lehdet lopettivat kulttuurisivujen rönsyilyn. Urheilu sen sijaan maakunnissa pitää kansan kunnossa oikein kunnolla.
Kyllä Penjami sinussa on esseistin vikaa. Jaaha, että työpajoja. Sellaisia tuskin syntyisi ikinä tässä kaupungissa. Entisessä läänivainaassa oli paljon hyviä kirjoittajia, niitä koottiin jonkin aikaa kulttuurilehteen. Sitten ihmiset hajosivat kuka minnekin.
Maanlaajuisestihan on tietysti niin että työpajoja varmaan syntyy ihan luontojaan Tampåere-Turku-Helsinki Bermudan-kolmioon, käyttääkseni kulunutta sanontaa, mutta nyt ilmeisesti esimerkiksi alueellisilta taidetoimikunnilta ollaan lopettamassa rahoja, jotka ovat olleet pieniä, joten se kaupunkimiljöö on sitten tulevaisuudessa ainoa mahdollinen, josta kirjoittaa.
Niinhän tässä on käymässä. Keskukset maassa kasvavat ja muu Suomi jää talvivaaroiksi, joilla on lupa saastuttaa loppu maa.
Ripsa:
Nykyisin ei senttarina edes tulisi toimeen, sillä kritiikit ovat usein aika lyhyitä (käsittääkseni tuo nimike tulee siitä, että piti saada tietty määrä palstatilaa kirjoitettua, ja sen mukaan maksettiin palkka?).
Minulla on onneksi palkkatyö erikseen, joten voin nauttia kirjoittamisessa amatööriyden iloista ja vapauksista. Siihen liittyy tuo aiemmin mainittu pajakin: sellaisen voi perustaa ilman mitään erillistä vetäjääkin, hieman samaan tyyliin kuin on lukupiirejäkin siellä täällä pitkin maata.
Mutta oikeassa olet siinä, että ihan joka paikassa tuskin on sellaista kirjoittajatoimintaa, että porukan saa aikaiseksi. Jos tuntee Jyväskylässä jonkun, joka kirjoittaa työkseen tai harrastuksekseen, hän luultavasti tuntee muutaman muun. Sama pätee varmasti tuohon mainitsemaasi Bermudan kolmioon. Jyväskylä on sen ulkopuolella, mutta täällä on pitkät humanistiset perinteet ja paljon aktiivista toimintaa, mikä tällä hetkellä näkyy esimerkiksi runoudessa.
Vaan älä suo kyynisyydelle liikaa sijaa (viitaten lopetukseesi). Ihmiset ne paikan hengen luovat eivätkä kaikki halua suuriin keskuksiin. (Tosin tuo Talvivaara on kyllä tyrmäävän hyvä sivallus …)
Olipa pitkä ESSEE!!! Pitkä mutta mukava lukea. Olet koonnut tähän paljon minullekin tuttua aineistoa. Välillä olin samaa mieltä, välillä eri mieltä, mutta kaiken mieluisin ”samaa mieltä” oleminen tapahtui tässä:
”Itse olen viime vuosina seurannut paljon blogeja, ja mahdollisesti se on vaikuttanut lukutottumuksiini. Romaaneja tulee luettua vähemmän, sillä jotenkin fiktiivisten henkilöiden keskinäiset suhteet eivät jaksa enää kiinnostaa yhtä paljon kuin ennen. Blogit ovat kirjoittamisen/lukemisen tositelevisio-ohjelmia, hyvässä mielessä. Mutta useimmiten postaukset ovat kovin lyhykäisiä ja kevyitä – nälkä herää, vaan ei tule tyydytetyksi. Siksi blogien kautta asiaproosaan tutustunut lukija rohkenee tarttua myös esseekokoelmaan.”
Sama juttu! Olin suorastaan hämmästynyt kun olin lainannut kirjastosta 8 teosta, jotka tuntuivat kiinnostavilta. Kun aloin ”maistella” niitä vuoronperään alusta, yksikään niistä ei vetänyt puoleensa. Jokaisen kohdalla tuli mieleen, että kirja on paksu ja tiheää ekstiä, mutta kuka ihme jaksaa siihen paneutua.
Tämä oli uusi kokemus kaltaiselleni lukemisen ahmijalle. Blogikirjoitukset ovat totta vieköön paljon mielenkiintoisempia, esim. Tämä. Tässä. Sinun kirjoituksesi. Jotenkin on tunne kuin saisi keskustella kanssasi. Olet lähempänä kuin kertaakaan kirjaa lukiessa kukaan sen henkilöistä, puhumattakaan sen kirjoittajasta. Kirjailija on kaukana, tavoittamattomissa. Eikä häneen saa yhteyttä, joten hän on joku ei-oleva. Ja pitäisi lukea ei-olevan kirjoittamaa pitkän pitkää tarinaa. Ei kiitos! :)
Huh. Onko tosiaan vaarana, että menettää kirjanlukutaitonsa ja alkaa sen sijaan kierrellä lukemassa erilaisia blogeja, jotka ovat jo erilaisuudessaan paljon antavia ja tosi mielenkiintoisia!?
Kun sitten yrittää kirjoitella kommentteja ja vielä jotenkin ylläpitää omaa blogiaan, mistä edes liikenisi aikaa kirjojen lukemiselle! Päivätöiden jälkeen on sen verran väsynyt, mutta blogeja jaksaa lueskella väsyneenäkin. Ja mikä ettei sitä voisi puikahtaa töiden välissäkin kurkistelemaan blogimaailmaan ja aina yhden kohteen voi siepata, se ei vie paljon aikaa. :)
Se, mikä minua huolettaa, on: blogeja on mielettömän paljon. Mistä löytäisi ne mielenkiintoisimmat. Varmaan suurin osa niistä jää tietämättä. Ja jos menee maailmalle, niille kielialueille, jossa kirjoitetaan englanniksi, tulee mahdottomuuden tunne. Joillakin englanninkielisillä sivustoille tapaan käydä, mutta ne ovat, niin kuin suomenkielisetkin, valikoituneet pelkästään sattuman kautta.
Liisu:
Kyllä, blogit valitettavasti viettelevät pois pitkän fiktion maailmasta lyhyisiin, ajankohtaisiin, herkullisiin, inspiroiviin ja todentuntuisiin postauksiin, joissa tekijät ovat lähellä ja vastaavat kommentteihinkin.
En ole tietenkään kirjallisuudesta luopumassa, mutta aika tarkkaan punnitsen nykyisin kädessäni teoksia, joissa sivumäärät alkavat nelosella, viitosella tai isommallakin numerolla. Lukeminen on nautinto sinänsä, mutta jos samalla käytetyllä ajalla saa kaksi hyvää lyhyempää kirjaa, valitsen usein jälkimmäisen vaihtoehdon.
Tommi Melender kirjoittaa tuossa esseeantologiassa omasta tympääntyneisyydestään juonivetoisiin romaaneihin. Hän kertoo anekdootin:
”Vanha vitsi kertoo saksalaisesta filosofista, joka joutuu kuoltuaan valitsemaan kahdesta kyltistä. Toisessa lukee ”Taivas” ja toisessa ”Luentoja taivaasta”. Saksalaisfilosofi lähtee muitta mutkitta suunnistamaan jälkimmäisen osoittamalle tielle.”
Melender jatkaa, että jos hänen pitäisi vastaavassa tilanteessa valita ”Iäisyys romaaneja lukien” tai ”Iäisyys kirjallisuusesseitä lukien”, hän valitsisi jälkimmäisen.
Muutama vuosi sitten olisin itse valinnut ehdottomasti romaanit. Enää en ole niin varma. Vaikka kyllä minä edelleen jaksan innostua hyvistä tarinoista ja ihmiskohtaloiden kuvauksista. Ja olen kai jossain määrin ikuisen poikamainen, sillä myös kliseiset trillerit ja kauhukertomukset viihdyttävät – kunhan niitä ei lue liian usein.
– Englanninkielisessä blogimaailmassa tulee seikkailtua toisinaan, mutta siinä kyllä menee helposti pää pyörälle. Tarjontaa on aivan liikaa.
Kirjoitin esseekokoelmaa seitsemän vuotta ilman mitään tavoitetta sen julkaisusta (ajatus esseekokoelmasta syntyi siis aikana, jolloin blogeja ei juuri vielä ollut – myöhemmin tulleena ajatus olisi varmaan muuttunut ennemminkin blogiksi). Nyttemmin potentiaaliset esseeaiheet tuntuvat muuttuvan blogipostauksiksi, postaussarjoiksi, lehtikolumneiksi tai tietokirjojen osiksi…
En yleensä käytä blogiteksteissä mitään ”välijuttuja”, koska ne eivät ole niin pitkiä. Painelen ahkerasti enteriä kyllä. Yhden tekstikappaleen blogissa pitäisi olla tosi lyhyt.
Jos tulee joskus kirjoitettua tosi pitkä postaus, käytän tekstimuotoisia väliotsikoita. Nettikirjoittamisessa suositellaan käyttämään nimenomaan niitä, parantaa tekstin silmäiltävyyttä.
Maija Haavisto:
Kirjoittaminen voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa, pöytälaatikosta blogiin tai blogista pöytälaatikkoon. Itselleni tämä paperisuuntautuminen on kiinnostavaa sikäli, että tulisi hidastettua kirjoittamisprosessia. Blogiin kirjoitettaessa julkaisen tekstin heti kun se on valmis: mutta pöytälaatikossa asiat voivat muhia ja kehittyä pidempäänkin. Ehkäpä molempi parempi.
Väliotsikointeja on tullut kokeiltua, mutta ne vievät heti postauksen tietotekstimäisemmäksi. Kun ei käytä väliotsikoita, syntyy minulle luonteenomaisempaa tekstiä. Mutta en ole kirjoittanutkaan koskaan tietopohjaisia artikkeleita: jos olisin, ajattelisin ehkä toisin.
Blogin luettavuus on tärkeää silloin, jos ote on ammattimainen ja tarvitsee blogia eräänlaisena oman työskentelynsä markkinointikanavana. Itse olen sulavasti luistanut verkkotekstimuotoilujen keskeisistä säännöistä.
Mutta lyhyistä kappaleista olen minäkin yrittänyt pitää kiinni. Ja paljon sitaatteja, kun kyse on kirjallisuusaiheista: ne tuovat vaihtelua tekstiin ja helpottavat myös osaltaan luettavuutta.
Sähköisen tekstin eräs erityisominaisuus on se, että se voi olla keskeneräinen tai että se muuttuu. Kirjoittaja siis voi muuttaa ja muunnella, muokata tai vaikka varioida sitä, loputtomasti.
Se ”vanhanaikainen” kansien väliin painettu teksti ei muutu, sitä ei voi muuttaa, emme vain ole vielä omaksuneet tai tottuneet sähköisen kirjoittamisen uudenlaisiin muotoihin kuin vain osittain. Uuden oppiminen vie aikaa. Sähköinen tekstimuoto on siis muuntautumiskykyisempi kuin teksti joka on painettu. Teksti elää verkossa toisella tavalla kuin kirjan sivuille painettuna.
Olen nyt reilu kaksi vuotta kirjoittanut opintoihin liittyen ison pinon lyhyitä ja pitkiä esseitä, ja vähän vaikuttaisi siltä että yliopistoissa essee-muoto on aika suosittu tapa laittaa opiskelijat miettimään ja ajattelemaan. Voi olla, en ole mitenkään varma, että siksi esseistä tulee myös yleisellä tasolla tietämisen tekstejä, liian valmiiksi pureksittuja juttuja.
Verkkoteksti on kohtalaisen lyhyt, kun ajattelen, että aika monet opintoihini liittyvistä esseistä on oltava vähintään 10 – 15 liuskaa. Sellainen on jo aivan liian pitkä esimerkiksi blogitekstiksi. Mutta sitä materiaalia toki voi käyttää – myöhemmin – vaikka mihin ja vaikka miten. Niiden sähköinen muoto mahdollistaa tekstin leikkelyn ja muokkailun suht pienellä vaivannäöllä.
Mitä lukemiseen tulee, niin kyllä minä mielelläni yhä luen pitkiä juttuja ja paksuja kirjoja, jos aihe ja käsittelytapa on kiinnostava ja jos teksti vetää. Mutta tuskin enää tuhannen sivun romaaneja tullaan julkaisemaan, eikä se välttämättä ole sen kummempi juttu, elämme toisenlaisia aikoja.
Tästä Löytyn ajatuksesta pidän:
Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä, etsiä langanpäitä, purkaa ja koota.
– Olli Löytty: Välimuodon estetiikka
Opinnoissa kirjoitettu essee kurssin suorittamiseksi on tosiaankin tietämistä mittaava teksti. Liian usein tällaiset opintosuoritukset jäävät ennemminkin jonkinlaisiksi kommentoiduiksi referaateiksi luetusta tenttikirjasta. Tällainen kokemus itselläni on opiskeluvuosilta: jos esseellä korvasi tenttikirjaa, niin lukeneisuus piti osoittaa tarkkaan. Toki omaa ajattelua piti tuoda esille, mutta sille oli asetettu rajat: ei voinut sivun parin jälkeen eksyä muihin aiheisiin.
Ehkä siksikin monien mielikuvissa esseet eivät näyttäydy kaikkine kaunokirjallisine mahdollisuuksineen. Kaunokirjallinen essee Montaignen hengessä ei niinkään mittaa tietoa ja tietämistä vaan pohdiskelua ja ajatusten koettelua.
Sitaatti Löytyltä on kohdasta, jossa hän mm. Pohtii esseekirjoittamisen tarpeellisuutta tutkijalle. Pelkkien tieteellisten tekstien parissa puuhastelu on liian hypoteesikeskeistä, mutta essee voi vapauttaa ajattelua, synnyttää jotakin uutta sattumaltakin.
Ja miksei samaa metodia voi käyttää muutenkin. Esimerkiksi blogiteksteissä!
Kiitosta vaan ajatukset liikkeelle laittaneesta tekstistäsi Penjami – esseestä, postauksesta, mikä se nyt onkaan nimitykseltään tai otsaleimaltaan.
Innostuin viimeistelemään tekeillä ollutta omaa tekstiäni, ja lisäämään sinne noita asteriskejakin. Asterixeja! Tulee julki tuota pikaa. Hitaasti kiiruhtaen.
Tuommoinen kirjoittajapiiri tuntuu ihanteelliselta, mutta onnituakseen vaatii paikkakunnalta tarpeeksi ”kriittistä massaa”. Kuten tuolla Ripsakin totesi.
En ole oikein jaksanut seurata meneillään ollutta suurta esseekeskustelua. Olennaisempaa kuin keskustella määrittelyistä on mielestäni käyttää aikaansa erilaisten esseiden lukemiseen, erilaisen ilmaisun lukemiseen ylipäätään, ja toisaalta itse kirjoittaa.
Tekstien paljous kyllä välillä ahdistaa, tunne siitä että en kerkiä tarttua kaikkeen kiinnostavaan – kirjablogeja seuratessa se tunne helposti saa ylivallan, siispä olen päättänyt seurata blogimaailmaa aivan vaan omassa tahdissani, yrittämättä olla ajan hermolla ihan jatkuvasti. Toiset lukevat pari kirjaa viikossa ja myös kirjoittavat blogiin pari kertaa viikossa – minulta se vaan ei luonnistu. Mutta hienoa on se, että on tämä vapaus ja mahdollisuus monenlaiseen.
Minulle väliotsikot tuntuvat varmaan luontevilta siksi, että olen toimittaja ja kaikki lehdet, joihin olen kirjoittanut (viimeisintä juttua lukuunottamatta) ovat jakaneet jutut väliotsikoilla. Ainoastaan tämä viimeisin jakaa jutut osiin, mutta ilman otsikointeja. Sinänsä kivempi, koska inhoan väliotsikoiden kirjoittamista. :-P Netissä ne ovat kuitenkin mielestäni tärkeämpiä kuin printissä, niin hakukoneiden kuin ihan ihmislukijankin kannalta.
Kirjoitan yleensä blogipostaukset etukäteen, pari päivää tai jopa pari viikkoa. Joskus saatan kyllä kirjoittaa aivan spontaanistikin ja painaa heti Julkaise. Kyse ei ole mistään ylettömästä hiomisen tarpeesta vaan enemmänkin siitä, että usein myöhemmin huomaa unohtaneensa jotain olennaista. Toki blogissa sen voi lisätä jälkikäteen, mutta silloin osa lukijoista ei sitä enää näe.
Joskus taas iskee inspiraatio ja saatan kirjoitella montakin kirjoitusta putkeen, mutta ei niitä ole järkeä julkaista niin (varsinkin kun blogini käsittelee muutamaa eri aihetta ja yritän käsitellä niitä suunnilleen tasaisin välein, esim. aiheesta X on joka 3.-5. postaus ja Y:stä ehkä vähän harvemmin, vaikka mitään tiukkoja sääntöjä en noudatakaan).
Eeva H:
Olen samaa mieltä: teot ovat puheita tärkeämpiä. Esseepuheen tarvetta voi kuitenkin toisaalta perustella juuri tuolla esseiden vähyydelläkin. On vaarana, että näkökulma siihen, mitä esseellä ymmärretään yksioikoistuu, kun tekijöitä on vähän. Valitettavasti sivutuotteena on henkilöityminen, sillä asioista on vaikea puhua yleisellä tasolla. Mielenkiintoista on ollut seurata, kuinka ärhäkkäästi itse kirjoittajat ottavat osaa keskusteluun. Toisaalta se on hyvä, toisaalta ehkä voisi valita senkin tien, ettei ota niin paljon kantaa siihen, mitä omista tekemisistä puhutaan.
Kiinnostava vaihtoehto esseekirjoittajana olisi seurata keskustelua sivusta ja myhäillen todeta, että onpa saanut mukavasti aktivoitua porukkaa. Teksteillä on ollut vaikutusta.
Vai pitääkö kirjailijoiden ottaa kantaa heidän teoksistaan kirjoitettuihin kritiikkeihin? Ehkä silloin, jos he kokevat tulleensa täysin väärin perustein teilatuiksi tai heidän tekstejään on luettu väärin (vaikka tuo jälkimmäinenkään ei ehkä ole osallistumisen syy: oletus siitä, että lukija kokisi tekstin samalla tavalla kuin itse sen on kirjoittanut, on mahdoton toteuttaa käytännössä).
Maija Haavisto:
Väliotsikoinnit selkeyttävät, mutta minua niissä hieman häiritsee liiallinen alleviivaava ote: jotenkin ne helposti luovat eräänlaisia ”lukuohjeita”, joista kyllä esimerkiksi selkeässä tietopohjaisessa jutussa tai vaikkapa lehtiartikkelissa on hyötyäkin. Eikä ne lukiessa haittaa minua, mutta kirjoittaessa: otsikoita on muutenkin vaikea keksiä, ja jos vielä väliotsikoitakin …
Ainakin WordPressissä Julkaise-nappi on petollisenkin helposti tyrkyllä. Olen huomannut sen erityisesti hankittuani kosketusnäytöllä toimivan iPadin. Jos vahingossakin hipaisee varsin suurta ja koko ajan sivupalkissa olevaa Julkaise-painiketta, postaus tulee julki välittömästi. Tuossa pitäisi mielestäni olla vielä lisäksi jokin varmistus, eli kysyttäisiin vielä sen jälkeen, haluatko julkaista tekstisi.
Yhden kerran olen jo tämän iPadin kanssa painanut vahingossa julkaisunappia, ja monta kertaa on ollut hilkulla. Hiiren kanssa samaa ongelmaa ei tietysti ole, mutta kosketusnäyttö on salakavalampi. Sama ongelma on tietysti esimerkiksi Facebookissa: kömpelöllä sormella tulee vahingossa hipaistua tykkää-nappulaa kun yrittää vaikkapa avata linkin.
Niinpä, teot ovat sanoja tärkeämpiä; silloinkin kun ne ”teot” ovat sanojen käyttöä. Mutta juu, keskustelu on kyllä tarpeen ja kyllä mielenkiintoistakin, ja onhan se esseen kirjoittaminenkin keskustelua… Ah, kaikki on kaikkea! Mistään ei saa kiinni…
Penjami, mainitset asioiden henkilöitymisen tässäkin esseekeskustelussa. Kun itse otin aiheeksi nyt viimeisimmässä blogikirjoituksessani musiikista käytävän keskustelun, kyse on silläkin saralla ihan samasta asiasta. Taidekeskustelu juuttuu henkilökysymyksiin aivan yhtä lailla kuin muutkin asiakeskustelut. Koska musiikin saralla olen vielä amatöörimpi kuin kirjallisuudessa, näyttää se asetelma oikeastaan aika hupsulta.
Pitänee sittenkin sukeltaa vähän tuohon esseesoppaan tarkemmin meikäläisenkin…!
Muistaessani: kiitos suosituksesta. Tämä oli ehdottomasti lukemisen arvoinen, yksi kesäkuun huippuja. Innostuin sitten Löyttyä ja Korhostakin hankkimaan.
Booksy:
Molempien parissa olen itsekin viihtynyt. Fiksuja tekstejä, mutta ei liian akateemisia. Esimerkiksi tuosta Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisöstä juontuu aika paljon ajatuksia tähän kirjablogikulttuuriinkiin, vaikkei siinä omaa esseetä ole aiheelle omistettukaan. Pidin myös kovasti siitä ajatuksesta perhepiirin lukijoiden yhteydestä: sen tärkeyden tunnistan omasta lapsuudestani ja samaa olen yrittänyt vaalia omien lastenikin kanssa.
Oivallista ja ajatuksia herättävää kirjoitusta. Esseet ovat myös minun lempilapsiani.
Vaan nyt testaan lyhyttarinoiden tuotantoa satunnaisten kävijöiden metroreitin varrella kokemista kummallisuuksista. Jutut syntyvät nopeasti ja enempiä ajattelematta, kieltä hiomatta. Mielestäni blogeja/postausta ei saakaan määritellä liian tarkasti ja kuvitteellisia rajoja tuleekin venytellä. Totta on, että lukemisesta voisi tehdä miellyttävämmänkin kokemuksen huomioimalla ulkoasun, tauotukset ym. paremmin, mutta katsotaan kantaako tämä tarinointi!
Kiinnostavaa. Ehdottomasti kannattaa laajentaa myös muihin metroihin, jos kaipaa eksotiikkaa. Pariisin metro on klassikko, samoin tietysti Lontoo. Lyhyttarinoissa on usein proosallisen esseen sointi!