Kysymys yhden sanan runojen (yhdensananrunojen?) luonteesta on omalla kohdallani paljastunut haastavaksi: luin Henriikka Tavin Huhtikuun (Poesia, 2012) jo kuukausi sitten, enkä vieläkään ole keksinyt tyydyttävää selitystä yhdensananrunojen toimintamekanismille. Ne ovat jonkinlainen runouden vastine minimalistiselle taiteelle, mutta toisin kuin vaikkapa Kazimir Malevitshin Musta neliö maalaustaiteessa, tekstin pelkistäminen yhden sanan mittaiseksi ei riisukaan kieltä ylimääräisestä merkitysten painolastista vaan paradoksaalisesti jopa lisää sitä.
Tavin Huhtikuussa on neljä osaa, niistä ensimmäisessä osassa on yhdensananrunoja, toisessa kahdensananrunoja jne. Otetaan esimerkiksi Tavin kokoelman ensimmäinen sanaruno:
syke
Jos syke on osa laajempaa tekstikokonaisuutta, se määrittyy yhteytensä kautta. Sydämen syke, kaupungin syke, musiikin syke jne. Siihen ei kiinnitä huomiota sen enempää kuin neljän kirjaimen lukeminen vaatii. Mutta kun syke muodostaa yksinään runon, vailla mitään määreitä tai selityksiä, se jättää kaikki mahdollisuudet avoimeksi: sykkeen merkityskenttä avartuu. Toisaalta, jos luen runon minimalisisessa hengessä, silloin paljastuu syke-runon muotoa ja semantiikkaa yhdistelevä kauneus: lyhyt neljän kirjaimen sana syke viittaa omaan olemukseensa, yhden sanan sykemäisyyteen. Jokainen sanaruno on sykäys, tyhjälle sivulle merkityksiä luova pulssi:
kalloni
Nyt alkaa sykkiä ohimossa. Koska mainitut syke ja kalloni on painettu Tavin kokoelmassa vierekkäisille sivuille, samalle aukeamalle, alkaa lukija väistämättäkin pohtia niiden suhdetta toisiinsa. Tämä onkin Tavin kokoelman toinen lukutapa: voi nauttia sanarunojen välisistä suhteista ja siirtymistä. Aukeama-efekti vaikuttaa myös muiden osien lukukokemuksiin. Kahden sanan runot muuttuvat aukeamalla neljän sanan runoiksi, kolmen sanan runot kuuden ja neljän sanan runot kahdeksan sanan runoiksi.
Mutta palataan vielä yhdensananrunojen maailmaan, vaikka omaa kokemustani peilaava lukutapani saattaa vaikuttaakin mahdollisen lukijan mielestä triviaalilta. Sitä se onkin – ja siitä huolimatta tai mahdollisesti juuri siksi se tuntuu oikealta Tavin sanarunojen kohdalla. Edetään hiljalleen runosta toiseen, annetaan sanojen tulla:
tehdas
Tämä sanaruno varsinkin ottaa/antaa merkityksiä suhteessa aukeaman kokonaisuuteen, sillä viereisen sivun runo on tehdastakin suurempi jättiläinen, romahduksestaan huolimatta:
Nokia
Sanarunoina tehdas ja Nokia onnistuvat olemaan lähitulevaisuutta ennakoivia: kokoelman kirjoittamisen aikaan huhtikuussa jätti-irtisanomisista ja esimerkiksi Salon tehtaan lopettamisesta ei vielä tiedetty. Vaikka Nokia onkin lunastanut paikkansa suurena kertomuksena suomalaisessa mytologiassa sotkan munan ja Sammon ryöstön rinnalla, silti näistä kahdesta sanarunosta tehdas on suosikkini. Tehtaan voima on IT-kuplaa alkukantaisempaa ja suoraviivaisempaa niin kone-merkitystensä, teollistumisen mahdollistaman yhteiskunnan kehittymisen kuin työhön liittyvien mielikuvien takia. Ja kuten Salon esimerkki taas kerran osoittaa, ihminen on tehtaastaan riippuvainen: ääneen lausuttuna tehdas on monessa kontekstissa poliittista runoutta hyvin tiiviissä muodossa.
* * *
Neljä esimerkkiä riittäköön: yhdensananrunot vaikuttavat onnistuneilta. On vaikea sanoa, kuinka paljon tästä voi laskea Henriikka Tavin luovien valintojen ansioksi ja kuinka paljon kyse on yksinkertaisesti sanoista itsestään. Siis tarkoitan, että vaikka jokainen tuntee sanojen monimerkityksellisyyden voiman, harvemmin lukija pysähtyy yhden sanan äärelle kovin pitkäksi aikaa. Sillä juuri aika tuntuu olevan olennainen tekijä tämäntyylisissä runoissa: kun ensiksi nopeasti silmäilin Huhtikuun läpi, se ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Mutta uudelleen luettuna, verkkaisesti edeten, olen alkanut pitää Huhtikuuta Tavin 12-sarjan tähänastisista runokirjoista vaikuttavimpana.
Syy ei ole niinkään yksittäisissä runoissa vaan kokoelman kokonaisideassa. Kahden edellä esitetyn lukutavan (runo kerrallaan tai aukeama kerrallaan) lisäksi kirjassa on vielä kolmas, kaikkein mielenkiintoisin ja oikeastaan aika hauskakin lukutapa, joka pakottaa lukijan selailemaan kokoelmaa edestakaisin. Runokirjan lopussa on sisällysluettelo, josta paljastuu, että jokainen neljästä osiosta (joista siis ensimmäisessä yhdensananrunoja, toisessa kahdensananrunoja jne.) noudattaa samaa otsikointia. Esimerkiksi jokaisen osion kymmenennellä sivulla on runo, jonka otsikkona on Lapsuus. Jos haluaa tietää, mitä Henriikka Tavi lapsuudesta runoilee, on etsittävä jokaisesta osiosta oikea sivu ja luettava sitten runot peräkkäin. Kun lukee kokoelman tällaisina neljän runon kokonaisuuksina, Huhtikuun hienous alkaa hahmottua.
* * *
Lapsuus alkaa numerosarjalla:
952-55016
Minun lapsuudessani se oli 951-810086. Mielikuva on voimakas: tunnen paksun puhelinluettelon ohuen ohuet sivut sormissani, niiden tuoksun ja sen miten lankapuhelimen kierteistä muovijohtoa oli hauska venyttää. Vietin lapsuuteni synkeitä vuosia Kouvolan suunnalla (jonka henkisestä ilmapiiristä Pirkka-Pekka Peteliuksen draamasarja Kymenlaakson laulu kertoo kaiken oleellisen), joten samassa puhelinluettelossa oli tuo 952-suuntanumerokin. Sitä tarvitsi ainakin Kotkan ja Haminan suuntaan soitettaessa. Tämä tieto houkuttaa miettimään biografistisen tulkinnan mahdollisuutta: Henriikka Tavi on syntynyt Vehkalahdella (ks. Teoksen kirjailijaesittely), joka sijaitsee Kotkan ja Haminan välissä.
Lapsuuskuvaus jatkuu kahden sanan runolla (yritän asemoida sanat suunnilleen samalla tavalla kuin ne ovat kokoelmassa), joka vaikuttaa viittaavan omakotitaloon:
pannuhuoneeseen
apukeittiöön
Itse asuin rivarityylisessä paritalossa, jossa tuollaisia jännittäviä tiloja ei ollut. Tilat ovat näin rinnastettuna myös jännitteisiä: vaikka asiahan on voinut olla päinvastainenkin, niin perinteisesti nuo ovat vahvasti sukupuoliroolittuneita tiloja. Molemmat ovat myös katoavaa sanastoa: apukeittiön sijaan puhutaan nykyisin kodinhoitohuoneesta ja ne öljynhajuiset pannuhuoneetkin ovat uudemmissa omakotitaloissa vaihtuneet moderneiksi lämpökeskuksiksi.
Vanhan suuntanumeron perusteella runon lapsuuden ajankohtaa on vielä hankala määrittää (vanhat numerot olivat käytössä 90-luvun puoliväliin saakka), mutta kolmen sanan runo antaa vihjeen:
parketti kohdevalot
lemmenlaiva
Aletaan liikkua sellaisella alueella, että en ole aivan varma, onko nostalgian tarkoitus herättää positiivisia vai negatiivisia tuntemuksia. 80-luvun televisiosarja Lemmenlaiva oli melkoista saippuaa. Kotona ei muistaakseni sarjaa seurattu, mutta isovanhempien luona vieraillessa sitä tuli muiden mukana katseltua – aivan riittävän monta kertaa. Parkettiakaan meillä ei ollut, mutta kokolattiamaton muistan. Se oli pakko jossain vaiheessa poistaa, käytännön syistä lapsiperheessä, jossa oli myös koiria. Parkettilattia oli tuohon aikaan vielä hivenen hienomman ja laitetumman sisustuksen merkki, ainakin vanhemman, sodan käyneen ja rintamamiestaloja rakentaneen sukupolven mielestä. Nykyään sanalla ei ole vastaavaa kaikua.
Lapsuus-runo monimutkaistuu, kun sanoja tulee lisää, mutta silti lapsuuden kuva välittyy lukijalle:
Enso-Gutzeit suolaheinä
tulppaaneja Matinsaari
Tulppaanien kukkimisesta ne lapsuuden kesät alkoivat – tai tuomen, tai mistä milloinkin. Minäkin olen syönyt lapsena suolaheinää. Ja ketunleipää. Monet ovat: voisin kuvitella sen olevan jonkinlainen eri sukupolvia yhdistävä kaunis lapsuuskokemus. Valitettavasti luonnonkasvien maistelu taitaa olla pikkuhiljaa vaipumassa unholaan, sillä monet nykyvanhemmat hädin tuskin osaavat nimetä yleisimpiä puitakaan. – Lapsuuden kesien kontekstissa Matinsaari kuulostaa kesänviettopaikalta, kenties mökkisaarelta, jossa on uitu ja veneilty. Edellistä arvailua paremmin tunnistan Enso-Gutzeitin. Mikäli ollaan Haminan suunnalla, kyse lienee Alvar Aallon suunnittelemasta Summan paperitehtaasta, joka sekin on nykyisin mennyttä: tehdas suljettiin 2000-luvulla.
Jokunen vuosi sitten tehtaan osti Google uutta palvelinkeskustaan varten. Voi olla, että jokin tänään tekemistäni tiedonhauista on kulkenut Summan kautta. Tiedonvälityksen raaka-aineen kehto, sanomalehtipaperitehdas, on muuttunut valtavaksi tietovirtojen lähteeksi. Jos viettää tällä hetkellä lapsuuttaan informaatiotehtaan varjossa, symboliikka on aivan toisenlainen kuin 80-luvun sellunhajuisessa maisemassa.
Lapsuus-runoissaan Tavi tiivistää kymmeneen sanaan paljon, paljon.
* * *
Sisällysluettelo ei kuitenkaan ole mikään ristiriidaton lukuohje. Lapsuus avautuu helposti, mutta joidenkin otsikoiden kohdalla on vaikea päästä jyvälle, mistä on kyse. Yksisanaiset otsikot (esim. Vertaus, Ruumis, Luonto) toimivat hyvin kokoelmassa, jossa yksittäiset sanat ovat itsessään jo eräänlaisia kokonaisuuksia, pieniä maailmoja. Mutta sellaiset otsikot kuin Leikki&liimaus, Lyriikka&hattu ja Leikkaa&elämänkaari tuntuvat säröiltä tehokkaassa ”sykemäisyydessä”, johon koko Huhtikuun idea perustuu. Lukijana olisin nauttinut enemmän Lapsuus-tyylisistä, yksiselitteisyydessään moniulotteisista otsikoista.
Ja siis mikä ihmeen hattu? Lyriikan ymmärrän hyvin tuossa Lyriikka&hattu-otsikossa, sillä siihen liittyvät runot marssittavat esille runouden kuvastoa (silmä, savu, lintu, sade, ruusu jne.). Mutta hattu tuntuu täysin sopimattomalta (vai onko kyse siitä Eino Leinon lierihatusta?). Alankin epäillä joidenkin otsikoiden vaikuttimia: tuntuu siltä, että ne pyrkivät opastamisen sijaan pikemminkin harhauttamaan lukijaa. Ehkä runoilija on halunnut välttää liian ohjailevia otsikoita ja on siksi luonut niihin sisäistä ristiriitaa.
Vahvistusta epäilylleni saan otsikosta Väärinkirjoitus, johon kuuluu sellaisia hauskoja sanoja kuin barbababa, viirus ja huuhkaaja. Mutta neljänsananrunojen osiossa Väärinkirjoitus-runo onkin tällainen:
UV UVI
UTVA UT
Miksei, voihan sitä ajatella että lyhenteet ovat väärin kirjoitettuja sanoja. Kuitenkin kaikki ovat täysin korrekteja: ainoastaan tuota UTVA:a näkee joskus myös muodossa HUTVA, joka korostaa sitä, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta on nimenomaan hallituksen, ei eduskunnan valiokunta. – Parempi selitys löytyy saman aukeaman viereiseltä sivulta, jossa on seebra ja kolme muuta hassua eläinnimeä. Oli kyse sitten tarkoituksellisesta sivujen vaihtamisesta tai painoteknisestä virheestä, viesti on selvä: sisällysluettelon otsikot antavat vinkkejä tulkintaan, mutta lukijan on myös itse pysyteltävä valppaana. Runoudessa mitään ei saa ottaa liian annettuna.
* * *
Itse aloin pelätä niin paljon jymäytetyksi tulemista tuon Väärinkirjoituksen takia, että varmuuden vuoksi tein kokoelmasta tarkat muistiinpanot. Tajusinkin juuri luoneeni konseptualistisen runoteoksen: olen kopioinut Henriikka Tavin Huhtikuun kokonaisuudessaan, sanasta sanaan. Enää ei siis ole varaa pitää järjettömänä Kenneth Goldsmithin projekteja (ks. aiempi postaus Helmikuusta).
Omalla kohdallani työmäärä ei kuitenkaan ollut yhtä mittava. Tavin kokoelmassa on 56 runoa, joissa on yhteensä 130 sanaa ja neljä geometristä merkkiä: piste, viiva, kolmio ja neliö. Sain ne mahtumaan yhdelle A4-arkille, käsin kirjoitettuna. Kokemus oli kieltämättä inspiroiva, mutta en silti aio vakiinnuttaa jäljentämistä lukumetodikseni (varsinkaan nyt, kun minulla on luvussa Leevi Lehdon hieno, yli 800-sivuinen käännös, James Joycen Ulysses). Tällä kertaa kopioimiseen oli erityinen syy: halusin muuttaa runojen järjestystä ja tuoda selvemmin esille runokirjassa hieman hajallaan olevat, sisällysluettelon mukaiset neljän runon ketjut. Samalla syntyi eräänlainen rinnakkaisteos, Huhtikuu(B).
Mahdolliselle lukijalle en kuitenkaan samaa metodia suosittele. Paljon hauskempaa on Henriikka Tavin runokokoelman selailu oikeita sivuja etsien. Leikinomaisuus yhdistyy sanojen merkitysten pohdiskeluun. Voi kokea jotakin (Tavin erästä sanarunoa lainatakseni):
UUTTA!
* * *
Huhtikuu on vuoden 2012 aikana julkaistavan 12-osaisen teossarjan kolmas osa. Jäljen ääni seuraa Henriikka Tavin projektin etenemistä:
Henriikka Tavi: Maaliskuu 3/12
Huhtikuun teksteihin voi tutustua Poesian sivuilla (PDF-tiedosto).
jäljen ääni 
Kiitos paljon tästä ajatuksia herättävästä ja rauhoittavasta tekstistä. Itse pysähdyin jo sykkeeseen, hengitin. Tulkintasi ja pohdintasi myös kiinnostavia. Tutustun varmasti.
Linnea:
Kiitos kommentistasi! Tällaisissa mahdollisimman yksinkertaisissa, yhden-kahden-kolmen-neljän sanan runoissa on jotakin erikoista magiaa. Ja niiden tekemisen voisi kuvitella olevan helppoa – mitä se ei kuitenkaan ole.
Kokeeksi kirjoitin muutaman. Laitoin yksittäisiä omasta mielestäni voimakkaita sanoja paperiarkeille ja tuijottelin niitä sitten aikani: mutta mikään niistä ei ”herännyt henkiin”. Kaikki kirjoittamani sanat alkoivat vaikuttaa korkeintaan naiiveilta (”lempi) tai yksinkertaisesti latteilta (”kaali”). En ymmärrä, mikä niissä meni niin pahasti pieleen. Ehkä kyse on siitä, että tällaiset yhdensananrunot toimivat vain, jos ne on jonkun toisen kirjoittamia. Silloin tavalliseenkin sanaan tulee jotain arvaamatonta, tuntematonta.
Tai sitten todellakin täytyy olla oikea runoilija onnistuakseen. Jos Henriikka Tavi pitäisi yhdensananrunojen kirjoittamiskurssin, ilmoittautuisin heti …
Kuvaillun arkkitehtonis-kabbalistisen rakenteen perusteella tämä kuulostaa kyllä kiinnostavalta teokselta, mutta mieleen tulee sitten niitä kysymyksiä että onko näissä runoissa vihjattu ”minä” kirjoittaja itse, eli kun puhutaan lapsuudesta niin puhutaanko Henriikka Tavin lapsuudesta?
Tuo on myös mielenkiintoinen ajatus että miten kirjoittaja itse voi kokea yhdensananrunot, nouseeko niissä itsekritiikki niin korkealle ettei niitä voi enää käsitellä, kun ne tulevat liian valmiissa viitekehyksessä…
Lyriikka&hatun se hattu voisi viitata hatusta vetämiseen, eli laitetaan osio jossa on vain satunnaisia runouden suosimia käsitteitä…
hdcanis:
Lapsuus-runojen maisema voisi viitata Etelä-Kymenlaaksoon ja aikakausikin tietysti sopisi runoilijan omiin vaiheisiin, mutta oikeastaan näissä runoissa ei ole mielestäni kovin suurta merkitystä, kenen lapsuudesta on kyse. Huomionarvoista runossa on esimerkiksi:
– Lapsuuden fiilis ja kuvasto voidaan välittää kymmenellä sanalla: siinä on jotakin helposti jaettavaa. Tavi ei myöskään kirjoita tuosta lapsuudesta mitään ”tyttö”-juttuja tms. eroja luovaa. Uskon, että esim. suolaheinä tuo monelle lapsuudesta tietynlaisen karvaan maun mieleen (varsinkin, jos maisteli suolaheinää muutenkin kuin alkukesästä …)
– Katoavaisuus. Monet noista sanoista eivät enää merkitse mitään muille kuin sellaisille, jotka ovat ajan itse kokeneet. Jonkinlaisen sukupolvikokemuksen tai jopa viitteitä yhteiskunnan murrokseen voi tiivistää myös aika pieneen.
Ja kiitos tuosta hattu-huomiosta! Sehän on todellakin klassinen tapa tehdä satunnaisuuteen perustuvaa runoa, kirjoitetaan (tai leikataan lehdestä) yksittäisiä sanoja paperinpaloille, laitetaan ne hattuun, ja tehdään sitten runoa ”hatusta vetämällä”.
Tämä kiinnosti sen verran, että kävin Henriikka Tavin blogissa 12, kustantajien sivuilla ja luin Suomen Kuvalehden jutun, josta selvisi mikä on ainakin yksi motiivi julkaista kirja per kuukausi (”Teen väitöskirjaa ja 12-runoteossarja on väitöskirjan taiteellinen osuus” SK: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kirja-joka-kuukausi-palkittu-runoilija-henriikka-tavi-testaa-voiko-runoilla-elaa).
Ansiokas postaus sinulla, joka herätti minut tutkimaan laajemmin tätä. Minusta tällainen runoteos voi toimia vain osana kokonaisuutta niitä muuta 11 tarvitaan. Yleensä en pidä näin minimalistisista runoista.
Teoksen eduksi voi sanoa ainakin sen, että ilmaisutapa on erilainen. Luultavasti hankin koko teossarjan jostakin jolloinkin ja tutustun tähän.
Kiinnostaa.
Jokke:
Hyvä linkki, en ollut lukenutkaan tuota Suomen kuvalehden juttua. Nyt on kolmasosa projektista valmiina, mutta Tavin blogista päätellen hän alkaa olla jo melkoinen superkirjoittaja: työstää kolmea kirjaa yhtäaikaa (tai ainakin Toukokuuta ja Kesäkuuta, ja heinäkuuhan alkoi jo).
Olen ihastunut tuohon ”taviaaniseen” kalenteriin, jolla deadlinejen venymisiä kuvataan: sen mukaan 1.7. = 31.6. = 52.5.! Heti kun vain sellainen tilanne tulee, aion itse käyttää vastaavaa kaavaa.
Tuosta 12-sarjan kirjoista kokonaisuutena olen kanssasi sekä samaa että eri mieltä (Lue: kummassakin näkökulmassa on puolensa.) Tähänastisista Tammikuu tuntuu itsenäisenä kokoelmana ehkä vaisuimmalta – ennemmin luen sen tunnustelevaksi aloitukseksi projektille. Muissa osissa on selkeämmin jokin hieman ”erikoinen” kokonaisidea, kun Tammikuu on tavanomaisempaa, jossain määrin minäkeskeistäkin lyriikkaa.
Maaliskuun luin itse Tavin aiemman Esim. Esa -kokoelman ”esarunojen” jatko-osana. En osaa hypätä ulos omista vahvoista ennakkoasetelmistani (postauksessani Maaliskuusta totesinkin Esim. Esan olleen minulle lukijana tärkeä teos) miettimään, millaiselta Maaliskuu vaikuttaa ”puhtaalta pöydältä luettuna”.
Helmikuu ja Huhtikuu ovat mielestäni näistä parhaiten itsenäisenäkin toimivia runokirjoja. Helmikuun konseptualistisen runouden metodiikka sopii 12-sarjalle luonteenomaiseen dokumentaariseen tyyliin. Ja Huhtikuu on oivaltava. Molempien ainoa ongelma on oikeastaan juuri tuo aika: varsinkin Huhtikuusta voisi saada ajan kanssa työstettynä ja nimenomaan laajennettuna aika hienonkin minimalistisen runoteoksen. Hyvä se on jo nytkin, mutta jotenkin tuntuu, ettei idean kaikkia mahdollisuuksia ollut vielä hyödynnetty.
Olet kyllä silti oikeassa siinä, että kokonaisuutena 12 toimii parhaiten. En tiedä, mitä vielä on tulossa, mutta jos vain Henriikka Tavi jaksaa ideoida uusia juttuja (siis tehdä 12-sarjan kirjoista jatkossakin erilaisia), on 12-sarja kokonaisuutena luettuna melkoinen tutkimusmatka runouteen.
Jatkokommentti:
Niin, aiemmin olen kirjoituksissani 12-sarjasta miettinyt ”keskeneräisyyden estetiikan” mahdollisuuksia ja nyt kuitenkin toivoisin Huhtikuulta vielä enemmän. En kuitenkaan näe tässä mitään erityistä ristiriitaa: Huhtikuu on konseptiltaan sellainen, ettei se oikein voisi toimia keskeneräisenä. Se kun perustuu tekstikiteille, sanarunoille, joita ei enää oikein voi katkoa tai jättää kesken.
Täysin eri asia on vaikkapa proosaruno, joka alkaa yskiä ja katoilla kesken kaiken, haipua fragmentaarisiksi paloiksi ja käynnistyä taas uudelleen parin tyhjän sivun jälkeen, vaipuen kuitenkin yhtäkkiä käsinkirjoitetuiksi työmuistiinpanoiksi, ranskalaisiksi viivoiksi ja vaihtoehtoisiksi runon aloituksiksi, kunnes kone taas käynnistyy ja tulee muutama kirkas hetki – ja sitten kuvio toistuu, tai varioituu, tai jotain mitä en tässä keksi.
Hyvää argumentaatiota. Keskeneräisyyden estetiikan puolesta liputan, sillä tunne ja intuitio häviävät perfektionismin alta :)
Tuo tekstikide on kaunis ilmaus. Kiitos muuten näistä Tavi-jutuista. Vaikka en ole itse innostunut toistaiseksi Tavin runoja laajemmin lukemaan, jotenkin sinun tulkintojasi ja pohdintojasi niistä on ollut kiehtovaa seurata. Heh, äärimodernia kulutuskulttuuria… näemmä ainakin tässä tapauksessa välitetty kokemus kelpaa autenttista paremmin.
Booksy:
Kiitos kommentistasi – ja tuota samaa tulee paljon harrastettua itsekin. Kirjablogeista on kiinnostavaa lukea lukukokemuksia esimerkiksi elämäkerroista, joihin periaatteessa voisin tarttua mutta syystä tai toisesta en kuitenkaan. En usko, että tällainen välitetyn kokemuksen vastaanottaminen on kirjailijaltakaan pois: se tuo tietynlaiseen lähituntumaan potentiaalisia lukijoita, jotka muutoin eivät välttämättä olisi kirjasta edes kuulleetkaan.
Siis varo vain: näiden luentojen seuraaminen voi olla petollista – saatat vielä hurahtaa Tavi-faniksi …
Ei ole netin kautta lukiessa hauskaa se selailu otsikoitten mukaan. En tiedä onko kyseessä kolmetoista kymmensanaista runoa vai 52 erillistä runoa, joista kullakin on yhteinen otsikko joka kolmannentoista runon kanssa – ja geometriat välissä. Ehkä joissakin runoissa on jotain sisäistäkin geometriaa niinkuin neliöosaston runojen ylempäin ja alempain viivain muodostamat lineaariset säkeet. Kai niissä joku Tavifa-niksi piilee, ja onnistuneesti. Tykkäsin siitä Toisto-osiosta. Verbeihin saa latattua paljon ladinkia.
Jeps, eipä taida Huhtikuun käyttöliittymä olla helppo PDF-tiedostona. Tuo Toisto-osio on kieltämättä hieno: jo ensimmäinen yhdensananruno, ”hautuu”, on hyvin valittu. Moni kun kutsuu hautausmaata hautuumaaksi. Niin haudassa makaaminen kuin hautuminenkin perustuvat toistoon, toki yhteyden pohtiminen (onko haudassa oleminen hautumista?) voi tuottaa outoja mietteitä.
Hei joo, Kiitos Penjami tarkasta luennasta. Täytyy tosiaan tunnustaa, että tuo havaitsemasi väärinkirjoitus / sanaa lyhyemmät sekavuus on ihan selkeä moka. Syytän kiirettä. Tää opus ois kieltämättä kaivannut enemmän aikaa.
Henriikka:
Kiitos täsmennyksestä, selvisi tämäkin. Onneksi kyseisessä kohdassa toisen runosarjan otsikko on juuri ”Väärinkirjoitus”, niin ei taitossa tapahtunut virhe haittaa niin paljon, päinvastoin. Juuri tuon otsikon takia itse ajattelin, että ratkaisu olisi tietoinen koukku …
Näitä syväluotaavia arvioitasi on kyllä ihana lukea! Ja Henriikka Tavi sopii just nappiin tällaiseen analysoitiin. ;-)
Reeta Karoliina:
Kiitos! Ja koska huomasin sinunkin käyneen kommentoimassa tuota Kirjakon mainiota ”mutuhuttu”-määrittelyä (jonkinlaisena selvityksenä Tuula-Liina Varikselle ja muille kirjablogimaailmaan vihkiytymättömille), viittaan siihen ja erityisesti kohtaan seitsemän. Jotain tällaista itsekin luennan ja kritiikin välimaastossa liikkuvissa teksteissä tavoittelen:
Jos se Tuula-Liina Variksen mielestä on ”mutuhuttua”, niin voin vakuuttaa olevani samaa mieltä kuin Kirjakko: ”mutuhuttu” on upea tekstilaji. Kirjakon hauska kirjoitus kirjablogien tyylistä on muutenkin osuva: kirjablogit tavallaan täydentävät kritiikkejä – eivätkä ne aina välttämättä perusideoiltaan edes kovin kaukana ole, Blogi on usein yleistajuisempi ja teksti lukijan kannalta omakohtaisemmin esitettyä, mutta ei tällainen tyyli tarkoita automaattisesti sitä, että kirjoitus olisi taidepuheena ala-arvoista.
Varsinkin runokokoelmien käsittelyyn omaa lukukokemusta tarkasteleva tyyli sopii hyvin, esimerkiksi tähän 12-sarjaan. Hyvin objektiivisia arvostelun kriteerejä kun ei tällaisesta kokeilevammasta runoudesta oikein tahdo kritiikin traditiossa löytyä. Omakohtaisuus ja lähiluku toimii varmemmin.
(Kirjakon mainio ”mutuhutu”-postaus täällä.)
Penjami,
minä en kyllä jaksaisi noin pitkää yksisanaisuutta. Voisin, jos osaisin nuo alkeelliset laskutoimitukset, mutta insinöörin äitinä en uskalla osata.
Tuohon kriitikko-juttuun osallistuin FB-sivulla, mutta siellä ei tietenkään voinut sanoa miltä tuntuu olla kriitikko. Meillä oli Tampereen yliopiston Draamastudiossa kriitikko/dramaturgi -linja, joka oli tiukka 3-vuotinen kurssi plus silloinen hum.kand. päälle. Kritiikissä mm. Silvasti, joka oli joviaali ja hyvin vaativa. Väinö Kirstinäkin siellä käväisi, mutta en kyllä muista yhtään mitä se opetti.
Tämä tuli mieleen Aleksis Salusjärven Kritiikin uutisten vastineesta. Aleksis opettaa jossain kritiikin tekemistä. Toivon että panee opiskelijat kirjoittamaan jatkuvasti, muuten ei onnistu, ei tule hyviä kriitikoita.
Lehtijutut ovat pienentyneet olemattomiin ja on täysin ymmärrettävää että ihmisten tekee mieli kirjoittaa pitempiä juttuja ja ne onnistuvat netissä, blogeissa tai muualla.
Kriitikko siis kirjoittaa lähinnä yleisölle, lukijoille, ei niinkään kirjailijoille. Tämä meidän kaikkien pitäisi muistaa. Sitä paitsi: kirjailijoilla ei välttämättä ole enää kustantajia, joten missäs proosa sitten tulevaisuudessa näkyy?
Runous on helpommin sulateltavaa ruudulta luettuna. Siis silloin kun se on lyhyempää. Tavi on käsittääkseni ihan oikea runoilija. Mutta en ole perehtynyt hänen runoihinsa niin paljon että uskaltaisin sanoa niistä yhtään mitään. Useimmiten en uskalla sanoa runoista mitään.
Minusta ehkä tuntuu siltä että runo on sinällään jo sisältänyt kaiken. On vaikea ruveta kaiken sisältävyyttä repimään aukikaan, vaikka se voisi auttaa lukemista, eli: jos saan aikaiseksi vaihtaa printteriin musteen (yleensä työhuone värjäytyy mustaksi…) niin ajattelin printata kuukaudet. Siihen asti nämä sinun postauksesi aika lailla kertovat minulle missä mennään.
No, minulla on muutama muukin projekti kiehumassa.
Tavi on palkittu esim. Esa -teoksestaan. Tutustuin likipitäen koko Tavin tuotantoon kirjaston antimen kautta. Tavi vaihtelee tyyliä usein. Minusta kritiikin lisäksi kannattaa uskaltaa uskaltaa tutustua myös originelliin :)
Huoli kritiikin asemasta lehdissä yms. on perusteltua myös siksi, että käsittääkseni joskus kritiikin kirjoittamista on pidetty ihan tavoiteltavana asiana, vaikka ei se yksinomaan ole ennenkään juuri ketään elättänyt. Nyt nuo kaikki avustajasotkusopimukset yms. ei ainakaan lisää motivaatiota päivälehtikritiikin julkaisemiseen – mikäli sitä edes julkaistaan: samat jutut kierrätetään maakuntalehdessä. Ja kun ottaa huomioon senkin, että sivutyönä tehdystä kritiikistä ei nykyisillä usein melko nimellisillä avustajapalkkioilla jää juuri mitään käteen, moni mellastaa mieluummin netissä.
Itse koen usein niin päin, että proosan maailma lukiessa tiivistyy (lähinnä juonivetoisessa proosassa), runossa se taas avartuu. Toki esseistisempi, ajattelua herättävä proosa on eri asia – tai miksei vahvasti kokemuksellinen, tunteita, empatiaa yms. oivaltavalla/yllättävällä tavalla tai muuten laajalla skaalalla ruokkiva.
Yhdensananruno onkin omassa lukukokemuksessani ideaalin inspiroiva, samalla tavalla laajentuva kuin veteen putoavan kiven aiheuttamat väreet.
Penjami,
kun en itse osaa runoa avata, sillee kunnolla, niin luen mieluummin juuri runoista kirjoittavia. Luen paljon runojakin ja nykyisin hyvin usein juuri netistä. Runot tuntuvat henkilökohtaisemmilta kuin proosa. En ole varma mistä olen semmoisen asenteen omaksunut. Todennäköisesti varhaisnuoruudesta.
Proosan ja runon erosta muuten olen samaa mieltä kanssasi. Runouden merkitys voi olla todella moninainen. Täytyisi ottaa joku runokirja mukaan ja mennä anivarhain rannalle heittelemään voileipiä. Siinä voisi olla yksi ohjelmanumero, kun kesä alkaa lämmetä vähitellen.
Performatiivisen runokokemuksen saat loihdittua, kun kirjoitat tussilla jokaisen heittämääsi kiveen aina yhden ”yhdensananrunon”. Tosin liian monta kiveää ei voi heittää, tai ei ainakaan liian tiuhaa tahtia: muuten vedessä pyörteiksi muuttuva sanamagia kokee inflaation eikä toimi aamuisen kauniina ylistyksenä luonnolle, runoudelle …