Herman Melvillen Moby Dickin arviota varten luin rinnakkain alkutekstin sekä uuden ja vanhan suomennoksen, tarkastelin klassikon vastaanottohistoriaa aikalaisista nykypäivään ja yritin avata sitä omintakeista amerikkalaista kielen ja kirjoitetun sanan kulttuuria, jossa Moby Dick ilmestyessään oli kuohuttava teos.
Toimituksen palaute? Julkaisukelvoton. Miksi? Siksi, Majander täsmensi puhelimitse, ettei arvostelussa ollut riittävästi ”juoniselostetta”.
– Turmio ja perikato -blogi, 24.2.2012
Sitaatti on kriitikko Putte Wilhelmssonin blogista Turmio ja perikato, jossa hän muistelee kymmenen vuotta sitten Helsingin Sanomiin kirjoittamaansa kritiikkiä. Uusi kirjallisuustoimittaja Antti Majander hyllytti arvostelun, jossa Moby Dickin tapahtumien kuvailemisen sijaan pohdittiin Melvillen romaanin asemaa kirjallisuuden traditiossa. Pienin muutoksin teksti kuitenkin julkaistiin (Wilhelmsson on liittänyt sen postauksensa jatkeeksi).
Lähtökohtaisesti olen samalla kannalla kuin Wilhelmsson: klassikkoteoksen avaaminen muusta kuin juonen näkökulmasta on perusteltua. Moby Dick -romaanista keskivertolukija tietää, että valkoista valastahan siinä yritetään pyytää – ja että huonosti käy. Kyse ei ole mistään neitseellisestä uutuusromaanista, sillä moni on lukenut kirjan tai nähnyt sen filmatisoinnin. Majanderin näkökulma jää silti mietityttämään: miten paljon kirja-arvostelulta kaivataan juonen ja henkilöiden esittelyä?
* * *
Tietenkin sekä lukijoita että kirjoja on monenlaisia, joten yksiselitteistä mielipidettä ei voi muodostaa. Moni haluaa jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälainen tarina ja maailma kansien välissä odottaa. Silti kaikkea ei saa paljastaa: varsinkin juonivetoisten teosten kohdalla tapahtumien liika kuvailu vie lukuilon. Olisi kurja lukea dekkariarvostelua, jossa alkuasetelman esittelyn lisäksi viitattaisiin myös muihin kirjassa tapahtuviin murhiin ja niiden vaikuttimiin. Toisaalta taas usein kaunokirjallisuudessa itse juoni ei välttämättä ole kovinkaan tärkeä (äärimmäisenä esimerkkinä tuore Ulysses-suomennos), jolloin sen esittely ei haittaa / ei ole tarpeellista.
Kritiikkien lukijoissa on joka tapauksessa paljon sellaisia, jotka eivät halua arvostelun olevan pelkkä pitkitetty takakansiteksti. He ovat kiinnostuneita siitä, minkälaisen arvon kriitikko teokselle antaa, millaiseen kehykseen hän lukemansa asettaa. Tällaiset lukijat luultavasti viihtyvät Putte Wilhelmssonin tekstien parissa. Jos kritiikin perusperiaatteina pidetään teoksen kuvailua, tulkintaa ja arvottamista, niin Wilhelmsson tuntuu useissa teksteissään tinkivän ensimmäisestä jättääkseen kahdelle muulle enemmän palstatilaa. Hän siirtyy suoraan asiaan.
Usein kriitikolle suokin vapauden katsoa teoksen ohi kohti laajempaa kokonaisuutta, jos aihe niin vaatii. Riittävän hyvä syy tällaiseen on esimerkiksi Jorge Luis Borges. Arvostelussaan Borgesin Hiekkakirjasta (suom. Pentti Saaritsa, 2003) Wilhelmsson kertoo lähinnä Borgesin tuotannon merkityksestä maailmankirjallisuudessa. Ilmestynyttä uutta suomennosta puidaan vain muutaman virkkeen verran – voikin kysyä, onko teksti pikemminkin lukijaa informoiva artikkeli kuin kritiikki. Huomion vie Borgesin varhaisempi suomennosvalikoima, Haarautuvien polkujen puutarha, ja sen synnyttämät ajatuskulut. Wilhelmsson visioi arvostelussaan (Borges – maailmankirjallisuuden viimeinen nero, TS 28.8.2003):
Borgesin puutarha tuo mieleen tietokoneajan tyypillisen ahdistuskohtauksen. Jos me emme tarkista ”kaikkia vaihtoehtoja”, jotka Google-hakurobotti tarjosi tekemäämme hakuun, me emme saa selville koko totuutta vaan ainoastaan jonkin vaillinaisen polun. Toisaalta haku tuotti tuhansia polkuja, joten kaikkien tarkistaminen on inhimillisesti katsoen mahdotonta.
Tämä epävarmuus on kuin verho, joka jakaa maailmamme kahtia. Sen toisella puolella on tietokoneiden ja muiden medioiden välittämän loputtoman informaation aavemainen maailma, joka saa toisen, ”todellisemman” maailmamme näyttämään vaikeasti tavoitettavalta, hetkelliseltä ja vajavaiselta.
Arvostelu ei kerro kovinkaan tarkkaan, mitä Hiekkakirja sisältää. Silti kritiikki koukuttaa ja houkuttaa tarttumaan Hiekkakirjaan: Borges vaikuttaa kirjailijalta, jota ei saa ohittaa.
* * *
Teoksesta irrottautuvassa tai jopa sen ohittavassa arvostelun kirjoittamisessa on myös vaaransa. Kuvailun tehtävä kritiikissä kun ei ole pelkästään esitellä kirjaa lukuvinkkejä kaipaavalle lukijalle. On myös tärkeää luoda jonkinlainen käsitys kirjasta, jotta lukijalla on edellytyksiä ymmärtää teoksen tulkintaa ja arvottamista koskevat lausunnot. Tästä näkökulmasta katsottuna Wilhelmssonkin sortuu hutaisuihin. Esimerkiksi Paul Austerin romaanin Sunset Park kritiikki on hämmentävä – en ole lukenut tätä teosta (paljon Austerin muuta tuotantoa kylläkin), ja Wilhelmssonin kritiikin perusteella en kyllä ymmärrä, mistä kirjassa mahtaa olla kyse (Aamulehti, 27.9.2011):
Tuore suomennos Sunset Park tukeutuu viisaasti parempien taiteilijoiden teoksiin, kun se yhä pönkittää mielikuvaa Austerin ammattikunnasta uhrautuvana, tavallisen ihmisen henkisenä tukena ja oppaana.
Valitettavasti mikään Austerin omassa proosassa ei vakuuta, että hänellä olisi jotain olennaista sanottavaa F. Scott Fitzgeradin romaanista Kultahattu (1925) ja William Wylerin elokuvasta Elämämme parhaat vuodet (1946).
Tiedän, että copypasteni on armoton ja irrottaa kappaleet kokonaisuudesta, mutta jokainen voi halutessaan lukea koko arvostelun tästä. Siis mikä rooli Fitzgeraldin romaanilla ja Wylerin elokuvalla on kirjassa? Jokin romaanin sisällä oleva austerimainen metafiktiivinen rakennelma? Vai onko kyse vain pelkistä maininnoista? Wilhelmssonin itse tulkitsemista intertekstuaalisista kytkennöistä? Asiaa ei paljonkaan selvennä seuraava kappale, jossa hypätään kuvailemaan kirjan sanomaa:
Parhaiten romaanin oman sanottavan kiteyttää aforismi, joka ei ylittäisi julkaisukynnystä postikorttifirmassa: ”Elossa olemisen ihmeellinen omituisuus.” Tai olemisen ohimenevyyttä koskeva oivallus, jonka Paulo Coelho hylkäisi liian latteana: ”Nykyisyys on kadonnut ikiajoiksi.”
Wilhelmsson ei ilmeisestikään ole pitänyt Austerin romaanista, ja hän antaa sen myös näkyä tekstissään. Lukukokemuksen innottomuus heijastuu välinpitämättömyytenä romaanin sisältöä kohtaan: kriitikko ei vaivaudu sitä esittelemään, sillä arvostelun viestihän on muutenkin selvä – turha kirja. En ehkä muuten kiinnittäisi tähän huomiota, mutta kun postaustani varten lueskelin Wilhelmssonin kritiikkejä 2000-luvulta, löysin arvostelut neljästä Paul Austerin romaanista. Ja kaikki kritiikit ovat jokseenkin negatiivisia.
Kyllä omakin innostukseni Austerin teoksia kohtaan on laimentunut, vaikka joskus oikein odotin uusia Auster-suomennoksia. Jossain vaiheessa vain huomasin, että en saanut kirjoista enää niin paljon irti: liikaa samankaltaisten ideoiden ja henkilöiden toistoa. Kritiikki lukijoiden ja kriitikoiden kestosuosikkia kohtaan voisi siis olla hedelmällistä luettavaa, mutta tuntuu siltä, että Wilhelmsson syyllistyy samaan syntiin kuin Auster. Kahdessa arvostelussa aloituksetkin on kirjoitettu samanlaisiksi – tarkoituksella vai vahingossa. Näin alkaa jo edellä siteerattu kritiikki romaanista Sunset Park:
Aluksi Paul Auster vaikutti postmodernistilta, jota kiinnosti kirjallisuuden muoto elämänsisältöjen kustannuksella.
Sittemmin kävi ilmi, että Auster onkin romantikko. Ja ettei hän pidä taidetta yleisön jaettuna illuusiona vaan taiteilijan ihmetekona. Parin vuoden takainen Mies pimeässä (2009) verhosi tämän mahtailun siten, ettei kirjailijaa esitetty sankarina vaan marttyyrina:”Olen yksin pimeässä ja vatvon maailmaa mielessäni samalla kun kamppailen jälleen unettomuuteni kanssa, valvon jälleen yön suuressa amerikkalaisessa autiomaassa.”
Ja saman Wilhelmsson muotoili hieman eri sanankääntein aiemmin arvostellessaan romaania Sattumuksia Brooklinissa (Austerin evankeliumi, TS 21.7.2008):
Uransa alkuvaiheessa amerikkalainen Paul Auster vaikutti kirjailijalta, jota kiinnostivat kirjoittamisen eivätkä ihmisten ongelmat. Myös kirjallisuus oli hänelle enemmän mystinen ilmiö kuin kätten tuote. Ei elämän osa tai elämäntapa, vaan lunastus, joka lievittää ahdistusta ja poistaa tarkoituksettomuuden tunteen.
Nykyisin Auster vaikuttaa kirjailijalta, josta on vain mukava kuunnella omaa ääntään.
”Kuoleman ajatus kääntää väistämättä ajatukset vakaviin asioihin”, toteaa kuusikymppinen vakuutusasiamies Nathan Glass Austerin tuoreessa suomennoksessa Sattumuksia Brooklynissa.
Syntyy vaikutelma leipääntyneestä kriitikosta, joka kirjoittaa oman kritiikkinsä uudelleen, kun ei muutakaan keksi. Miksi Wilhelmsson vaivautuu arvostelemaan Austerin romaaneja – tai edes lukemaan niitä? Haluaako hän paljastaa lukijoiden ja kriitikoidenkin suositun kirjailijan teosten onttouden? Ehkä kovin kauas tulevaisuuteen saakka tätä projektia ei kannata jatkaa, muuten se alkaa vaikuttaa lukijoista pakkomielteiseltä. – Linkit niihin kahteen muuhun Auster-arvosteluun: Oraakkeliyö (TS 16.1.2007 ) ja Näkymätön (TS 27.10.2010).
* * *
Kritiikkiä-sarjan ensimmäisessä postauksessa ja sen kommenteissa pohdittiin ammattikriitikoutta. Wilhelmsson ainakin täyttää kriteerit: pitkään ja aktiivisesti kritiikkejä moniin eri julkaisuihin kirjoittanut kriitikko nauttii arvostusta – vaikka paljon on myös niitä, joita hänen usein pisteliäs tyylinsä ärsyttää (ja heistäkin monet arvostavat, ärsyyntyneinäkin). Jokin aika sitten Wilhelmsson esimerkiksi sai Taiteen keskustoimikunnan kolmevuotisen arvostelija-apurahan. Sellaista ei ihan löyhin perustein anneta. Asiantuntemustaan ja lukeneisuuttaan Wilhelmsson ei piilottele, päinvastoin: jo Markku Ihonen kirjoitti Hyvä kritiikki -esitelmässään vuonna 1999 näin:
Yksi uusi ilmiö näyttäisi olevan kriitikkojen oppineisuuden osoittaminen. Havaitakseni tämän kritiikkityypin on pannut varsinaisesti liikkeelle Putte Wilhelmsson. Hänen kirjallisuuskritiikkejään leimaa tavaton oman tietämyksen vyöryttely. Arvostelun kohde sitten lopulta asetellaan huolellisesti punottuun kehykseen, jossa se näyttää taatusti siltä kuin kriitikko haluaa. Myös Wilhelmssonin kieli on usein sillä tapaa ylivirittynyttä, että se kuulostaa hienolta ja eksaktilta mutta tosiasiassa on monin tavoin hämärää ja vaikeaselkoista.
90-luvulla tehdyt ”rikokset” ovat varmastikin vanhentuneita, mutta kiinnostavan näkökulman sitaatti tarjoaa. Vaikka minulla ei riitä ajallinen perspektiivi eikä asiantuntemuskaan soveltaa Ihosen väitettä Wilhelmssonin 2000-luvun kirjoituksiin kattavasti, niin tuon oppineisuuden sävyn tunnistan. Mutta mikä sen rooli on: pyrkiikö Wilhelmsson ”vyöryttäessään” tietämystään osoittamaan omaa oppineisuuttaan – vai jakamaan sitä? Pönkittääkö kriitikko omaa asemaansa asiantuntija-auktoriteettina vai onko kyse puhtaasta halusta avata lukijalle uusia näkökulmia, herättää ajatuksia?
Oletan, että joillekin henkilökohtaisen lukukokemuksen merkitystä korostaville lukijoille Putte Wilhelmssonin tyyli saattaa toisinaan vaikuttaa vieraalta, ja silloin sen herkästi tuomitsee itsetarkoitukselliseksi. Akateemista jargonia kaihtavan lukijan kipupistettä ärsyttäväksi esimerkiksi käy hyvin arvostelu Ja ihminen loi kuoleman (Parnasso 7/2007) Philip Rothin romaanista Jokamies. Tekstissään Wilhelmsson yhdistää romaanin tarkasteluun ”halun” käsitteen, jonka terminologista taustaa hän selittää muutaman kappaleen verran:
Viime vuosikymmenten älykkökeskustelussa tämän taistelun synonyyminä on usein toiminut arvoituksellinen ”halun” käsite. Termin alkuperä ei kuitenkaan ole biologiassa, johon ruumiinvaivoja yhä seikkaperäisemmin luetteleva Roth nyt uppoutuu. Eikä Freudin viettiteoriassa, joka askarrutti häntä kolme vuosikymmentä sitten Haamukirjailijassa. Se on Keatsin runoutta lähempänä olevassa romanttisessa filosofiassa.
Kiistelty psykoanalyytikko Jacques Lacan poimi sen Alexandre Kojéven Hegel-luennoista, joissa se tarkoittaa samaa kuin eetos 1800-luvun kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on eläimen selviytymiskamppailua.
Tästä samasta ei-olevasta sitten juontuu Hegelin ratkaisematon herran ja orjan paradoksi, Thomas Hardyn romaanien nöyryyttävä tragedia sekä Lacanin psykoanalyysi, jossa olennaista ei ole jokin olemassa oleva asia, vaan jonkin tuleminen tai tapahtuminen.
Myönnän saavani päänsärkyä aina, kun joku alkaa puhua Jacques Lacanista. Myönnän myös, että esimerkkini on tarkoitushakuisesti valittu: ei Wilhelmssonin kritiikeissä kovinkaan usein näin paljon ”oppineisuutta” osoiteta/jaeta. Luulen, että tämän tekstin kohdalla Antti Majanderin punakynä saattaisi heilahtaa.
On paljastavaa, että Wilhelmsson joutuu selittelemään melko pitkästi ”halun” käsitettä. Hän tietää, että se on lukijan näkökulmasta hankala ja ehkä jopa kaukaa haettu apparaatti teoksen tulkintaan. Itse pidän paljon juuri tästä kritiikistä, sillä kiinnostavaa siinä on eräänlainen epäonnistuminen omassa luennassani: vaikka kaikki tuo selittäminen kyllä selventää, mitä Wilhelmsson tarkoittaa, se ei onnistu vakuuttamaan minua. Wilhelmsson jatkaa:
Lacanin psykoanalyysi onkin pohjimmiltaan darvinistista, kuten myös Rothin kirjallisuus. Halu on sokea elämänvoima, joka varjelee elämän muutosta ja jatkumista, ei sen pysyvyyttä, muotoa tai tarkoitusta.
En voi itselleni mitään: ensimmäinen lukukokemukseni Rothin kirjoista – Portnoyn tauti, mikäpä muukaan – liittää mielessäni ”halun” niin vahvasti päähenkilö Alexander Portnoyn masturbaatioharrastuksiin, että puhe ”elämän muutosta ja jatkumista varjelevasta sokeasta elämänvoimasta” Hegel-viittauksinen kuulostaa hyvin perusteltunakin huvittavalta. Kehykseen, jonka Wilhelmsson Rothin romaanille Jokamies luo, syntyy jännitteinen halkeama, jossa ”halun” käsitteen on/off-tyylinen ymmärtäminen/väärin(?)ymmärtäminen horjuttaa niin kriitikon esittämää ajatusta kuin omia mielikuvianikin.
* * *
Jos lukijan mielestä tuo Wilhelmssonin kuvaama ”halun” käsite tuntuu olevan tyylillisesti väärässä paikassa romaanista kirjoitetussa arvostelussa, hän on tavallaan oikeassa. Paremmin katkelma toimii Turun Sanomien kritiikissä (Turun metafysiikkaa, 4.12.2007), jossa Wilhelmsson kritisoi aivan toista teosta, kirjoituskokoelmaa Mediaa etsimässä:
Sihvonen ei valitettavasti selvitä elämänvoiman romanttista taustaa, vaan tyytyy käyttämään sitä psykoanalyyttisesta elokuvatutkimuksesta tutun ”halun” synonyyminä.
Halun alkuperä ei kuitenkaan ole biologiassa eikä Freudin viettiteoriassa, vaan jälleen kerran saksalaisessa romantiikassa. Psykoanalyytikko Jacques Lacan poimi sen Alexandre Kojèven Hegel-luennoista, joissa se tarkoittaa samaa kuin eetos ajan kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on eläimen selviämiskamppailua.
Tästä samasta ei-olevasta sitten juontuu Hegelin herran ja orjan paradoksi, kirjailija Thomas Hardyn tragediat sekä professorin mediaoppi, jossa olennaista ei ole jokin olemassa oleva asia, vaan jonkin ”tuleminen”, ”sysäävä voima”, ”liike” tai ”tapahtuminen”.
Myös Parnasson juttu on ilmestynyt joulukuussa 2007: kumpikohan siis on kirjoitettu ensin? Tekisi mieli arvata, että yliopiston tutkijoita vastaan nokittelevan arvostelun terminologiaa tarkentava lähestymistapa on siirretty lähes sellaisenaan romaanista kirjoitettuun kritiikkiin. Ratkaisu ei välttämättä ole paras mahdollinen, vaikka tietysti on huomioitava, että Jokamiehen arvostelu on julkaistu Parnassossa. Kirjoittaessaan kritiikin Rothin seuraavasta suomennetusta teoksesta Haamu poistuu Wilhelmsson on maanläheisempi: kyseinen kritiikki julkaistiin Aamulehdessä.
En usko, että Putte Wilhelmsson haluaa (taas tuo sana …) erityisesti todistella oppineisuuttaan Parnasson lukijoille. Jokamies-arvostelussaan kriitikko vain pyrkii antamaan lukijalle hyvin perustellun, kiinnostavan näkökulman tai eräänlaisen kehyksen teokseen. Kritiikkihän on tavallaan arvosteltavan kohteen kehystämistä: kehystä voi rakentaa omasta lukukokemuksesta, teoksen rakenteellisesta analyysista, kirjailijan elämän vaiheiden tarkastelusta, kirjallisuuden traditiosta, jostakin teoriasta tai käsitteestä, muista kirjoista, yhteiskunnasta jne. Hyvässä kritiikissä tuo kehys on se kiinnostavin asia, ei niinkään teos itse. Ja hyvässä kritiikissä parhaimmillaan tuo kehys jättää jonkinlaisen jäljen lukijaan, antaa tälle eväitä kirjallisuuden vastaanottamiseen.
* * *
Toisaalta voisi todeta dekkaritermein: kriitikolla on huomattava motiivi oman auktoriteettiasemansa kohottamiseen, sillä hän antaa subjektiivisia arvostelmia siinä toivossa, että lukija vakuuttuisi niiden paikkansapitävyydestä. Ja mitä enemmän lukija uskoo arvostelijan oppineisuuteen, sitä enemmän hän luottaa tämän asiantuntijuuteen – syntyy eräänlainen harha kriitikon maun objektiivisuudesta, tai ainakin lukutapa, jossa kriitikolla kuvitellaan olevan luotettavaa tietoa siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa kirjallisuutta. Toisinaan siihen alkaa uskoa kriitikko itsekin.
– Koska postauksesta on tulossa toivottoman pitkä, säälin mahdollista lukijaa ja julkaisen tämän kahdessa osassa. Jatkoa Putte Wilhelmssonista kriitikkona siis piakkoin.
* * *
Kritiikkiä-sarja käy läpi kotimaista kirjallisuuskritiikkiä lukijan näkökulmasta. Edelliseen osaan pääset tästä: (1/30) Maailma muuttuu, Marttaseni.
jäljen ääni 
Kuten aiemmin olen todennut, olen seurannut kriitikkoja kovin huonosti joten Putte Wilhelmssonkin on tuntematon nimi, mutta…
Moby Dickistä on tosiaan hieman mieletöntä kirjoittaa juttua joka keskittyy juoniselostukseen, se tuo jotenkin mieleen peruskoulun kirjaesitelmät…ja jostain Borgesin tasalaatuisesta teemattomasta novellikokoelmasta lienee myös aika vaikea kirjoittaa niin että keskittyy vain siihen kirjaan, on kyllä parempi siirtyä puhumaan kirjailijasta yleensä (varsinkin kun kirjailija on kiistämättömästi maailmankirjallisuuden klassikko muttei silti välttämättä kaikille tuttu).
Tuosta tuli mieleen musiikkivertaus, suuresti huvittavaa on lukea musiikkilehdistä The Fall -yhtyeen levyjen arvosteluja. Yhtye on pukannut levyjä ulos tasaisella tahdilla reilun 30 vuoden ajan, ne ovat suhteellisen tasalaatuisia ja tarpeeksi omalaatuisia ettei yhtyettä pääse syyttämään jämähtämisestä, mutta mitään uutta sanottavaa ei ole tullut sitten 80-luvun puolivälin…eli miten kirjoittaa arvostelu jonka käytännön sisältö on ”The Fall teki taas uuden levyn”.
Kaipa tuossa sitten tulee nojauduttua siihen mikä on kriitikon näkemys tekijästä yleensä, kuten Wilhelmssonilla näkyy olevan Austerista.
Lopun dekkarivedostasi olen kyllä samaa mieltä, kriitikon tulee saada lukija vakuuttuneeksi oman mielipiteensä yleispätevyydestä. Mutta se on hankala tasapaino, koska liiallinen termivyörytys saa lukijan epäileväksi, joko epäilemään että kriitikko vain esittää fiksua ja vääntelee käsiteltäviä kirjoja miten sattuu, tai sitten vain tuntemaan että tämän kriitikon lukukokemus ei päde minuun koska en tiedä kuka Lacan ja mikä halu (vähän samaan tapaan kuin runoilija lukiessaan hammastahnan tuoteselostetta ihmettelee että mikä tetrakaliumpyrofosfaatti, vaikka tuoteseloste onkin lähellä objektiivistä kieltä). Tietysti kriitikon pitää leipänsä puolesta lähinnä vakuuttaa lehden kulttuuritoimittaja omasta mielipiteestään ja lukijan uskon menettäminen taas heijastuu sitten enemmän lehteen (tai tarkemmin sanottuna kulttuurisivujen palstamillimetreihin ja niiden jakautumiseen) yleensä.
hdcanis:
Wilhelmsson kirjoitti joskus 90-luvulla paljonkin Hesariin, mutta siirtyi toisiin julkaisuihin kaiketi juuri tuo episodin takia, johon hän bloginsa postauksessa viittaa. Parnasson lisäksi olen lukenut Wilhelmssonin juttuja Turun Sanomista ja nyt tätä juttua varten tuli katsastettua tuo Aamulehti. Mutta on kirjoittanut muuallekin, muistaakseni ainakin Kalevaan.
Paul Auster on hyvä esimerkki pitkän uran tehneestä kirjailijasta, jonka voisi kuvitella koko ajan saavan uusia lukijoita. He eivät ole vielä kyllästyneet kirjailijan tyyliin kuten kaiken nähnyt ja lukenut ammattikriitikko. Ehkä The Fall -yhtyeen levyistäkään ei kannata aina sen saman musiikkikriitikon kirjoittaa – joku nuorempi voisi löytää tuoreen näkökulman. Kuten myös Austerin kohdalla.
Ja todella, tuon jälkimmäisen ongelman muotoilet osuvasti. Sama pätee lyriikkaan, proosaankin: jos käytät liian metaforista kieltä, sinua syytetään tarpeettomasta kikkailusta, mutta jos liian vähän, niin tekstisi on latteaa.
Joskus tuntuu siltä, että hienoilla termeillä kätketään oman näkemyksen puute. Räikeimmät esimerkit jargonin käytöstä ei siis välttämättä löydykään vanhan koulukunnan kriitikoilta vaan niiltä aloittelevilta, juuri yliopiston penkiltä tulleilta.
Mielenkiinnolla odotan, mitä Penjami saat irti Wilhelmssonin kotimaista kirjallisuutta käsittelevistä kritiikeistä. Muistan lukeneeni PW:n joitakin kritiikkejä, joissa päällimmäiseksi sävyksi jää kirjoittajan jonkunasteinen ivallisuus. Sitähän tuossa Auster-kritiikissäkin on.
Lukevan yleisön kannalta, ehkä kirjailijoidenkin näkövinkkelistä (no Auster kestänee Wilhelmssonin kyynisen ivan), ironisuus ja ivallisuus on varmaan ikävimpiä piirteitä ns. ammattikriitikkojen teksteissä – jos sävyyn vielä liittyy keikarointi hienoilla termeillä, on se jo liikaa..
Eeva H:
Hyvin olet jäljillä: juuri tuohon suuntaan mennään. Ja noita ulkomaisia kirjailijoitahan voi mätkiä mielin määrin, siitä suivaantuu korkeintaan suomentaja ja fanit.
Niin, toisaalta hienoinen ironia ainakin silloin tällöin voi piristääkin kritiikkiä lukijan näkökulmasta. Ei niitä täysin neutraalin verettömiäkään arvosteluita jaksa määräänsä enempää lukea. Mutta jos se menee liialliseksi ivallisuudeksi, jää kritiikin lukijallekin touhusta paha maku.
JA tokihan tyylitellä voi muutenkin kuin ironian kautta.
Hmmm, siis en tarkoittanut että minun mielestäni ulkomaisia kirjailijoita voi mätkiä … vaan sitä, että jos kriitikko niin tekee, niin vahinko ei ole suuri. Luultavasti suomalaisten kriitikoiden puhinat ei täältä Suomesta esimerkiksi New Yorkin kirjallisuuspiireihin kantaudu.
Kiitos tästä lähiluvustasi, Penjami!
Nyökyttelin aika lailla kun puhuit Austerista. Silmiinpistävää taitaa olla se, että Wilhemsson ei vedä esiin juutalaiskorttia. Kuitenkin kaikitenkin hän kuuluu siihen USAn itärannikon joukkoon. Ja on Wilhemssonkin sitä jossain määrin nähtävästi seurannut. Sitä on vaikea välttää. Siksi oli hyvä että otit Rothin kirjojen arvostelut mukaan.
Olin vuosikausia täällä Lacan-piirissä, joka oli muutaman entusiastin ylläpitämä porukka, työväenopistolla. Paikka oli oikein hyväkin siihen. Saatoimme pomppia eestaas psykoanalyysistä semiotiikkaan, eikä kukaan ollut meitä suitsimassa. Yliopiston opettajia, joku kuvataiteilija, lääninhallituksen virkamies, lukion opettaja, psykologi eli sekalainen seurakunta.
Kaivelin muistiani ja sitten löysin muistiinpanovihkon niiltä vuosilta. Vaikka vääntelisin niitä miten päin tahansa, en saa Lacanista tehdyksi darwinistia. En lukenut noita kaikkia liitteitä vielä, kun piti rynnätä selvittämään tuota yhtä detaljia. Lacan OLI tärkeä ihan siitä syystä, että hän vei psykoanalyysia aikamoisia harppauksia eteenpäin. Tosin suurin osa tekstejä on peräisin 60-luvun hulluilta vuosilta.
Silti Lacanin pitkällisestä vääntämisestä tulee mahanpuruja ja ihottumaa jossain vaiheessa.
Jäin miettimään ironian, satiirin ja ivallisuuden eroa, joita kaikkia varmaan ankara kriitikko kuten Wilhelmsson osaa viljellä. Joku lukija on saattanut kääntää selkänsä. Tässä olisi tarvis ehkä kertoa ihan vähän teoksen sisällöstä, että voisi tehdä lukupäätöksen. Kirjojen lukijallehan kriitikko kirjoittaa?
Minulle kävi Austerin suhteen aivan niin kuin sinullekin, jossain vaiheessa tuntui siltä että hän alkoi toistaa kirjojensa henkilöitä ja rakenteita. Romantikko? Mutta se on yksi ulottuvuus amerikkalaisessa juutalaiskirjallisuudessa, vaikka ei ainoa. Eikä Auster ole hirttäytynyt juutalaiskulttuuriin ollenkaan niin leimallisesti kuin esimerkiksi Saul Bellow tai Bernard Malamud (joka kirjoitti huippuhienoa novellistiikkaa).
Auster on fantastikko parhaimmillaan. Aina ei ole osunut ihan nappiin, mutta hänen ei ehkä tarvitsekaan. Voi olla että Wilhemsson on haistanut Austerissa best sellerin ja siinähän on sitä syntiä enemmänkin.
Olipas kiinnostava kirjoitus jälleen, Penjami! Ja minua ei laisinkaan häirinnyt tekstisi pituus, joten anna palaa vain.
Muutamia asioita nousi mieleeni. Ensinnäkin olen huomannut, etten lue kriitikkoja, joiden keskeisin pyrkimys on lukea kirjaa vastakarvaan. Tällöin kirjasta nostetaan yksi asia, jota sitten pyöritellään knoppitietojen varassa eri kulmilta, muka ilmiöstä ärtyneenä. Usein pääaiheena on kieli. Olen miettinyt, miten turhauttavaa kirjailijan on lukea kirjastaan tämäntapaisia kritiikkejä. Jos kriitikolla ei ole muuta sanottavaa kirjasta kuin pyörittää sanatasoista omaa tietämystään, voisi miettiä, onko kriitikillä annettavaa myös lukijoile. Itse ainakin hyppään nämä kritiikit tyystin yli.
Toinen asia liittyy sitten Best Seller -kirjoihin ja kritiikkeihin. Olisiko niin, että tärkeää on edelleen osoittautua korkean kulttuurin harrastajaksi ja sanoutua irti kaikesta siitä, mitä ns. tavalliset ihmiset lukevat? Onko ylipäätään niin, että jos kyseessä on paljon julkisuutta ja huomiota saanut kirjailija tai kirja, on meidän helpompi asettua vastustamaan ilmiötä osoittaaksemme jollakin lailla olevamme muiden yläpuolella? Austeriin liittyy selvästi tämä ilmiö, mutta onpa kotikentälläkin vastaavaa havaittavissa. Tämä ilmiö on mielestäni näkynyt myös blogikirjoittamisessa esim. Katja Ketun ja Riikka Pulkkisen teosten kohdalla.
Kolmanneksi vielä juonikuvauksen tarpeellisuudesta kriitiikeissä. Itse en oikeastaan kaipaa paljoakaan juonikuvausta. Pidän artikkelimaisista kritiikeistä, jotka taustoittavat, linkittävät kirjan muuhun kirjallisuuteen ja antavat käsityksen lähinnä aiheista, ja teemoista. Pidän myös siitä, että kriitikolla on jokin tietty näkökulma, josta käsin kirja esitellään. Erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuskriitikeissä näkyvä suuntaus juoniesittelytyyppisistä kritiikeistä on mielestäni kirjaa ja lukijaa aliarvioivaa siksi, että vastaavia tekstejä löytyy esimerkiksi kustantajien sivuilta. En koe, että kriitikko tuolloin käyttää sitä ammattitaitoa, joka hänellä on. Lösähköt, kirjaa ivaavat kritiikit ovat myös sellaisia, jotka saavat aikaan lähinnä näppylöitä. Voihan olla niinkin, että kriitikon mielipiteeseen vaikuttaa aivan jokin muu kuin itse teos.
Ripsa:
Kuulostaa hienolta opintopiiriltä – ehkä juuri tuollaisessa porukassa haastavammatkin tekstit ja näkökulmat aukeavat. Esim. Lacanin peiliteoria pääpiirteissään on toimiva ja maallikonkin ymmärrettävissä, mutta sitten kun aletaan mennä pintaa syvemmälle ja sekoitetaan mukaan tuota viittaamaasi 60-luvun kielifilosofispsykoanalyyttista puhuntaa, niin täytyy olla hyvin motivoitunut pysyäkseen perässä.
Wilhelmsson on erittäin taitava kielenkäyttäjä, ja hän saa neutraalilta vaikuttavaan tai jopa kiittäväänkin lauseeseen mahdutettua halutessaan tuiman kriittisen viillon. Se, onko joskus kyse ironiasta vai ivasta (vai pitäisikö puhua sarkasmista?) riippunee lukutavastakin. Ja joku lukija ei huomaa mitään.
Paul Auster ei ole samankaltainen bestselleristi kuin joku jännärikirjailija. Hän on kriitikoiden arvostama laadukkaana pidetty prosaisti. Tavallaan kyllä arvostan Putte Wilhelmssonin kritiikkiä, jossa hän ei lähde samaan kuoroon hymistelemään ja kertaamaan Austerin saavutuksia, vaan käy kiinni heikkouksiin. Auster on kuitenkin jo pitkän linjan kirjailija, jolta voi edellyttää tasoa: julkaisutahtihan hänellä on aika kova, kymmenisen teosta nyt 2000-luvulla. Ehkä ne alkutuotannon kirjat ovat olleetpidemmän hiomisen tuloksia.
Valkoinen kirahvi:
Olet oikeassa: joku Coelho on perinteisesti kuulunut kulttuuriväen inhokkeihin (toisaalta pari kirjaa lukeneena en yhtään ihmettele: liikaa rautalankamallia) ja viime aikoina Auster on menettänyt suosiotaan. Syy voi tosiaankin olla tuossa myönteisessä julkisuudessa, jossa newyorkilainen kirjailijapari on viime vuosina paistatellut. Mutta kyllä tuo Austerin teosten kaavamaistuminenkin on varmasti vaikuttanut.
Onneksi kriitikot ovat nykyisin genretietoisia. Jotakin bestselleristiä ei lähdetä arvioimaan kirjallisten kriteerien kautta, jos hän kirjoittaa melko kaavamaista trilleriä tai romantiikkaa – tai romanttista trilleriä. Minusta tämä pitäisi muistaa kirjablogien ylistävissä arvioissa: vaikka kirja tuntuisi miten hyvältä, noudattaa noiden palkintoraatien valinnat omaa logiikkaansa. Jos kansa saisi valita, kirjallisuuden Nobel annettaisiin luultavasti Dan Brownille tai vastaavalle.
Toisaalta, olisipahan sellainen nobelisti, jota minäkin olen lukenut …
Kirjablogeissa puhe näistä palkintoehdokkuuksista yltyy turhankin kiihkeäksi: kirjat valitsee palkintoraati, ei kukaan muu. Ei siis voi sanoa, että jonkin tietyn kirjan olisi ehdottomasti pitänyt olla kuuden parhaan joukossa – tai voi sanoa ja voi sitä ihmetellä, mutta ei siitä mieltään kannata pahoittaa. Blogistanin oma Finlandia on ihan hyvä muoto tuoda omaa näkökulmaansa parhaista kirjoista esille.
Eli ei Katja Ketussa mitään vikaa ole, mutta en ole oikein ymmärtänyt sitä tuohtumusta mikä tuli, kun häntä ei valittu kuuden joukkoon. Jäi sieltä monta muutakin hyvää pois. – Minuun teki aika suuren vaikutuksen, kun olin eräässä tilaisuudessa kuuntelemassa Katja Ketun luentaa. Hän luki tekstinsä siitä pimppikirjasta. Kieli ponnahti eloon, rytmi ja tempo vei mukaansa. Vaikuttavaa kieltä!
Riikka Pulkkiselta luin hänen Totta-romaaninsa, kun se ilmestyi. Silloin tuli ihmeteltyä sen nostetta, sillä kirja oli monella tapaa lukukokemuksena aika tavanomainen, väritön: onneksi en kirjoittanut tuolloin vastakarvakritiikkiä blogiini, sillä lukeutuisin nyt noihin mainitsemiisi blogipurnaajiin …
Olen kanssasi samaa mieltä: liiat juoniselostukset eivät sovi kritiikkeihin. Mutta kun kertoo kaverille suosituksen, se on eri juttu. Blogeissa tulee usein hypättyä sellaiset postaukset yli, missä kerrotaan lähinnä juonesta – siis mikäli aion itse lukea kirjan. Mutta jos en aio, niin silloin noillakin postauksilla on oma arvonsa: saa jonkinlaisen käsityksen kirjasta sitä lukematta. Ja kun tutustuu vielä pariin kritiikkiin samasta teoksesta, niin voi melkein jo kuvitella lukeneensakin.
Luultavasti kommentoin tätä juttua useammankin, mutta alkuun. Kritiikissä, jotka koskevat kirjoja ja ovat suurelle yleisölle suunnattuja joku maininta juonesta olisi tosin suotava. Kun on ollut vanhasta kirjasta kyse, se ei välttämättä tarvitse olla kovinkaan pitkä. Kirjoitettaessa asiantuntijoille ”legendaarisesta” teoksen teemasta voi poimia vain ne teemat, joita syventää.
Luin pari viikkoa sitten muutaman oman bloggaukseni, johon kommentoin vain haja-ajatuksia, en juonesta lainkaan. Minusta bloggaus, joka tuntui kirjoitettaessa nerokkaalta, oli aivan kauhea. Kuitenkaan en poistanut sitä enkä editoinut.
Arvioinnit, jotka porautuvat syvälle teemaan tai johonkin nyanssiin voivat olla kamalia, jos kriitikko on tehnyt alkupremisseissä jo virheen. Eli tajunnut teoksen henkilöiden alkuperän, aikakauden tai kansalaisuuden väärin ….
Allekirjoitan väitteen ”Yksi uusi ilmiö näyttäisi olevan kriitikkojen oppineisuuden osoittaminen.”
Kirjoittamalla kritiikkiin tekijöitä, teoksia, jotka ovat lukijalle tuntemattomia, mutta erittäin hienoja, ei päästä lukijan tasolla vaan asettaudutaan jalustalle.
Blogikirjoituksen etuna on se, että omia arvioita voi linkata ja niitä voi kommentoida.
Luin kerran esikoiskirjasta arvion, ja siinä vilisi joycea, Decameronea ja Joycea, mutta kyse oli eräästä rosoisesta esikoisteoksesta, jonka paikallisuutta ja lähiön kuvausta myös kiiteltiin. Isovanhempani asuivat kyseisessä lähiössä, ja minusta miljöön kuvaus ei ollut aivan tarkkaa, eikä mitenkään erityistä …
Jokke:
Niin, kaiketi kriitikon pitäisi asettaa jalustalle teos, ei itseään.
Tämä tietynlainen asiantuntijapuhe, joka saa maallikon tuntemaan itsensä osattomaksi jostakin ”paremmasta” tietämyksestä, on tyypillistä monelle alalle. Viinikulttuuri, jalkapallo, autot (ja kaikenlainen muu tekninen puuhastelu, josta aina olen yhtä onnettoman pihalla), jokin musiikkigenre jne.
Toisaalta joskus kuulija/lukija liian helposti luovuttaa eikä yritä ymmärtää vaikealta tuntuvaa lausetta vaan tuomitsee sen elitismiksi. Silloin ”elitismikorttia” käytetään vähän samalla tavalla kuin tuota kuuluisaa natsikorttia.
– – –
Tuo omakohtainen esimerkkisi hajanaisten huomioiden tekemisestä on hyvä. Kuka tahansa, ammattikirjoittajakin, sortuu samanlaiseen vauhtisokeuteen helposti. Omien ajatusten yhteydet käsiteltävään asiaan ovat itselle niin selvät, että kaikkia ”välivaiheita” tai perusteita ei tule kirjoitettua näkyviin. Lopputulos voi objektiivisesti arvioituna olla ainakin osin kelvoton.
Blogissa vahinko sattuu usein. Yön yli nukkuminen on tietysti kaiken kirjoittamisen lähtökohta – itsearviointi tekee hyvää – mutta blogikulttuurin NYT-hetkessä se saattaa tuntua toissijaiselta.
Kun saa postauksen valmiiksi, tekee mieli heti julkaista. Siitä saa jonkinlaisen pienen mielihyvän tunteen (siis ainakin minä, joka julkaisen harvakseltaan – ehkä lähes päivittäin julkaisevilla bloggareilla vastaavaa kihelmöivää fiilistä ei synny) …
Kiitos vastauksesta, Penjami! Sen verran haluan täsmentää vielä, että Ketun kohdalla (tai blogikeskusteluun liittyen) en tarkoittanut keskustelua kirjapalkinnoista vaan nimen omaan kirjoihin liittyvistä arvioista ja kritiikeistä. Siitä, miten kirjan tai kirjailijan suosio voi vaikuttaa kirjoittajaan ja lukukokemukseen, myös kriitikon. Muistankohan nyt oikein, että juuri Pulkkisen kirjaan liittyen lukeneeni kirjallisuuslehdestä kritiikin, jossa keskityttiin viilamaan pilkkua, kielen nyansseja. Sekin on ihan hyvä näkökulma, mutta ehkä sopivampi tutkimusaiheeksi kuin kriitikiksi.
Kaavamaisuuskaan ei ole aina pahitteeksi, jos tarina vie, kirja toimii ja on muutoin hyvin rakennettu. Näin on mielestäni varsinkin ei-juonivetoisissa kirjoissa. Tietysti jos lukee hyvin analyyttisesti ja monta kirjaa samalta kirjailijalta perätysten voi esimerkiksi rakenteelliset toistot olla tympäännyttäviä. Austerin kohdalla en ole kärsinyt kaavamaisuudesta, mutta kaikkia hänen teoksiaan en ole toki lukenut enkä kaikista lukemistani innostunut.
Huomaan itse vieroksuvani genreajattelua lukijana. Toki on hyvä olla tietoinen, lukeeko runoa, proosaa vai rikosromaania. Hyvä, laadukas kirja voi olla näistä mitä tahansa. Aika usein rajat ovat häilyviä ja lukemisen kannalta yhdentekeviä, jos itse juttu toimii, ei ole merkitystä, lukeeko runoa vai proosaa. Hyvänä esimerkkinä toimii Vilja Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa, joka oli kirjallisuustieteilijän ja kirjastoammattilaisen painajainen luokittelunsa vuoksi: proosaa vai runoa, nuorille vai aikuisille jne.
Henriikka Tavi totesi hienosti viime viikolla eräässä foorumissa: ”Tekstit itsessään eivät ole toisiinsa nähden hierarkkisia” .
Valkoinen kirahvi:
Kiitos täsmennyksestäsi – nyt kun luin kommenttisi uudelleen, niin eihän siinä mistään palkinnoista puhuta … yhdistin kaiketi mielessäni suoraan siihen keskusteluun, jota käytiin noista ehdokkuuksista Katja Ketun romaanin kohdalla.
Ja hauskaa että otit esimerkiksi hankalasti luokiteltavasta teoksesta tuon Huotarisen Valoa valoa valoa. Samassa tilaisuudessa kuin Katja Kettu (Jyväskylän kirjamessujen iltatilaisuudessa viime keväänä) luki Huotarinenkin kirjaansa. Ja joku kommentoikin sitä runona: kieltämättä proosan ja proosarunon ero on välillä häilyvä.
Tekstit eivät ole toisiinsa nähden hierarkkisia, se on totta. Hierarkiat ovat ihmisten muodostamia ja siksi tuntuvatkin usein varsin keinotekoisilta.
Genrerajojen rikkominen on tänä päivänä eri taidemuotoja yhdistävä piirre. Kuitenkin esimerkiksi kritiikeissä on järkevä lukea teosta vasten genren omia traditioita vasten. KAsvuromaanissa psykologisesti tarkkanäköinen ja perusteellinen ihmiskuvaus on hyve – mutta toimintatrillerissä se saattaa muotoutua suoraviivaisessa kerronnassa taakaksi. Toisaalta juuri näiden traditioiden rikkominen voi olla ”se juttu” yksittäisessä teoksessa.
Jos kirjallisuudentutkimuksen kulmasta katselee, niin siinä on painopiste ilmiselvästi liikahtanut lukijakeskeisyyteen. Se on kulkenut kirjailijakeskeisyydestä (1800-luku) tekstikeskeisyyteen (1900-luvun alkupuoli) ja 1900-luvun loppupuolella vasta alettiin kunnolla kiinnostua lukijasta.
Nyt verkkomaailman aikakautena lukijakeskeisyys ja lukijoiden ääni sekä näkyvyys on tullut paremmin esille. Lukijan tieto ja ymmärrys sekä käsityskyky tulee lukijakeskeisessä kirjan arvioinnissa minusta hyvin esille. Siksi kirjablogit ovat tärkeitä ja kiinnostavia.
Oma kommenttini ei liity Wilhelsomiin kriitikkona, mutta suomalaisilla ammattikriitikoilla on pikkupaheena vielä valistusaate, joka ehkä lukijasta sitten tuntuu tuolta ylästatukselta, ylhäältä alaspäin, kateederilta luennoimiselta.
Luin Parnassosta Olga Togarzukin Vaeltajista tehdyn aika kielteisen kritiikin. Luin sen useamman kerran ymmärtääkseni, että mitä kirjoittaja nyt moittii, koska pidän hänen kirjoistaan ihan valtavasti. En oikein tajunnut kriitikon pointtia (en muista kuka se oli, enkä jaksa hakea lehteä tuolta pinosta), perustelut olivat minusta kohtalaisen kehnot.
Kielteinen kritiikki on vaikea laji, varsinainen taitolaji. Ja tietty sillä on myös oma paikkansa. Mutta jos teoksesta ei lainkaan pidä tai löydä siitä yhtään mitään mielenkiintoista niin miksi siitä pitäisi kirjoittaa?
Hirlii:
En oikein ymmärrä, miksi kriitikot niin vahvasti tuomitsevat nuo Olga Togarzukin romaanit. En ole kylläkään lukenut Vaeltajat-romaania. Arto Virtasen kritiikki Parnassossa oli kuitenkin jonkinlaista luonnollista jatkumoa Putte Wilhelmssonin muutaman vuoden (tai taitaa siitä olla ainakin viisi vuotta) takaiselle kritiikille tuosta Alku ja muut ajat. Sen aikoinaan luin ja pidin: mutta Wilhelmsson ei tyydy pelkästään lyttäämään teosta, vaan leimaa jopa sen lukijat horoskooppi-intoilijoiksi ja enkeliterapiassa kävijöiksi.
Täytyykin liittää tuosta parempi pohdiskelu vielä Wilhelmsson-postauksen toiseen osaan – hyvä kun otit Togarzukin esille.
Kielteisestä kritiikistä tekee vaikeaa jo se, että siinä vaaditaan suurempaa näyttöä. Jos romaania kehuu, ei kehuja juurikaan tarvitse perustella. Tai ainakin tällainen tuntuma minulla kritiikeistä on: jos kehuja annetaan heppoisin perustein, en lukijana siihen juurikaan kiinnitä huomiota – mutta jos kriitikko pitää teosta huonona, vaadin tarkempia perusteluita.
En tiedä mistä tällainen kritiikkien lukutapa kertoo. Tavallaanhan se on hyvin naiivi: siksi välillä täytyy oikein ravistella itseään ja ajatella, että kyllä kehutkin pitäisi osoittaa paremmin, pelkkä toteamus ”henkilökuvauksen onnistumisesta” tai ”kerronnan vahvasta omaäänisyydestä” ei riitä (mitä ne sitten tarkoittavatkaan). Kyllä hyvässä kritiikissä voisi esimerkiksi sitaatilla osoittaa, mitä silloin tarkoitetaan. Valitettavasti kritiikkeihin käytettävä tila ei sellaiseen riitä – siis aina tämä sama selitys …
– Ja tuon viimeisen näkökulmasi suhteen olen samaa mieltä: ensinnäkin, huonostakin (siis jos kirja on huono romaanina – kielellisesti, kerronnallisesti jne.) kirjasta löytää yleensä jonkin kiinnostavan aiheen tai näkökulman, jota voisi perustellusti tuoda ikään kuin tasapainottamaan negatiivista kritiikkiä. Jos ei sitäkään löydy, niin ehkä parempi olisi jättää kirja väliin – tai ainakin jos on samalta kirjailijalta jo aiemmin omasta mielestään huonon kirjan lukenut ja siitä kirjoittanut. Itse ainakin ajattelen, että pelkkä haukkuminen on ilotonta puuhaa, sellaiseen on vaikea motivoitua.
Toisaalta kyllä negatiivista kritiikkiäkin tarvitaan. Kirjablogeissa korostuu positiivinen kritiikki siksi, että monet kirjoittavat perusteellisemmin vain pitämistään kirjoista. Itse kuulun tähän porukkaan: ei kiinnosta ryhtyä avaamaan laimeaa lukukokemusta.
Mutta ”ammatti”kriitikko ei voi näin krantuksi heittäytyä: kritiikkejä on kirjoitettava luetuista kirjoista, oli ne sitten hyviä tai huonoja. En tiedä, kuinka paljon on pelivaraa omille valinnoille, vaikka se olisikin ideaalitilanne (kuten edellä jo todettiin).
Tämä on totta
”Toisaalta kyllä negatiivista kritiikkiäkin tarvitaan. Kirjablogeissa korostuu positiivinen kritiikki siksi, että monet kirjoittavat perusteellisemmin vain pitämistään kirjoista. Itse kuulun tähän porukkaan: ei kiinnosta ryhtyä avaamaan laimeaa lukukokemusta.”
Minusta myös blogikommenteissa ollaan aika sivistyneellä linjalla, toisen positiiviseen bloggaukseen ei helpostikaan mennä kertomaan eri mielipidettä, eli vaietaan sitten tai myötäillään mukana.
Minusta negatiivinenkin palaute, kun sen perustelee on asiallista ja tarpeellista. Kun arvostelijan ja bloggarin linja on tiedossa bloggarin mielipide kertoo kirjasta hyvin paljon.
Itse esim. en pidä kirjoista, joissa faktaa ja fiktiota sekoitetaan seuraavasti, eli romaanihenkilönä on todellinen elävä henkilö ja hän tekee sellaista, mitä ei normaalisti tekisi. Toiset lukijat puolestaan suorastaan rakastavat tällaista toimintaa. Jos minä linjani mukaan kitisen tätä, blogini lukija voi kokea sen kiinnostavaksi ja lukea teoksen.
Penjami,
Arto Virtanen se oli, niinpä olikin. Togarczuk on saanut minusta hyvin nuivaa kritiikkiä teoksistaan. Kääntäjä Ja Tapani Kärkkäinen tekee hirmu arvokkaan työn kääntäessään kirjan suoraan puolasta suomeksi.
Jokke,
Tulee mieleeni Penjamin kokoama monipuolinen listaus Rimmisen Nenäpäivästä. Kirja sai monenlaista vastaanottoa eri lukijoissa.
huoh, siellä on ihan ylimääräinen Ja – mistä sinne oikein tuli, ihmettelee tumpelosormi.
Jokke, Hirlii:
Tulee heti ensimmäisenä mieleen Graham Mooren dekkari Kuolema Sherlock -seurassa. Luin sen juuri, ja kirja oli niin kiinnostava, että kirjoitankin siitä vielä (täytyy laittaa tänne muutakin kuin noita kritiikki-juttuja, menee muuten liian raskaaksi). Se on tuosta fiktiivinen/todellinen-asetelmasta hauska esimerkki: siinä rikosta ratkaiseva Arthur Conan Doyle kun murehtii jäämistään Sherlock Holmesin varjoon – fiktiivinen salapoliisi on monien mielestä todellisempi kuin hänen luojansa.
Joskus kaipailin blogeihin kiihkeämpää keskustelukulttuuria, väittelyitäkin, mutta se ei oikein tunnu istuvan blogimaailmaan. Monet blogeista ovat niin juttujensa kuin esimerkiksi kuvituksensakin puolesta hyväntuulisia, henkilökohtaisia ja ikään kuin kodinomaisia. Ei sellaiseen viitsi mennä räyhäämään. Jokin Luutiin kaltainen blogi on asia erikseen, mutta siellä väittelyitään käyvien joukosta suuri osa alkaa olla kirjallisuus- ja taidemaailman toimijoita, sisäpiiriläisiä.
Tavallisten lukijoiden ei tarvitse koko ajan määritellä taiteen tai poetiikan olemusta ja rajoja. Heille riittää ymmärrys siitä, että lukukokemus on aina henkilökohtainen – ja että siitä huolimatta (tai juuri siksi) lukukokemuksia kannattaa jakaa hyvässä hengessä, sillä lukija voi kehittyä ja avartaa näkemyksiään muiden lukijoiden kautta. Fanaattisia väittelyitä sellaiseen ei tarvita.
Silti, kyllä minun mielestäni blogeissa pitää uskaltaa olla erikin mieltä. Itse ilahdun blogini kommenttilaatikossa erimielisistä kommenteista yhtä paljon kuin samanmielisistä. Vaikka tokihan kannustavat kommentit aina motivoivat paremmin kirjoittamaan lisää, hivelevät kirjoittajan itsetuntoa. Positiivinen palaute ei kuitenkaan ole ainakaan itselläni syy kirjoittaa blogia.
Kyllähän blogeissakin on jonkin verran myös erimielisiä kommentteja, sekä niitä ”tämä kirja ei minulle auennut” että ”minä taas pidin tästä koska…” kommentteja, mutta toki esitettynä yleensä varsin pehmeästi ja henkilökohtaista lukukokemusta korostaen. Varsinaiset väittelyt ovat kyllä harvinaisia, toisaalta niin ovat myös ”tämän kirjan fanit ovat idiootteja”-heitot.
Jos kaipaa kipakkaa muiden haastamista, niin tuossa Putte Wilhelmssonin blogissa kyllä löytyy sellaistakin. Mutta hän ei olekaan mikään kirjabloggari vaan ammattilainen.