Kuin tilaustöinä Kritiikkiä-sarjaa varten Putte Wilhelmsson on viime aikoina kirjoitellut ärhäkkää kritiikkiä blogiinsa. Jutuista löytyisi pureskeltavaa paljonkin, esimerkiksi kolmen viikon takainen postaus, jossa Wilhelmsson kommentoi tätä Jäljen äänen sarjaa ja kaivaa Schlink-murskaamonsa kätköistä aiemmin julkaisemattoman kritiikin Lukija-romaanista. Klisee ”olkoon kirjoittajan tyylistä mitä mieltä tahansa, kylmäksi se ei jätä ketään” pitää Wilhelmssonin kohdalla paikkansa. Toisinaan jotkut lukijat ovat kuumentuneet liikaakin.
Jos niin tapahtuu omalla kohdalla, kannattaa harkita hetken aikaa perusteluidensa pätevyyttä ennen kuin kirjoittaa Wilhelmssonin kritiikistä kriittisen palautteen tai vastineen. Oletan, että asiallista (kriittistä) palautetta Wilhelmsson ottaa mielellään vastaan – vaikkakin toki tyrmää sen sitten kohteliaasti mutta päättäväisesti: en muista, että hän koskaan olisi myöntänyt erehtyneensä. Jos tämä ei riitä vaan haluaa tulla myös julkisesti nöyryytetyksi, voi kirjoittaa Wilhelmssonille kärjekkään, piikittelevän palautteen. Mainion alustan tällaiseen tulella leikkimiseen tarjoaa esimerkiksi kirjallisuuslehti Parnassosta löytyvä Lukijakirjeet-palsta, jossa julkaistaan toimitukseen saapuneita kirjeitä. Usein toimitus lähettää lukijan kirjeen myös lehden toimittajalle tai avustajalle, jonka tekstiä kommentti koskee. Samassa numerosta voikin lukea artikkelin/kritiikin kirjoittajan vastineen saamaansa kritiikkiin.
Eräs viime vuosien mieleenpainuvimmista mittelöistä Parnassossa on omassa lukukokemuksessani ollut kirjailija Asko Sahlbergin lukijakirjeestä (Parnasso 7/2008)alkanut sanailu. Sahlberg oli lukenut Wilhelmssonin kirjoittaman arvostelun Richard Powersin romaanista Laulut joita lauloimme (Parnasso 6/2008) ja ihmetteli, miksi siinä annettin niin vähänlaisesti tietoa kirjan tapahtumista:
En nimittäin saa työllä ja tuskallakaan selvää siitä, mistä Wilhelmssonin arvioimassa teoksessa on kysymys, mistä se kertoo. Näen kyllä, että kyseessä on melkein tuhatsivuinen tiiliskivi, mutta se ei minulle informaatioksi riitä. Ymmärrän, että kysymys on rodullisista ongelmista Yhdysvalloissa, mutta siihen sitten jääkin.
Kritiikin ei luonnollisestikaan tule olla juonireferaatti, mutta kai sitä sentään jotakin teoksen juonesta voisi kertoa. Sillä kai noin laajassa romaanissa sentään jokin tarina on, vai onko?
Kirjeessään Sahlberg tuo esille saman kysymyksen, jota pohdittiin tämän Putte Wilhelmsson -postauksen ensimmäisessä osassa. Harmittaa, kun Wilhelmsson ei lähtenyt perusteellisesti vastaamaan tähän kysymykseen: itse näkisin Sahlbergin kommentissa mahdollisuuden pohtia rajanvetoa kritiikin ja esseistiikan välillä. Laulut joita lauloimme -arvostelussaan Wilhelmsson etenee jälkimmäisen suuntaan, eikä se mielestäni tee kritiikistä huonoa, päinvastoin. Toki koko aukeaman laajuisessa arvostelussa voisi olla pieni tiivistys romaanistakin: mutta kuinka mahdollista tai edes järkevää on yrittää kirjoittaa sellainen tuhatsivuisesta teoksesta.
Hieman kyllä ihmettelen, miksi Sahlberg niin kipeästi kaipaa informaatiota romaanin tarinasta ja juonesta. Wilhelmsson pitkähkössä tekstissään selvästi käy läpi lukukokemuksestaan esille nousseita asioita ja tarkastelee arvostelun kohteena olevaa teosta. Kyse ei ole samankaltaisesta teoksen sisällön ohittamisesta kuin aiemmassa postauksessa kuvatussa Wilhelmssonin Auster-kritiikissä. Wilhelmsson viittaa Powersin teokseen jatkuvasti, ja vaikka kirjailija Sahlberg ei kommenttinsa mukaan pääse selville esimerkiksi romaanin perhesuhteista, niin en kyllä itse huomannut samaa ongelmaa. Sahlberg on muutenkin muotoillut lukijakirjeensä kärkevästi. Siitä viimeiset kolme kappaletta:
Sen sijaan Wilhelmsson kyllä tekee parhaansa tehdäkseen tiettäväksi, mitä mieltä hän on (ja ennen kaikkea mitä hän nähdäkseen tietää) Yhdysvaltain siirtolaisuusongelman taustoista ja nykypäivästä. Mikä olisi luonnollisesti sinänsä hyvä esseen aihe (mitä muotoa taitavasti omaa ajatuksenjuoksuaan formuloivalle Wilhelmssonille suosittelen).
Anteeksi vain, mutta Wilhelmssonin arvion otsikko Jaarittelun liemi osuu kyllä arvion kirjoittajan omaan nilkkaan. Kriitikot ilmoittautuvat mielellään lukijoiden palvelijoiksi, mutta Wilhelmssonin tässä mainittu arvio ei palvele muita kuin itseään alituisesti huvittamaan pyrkivää Wilhelmssonia.
Siksi kysynkin päätoimittaja Jarmo Papinniemeltä, miksi näin korkeatasoisessa julkaisussa ja maan johtavassa kirjallisuuslehdessä tällaista sisäänpäin kääntynyttä saivartelua, joka ei anna kaunokirjallisuudesta kiinnostuneelle lukijalle edes oleellisinta informaatiota arvioitavasta teoksesta, julkaistaan kirjallisuuskritiikin nimikkeen alla.
Tuo ”sisäänpäin kääntynyt saivartelu” osoittaa Sahlbergilta haluttomuutta ymmärtää Wilhelmssonin kirjoittaman tekstin lähtökohtia. Ainakin itse lukijana odotan, että Parnassoon kirjoitetuissa arvosteluissa on tämäntyylisiä laajempia pohdintoja – siis toisin sanoen, Wilhelmssonin kritiikki on ”jaaritteleva” juuri siksi, että kyseessä on ”korkeatasoinen julkaisu ja maan johtava kirjallisuuslehti”. Näkemyksellinen, taustoittava kirjallisuuskritiikki palvelee lukijoitaan aivan mainiosti: jopa paremmin kuin tuhatsivuisen romaanin juonenkäänteitä ja lukuisia henkilösuhteita esittelevä uuvuttava selostus.
Asko Sahlberg on vallitsevan kritiikkimuodon vanki: se, että jo peruskoulussa ja lukiossa opetetaan liittämään kritiikkiin lyhyt selostus juonesta ja henkilösuhteista ei tarkoita, että myös kirjallisuuskriitikkojen täytyisi niin tehdä. Tällainen tarinakeskeinen ajattelu teoksen vastaanotossa on ehkä (paino sanalla ehkä, sillä tämä on aivan omaa ”mutuhuttuani”) myös yksi syy proosan tradition jäykistymiseen juonen rakentelua korostavaan muotoonsa. Kirjailijan urasta (tai ehkä pitäisi kirjoittaa ”urasta”) haaveilevat harrastajakirjoittajat lukevat kritiikkejä, joissa palkitaan onnistuneita kasvukertomuksia ja uskottavia juonenkäänteitä. Ripsa vinkkasi edellisen postaukseni kommentissa Tommy Melenderin blogimerkintään Juha Seppälän romaanista Mr Smith ja saman tekstin on huomioinut myös Wilhelmsson omassa blogissaan. Melender tiivistää asian hyvin (Romaani kellariloukon otuksille, 10.8.2012):
Juonettomuus on rikos, ja rikosjuonettomuus verisin rikos. Kohta kaikki kirjallisuus tulee, todellakin, Lisbeth Salanderin hameen alta.
Helsingin Sanomien kriitikotkin muistavat kaikessa lukijaystävällisyydessään nykyään räksyttää, jos romaaneista puuttuu jännitystä ja ”toimivia” henkilöhahmoja.
Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen.
Se on tuote, jota myydään. Se on laite, jonka toimintaa Helsingin Sanomien kriitikko arvioi kuluttajanäkökulmasta.
Itse lukijana toivoisin, että juoni ja henkilöt olisivat ensisijaisesti vain välineitä, joiden varaan kirjailija rakentaa sanottavansa. Toki esimerkiksi dekkareissa ja trillereissä toiminta ja tarinnan kehittyminen ovat keskeisessä asemassa, samoin vaikkapa romanttisen kirjallisuuden juoni ja henkilösuhteet: hyvän viihdekirjan tehtävä voi olla pelkästään se, että se koukuttaa ja imaisee mukaan tarinaan. Mutta jos kritiikin vallitseva suuntaus on, että kaikkea kirjallisuutta aletaan lukea samoilla kriteereillä kuin viihdekirjallisuutta (mihin Melenderin voi tulkita hieman viittaavan), niin esimerkiksi esseistiset romaanit ja kielen ja todellisuuden suhteita tutkivat proosateokset jäävät kirjoittamatta. Kun edes kriitikot eivät niitä arvosta, kirjoittavat kirjailijat vain turvallista valtavirtaa.
Jos useammat kriitikot kirjoittaisivat samalla tavalla kuin Wilhelmsson Laulut joita lauloimme -romaanin arvostelussaan (ja monissa muissakin kritiikeissään), alkaisivatko kirjailijat ja kustannustoimittajat kiinnittää enemmän huomiota muuhunkin kuin ”lukijaystävällisyyteen” – siis esimerkiksi siihen, mitä sanottavaa kirjalla on?
* * *
Asko Sahlberg luonnehtii lukijakirjeessään Wilhelmssonin kritiikkiä ”jaaritteluksi”, ”sisäänpäin kääntyneeksi saivarteluksi” ja antaa ymmärtää, että Wilhelmsson alittaa pahasti Parnasson laatukriteerit. Ei ihme, että kriitikko ärähtää takaisin. Keskustelu etenee pahasti sivuraiteille: Wilhelmsson ei pelkästään vastaa Sahlbergin kysymykseen (ja tuo kiinnostava näkökulma kritiikin esseistisyydestä jää käsittelemättä) vaan antaa samalla mitalla takaisin. Lukijakirjeessään Sahlberg kaipasi täsmennyksiä omasta mielestään sekavaan ja vajavaiseen romaanin henkilösuhteiden esittelyyn. Wilhelmsson kommentoi Sahlbergin kritiikkiä tyylillä, joka saa Sahlbergin vaikuttamaan idiootilta:
Olen silti pahoillani, että olen kutsunut Ruthia äitinsä tyttäreksi, ja – kieltämättä aika hämmentävästi – Ruthin äitiä Ruthin isoäidin tyttäreksi. Olen ehkä pitänyt biologian ja ja kieliopin normaalit karikot ylittävää lukemista itsestään selvyytenä.
Sen sijaan tuntuisi kovin tarpeettomalta korostaa, että ”perhe” on romaanin perhe, eikä kirjailijan tai Parnasson lukijan perhe. Ja että ”veljekset” ovat yleensä ”poikia”, ja että Jonah, jonka mainitsin ”maailman johtavaksi vanhan musiikin tulkitsijaksi”, ei ole ”hiphoppari”, sillä hiphop ei ole vanhaa musiikkia.
Ehkä tämä sarkasmin määrä olisi riittänyt: näin kirjallisuusdebattia seuraavan lukijan näkökulmasta on aiheen kannalta tarpeetonta, että Wilhelmsson vielä samassa tekstissä kyseenalaistaa Sahlbergin kirjalliset kyvytkin:
Viime vuosina olen moittinut vähättelevää tapaa, jolla Asko Sahlberg kommentoi muita kirjailijoita (minusta Antti Tuurin tuotanto ansaitsee jonkin muun epiteetin kuin ”tylsä”), toisinaan myös matikkapäätä (Finladiaa ei ole annettu ”joka toinen vuosi lesbolle”).
Enimmäkseen ristiriidat ovat kuitenkin koskeneet Sahlbergin omaa tuotantoa (varovaisempi kirjailija hutaisee romaanin loppuun joko symbolin, jossa sivilisaation puhjennut mätäpaise pursuaa visvaa, tai eskatologian, jossa helvetti valuu tulikuumaa lietettä, mutta varomaton Sahlberg valitsee molemmat, ja hourii jotain ”tulikuumaa visvaa pursuavasta lietteestä”).
Soppa on valmis. Alkaa kinastelu, joka jatkuu vielä useassa numerossa. Sen referoiminen ei ole mielekästä tässä postauksessa (veisi paljon tilaa …), mutta todettakoon, että aivan kirkkaimpia tyylipisteitä en jakaisi kummallekaan osapuolelle. Jo Sahlbergin ensimmäinen lukijakirje on jokseenkin epäasiallinen tarpeettomassa kärkevyydessään, ja toisaalta taas Wilhelmsson ei hänkään pysy aivan asialinjalla – eikä ainakaan alkuperäisessä kysymyksenasettelussa.
Kun lukee nuo keskustelut loppuvuoden 2007 ja alkuvuoden 2008 Parnassoista, vakuuttuu yhdestä asiasta: kriitikoiden työn kritisoiminen on riskialtista puuhaa, varsinkin kun kyseessä on Putte Wilhelmsson. Mutta yritetään silti vielä.
* * *
Edellisen postauksen kommenteissa Hirlii muisteli Arto Virtasen tylyä arviota Olga Tokarczukin romaanista Vaeltajat (Parnasso 3/12). Wilhelmsson ei jää kriitikkovertailussa toiseksi. Arvostellessaan Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat (Otava, 2007) Wilhelmsson irvailee jopa teoksen lukijoille (Turun Sanomat, 29.6.2007):
Romaanina Alku ja muut ajat ylittää melko nopeasti kynnyksen, jonka jälkeen turmeltumattoman mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään tutkimuksellista näyttöä otaksunkin, että Tokarczukin innokkaimmat lukijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan, omistavat vähintään kaksi Feng Chui -opasta ja ovat käyneet kerran enkeliterapiassa.
Oletan, että lukijoihin kohdistuvaa ylenkatsetta ei ole tässä tarkoitus ottaa täysin tosissaan. Mutta mikä sen funktio on, sitä en ymmärrä. Miksi kriitikko menee näin pitkälle? – Wilhelmsson tuntuu lukevan Tokarczukin romaania jonkinlaisena pseudotieteellisenä elämänfilosofisena oppaana. Vertaus typeryyden palvontaan jääköön pelkäksi kärjistetyn otaksuman arvoiseksi huomioksi. Vaikka joku lukisi horoskooppeja tai Tokarczukin romaaneja, kuuluisi kirkkoon, söisi homeopaattisia lääkkeitä tai antautuisi muulle hörhöilylle, ei se välttämättä tarkoita, että hän todella uskoisi niihin. Yleensäkin kriitikon olisi järkevämpää arvottaa teoksia kuin niiden lukijoita.
Omassa lukukokemuksessani Alku ja muut ajat osoittautui kiinnostavaksi. Jos mietoja neljänsadan milligramman särkylääkkeitä ei lasketa (melko tehottomia kylläkin), en harrasta esimerkiksi lumelääkeiden popsimista. Feng Chuita ja enkeliterapiaa en viitsi edes kommentoida: eiköhän ole ihan mahdollista, että täyspäinenkin lukija saattaa ihastua Alku ja muut ajat -romaaniin. Suosittelenkin tutustumaan Putte Wilhelmssonin arvostelun vastapainoksi Sinikka Vuolan kritiikkiin Kiiltomadossa:
Tokarcczukin Alku ja muut ajat on maaginen ja realistinen, symbolinen ja historiallinen, viehättävä ja raaka, väkivaltainen ja näkemyksellinen. Tähän romaaniin on vaikea olla menemättä mukaan, se haastaa lukijan syvään kokemiseen, inhoon ja ihmeisiin.
On paljon mahdollista, että Tokarczukin romaani on Melenderin edellä kuvaamaa ”vaaratonta tusinaestetiikkaa”. Silti, vaikka Alku ja muut ajat on lukuelämyksellinen romaani ja hyödyntää fantasiakirjallisuuden keinoja, en sitä lajityypin kaavamaisimpiin teoksiin lähtisi vertailemaan. Ehkä jo kaiken nähneen ja kokeneen, paljon lukeneen kriitikon mielestä fantasia pirstoo todellisuutta kliseisesti, mutta omasta mielestäni innostavaa romaanissa on esimerkiksi luonnon kuvaus, jota Risto Niemi-Pynttäri luonnehtii Maailmankirjoissa:
Olga Tokarczukin romaania on sanottu mystiseksi ja uskonnolliseksi teokseksi, käytännössä se liittyy siis puolalaisen katolisen taiteen traditioon. Luonto on yleensä varsin huonosti esillä katolisessa taiteessa, mutta tässä romaanissa se tulee vaikuttavasti esille. Pitkään ihmettelin miksi romaanin nimi viittaa aikaan, jokainen lukukin osoittaa aikaa. Pienen kylän omaperäisten henkilöiden ajan lisäksi omat lukunsa on enkelten ja haamujen ajalla, puiden ajalla. Luonnosta kirjoittamisen kannalta onkin hienoa, että ajassa olevia ei ole rajattu vain ihmisiin. Puiden aika on hämmästyttävää ja eläinten.
Niemi-Pynttäri siteeraa romaanista kohtausta, jossa naisen asuttaman mökin edustalla kasvava väinönputki ottaa miehen hahmon – ja sitten mies ottaa mökissä elelevän naisen, Tähkän (suom. Tapani Kärkkäinen, Otava, 2007):
He menivät makuulle lattialle ja hankasivat itseään toisiaan vasten kuin heinät. Sitten väinonputki istutti Tähkän reisilleen ja juurtui häneen rytmikkäästi, aina vain syvemmälle, ja lävisti koko hänen ruumiinsa, tunkeutui hänen sisimpiin sopukoihinsa asti ja joi hänen mehuaan. Se joi hänestä aamuun asti, kunnes taivas muuttui harmaaksi ja linnut alkoivat laulaa. Silloin väinönputki värähti, sen kova ruumis kuoli, se muuttui liikkumattomaksi kuin puu. Kukat kahahtelivat ja Tähkän alastomalle, uupuneelle ruumiille putoili kuivia, pistäviä siemeniä. Sitten vaaleahiuksinen nuorukainen palasi takaisin talon eteen, ja Tähkä nyppi tuoksuvia siemeniä hiuksistaan koko päivän.
Myyttiset ja sadunomaiset ainekset muuttavat romaanin luonnetta. Voidaan puhua maagisesta realismista tai viime vuosina suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa esiintyneestä reaalifantasiasta (käsittääkseni tekijöiden oma määritelmä), joka pyrkii murtamaan lajityyppien rajoja. Suhtaudun äidinkielenopettajana jo ammattinikin puolesta ilmiöön suopeasti: vuosituhannen vaihteesta saakka jatkunut fantasiabuumi voi koitua myös kaunokirjallisuuden hyväksi, jos vain Harry Potter -kirjojen sekä vampyyri/ihmissusikeitosten ahmijat saataisiin houkuteltua hieman vakavampienkin romaanien pariin. Antti Hyryn Uunin kaltaisilla teoksilla se ei onnistu. On oltava kuin fiksu kamanheittäjä, joka vähitellen totuttaa käyttäjät yhä kovempiin aineisiin. Siksi tarvitaan hybridejä, joissa on realistinen pohjavire mutta oudosti nyrjähtänyt todellisuus.
Kritiikin kestävän hybridin luominen on haastavaa. Koska teosta arvioidaan yleensä sen lähtökohtia vasten, mahdollisuudet hurmata kriitikko eivät ole erityisen hyvät. Hybridin pitäisi kestää tarkastelu sekä perinteikkään laatukirjallisuuden että fantasian näkökulmasta – ja ikävä kyllä näissä traditioissa hyvinä piirteinä arvostetaan usein vastakkaisia asioita. Realismissa ristiriidat ja poikkeavuudet todellisuuskuvauksessa ovat virheitä, sadunomainen kliseisyys henkilöhahmoissa ja juonessa tyylirikkoa. Ja fantasia puolestaan asettaa myytit järkikeskeisen maailmankuvan edelle, korostaa lapsenomaista, saduista kumpuavaa uskoa kohtaloon ja yliluonnolliseen.
Jo muutaman kritiikin perusteella voisi todeta, että joko Wilhelmssonin arvioimaksi on sattunut hänen mielestään huonoja teoksia – tai sitten fantasialla ryyditetyt romaanit eivät yleensäkään ole hänen suosikkejaan. Jälkimmäiseen tulkintaan jouduttaa Turmio ja perikato -esseekokoelmasta löytyvä kirjoitus Kohtalo ja tehtävä, jossa kriitikko mitätöi kokonaisen kirjallisuuden lajityypin (tai siis edellä kuvatun hybridin). Jose Luis Peixoto, Jyrki Vainonen, Carl-Johan Vallgren, Laurent Gaudén, Peter Hoeg ja Olga Tokarczuk mainitaan nimeltä, ja ”jokaisesta maasta löytyy varmaan jo omansa”:
Niiden tunnusmerkkinä voi toki pitää outoja tapahtumakulkuja ja lyyristä kieltä, mutta vaikutteet on ammennettu angloamerikkalaisen mielikuvateollisuuden pönkittämästä fantasiaviihteestä. Toisinaan hyvinkin tietoisesti, toisinaan tahattomasti, kun kirjailija on etsinyt jotain vaihtoehtoa liian rationaalisiksi kokemilleen maailmanselityksille.
”Realismia, tunnistettavia faktoja vaativat lukijat karsiutuvat jo kättelyssä”, totesi pääkaupunkilehden kriitikko Jan Blomstedt Vainosesta, mikä pätee myös hänen ulkomaisiin kumppaneihinsa. Seuraavaksi karsiutuvat kliseitä, tunnistettavia latteuksia vieroksuvat lukijat. Samoin kuin ne, joille synkkä ja juhlava ovat yhä eri asioita kuin vakava ja tärkeä.
Näin luultavasti käy, jos lukijalla on ehdoton kirjallinen maku. Mutta niille realismin tai fantasian ystäville, joilla on kiinnostusta lukea muutakin kuin suosikkigenrensä romaaneja, ”oudot/outoutetut” kirjat tarjoavat turvallisen tutustumisen hieman erilaiseen kirjallisuuteen.
Uskallan väittää, että tämä suhtautuminen on Wilhelmssonille kriitikkona ohjelmallista. Hän siis lukee fantastiset romaanit (miksi niitä oikein pitäisi kutsua?) vastahankaisemmin kuin muut kirjat. Kritiikkien lukijana näen tällaisessa ohjelmallisuudessa sekä hyviä että huonoja piirteitä: se tekee arvosteluista johdonmukaisia, mutta toisaalta taas toisenlaisella kirjallisella maulla varustettu kriitikko voisi löytää kyseisistä teoksista kiinnostavia, mahdollisten lukijoiden lukukokemuksia positiivisella tavalla avartavia näkökulmia.
Esseessään Wilhelmsson esimerkiksi toteaa, että mielikuvituksen ihanne muuttuu typeryyden palvonnaksi Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö. Arvion moite lukijoita kohtaan muistuttaa muuten erehdyttävästi aiemmin siteerattua Alku ja muut ajat -kritiikin katkelmaa:
Viimeistään tässä vaiheessa uraansa Hoeg on liittynyt sirkuksesta, maailmanlopusta ja ihmetaitoja omaavista kummajaisista kirjoittavien kasvavaan joukkoon, osaksi Debordin soimaamaa köyhtyneen mielikuvituksen moninaisuutta. Samalla häneltä myös ylittyi kynnys, jonka jälkeen kirjaviisauden kritiikki ja mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään tieteellistä näyttöä otaksunkin, että Hoegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan ja omistavat vähintään yhden Feng Shui-oppaan.
Moite on lievempi, sillä nyt Feng Shui -oppaita on vain yksi eikä enkeliterapiasta puhuta mitään. Hoegin romaani siis kaiketi sijoittuu Wilhelmssonin arvoasteikossa korkeammalle kuin Tokarczukin teos. Toki kuvattu rinnastus on niin tehokas piikki, että se kannattaa hyödyntää esseistiikassa lähes sellaisenaan, vaikka puhe onkin tällä kertaa toisen kirjailijan romaanista.
Suomalaisista fantastikoista (Wilhelmsson ei tällaista termiä käytä) Wilhelmsson kritisoi esseessään voimakkaasti Jyrki Vainosen teoksia:
Vainonen on pohjimmiltaan vanhasta kirjallisuudesta ja antikvaarisista kielikuvista kiinnostunut haihattelija, jonka mielestä VR:n ajanmukainen veturikalusto yhä ”höyryää” asemalle pysähtyessään, ja joka aina keksii jonkin verukkeen, jotta hän voisi käyttää näennäisesti nykypäivään sijoittuvassa romaanissa sanoja ”kartano”, ”jaarli” ja ”alustalainen”.
Taas huomaan olevani eri mieltä: en ole Vainosen viimeisimpiä romaaneja lukenut, mutta ainakin hänen novellikokoelmistaan olen pitänyt. Ehkä vanhat sanat murtamassa kielen varaan rakentuvan todellisuuden yhtenäisyyttä voivat tuntua kauneusvirheiltä. Kuitenkin niissä on kulttuurin kerrostumia läpäisevää voimaa ja ulottuvuutta, joka kapinoi vastaan modernia aikakäsitystä vastaan. Myyttisessä maailmankuvassa aika ei ole pelkkä lineaarisesti etenevä steriili viiva, vaan minä hetkenä hyvänsä kaikki voi keikahtaa nurin niskoin ja palautua hetkeksi menneisyyteen, ajattomuuteenkin.
Pahimmillaan kriitikon ohjelmallisuus näkyy tarkoitushakuisuutena, joka ei enää ole reilua. Aamulehdessä julkaistussa Wilhelmssonin arvostelussa (29.9.2011) Jyrki Vainosen romaanista Swiftin ovella on lisänä tietolaatikko kirjailijasta. Sen teksti päättyy (huom. – siis mitä jää viimeiseksi lukijan mieleen Vainosesta) poimintoihin Vainosen ensimmäisen romaanin kritiikeistä:
Ensimmäistä romaania Mykkä jumala (2003) Helsingin Sanomat luonnehti dynaamiseksi fantasiaksi matkalla kohti arvaamatonta päätepistettä. Sen sijaan Kritiikin Uutiset löysi siitä patavanhoillisen fantasian kliseet, joissa ”kohtalo” mainitaan heti ensimmäisessä luvussa ja ”tehtävä” neljännessä.
Tietolaatikko esittelee muita lähteitä lainaten kirjailijan tuotantoa ikään kuin objektiiviseen toteavuuteen pyrkien. Nuo kommentit rinnastuvat kuitenkin siten, että Helsingin Sanomien arvio vaikuttaa naiivilta höpöhöpöltä ja Kritiikin Uutisten kritiikki taas faktoihin perustuvalta toteamukselta. En ota tässä kantaa siihen, kumpi sitaatti osuu lähemmäksi totuutta – totean vain, että mielestäni tällainen tyyli ei ole korrektia. Lukijana toivoisi arvottavien näkemysten pysyvän varsinaisessa arvostelussa ja tietolaatikoiden edustavan neutraalia suhtautumista. Vaikka Kritiikin uutisten arvostelija olisi pitänyt Vainosen romaania miten kliseisenä tahansa, ei se mikään totuus ole, vaan kriitikon oma arvio.
* * *
Valitsin Putte Wilhelmssonin Kritiikkiä-sarjani ensimmäiseksi kriitikoksi osittain siksi, että hänen kritiikkejään olen seurannut eri julkaisuissa vaihtelevasti jo 90-luvun alusta saakka – siis siitä asti, kun olen yleensäkin kirjallisuuskritiikkejä lukenut. Olen aina pitänyt Wilhelmssonia kiinnostavana kriitikkona, niin hyvässä (hyvä kirjoittaja, asiantuntevuus, purevuus, johdonmukaisuus) kuin pahassakin (toisinaan liiankin sarkastinen/ironinen ote, liika tuomitsevuus, kirjallisen maun ehdottomuus). Toisaalta voi todeta, että nuo ”pahuudet” ovat samalla Putte Wilhelmssonin vahvuuksia: niiden terävimpien kärkien tylsyttely ja hyssyttely vesittäisi persoonallisen otteen, joka parhaimmillaan saa monet lukijat yhä uudelleen vakuuttumaan siitä, että kritiikkejä kannattaa lukea. Että ajatuksia ja tuntemuksia herättävien kritiikkien aika ei ole vielä ohi.
Kriitikkoa voi arvostaa, vaikka olisikin itse lukijana usein eri mieltä. Sellaisia kriitikoita, jotka olisivat minun kanssani aina samaa mieltä, on vaikeaa löytää. Ja jos löytäisinkin, niin en tiedä, jaksaisinko lukea: omaa peilikuvaa tulee muutenkin tarkasteltua kyllästymiseen asti.
* * *
Ensimmäisen kriitikon tarkasteluun meni aikaa kokonainen kuukausi: tätä menoa projektista tulee pikemminkin kolmevuotinen kuin vuoden mittainen. Mutta onneksi minulla ei ole mitään deadlineja asian suhteen. Piakkoin vaihteeksi joka tapauksessa jotain muuta: raporttia reilu viikko sitten pidetystä Helsingin poetiikkakonferenssista sekä uutuuskirjojen arvioita.
* * *
Lisäys (8. syyskuuta 2012):
Putte Wilhelmsson on kirjoittanut omaan blogiinsa kommentin postaukseeni liittyen. Wilhelmssonin postauksessa on pari hyvää nökökulmaa, jotka mahdollisen lukijan kannattaa ottaa huomioon minun tulkintojani lukiessaan. Tässä sitaatti Putte Wilhelmssonin postauksen lopusta:
jäljen ääni 
Huh, olen aivan hengästynyt loppuun päästyäni! Harmillisen vähän olen lukenut Wilhelmssonin kritiikkejä, se on ainakin todettava tämän perusteella. Herra vaikuttaa jonkinlaiselta Heikinheimon ja Kajavan henkiseltä sukulaiselta, vaikka en mikään heidän kritiikkiensä asiantuntija ole senkään vertaa. Mutta tietty oikeassa olemisen ehdottomuus ja vastaansanojien mitätöinti vaikuttaisi samankaltaiselta.
Huvittavaa kyllä olen pitänyt kovasti juuri niistä kirjailijoista, jotka W. lyttää maan rakoon. Silti EN lue saati usko horoskooppeihin muusta huuhaasta nyt puhumattakaan. Suomikumma on kuitenkin tällä hetkellä yksi suosikkigenreni. Kenties samoista syistä, jotka sinäkin mainitset. Perinteistä ammentaminen ja uudistaminen ovat hienoja juttuja, jos vain osaa.
Ainakin Wilhelmsson tekee kantansa selväksi – ja useimmiten myös esittää sille hyvät perustelut. Ja kyllä Wilhelmssonin fantasiakritiikissäkin hetkensä on. Suomikummaan ja muihin vastaaviin outoihin tarinoihin syynä on mielikuvituksen lento, turhautuminen ikävään realismiin. Mutta jos tuo mielikuvituksellisuus koostuu lähinnä kaunokirjallisen teoksen sekaan läiskäistyistä fantasiakirjallisuuden kliseistä, voi toki Wilhelmssonia mukaillen kysyä: kuinka mielikuvituksekasta se oikeastaan on?
Käsittääkseni suomikumman kirjoittajien tavoitteet ovat korkeammalla, ja ainakin itse olen pitänyt esimerkiksi Tiina Raevaaran ja Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoista.
Vaikka en horoskooppeja luekaan (enkä suin surminkaan menisi enkeliterapiaan), en ehkä silti ole ainakaan W:n vaatimusten mukaan kyllin älyllinen lukija. Toki olen samaa mieltä, että kunnon perustelut ovat aina paikallaan, onpa sitten taideluomaa arvioidessaan millä kannalla hyvänsä. Enkä tietenkään minäkään ihan kaikkea roskaa niele, vaikka se kuinka maagisena realismina minulle syötettäisiin. Jääskeläinen on minunkin suuri suosikkini, mutta en lyttäisi Vainosenkaan tuotantoa ihan höpöhöpöksi. Tosin kokonaan en sitä ole lukenut.
En minäkään. Tutustuin Vainoseen aikoinaan lukemalla hänen novellikokoelmansa Luutarha. Siitä pidin, ja siinä on juuri tuollaista spekulatiivisen fiktion näkökulmaa. – Tai oikeastaan tutustuin Jyrki Vainosen teksteihin alun perin hänen käännöstensä kautta. Hyvä suomentaja.
Arto Virtasen esseeteoksessa, jonka nimi on unohtamaan yllyttävästi Kirjailijan koti tms., käsitellään myös Sahlbergiä ja hänen ns. poetiikkaansa. Vertautuu aika hyvin Wilhelmssonin arvioihin Sahlbergistä. Kaveri ei yksinkertaisesti ole kovin hyvä kirjoittamaan.
Virtasen esseekokoelmaa olen selaillut joskus, muistaakseni vaikutti kiinnostavalta. Täytynee etsiä käsiin – varsinkin, kun ajattelin kirjoittaa tänä syksynä yhden postauksen Arto Virtasestakin. Tai ehkä kaksi: sen verran laaja tuotanto, että ruodittavaa löytyy.
Sahlbergiin en ole tutustunut niin hyvin (kaunis kiertoilmaus sille, että en ole lukenut …) että osaisin omaa mielipidettäni sanoa. Virtanen on tarkka lukija, ja voi tietysti pitää paikkaansa tuo mitä sanot. Mutta tyyliseikkojen tarkastelussa suhtaudun hivenen varauksellisesti sekä Wilhelmssoniin että Virtaseen: molemmilla on taipumusta nostaa kritiikeissään esille yksittäisiä sanoja ja lauseita, tehdä niiden ontuvuudesta tai kömpelyyydestä ylitsepääsemättömiä lukemisen esteitä.
Ehkä he ovat oikeassa – itse olen lukijana kuitenkin armollisempi, ja usein sisältö kiinnostaa niin paljon, että en jouda kompastelemaan yksityiskohtiin.
Tervehdys Penjami!
Koska olen erittäinkin paljon erimieltä Tommi Melenderin tarinakielteisestä kirjallisuuskäsityksestä (ja sen kiittämisestä), lainaan tähän pienen pätkän omaa juttuani aiheesta viime torstailta (Deadline Torstaina):
”Vai mitä pitää ajatella Tommi Melenderistä joka Antiaikalainen blogissaan ylisti Juha Seppälän romaania Mr. Smith siitä että romaanista puuttuu juoni ja varsinkin rikosjuoni. Jutussaan Romaani kellariloukon otuksille Melender paheksuu romaaneja, jotka tuottavat lukuelämyksiä ja muuttavat (”nihiloivat”) kielen tarinankertomisvälineeksi. Tarina on Melenderin mielestä ”tusinaestetiikkaa”.
Melender on snobi, mutta häneltä puuttuu snobin itseironia. Ilman sitä henkevyys kuihtuu. Toki voi vaatia ettei kirjallisuus saa kertoa tarinoita, mutta jos vaatimuksen ottaa tosisaan, ei jäljelle jää paljon mitään. Ja se vähän mitä jää, tuskin innostaa lukemaan. Piste ei ole ympyrä.”
Piste ei ole ympyrä.
Tervehdys,
ja muutenkin huonona muiden blogien seuraajana huomaan, että enpä ole vielä oppinut sinun blogissasi käymään. Olen samaa mieltä kanssasi: tarina on ollut kulttuurin kantava voima muinaisilta leirinuotioilta aina nykyisiin iltapäivälehtien lööppeihin. Tarinoita kertomalla on opetettu ihmiskunnalle hyvä ja paha, on luotu kansakunnille identiteettejä, on paettu todellisuutta jne. jne. Tarina jos mikä on kirjallisuudenkin ydintä.
Luen tuota Melenderin kirjoitusta tässä mahdollisimman suopeasti. Muuninlaiselle kirjallisuudelle on tarvetta, ja jos kritiikki on liian tarinaorientoitunutta, ei marginaali saa mahdollisuutta.
Upea muuten tuo tuorein postauksesi kaikkine T.S. Eliot ja Stefan Zweig -viittauksineen! Tavallisen kirjallisuusbloggaajan mielestä melkoista snobbailua … mutta ehkä viittausten paljoudessa on sitä peräänkuuluttamaasi itseironiaa.
Tuo postauksesi lopun näkökulma ”lohtuun” on muuten sama kuin mitä olen itsekin joskus miettinyt: suklaa on lohtua, Big Brother on lohtua, dekkareiden tai romantiikan lukeminen on lohtua jne. Yleensäkin kaikki eskapismi on lohtua, ja aika usein se tapahtuu viihteen keinoin.
Silti oletan, että Melender ei ajattele ”lohtua” ”viihteen” synonyymina. Melenderin mukaan ”lohtu” kirjallisuudessa on hänelle mm. sitä, kun tunnistaa romaaneista samankaltaisia erillisyyden ja vierauden kokemuksen ilmentymiä kuin mitä hän itse on elämässään kokenut. Ymmärrän toki ajatuksen, mutta en pysty sitä omakohtaisesti allekirjoittamaan. Itsekin olen varsinkin nuorena kokenut vahvaa erillisyyttä ja yksinäisyyttä – en kuitenkaan saa lohtua, jos luen vastaavia tarinoita. Minua alkaa vain ahdistaa.
PArhaimman lohdun saan eskapismista vaikkapa goottiromaanien maailmaan. Se voi olla valheellista, mutta toimii.
Entä jos piste onkin ympyrä? Näihin vakaviin kommentteihin haluaisin yltää, mutta ei se onnistu.
(nyt seuraa välisoitto)
Voi mitä välkettä miekkojen kalketta sanallista sotaa saa ihailla kentän reunalla Penjamin toimiessa ylituomarina ottelussa Sahlberg vastaan Wilhelmson tapauksessa Laulut joita lauloimme!
Yksikään kirja ei vedä vertoja sille katsojan ihailulle, mikä syntyy kun mieli hakee esikuvaa kaksintaistelusta Välskärin kertomuksissa, luvussa xxx joka tuli ääneen luettuna viime sunnuntaina Ylen Ykköseltä.
Kaksi aatelismiestä siinä iski yhteen, tai olisi pitänyt iskeä, mutta murheellinen vaikkakin kunniakas välikohtaus lopetti taistelun ennen kuin se kunnolla ehti alkaakaan. Mutta nyt se jatkui mielessä kirjailijan ja kriitikon välisenä yhteenottona.
Tässä ottelussa kumpikin pani parastaan. Koska siinä oikeasti ei tapettu ketään ja koska siinä vain sanat iskivät toisiaan vasten kaikkia kirjallisuuden lajeja aseina käyttäen, koki sen jännittävämmäksi kuin häkissä pelattavan tennisottelun tai keihäänheiton olympia-areenalla.
Kuka voitti? Sinnikkyydessä tuli kaksoisvoitto, mutta pisteissä pelituomari puolsi selvästi Wilhelmssonia antaen hänelle lisäpisteitä ”laajemmista pohdinnoista”, kun taas Sahlbergillä ropisi hiukan pisteitä pois ”haluttomuudesta ymmärtää” vastustajaa, joka lukijankin mielestä on kritiikin totuttuja polkuja voitokseen karttava, omaa tietään kulkeva, voimakastahtoinen ilmaisija.
Tällaisia taisteluja lisää, toivon, mutta vastustaja on valittava huolella. Ei norsu voi taistella muurahaista vastaan, vastustajan on oltava vähintäin Sahlbergin terävyyden omistava pistiäinen, tai muuten ärhäkkä.
Ja on olemassa ihmisrotu (johon minäkin kuulun), jolle riittää mainiosti taistella itseään vastaan, sillä siinä taistelussa on aina sama lopputulos: kyseenalainen, mutta kunniakas häviö.
Ottelutuomarina toiminut Penjamin kunnostautuu tällä sarjallaan oikeudenmukaisuutta hakevana ja sääntöjä ja pykäliä tuntevana ansiokkaana ”välimiehenä” kirjailijan, kriitikon ja lukijan välillä.
Hänelle kuuluu kiitos ahkerana puurtajana, mielenkiinnon herättäjänä, tuomarina ja selostajanerona. Kiitos!
liisu:
Kiitos kommentistasi! Totta, olin tuomarina Wilhelmssonin puolella – tosin jos olisimme seuranneet PArnasso-keskustelun jatkoa, kyllä miinusta olisi tullut Wilhelmssonillekin. Jokin tuossa Sahlbergin lukijakirjeen sävyssä ärsyttää: ehkä jo se, että hän kirjoittaa ”kirjailija ” Asko Sahlbergina, ei ”lukija” Asko Sahlbergina.
Toisaalta jos on kirjailija ja lähettää kirjeen Parnassoon, ehkä on syytä selvyyden vuoksi mainita, että on juuri se ”kirjailija” Asko Sahlberg eikä vain jokin samanniminen muu lukija.
Eiköhän näitä taistoja vielä järjesty Kritiikkiä-sarjan edetessä. Kriitikot taittavat harvoin peistä toistensa tai kirjailijoiden kanssa, mutta kohtaamiset ovat yleensä aika ärhäkkäitä, lähes verisiä.
Jäin vielä miettimään tuota, että ainakin sinun yhteenvetosi perusteella W. vaikuttaa kovin reaalifantasiavastaiselta. Hänen makunsa on ehdoton: reaalifantasia on roskaa (kärjistys). Onko sitten ollenkaan reilua, että tällainen arvovaltainen kriitikko usein isoissa lehdissä (ainakin kirjallisuuden mittakaavassa) lyttää tämän genren kirjoja? Jos kerran lyttäys näyttää tulevan kuin automaatista kerta toisensa jälkeen. Minusta on ja ei. On harmillista, jos hyvä maagisrealistinen romaani saa syyttä negatiivisen arvion; se karkottanee lukijoita ja masentaa ehkä kirjailijaa. Mutta toisaalta kunnon pöllyttävä kritiikki virkistääkin. Mitä tosiaan tulisi siitä, jos kriitikot arvioisivat vain niitä kirjoja, joista pitävät? Mieleen tulee taannoinen myrsky vesilasissa, kun Reijo Mäki veti herneet nenäänsä siitä, että hänen kirjansa oli arvioinut ”väärä” kriitikko.
Penjami,
en ole tullut lukeneeksi kovin paljon Putte Wilhemssonin kritiikkejä. Kun hän kirjoitti jonkin aikaa Helsingin Sanomiin, silloin luin. Arvosteluja ylipäänsä julkaistaan enää niin paljon harvoin ja vähästä kirjamäärästä verrattuna menneisiin vuosiin, että nyt jos kävisi kirjastossa ahkerammin ja lukisi monia lehtiä, voi kestää kauan ennen kuin löytää arvostelun, jossa on syytä pysähtyä.
Arto Virtasen kirjailijan/kirjoittajan työstä kokoama kirja Kirjailijan koti oli minusta hyvä kirja ja varsinkin siksi, että se sisälsi myös muita tekstejä kuin esseitä ja kritiikkejä. Siinä mentiin yli genrerajojen. Sellainen on plussaa ihan siksi, että teksti, joka on upotettu muiden tekstien keskelle, saattaa herättää lukijassa aivan muita mielikuvia ja ajatuksia, kuin ympäröivät teksti.
Juuri sen takia olin vähän yllättynyt siitä että Virtanen hyppäsi tasajalkaa Tokarczukin kirjan Vaeltajat päälle. Muistaakseni hän ei löytänyt kaipaamaansa punaista lankaa siitä kirjasta.
Olen yhtä lailla yllättynyt Wilhelmssonin Tokarczuk-tyrmäyksestä. Olen itse kirjoittanut sekä ensimmäisestä T.:n suomennetusta kirjasta että nyt aivan omaehtoisesti tästä Vaeltajista. Luin myös Alku-teoksen, jonka historiallisen romaanin vireestä pidin paljon. Siinähän pieni paikkakunta saa kokea kovia, kun joutuu armeijoiden taistelukentäksi. Eivät katkelmat, esimerkiksi Niemi-Pynttärin mainitsema Tähkä-episodi, muuta Alun paikallisuutta mihinkään. Ne eivät riko sitä. Alku sattuu olemaan monenlaisten kummallisten jopa pähkähullujen ihmisten asuinpaikka. Mutta heidän kanssaan, myös Tähkän, ihmiset asuivat ja elivät.
Jos ihmiset jossain päin maailmaa tuntuvat olevan mielikuvittelua ja kummajaisia, niin minusta ei oikeastaan tarvitse kuin vilkaista ympärilleen ja samanlaista outoutta on havaittavissa ihan missä vain. Riippuu kunkin ihmisen näkökyvystä.
En todella nyt oikein ymmärrä haluaako Virtanen kirjoihin juonta, että kirja olisi helpommin sulavaa. Ei kai kukaan sellaista väistämättä vaadi, nykyaikana? Sitten tuo toinen pukari, Wilhelmsson, ampuukin aivan toiselta suunnalta, nimittäin kuvittelee hämyilyn, vähintään, piileksivän Tokarczukin lukijoiden taustalla, lukijan muotokuvasta tulee vähän idiootin näköinen, tai ainakin hölmön. Kyllä varmaan kummallekin käsitykselle on perusteita, vaikka en edes tiedä mikä tai mitä on Fengshui. Mutta jään tässä ihmettelemään vähän samaa kuin Penjami, eli: mitäs pahaa lukija on tehnyt, että häntä pitää erityisesti nyt ruveta kurmoottamaan?
Pitää vielä nostaa esille suomentaja, Tapani Kärkkäinen, jonka kieli on minusta hienoa. Hän on tottunut Tokarczukin yllätykselliseen menoon ja osaa pysähtyä miettimään suomen mahdollisuuksia kaikkialle levittäytyvän kertomuksen suhteen. Viimeisimmän suomennetun kirjan suhteen voi ehkä sanoa kertomusten, vaikka kyllä sieltä punainen lankakin löytyy.
Mutta Penjami, kiitos tästä postauksesta! Luulen että potkaisit aika hyvään vauhtiin kritiikin ja kriitikkouden läpivalaisun työssäsi. Kritiikki on tärkeätä ja erityisen tärkeätä se on kaikille lukeville ihmisille. Täytyy lukea tästlähin ainakin Wilhelmssonin blogipostaukset vähän tarkemmin.
Kirsin kommenttiin.
Itse en lue juuri lainkaan elokuva-, enkä kirjallisuuskritiikkejä lehdistä, joten mikä merkitys kritiikeillä on, vaikka katson elokuvia ja luen kirjoja.
***
Minulle haukuttiin muutama vuosi sitten Herta Mulleriä (pidin haukkujaa kirjallisuustietäjänä), mutta Herta on minusta taitava kirjoittaja ja mielestäni pystyn myös perustelemaan väitteeni. (huikea yhden kirjan ”otos”)
***
Etsin joskus nettiarviointeja, minusta niitä selaamalla saa teoksesta suhteellisen kattavan näkemyksen, suurimpien päivälehtien kritiikit ovat mukana.
***
Kriitikoilla voi olla arvovaltaa kirjallisuuspiireissä ja kustantamoissa. Palkintolautakunnissa arvioilla voi olla joskus isokin merkitys ja tietenkin arvovaltaisen kriitikon lyttäys tai nosto kirjailijalle on iso juttu.
***
Esim. omat arvioni tuskin hymyilyttävät tai itkettävät kirjailijoita eivätkä he tietenkään edes lue niitä (kirjoitan paljon ”klassikoistakin”), oma palveluni on lähinnä kanssa lukijoita varten siitä teemasta, jonka teoksesta nostan.
***
Minusta hyvän kirjan tai kirjan yleensä kirjoittaminen on työläämpää ja hitaampaa kuin kirjallisuuskritiikin kirjoitus.
Ripsa:
Ihmettelin tuota samaa itsekin, sen jälkeen kun luin myös tuon Virtasen tyrmäyksen. Jouduin oikein miettimään, että olenko nyt täysin sokea, että onko minulta jäänyt jotain oleellista huomaamatta. Päädyin siihen, että ei: Tokarczuk ei ole huono kirjailija.
Jokin näissä fantasiaa tai sadunomaisuutta teoksiinsa yhdistelevissä kirjailijoissa tuntuu vaivaavan monia kriitikoita. Omaa kirjallista makua ei uskalleta kyseenalaistaa: mieluummin kyseenalaistetaan siihen sopimattoman kirjallisuuden lähtökohdat.
Ja kyllä, olen samaa mieltä: Putte Wilhelmsson oli hyvä valinta Kritiikkiä-sarjan avaukseksi. Hänen teksteistään löytyi paljon kiinnostavia ja kritiikin kannalta oleellisia aiheita, näkökulmia. Jatko onkin työläämpää. Toivottavasti riittää eväät 30 osaan, nyt on vasta kaksi kasassa …
Kirsi:
Jep, tuo on ongelma: ei kriitikoiksi voi valita aina sellaista henkilöä, joka pitää kirjasta, mutta toisaalta jos joku ohjelmallisesti suhtautuu koko ”lajityyppiin” kielteisesti, ei sekään enää välttämättä palvele lukijaa eikä ehkä kirjallisuuttakaan taidemuotona.
Toisaalta nämä reaalifantastikot/suomikummat ovat saaneet aika helposti melko myötäsukaista julkisuutta itselleen. Tyyliä on helppo kommentoida piristäväksi, perinteistä realistista kerrontaa elävöittävksi, mielikuvitusta ruokkivaksi jne. Tunnistan tämän itsessäni: olen niin innostunut tästä ilmiöstä kirjallisuudessa, että ei juurikaan tule enää mietittyä, onko jokin maagisella realismilla sävytetty romaani hyvä vai huono. Toisaalta eipä sellaista kaltaiseni rivilukijan tarvitse miettiäkään.
Helposti voi kriitikkokin sortua samaan. Mutta ei tällainen ehdoton tuomitseminenkaan ole hyväksi. Totuus löytynee, taas kerran, jostakin sieltä väliltä.
Jokke:
Kovasti suosittelen kritiikkien lukemiseen ”hurahtamista”! Vaikka kritiikit ovat välillä puisevia ja tuntuvat etäisiltä suhteessa omiin lukukokemuksiin, voivat ne lukijalleen antaa paljonkin. Aika paljon tulee seurattua kirjablogien arvioita, mutta myös esimerkiksi Parnasson kritiikit luen tarkkaan. En lähde arvottamaan, kumpi on parempaa: omakohtaiset lukukokemukset vai perusteelliset asiantuntijakirjoitukset. Minusta molempi on parempi – rinnakkain tarkasteltuna ne molemmat saavat lisäarvoa.
Mielenkiintoinen tuo pointtisi kriitikoiden vallasta suhteessa palkintoraateihin: en osaa sanoa kuinka paljon valtakunnan näkyvimpien kriitikoiden (esim. Mervi Kantokorpi runokritiikeissä) yksittäiset arviot painavat vaakakupissa. Ehkä oleellisinta tässä ei ole se, mitä joku Hesarin kriitikko on teoksesta mieltä: paljon tärkeämpää yksittäisen kirjan kannalta on se, että siitä kirjoitetaan valtakunnan laajalevikkisimmässä lehdessä, että se tulee noteeratuksi. Se on varmasti monen palkintoehdokkuuden vähimmäisedellytys.
Hieman liioittelin, jonkin verran luen arvioita. Toisaalta en lue kirjoista arvioita, jos en ole lukenut tai aio lukea teosta, ja en lue juuri uusia kirjoja.
***
Elokuva-arvioita olen lukenut paljonkin, ja olen lukenut ja tenttinyt elokuvakirjoja, sivuaineena. Jotkut arviot ovat loisteliaita, monesti lasten animaatiot analysoidaan väärin.
***
Arviointien pitää mielestäni paljastaa jotain olennaista joko hyvässä tai pahassa tai sekä että, pinnalliset arviot ovat piinallisia, ja väärät premissit tai argumentaatiot harmittavat, niitä tuskin P.W:llä on.
Jokke,
olet turhan vaatimaton.
Jokainen kirjoittamasi arvio on olemassa. Sen voi lukea. Ja joku, monetkin, lukee sen.
Ei minun mielestäni tarvitse ajatella mitä kirjailija ajattelee eikä mitä hän miettii. Arvostelija siis kirjoittaa mitä haluaa kirjoittaa lupaa kysymättä.
Sanot jotakin… joku lukee sen… sanottu jää eetteriin. Olet sanonut, piste!
Oleellista on sanoa mitä haluaa sanoa. Eikä tarvitse ajatella kirjailijaa eikä kustantajaa eikä naapurin miestä.
Naapurin mies voi kiukutellla: Mitä hittoa! Pitäisikö kirjojakin muka lukea?
Älä välitä. So, what.
Jokke:
Peesaan Kyöstin kommenttia.
Lastenkirjojen suhteen on muuten sama juttu. Niiden kritiikeissä aina välillä miettii, että kuka oikeastaan on se ”asiakas”, jolle kritiikki on kirjoitettu: lapsi vai hänen vanhempansa. Kumpi se pitäisi olla?
Kumpi se pitäisi olla?
Aivan pienten lasten kohdalla vanhempien, lapsihan ei osaa lukea arvostelua, mutta lapsen näkökulma pitää arvostelussa ottaa huomioon. Kyyninen kriitikko näkee asian erilailla kuin innokas pikkupoika ensimmäisellä elokuvakerrallaan popcorn-vuoten takaa.
Pitäisi arvioida ainakin se teema, ja sopiiko lapsille.
Mainitsemasi Potterit sisältävät fantasian lisäksi oikeasti aitojen, mutta ristiriitaisten tunteiden kuvailua: viha, rakkaus, epävarmuus, kuuluisuus, ihastumiset … jotka vedonnevat teini-ikäisiin fantasian lisäksi.
Useimmat lastenfilmit toteuttavat Milnen Nalle Puhin idean, siinä on lapsen taso ja aikuisen taso. Esimerkiksi UP-filmin alkukohtaus, jossa iäkkään päähenkilön elämäntarina, lapseton avioliitto ja vaimon kuolema esitetään ”elokuvana” on itsessään loistava, mutta surullinen elokuva. Siinä on avain koko filmin ideaan vanhuksen ja partiopojan kohtaamiseen. Yhdessäkään arviossa en nähnyt analyysia siitä, miksi ”lyhyt elokuva” itketti aikuisia, oliko kyse musiikista, toteutuksesta vai teemasta, enkä analyysia siitä, miten lapsi kokee sen, hän ei tajua ehkä vihjeistä, että avioliitto jää lapsettomaksi, ja että se on tragedia, eikä ymmärrä säästöpossun rikkomisen toiston tarkoitusta, lyhytfilmistä nousi kaikki filmin teemat ja selitykset, paitsi sitä, että Rasmuksella ei ollut isää (muistaakseni eronnut), sen lapsi, joka on vastaavassa tilanteessa ymmärsi varmasti, mutta ymmäsrsikö sen sitten aikuinen luultavasti ei, ellei ole kokenut vastaavaa…
http://turmiojaperikato.blogspot.fi/2012/09/kommentti-jaljen-aanen-kriitikko-sarja.html
Jokke:
Hyvä näkökulma nuo elokuvat (ja kirjatkin), joissa on eräänlainen kaksoiskoodi: toimii sekä pienille että isoille. Joskus tosin ärsyttää jotkin piirretyt, joissa se viesti vanhemmille lasten piirretyn keskellä on jonkinlainen kaksimielinen vihjaus. Ei tule nyt yhtään esimerkkiä mieleen. Tai mahdollisesti olen itse vain ollut liian kaksimielinen …
Putte Wilhelmsson:
Kiitos kommentista! Lisäsin postaukseeni vielä hännäksi linkin sinun blogiisi, tuohon kommenttiin. Myöhempien aikojen mahdolliset lukijat (ennen kuin WordPress kaatuu, tai Internet) saavat mahdollisuuden tarkistaa kriitikon oman kannan. Eli muille tätä kommenttiketjua seuraaville: käykää lukemassa.
Madagascar 2 on hyvä esimerkki, hyvä filmi, mutta mainitsemasi piirre siinä on. Se itse asiassa saa kiusallisen olon lapselle, luulisin, koska jossain vaiheessa hän ymmärtää, mitä vanhemmat hirnuvat. Hyvissä lasten elokuvissa ei ole kaksimielisyyksiä, mutta on usein rankkaa kritiikkiä, esim. Boltin tv-tuottajien asenne ottaa tehot irti lapsesta ja koirasta ja peittää jargoniin kaikki kritiikki tai poistaa ne kuin nasta seinään ….