Tänään olen lähdössä käymään Helsingissä, kirjamessuilla. Edellisestä reissusta pääkaupunkiseudulle on kaksi kuukautta. Silloin matkasin kansainväliseen poetiikkakonferenssiin, jonka aiheena oli Mörkö. Kuvittelin, että luennoilla Mörkö istuisi hiljaa omassa nurkassaan, synkeänä ja resuisena, samalla kun luennoitsijat analysoisivat sen olemusta. Näin tapahtuikin, mutta sitä en tullut ajatelleeksi, että Mörön vaitonaisuus ja osallistumattomuus oli vain näennäistä. Sillä Mörkö huijasi minua: kun lähdin parin luentopäivän jälkeen kotiin, tajusin, että jokin oli muuttunut.
Mörkö ei ollut pysynyt nurkassaan. Se olikin kulkenut näkymättömänä yleisön joukossa, kumartunut vuoronperään jokaisen viereen ja laittanut kätensä olkapäälle, polvelle, povelle – ja kuiskutellut korvaan mörkömäisiä lauseitaan, niin hiljaisia, että kuulija ei tajua niitä kuulleensa. Kun lähdin kotiin, Mörkö seurasi minua – tai ainakin siltä minusta tuntuu, sillä koko syksyn ajan olen törmännyt mörkömäisyyksiin monissa eri tilanteissa, eri elämäalueilla. Luultavasti en sen enempää kuin muinakaan syksyinä, mutta Mörkö mielessäni on saanut minut kiinnittämään niihin huomiota.
* * *
Poetikkakonferenssissa olin Mörölle oikea namupala. Paluu kesäloman jälkeen peruskoulun arkeen ja oikeakielisyyssääntöjen kertaukseen oli lamauttanut minut henkisesti kahdessa viikossa. Niin pahasti, että pysähtyessäni kahville matkan varrella minulle tuli paha olo nähdessäni berliininmunkin: liian monta kertaa olin käyttänyt sitä esimerkkinä oppitunnilla. Huoltoaseman vessan peilistä minua tuijottikin opetussuunnitelmaa toteuttava marionetti, puhuva pää, joka vakavalla naamalla hokee oikeinkirjoitussääntöjä luokan edessä. Ikään kuin elämän kannalta olisi suurikin merkitys sillä, että jokin leivos kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella.
Pirullisinta tässä kaikessa on tietysti se, että sisimmässäni taidan itse jonkin verran uskoakin niin. Välillä tuntuu nimittäin ihmeellisen hyvältä ajatella sellaisia sanoja kuin alinomaa, sitä paitsi, Berliinin-matka, makaroni ja Punainenmeri – tietää osaavansa tehdä jotakin absoluuttisen oikein, vaikka väärä vaihtoehto tuntuisikin paljon luontevammalta.
Valitettavasti teini-ikäinen ei ajattele samalla tavalla. Hän ei osaa nauttia oikeakielisyyden iloista. Hän vastustaa. Ja kun kohtaa loman jälkeen monta ryhmällistä vastustusta, pudotus kesäisestä flow-tilasta oppituntien rutiineihin tuntuu korkealta.
* * *
Minussa oli siis runsaasti tarttumapintaa. Ja aivan erikoisella tavalla joidenkin luentojen teoreettisilta vaikuttaneet aiheet konkretisoituivat jo kotimatkalla, muuttuivat todeksi. Ilmeisin tällainen luento oli Iain Twiddyn esitys, jossa hän kertoi syövästä runouden aiheena. Aihe osui ja upposi, sillä vain jokin aika sitten olin saanut kuulla, että minulle läheinen sukulainen oli sairastunut syöpään. Olin jo ennen seminaaria suunnitellut kotimatkallani vierailevani hänen luonaan. En voinut Twiddyn luennon aikana olla miettimättä syövän sattumanvaraisuutta, sitä kuinka epäoikeudenmukaisesti se valitsee kohteensa: isku voi hyvinkin osua sellaiseen, joka on elämäntavoiltaan täysin terve, kun taas joku rapajuoppo ketjupolttaja säästyy taudilta.
Twiddy käytti esimerkkeinään runoilijoita, jotka olivat kirjoittaneet omasta syövästään tai läheistensä sairauksista. Kun mitkään lääkkeet tai hoidot eivät enää auta, tarttuu runoilija ainoaan jäljelle jääneeseen aseeseen, jolla hän voi taistella kehon vallannutta hirviötä vastaan: kynään.
Kirjoittamalla ei selätä sairautta, mutta sillä saattaa pelastaa mielensä, valaa uskoa elämään, ilkkua syöpäsoluille, opetella mustaa huumoria. En tiedä, miten luova itse olisin, jos sairastuisin vakavasti, mutta hyvä esimerkki löytyy lähisuvusta: enoni Pekka Streng teki 1970-luvun alussa kaksi hienoa LP-levyä tietäen olevansa sairas, kuolema kannoillaan. Ja olisi halunnut vielä levyttää kolmannenkin, mutta fysiikka ei enää kestänyt. Sellaista elämännälkää ja eteenpäin suuntautumista on pakko ihailla.
Kun paluumatkalla vierailin sukulaiseni luona, oli järkytys nähdä aina niin elinvoimainen ja hyväkuntoinen henkilö voimattomana, kroppa taudin jäytämänä, kivuista kärsivänä, allapäin. Ja silti muuten kaikki kodin tavarat ja esineet, iloisen värikkäät maalaukset ja julisteet seinillä olivat aivan samat kuin ennen. Kontrasti oli suuri. Tuntui siltä, että Mörkö matkassani imi tilanteesta itseensä voimaa, ja aika synkissä mietteissä jatkoin eteenpäin, vaikka hyvin tiedän, että ei nykyisellään syöpäkään enää mikään ehdoton loppu ole, parannuskeinot ovat kehittyneet ja ennusteet muuttuneet huomattavasti positiivisemmiksi kuin takavuosina.
* * *
Toinenkin ulkomaalaisvieras herätteli mörkömäisiä tunnelmia. Yhdysvaltalainen kirjailija ja tutkija Joyelle McSweeney esitteli luomaansa käsitettä necropastoral, siis suomeksi nekropastoraali. En kyllä aivan yksiselitteisesti oivaltanut, mitä nekropastoraali tarkalleen tarkoittaa, sillä se tuntui poukkoilevan kitschin, karnevalismin, outouden, keinotekoisuuden ja kuolemaromantiikan epämääräisessä maastossa. Luento oli silti mielenkiintoinen – ja vaikka termin merkitys ei valjennutkaan, jäi esityksestä mieleen jonkinlaisia lähtökohtia tarkastella asioita ja ilmiöitä uudenlaisista näkökulmista.
Niinpä kun kotimatkallani saavuin toiseen vierailukohteeseen, kohta 90 vuotta täyttävän isoisäni luokse, oikein hätkähdin katsoessani vanhan omakotitalon alakerrassa ympärilleni. Sukututkimusta ikänsä intohimoisesti harrastaneen papan yhdistetyssä makuu- ja työhuoneessa tilaa hallitsi suuri kirjoituspöytä, joka oli täynnä korkeita paperiröykkiöitä. Pappani halusi näyttää minulle ”suvun alkupään”, jonka sukutaulut olivat nyt vihdoin järjestyksessä. Ongelmana oli vain se, ettei hän muistanut, minne oli sen laittanut.
Aloimme etsiä sitä kirjoituspöydän hyvinkin karnevalistishenkisesti arkistoitujen papereiden joukosta. Kun seisoin siinä nostellen pinoja ja etsien esi-isiäni kolmensadan vuoden takaa, tajusin, että tässä on jotakin samaa synkkää ironiaa kuin McSweeneyn esimerkeissä. Vanha mies, jonka selän taakse se vääjäämätön on jo asettunut odottamaan kohta tulevaa vuoroaan, etsii kauan sitten kuollutta elämää kirjoituspöydältään. Ja koko elämäntyön tuloksena vasta suvun alkupää on viimeistelty: vuosikymmenet ovat olleet suosiollisia geneettiselle vaihtelulle mutta eivät sukututkijalle – uusia haaroja ja haaraumia on putkahdellut esiin koko ajan lisää.
Sukutaulut, valokuvat, kirjeet, muistilaput – välillä tuntuu siltä, kuin hahmottaisin niiden punaisen langan, välillä taas kaikki näyttää pelkältä kaaokselta. Vanha mies haroo niitä hieman epävarmoin ottein, mutta katseessa on edelleen samaa sukututkijan nälkää kuin mitä muistan jo lapsena nähneeni. Ja toisaalta tuntuu siltä, että hän nostelee papereita ympärilleen kuin hävitäkseen niihin, kadotakseen sukupuusta varisseiden lehtien suojaan, piiloutuakseen – elämältä tai kuolemalta, en oikein tiedä kummalta.
Tästä kuvasta puuttuu kitsch, mutta tunnelma on sellainen, että jos McSweeney olisi näyttänyt tilanteesta videon luennollaan, yleisö olisi ollut vaikuttunut. Valitettavasti jouduin lähtemään ajamaan Jyväskylään päin ennen kuin suvun alku löytyi.
Isoisäni jäi sitä etsimään – siis samaa mitä hän on etsinyt koko ikänsä. Niin, vihdoin kun hän on viimeisten vuosien aikana saanut esi-isiensä sukutaulut valmiiksi, hukkuvat ne kirjoituspöydän syövereihin. Tilanteen tragikoomisuus naurattaisi, ellen tulisi ajatelleeksi paperipinojen ylle kumartunutta hahmoa, hänen hitaita liikkeitään, harventuneita hiuksia, katsettaan, haurauttaan.
Koko asetelmassa on jotakin pohjattoman surumielistä. Ja samaan työhön syventyneenä hän on mahdollisesti tänäänkin, ehkä juuri nyt.
* * *
Kotona Jyväskylässä mörköily jatkui: arjen peikot, parisuhteen aina silloin tällöin esille pulpahtavat pirulaiset, oman keskinkertaisuuden (hyvin monissa asioissa) kohtaaminen jokapäiväisessä elämässä, syksyn vähenevän valon tuoma ankea tunnelma ja moni muu mörkö nosti päätään. Mutta ei niitä kannata liikaa jäädä murehtimaan: tajusin sen taas viisaimmalla mahdollisella tavalla eli poikani kanssa leikkiessä.
4-vuotias poikani toi paperia ja pyysi minua piirtämään Mörön. Hän tarkoitti tietenkin Muumilaakson Mörköä. Tein kuten pyydettiin ja hieman liitoittelinkin sen pelottavia piirteitä. Mutta kun poikani lähti takaisin leikkeihinsä, jäin miettimään, mitä oikeastaan olin piirtänyt. Ja mitä minun pitäisi piirtää, jos todella haluaisin piirtää Mörön.
Ei, en piirtäisi punasilmäistä peikkoa pitkine kynsineen. Piirtäisin oman itseni ikkunan ääreen, hämärään huoneeseen, yksikseni kuvittelemaan kurjia, maalailemaan piruja seinille. Sillä sieltähän ne kaikki möröt ovat kotoisin: mielikuvituksesta, synkistä ajatuksista, turhista peloista ja huolista. Itse voi vaikuttaa paljon – niinpä minäkin olen päättänyt häätää poetiikkakonferenssista mukaan tarttuneen Mörön tiehensä. Ainakin joksikin aikaa, sillä tiedän hyvin, että jonnekin nurkkiin se jää vaanimaan ja iskee kiinni taas otollisella hetkellä.
* * *
Niin, tänään ajan Helsinkiin, huomenna kirjamessuille. Viime kerralla nappasin kotiin tuotavaksi mörköjä koko vuoden tarpeiksi, joten tällä kertaa aion keskittyä ainoastaan hauskoihin, valoisiin, kevyeisiin aiheisiin.
Nojaa, ehkä jokin kyynisen pessimistinen pamfletti voisi silti olla kiinnostava ostos, enhän minä muuten olisi minä …
Tämä kirjoitus kosketti, kiitos.
Penjami. Toivon sinulle mitä parhainta ja iloisinta kirjamessuilua! Itse olen kerran noin kymmenen vuotta sitten käynyt yksillä kirjamessuilla Helsingissä, ja se oli niin läkähdyttävää ja melkein tukehduttavaa että olen siitä lähtien pysynyt loitolla… Minun mörköni tuntuu hyökkäävän kimppuuni ihmispaljoudessa ja niin, ehkä jopa kirjapaljoudessakin. Toki omat mörkönsä ne täällä syysloman hiljaisessa kototuvassakin väijyvät, mutta ne ovat niin tuttuja, että niiden kanssa kuitenkin tulen juttuun.
Tämä päivä ja huominen vielä aikaa uppoutua parin näytelmän analyysiin, ja sitten taas reippaana opettamaan… Reippaana.
Syvää luotavaa tekstiä.
Haluan puolustaa myös ynseitä yläkoululaisia.
Repetio mater studiorum!
Eli toisto on kaiken oppimisen edellytys. Oikeinkirjoitussääntöjä, ainakaan niitä ”epäloogisia” ei voi päätellä, ne pitää vain jauhaa, jauhaa ja jauhaa …
Koskettavaa, kuten kaikki henkilökohtainen on. Kiitos näiden tunteiden jakamisesta. Möröt meillä on jokaisella, osin samoja kuin sinulla. Minua kosketti erityisesti kuvaus isoisästä sukutauluja etsimässä ja tietysti syöpään sairastunut sukulainen. Näistä meillä kaikilla on kokemuksia, kenellä tuoreempia, kenellä vanhempia. Jaan myös nuo tuntemuksesi peruskoululuokan edessä toistelemassa suuria totuuksia. Jos päästää itsensä liian syvämietteiseksi joidenkin asioiden äärellä, saattaa käydä huonosti!
Penjami,
olen minäkin Hesassa parastaikaa. Ei tulisi mieleenkään mennä kirjamessujen meteliin. Minulla on ystävän kirjasto luettavana ja ystävä lähdössä matkalle ja minä kissasitterinä. Kivaa, hyvää messua sinulle!
Mutta muuten, möröt viihtyvät pimeässä. Sinun pitää muuttaa työhuonees valaistusta, siinä on asian juju. Tai olla tekemättä vähään aikaan mitään, istuaa kynttilän valossa ja olla. Sillä tavalla rauha tulee paikalle.
Möröt ovat kaikenlisäksi kamalan jäätäviä. Potkaise se kyynisyyden riite poies kauas ittestäs!
Kiitokset kommenteista! Vihdoin perillä Helsingissä hotellilla, alkumatka meni lumipyryssä mutta loppu mukavammin. Niin, henkilökohtaisen jakaminen tekee hyvää niin jakajalle itselleen kuin lukijallekin – vertaiskokemukset ovat hyväksi niin päälle kuin sydämellekin.
Möröt ovat kovin henkilökohtaisia: toiset löytävät ne yksinäisyydestä, toiset väkijoukon paljoudesta. – Ja puhut asiaa Ripsa: kyynisyys olisi ehkä syytä heittää menemään, kyllä elämässä riittää niitä valoisiakin puolia ihmeteltäväksi!
Vaikka kyynisyys olisikin joihin yksittäisiin ilmiöihin sopiva suhtautumistapa, yleisenä elämänasenteena se on tosiaan kuluttava, toivottavasti pääset siitä eroon.
(sivuhuomiona: Pekka Streng on enosi? *vaikuttunut*…eli onko Anne Streng äitisi vai tätisi?)
Hdcanis:
Täti – olet siis harrastanut vähälevikkisiä sarjakuvia – vaikuttunut :)
Äitini löytyy tuolta, tuore nettisivu, osin vielä kehitteillä:
http://naiveartsonjan.omasivu.fi/gallery-1/
Pekasta kirjoitin joskus postauksen, tai oikeastaan Unen maasta. Et silloin tainnut vielä lukea tätä blogia, joten tuossa linkki siihenkin:
Jossain vaiheessa 90-luvulla taisin lukea suunnilleen kaiken suomalaisen sarjakuvan jota lähikirjasto hyllyissään piti (ja kyseisessä kirjastossa oli hyvä sarjakuvahylly), siinä mukana sitten jäi Anne Strengin vihreä tussi mieleen…
Ja kun sekä Annen että Pekan tuntee lähinnä vain noiden töittensä perusteella niin maininta sukulaisuussuhteesta on vähän sama kuin joku toteaisi että on äitinsä puolesta sukua metsän keijukaisille :)
Niin, kyllähän tuota satu-henkeä ja mielikuvituksen voiman korostamista suvusta ja omastakin perheestä kovasti löytyy. – Jos et usko että keijuja on, et silloin niitä nää …
Viehättävän kaunokirjallinen Mörkö-tarina. Isoisästä syntyi hellä ja surumielinen kuva. Niin paljon touhuamme ja hukumme paperipinoihin. Ei paljon autta vaikka pinot olisivat tietokoneen syövereissä. Korppoja lerppuja ei enää kukaan lue. Menneet tutkimukset, opinnäytetyt hukkuvat jonnekin.
Lukisin lisääkin näin sympaattista tekstiä.
Minäkin isken pieniä oikeinkirjoituspiikkejä lapsille, mutta he kyllä tarvitsevat sen kaiken opetuksen, kun kukaan ei yleensä oikaise kirjoitusta. Kaikki äidinkielenopetus on ihan tarpeen, meillä on upea kieli ja jonkun verran sääntöjä on hyvä osata, kun tämä nettimaailma hiukan huitaisee kirjoituksen lyhyeksi ja rujoksi. Mutta hienoa kun on nettiväylä. Ihan hyvä että lapset ja nuoret ilmaisevat itseään ja haluavat kirjoittaa. Ohjeita silti tarvitaan. Surullista on jos ei ole opettajaa innostamassa poikia kirjoittamaan!
helenaho:
Harvoin heittäydyn näin omakohtaiseksi blogissani, mutta olet oikeassa: voihan sitäkin ovea hieman välillä raottaa,, vaikka muuten pitäytyisi asiakeskeisyydessä.
Tuo kommenttisi paperipinoihin hukkumisesta herätti mieleen taas sen saman ihmettelyn siitä, että missäköhän vaiheessa kulttuuri sairastuu burnoutiin. Yksinomaan tekstiä tuotetaan maailmassa joka päivä järkyttävä määrä nettiin ja miljooniin A4-arkkeihin, sanomalehtiin jne. Olisi kiva nähdä joku suhdeluku, mutta voisin kuvitella, että päivässä koko Suomessa tuotetaan hyvinkin enemmän tekstiä kuin joskus 1800-luvulla kokonaisessa vuodessa.
Vai mahdollisesti jopa enemmän kuin koko 1800-luvulla? Enemmän kuin koko 1900-lukua edeltäneenä aikana Suomessa yhteensä?
JO pelkästään suomalisten päivän aikana lähettämistä tekstiviesteistä ja sähköposteista kertyy valtavasti materiaalia verrattuna siihen, mitä kirjoitettiin joskus silloin, kun kaikki eivät edes olleet kirjoitustaitoisia ja jos olivatkin, ei heillä välttämättä ollut paperia/aikaa kirjoittaa mitään.
Isoisien paperipinot ovat kuitenkin joten kuten hallittavissa ja käsitettävissä, jos verrataan siihen tekstihyökyyn, joka ahdistaa meitä hieman nuorempia, kuten Penjami toteaa.
Kävin syyslomalla Runebergin pariskunnan kotimuseossa Porvoossa. Opas näytti meille paperilappusia, joille J.L. kirjoitti luonnoksiaan pienen pienellä käsialalla, juuri säästääkseen paperia. Ja ne paperinpalaset olivat mitä milloinkin, käärepaperia kaupasta yms!
Maailma muuttuu.
Hauskaa, että otit tuon käsinkirjoittamisen esille – samaa mietin viikonloppuna minäkin ja oikein ostin ensi vuodeksi päiväkirjan tuota jaloa taitoa ylläpitääkseni!
Hauskaa! Keijuja ja mörköjä ja äidin kasvattama porukka vielä. Sehän on hyvä perhe ja jos viestiä viette eteenpäin koko konkkaronkka, niin maailma muuttuu paremmaksi.
Lapset ja nuoret ovat tärkein asia. Isoäidit ja -isät ovat peräti tarpeellinen kertojaväki! Joo, olen samaa mieltä, kirjoita aina tarinoita joukkoon joskus!
Voi, tämä oli todella kaunis teksti! Viisas ja haikea. Erityisesti mielikuva isoisästäsi etsimässä jo kerran löytämäänsä oli koskettava ja hieno. Kiitos!
Toivottavasti kirjamessuilta tarttui mukaan jotain mukavaa ja möröt voivat mennä hetkeksi vaikka talviunille.
Ripsa:
Viestiä yritetään kovasti viedä eteenpäin – juuri tänään luin pojalleni iltasaduksi taas yhden luvun Lindgrenin Ronja ryövärintytärtä. Itsekin olen siitä innostunut, luonnon kuvaus on niin hienoa. Täytynee käydä lainaamassa se ruotsiksi, voin kuvitella, että keväinen metsä herää siten henkiin vielä paremmin.
Reeta:
Kiitos! Ja jep, kirjamessuilta tarttui mukaan mukaviakin – mutta ei siitä sen enempää, koska juuri julkaisin aiheesta oman postauksen.
Kiitos Penjami. Itkin lukiessani, harmittaa kun en tänään halannut sinua. Yritän silti ilkkua syöpäsoluille tai vaikka isoisän paperipinoille.
Ninnu:
Synttäreillä oli niin paljon hälinää pienessä tilassa, että hyvä kun ennätti sanoa moi. Mutta toinen kerta halataan, varmasti! – Onneksi syöpäkin on nykyisillä nykylääketieteellä selätettävissä. Ja vaikka syöpäsolut ovat kammottavia, loppujen lopuksi ne ovat kuitenkin häviäjiä. Paljon tärkeämpiä ja todellisia voittajia ovat ne elävät ja terveet solut, jotka ovat mahdollistaneet hyviä ja iloisia asioita. Niitä asioita ei mikään sairaus saa pyyhittyä pois, ne ovat olleet olemassa ja säilyvät yhä, kävi miten tahansa. Elämä jatkuu, ja siitä voi löytää toivoa jokainen.