Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for huhtikuu 2013

Blogiajan TOP10

Kirjablogeissa kiertää haaste oman blogiajan TOP10-listasta. Täytyy heti todeta, että kuulun niihin bloggaajiin, jotka eivät kirjoita kaikista lukemistaan kirjoista. Monta lukukokemusta, huippuakin, on siis jäänyt jakamatta.

Toki vuosien varrella tehdyistä postauksista löytyy helposti sellaisia teoksia, jotka ovat tehneet vaikutuksen ja joihin usein palaa mielessään. Leevi Lehdon hieno Ulysses-käännös, jonka parissa vietin useamman kuukauden viime vuonna. Alan Weismanin Maailma ilman meitä, jossa hyvin konkretisoitiin ihmisen toimien vaikutusta luontoon pitkällä aikajänteellä. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät – asunhan itse Jyväskylässä, ja tapahtumien keskeinen alue, Tourujoki, näkyy makuuhuoneen ikkunasta (nyt vielä, kun puissa ei ole lehtiä). Tai vaikkapa Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut: kysymys on kirjallisuusihmiselle aina ajankohtainen.

* * *

Valitettavasti TOP10-listaan ei kovin montaa teosta mahdu, joten jonkinlaisen mielekkyyden säilyttääkseni teen lisärajauksen: lyriikka.  Runopostauksistani valitsen ne, jotka ovat olleet hyviä lukukokemuksia ja joilla on muutenkin minulle henkilökohtaista merkitystä. Edelleenkin joudun jättämään joitakin teoksia väkivaltaisesti pois, valitettavasti.

Siis, Jäljen äänen blogiajan TOP10, lyriikka (ilman rajaustakin kymppini koostuisi luultavasti enimmäkseen runokokoelmista). Teokset eivät ole missään järjestyksessä:

Charles Baudelaire Pahan kukat

UntitledKäännös ei lähde taittamaan peistä runomittojen kanssa. Nylén keskittyy omassa versiossaan ratkaisemaan runon sisällöstä ja merkityksestä nousevia merkitys/tulkintaongelmia. Alkuperäinen sonettimuoto on hylätty ja muutettu puheenomaiseksi monologiksi, joka kuitenkin on runomuodossa: rivit on vain jaettu lyhyempiin säkeisiin  – vaikka toisaalta säkeiden voi tulkita jatkuvan rivien yli. Riippuu lukutavasta.

Antti Nylén on tunnetumpi esseekokoelmistaan kuin suomennoksistaan. Jälkimmäisten arvoa ei pidä silti vähätellä, päinvastoin. Pahan kukat -käännös on viime vuosien tärkeimpiä klassikkosuomennoksia. Samalla Nylénin tekemät tulkinnat Baudelairen runoista täydentävät hänen omaa tuotantoaan, tuovat siihen lisäulottuvuuksia. Ja ah, Baudelaire: miten kukaan kirjallisuuden ystävä voisi jättää tätä väliin!

Silene Lehto Hän lähti valaiden matkaan

Hän lähti valaiden matkaan

Plussana Silenen runoista voisi vielä mainita humoristisen vireen, joka rakentuu lämminhenkisesti vinojen näkökulmien ja toisinaan hieman suoremmin asetellun ironian varaan. Rehellisys ja aitous voivat kasvaa muunkinlaisesta alustasta kuin angstisesta tilityksestä (vaikka kyllä minä niiden nuorten vihaisten miestenkin runoista pidän – en vain rehellisyyden nimissä jaksa niitä aina lukea).

Vuosia oli tullut seurattua läheltä, miten pikkusisko kehittyy kirjoittajana ja vähitellen etenee kohti kirjailijuutta.  Matkan varrelle mahtui luonnollisesti kaikenlaisia epäilyjä ja itsekritiikin sudenkuoppia, mutta onneksi enemmän uskoa omiin kykyihin, halua kirjoittaa omanlaisiaan runoja. Esikoiskokoelman ilmestyminen olikin vapauttava ja hieno kokemus myös runoilijan lähipiirille. Seuraavaa odotellessa ..

Pekka StrengUnen maa

unen-maa2

kaikki mahdollista on

Minulle Pekka Strengin musiikin ja laulujen tärkein sanoma on siinä, että vakava sairaus ja lähestyvä kuolemakaan eivät välttämättä tee ihmisestä kylmää  ja toimintakyvytöntä. Aina voi – ja pitää – uskoa hyvyyteen, satuun ja keijuihin.

Unen maa -postauksessa käyn läpi Pekka Strengin biisien sanomaa ja sanoitusten kirjallisia lähteitä. Tammikuussa 2009 ilmestyneellä levyllä Olympia-orkesteri täydentää Pekan lähes 40 vuotta aiemmin tekemiä kotiäänityksiä. Odotin niin levytyksen kuin Arto Halosen Magneettimies-dokumentin valmistumista kovasti. Nuorena kuollutta Pekka-enoa en valitettavasti ennättänyt oppia tuntemaan, mutta musiikkinsa kautta hän tuntuu läheiseltä, olevan lähellä. Tämä Unen maa -postaus onkin minulle hyvin henkilökohtainen, vaikka olen kirjoittanut sen objektiivisuutta korostaen.

Mari KoskiSch

Kun avaan Mari Kosken esikoisrunokokoelman Sch (Poesia, 2011), lausun ääneen: ”Minun nimeni on Penjami Lehto, ja minä en ymmärrä lyriikkaa.” Sen sanottuani alan huojentunein mielin lukea.

Kielestä tulee mieleen Google-kääntäjällä tehdyt suomennokset, joissa alkuperäinen sisältö erottuu oudosti nyrjähtäneenä.

Aluksi vaikealta, luoksepääsemättömältä vaikuttanut runokokoelma alkoi useamman lukemiskerran jälkeen avautua, ja lopulta postaussarjani venyi viisiosaiseksi. Kiinnostava matka, joka haastoi minut niin lukijana kuin blogikirjoittajanakin. Uhrasin postausten kirjoittamiseen valtavasti aikaa, ja vaikka kirjoittaminen jo itsessään palkitsee kirjoittajan, muunkinlaista huomiota Sch-sarja sai: Nuoren Voiman liiton Vuoden kritiikki -palkintoja jaettaessa sille myönnettiin kunniamaininta. Arvostan tunnustusta kovasti.

Kristian Blomberg Puhekuplia

Puhekuplia siirtyy runoutena eräänlaiselle harmaalle alueelle, jossa arvottaminen riippuu paljon lukutavasta: perinteisemmän runon vastaanotolle on olemassa runsaasti toimintamalleja/arvottamisen mittareita, joihin kriitikko voi peilata omaa suhtautumistaan – mutta rajoja rikkovan, kokeellisen runouden maasto on kritiikille vielä avoin pelitila.

Postaus liittyy ns. ”nippukritiikkikeskusteluun”, joka sai alkunsa Helsingin Sanomien kriitikon Jukka Petäjän lytättyä löyhin perustein joukon nuoremman polven runoilijoita. Hieman kriittisin katsein luen vanhaa postaustani – nyt kirjoittaisin muutaman näkökulman toisin, tarkemmin. Silti on tärkeää olla ”korjailematta” vanhoja blogitekstejään (kirjoitusvirheiden yms. pikkuseikkojen parantelun kyllä sallin) – silloin näpelöisi omaa historiaansa kirjoittajana. Blogi onkin hyvä dokumentaatio omien runouskäsitysten muutoksista.

Erasmus Darwin: Kukkien rakkauselämä

https://i1.wp.com/i43.tower.com/images/mm111333812/botanic-garden-part-ii-containing-loves-plants-erasmus-darwin-paperback-cover-art.jpg

Isovelholehden kukinnossa on yksi emi  ja kaksi hedettä. Darwinin runossa emi kuvataan noidaksi, joka runon alussa tekee taikojaan hautausmaalla ja häiritsee haudan lepoa. Yön kuvasto on kuin suoraan jostakin kauhuelokuvasta: kuu, tähdet, lepakoita, pöllöjä – ja ulvova ”keskiyön koira”. Noidan messuamisella on vaikutuksensa: kaksi irstasta pikkupirua nousee esiin ja tervehtii kuningatartaan. Runon loppuosassa kuvataan noiden kahden pikkupaholaisen temmellystä pyhällä maalla ja kulkua  kohti saatanallisen rakkautensa täyttymystä.

Kirja, joka on minulle todella tärkeä. Paitsi että Erasmus Darwin on kiinnostava hahmo Charles Darwinin isoisänä, hänen kaksoisroolinsa runoilija ja tiedemiehenä on ihailtavaa. The Loves of the Plants on vaikuttanut puutarha-harrastukseeni: tänä keväänä jännitän, onko viime vuonna siemenestä kasvattamani isovelholehden taimet talvehtineet … Ja yleisemminkin minusta on tullut jonkinlainen Darwin-harrastaja: pari kuukautta sitten kävin Charles Darwinin kotitalossa, Down Housessa.

Henriikka Tavi: Maaliskuu 3/12

Nimenä yksiulotteinen ja semanttisesti hyvin harmiton Esa kasvaa erilaisiin tekstiyhteyksiin heitettynä välittäjähahmoksi, joka tasoittaa kirjoittajan ja lukijan välistä eroa. Jos Tavi kirjoittaisi roolirunoja Spoon Riverin hengessä, hän nimeäisi kokoelmaansa useita henkilöitä runojensa puhujiksi. Tällaisia yksittäisiä tekstejä voi vielä hallita. Mutta kun Esa näyttelee yksin kaikki mahdolliset roolit ja asennot, hänestä kehittyy monikasvoinen runo-olio, jota kirjoittajan on luultavasti yhtä vaikea kategorioida kuin lukijankin.

12-sarjaan kuuluva Maaliskuu on Henriikka Tavin esikoiskokoelman Esim. Esa eräänlainen ”jatko-osa”. Postauksessani kirjoitankin molemmista kokoelmista, sillä tuo Tavin ensimmäinen oli ilmestyessään osaltaan herättämässä kiinnostustani siihen, mitä nykylyriikassa oikein tapahtuu. Olen myös kovin ihastunut tähän esailuun, esakortin käyttämiseen – ehkä senkin ansiosta tähänastisista 12-postauksistani tämä on mielestäni parhaiten kirjoitettu.

Rainer Maria Rilke Duinon elegiat

Kirja on kuin alttarilla, vastaanottamassa samoja näkymättömiä paikan hengen säikeitä, jotka aikoinaan herättivät Rilkessä innoitusta. Toivon, että jotakin maagista energiaa välittyy kirjan kansiin ja sivuihin, tunkeutuu rivien väliin ja täyttää painomusteen taiallaan. Jos ei muuta, niin ainakin tämä paikka ja hetki palautuu elävästi mieleeni Jyväskylässä runohyllyn äärellä, kun otan Duinon elegiat esille ja alan lukea: “Mutta jos huutaisin, järjestelmissä enkelien kuka kuulee?”

Kesällä 2007 teimme pitkän automatkan Euroopassa. Italiaan saakka suuntautuneesta reissusta kirjoitin moniosaisen kirjallisuushenkisen matkapäiväkirjan. Yksi kohteista oli Duinon linna, jossa Rilke kirjoitti kuulut elegiansa. Runokirja matkasi Jyväskylästä syntysijoilleen ja takaisin – ja kyllä, uskon että maagista paikan henkeä tarttui mukaan.

Joni Pyysalo Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet

Kuolema, rakkaus ja lisälaitteetHenki aineellistuu, mainokset yhdistävät nerokkaalla tavalla arvot ja unelmat tavaroihin, eikä ihmisen arkea ja kokemusta voi kuvata tarkastelematta esinekulttuuria. Luontometaforat eivät enää riitä, tarvitaan esinemetaforia, sillä niitä nykylukijat ymmärtävät paremmin kuin jotakin “heiluvaa heinää tuulessa”.

Postauksen otsikkona on: ”Kyyninen romantikko”. Pyysalon runojen tavassa käsitellä rakkauden ja elämän arkista perusvirettä on jotakin, jonka tunnistan itsessäni. Olen käyttänyt tuota termiä joskus, kun on pyydetty määrittelemään oma maailmankatsomuksensa tai luonteenlaatunsa. Vaikka toisinaan saatan olla pikemminkin romanttinen kyynikko – riippuu päivästä, hetkestä, tilanteesta …

Olli-Pekka Tennilä Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

Kokoelman alun luonnehdinta “tekstisiruja” kuvaa runoja hyvin. Vaikka lauseet ovat viimeisteltyjä, ne eivät varasta ajattelun iloa, vaan tarjoavat alkuja, joita lukija voi kehitellä eteenpäin. Tai taakse, sivuille – Tennilän tekstisirut eivät ehdollista kulkemaan/lukemaan mihinkään tiettyyn suuntaan, ennakoitua reittiä.

En olisi osannut tällaista runokokoelmaa kuvitella – ja silti, kun olen sitä nyt useita kertoja lukenut, tuntuu se sellaiselta kirjalta jonka olen aina halunnut lukea. Joitakin kertoja olen myös ollut kuulemassa, kun Olli-Pekka Tennilä lausuu ääneen kokoelmansa runoja. Silloin tekstisirujen voima hämmentävällä tavalla vielä kertautuu. Tennilällä on kadehdittava kyky loihtia hiljaisuuden keskeltä pudottelemansa lauseet samanaikaisesti sekä kevyiksi että painaviksi.

* * *

Blogiajan TOP10-koosteita löytyy muistakin blogeista (ainakin näistä, yritän täydentää vielä jatkossa):

Satun luetut: Blogiajan parhaat

Leena Lumi: Leena Lumin TOP10 ja haaste!

Opuscolo:  Sunnuntaisuhinaa ja -haasteita

Rakkaudesta kirjoihin: Annikan TOP10

Amman lukuhetki: Amman lukuhetken TOP-10!

Ilselä: TOP10

* * *

Haasteeseen voi vastata halutessaan kuka tahansa Jäljen ääntä seuraava kirjabloggaaja! Mielenkiintoista olisi nähdä, millaisia koosteita muilla syntyy!

Read Full Post »

Viehättävä ajatus: lukeminen on hitaampaa kuin kirjoittaminen. Runoilija Henriikka Tavi on saanut reilun vuoden mittaisen urakkansa päätökseen, mutta lukijana olen ehtinyt vasta 12-sarjan puoliväliin. Onneksi minulla on jotakin, mitä Henriikka Tavilta projektinsa aikana puuttui: aikaa. Ei tarvitse kiiruhtaa, ei tehdä kompromisseja, ei hätäisiä ratkaisuja, ei menettää hermojaan, ei tinkiä laadusta. On etuoikeutettua olla Lukija!

* * *

Lastenrunoista koostuvan Heinäkuun (2012, Poesia) tekstejä olen lukenut monena iltana viisivuotiaalle pojalleni. Yleisön maku on ehdoton: osa runoista toimii, osa ei. Ja kuten usein lastenrunoissa, hyvin ratkaisevaa on se, MITEN ne luetaan. Äänteillä leikittelevät riimitykset, hauskat rytmit ja absurdit tekstit houkuttavat lukijaa laittamaan itsensä likoon. Silloin runon lukemisesta tulee intiimi sosiaalinen tapahtuma, joka saa vain meidän kahden keskenään jaettavissa olevia merkityksiä. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa kokoelman runo Allakka, joka ensi lukemalla vaikutti jotenkin mitättömältä hokemalta mutta josta kuitenkin on tullut Heinäkuun kaikkein toivotuin ja hauskin runo iltaisissa lukuhetkissämme (pitää lukea aina useampaan kertaan). Erityisen onnistunut on runon rytmikkäästi laukkaava alkuosa:

Ei ole ti tai ma tai pe
Ei ole su tai la tai ke
Ei ole huhti ei touko ei kesä
peipolta unohtuu rakentaa pesä
Ei ole päivä tai viikko tai kuu
maa tai muu tai vuosiluku
ei heilu viisari, käki ei kuku.

Hauskuus syntyy siitä, että luen runoa sanoja voimakkaasti painottaen: lyhyet tavut töksähtelevät, mäiskivät ja plötkähtelevät. Lisäksi vaihtelen nopeutta. Saatan ensin lukea pari riviä verkalleen, sitten hieman nopeutan kolmannella – ja neljännellä sylkäisen sanat suustani niin pian että vain tuo viimeinen tavu, -sä, erottuu kunnolla. Sitten hidastan viidennellä rivillä, kuudennella liioiteltua tunnelmointia – ja viimeisellä rivillä kaksi peräkkäistä lauseen rykäisyä.

Ja sitten luen saman uudestaan, mutta vaihtelenkin noiden nopeutusten ja hidastusten kohtia, lisään piinaavia taukoja, keksin sekaan vääriä sanoja jne. Hauskuus syntyy siitä, että teksti on tuttu, mutta kuulija ei voi etukäteen olla aivan varma, miten se luetaan. Ja koska sisältö sinänsä on aika absurdi, voi vapaasti hassutella.

Itsekin viihdyn tämän runon parissa, osin nostalgisista syistä. ”Ei”-sanan toisto, tuo ”käki ei kuku” ja yleensäkin säkeissä läsnä oleva poljento kiidättää minut ajatuksissani kevääseen 1993. Silloin kokoonnuttiin opiskelijaporukalla lukemaan  runoja keittiön pöydän ääreen, Tuomiojärven rantaan, ilta-auringon sävyttämille katoille. Suuressa suosiossa oli muutama vuosi aiemmin ilmestynyt Kari Aronpuron kokoelma Rihmasto (1989, Kirjayhtymä), jonka runoista aivan vastustamaton oli mm. Lintulaulu:

Kaukasian mies
lauloi lapsillensa:

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.

Siteeraan runon kokonaisuudessaan, koska toisto toimii tässä tehokeinona vasta silloin, kun sitä liioitellaan niin paljon, että lukija joutuu epämukavuusalueelle. Rihmasto herätti intohimoja kirjallisuudenopiskelijoiden parissa siksi, että jälkistrukturalistisilla teorioilla ja teksteillä oli vahvaa nostetta 90-luvun alussa. Jo kokoelman nimi viittaa ranskalaisen Gilles Deleuzen ajatteluun: rihmasto-käsitteellään Deleuze toi esille näkemyksen keskuksettomasta, kontrolloimattomasta verkostosta, jossa eteneminen ei ollut lineaarista vaan pikemminkin mielivaltaista.  Elettiin aikaa hieman ennen Internetiä, rihmastojen Rihmastoa: puhuttiin teoriassa sellaisista lukemisen muodoista, jotka nykyisin ovat holtittomassa klikkailukulttuurissamme arkipäivää.

Deleuze pohti myös paljon eron ja toiston käsitteitä – juuri niillä Lintulaulu-runossa leikitellään. Toiston eroja ja eron toistoja syntyi helposti lukemalla runoa ääneen, sillä jokainen luenta tulkitsi rauhanomaisen tikan ja kukkumattoman ämpärin monotonista litaniaa omalla tavallaan. Silti teksti itsessään on sisällöllisesti hyvin niukka: merkitykselliseksi runo muodostui sen äärelle kerääntyneiden ihmisten kautta, pienessä piirissä, ääneen lukemalla. Kuten Henriikka Tavin Allakka-runo nyt 20 vuotta myöhemmin muodostaa aivan omanlaisensa siteen isän ja pojan välille.

* * *

Sanallisten hassutteluiden lisäksi Tavin Heinäkuun teksteistä voi lukea lastenrunoihin mainiosti sopivaa toisinajattelua: paitsi että allakka menee lakkoon, niin muutenkin rooleja käännetään päälaelleen ja kohdataan jotakin odottamatonta. Telttatalossaan Liina jättää hampaat pesemättä, Riitta ei käskyistä piittaa ja hirviö syö hänen kunniakseen järjestetyssä palkintoseremoniassa ikävystyttävän juhlapuhujan. Pohditaan myös sitä kaikkein pyhintä roolia – äidin:

SAAKO äiti suuttua,
torakaksi muuttua?
Surista ja murista?
Paukutella ovia, heitellä
kiviä, sanoa kovia?

Saako äiti itkeä?
Kukat penkistä kitkeä?
Olla pienempi pikkulasta?
Mennä pöydän alle, parkua?
Ryömiä karkuun ikkunasta?

Omasta mielestäni tämä on paitsi onnistuneesti riimitelty/rytmitelty niin myös sisällöllisesti tärkeä runo. Pettymyksekseni en kuitenkaan saanut aikaiseksi poikani kanssa suurta ”äiti-keskustelua”, jossa olisi päästy puntaroimaan kulttuurissamme vallitsevan madonnamaisen kuvan suhdetta todellisuuteen – sitä, kuinka haastavaa vanhemmuus yleensäkin on, kun pitäisi aina olla niin hyvä ja järkevä. Ei, sellaisesta nuorimies ei ollut ollenkaan kiinnostunut. Hän oli lähinnä huolestunut kahdesta asiasta. Ensinnäkin, kiviä ei saa heittää, koska ne voi osua jonkun päähän tai silmään. Päiväkodin pihallakaan ei saa heittää kiviä. Ja toiseksi, ikkunasta ei saa kiivetä ulos, koska silloin voi pudota ja kuolla (asumme kolmannessa kerroksessa).

Ei syntynyt keskustelua, tiukan konkreettisia toteamuksia vain. Toki mahdollista on, että meillä asuu kotona sen verran inhimillisen impulsiivinen äiti, että negatiivisiakin tunnereaktioita on silloin tällöin nähty …

Vielä räväkämmin Tavi käsittelee isoäitiyttä: mummi onkin ”melkoinen pummi”, joka syö synttärikakun ja myy lahjat netissä, nukkuu päivät häkkisängyssä ja öisin surffailee netissä! Yksi kokoelman hauskimmista runoista niin isän kuin pojankin mielestä, mutta enpä siteeraakaan tässä: täytyy mahdolliselle Heinäkuun lukijallekin jättää riemuja löydettäväksi. Sen sijaan esittelen ”Mummitus”-runon kuvitukseksi valitun Venla Päivärinteen piirustuksen:

venlan

Henriikka Tavi on saanut runokirjansa kuvitukseksi piirustuksia 13 lapselta. Mustavalkopainatuksessa työt ovat menettäneet värinsä, ja muutenkin ne toistuvat jokseenkin hailakoina, ikään kuin himmeinä vedoksina tai siirtokuvina alkuperäisistä. Ideat ovat kuitenkin hyvin tallella, kuten Venlan piirustuksessa. En tiedä, onko hahmon alun perin ollut tarkoitus esittää mummia, sillä piirustus on ”Nimetön” – kenties se on vasta taitossa valittu juuri tämän runon yhteyteen.

Joka tapauksessa kuva on mainio: mielikuva boheemista kukkahattutädistä on välitön, ja vaikka runon mummi vaikuttaa lievästi ilmaistuna edesvastuuttomalta, henkii piirroshahmo hyvää oloa. Suuret kädet ovat valmiina kietaisemaan kenet tahansa lämpimään halaukseen, ja hieman kuonomaista naamaa katsellessaan tällaiselle mummitukselle tuskin kukaan voi olla vihainen.

* * *

Kun on lukenut Tavin konseptualistisesti motivoitunutta 12-sarjaa välillä hyvinkin runoteoreettiset lasit nenällään, ei ylläty nähdessään kuvitusten joukossa myös abstraktia ilmausta. Kuusivuotias Oliver Kallio (kirjan takana olevissa tiedoissa iäksi mainitaan myös 3 v, mutta oletan sen virheeksi) on täyttänyt paperin merkeillä:

koodikentta

Piirustus on saanut nimekseen ”Koodikenttä”. Symboleissa on arkaaista voimaa: niistä tulee mieleen samaanirumpujen symbolit tai vaikkapa esi-isiemme yksinkertaisin riimuin puihin merkitsemät pedonkarkotusloitsut. Lopputulos on yllättävänkin elävä kokonaisuus, jossa on liikkeen tuntua ja sellaista satunnaisuutta, jota on vaikea tuoda esille suunnitellusti. Prosessi on vahvasti läsnä: näen mielessäni pienen taiteilijan luomassa teostaan merkki merkiltä, kasvoillaan liikuttavan keskittynyt ilme. Paperille syntyy hitaasti mutta varmasti kuhisevaa, orgaanista massaa. Kuva rinnastuu osuvasti samalla aukeamalla olevaan Tavin runoon:

AJATUKSET ovat hyttysten ja hevosten sukua.
Jos unohtaa ikkunan auki huone täytyy
pörräävistä. Niillä on iltavilli. Pitää laulaa niin kauan
että ne alkavat keinua ja liukuvat uneen.
Sitten saa mennä nukkumaan.

Koodikenttä on kuin tehty iltavilli mielessä – ilmauksen molemmissa merkityksissä – ja kyllä tuo Oliverin piirustus kuvaa aikuisenkin mielialaa silloin, kun ”ikkuna on auki”, iltamyöhällä … – Eräänä iltana jokunen viikko sitten olin jyväskyläläisessä kulttuurihenkisessä anniskelupaikassa viettämässä iltavilliä. Tapasin tutun taiteilijan, joka kertoi juuri yrittäneensä piirtää ja maalata samalla tavalla kuin lapset. Ei ollut onnistunut: lopputulokset huokuivat aina epäaitoa tunnelmaa. Ei auttanut vasemmalla kädellä piirtäminen, ei epävarma viiva, ei sottaiset värit, ei sotkeminen. Edes pääjalkaisista hän ei ollut saanut lapsenomaisesti piirretyn näköisiä.

Jäin miettimään aiheen problematiikkaa. Seuraavana päivänä piirtäessäni poikani kanssa tajusin, mikä taiteilijatuttavallani oli mennyt pieleen. Ei lapsenomaisuutta voi tavoittaa jäljittelemällä lasten piirustuksia. On tavoiteltava samaa fiilistä, samaa asennetta: nopeutta, rohkeutta, itsekritiikittömyyttä, ennakkoluulottomuutta, totaalisuutta, ei saa korjailla vaan on piirrettävä päälle jne. Ja tietenkään lopputulokset eivät silloinkaan vaikuta lasten tekemiltä, mutta ehkä niistä voi tavoittaa saman riemun ja välittömyyden tunteen. – Mutta vaikka kuinka mieltäni eri asentoihin vääntelisin, en minä silti saisi aikaiseksi yhtä hauskaa iltavillin kuvausta kuin tuo Oliverin piirustus …

* * *

Utelin viisivuotiaan poikani suosikkia Heinäkuun kuvituksista. Hän valitsi Rasmus Kyyrösen Sammakon. Vahvoin vedoin piirretty hahmo onkin valloittava:

sammakko

Kuva on useampisivuisen hirviötarinan lopussa, ja koska piirustus paljastuu Sammakko-nimiseksi vasta runokirjan takana olevista tiedoista, lukija tulkitsee sen tekstiyhteyden vuoksi hirviöksi. Se vaikuttaa kuvan merkitykseen: jos runo kertoisi sammakosta, hahmon tulkitsisi yksiulotteisemmin positiiviseksi, iloiseksi. Mutta hirviö-näkökulma tekee siitä hieman pelottavankin – hampaat näyttävät suurilta ja väyrysmäiseltä katseelta on mahdoton piiloutua.

Hienoksi Rasmuksen piirustuksen tekee elävä viiva, joka on voimakkaan määrätietoinen mutta huojuu juuri sen verran, että ”sammakkohirviöstä” tulee dynaaminen ja sielukas. Ja miksei tuonkin voisi antaa halata – kunhan ensin varmistaa, että sillä on vatsa täynnä.

* * *

Kokonaisuutena Henriikka Tavin tekstit ja lasten kuvitukset toimivat yllättävänkin hyvin. Painoasuun voisi toivoa joidenkin piirustusten kohdalla parempaa laatua (monet kuvat jäävät aika himmeiksi), mutta sellainen olisi tietenkin vaatinut enemmän aikaa niin suunnitteluun kuin toteutukseenkin – ja aikaahan Tavilla ei tämän projektin kohdalla liiemmin ole ollut.

Heinäkuu herätteli innostusta kirjoitella enemmänkin uusista lastenkirjoista, mutta valitettavasti se ei tänä vuonna Jäljen äänessä onnistu. Olen mukana vuoden 2013 Finlandia Junior -raadissa enkä siksi voi tuoreita lasten- ja nuortenkirjoja julkisesti kommentoida – ainakaan ennen kuin palkinnon saaja on valittu. Puheenjohtajana raadissa on arkkitehtuurikasvattaja Mervi Eskelinen  ja toisena jäsenenä toimittaja, juontaja Jenni Pääskysaari. Raadin valitsemista ehdokkaista voittajan valitsee Duudson Jarno ’Jarppi’ Leppälä.

* * *

Henriikka Tavin 12-sarjasta olen aiemmin esitellyt:

Tammikuu 1/12

Helmikuu 2/12

Maaliskuu 3/12

Huhtikuu 4/12

Kesäkuu 5/12

Henriikka Tavin Heinäkuuhun voi tutustua tarkemmin Poesian sivuilla.

Heinäkuusta on kirjoittanut myös hdcanis Hyönteisdokumentti-blogissaan.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: