Viehättävä ajatus: lukeminen on hitaampaa kuin kirjoittaminen. Runoilija Henriikka Tavi on saanut reilun vuoden mittaisen urakkansa päätökseen, mutta lukijana olen ehtinyt vasta 12-sarjan puoliväliin. Onneksi minulla on jotakin, mitä Henriikka Tavilta projektinsa aikana puuttui: aikaa. Ei tarvitse kiiruhtaa, ei tehdä kompromisseja, ei hätäisiä ratkaisuja, ei menettää hermojaan, ei tinkiä laadusta. On etuoikeutettua olla Lukija!
* * *
Lastenrunoista koostuvan Heinäkuun (2012, Poesia) tekstejä olen lukenut monena iltana viisivuotiaalle pojalleni. Yleisön maku on ehdoton: osa runoista toimii, osa ei. Ja kuten usein lastenrunoissa, hyvin ratkaisevaa on se, MITEN ne luetaan. Äänteillä leikittelevät riimitykset, hauskat rytmit ja absurdit tekstit houkuttavat lukijaa laittamaan itsensä likoon. Silloin runon lukemisesta tulee intiimi sosiaalinen tapahtuma, joka saa vain meidän kahden keskenään jaettavissa olevia merkityksiä. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa kokoelman runo Allakka, joka ensi lukemalla vaikutti jotenkin mitättömältä hokemalta mutta josta kuitenkin on tullut Heinäkuun kaikkein toivotuin ja hauskin runo iltaisissa lukuhetkissämme (pitää lukea aina useampaan kertaan). Erityisen onnistunut on runon rytmikkäästi laukkaava alkuosa:
Ei ole ti tai ma tai pe
Ei ole su tai la tai ke
Ei ole huhti ei touko ei kesä
peipolta unohtuu rakentaa pesä
Ei ole päivä tai viikko tai kuu
maa tai muu tai vuosiluku
ei heilu viisari, käki ei kuku.
Hauskuus syntyy siitä, että luen runoa sanoja voimakkaasti painottaen: lyhyet tavut töksähtelevät, mäiskivät ja plötkähtelevät. Lisäksi vaihtelen nopeutta. Saatan ensin lukea pari riviä verkalleen, sitten hieman nopeutan kolmannella – ja neljännellä sylkäisen sanat suustani niin pian että vain tuo viimeinen tavu, -sä, erottuu kunnolla. Sitten hidastan viidennellä rivillä, kuudennella liioiteltua tunnelmointia – ja viimeisellä rivillä kaksi peräkkäistä lauseen rykäisyä.
Ja sitten luen saman uudestaan, mutta vaihtelenkin noiden nopeutusten ja hidastusten kohtia, lisään piinaavia taukoja, keksin sekaan vääriä sanoja jne. Hauskuus syntyy siitä, että teksti on tuttu, mutta kuulija ei voi etukäteen olla aivan varma, miten se luetaan. Ja koska sisältö sinänsä on aika absurdi, voi vapaasti hassutella.
Itsekin viihdyn tämän runon parissa, osin nostalgisista syistä. ”Ei”-sanan toisto, tuo ”käki ei kuku” ja yleensäkin säkeissä läsnä oleva poljento kiidättää minut ajatuksissani kevääseen 1993. Silloin kokoonnuttiin opiskelijaporukalla lukemaan runoja keittiön pöydän ääreen, Tuomiojärven rantaan, ilta-auringon sävyttämille katoille. Suuressa suosiossa oli muutama vuosi aiemmin ilmestynyt Kari Aronpuron kokoelma Rihmasto (1989, Kirjayhtymä), jonka runoista aivan vastustamaton oli mm. Lintulaulu:
Kaukasian mies
lauloi lapsillensa:Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.Ei tikka tapa
ja ämpäri ei kuku.
Siteeraan runon kokonaisuudessaan, koska toisto toimii tässä tehokeinona vasta silloin, kun sitä liioitellaan niin paljon, että lukija joutuu epämukavuusalueelle. Rihmasto herätti intohimoja kirjallisuudenopiskelijoiden parissa siksi, että jälkistrukturalistisilla teorioilla ja teksteillä oli vahvaa nostetta 90-luvun alussa. Jo kokoelman nimi viittaa ranskalaisen Gilles Deleuzen ajatteluun: rihmasto-käsitteellään Deleuze toi esille näkemyksen keskuksettomasta, kontrolloimattomasta verkostosta, jossa eteneminen ei ollut lineaarista vaan pikemminkin mielivaltaista. Elettiin aikaa hieman ennen Internetiä, rihmastojen Rihmastoa: puhuttiin teoriassa sellaisista lukemisen muodoista, jotka nykyisin ovat holtittomassa klikkailukulttuurissamme arkipäivää.
Deleuze pohti myös paljon eron ja toiston käsitteitä – juuri niillä Lintulaulu-runossa leikitellään. Toiston eroja ja eron toistoja syntyi helposti lukemalla runoa ääneen, sillä jokainen luenta tulkitsi rauhanomaisen tikan ja kukkumattoman ämpärin monotonista litaniaa omalla tavallaan. Silti teksti itsessään on sisällöllisesti hyvin niukka: merkitykselliseksi runo muodostui sen äärelle kerääntyneiden ihmisten kautta, pienessä piirissä, ääneen lukemalla. Kuten Henriikka Tavin Allakka-runo nyt 20 vuotta myöhemmin muodostaa aivan omanlaisensa siteen isän ja pojan välille.
* * *
Sanallisten hassutteluiden lisäksi Tavin Heinäkuun teksteistä voi lukea lastenrunoihin mainiosti sopivaa toisinajattelua: paitsi että allakka menee lakkoon, niin muutenkin rooleja käännetään päälaelleen ja kohdataan jotakin odottamatonta. Telttatalossaan Liina jättää hampaat pesemättä, Riitta ei käskyistä piittaa ja hirviö syö hänen kunniakseen järjestetyssä palkintoseremoniassa ikävystyttävän juhlapuhujan. Pohditaan myös sitä kaikkein pyhintä roolia – äidin:
SAAKO äiti suuttua,
torakaksi muuttua?
Surista ja murista?
Paukutella ovia, heitellä
kiviä, sanoa kovia?Saako äiti itkeä?
Kukat penkistä kitkeä?
Olla pienempi pikkulasta?
Mennä pöydän alle, parkua?
Ryömiä karkuun ikkunasta?
Omasta mielestäni tämä on paitsi onnistuneesti riimitelty/rytmitelty niin myös sisällöllisesti tärkeä runo. Pettymyksekseni en kuitenkaan saanut aikaiseksi poikani kanssa suurta ”äiti-keskustelua”, jossa olisi päästy puntaroimaan kulttuurissamme vallitsevan madonnamaisen kuvan suhdetta todellisuuteen – sitä, kuinka haastavaa vanhemmuus yleensäkin on, kun pitäisi aina olla niin hyvä ja järkevä. Ei, sellaisesta nuorimies ei ollut ollenkaan kiinnostunut. Hän oli lähinnä huolestunut kahdesta asiasta. Ensinnäkin, kiviä ei saa heittää, koska ne voi osua jonkun päähän tai silmään. Päiväkodin pihallakaan ei saa heittää kiviä. Ja toiseksi, ikkunasta ei saa kiivetä ulos, koska silloin voi pudota ja kuolla (asumme kolmannessa kerroksessa).
Ei syntynyt keskustelua, tiukan konkreettisia toteamuksia vain. Toki mahdollista on, että meillä asuu kotona sen verran inhimillisen impulsiivinen äiti, että negatiivisiakin tunnereaktioita on silloin tällöin nähty …
Vielä räväkämmin Tavi käsittelee isoäitiyttä: mummi onkin ”melkoinen pummi”, joka syö synttärikakun ja myy lahjat netissä, nukkuu päivät häkkisängyssä ja öisin surffailee netissä! Yksi kokoelman hauskimmista runoista niin isän kuin pojankin mielestä, mutta enpä siteeraakaan tässä: täytyy mahdolliselle Heinäkuun lukijallekin jättää riemuja löydettäväksi. Sen sijaan esittelen ”Mummitus”-runon kuvitukseksi valitun Venla Päivärinteen piirustuksen:
Henriikka Tavi on saanut runokirjansa kuvitukseksi piirustuksia 13 lapselta. Mustavalkopainatuksessa työt ovat menettäneet värinsä, ja muutenkin ne toistuvat jokseenkin hailakoina, ikään kuin himmeinä vedoksina tai siirtokuvina alkuperäisistä. Ideat ovat kuitenkin hyvin tallella, kuten Venlan piirustuksessa. En tiedä, onko hahmon alun perin ollut tarkoitus esittää mummia, sillä piirustus on ”Nimetön” – kenties se on vasta taitossa valittu juuri tämän runon yhteyteen.
Joka tapauksessa kuva on mainio: mielikuva boheemista kukkahattutädistä on välitön, ja vaikka runon mummi vaikuttaa lievästi ilmaistuna edesvastuuttomalta, henkii piirroshahmo hyvää oloa. Suuret kädet ovat valmiina kietaisemaan kenet tahansa lämpimään halaukseen, ja hieman kuonomaista naamaa katsellessaan tällaiselle mummitukselle tuskin kukaan voi olla vihainen.
* * *
Kun on lukenut Tavin konseptualistisesti motivoitunutta 12-sarjaa välillä hyvinkin runoteoreettiset lasit nenällään, ei ylläty nähdessään kuvitusten joukossa myös abstraktia ilmausta. Kuusivuotias Oliver Kallio (kirjan takana olevissa tiedoissa iäksi mainitaan myös 3 v, mutta oletan sen virheeksi) on täyttänyt paperin merkeillä:
Piirustus on saanut nimekseen ”Koodikenttä”. Symboleissa on arkaaista voimaa: niistä tulee mieleen samaanirumpujen symbolit tai vaikkapa esi-isiemme yksinkertaisin riimuin puihin merkitsemät pedonkarkotusloitsut. Lopputulos on yllättävänkin elävä kokonaisuus, jossa on liikkeen tuntua ja sellaista satunnaisuutta, jota on vaikea tuoda esille suunnitellusti. Prosessi on vahvasti läsnä: näen mielessäni pienen taiteilijan luomassa teostaan merkki merkiltä, kasvoillaan liikuttavan keskittynyt ilme. Paperille syntyy hitaasti mutta varmasti kuhisevaa, orgaanista massaa. Kuva rinnastuu osuvasti samalla aukeamalla olevaan Tavin runoon:
AJATUKSET ovat hyttysten ja hevosten sukua.
Jos unohtaa ikkunan auki huone täytyy
pörräävistä. Niillä on iltavilli. Pitää laulaa niin kauan
että ne alkavat keinua ja liukuvat uneen.
Sitten saa mennä nukkumaan.
Koodikenttä on kuin tehty iltavilli mielessä – ilmauksen molemmissa merkityksissä – ja kyllä tuo Oliverin piirustus kuvaa aikuisenkin mielialaa silloin, kun ”ikkuna on auki”, iltamyöhällä … – Eräänä iltana jokunen viikko sitten olin jyväskyläläisessä kulttuurihenkisessä anniskelupaikassa viettämässä iltavilliä. Tapasin tutun taiteilijan, joka kertoi juuri yrittäneensä piirtää ja maalata samalla tavalla kuin lapset. Ei ollut onnistunut: lopputulokset huokuivat aina epäaitoa tunnelmaa. Ei auttanut vasemmalla kädellä piirtäminen, ei epävarma viiva, ei sottaiset värit, ei sotkeminen. Edes pääjalkaisista hän ei ollut saanut lapsenomaisesti piirretyn näköisiä.
Jäin miettimään aiheen problematiikkaa. Seuraavana päivänä piirtäessäni poikani kanssa tajusin, mikä taiteilijatuttavallani oli mennyt pieleen. Ei lapsenomaisuutta voi tavoittaa jäljittelemällä lasten piirustuksia. On tavoiteltava samaa fiilistä, samaa asennetta: nopeutta, rohkeutta, itsekritiikittömyyttä, ennakkoluulottomuutta, totaalisuutta, ei saa korjailla vaan on piirrettävä päälle jne. Ja tietenkään lopputulokset eivät silloinkaan vaikuta lasten tekemiltä, mutta ehkä niistä voi tavoittaa saman riemun ja välittömyyden tunteen. – Mutta vaikka kuinka mieltäni eri asentoihin vääntelisin, en minä silti saisi aikaiseksi yhtä hauskaa iltavillin kuvausta kuin tuo Oliverin piirustus …
* * *
Utelin viisivuotiaan poikani suosikkia Heinäkuun kuvituksista. Hän valitsi Rasmus Kyyrösen Sammakon. Vahvoin vedoin piirretty hahmo onkin valloittava:
Kuva on useampisivuisen hirviötarinan lopussa, ja koska piirustus paljastuu Sammakko-nimiseksi vasta runokirjan takana olevista tiedoista, lukija tulkitsee sen tekstiyhteyden vuoksi hirviöksi. Se vaikuttaa kuvan merkitykseen: jos runo kertoisi sammakosta, hahmon tulkitsisi yksiulotteisemmin positiiviseksi, iloiseksi. Mutta hirviö-näkökulma tekee siitä hieman pelottavankin – hampaat näyttävät suurilta ja väyrysmäiseltä katseelta on mahdoton piiloutua.
Hienoksi Rasmuksen piirustuksen tekee elävä viiva, joka on voimakkaan määrätietoinen mutta huojuu juuri sen verran, että ”sammakkohirviöstä” tulee dynaaminen ja sielukas. Ja miksei tuonkin voisi antaa halata – kunhan ensin varmistaa, että sillä on vatsa täynnä.
* * *
Kokonaisuutena Henriikka Tavin tekstit ja lasten kuvitukset toimivat yllättävänkin hyvin. Painoasuun voisi toivoa joidenkin piirustusten kohdalla parempaa laatua (monet kuvat jäävät aika himmeiksi), mutta sellainen olisi tietenkin vaatinut enemmän aikaa niin suunnitteluun kuin toteutukseenkin – ja aikaahan Tavilla ei tämän projektin kohdalla liiemmin ole ollut.
Heinäkuu herätteli innostusta kirjoitella enemmänkin uusista lastenkirjoista, mutta valitettavasti se ei tänä vuonna Jäljen äänessä onnistu. Olen mukana vuoden 2013 Finlandia Junior -raadissa enkä siksi voi tuoreita lasten- ja nuortenkirjoja julkisesti kommentoida – ainakaan ennen kuin palkinnon saaja on valittu. Puheenjohtajana raadissa on arkkitehtuurikasvattaja Mervi Eskelinen ja toisena jäsenenä toimittaja, juontaja Jenni Pääskysaari. Raadin valitsemista ehdokkaista voittajan valitsee Duudson Jarno ’Jarppi’ Leppälä.
* * *
Henriikka Tavin 12-sarjasta olen aiemmin esitellyt:
Henriikka Tavin Heinäkuuhun voi tutustua tarkemmin Poesian sivuilla.
Heinäkuusta on kirjoittanut myös hdcanis Hyönteisdokumentti-blogissaan.
jäljen ääni 
Henriikka Tavi on minulle täysin outo kirjailija, mutta nyt pitää vilkaista hänen kirjojaan kirjastoreissulla. Tuo äidin suuttuminen kosketti. Se on vähän kuin opettajan suuttuminen. Eettisesti säännöt sanovat, että kasvattaja ei näytä negatiivisia tunteita, mutta joskus niitäkin putkahtaa ilmoille.
Äidistä puhuttaessa tullaan herkkään kohtaan. Äidin taantumahetki purkaa stressiä, mutta lapselle se ei ole mahdottoman kivaa katseltavaa.
Kasvattajana niin kotona kuin koulussakin on tullut mietittyä tuota negatiivisten tunteiden näyttämistä. Niiden kaikkinainen kieltäminen ja piilottelukaan ei ole pedagogisesti järkevää. Mutta järkevää on se, että aikuismaisesti käyttäytyy silloin, kun omia tunteita esiin putkahtaa. Hermostuakin saa – mutta ”kypsästi” …
Tämän luin joku kuukausi sitten tähän mennessä ainoana tästä Tavin kuukausisarjasta, vähän keskittyen eri asioihin eli kiinnostava lukea näitä pohdintoja (ja käsittelit myös kuvitusta minkä minä sivuutin).
Ja onnea Finlandia Junior -urakkaan, valitkaa hyviä kirjoja :)
Kävin lukemassa ja lisäsin linkin postaukseesi tuohon loppuun. Huonosti on tullut seurattua talvella blogeja … Ainakin oman kokemukseni perusteella Heinäkuu tavoitti lapsikohderyhmänsä. Toki taidan kuulua niihin vanhempiin, jotka lukevat lapselleen kaikenlaista – eli postauksessasi mainitsemasi surrealismi runoissa miellytti nuorempaakinlukijaa. Lapset ovat ennakkoluulottomia, jos heille sen suo: pari kuukautta sitten Lontoon reissulla 5-vuotiaamme oli mukana Tate Modernissa katsomassa surrealistien näyttelyä, ja kyllä sieltäkin löytyi lapselle kaikkea kiinnostavaa ihmeteltävää.
Kiitos, ja ehdottomasti valitaan hyviä kirjoja!
Jos kirjoittaa 12 runokokoelmaa voi saada aikaiseksi yhden joka on ihan kiva. Tämä lastenrunokirja on minun mielestä ihan kiva. Tykkään runoista ja kuvituksesta. Nyt on jonkin aikaa siitä kun nämä runot luin, mutta olen kyllä harkinnut kirjan hankkimista kotiin tai vaikka vaimolle työkäyttöön.
Sitä kyllä muistelen miettineeni pari minuuttia sitten, että kun runoilija kahdestatoista runokirjastaan ainoastaan lastenrunokirjaan valitsee tyylikeinoksi loppusoinnut ja jonkinlaisen mitallisuuden, niin kuvaako tällainen runoilijan ja ehkä laajemminkin runonharrastajien suhtautumista perinteiseen runomuotoon? Soveltuuko mitallinen, loppusoinnillinen runo ”vain” lapsille, onko se aikuiselle liian helposti nieltävissä, niin että laktoosi-intolerantikkokin nielaisee sen kyselemättä sisällöstä? Voi kai se niinkin olla? Mitallisuuden avulla runon sepittäjä saa minun mielestäni aikaan asetelman, jossa lukija juuri joutuu ponnistelemaan, olemaan virkkuna huomatakseen runon sanoman. Sillä tavalla mitallinen runo onnistuu jäljittelemään elämän arkitodellisuutta, jonka hetket kiitävät ohitsemme niin että jälkikäteen sitten jää miettimään mitä oikein tapahtui ja miksi. Mitta ja loppusoinnut ovat runon naamio ja vaatetus, jonka takana lymyilee runon sanoma.
Tuosta Lintulaulu-runon nimestä ja vähän runostakin tuli mieleen, että kuulemma Suomen yleisin lintutaulu on tikkataulu. Oli kuulemma ollut jossain vitsikattauksessa.
”Väyrysmäinen katse” on aika hauskasti sanottu.
Niin, perinteiset runomuodot ovat vaikeita, ja loppusoinnutteluissa kuviot ovat suomen kielessä varsin rajalliset. Esimerkiksi jambi, josta esimerkiksi klassisessa englantilaisessa runoudessa pidän (Shakespeare & co), istuu huonosti suomen kieleen: yksitavuisia sanoja on niin vähän, ja silloin siirrytään melko nopeasti vanhoihin konsteihin tyyliin ol’, mi, ah jne.
Toinen ongelma on loppusoinnuissa: monissa kielissä voi kivuitta laittaa verbit rimmaamaan substantiivien tai adjektiivien kannsa. Suomi on päätekeskeinen kieli, ja siitä seuraa, että helposti runoissa loppusoinnutellaan verbejä verbien kanssa ja substantiiveja substantiivien kanssa. Se tekee säkeistä tylsiä – olisi hauskempaa, kun toiminta rinnastuisi vaikkapa ominaisuuksiin jne. Myös mahdollisuudet syväulotteisempaan semanttiseen leikkiin esimerkiksi maskuliinisten ja feminiinisten sanojen kohdalla on poissuljettu. Sukuja kun ei suomessa ole. Mutta esimerkiksi klassisessa ranskalaisessa runossa tuollaisillakin nyansseilla on merkitystä.
Lastenrunojen rytmiikassa ja riimittelyssä olen jopa vaateliaampi kuin lukiessani ”aikuisten runoja”. Johtuu siitä, että lasten lyriikkaa luen ääneen.
Yritin sanoa, että mitallisen runon kieli muistuttaa ihmisten jokapäiväistä käyttäytymistä siinä mielessä, että ihmiset yleensä kätkevät asioita ”asiallisen” käytöksensä etiketin taakse. Kuten useimpien ihmisten esittämä versio asioista on tästä johtuen siloiteltu, on myös perinteisen, mitallisen ja loppusoinnillisen runon esittämä sanoma siloiteltu, ulkokultainen ja siten enemmän todellisuutta vastaava kuin jos saman sanoisi suoraan ilman kiemurointia. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa perinteisen poliittisen jargonin ja timosoinimaiset iskulausetokaisut, joista jälkimmäiset ovat sitä suoraa puhetta ja edelliset perinteistä anapesti, jambi yms. silosäettä.
Sen sijaan kun runoilija tai kirjoittaja ylipäätään peittää sanottavansa viittauksilla aikaisempiin taideteoksiin, jää hänen taiteestaan kenties ulkokuorikin vaille suurempain piirien ymmärrystä. Tietysti tähän voi sanoa, että politiikassa onkin pyrittävä ymmärrettävyyteen ja massojen kosiskeluun, mutta runoilijan on saatava kulkea omia polkuja. Itse asiassa siihen en keksikään mitään vastaväitettä. No, onpahan kohta kumminkin sauna lämmin…
Ai niin, tuosta jambirunosta esittämäsi ei ihan pidä paikkaansa, sillä yksitavuisten sanojen sijasta suomalaiset runonsepittäjät ottivat jambirunon avaustavuksi usein sanan alussa olevan lyhyen tavun. Esim. ”Alussa oli sana.”
Ketjukolaaja:
Näköjään harhauduin kommentissani harhapoluille, miettimään mitallisuuden vaikeutta. – Olet tietenkin oikeassa: jambisuuden hankaluutta voi kiertää noilla kolmitavuisilla sanoilla. Jotenkin silloin ei vain aivan tavoita samaa keveyttä, millä jokin shakespearelainen sonetti alkaa.
Näkökulmasi tuosta mitallisuudesta jonkinlaisena suojakerroksena tai kaapuna, josta itse sanoma on kaivettava esiin, on kiinnostava. Todellakin, terävänä täytyy lukijan pysyä. Mitallisuudessa runoilija voi myös muodollisin keinoin kiinnittää lukijan huomion johonkin tärkeään: mitkä sanat hän esimerkiksi valitsee loppusointupariksi ja mikä kenties toisaalla runossa rimmaisi niiden kanssa.(en nyt keksi yhtään esimerkkiä … tietenkään). Ehkä entisaikojen pilarunoissa tai salonkien näennäisesti siveissä lemmenlyriikoissa tuollaiset vihjailut yms. koodatut merkitykset ovat olleet runouden kovaa ydintä.
Loppusointuja tai tiukkaa mittaa tärkeämpänä itse pidän hyvää rytmiä – ja jos rytmi runossa onnahtaa, niin silloinkin toivon mukaan harkiten, tuottaen lisämerkityksen.
Mahtavaa, että olet mukana Finlandia Junior raadissa! :-D Onnea hurjasti!
Ja kiitos tästä arviosta. Hyvä huomio tuo, kuinka vaikeaa aukuisen on tehdä taidetta lapsen tavoin.
Kiitos! – Harrastan itse hieman piirtämistä, ja ainakin croquis on sellainen laji, jossa nopeus, totaalinen keskittyminen, epäröimättömyys jne. ovat välttämättömiä. Tosin omat croquis-piirustukseni eivät useinkaan näytä EDES pienen lapsen tekemiltä. Lähinnä tulee mieleen jokin häiriintynyt apina, joka banaaninhimossaan yrittää miellyttää eläintenhoitajaa ja nopeasti tuhraa paperille ”taidetta”.