Kirjablogeissa kiertää haaste oman blogiajan TOP10-listasta. Täytyy heti todeta, että kuulun niihin bloggaajiin, jotka eivät kirjoita kaikista lukemistaan kirjoista. Monta lukukokemusta, huippuakin, on siis jäänyt jakamatta.
Toki vuosien varrella tehdyistä postauksista löytyy helposti sellaisia teoksia, jotka ovat tehneet vaikutuksen ja joihin usein palaa mielessään. Leevi Lehdon hieno Ulysses-käännös, jonka parissa vietin useamman kuukauden viime vuonna. Alan Weismanin Maailma ilman meitä, jossa hyvin konkretisoitiin ihmisen toimien vaikutusta luontoon pitkällä aikajänteellä. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät – asunhan itse Jyväskylässä, ja tapahtumien keskeinen alue, Tourujoki, näkyy makuuhuoneen ikkunasta (nyt vielä, kun puissa ei ole lehtiä). Tai vaikkapa Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut: kysymys on kirjallisuusihmiselle aina ajankohtainen.
* * *
Valitettavasti TOP10-listaan ei kovin montaa teosta mahdu, joten jonkinlaisen mielekkyyden säilyttääkseni teen lisärajauksen: lyriikka. Runopostauksistani valitsen ne, jotka ovat olleet hyviä lukukokemuksia ja joilla on muutenkin minulle henkilökohtaista merkitystä. Edelleenkin joudun jättämään joitakin teoksia väkivaltaisesti pois, valitettavasti.
Siis, Jäljen äänen blogiajan TOP10, lyriikka (ilman rajaustakin kymppini koostuisi luultavasti enimmäkseen runokokoelmista). Teokset eivät ole missään järjestyksessä:
Charles Baudelaire: Pahan kukat
Käännös ei lähde taittamaan peistä runomittojen kanssa. Nylén keskittyy omassa versiossaan ratkaisemaan runon sisällöstä ja merkityksestä nousevia merkitys/tulkintaongelmia. Alkuperäinen sonettimuoto on hylätty ja muutettu puheenomaiseksi monologiksi, joka kuitenkin on runomuodossa: rivit on vain jaettu lyhyempiin säkeisiin – vaikka toisaalta säkeiden voi tulkita jatkuvan rivien yli. Riippuu lukutavasta.
Antti Nylén on tunnetumpi esseekokoelmistaan kuin suomennoksistaan. Jälkimmäisten arvoa ei pidä silti vähätellä, päinvastoin. Pahan kukat -käännös on viime vuosien tärkeimpiä klassikkosuomennoksia. Samalla Nylénin tekemät tulkinnat Baudelairen runoista täydentävät hänen omaa tuotantoaan, tuovat siihen lisäulottuvuuksia. Ja ah, Baudelaire: miten kukaan kirjallisuuden ystävä voisi jättää tätä väliin!
Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan
Plussana Silenen runoista voisi vielä mainita humoristisen vireen, joka rakentuu lämminhenkisesti vinojen näkökulmien ja toisinaan hieman suoremmin asetellun ironian varaan. Rehellisys ja aitous voivat kasvaa muunkinlaisesta alustasta kuin angstisesta tilityksestä (vaikka kyllä minä niiden nuorten vihaisten miestenkin runoista pidän – en vain rehellisyyden nimissä jaksa niitä aina lukea).
Vuosia oli tullut seurattua läheltä, miten pikkusisko kehittyy kirjoittajana ja vähitellen etenee kohti kirjailijuutta. Matkan varrelle mahtui luonnollisesti kaikenlaisia epäilyjä ja itsekritiikin sudenkuoppia, mutta onneksi enemmän uskoa omiin kykyihin, halua kirjoittaa omanlaisiaan runoja. Esikoiskokoelman ilmestyminen olikin vapauttava ja hieno kokemus myös runoilijan lähipiirille. Seuraavaa odotellessa ..
Pekka Streng: Unen maa
kaikki mahdollista on
Minulle Pekka Strengin musiikin ja laulujen tärkein sanoma on siinä, että vakava sairaus ja lähestyvä kuolemakaan eivät välttämättä tee ihmisestä kylmää ja toimintakyvytöntä. Aina voi – ja pitää – uskoa hyvyyteen, satuun ja keijuihin.
Unen maa -postauksessa käyn läpi Pekka Strengin biisien sanomaa ja sanoitusten kirjallisia lähteitä. Tammikuussa 2009 ilmestyneellä levyllä Olympia-orkesteri täydentää Pekan lähes 40 vuotta aiemmin tekemiä kotiäänityksiä. Odotin niin levytyksen kuin Arto Halosen Magneettimies-dokumentin valmistumista kovasti. Nuorena kuollutta Pekka-enoa en valitettavasti ennättänyt oppia tuntemaan, mutta musiikkinsa kautta hän tuntuu läheiseltä, olevan lähellä. Tämä Unen maa -postaus onkin minulle hyvin henkilökohtainen, vaikka olen kirjoittanut sen objektiivisuutta korostaen.
Mari Koski: Sch
Kun avaan Mari Kosken esikoisrunokokoelman Sch (Poesia, 2011), lausun ääneen: ”Minun nimeni on Penjami Lehto, ja minä en ymmärrä lyriikkaa.” Sen sanottuani alan huojentunein mielin lukea.
Kielestä tulee mieleen Google-kääntäjällä tehdyt suomennokset, joissa alkuperäinen sisältö erottuu oudosti nyrjähtäneenä.
Aluksi vaikealta, luoksepääsemättömältä vaikuttanut runokokoelma alkoi useamman lukemiskerran jälkeen avautua, ja lopulta postaussarjani venyi viisiosaiseksi. Kiinnostava matka, joka haastoi minut niin lukijana kuin blogikirjoittajanakin. Uhrasin postausten kirjoittamiseen valtavasti aikaa, ja vaikka kirjoittaminen jo itsessään palkitsee kirjoittajan, muunkinlaista huomiota Sch-sarja sai: Nuoren Voiman liiton Vuoden kritiikki -palkintoja jaettaessa sille myönnettiin kunniamaininta. Arvostan tunnustusta kovasti.
Kristian Blomberg: Puhekuplia
Puhekuplia siirtyy runoutena eräänlaiselle harmaalle alueelle, jossa arvottaminen riippuu paljon lukutavasta: perinteisemmän runon vastaanotolle on olemassa runsaasti toimintamalleja/arvottamisen mittareita, joihin kriitikko voi peilata omaa suhtautumistaan – mutta rajoja rikkovan, kokeellisen runouden maasto on kritiikille vielä avoin pelitila.
Postaus liittyy ns. ”nippukritiikkikeskusteluun”, joka sai alkunsa Helsingin Sanomien kriitikon Jukka Petäjän lytättyä löyhin perustein joukon nuoremman polven runoilijoita. Hieman kriittisin katsein luen vanhaa postaustani – nyt kirjoittaisin muutaman näkökulman toisin, tarkemmin. Silti on tärkeää olla ”korjailematta” vanhoja blogitekstejään (kirjoitusvirheiden yms. pikkuseikkojen parantelun kyllä sallin) – silloin näpelöisi omaa historiaansa kirjoittajana. Blogi onkin hyvä dokumentaatio omien runouskäsitysten muutoksista.
Erasmus Darwin: Kukkien rakkauselämä
Isovelholehden kukinnossa on yksi emi ja kaksi hedettä. Darwinin runossa emi kuvataan noidaksi, joka runon alussa tekee taikojaan hautausmaalla ja häiritsee haudan lepoa. Yön kuvasto on kuin suoraan jostakin kauhuelokuvasta: kuu, tähdet, lepakoita, pöllöjä – ja ulvova ”keskiyön koira”. Noidan messuamisella on vaikutuksensa: kaksi irstasta pikkupirua nousee esiin ja tervehtii kuningatartaan. Runon loppuosassa kuvataan noiden kahden pikkupaholaisen temmellystä pyhällä maalla ja kulkua kohti saatanallisen rakkautensa täyttymystä.
Kirja, joka on minulle todella tärkeä. Paitsi että Erasmus Darwin on kiinnostava hahmo Charles Darwinin isoisänä, hänen kaksoisroolinsa runoilija ja tiedemiehenä on ihailtavaa. The Loves of the Plants on vaikuttanut puutarha-harrastukseeni: tänä keväänä jännitän, onko viime vuonna siemenestä kasvattamani isovelholehden taimet talvehtineet … Ja yleisemminkin minusta on tullut jonkinlainen Darwin-harrastaja: pari kuukautta sitten kävin Charles Darwinin kotitalossa, Down Housessa.
Henriikka Tavi: Maaliskuu 3/12
Nimenä yksiulotteinen ja semanttisesti hyvin harmiton Esa kasvaa erilaisiin tekstiyhteyksiin heitettynä välittäjähahmoksi, joka tasoittaa kirjoittajan ja lukijan välistä eroa. Jos Tavi kirjoittaisi roolirunoja Spoon Riverin hengessä, hän nimeäisi kokoelmaansa useita henkilöitä runojensa puhujiksi. Tällaisia yksittäisiä tekstejä voi vielä hallita. Mutta kun Esa näyttelee yksin kaikki mahdolliset roolit ja asennot, hänestä kehittyy monikasvoinen runo-olio, jota kirjoittajan on luultavasti yhtä vaikea kategorioida kuin lukijankin.
12-sarjaan kuuluva Maaliskuu on Henriikka Tavin esikoiskokoelman Esim. Esa eräänlainen ”jatko-osa”. Postauksessani kirjoitankin molemmista kokoelmista, sillä tuo Tavin ensimmäinen oli ilmestyessään osaltaan herättämässä kiinnostustani siihen, mitä nykylyriikassa oikein tapahtuu. Olen myös kovin ihastunut tähän esailuun, esakortin käyttämiseen – ehkä senkin ansiosta tähänastisista 12-postauksistani tämä on mielestäni parhaiten kirjoitettu.
Rainer Maria Rilke: Duinon elegiat
Kirja on kuin alttarilla, vastaanottamassa samoja näkymättömiä paikan hengen säikeitä, jotka aikoinaan herättivät Rilkessä innoitusta. Toivon, että jotakin maagista energiaa välittyy kirjan kansiin ja sivuihin, tunkeutuu rivien väliin ja täyttää painomusteen taiallaan. Jos ei muuta, niin ainakin tämä paikka ja hetki palautuu elävästi mieleeni Jyväskylässä runohyllyn äärellä, kun otan Duinon elegiat esille ja alan lukea: “Mutta jos huutaisin, järjestelmissä enkelien kuka kuulee?”
Kesällä 2007 teimme pitkän automatkan Euroopassa. Italiaan saakka suuntautuneesta reissusta kirjoitin moniosaisen kirjallisuushenkisen matkapäiväkirjan. Yksi kohteista oli Duinon linna, jossa Rilke kirjoitti kuulut elegiansa. Runokirja matkasi Jyväskylästä syntysijoilleen ja takaisin – ja kyllä, uskon että maagista paikan henkeä tarttui mukaan.
Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Henki aineellistuu, mainokset yhdistävät nerokkaalla tavalla arvot ja unelmat tavaroihin, eikä ihmisen arkea ja kokemusta voi kuvata tarkastelematta esinekulttuuria. Luontometaforat eivät enää riitä, tarvitaan esinemetaforia, sillä niitä nykylukijat ymmärtävät paremmin kuin jotakin “heiluvaa heinää tuulessa”.
Postauksen otsikkona on: ”Kyyninen romantikko”. Pyysalon runojen tavassa käsitellä rakkauden ja elämän arkista perusvirettä on jotakin, jonka tunnistan itsessäni. Olen käyttänyt tuota termiä joskus, kun on pyydetty määrittelemään oma maailmankatsomuksensa tai luonteenlaatunsa. Vaikka toisinaan saatan olla pikemminkin romanttinen kyynikko – riippuu päivästä, hetkestä, tilanteesta …
Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista
Kokoelman alun luonnehdinta “tekstisiruja” kuvaa runoja hyvin. Vaikka lauseet ovat viimeisteltyjä, ne eivät varasta ajattelun iloa, vaan tarjoavat alkuja, joita lukija voi kehitellä eteenpäin. Tai taakse, sivuille – Tennilän tekstisirut eivät ehdollista kulkemaan/lukemaan mihinkään tiettyyn suuntaan, ennakoitua reittiä.
En olisi osannut tällaista runokokoelmaa kuvitella – ja silti, kun olen sitä nyt useita kertoja lukenut, tuntuu se sellaiselta kirjalta jonka olen aina halunnut lukea. Joitakin kertoja olen myös ollut kuulemassa, kun Olli-Pekka Tennilä lausuu ääneen kokoelmansa runoja. Silloin tekstisirujen voima hämmentävällä tavalla vielä kertautuu. Tennilällä on kadehdittava kyky loihtia hiljaisuuden keskeltä pudottelemansa lauseet samanaikaisesti sekä kevyiksi että painaviksi.
* * *
Blogiajan TOP10-koosteita löytyy muistakin blogeista (ainakin näistä, yritän täydentää vielä jatkossa):
Satun luetut: Blogiajan parhaat
Leena Lumi: Leena Lumin TOP10 ja haaste!
Opuscolo: Sunnuntaisuhinaa ja -haasteita
Rakkaudesta kirjoihin: Annikan TOP10
Amman lukuhetki: Amman lukuhetken TOP-10!
Ilselä: TOP10
* * *
Haasteeseen voi vastata halutessaan kuka tahansa Jäljen ääntä seuraava kirjabloggaaja! Mielenkiintoista olisi nähdä, millaisia koosteita muilla syntyy!
Pahan kukat olisi ollut minullakin, mutta jätin runouden ja tietokirjat pois listaltani. Jääskeläisen teos olisi ollut TOP20 listalla. Tämä on hauskaa, sillä kun lukee paljon ja sitten yllytyshulluna suostuu tekemään TOP10 -listan, joutuu seliseliseli -linjalle.
Saan hävetä, että en ole lukenut Duinon elegiat, vaikka Rilken runous on minulle tosi hot. Ja niiden kautta löysin ystäväksi Rilken suomentajan Eve Rehnin.
Muut kirjasi pyyhkivät minulla ylitse tai ohi ja ehkä syystä, että kotini on maailmankirjallisuus. Täytyisi joskus laskea oikein prosenteissa, mikä on kotimaisen osuus blogiini lukemissa versus käännöskirjallisuus.
Hauskaa, että innostuit tästä!
Ajattelin, että runous jää varmaankin vähemmälle huomiolle näissä Top10-listoissa, joten rajasin siihen. Sinun listaltasi voisin hyvinkin ottaa omalle romaanilistalleni Woolfin Mrs Dallowayn ehkä tuon McEwaninkin. – Mutta en kyllä osaisi sitä listaa rajata mitenkään kymmeneen …
Minulla oli Hän lähti valaiden matkaan jo listalla mukana, mutta kymmeneen karsiessani tiputin sen ainoana runoteoksena pois, nyt kaduttaa! Nylenin Baudelaire odottaa hyllyssä inspiraatiota ja Rilkeen olin kovin ihastunut joskus, apua, noin 20 vuotta sitten. Melkein kaikkia muitakin listaltasi olen vähintään selaillut, mutta kuin musta on tullut nykyään niin malttamaton, etten malta ottaa runoja lukuun, kun niiden kanssa täytyisi oikein kunnolla pysähtyä?
Joo, yllättävää kyllä runokokoelmaan paneutuminen vaatii enemmän aikaa kuin romaani. Toisaalta runoissa on se etu, että kokoelman voi ottaa luettavaksi yhä uudelleen ja uudelleen: romaaneja harvoin luen toista kertaa. – Rilken Duinon elegiat on hyvä esimerkki siitä, miten kirjoihin voi tulla vuosienkin kuluttua yllättävää perspektiiviä. Samoin kuin sinä, olin lukenut Rilkeä nuorempana – mutta kun kävin tuolla Duinon linnassa, innostuin uudelleen.
Sinun listasi onkin hyvä opas matkalla kirjastoon – ei ainuttakaan luettua listallasi. Mitä tämä sitten kertookaan minun lukeneisuudestani. Silene Lehdon kirjaa jo pitelin käsissäni, mutta piti palauttaa kirjastoon ennen kuin ehätin valaiden matkaan.
Kiitos linkityksestä!
Jos kolme noista valitsisin suositeltavaksi kenelle tahansa, niin Silenen ja Olli-Pekka Tennilän runokokoelmat kannattaa katsastaa molemmat. Hyvin erilaiset ja puhuttelevat lukijaansa eri tavoin, mutta jos ajatuksille jättä tilaa, niin puhuttelevat kyllä. Ja tietenkin Pekka Strengin ja Olympiaorkesterin Unen maan: sadunomaista tunnelmaa, ja silti lyriikoissa paljon syvempiäkin sävyjä.
Kiitos, nappasin haasteen ja ainakin yksi sama teos. Tuo Pekka Strengin levy, kuten hänet muutkin levyt, on musalyriikka puolelta hyvin tärkeitä, rakkaita. Pahan kukat on kirjahyllyssä, koen vain aika vaikeaksi kirjoittaa siitä hyvin.
Olli-Pella Tennilän teos pitää laittaa muistiin,
Pahan kukat on aika raskaskin kokonaisuus. Osa runoista jää ainakin minulle jotenkin ulkokohtaisiksi: on vaikea tavoittaa omakohtaisesti esimerkiksi joitakin Baudelairen uskonnollissävytteisiä teemoja. Mutta lasken sen klassikolle ansioksi: mukavaa, kun hyllyssä on kirja, jota ei ole tyhjäksi selannut. – Ja Yksinkeltainen on kaksinkeltaista on hieno teos, juuri sellainen verkkaisesti nautittava.
Tartuin sitten haasteeseesi Penjami, mutta meidän listat on kovin erilaisia. :) Pahan kukkia oli pitkään lukulistallani, mutta jotenkin sitä oli silloin hankalaa saada ja sitten se jäi. Huomasin, että nyt uutta painosta ja Nylénin käännöstä onkin saatavilla kotikirjastossani!
Kiinnostava lista sinulla, tyttökirjapainotteisuus plussaa: tuollaiset painotukset toimivat hyvin tällaisissa valinnoissa, syntyy kymmenen kirjan joukostakin jonkinlainen kooste, kokonaisuus.