Hiekkaan veistetty Kalevala

Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus, Lemminkäisen äiti ja Kullervon kirous lukeutuvat tunnetuimpiin suomalaisiin maalauksiin. Kaikki kolme ovat koulukirjojen (äidinkieli, historia) vakiokuvitusta niin  peruskoulussa kuin lukiossakin, eikä niiltä muutenkaan voi välttyä. Minullakin oli joskus alakouluikäisenä 500 palan Kullervo-aiheinen palapeli. Muuten hieno, mutta koiran hännästä hävisi yksi pala.

Veistokset tuntuvat ainakin omassa kokemuksessani säilyttävän paremmin kiinnostavuutensa. Syynä tietenkin se, että niitä kulttuurimme ei ryöstöviljele kaksiulotteisina toisintoina kuten Gallen-Kallelan töitä. Patsaan tai veistoksen tunnelman voi saavuttaa vain läsnäolon kautta – ja kun pitkästä aikaa taas käy esimerkiksi jonkin julkisen veistoksen luona, siihen löytää kenties jonkin uuden tarkastelukulman. Vuodenaika, vuorokaudenaika ja sääkin tuovat oman lisänsä kokemukseen.

Omaksi Kalevala-suosikikseni voisin ehkä nimetä Emil Wikströmin veistoksen Aino (suihkulähde Lahdessa, Fellmanin kartanon vieressä: kuva veistoksesta löytyy Lahden historiallisen museon sivuilta). Sitä muistan ihmetelleeni jo lapsena. Aino on putoamassa veteen kivipaadelta, jota vedenhenget kallistavat. Yksi niistä on vedessä houkuttelemassa Ainoa. Kalevalassakaan Aino ei noin vain hukuttaudu, vaan Wellamon neidot ensin kutsuvat häntä luokseen – ja sitten Aino lipeää alas kiveltä: itsemurha vai onnettomuus, se jää lukijan tulkittavaksi.

*  *  *

Tällä viikolla tutustuin hyvin tuoreisiin veistostulkintoihin Kalevalan hahmoista ja tapahtumista. Lappeenrannan sataman vieressä on aikaisempien kesien (tämä on kymmenes) tapaan rakennettu hiekkaveistoksista koostuva Hiekkalinna. Aiempinakin vuosina olen linnassa vieraillut. Teemoina ovat olleet mm. villi länsi, sirkus ja dinosaurukset.  Ensimmäisillä kerroilla tuli ihmeteltyä kovasti, miten monimutkaiset ja paljon yksityiskohtia sisältävät veistokset pysyvät pystyssä koko kesän sään armoilla. Hiekka ei kuitenkaan ole käsittääkseni aivan tavallista hiekkalaatikkohiekkaa – lisäksi lopputulos on viimeistelty puuliimalla.

Lappeenrannan Hiekkalinnan suunnittelusta ja toteutuksesta on vastannut Jukka Lakela. Hänen lisäkseen mukana on ollut parinkymmenen veistäjän joukko, monet ulkomailta. Kiertelin alueella illalla, auringon paistaessa matalalta. Valo väritti hiekkaa kauniisti, mutta valitettavasti kännykkäkameraan kaikki sävyt eivät oikein tallentuneet.

*  *  *

Kohtaukset ovat hyvin tunnistettavissa ja hahmoissa on tulkintaakin. Esimerkiksi Joukahaisen asento on hyvin uhmakas Väinämöisen laulaessa häntä suohon: vaikka liete ylettyy jo kyynärpäihin, nuorukainen ei ole vielä antanut periksi. Rinta ja hartiat uhkuvat voimaa ja itsevarmuutta, käsillä ei ole aikomustakaan anella armoa. (Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi, näet, kuinka tarkasti Joukahaisen piirteet on veistetty.) Tässä kohtauksessa Joukahainen onkin paljon kiinnostavampi hahmo kuin ylivoimaisuudessaan lyömätön vanha maestro: itsepintaisessa, typerässä periksiantamattomuudessaan nuorukainen kerää katsojalta samoja sympatiapisteitä, joihin Aku Ankankin vuosikymmeniä kestänyt suosio Suomessa perustuu.

Vajoamisen luonnetta vakavoittaa tehokkaasti käytetty materiaali. Tulee mieleen juoksuhiekka, joka meille mättäiden, hetteikköjen ja suonsilmien lomitse astelemaan tottuneille  suomalaisille on se Tarzan-elokuvien salakavala nielu.

*  *  *

Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -maalauksesta Hiekkalinnaan on rakennettu lähes identtinen versio. Ehkä hieman liiankin: teoksen taidehistoriallisen viittauksen tunnistaminen tuottaa kyllä monelle kävijälle iloa, mutta on tämä toisaalta jo aika nähty … Äidin hahmo on vahva ja ilmeikäs, Lemminkäinen jää sivuosaan. Varsinkin tässä kuvassa, jossa makaava mies painuu varjoihin. Huonoa kuvaa voi yrittää perustella sillä, että onhan tuo symbolisesti latautunut: valon ja varjon raja erottaa toisistaan elävän ja kuolleen.

Kohtauksen käsittelyyn Hiekkalinna olisi tarjonnut muitakin vaihtoehtoja kuin tuon perinteisen. Itse olisin ehkä kuvitellut Tuonelan joen, josta (siis hiekasta …) sieltä täältä pilkottaa Lemminkäisen jäseniä. Niitä äiti haravoisi rannalle, kuten Kalevalassakin. En ole koskaan oikein pitänyt tästä Gallen-Kallelan tulkinnasta. Siitä tulee mieleen kristillinen kuvasto, Maria ja Jeesus, ylösnousemus (Lemminkäisen äiti odottaa apua ylhäältä). Alkuvoimaisuudessaan ja pakanallisuudessaan paljon vaikuttavampi on televisiossa aikoinaan esitetyn Rauta-ajan kohtaus (löytyy Ylen elävästä arkistosta), jossa Lemminkäisen äitiä näyttelevä Soli Labbart kahlaa Tuonelan jokeen.

*  *  *

Erikoisempiakin tulkintoja Hiekkalinnasta löytyy. Kullervo-taruun liittyvä Ilmarisen vaimo on varsin rohkeasti kuvattu. Lypsylle kumartuneella emännällä ei vaikuttaisi olevan housuja lainkaan, paljaat pakarat korostuvat. Sukkanauhan kaltainen viritelmä ei myöskään oikein sovi mielikuvaan liina päässään karjansa luona häärivästä vaimosta. Tuntuu siltä, että mukana on ripaus usein hieman kevytkenkäiseksi tulkittua Lemminkäisen rouvaa, Kyllikkiä.

Ehkä veistoksessa on vain haluttu tuoda esille Ilmarisen vaimon feminiinisyyttä.  Paljaus ja haavoittuvuus korostuvat, ja samalla katse on jo kääntynyt kohtaamaan Kullervon metsästä manaamat pedot. Tapahtuma on hienosti läsnä kuvatussa tilanteessa, sillä lehmän etuosa on muuttunut karhuksi – ja emännän voikin ajatella olevan joko lypsylle kumartuneena tai sitten ikään kuin karhun vatsassa.

Oikean pakaran murtunut pinta on luultavasti vain sään aiheuttamaa rappeutumista, vaikka voihan tuonkin halutessaan nähdä karhun kouran sivalluksena, raatelujälkenä.

* * *

Vaimonsa kuoltua seppä Ilmarinen takoi itselleen kultaisen naisen. Hiekkaveistosten joukossa Kultaneito näyttää käytännössä yhtä elolliselta/elottomalta kuin muutkin hahmot. Ja kuin tilauksesta, ilta-auringon säteet kultaavat Ilmarisen kylmän kumppanin. Seppä tuntuu ennakoineen naisihanteessaan nykyajan kuvastoa: petojen kynsiin joutunutta vaimovainajaan huomattavasti rintavamman neidon huuletkin ovat kuin tietokonenörttien pelifantasioista. 2000-luvun Ilmarisen sepänpajan seinää koristaisi Angelina Jolien juliste – ja takahuoneesta löytyisi pari pykälää räväkämpi tyttökalenteri.

Vaikka kuinka sorean suun Ilmarinen muotoileekin, tekele epäonnistuu. Kovin on kylmä kultainen neito – ei siitä ole iloa. Seppä yrittää kaupitella neitoa Väinämöisellekin, mutta tämä ei huoli vaan kehottaa heittämään tytön takaisin tuleen. Väinämöisen varoituksen sanat voi tulkita puheeksi ”esineellistetyn rakkauden” vaaroista tai ehkä laajemmin yleensäkin kullan houkutuksesta:

Elkätte, pojat poloiset,
vasta kasvavat urohot,
ollette elonkeraiset
elikkä elottomatki
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
naista kultaista kosiko,
hope’ista huolitelko!
Kylmän kulta kuumottavi,
vilun huohtavi hopea.

Niin Ilmarinen luopuu aarteestaan, ryhdistäytyy ja lähtee Pohjolaan hakemaan toista tytärtä edellisen tilalle. Huonostihan siinäkin sitten lopulta käy.

* * *

Postauksen alussa kehuin Emil Wickströmiä Aino-myytin tulkitsijana. Monia hänen veisoksiaan on Helsingissä, esimerkiksi Karhu Kansallismuseon portailla ja Snellman Suomen Pankin edessä. Tärkeä Kalevala-aiheinen teos sijaitsee Lönnrotin puistossa. Elias Lönnrotin muistomerkissä Lönnrot istuu Väinämöisen vieressä: molemmat ovat aivan yhtä ihmismäisiä tai sitten tarumaisia, miten tuon nyt haluaa nähdä. Väinämöinen on juuri noussut Antero Vipusen vatsasta tietoa hakemasta. Niin, tietoa, oikeita sanoja: vaikka Kalevala usein mielletäänkin kertomukseksi Sammosta, on Wickström nostanut esille ehkä Kalevalan todellisen ytimen. Sama kohtaus on veistetty Lappeenrannan Hiekkalinnaankin.

Internetin ja Googlen sekunneissa tarjoamien pikavastausten aikakaudella kohtauksesta on tullut symboli muinaiselle mestariviisaudelle. Tietoa ei useinkaan saavutettu helposti: sen saaminen edellytti paitsi taitoa niin myös vaikeuksien voittamista, uhrauksiakin. – Kalevalassa Väinämöinen ei saa loitsittua venettään valmiiksi, sillä häneltä puuttuu kolme sanaa. Siis vain kolme: ja voisi kuvitella, että kyllä tietäjällä sanoja on vaikka millä mitalla, mutta hän ei halua tyytyä keskinkertaisuuksiin vaan haluaa parasta. Niinpä hän lähtee etsimään puuttuvia:

Arvelee, ajattelevi:
”Tuoll’ oisi sata sanoa
kesäpeuran kielen alla,
suussa valkean oravan.”
Läksi saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan.
Pellon peuroja levitti,
oravia suuren orren:
sai siitä sanoja paljon,
ne kaikki avuttomia.

Tuntuuko tutulta? Informaatiota löytyy nopeasti ja paljon, mutta silti mikään Googlen tai jonkin muun hakukoneen tuottamista osumista ei ole hyödyllinen.  Tieto täytyykin hankkia muulla keinoin: on keksittävä itse, mistä se Vipusen vatsa sillä kertaa löytyy. Hiekkalinnassa veistetty kohtaus Väinämöisestä kipuamassa Vipusen suusta onkin yllättävän ajankohtainen, vaikkakin luultavaa on, ettei kesän aikana teoksen ohi kulkevista tuhansista vierailijoista kovinkaan moni pysähdy pohtimaan tiedon luonteeseen liittyviä kysymyksiä.

* * *

Korkeimmalle, usean metrin korkeuteen, Hiekkalinnassa kohoaa Iku-Turso, jonka Louhi manaa Sammon ryöstäneiden karkulaisten riesaksi. Väinämöisen ja kumppaneiden vene näyttää kovin heppoiselta. Hieman viikinkityyliset uroot ovat todellisessa ahdingossa, sillä Louhi tavoittelee jo paattia. Noidalla on julma irvistys ja terävät kulmahampaat – Pohjolan vampyyri?

Muistan kuinka jo alakoulussa opettaja viisaasti kommentoi, että tasapuolisesti hyödynnettynä Sampo olisi tuonut vaurautta molemmille kansoille, mutta ahneus voitti. Toisinkin voisi tulkita: ehkä oli vain hyvä, kun runsaudensarvi upposi, sillä liian helposti saavutettu rikkaus turmelee ja passivoi samalla tavalla kuin median informaatioähky tyhmentää.

Vastavaloon (aurinko piilossa Louhen pään takana – silti kännykkä ei löydä oikeaa valotusta) otettu valokuva ei tee oikeutta veistoksen massiivisuudelle. Eikä kuvien välityksellä muutenkaan voi tavoittaa hiekan ja tilan tuntua. Hiekkalinnan ihme pitää kokea itse.

* * *

Kannattaa poiketa, jos on kesän aikana asiaa Lappeenrannan suunnalle!

Hyvää juhannusta kaikille Jäljen äänen lukijoille!