Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for heinäkuu 2013

On kesäaamu.

Niin varhainen kesäaamu, että pappakaan ei ole kahvinkeittopuuhissa vaan tuhisee vielä vuoteessaan. En ole varmaan ikinä ollut hereillä näin aikaisin. Puemme hiljaa päälle, sitten vain kumisaappaat jalkaan ja ulos. Aamupalan aika on joskus myöhemmin, niin illalla sovittiin.

Mökin ovi narahtaa vaikka avaat sen varovasti. Aurinko on jo noussut, mutta vielä sen säteet eivät yllä puiden latvojen yli lämmittämään koko pihaa. Maassa on vahva kaste – ehkä yöllä on satanutkin, sillä pienet vesipisarat kimmeltävät jasmiinipensaan lehdillä. Emme kuitenkaan jää niitä ihmettelemään. Kävelemme suoraan pihasta metsään. Sinä edellä, minä perässä.

* * *

Jännittää. Edessä on seikkailu. Olen menossa mummin kanssa etsimään hirviä.

* * *

Siitä on yli 30 vuotta. Tuona kesänä heräsimme parina muunakin aamuna oikein aikaisin. Hirviä emme tainneet nähdä, ainoastaan tuoreita makuupaikkoja pitkässä heinikossa. Tosin kerran kuulimme niin valtavaa ryskettä suon takaa, että totesimme sen yksissä tuumin varmaksi hirvihavainnoksi.

Mutta kesäaamun muut ihmeet lumosivat pienen pojan mielen – ja muistan että sinä olit aivan yhtä innostunut, yhtä utelias nousemaan aamuviideltä, yhtä avoin pienimmillekin kiinnostaville yksityiskohdille ympäröivässä luonnossa. Vaikka olit kokenut kesäaamujen hurman jo lukuisia kertoja aiemmin.

Nyt vanhempana olen tunnistavinani saman piirteen itsessäni. Sillä vaikka iän ja kokemusten myötä ihminen viisastuu, aivan yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin, on säilyttää itsessään aitoa lapsenmieltä, kykyä nähdä ja kokea asioita kuin ensimmäistä kertaa. Sitä olen ihaillut useissakin henkilöissä, mutta erityisen vahvasti juuri sinussa.

Niin monen monta kertaa on juteltu yhdessä iltamyöhään saakka kesämökin pienessä tuvassa Sysmässä, että tiedän sinulla olevan taito loihtia esiin pieni tyttö kulkemaan metsäpolkua pitkin kesämekossaan, iloitsemaan näkemistään ja kokemistaan asioista.

* * *

Kun kerrot innostumisestasi lukemiseen kouluikäisenä, tarinoit sukulaistesi edesottamuksista tai kuvailet aamulla kuulemaasi mustarastaan laulua, kuulen hänen äänensä. Ihminen ei ole pelkästään nykyhetkensä, vaan hänessä on samanaikaisesti läsnä kaikki aiemmatkin kerrostumat varhaislapsuuteen saakka.

Sitä ajatellen haluaisinkin lukea pari säkeistöä Einari Vuorelan runosta Kesäaamu – yhtä lailla 90-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistavalle mummille kuin sille 20-30-lukujen vaihteessa suven taiasta nauttineelle luhankalaiselle tytölle. Runo on vuodelta 1919:

Koillinen kultoa kajastelee,
kesäyö hopeita seuloo,
hämytär havunneulalla
sinistä silkkiä neuloo.

Koillinen kultoa kajastelee,
ylitse hongikkopartaan
tuulen heräävä hilke käy,
lintu saa harppunsa hartaan.

Sävelten hyppynen herättelee
herkkiä haaveita henkiin,
aatos pukevi hiljallensa
satujen kultakenkiin.

Vaikka olen lukenut ja kuullut, millaista elämä sinun lapsuudessasi oli, en kuitenkaan osaa sitä ajatuksissani saavuttaa.

On mahdotonta tavoittaa kokemusta siitä, millaista oli elää nykyistä elintasoa huomattavasti vaatimattomammassa aikakaudessa. On mahdotonta ymmärtää, millaisia tuntoja ihmisillä oli silloin, kun tsaarin ajasta, itsenäistymisestä ja sisällissodasta oli kulunut vasta 10-15 vuotta.

Mutta luonnon ja satujen kokeminen on ikiaikaista – luultavasti Vuorelan runo on puhutellut 20-luvun lapsia suunnilleen samalla tavalla kuin nykysukupolviakin.

* * *

Tiedän, että tällaisissa juhlapuheissa usein on tapana kertoilla syntymäpäiväsankarin elämänvaiheita – kuljettaa tyttö Luhangasta eri elämänvaiheiden kautta nykyaikaan, kertoa missä kaikkialla hän on asunut, miten hänestä on tullut ensin äiti, sitten isoäiti ja lopulta moninkertainen isoisoäiti.

Ne tarinat ovat kuitenkin useimmille tänne kokoontuneille sukulaisille ja ystäville tuttuja, ja olisin vain huono kopio omien elämänvaiheidensa parhaasta kerturista.

Sen sijaan haluan vielä palata kesäaamuun ja heräämiseen. Einari Vuorelan runo kuvailee, kuinka luonto salaperäisesti heräilee yöstään. Herääminen itsessään onkin pieni ihme: jokaisena aamuna ihminen havahtuu unestaan valveille, alkaa tiedostaa ympäristönsä, itsensä.

* * *

Voisi väittää, että jokainen päivä on ihmiselle syntymäpäivä.

* * *

90 vuoteen mahtuu huima määrä päiviä, aamuja, heräämisiä, eräänlaisia uudelleensyntymiä. Sinunkaltaisellesi heinäkuun lapselle uskoisin kesäaamujen olevan niitä mieluisimpia.

Niissä on vuosikymmenien aikana kerrostuneita muistumia lapsuuden kesistä Luhangassa, omien lasten kanssa vietetystä ajasta meren rannalla Hangon maisemissa ja ne lukuisat, lukuisat kauniit hetket Sysmän mökillä metsän keskellä, Rajaharjun omakotitalon pihamaalla – ja nyt kaupunkiasunnossa, oman parvekkeen rauhasta ja kesän valosta nauttien.

Uuteen päivään heräämisen ihme jää meiltä usein huomioimatta. Ajattelemme vain sen arkista välttämättömyyttä, emme siinä piilevää vahvaa, toistuvuudestaan huolimatta ainutlaatuista kokemuksellisuutta.

Tämän vuoden nuori esikoisrunoilija Erkka Filander kirjoittaa kokoelmassaan Heräämisen valkea myrsky:

Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.
Verhojen avoimen pihan annoin kulkea ylitseni.
Äkkiä talo pullollaan minua.

On kesäaamu

Hyvää syntymän päivää sinulle, mummi!

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Isoäitini 90-vuotispäivää juhlistettiin Lahdessa viime lauantaina, kauniina kesäpäivänä.

Oli ilo ja kunnia pitää puhe tilaisuudessa. Kun ajattelee vuonna 1923 syntyneen ihmisen elämänkaarta, lähes koko Suomen itsenäisyyden aikaa ja miten paljon maailma on siinä ajassa muuttunut, niin alkaa tällainen nelikymppinen mies tuntea itsensä pojanklopiksi.

Runositaatit:

Erkka Filander, Heräämisen valkea myrsky (Poesia, 2013).

Einari Vuorela, Hiljaisuuden veräjille – Valitut runot 1919-1975 (WSOY, 1997).

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

Lohengrin

Olen nähnyt Charles Chaplinin elokuvan Diktaattori monta vuotta sitten. Muistan kuitenkin hyvin balettikohtauksen, jossa Chaplin tanssii diktaattori Adenoid Hynkelin roolissaan maailmankartaksi kuvitettua ilmapalloa heitellen. Tai ei, en voi sanoa muistavani hyvin, sillä erään tärkeän seikan olin unohtanut – taustalla soivan musiikin. En yksinkertaisesti ollut kiinnittänyt siihen huomiota: klassisen musiikin kauneutta olen oppinut arvostamaan vasta myöhemmin.

Toki jossain vaiheessa olen lukenut elokuvahistoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta/artikkeleista, mikä sävellys Hynkelin liikkeitä rytmittää.  Chaplinin tanssiesitys on toinen kahdestakohtauksesta, jotka useimmiten muistetaan esimerkkinä Wagnerin musiikin hyödyntämisestä elokuvissa. Toinen kohtaus on tietenkin Francis Ford Coppolan ohjaamassa elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt, jossa jenkkihelikoptereiden hyökätessä vietnamilaiskylään niiden kaiuttimista pauhaa Valkyria-oopperan kolmannen näytöksen alun mahtipontinen ja hurja Valkyrioiden ratsastus.

En tiedä, kummasta uusiokäytöstä Wagner olisi enemmän kauhuissaan. Luultavasti Coppolan sotaelokuvasta: alkuperäisessä kontekstissa Valkyrioiden ratsastus on sävelletty kohtaukseen, jossa valkyriat valmistautuvat viemään taistelussa kaatuneet sankarit Valhallaan. (Ja mitenköhän haamuna hetkeksi tähän aikaan eksynyt säveltäjämestari reagoisi, kun kuulisi saman kappaleen soittoäänenä jonkun huppariteinin kännykässä …)

Charles Chaplinin elokuvien ehkä tunnetuimmasta säveltäjämestari tuskin pahoittaisi mieltään. Vaikka hänen sävellystään onkin siinä käytetty huumorin välineenä, ei pilkka kohdistu musiikkiin vaan maailmanherruutta suunnittelevaan Adenoid Hitl- siis Hynkeliin. Ja niinhän se on, että musiikista voi haltioitua yhtä lailla musta sydän kuin viatonkin silloin kun läsnä on puhdas kauneus: Lohengrinin alkusoitto.

* * *

Ennen kuin reilu viikko sitten matkasin Savonlinnan oopperajuhlille, valmistauduin musiikkielämykseen kuuntelemalla Semjon Bytskovin johdolla Kölnissä tehtyä levytystä ja lukemalla Lohengrinin librettoa sekä sitä taustoittavia artikkeleita. Kiinnostavia olivat mm. viittaukset Charles Baudelairen kirjeeseen Wagnerille. Siinä Baudelaire kertoo kuullessaan ensimmäistä kertaa Lohengrinin alkusoiton kokeneensa hyvin voimakkaasti musiikin ja joutuneensa tilaan, jossa ikään kuin leijuisi ilmassa tai kelluisi merellä. Voi olla, että tämä odotushorisontti vahvisti omaa kokemustani, mutta kun jouset alkoivat hiljaa soittaa  keskiaikaisen kivilinnan uumenissa, ymmärsin mitä Baudelaire tarkoitti.

En osaa sanoa, oliko kuulemani orkesteri Olavinlinnassa paras mahdollinen. Harjaantunut musiikkikorva olisi arvioinut soitannan puhtautta ja verrannut sitä johonkin Keski-Euroopassa kuulemaansa stratovariuksilla vahvistetun kokoonpanon kitkattomaan herkkyyteen. Minunkaltaiseni maallikko ainoastaan vaikuttui: olisin halunnut alkusoiton ensimmäisten minuuttien taianomaisen tunnelman kestävän paljon, paljon pidempään.

Samalla kohoamistani musiikin mukana korkeuksiin häiritsi oopperan perusluonne: ei voi täysin keskittyä nauttimaan kuulemaansa, sillä uteliaana ihmisenä tulee seurattua väkisinkin, mitä lavalla tapahtuu. Mutta vaikka oopperassa musiikki olisi upeaa, parasta mahdollista teatteria tuskin on tarjolla. Lohengrinin näyttämösovitus Olavinlinnassa oli monella tapaa hyvin onnistunut – jo aito keskiaikainen linna loi uskottavuutta samankaltaisessa miljöössä tapahtuvaan tarinaan – ja silti välillä ei tiennyt, pitäisikö joihinkin kohtauksiin suhtautua humoristisesti/vakavasti vai oliko toteutustapa yksinkertaisesti naiivi. Esimerkiksi joutsenritari saadessaan kolmannessa näytöksessä siiivet ja tepastellessaan niitä käsissään liihotellen pitkin näyttämöä … nojaa.

* * *

Lohengrin pohjautuu germaanisiin taruihin, Lohengrin-legendaan ja Wolfram von Eschenbachin runoihin Parzivâl ja Titurel (1210). Edesmenneen Brabantin ruhtinaan tytärtä Elsaa syytetään veljensä Gottfriedin katoamisesta ja aviolupauksen rikkomisesta. Syyttäjänä on hänen kanssaan aiemmin avioliittoa suunnitellut Friedrich von Telramund ja tämän nykyinen puoliso, noitakeinoja osaava Ortrud. Friedrich vaatiikin Brabantin hallintaa itselleen. Ratkaisua pyydetään paikalle tulleelta kuninkaalta. Hän määrää käytäväksi kaksintaistelun, jossa toisena osapuolena on Elsaa syyttävä Friedrich von Telramund ja toisena Elsaa joutsenen vetämällä veneellä puolustamaan saapunut tuntematon ritari. Jälkimmäinen voittaa, mutta säästää laupeudessaan Telramundin hengen.

Ritari ottaa Elsan puolisokseen yhdellä ehdolla: tämä ei koskaan saa kysyä salaperäisen ritarin nimeä. Rakkauden on oltava sokeaa, sataprosenttista. Epäilyillä ei ole siinä sijaa. No, mitäs luulette, pitääkö Elsa lupauksensa? – Niinpä. Muuten jäisi draaman kaari aika tyngäksi.

Joutsenritari antaa kyllä melkoisesti vihjeitä alkuperästään. Hän saapuu joutsenen vetämässä veneessä ja muutenkin joutsensymboliikka on vahvasti esillä ainakin Olavinlinnan esityksen dramatisoinnissa. Nimikielto ei liitykään alhaisen syntyperän häpeään, päinvastoin: joutsen on Graalin ritareiden tunnus. – Juuri ennen oopperan alkua korviini kantautuu takanani istuvien herrasmiesten supattelu ongelmista, jotka liittyvät heidän (tai jommankumman) loosiinsa. Toki looseja voi olla monessa erilaisessa organisaatiossa, mutta silti heitän valistuneen arvaukseni: vapaamuurareihin törmää Wagnerin Lohengrin-oopperassa  huomattavasti todennnäköisemmin kuin J. Karjalaisen keikalla Jyväskylän Tanssisali Lutakossa.

Vaikka Wagner ei kaiketi kuulunut järjestöön, on Lohengrinissa elementtejä, joiden voisi kuvitella kiehtovan perinnetietoisia rappariveljiä. Vapaamuurarien velvollisuus on auttaa hädänalaisia (tosin pahat kielet väittävät, että usein veljet auttavat lähinnä toisiaan) – ja mikäpä olisikaan ujaampi samastumiskohde kuin pulaan joutunutta neitoa pelastamaan saapunut pyhän Graalin suojelija. Anonymiteetti on ritari Lohengrinille ehdottoman tärkeää, mutta merkityksellistä se on veljillekin: viime vuosina julki tulleet nimilistat vapaamuurareista ovat olleet monille kiusallisia. Ja aivan yhtä harmillista on tietynlaisen hohdokuuden katoaminen järjestön ympäriltä. Kun selailee esimerkiksi listaa jyväskyläläisistä vapaamuurareista, niin joukko alkaa vaikuttaa kovin tavanomaiselta.

* * *

Libretossa Lohengrin nimetään romanttiseksi oopperaksi. Romanttista näkökulmaa – realismin sijaan – tarjoaa yleensäkin legenda joutsenritarista. Mutta varsinaisesti luonnehdinta liittyy oopperan rakkausteemaan. Ja sen huipentuma on tietysti kolmannen näytöksen alussa: Treulich geführt. Suomennos Leena Vallisaaren:

Treulich geführt ziehet dahin,
wo euch der Segen der Liebe bewahr’!
Siegreicher Mut, Minnegewinn
eint euch in Treue zum seligsten Paar.

Käykää uskollisten saattamina sinne,
missä teitä odottaa täyttymys!
Voittoisa rohkeus, kestävä rakkaus
yhdistää teidät pareista onnellisimmaksi.

Tätä on odotettu: kaikille tuttu häämarssi (tai Morsisuskuoro) on saatellut yleisön keski-ikäisistä pareista monet alttarille joskus muinoin, ruusunpunaisessa nuoruudessa. Jotkut ovat pitäneet kappaleesta niin paljon, että ovat marssineet sen tahdissa toisen, ehkä kolmannenkin kerran täynnä sydämen riemua (Wonne des Herzens). – Häissä marssi soitetaan instrumentaaliversiona. Laulettuna sen pateettinen rakkauden tunto pursuaa yli äyräidensä. Jos olisin ”hääihminen”, ehkä minäkin pyyhkisin silmäkulmaani nenäliinalla kuten edessäni istuva nainen. En kuitenkaan voi olla ajattelematta tarinaa, josta häämarssi on irrotettu: Lohengrinissa rakkaus sortuu epäilyjen ja suhteen mahdottomuuksien alle jo ennen kuin päästään edes nauttimaan häävuoteen iloista.

Rakkaus voi perustua vain avoimuudelle. Vaikka Lohengrinin ainoa vaatimus Elsalle on, ettei tämä koskaan kysyisi ritarinsa nimeä ja syntyperää, on se silti kohtuuton. Turha on Lohengrinin huutaa ”Ach, schweige, Elsa!”, sillä vaikka Elsa pitäisi suunsa kiinni, ajatuksiaan ja sydäntään hän ei voi vaientaa. Miksei mies luota vaimoonsa edes sen vertaa, että kertoisi tälle oman nimensä?

* * *

Lohengrinin roolituksessa Elsaa esittävä Kirsten Chambers ja hänen ritarinaan laulava Bryan Register eivät mielestäni pääse aivan samalle tasolle kuin ”pahispari”. Syy ei ehkä ole niinkään laulajien suorituksissa vaan siinä, että Elsalle on kirjoitettu hyvin tyttömäinen, naiivi rooli ja ritari Lohengrinkin on kovin yksiulotteinen hahmo (ainoa kiinnostava seikka on hänen taustansa) verrattuna vallankaappausta suunnittelevaan ja siksi moraalisia dilemmoja läpikäyvään kreivi von Telramundiin (roolissa Olavinlinnan näytöksessä Thomas Hall). Kaikkein vahvimman suorituksen tekee kuitenkin Tuija Knihtilä Telramundin juonittelevana puolisona Ortrudina.

Toisen näytöksen kohtaus, jossa  Ortrud kutsuu muinaisia jumalia avukseen kostossaan, säväyttää:

Wodan! Dich Starken rufe ich!
Freia! Erhabne, höre mich!

Knihtilä manaa Wotanin ja Freijan nimet sellaisella voimalla, että hetkeksi unohdan kyseessä olevan näytös: Tuo nainenhan on noita! Wotan on käytännössä sama kuin skandinaavisen taruston Odin, pääjumala. Ja Freija paitsi rakkauden ja hedelmällisyyden niin myös sodan jumalatar. Onneksi libretossa ei aleta enempää loitsimaan, sillä Knihtilä jos kuka varmasti saisi pelottavan kaksikon ilmaantumaan. Ortrudille kirjoitettu rooli onkin upea tulkittava, siinä on wagneriaanista alkuvoimaisuutta, muinaisgermaanista mahtia, jonka rinnalla Elsa von Brabant vaikuttaa täysin yhdentekevältä neitoselta.

* * *

Koska Jäljen ääni on kirjablogi, niin otetaan tähän nyt vielä yksi kirjallisuussitaatti – vaikka tiedän, etteivät Wagner-fanit tästä aina esille nousevasta yhteydestä ilahdu. Lohengrinin tekemästä vaikutuksesta on  nimittäin maininnut myös eräs valitettavan tunnettu historian henkilö kirjoittamassaan miljoonia niteitä myyneessä bestsellerissään. Hän kertoo kirjassan itävaltalaisesta teatterista, jonka monipuoliseen tarjontaan hän tutustui nuorena:

Mit zwölf Jahren sah ich da zum ersten Male „Wilhelm Tell“, wenige Monate darauf als erste Oper meines Lebens „Lohengrin“. Mit einem Schlage war ich gefesselt. Die jugendliche Begeisterung für den Bayreuther Meister kannte keine Grenzen.

Ja sama suomeksi:

12-vuotiaana näin ensimmäistä kertaa Wilhelm Tellin, ja muutamaa kuukautta myöhemmin elämäni ensimmäisen oopperan, Lohengrinin. Olin lumoutunut. Nuoruuden innostuksellani Bayreuthin mestariin ei ollut rajoja.

Chaplin ei valinnut Lohengrinin alkusoittoa Hitler-parodiaansa sattumalta. Adolf Hitlerin Wagner-harrastus oli erittäin näkyvää, ja ikävä kyllä, Richard Wagner sävellyksineen valjastettiin natsi-Saksassa osaksi hallinnon ideologista propagandakoneistoa. Jotkut historioitsijat ovat jopa spekuloineet Wagnerin vaikutuksella Hitlerin ideologiaan. Se lienee liioiteltua tulkintaa: esimerkiksi Wagnerin juutalaisvastaiset lausunnot tuskin olivat 1800-luvun puolivälissä mitenkään poikkeuksellisia. Jos ryhdyttäisiin laajemminkin puntaroimaan länsimaisen kulttuurihistorian säveltäjien, kirjailijoiden, taiteilijoiden, arkkitehtien ym. luovan alan edustajien moraalia 2000-luvun eettisten ihanteiden mukaan, voisi ”boikottilista” kasvaa yllättävän pitkäksi.

Mahtipontisuutta, kansallistunnetta, germaanista tarustoa – Wagnerin tuotanto on ollut hyvä lähde natsien tarkoituksiin. – Kun esityksessä kuningas Heinrich (roolissa Mika Kares) kiittää Brabantin miehiä näiden rohkeudesta ja maanpuolustahdosta, miesjoukko toistaa hänen puheenvuoronsa lopettavat lauseet:

Für deutsches Land das deutsche Schwert!
So sei des Reiches Kraft bewährt!

Saksalaista maata puolustaa saksalainen miekka!
Se on valtakunnan voiman tae!

Kyllähän tämä ihan turvalliselta tuntuu kesäiltana Suomessa vuonna 2013, mutta jos ajattelee Bayreuthin Wagner-festivaaleja natsihallinnon aikaan 30-40-luvuilla, tilanne on toinen. Wagnerin libreton puheenvuorojen aggressiiviset sävyt saavat aivan erilaisia tulkintoja, kun ajattelee omassa aitiossaan näytäntöä seuranneiden Hitlerin ja kumppaneiden mielenliikkeitä. Für deutsches Land das deutsche Schwert!

* * *

Lohengrinista on vielä kaksi näytöstä Olavinlinnassa tänä kesänä (19.7. ja 24.7.).  Itse oopperan lisäksi voisin ”menovinkiksi” antaa matkailua harrastaville Neuschwansteinin linnan, jonka Wagnerista ja erityisesti hänen Lohengrin-oopperastaan nuorena innoittunut Baijerin kuningas Ludwig II rakennutti. Suuruudenhullu kokonaistaideteos jäi kesken (kuningas köyhdytti Wagner-aiheisen linnansa takia valtion kassan ja lopulta hänet todettiin hulluksi – Ludwig II menetti kruununsa ja hieman sen jälkeen hukkui epäilyttävissä olosuhteissa). Omasta vierailustani kirjoitin joskus lyhyen postauksen.

Read Full Post »

Kun ensimmäisen kerran näin Alpit, vaikutuin vuoriston massiivisesta voimasta ja jylhästä kauneudesta. Katse suuntautui ylös korkeille huipuille – ja kun tie tai patikoimamme polku nousi parin kilometrin korkeuteen, oli pakko katsoa alas, mittailla etäisyyksiä. Vuoristojärvien ihmeelliset värit, lumihuiput, maanvyöryjen kasaamat kivikeot, insinööritaidon huipentuminen kallioiden kylkeen rakennetuissa tieratkaisuissa, kilometrien pituiset tunnelit – koko ajan riitti suomalaisiin maaseutunäkymiin tottuneelle hämmästeltävää.

Vasta seuraavalla matkalla maltoin katsoa lähemmäs, tarkentaa yksityiskohtiin. Itävallan vuoristopoluilta Hohe Tauernin maisemista jäi mieleen kymmenet erilaiset alppikukat, jotka sinnittelivät niukissa olosuhteissa. Vaaleanpunaisten kohokkien ja muiden matalavartisten kukkien muodostamat värikkäät mättäät kivisillä rinteillä olivat kauniita edelweissympäristössään: rehevällä suomalaisella rantaniityllä ne olisivat kadonneet vehreyteen. Ja tuskinpa hyvin vaatimattoman näköinen edelweiss pääsisi oikeuksiinsa tuoreen kangasmetsän aluskasvillisuuden seassa.

Kun palasimme Suomeen, tuntuikin yhtäkkiä välttämättömältä perustaa mökille kivikkopuutarha – luoda keinotekoisesti alppimaisen karu perennapenkki. Olin alkanut pengertää pientä alaa pihamaasta jo aiemmin, ja tuon alppimatkan jälkeen olen viime vuosina haalinut paikalle ison kasan kiviä ja kymmeniä eri kasvilajikkeita. Kivikon luona tuleekin nykyään kesäisin vietettyä paljon aikaa. – Perheen mielestä muistutan toimissani hämmästyttävän paljon Karel Capekin kuvausta puutarhurista alppitarhansa kimpussa hänen lempeän satiirisesti puutarhanhoidon intohimoja kuvaavassa kirjassaan Puutarhurin vuosi (alkuteos v. 1929, suom. Eero Balk, Basam Books, 2011):

Alppitarhaksi sitä sanotaan ilmeisesti siksi, että tämä puutarhan kolkka antaa hoitajalleen mahdollisuuden harjoittaa päätähuimaavaa alpinismia; jos hän haluaa vaikka istuttaa kahden kiven väliin pienen esikon, hänen on asetuttava toisella jalallaan kevyesti yhdelle kivelle, joka hieman heiluu, ja tasapainoiltava toisella jalalla ilmassa, jottei polkisi ukonnaurismätästä tai kukkivia ristikkejä. Hänen on käytettävä mitä rohkeimpia haara-asentoja, kyykkyjä, käännöksiä, seisoma- ja makuuasentoja, hyppyjä, syöksyjä, etunojia, otteita ja liikkeitä voidakseen istuttaa, möyhentää, tonkia ja kitkeä kivikkopuutarhansa maalauksellisesti sijoiteltujen, mutta ei kovin tiukasti istuvien kivien välistä.

On totta, että kivikkopuutarhassa minun kaltaiseni joogaa, pilatesta, syvävenyttelyä yms. ihmisen rääkkäämiseen keskittyneitä hullutuksia järjestelmällisesti kaihtava pökkelö venyn mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Illalla jäseniä kolottaa: mutta silti voisi saunan jälkeen käydä hakemassa metsän reunasta vielä pari kiveä estämään pohjanruusujuurelle päivällä lisäämääni multaa karkaamasta sadeveden mukana …

* * *

”Alppitarhani” on siitä erikoinen, ettei sitä ole perustettu kallion kupeseen vaan vahvan, yli puolimetrisen muhevan mullan päälle. Maaperä on mökillä hyvin rehevää, ja oikeastaan kaltaiselleni laiskalle kitkijälle ”köyhdytetty” kivikko on ainoa järkevä puutarhamuoto – muuten taimit peittyisivät nopeasti vuohenputken alle. Vuosien aikana olenkin tuonut paikalle tuhansia imagekiviä, suuria ja pieniä. Mitään ei ole tilattu valmiina kuormana, vaan jokainen murikka on omin käsin siirretty alkuperäiseltä paikaltaan.

Samalla kivikkopuutarhaan on kerrostunut melkoinen määrä historiaa. On kiviä paikoilta, jonne mökin alkuperäiset asukkaat joskus 1920-luvulla kasasivat raivaamaltaan peltosaralta nousseita kiviä. On lapsuudessani 70-luvulla valmistuneen saunan rakennustöistä yli jääneitä tiiliä, joista tehtiin sittemmin käytöstä poistunut ja murentunut (ja siis lopulta kivikkoon päätynyt) grilli: mummin ja papan kanssa siellä tuli istuttua monta hyvää hetkeä. On saunan läheltä löytyneet löylykivet, joiden lämmöstä ovat nauttineet niin talon väki kuin monet vieraatkin – nyt monet heistä jo paremmille löylymaille siirtyneet.

Erityislaatuisena yksityiskohtana mainittakoon matkoilla taskunpohjille kertyneet kivet. Ne ovat pienen kokonsa takia sujahtaneet isompien kivien väliin, mutta aina välillä uusia taimia istuttaessaan tai kiviä siirrellessään saattaa löytää kauniin, pyöreän kiven. Ehkä se on Dolomiiteilta vuoristopuron varrelta – tai sitten Etelä-Hollannista Pohjanmeren rannikolta, hiekkadyynien lomasta poimittu. Tai kenties Adrianmeren aaltojen lämmöstä läheltä Piranin kaupunkia – tai sitten pohjoisesta Lofooteilta, jossa samaa kiveä on muinoin ihastellut isänsä kotiin paluuta rannalla odottanut viikinkipoika.

* * *

Luultavasti moni multakuormia vähäravinteiselle tontilleen ajattanut pudistelee tässä vaiheessa päätään: miksi pilata hyvä kasvimaan paikka kivipatjalla? Ja miksi uhrata aikaa ja energiaa alppitarhaan, kun voisi kasvattaa jotain hyödyllistäkin? – Sama ajatus tuodaan esille myös Capekin kirjassa, jossa kirjoittaja vastaa epäilijöille kertomalla omasta turhautumisestaan vihannesten viljelyyn. Kertoja avautuu kokemuksistaan kaalien, salaattien yms. viljelyssä silloin, kun hänellä vielä oli ”jonkinlainen romanttinen halu nauttia maanviljelyn illuusiosta”:

 Aikanaan kävi sitten ilmi, että minun täytyi päivittäin rouskuttaa satakaksikymmentä retiisiä, koska kukaan muu koko talossa ei halunnut niitä enää syödä; seuraavalla viikolla hukuin lehtikaaliin, minkä jälkeen koittivat kyssäkaaliorgiat – ja ne olivat kaiken lisäksi puisevia. Joinakin viikkoina jouduin kolmesti päivässä pureskelemaan salaattia, jotta sitä ei olisi tarvinnut heittää menemään.

Tämän kokemuksen voin itse allekirjoittaa täysin. Pahimmat muistoni vihannesviljelykokeiluistani liittyvät juuri massiivisiin onnistumisiin, ei niinkään niihin huomattavasti useampiin kertoihin, kun kuivuus, halla, kirvat ja rikkaruohot tuhosivat sadon. Lanttuja ei ole juurikaan tehnyt mieli niiden parin syksyn jälkeen yli kymmenen vuotta sitten, kun tuli tehtyä ”kaikkea kivaa lantusta” (lanttuja oli aivan liikaa, ja ne olivat isoja). Tai se kesä, kun ensimmäisen ja viimeisen kerran kasvatin kesäkurpitsoita: kaikki 26 kylvämääni siementä iti ja erittäin suotuisan kurpitsavuoden tuloksena suunnilleen sisil2jokainen taimi puski kesän aikana 5-10 kesäkurpitsaa. Tuolloin muutaman vuoden ikäinen vanhempi poikani vierottui kesäkurpitsasta täysin – enkä itsekään sitä ensimmäiseksi ole ruokiin laittamassa.

Ehkä nämä pari esimerkkiä riittävät selittämään, miksi olen innostunut vuosi vuodelta korottamaan ja levittämään vihannestuotannon kannalta täysin hyödytöntä kivikkopuutarhaa (onneksi mökillä on riittämiin hyvää maata kasvimaillekin, jos sellaista jonakin kesänä kaipaa).  Ja onhan siitä konkreettista hyötyä hauskoille pikkuotuksille, sisiliskoille. Niitä lekottelee aina muutama kivillä auringonpaisteessa. Vaikka rauhoitettua sisiliskoa ei tietenkään saa ottaa lemmikiksi, on yhdyskunta itse valinnut kivikon eräänlaiseksi terraariokseen. Onneksi tontilla tai sen lähimaastossa ei ole käärmeitä: niitä en kaipaa tyräkkien ja tervakkojen katveeseen lepäilemään.

* * *

2848971769_3f53faea42_zPerinteisesti perennapenkeistä tehdään puutarhoihin näyttäviä pihan komistuksia. Toki kivikkopuutarhassakin esimerkiksi leimut ja ajuruohot luovat kukkiessaan väriloistoa, mutta silti juuri vaatimattomuus, herkkyys ja pienuus ovat nimenomaan kivikkokasvien kiinnostavinta antia. Suunnilleen viisi metriä leveään ja pari metriä syvään kivipenkereeseen mahtuu helposti 30-40 eri kasvilajia. Tai ainakin voi yrittää: kokemus osoittaa että moninaisuuden lisäämistä tärkeämpää on varmojen menestyjien löytäminen.

Vaikka esimerkiksi maksaruohot ja mehitähdet saattavat tuntua tylsiltä ja tavanomaisilta (jokaisessa kivikkopuutarhassahan niitä on), ilahduttavat ne kuitenkin puutarhaharrastajaa ilmestyessään lumen alta sellaisinakin vuosina, kun moni muu (ja varsinkin eksoottiset kokeilut) kivikon asukki on kovan pakkastalven jälkeen enää pelkkä muisto edelliseltä kesältä. Ja kun kumartuu riittävän lähelle, yllättyy positiivisesti huomatessaan, kuinka kaunis voi mehitähden kukkakin olla.

Siitä huolimatta uusia lajeja tulee kokeiltua joka vuosi. Ja kuten mikä tahansa keräilyharrastus – postimerkkeily, kirjat, tulitikkuaskit, muovipussit – voi kivikkokasvienkin kerääminen pahimmassa tapauksessa saada maanisia piirteitä. Onneksi tätä kuvausta en enää Capekin kirjasta itsessäni tunnista:

Niinpä niin, sillä kivikkopuutarhuri ei ole vain puutarhuri vaan keräilijä, ja siksi hänet lasketaan vaikeiden maanikoiden joukkoon. Näyttäkää hänelle, että olette saanut vaikkapa Campanula morettianan kasvamaan; hän varastaa sen yöllä murhaten ja ammuskellen, sillä hän ei voi elää ilman sitä. Ja jos hän on liian arka tai lihava varastamaan sitä, hän itkee ja kärttää teiltä edes pientä juurivesaa.

Rikoksiin ei ole vielä tullut ryhdyttyä: kaltaiselleni amatöörille riittää hyvin taimiliikkeiden valikoimat. Edellisellä mökkireissulla  tuli poikettua Leivonmäellä Tommolan tilalla, ja mukaan tarttui jokaisen kivikkopuutarhan välttämättömyys (en ymmärrä, miksi en ole hankkinut aiemmin) eli kivikkosuopayrtti. Viihtyessään se on todella kaunis, muodostaa laajoja kasvustoja ja kukkii runsaasti. Pikkusiskoani ajatellen ostin myös pari sileneä, nimensä mukaisesti kasvavan pallokohokin (silene compacta) ja hieman erikoisen balkaninkohokin (silene asterias), jota en leveiden lehtien takia olisi sileneksi uskonut, nimikyltistä huolimatta (piti oikein varmistaa paikan puutarhurilta).

Ja tietysti minttuja, niitä ei voi olla liikaa: karjalanmintun ostin satoisuutensa tähden, ja sijoitinkin sen hieman muhevampaan multaan, kivikon viereen. Sveitsinminttu perhoskukaksi – molemmat taimet jaoin neljään osaan ja …

* * *

… niin, jos en olisi kirjabloggaaja, pitäisin luultavasti puutarhablogia. Kirjoittaisin puutarhavinkkejä tai siitä, miltä tuntuu käydä illan viiletessä kivikon luona, kumartua, kesäpenjamilaskea kahvimuki jokunen vuosi aiemmin harkiten valitulle ja asetellulle kivelle – ja tuntea kämmentä vasten maksaruohomättään pehmeys, verrata sitä kiven pintaan, katsella vielä hieman mitä seuraavana päivänä voisi tehdä – siirtäisikö tuon taimen parempaan paikkaan, toisiko hivenen lisää multaa, ehkä pari kiveä, kitkeä ainakin pitäisi, mistä tuo juolavehnä onkin taas tuonne putkahtanut …

* * *

Kaikille, joiden peukalo hivenenkin vihertää, suosittelen kesälukemiseksi Capekin Puutarhurin vuotta. Mainio kirja, jonka äärellä voi viivähtää myös talvikuukausinakin, kesää muistellen, seuraavasta unelmoiden.

Read Full Post »

image

Digitalis purpurea.

Havahdun kesään aina vasta näin heinäkuun alussa. Alkukesä on oikeastaan vain kevään jatkoa, valon ja vihreyden hurmosta, lintujen loputonta laulua, keveitä vaatteita, pitkiä askelia – mutta varsinainen kesä alkaa siitä, kun juhannus ja kesäpäivänseisaus ovat ohi ja tajuaa kesän jo kypsyneen. Koko pitkä talvi kesää on odotettu, mutta enää ei ole mitään odotettavaa: kesä on tässä ja nyt, eikä kulu kovin kauan, kun se vähitellen alkaa lakastua. Juuri tämä haikea oivallus tekee kesästä kesän: ajatus kesän päättymisestä aiheuttaa surua, mutta myös korostaa sen kauneutta, kallisarvoisuutta.

Tällaisina sentimentaalisina hetkinä sydämeni on otollista maaperää klassiselle runoudelle, jossa kesä esitetään usein katoavan nuoruuden ja lyhyen kukoistuksen, elämänkin, vertauskuvana. ”Vuodenaikarunous” on pakostakin kliseistä, mutta on myönnettävä, että analogiat vuodenaikojen vaihtelun ja itse elämän välillä ovat osuvia. – Shakespearen kirjoittaman 154 sonetin kokoelman tunnetuimpiin kuuluu Sonetti 18, jonka alussa rakastettu rinnastetaan kesäpäivään (suom. Paavo Cajander):

Shall I compare thee to a summer’s day
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date:

Sua päivään kesäiseenkö vertaisin?
Se kauneuden vertailussa hukkaa.
Pianpa kuluu suvi herttaisin,
Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.

Sonetista löytyy muitakin suomennoksia, mutta valitsin tällä kertaa tuon vanhimman, Paavo Cajanderin tulkinnan. Cajanderin yli 90 vuotta sitten tekemien Shakespeare-käännösten kieli alkaa olla vanhentunutta, mutta eräs elämäkerrallinen seikka tekee niistä kiinnostavia. Cajander ehti suomentaa Shakespearen soneteista vain 30, hieman ennen kuolemaansa. Ne jäivät hänen viimeisiksi kirjallisiksi töikseen. Kesän katoavaisuudesta kertovien riimien sommittelu oman elämänsä kallistuessa päätökseensä: se luo sonettiin numero 18 kohtalokkuutta.

Sonetin loppupuolella tähdennetään, että rakastetulle ei ole luvassa samaa tylyä kohtaloa kuin kesälle:

Mut sun on kesäs ikivihantaa,
sun kauneutes on katoomaton ani,
sinusta kuolo kerskua ei saa,
sa kuolematon olet runossani.

Nykyisin ”pienen kuolemattomuuden” voi lunastaa helpommin kuin 1600-luvulla: ei tarvitse riimitellä sonettia kesäisestä tuokiosta tai rakastetun kauneudesta, ottaa vain valokuvan, joka kannattelee muistoa vuosikausia. Vaan onko kuvassakaan kesän kauneus niin kirkasta ja puhdasta kuin runon säkeissä? Eikö pihakoivussa näykin jo muutama kellastunut lehti? Rakastetun silmäkulmissa ensimmäiset rypyt?

Ei pärjää valokuva runolle kuolemattomuuden ikuistamisessa – varsinkaan silloin, jos runoilija sattuu olemaan itse Shakespeare.

* * *

image

Pulskaneilikka.

Vaikka Shakespearen sonetit ovat upeita, on niiden kesäaiheissa näin suomalaisesta näkökulmasta hienoinen ongelma: Lontoon kesä ei vaikuta kovinkaan lyhyeltä. Kun Suomessa kesäkelejä on lähinnä kesä-elokuussa, voi lontoolainen nauttia kesän lämmöstä jo toukokuussa ja toisaalta vielä syyskuussakin. Ja vaikka T.S. Eliot runoilee, että ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, niin eipä tainnut miekkonen vierailla Suomessa marras-joulukuun taitteessa. Huhtikuussakin lontoolainen voi tallustella monena päivänä shortseissa, kun täällä vielä lumiraja hiljalleen ryömii kohti pohjoista.

Jos siis todellista kesän ylistystä ja nimenomaan sen lyhyyteen liittyvää tunnelmointia kaipaa, on turvauduttava suomalaisiin lyyrikoihin. Kesällä tuleekin luettua Eino Leinoa, jonka sanahelkyttelyyn minun on talven kyynisinä hetkinä välillä hieman vaikea suhtautua vakavissani. Mutta mikäpä kuvaisi paremmin suven lyhyyttä kuin Lapin kesä:

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Ilmatieteen laitoksen tilasto vahvistaa, että Pohjois-Lapissa kesä (siis kasvukausi) ei ole kuin reilun parin kuukauden mittainen. Turussa vastaava keskilämpötiloihin perustuva terminen kesä kestää toukokuun puolestavälistä syyskuulle, eli pari kuukautta pidempään. Ja jos Lapin ilmastoa vertaa Lontoon keskilämpötiloihin, niin alkaa Shakespearen kesän katoavaisuutta alleviivaavat säkeet vaikuttaa turhalta ruikutukselta: Lontoossa lämmintä – tai ainakin leutoa – säätä kestää pohjoissuomalaisen näkökulmasta ylenpalttisen runsaasti.

Tietenkin tässä yhteydessä tulisi muistaa, että maantieteellisestä sijainnista riippuen vuodenajat määritellään hieman eri tavoin: suomalaista ja englantilaista kesää ei voi määrittää täysin samoilla periaatteilla. Yhteistä niissä on joka tapauksessa se, että keväällä ja kesällä lisäännytään, kasvetaan ja varaudutaan talven varalle. – Tähän aiheeseen tarttuu Shakespearen Sonetti 6, joka pyrkii saamaan runon puhuteltavan vakuuttuneeksi siitä, että tämän kannattaisi hankkia jälkeläisiä (suomentajina vertailun vuoksi Martti Syrjä, Leo Saukkoriipi ja Paavo Cajander):

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.
– Syrjä

Kavahda talven kättä karheaa,
aloita varhain kesän sadon korjuu,
johonkin ruukkuun laita hunajaa,
niin kauneus oman häviönsä torjuu.
– Saukkoriipi

Siis talven kolkon kouran älä suo
kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
Mahalas maljaan vala, aartees tuo,
ennenkuin itselles se tekee turmaa.
– Cajander

Mahdollinen lukija ymmärtänee tuon Shakespearen sonetin symboliikan (hunajan purkkiin laittamisen/mahlan maljaan valamisen) ilman turhia selittelyjä.

image

Digitalis purpurea.

Itselleni lisääntyminen ei tietenkään ole  jokakesäinen päämäärä, mutta jollakin tavalla kesää aina yrittää talven varalle varastoida. Paras tapa säilöä kesää talven varalle ei mielestäni ole niinkään marjojen pakastaminen, sienten kuivattaminen, kurkkujen säilöminen yms. touhu, vaan yksinkertaisesti kesästä nauttiminen, ammentaminen.

Vehreyden ihastelu, puun varjossa loikoilu, kukkien nuuskiminen paljain jaloin kävely  –  siinä hyviä konsteja talven tuloon varautumiseen. Toki sydäntalvena pakasteesta kaivettu mansikka voi toimia hyvänä kokemuksen välittäjänä. Jäinen mansikka ei yksistään tuo kesää talven keskelle, mutta jos keho sen avulla muistaa lämmön, värit ja tuoksut, niin silloin syttyy toivo ja jaksaa kaamoksen yli kevättä odottaen.

* * *

Kesän lyhyyttä voi murehtia sitten, kun se on ohi, mutta juuri nyt sellaiseen ei ole varaa. On iloittava vuodenajan täyteydestä ja rajallisuudestakin, joka vain korostaa sen ainutlaatuisuutta. Leinon runon Soita somer, helkä hiekka! loppusäkeistö tavoittaakin hyvin heinäkuisen tunnelmani (vaikken mikään impi olekaan):

Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori –
lyhyt Suomen suvi on.

* * *

(Tämä postaus on uusinta tarkalleen neljän vuoden (3.7.2009) takaa, hieman terävöitettynä ja kukkakuvilla elävöitettynä.)

Martti Syrjän suomennos ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2007. Leo Saukkoriipi on kääntänyt kaikki sonetit teoksessa Sonetit 2007 (Kustannus Oy Rajalla).

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: