Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for 3 heinäkuun, 2013

image

Digitalis purpurea.

Havahdun kesään aina vasta näin heinäkuun alussa. Alkukesä on oikeastaan vain kevään jatkoa, valon ja vihreyden hurmosta, lintujen loputonta laulua, keveitä vaatteita, pitkiä askelia – mutta varsinainen kesä alkaa siitä, kun juhannus ja kesäpäivänseisaus ovat ohi ja tajuaa kesän jo kypsyneen. Koko pitkä talvi kesää on odotettu, mutta enää ei ole mitään odotettavaa: kesä on tässä ja nyt, eikä kulu kovin kauan, kun se vähitellen alkaa lakastua. Juuri tämä haikea oivallus tekee kesästä kesän: ajatus kesän päättymisestä aiheuttaa surua, mutta myös korostaa sen kauneutta, kallisarvoisuutta.

Tällaisina sentimentaalisina hetkinä sydämeni on otollista maaperää klassiselle runoudelle, jossa kesä esitetään usein katoavan nuoruuden ja lyhyen kukoistuksen, elämänkin, vertauskuvana. ”Vuodenaikarunous” on pakostakin kliseistä, mutta on myönnettävä, että analogiat vuodenaikojen vaihtelun ja itse elämän välillä ovat osuvia. – Shakespearen kirjoittaman 154 sonetin kokoelman tunnetuimpiin kuuluu Sonetti 18, jonka alussa rakastettu rinnastetaan kesäpäivään (suom. Paavo Cajander):

Shall I compare thee to a summer’s day
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date:

Sua päivään kesäiseenkö vertaisin?
Se kauneuden vertailussa hukkaa.
Pianpa kuluu suvi herttaisin,
Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.

Sonetista löytyy muitakin suomennoksia, mutta valitsin tällä kertaa tuon vanhimman, Paavo Cajanderin tulkinnan. Cajanderin yli 90 vuotta sitten tekemien Shakespeare-käännösten kieli alkaa olla vanhentunutta, mutta eräs elämäkerrallinen seikka tekee niistä kiinnostavia. Cajander ehti suomentaa Shakespearen soneteista vain 30, hieman ennen kuolemaansa. Ne jäivät hänen viimeisiksi kirjallisiksi töikseen. Kesän katoavaisuudesta kertovien riimien sommittelu oman elämänsä kallistuessa päätökseensä: se luo sonettiin numero 18 kohtalokkuutta.

Sonetin loppupuolella tähdennetään, että rakastetulle ei ole luvassa samaa tylyä kohtaloa kuin kesälle:

Mut sun on kesäs ikivihantaa,
sun kauneutes on katoomaton ani,
sinusta kuolo kerskua ei saa,
sa kuolematon olet runossani.

Nykyisin ”pienen kuolemattomuuden” voi lunastaa helpommin kuin 1600-luvulla: ei tarvitse riimitellä sonettia kesäisestä tuokiosta tai rakastetun kauneudesta, ottaa vain valokuvan, joka kannattelee muistoa vuosikausia. Vaan onko kuvassakaan kesän kauneus niin kirkasta ja puhdasta kuin runon säkeissä? Eikö pihakoivussa näykin jo muutama kellastunut lehti? Rakastetun silmäkulmissa ensimmäiset rypyt?

Ei pärjää valokuva runolle kuolemattomuuden ikuistamisessa – varsinkaan silloin, jos runoilija sattuu olemaan itse Shakespeare.

* * *

image

Pulskaneilikka.

Vaikka Shakespearen sonetit ovat upeita, on niiden kesäaiheissa näin suomalaisesta näkökulmasta hienoinen ongelma: Lontoon kesä ei vaikuta kovinkaan lyhyeltä. Kun Suomessa kesäkelejä on lähinnä kesä-elokuussa, voi lontoolainen nauttia kesän lämmöstä jo toukokuussa ja toisaalta vielä syyskuussakin. Ja vaikka T.S. Eliot runoilee, että ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, niin eipä tainnut miekkonen vierailla Suomessa marras-joulukuun taitteessa. Huhtikuussakin lontoolainen voi tallustella monena päivänä shortseissa, kun täällä vielä lumiraja hiljalleen ryömii kohti pohjoista.

Jos siis todellista kesän ylistystä ja nimenomaan sen lyhyyteen liittyvää tunnelmointia kaipaa, on turvauduttava suomalaisiin lyyrikoihin. Kesällä tuleekin luettua Eino Leinoa, jonka sanahelkyttelyyn minun on talven kyynisinä hetkinä välillä hieman vaikea suhtautua vakavissani. Mutta mikäpä kuvaisi paremmin suven lyhyyttä kuin Lapin kesä:

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Ilmatieteen laitoksen tilasto vahvistaa, että Pohjois-Lapissa kesä (siis kasvukausi) ei ole kuin reilun parin kuukauden mittainen. Turussa vastaava keskilämpötiloihin perustuva terminen kesä kestää toukokuun puolestavälistä syyskuulle, eli pari kuukautta pidempään. Ja jos Lapin ilmastoa vertaa Lontoon keskilämpötiloihin, niin alkaa Shakespearen kesän katoavaisuutta alleviivaavat säkeet vaikuttaa turhalta ruikutukselta: Lontoossa lämmintä – tai ainakin leutoa – säätä kestää pohjoissuomalaisen näkökulmasta ylenpalttisen runsaasti.

Tietenkin tässä yhteydessä tulisi muistaa, että maantieteellisestä sijainnista riippuen vuodenajat määritellään hieman eri tavoin: suomalaista ja englantilaista kesää ei voi määrittää täysin samoilla periaatteilla. Yhteistä niissä on joka tapauksessa se, että keväällä ja kesällä lisäännytään, kasvetaan ja varaudutaan talven varalle. – Tähän aiheeseen tarttuu Shakespearen Sonetti 6, joka pyrkii saamaan runon puhuteltavan vakuuttuneeksi siitä, että tämän kannattaisi hankkia jälkeläisiä (suomentajina vertailun vuoksi Martti Syrjä, Leo Saukkoriipi ja Paavo Cajander):

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.
– Syrjä

Kavahda talven kättä karheaa,
aloita varhain kesän sadon korjuu,
johonkin ruukkuun laita hunajaa,
niin kauneus oman häviönsä torjuu.
– Saukkoriipi

Siis talven kolkon kouran älä suo
kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
Mahalas maljaan vala, aartees tuo,
ennenkuin itselles se tekee turmaa.
– Cajander

Mahdollinen lukija ymmärtänee tuon Shakespearen sonetin symboliikan (hunajan purkkiin laittamisen/mahlan maljaan valamisen) ilman turhia selittelyjä.

image

Digitalis purpurea.

Itselleni lisääntyminen ei tietenkään ole  jokakesäinen päämäärä, mutta jollakin tavalla kesää aina yrittää talven varalle varastoida. Paras tapa säilöä kesää talven varalle ei mielestäni ole niinkään marjojen pakastaminen, sienten kuivattaminen, kurkkujen säilöminen yms. touhu, vaan yksinkertaisesti kesästä nauttiminen, ammentaminen.

Vehreyden ihastelu, puun varjossa loikoilu, kukkien nuuskiminen paljain jaloin kävely  –  siinä hyviä konsteja talven tuloon varautumiseen. Toki sydäntalvena pakasteesta kaivettu mansikka voi toimia hyvänä kokemuksen välittäjänä. Jäinen mansikka ei yksistään tuo kesää talven keskelle, mutta jos keho sen avulla muistaa lämmön, värit ja tuoksut, niin silloin syttyy toivo ja jaksaa kaamoksen yli kevättä odottaen.

* * *

Kesän lyhyyttä voi murehtia sitten, kun se on ohi, mutta juuri nyt sellaiseen ei ole varaa. On iloittava vuodenajan täyteydestä ja rajallisuudestakin, joka vain korostaa sen ainutlaatuisuutta. Leinon runon Soita somer, helkä hiekka! loppusäkeistö tavoittaakin hyvin heinäkuisen tunnelmani (vaikken mikään impi olekaan):

Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori –
lyhyt Suomen suvi on.

* * *

(Tämä postaus on uusinta tarkalleen neljän vuoden (3.7.2009) takaa, hieman terävöitettynä ja kukkakuvilla elävöitettynä.)

Martti Syrjän suomennos ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2007. Leo Saukkoriipi on kääntänyt kaikki sonetit teoksessa Sonetit 2007 (Kustannus Oy Rajalla).

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: