Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for 8 kesäkuun, 2014

Kokeellinen proosa?

On aika päättää blogitauko. Sen voi tehdä mukavan huomaamattomasti nyt kesäkuussa, kun ihmiset seuraavat blogeja hyvin laiskasti. Ehkä laiskuutta voi kunnioittaa blogisti itsekin: yritän pitää jutut lyhyinä.

* * *

Muutama vuosi sitten perustettu Mahdollisen kirjallisuuden seura (MKS) julkaisi viime kuussa verkkoantologian Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta. ”Kokeellinen proosa? Ihan niin kuin kokeellisessa runoudessa ei olisi jo tarpeeksi kestämistä”, saattaa joku lukija tässä vaiheessa huokaista. Ei pidä kuitenkaan liikaa tarttua etuliitteeseen, jolla on enemmän  välinearvoa kuin terminologista todistusvoimaa. Etuliitteenä ”kokeellisuus” kyseenalaistaa ja haastaa kirjoittamisen ja lukemisen vakiintuneita käytänteitä, muodostaa vaihtoehtoisia tekstikäsityksiä ja ehdottaa uusia tulkintatapoja. Mutta mitään vakiintunutta määritelmää proosan kokeellisuudelle tuskin on olemassa.

Yllättävää kyllä, sellaista ei yritetä muotoilla MKS:n julkaiseman antologian esipuheessakaan. Voisi kuvitella, että kokeellisuutta pohdiskeleva kirjoituskokoelma ei tyydy pyyhkimään pölyjä vanhan päältä vaan ottaa raipan käteen ja ruoskii koko genreä. Kokeellisuudella on tapana manifestoitua – mutta ehkä sellainen ei sovi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran henkeen. Tarkka määritteleminen ei luo mahdollisuuksia vaan rajaa niitä.

* * *

Jos antologiasta pitäisi valita yksi testi maistiaisiksi, niin suosittelisin Hannu Luntialan esseetä Paluu Jyrki Pellisen kokeellisen proosan lähteille. Ja jos laiskottaa, riittää kun lukee alunkin. Tekstin otsikko on huono, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä: essee itsessään on kertomus lukemisesta ja taipuu hyvin anekdootiksi. Luntiala kertoo hullaantuneensa nuorena Peliisen runoista lähes vaarallisella tavalla – kaikki muu alkoi menettää merkityksensä, hämärtyä. Oli vain Pellisen runoteos:

Tavasin Jyrki Pellisen 300-sivuisen antologian kahden kuukauden aikana yhdeksään kertaan. Yhdeksännen matkani jälkeen, alkukesästä 1984, jokin sisälläni vihjaisi: nyt on syytä lopettaa.

Luntiala ei uskalla lukea Pellisen kirjoja kymmeniin vuosiin. Sitten hän viimein lainaa kaikki Pellisen proosateokset ja rohkaistuu kohtaamaan Pellisen tekstit uudelleen. – Jokin kuvauksessa hurmaa: ehkä jopa se, että Luntiala on Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja. En voi olla ajattelematta, miten joku, joka tekee työuransa byrokraattina ihmisten identiteettejä vaalien, on täysin menettänyt sielunsa Jyrki Pellisen runoille. Mystinen paikka, jossa minuuksien numerosarjoja haudotaan, tuntuu jotenkin lämpimältä, inhimilliseltä. Kaunista.

* * *

Väistämättäkin kokeellisuus kuuluu marginaaliin. Antologian esseissä pureudutaan kirjailijoihin, joiden teoksia ei näy vuoden myydyimpien kotimaisten kirjojen joukossa. Hans Selo, Jaakko-Ylijuonikas, Kalevi Seilonen, Keijo Virtanen …

Itse olen ihastunut kokeellisuus–sanaan sisältyvästä ajatuksesta jonkinlaisen ”kokeen” tai ”yrityksen” suorittamisesta: kokeellinen kirjallisuus ottaa riskejä, hyväksyy epäonnistumisen mahdollisuuden. Ja todennäköisesti myös välillä epäonnistuukin – itse asiassa ajatus pieleen menemisen mahdollisuudesta pitäisi olla kokeellisen kirjallisuuden jonkinlainen edellytys.

Ongelmaksi tietysti muodostuu, miten ja kuka tuon onnistumisen/epäonnistumisen tulkitsee. Kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Aika?

* * *

Palaan valtavirtaproosasta erottautuvaan kirjoittamiseen pian: luvussa on Antti Salmisen kokeellinen proosateos Lomonosovin moottori (Poesia, 2014).

 

 

 

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: