On aika päättää blogitauko. Sen voi tehdä mukavan huomaamattomasti nyt kesäkuussa, kun ihmiset seuraavat blogeja hyvin laiskasti. Ehkä laiskuutta voi kunnioittaa blogisti itsekin: yritän pitää jutut lyhyinä.
* * *
Muutama vuosi sitten perustettu Mahdollisen kirjallisuuden seura (MKS) julkaisi viime kuussa verkkoantologian Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta. ”Kokeellinen proosa? Ihan niin kuin kokeellisessa runoudessa ei olisi jo tarpeeksi kestämistä”, saattaa joku lukija tässä vaiheessa huokaista. Ei pidä kuitenkaan liikaa tarttua etuliitteeseen, jolla on enemmän välinearvoa kuin terminologista todistusvoimaa. Etuliitteenä ”kokeellisuus” kyseenalaistaa ja haastaa kirjoittamisen ja lukemisen vakiintuneita käytänteitä, muodostaa vaihtoehtoisia tekstikäsityksiä ja ehdottaa uusia tulkintatapoja. Mutta mitään vakiintunutta määritelmää proosan kokeellisuudelle tuskin on olemassa.
Yllättävää kyllä, sellaista ei yritetä muotoilla MKS:n julkaiseman antologian esipuheessakaan. Voisi kuvitella, että kokeellisuutta pohdiskeleva kirjoituskokoelma ei tyydy pyyhkimään pölyjä vanhan päältä vaan ottaa raipan käteen ja ruoskii koko genreä. Kokeellisuudella on tapana manifestoitua – mutta ehkä sellainen ei sovi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran henkeen. Tarkka määritteleminen ei luo mahdollisuuksia vaan rajaa niitä.
* * *
Jos antologiasta pitäisi valita yksi testi maistiaisiksi, niin suosittelisin Hannu Luntialan esseetä Paluu Jyrki Pellisen kokeellisen proosan lähteille. Ja jos laiskottaa, riittää kun lukee alunkin. Tekstin otsikko on huono, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä: essee itsessään on kertomus lukemisesta ja taipuu hyvin anekdootiksi. Luntiala kertoo hullaantuneensa nuorena Peliisen runoista lähes vaarallisella tavalla – kaikki muu alkoi menettää merkityksensä, hämärtyä. Oli vain Pellisen runoteos:
Tavasin Jyrki Pellisen 300-sivuisen antologian kahden kuukauden aikana yhdeksään kertaan. Yhdeksännen matkani jälkeen, alkukesästä 1984, jokin sisälläni vihjaisi: nyt on syytä lopettaa.
Luntiala ei uskalla lukea Pellisen kirjoja kymmeniin vuosiin. Sitten hän viimein lainaa kaikki Pellisen proosateokset ja rohkaistuu kohtaamaan Pellisen tekstit uudelleen. – Jokin kuvauksessa hurmaa: ehkä jopa se, että Luntiala on Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja. En voi olla ajattelematta, miten joku, joka tekee työuransa byrokraattina ihmisten identiteettejä vaalien, on täysin menettänyt sielunsa Jyrki Pellisen runoille. Mystinen paikka, jossa minuuksien numerosarjoja haudotaan, tuntuu jotenkin lämpimältä, inhimilliseltä. Kaunista.
* * *
Väistämättäkin kokeellisuus kuuluu marginaaliin. Antologian esseissä pureudutaan kirjailijoihin, joiden teoksia ei näy vuoden myydyimpien kotimaisten kirjojen joukossa. Hans Selo, Jaakko-Ylijuonikas, Kalevi Seilonen, Keijo Virtanen …
Itse olen ihastunut kokeellisuus–sanaan sisältyvästä ajatuksesta jonkinlaisen ”kokeen” tai ”yrityksen” suorittamisesta: kokeellinen kirjallisuus ottaa riskejä, hyväksyy epäonnistumisen mahdollisuuden. Ja todennäköisesti myös välillä epäonnistuukin – itse asiassa ajatus pieleen menemisen mahdollisuudesta pitäisi olla kokeellisen kirjallisuuden jonkinlainen edellytys.
Ongelmaksi tietysti muodostuu, miten ja kuka tuon onnistumisen/epäonnistumisen tulkitsee. Kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Aika?
* * *
Palaan valtavirtaproosasta erottautuvaan kirjoittamiseen pian: luvussa on Antti Salmisen kokeellinen proosateos Lomonosovin moottori (Poesia, 2014).
jäljen ääni 
Aika.
Tulkitsee onnistumisen eli epä, niin kuin kaiken muunkin kaunokirjallisuuteen liittyvän, ainakin jos on uskominen Alex Matsonia, ja miksei olisi.
Onkohan yhtään kokeellista romaania elänyt klassikoksi? Runoja tietysti on koska eivät muutenkaan ole yksiselitteisesti ”mitään” kieltä, tai merkitystä.
Nooh, tietysti jokainen sanoo että joku Joyce, mutta onko sekään siksi että sitä luettaisiin vai siksi että älypäät haluavat pitää sen imagoa hengissä hintaan mihin hyvänsä? Älypäitä piisaa.
Kokeellisella romaanilla on sama ongelma kuin standardiviihteellä. Viihde pyrkii olemaan uptodate viestiäkseen nykyhetkestä; silloin se ei oikein elä klassikoksi koska ajat muuttuvat. Kokeellinen proosa taas kieltää nykyhetken ”rakenteet” ja ”sisällöt” joten ironista kyllä sille koituu viihteen kohtalo: ajat muuttuvat ja kokeellisuus ei merkitse ajan kulumisen jälkeen mitään, koska sen kohdetta ei enää ole.
Tämä kaikki, siis edellä oleva, sanottu ajattelematta yhtään mitään.
Olet varmasti oikeassa: aika antaa tuomionsa.
”Kokeellisuus” usein pyrkii rikkomaan kielen ja esittämisen konventioita. Viestinnän välineeseen puuttuminen tarjoaa mahdollisuuden tarkastella ajattelun ja kielen tapoja tulkita ja rakentaa ympäröivää todellisuutta. Samalla kuitenkin puututaan viestinnän välineeseen: konventiot ovat syntyneet helpottamaan viestin ymmärtämistä – kun ne kyseenalaistetaan, on vastaanotto vaikeutuu.
Runojen kohdalla yksittäisien tekstien uudenlaisten kuvioiden tarkastelu on inhimillisen sietokyvyn rajoilla – mutta kokeellinen romaani vaatii paljon enemmän. Bestseller-listoille kokeellisuuden voimin tuskin ponnistetaan.
Jukka hyvin kommentissan silti muistuttaa, että kyllä niitä kokeellisia ikivihreitä teoksiakin on. Joycen romaanin Ulysses suosion takan voi olla tuota Kyöstin mainitsemaa älypäämeininkiä, mutta tuskin se silti kaikkea selittää. Kyllä JOyce teoksillaan jotakin merkittävää sai artikuloitua esille kirjallisuuden keinoista.
Kokeellisuus voi olla muutakin kuin viestinnän välineen ja kerronnan rakenteen keinotekoista murtamista. Vanhasta teknologiasta ( paperi lukemisen käyttöliittymänä) tarjoaa paljon uusia mahdollisuuksia.
Joo, varmaankin. Tuo Jukan kommentti on kyllä hyvä.
Jatkoin vähän, siis vähän, aiheen penkomista omassa blogissani tänään torstaina.
Käynpä katsomassa.
Edellisen kommentoijan kanssa samaa mieltä.
Kirjaston poistomyynnistä sattui käsiin Göran Schildtin esseekirja Vastasuunta. Hän käsittelee kirjallisuutta yhdessä muiden taiteiden ja laajemmin eurooppalaisen sivilisaation historiaa vasten. Hyvä kirja.
Mutta elitistinen. On täysin mahdollista, että ”vastasuunnasta” huolimatta olisin lukenut sen ilmestymisvuonna 1964 (ruots.1963) päinvastoin tavallisen, oikean kulttuurin mukaan kirjoitettuna teoksena, lukuunottamatta pitkää esseetä suomenruotsalaisuudesta, josta en tiennyt mitään. Olin sentään alkanut lukea Spenglerin Länsimaiden perikatoa.
Nyt osa argumenteista on auttamatta vanhentuneita, monessa asiassa. Edelleen silti olisi kivaa, jos ihmiset pystyisivät lukemaan klassikoita klassikoiden perään ennen kuin rupeavat kokeiluihin.
En tiedä kuinka vanhentunut tämäkin käsitys oli. Ehkä pidän kirjallisuutta ihmisyyden heijastumana ja odotan siltä yllätyksiä sen takia, koska ihmiset ovat niin omituisia otuksia. Tai ehkä tahdon kirjojen silittävän minua myötäkarvaan, koska olen kulkenut suurimman osan elämääni niiden kanssa.
Hmm. Pitää miettiä motiiveja. Kiitos lukupaketista, Penjami!
Olit oikeassa kommentoidessasi tuolla Kyöstin blogissa: tämä kommentti oli jostain syystä roskaviestien joukossa – en kyllä ymmärrä, miksi WordPress on sen sensuroinut. Ehkä tuo maininta ”länsimaiden perikadosta” ei sovellu nykyiseen idealistiseen markkinataloususkoon … :)
Klassikoissa on kyllä potkua. Painokoneet jauhavat monesti todennäköisesti paljon teoksia, joiden sisällöt on kaluttu loppuun kirjallisuushistoriassa jo useita kertoja. Ihmisyyden ongelmat kun pysyvät pitkälti samoina, kuten myös vastausyritykset.
Totta myös sekin, että tuoretta ilmaisua suhteessa kirjoitettuun kirjallisuuteen ei voi tunnistaa, ellei tunne klassikoita. Vaikka toisaalta: juuri sellaiselle ihmiselle, joka ei niitä tunne, uusi kirjallisuus antaa myös paljon – ensimmäinen Romeo ja Julia -tarina on hänelle se ensimmäinen, samoin ensimmäinen rouva Bovary -tarina jne. Ei häiritse se, että tämä on kirjoitettu joskus aiemmin ja vieläpä paremmin.
Mutta jos on jo hivenen ehtinyt kirjallisuutta harrastaa – viisi, kymmenen tai vaikkapa viisikymmentä vuotta – ja niitä klassikoitakin lueskella, kyllä jonkinlainen kokeellisuus kiehtoo, avartaa omaa ajattelua.
Sanoisin, että montaa kokeellista romaania luetaan edelleen; on Queneaun Tyyliharjoituksia, Perecin Elämä käyttöohje, Cortázarin Ruutuhyppelyä… ja vaikka ketä ja mitä. Luettavuuden ja kokeellisuuden ei tarvitse olla toisiaan poissulkevia piirteitä.
Erityinen klassikon tunnuspiirre on myös se, miten se on vaikuttanut myöhempään kirjallisuuteen. Eli vaikka jotakin teosta ei enää luettaisi ihan hirveästi, sen jäljet saattavat myöhemmin näkyä vaikka kuinka populäärissä viihteessä.
Kokeellinen proosa! Hienoa, ajattelin. Mutta kun luin tuon Lomonosovin moottorin, en huomannut siinä mitään ”kokeellista”. Sitähän oli kyllä vain pieni pätkä näytteenä, mutta siinä ei ainakaan ollut minusta mitään erikoista. Ihan hyvää tekstiä, kyllä. Lukisi sitä enemmänkin…
Kokeellinen runous sensijaan poikkeaa jo totutusta. Olen oppinut pitämään siitä (siltä osin kun olen se on miellyttänyt minua ja olen pitänyt sitä hyvänä).
Kokeellinen musiikki (taidemusiikin puolella), jota kutsutaan monella nimellä (uusi musiikki, nykymusiikki, atonaalinen musiikki) on sen sijaan jo valloittanut mieleni täysin.
Olen kuunnellut sitä viime aikoina pelkästään, ja vaikka aikaisemmin olin Beethovenin, Chopin’n yms.säveltäjien lumoissa, ne tuntuvat minusta tällä hetkellä ”vanhoilta” ja vanhojahan ne ovatkin. Nykymusiikki tulee mielestäni iholle. Se on hyvin inhimillistä ja sitä seuraa (yksityistä sävellystäkin) todella kuunnellen. Se etenee arvoituksellisesti ja vapautuneena kaikista ”vanhan” musiikin kahleista. Se voi olla kaunista, rumaa, levollista, melkein mitä tahansa, mutta parhaimmillaan se herättää voimakkaita tunteita.
Minulla on ollut tapana aloittaa juttu blogissani jollain maalauksella, joka toimii jonkinlaisena herättäjänä ja sulautuu hengeltään tekstiin, jota väkerrän pahemmin suunnittelematta suoraan mielen uumenista, ja loppuun olen pannut yleensä jonkun sävellyksen (viime aikoina nykymusiikkia), jonka pitäisi sopia hengeltään tunteisiin, joista kerron tekstistä, joko sitä ylentäen tai maanpinnalle alentaen. Yleensä tarkoitan sen jonkinlaiseksi loppunousuksi, sillä sekä kuva että musiikki ovat tasoltaan paljon enemmän kuin joskus hyvinkin mitättömät tekstini.
Yleensä teksti seuraa kirjoittajansa tasoa, tottumusta ja tavoitteita. Sillä on ikään kuin valmiiksi ohjelmoitu muotonsa, joten ymmärrän, että kokeellisen proosan tekeminen ei ole mikään helppo juttu. Niin paljon erilaisia tyylejä on jo olemassa. Mutta olisihan se hienoa, jos tekstinkin voisi riisua kaikista kahleista ja vapauttaa toteuttamaan itseään!
Tulin poistamaan tuon kommenttini, mutta se ei näytä olevan mahdollista.
Harmittaa kun olin kirjoittanut siinä enemmän itsestäni kuin varsinaisesta asiasta. Ja tuo loppu näyttäisi olevan oman blogini mainostamista, jota en suinkaan tarkoittanut,
Jotenkin tuo aihe, kokeellinen proosa, on minua jo pitkään ihmettänyt ja olen odottanut siihen, siis proosaan, jotain radikaalimpaa muutosta, joka runoudessa ja musiikissa on ollut ainakin paremmin näkyvissä. Musiikissa, siis sävellyksen puolella, muutos on alkanut jo 1900-luvun alkupuolella ja on nykyisin jo useimmiten tehnyt pesäeron tonaaliseen musiikkiin. Sen muoto ja sävelkieli sekä jako määrättyyn muottiin on purkautunut. Samoin kuin runoudessa, jossa sanat on vapautettu lentelemään halutessa kuin perhoset ilmassa, sen sijaan että olisvat sidottuina riveissä loogiseen järjestykseen muovattuina.
Onhan proosassakin tapahtunut muutoksia vanhojen klassikoiden kirjoitustyyliin verrattuna. On eri tyylejä, ajatusvirtaa ja kappalesääntöjen ym. murtamista, ja kuten esim. Thomas Bernhard kirjoittaa alusta loppuun yhtäjaksoisesti, toistelee lauseita moneen kertaan, mutta sama, kappaleisiin ja lukuihin, isoihin ja pieniin kirjaimiin ja tarvittaessa välimerkkeihin sitoutuneita kirjoja ja kirjoituksia on valtaosa. Siihen on totuttu. Se on lukijaystävällistä.
Ei muutosksia muutosten vuoksi. Tietenkään. Mutta jotain uutta ja varsinkin vapautta kaikki kirjoitukset entisten tyylien rinnalla saattaisivat kaivata. Se voisi olla virkistävää. Mutta ymmärrettävää sen tietenkin pitäisi olla, kokeellisenkin proosan. Muuten lukijat saattaisivat kaikota.
Kirjoittajastahan proosan puolella, hänen taidostaan, tyylitajustaan ja sanankäytöstään syntyy hyvää kirjallisuutta, jos on syntyäkseen. Mutta mitä enemmän kirjoja lukee, sitä nirsommaksi lukija tulee. Häntä on vaikea miellyttää. Ja vaikka kirjoittaessaan hyvät kirjailijat eivät taatusti ajattele lukijoitaan, vaan keskittyvät kirjoittamiseensa, ja koettavat kirjoittaa niin hyvin kuin osaavat, ovat he lukijoistaan riippuvaisia. Mitä tehdään kirjoilla, joita ei kukaan lue. Nehän olisivat kuolleita jo syntyessään ja hautautuisivat muun kirjallisuuden alle.
Liisu, älä ihmeessä rupea kommenttejasi poistamaan! Kyllä tässä kommenttiboksissa tilaa riittää.
Niin, onko Lomonosovin moottori kokeellinen romaani vai ei? Siinä mielessä kyllä, että se poikkeaa henkilöhahmovetoisten proosakerronnan valtavirrasta melkoisesti, tuoreella tavalla.
Toisaalta taas fragmentaarisuudestaan ja monitulkkinnaisuudestaan huolimatta teos on helposti lähestyttävissä. Se ei ole kokeellinen siinä mielessä, että se haastaisi lukijaa laajentamaan tekstikäsityksiään: pikemminkin se vastaa niihin odotuksiin, joita nettiajan lukijalla tekstejä ja lukemista kohtaan on. Yhdistellään erilaisia aineksia, sekoitetaan faktaa ja fiktiota, vältetään liian pitkåä yhtenäistä puurtamista.
Netti on muuttanut ihmisten tavan lukea, tekstikäsitys on murrossa. On aika romaaninkin ottaa tämä huomioon: nettinatiiveista yhä harvempi jaksaa tarttua 300 sivun mittaisen kirjan juonikuvioihin. Antti Salmisen kirjoittama Lomonosovin moottori saattaa hyvinkin olla muodoltaan tärkeä – tulevaisuuden lukijasukupolvet ovat tällä hetkellä keskittyneet fragmentaarisiin esitystapoihin (some, tiedonhaku netissä, tietokannat jne.). Voikin olla, että monien mielestä sitä on jopa helpompi lähestyä ja ymmärtää kuin pitkää juonivetoista romaaniksi kutsuttua teosta.
– Nostat esille tuon kokeellisen musiikin. Maanantain olin Poesian järjestämässä tilaisuudessa, jossa kokeellisuudesta oli puhumassa mm. T
anja Tiekso, juuri väitöskirjan musiikin kokeellisuudesta julkaiseva tutkija. Tiekson väitöskirjaa kannattaa vilkaista, jos aihe yhtään kiinnostaa.
Penjami, kiitos tiedosta tuosta väitöskirjasta.
Se löytyi osoitteesta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/41626
Merkitsin sen kirjanmerkkeihini.
Luin sen nyt aluksi pikaluvulla ja siinä oli paljon mielenkiintoista.
Muutama lainaus:
”Klassisen musiikin kriisitilanteessa syntyy yhtäkkisesti lukematon määrä vaihtoehtoisia sävellystekniikoita ja musiikkikäsityksiä, joita selkeästi yhdistää yksi seikka: pyrkimys musiikin vapauttamiseen loppuunkulutetuiksi koettujen muotorakenteiden, sävelsuhteiden ja sävellystekniikoiden kahleista. Esimerkiksi sointivärimusiikki, sattumamusiikki, konkreettinen musiikki, kenttämusiikki, elektroninen musiikki, happening ja kokeellinen musiikki täyttävät kaikki osaltaan musiikin vapauttamisen tarvetta.”
ja
”Contemporary music is not the music of the future nor the music of the past but simply music present with us: this moment, now, this now moment. [—] That moment is always changing. (I was silent: now I am speaking.) How can we possibly tell what contemporary music is, since now we’re not listening to it, we’re listening to a lecture about it. And that isn’t it. This is ’tongue-wagging’.” (Cage 1973 )
suomeksi:
”Nykymusiikki ei ole tulevaisuuden musiikkia eikä menneisyyden musiikkia vaan yksinkertaisesti läsnäolevaa musiikkia: tämä hetki, nyt, tämä nyt-hetki [—] Tuo hetki muuttuu koko ajan. (Olin hiljaa: nyt puhun.) Kuinka voimme sanoa, mitä nykymusiikki on kun emme nyt sitä juuri nyt kuuntele, kuuntelemme luentoa siitä. Ja tämä ei ole sitä. Tämä on ’huulten heiluttelua’.”
Nyt mietin, eivätkö nuo samat puheet sovi myös puhuttaessa kokeellisesta runoudesta tai mistä taiteenmuodoista tahansa. Mielestäni ne kaikki kulkevat yhtä jalkaa, ehkä vain eri tempossa. Usein kuitenkin kirjallisuus vaikuttaa musiikkiin, musiikki kuvataiteisiin jne. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Ja sitä mietin, kuinka kauan ”kokeellisista” luomuksista puhutaan? Eivätkö ne kaikki muutu vähitellen todellisuudeksi, johon uskotaan. Tarkoittaako kokeellinen sitä aikaa, jonka uuden hyväksyminen tarvitsee vai miksi se on kokeellista.
Minulle ne ovat kaikki jo koettua ja useimmiten hyvänä pidettyä, joten pidän todellisena ja seuraamisen arvoisina.
Esim. kokeellinen runous on minusta jo vanhentunut käsite, se on runoutta, jonka lajinimenä ”kokeellinen” on jo vanhahtava, sille pitäisi keksiä uusi nimi, jos pelkkä runous ei riitä.
Sama pätee musiikissa ja kaikissa muissakin taiteissa. Aika tekee temppuja ja muuttaa kaiken uudeksi, joka pian onkin jo vanhaa. :)
Olet oikeassa: periaatteessahan tuoreita ilmaisuja ja uusia näkökulmia etsivä taide on aina jossain määrin ”kokeellista”. Kaiketi kyse on siitä, kuinka voimakkaasti tehdään pesäeroa vallitseviin konventioihin. Kokeellisuus repii muotoa uusiin asentoihin tai muuten herättää huomiota niin voimakkaasti, että se ei jää havaitsematta.
Ei kaikki kokeellinen kuitenkaan asetu ajan myötä valtavirran yhteyteen. Osa jää ikuisesti dadaksi, jonka kohdatessaan lukija aina hieman hämmentyy aikakaudesta riippumatta.
Jukka, jäin miettimään tuota huomatustasi noista klassisista ”kokeellisista” teoksista. On pakko panna lainausmerkit, koska määritelmää ei voi olla. Tavallaan kokeellisuus kai tarkoittaisi proosan uudistamista, eikö? Joten siis klassikkous ja kokeellisuus eivät ehkä eläisi käsi kädessä tänään.
Mutta mikä olisi sen proosan vaikutus populäärikulttuuriin? Missä se näkyy nyt, esim. vaikka kohta taas juhlittava Bloomsday? Dublinin turisminako?
Olen usein lukenut sarjakuvia juuri sillä silmällä. Se on ehkä notkeampi väline kuin pitkä proosa. Sarjakuvamuodossa toisaalta julkaistaan klassikkoklassikoitakin, minulla on jossain hyllyssä Gogolin Päällysviitta. En muista kuka sen on piirtänyt, mutta mielestäni ei kukaan venäläinen.
Liisu: olen tehnyt harjoituksia päälläni sillä tavoin, että olen ottanut jonkun hankalan opuksen kuunneltavaksi ja istahtanut tuolille tarkoituksena lukea samalla aivan uutta runoutta (jota ilmestyy paljon ja se on hyvä se!). Tuloksena aivot menivät solmuun.
Keskittymiskykyni saattaa olla mennyttä, mutta on mahdollista, että uusi musiikki ja uusi runous lähestyvät tätä aikaa eri suunnista. Ei aavistustakaan mitä se merkitsisi. Niin että hypoteesini aivojeni solmukohdasta on validi toistaiseksi.
Penjami! Olen ollut uppeluksissa lukemisten ja kirjoittamisten kanssa, joten en ole tullut tarkistaneeksi olenko yksi noista onnettomista bloggerin käyttäjistä, jotka joutuvat roskikseen. On täysin mahdollisuuksien rajoissa että nettiyhteyteni tai tämä rautaromu ovat yhtälailla syypäitä.
Kiva että tulit selvittäneeksi, jos vaikka pääsen taas ihmisten ilmoille täältä. No, ymmärrät tod.näköisesti, että uppeluksissa oloja tarvitaan aina välillä!
Ripsa. En ole varma, ymmärränkö mitä tällä tarkoitat: ”Tavallaan kokeellisuus kai tarkoittaisi proosan uudistamista, eikö? Joten siis klassikkous ja kokeellisuus eivät ehkä eläisi käsi kädessä tänään.”
Sitäkö, että nykyään kirjoitetut teokset eivät voisi samalla uudistaa kirjallisuutta ja muodostua klassikoiksi?
Vai sitä, että mainitsemani klassikot eivät olisi uudistaneet kirjallisuutta?
Jotain muuta? Mitä?
Pohdiskelin hieman tuota musiikkia…siinähän tavataan melkein aina olla sen verran abstrakteja että muoto ja sisältö ovat erottamattomasti sekoittuneet. Kirjallisuudessa taas käytetään kieltä joka lähtökohtaisesti käyttää kieltä joka välittää informaatiota, jolloin muoto ja sisältö ovat ainakin jossain määrin eri asioita (poislukien sellainen kirjallisuus joka hylkää kielen, ja voidaanko silloin enää puhua kirjallisuudesta, vai ollaanko menty kuvataiteiden tai musiikin puolelle?)
Kun kokeellisuus keskittyy muotoon, niin voidaan kyllä nähdä että sellaista on syytä kirjoittaa, koska siinä on tuo mainitsemasi kokeen tai yrityksen ominaisuus. Mutta onko sitä mitään syytä lukea? Onko kokeellinen kirjallisuus verrannollinen näihin kaikenmaailman Idols, Huippumalli haussa yms. tositv-ohjelmiin joissa lopputuloksen sijaan tuotteena on tuotantoprosessi?
Olen tuntenut hyvin yhden musiikkikriitikon. Kävin joskus hänen kanssaan konserteissa, sitten istuttiin juomassa teetä ja hän puhui, minä kyselin. En ole täysin analfabeetti musiikin suhteen, mutta kun en itse soita, sävellä, niin tuntuu etten tiedä mitä nykymusiikki on.
Toisaalta on musiikkeja joiden kanssa viihdyn. Intian klassinen ja uusikin musiikki esimerkiksi on sitä. Pystyn kirjoittamaan helposti kun se soi. Mutta en pysty edes lukemaan kun Magnus Lindberghiä kuuntelen. Onko tuo nyt sitten se abstrakti juttu?
Pienenä totuin abstraktiin maalaustaiteeseen näyttelyissä ja lapsuudenkotini ja vanhempien tuttavaperheiden seinillä, joidenkin kuvataiteilijoiden ateljeissa olin myös kylässä. Ehkä nykymusiikin suuntaa voisi etsiä kuvataiteen suunnasta? Ei sen tarvitse olla abstraktia, mutta tuli mieleeni että semiotiikot kutsuvat usein musiikkia kieleksi. Jospa siis musiikin kieli riitelee kielikielen kanssa?
Musiikin suhteen ongelma on minulle enemmän kuin minkään muun taidelajin kanssa mahdottomuus verbalisoida taidekokemusta. En vieläkään ymmärrä miten kriitikkoystäväni sen teki. No, symboleja ja vertauskuvia hän käytti, mutta jäin kaipaamaan jotain isompaa yhteistä tekijää muun kulttuurimaailman kanssa – jopa ajan kohinaa, muutosta yhteiskunnassa, ihmisissä.
Mutta jotkut musiikit ovat kyllä emotionaalisempia kuin toiset, jotkut säveltäjät ymmärtävät jopa huumoria. Raga on improvisaatiota samoin kuin siihen liittyvä tanssi voi joskus olla. Onhan siellä inhimillinen kirjo.
Ai niin, hdcanis: muistatko kuulleesi taisteluista formalismia vastaan? Formalismiksi kutsuttiin sosialistisessa estetiikassa kuvataidetta, joka vastasi melko hyvin kuvausta kansallissosialistien vastustamasta Entartete Kunstista, vieraantuneesta taiteesta. Jaa, Mussolinin Italia oli outo poikkeus diktatuureista tässä suhteessa.
Muodonmuutoksia kyllä tapahtuu koko ajan. Suomessa tapahtuu kaikessa kulttuurissa paljon ja koko ajan. Saas nähdä rupeaako kirjallisuus muuttumaan muunkin kuin runouden osalta.
Musiikkihan toki puhuttelee varsin suoraan tunteita ja joskus muutakin biologiaa, usein ohittaen tämän puhutun/kirjoitetun kielen…ja sama vika kyllä minulla, vaikka paljon musiikkia kuuntelenkin niin usein on hyvin vaikea puhua siitä tai yrittää kuvailla (siinä missä kirjoista tai elokuvista voi kaikenlaista kirjoitella).
Taisteluissa Entartete Kunstia yms. vastaan tulee mieleen että minkä verran niissä loppujen lopuksi oli kysymys muodosta ja minkä verran sisällöstä joka ei miellyttänyt ja joka nyt sattui olemaan yleistä ”rappiotaiteissa”, mutta kun ei haluttu puhua asiasta niin puhuttiin asian vierestä.
Kyllähän natsien vihalistalle pääsi myös vaikkapa Mikki Hiiri (okei, Disneyn 30-luvun filmeissä oli kyllä aika paljon myös muotokokeiluja).
Joo, biologiasta tulee esimerkiksi rytmi. Sydämen lyönnit. Tuo primitiivikulttuuri-idea, joka ei ole poistunut mihkään, vaikka se joku homo (habilis?) tuli aikoinaan Gibraltarin kautta tänne. Ehkä. Mutta Gibraltarin seuduille kuolivat viimeiset Neandertalit. Ja niillä oli jo huilu ainakin, jonkun luusta tehty.
Samaten olen runoissa oppinut kuuntelemaan rytmiä. Proosassakin sitä on, ainakin lyhytproosassa, siinä, joka eroaa monasti ideoiltaankin ja rakenteeltaan novellista.
Onko Raymond Carverin Shortcuts kokeellista proosaa? Ainakaan en juuri senkaltaista tekstin kuljetusta muista tästä maasta. Vaikka en tietenkään ole lukenut kaikkea, eikä varmaan kukaan ole.
Vai Mikki Hiiri! Onkohan tuo ollut Pearl Harborin jälkeen? En ole lukenut sotahistoriaa niin hirveän tarkkaan, mutta muistaakseni Japanilla ja Saksalla oli joku sopimus. Pearl Harborin pommitus oli jo 1941. Ehkä Saksa ajatteli silloin olevansa sodassa Amerikan kanssa? Minähän vuonna oli Disneyn Fantasia? Se on kyllä hieno, enkä muista nähneeni sitä aikoihin.
Olen myös kuulostellut ajoittain runoudessa rytmiä, ja vähän harmittaa että mitallinen runous on niin passé, onko sydän muka lakannut lyömästä…(toki mitattomatkin kehittävät rytmiä).
Mikki Hiiri oli ongelmissa jo aiemmin, ennen Pearl Harbouria tai Yhdysvaltojen osallistumista sotaan…muistelen Saksassa sanotun syyksi että rotat ja hiiret ovat tuhoeläimiä tjsp, mikä sitten lienee ollut todellinen syy…ja Italiassa oli 30-luvun lopulla jo kehitteillä omaa Disney-sarjakuvatuotantoa mutta sille laitettiin nopeasti stoppi (lähti sitten kukoistamaan sodan jälkeen).
Fantasia tehtiin 1940 ja siinä tehtiin kyllä kaikenlaista merkillistä kaupalliseksi elokuvaksi. Ja 30-luvun lyhytfilmeissä testailtiin sitten kaikenlaisia juttuja joita sitten kierrätettiin Lumikkiin, Fantasiaan, Bambiin jne. Steamboat Williessa testaillaan ääntä, Lentokonehullussa näkökulmakameraa ja Vanha mylly tehtiin kun opeteltiin piirtämään sadetta…
Jukka: huomasin vasta nyt kysymyksesi.
Luulen että kaikki kirjallisuushistorialliset aikakaudet ovat tuottaneet myös noin vastasuuntaisia tai muuten vain kokeellisia teoksia, oli sitten kyse mistä kirjallisuuden alueesta tahansa. Minulla on ensinnäkin sellainen epäilys, että kaikkia noista kokeista ei ole ollenkaan säilynyt.
Niitä on taatusti vastustettu. Sitten niitä ei ole ymmärretty. Tai niitä ei ole ollut varaa julkaista, kirjapainot ovat olleet kalliita, ja kirjanpainajat ovat olleet harvassa. Lukutaito on ollut aika harvinainen lukuunottamatta kulloistakin korkeakulttuuria, jonka eliitti on maistellut mitä tahansa lajia taidetta, mutta rahvas on tehnyt työt, että se eliitti eläisi – ja taiteet sen ohessa.
Näin kai se on ollut.
Siis mietin yksinkertaisesti semmoista yhtälöä, että kuinka moni nuori ottaa käteensä Dublinissa Joycen Odysseuksen ja meni eilenkin kulkemaan sen Bloomsdayn kävelyn.
Että muuttuuko jokin kokeellinen klassikko oikeastaan ikinä klassikko-klassikoksi? Mieleen tulee esimerkiksi Gogol, jota käsittääkseni Pietarissa aika tavalla inhottiin, vaikka Pietari oli ehdottomasti kulttuurikaupunki. Nyt Gogol tuntuu klassikkoklassikolta, ei kokeelliselta kirjallisuudelta.
Ehkä kaikkien tulevien sukupolvien täytyy sitten omasta näkökulmastaan sulattaa kokeellisuudet ja miettiä onko niillä juuri heille mitään oleellista. Joo siis: sillä tavalla aika ratkaisee.
Mutta tämä ei muuta alkuperäistä historiallista kontekstia. Joyce ja Gogol ovat olleet kirjallisuuden uudistajia. Ei kai siitä mihkään pääse.
Hdcanis: jaaha, Penjami otti ja siirtyi runouteen.
Eipä tuo kysymys mitasta saa vastausta. Ihan nyt vain tuli mieleen, että laululyriikkaa yritetään vähän väliä sovitella kirjoitetun lyriikan mittoihin, mutta mielestäni se kyllä vähän ontuu.
Ei Dylanin varhaiset biisitkään olisi toimineet lyriikkana, musiikki on oleellinen asia. Suomella on tietenkin erilainen rytmi kuin englannilla. Kielet tuottavat erilaista lyriikkaa ja venäläiset väittävät että Pushkinia ei voi kääntää millekään muulle kielelle.
Onneksi kielet soivat! Ilman sitä elämä olisi totisesti köyhää.
Ripsa: En suinkaan ”paennut” tätä keskustelua – kommentoitte aihetta hdcaniksen kanssa vain niin ihailtavan suvereenilla tasolla, että minulla ei ole mitään järkevää lisättävää. Musiikki kuuluu alueelle, jossa liikun aina haparoiden, itseni aisteiltani ja käsityskyvyltä vajavaiseksi tuntien.
Mitallisesta runoudesta sen verran, että sitä olen tutkistelut viime aikoina paljonkin. – Perinteinen, nimenomaan tiukkoihin ja monimutkaisiin sääntöihin perustuva runous on kiinnostavaa kokeellisuuudenkin kannalta. Nykyrunoudessa menetelmällisyys on monella kirjoittajalla jollakin tavalla läsnä. ”Normilukijan” silmissä erilaiset menetelmällisyydet saattavat tuntua ”kokeellisuudelta”, mutta itse asiassa juuri menetelmällisyydellä (rajoitusten ja sääntöjen merkityksessä) on ikivanhat perinteet runoudessa.
Kokeellisuudesta ainakin osa paljastuukin usein jonkin tradition jatkumoksi ja toisinnoksi.
Penjami: on tuo ylläoleva runouden käyttöopus erittäin tarpeellinen tavara! Kaikki kirjallisuus (ja muukin taide) on jatkuvassa muutoksen tilassa, eikä muuten voisi ollakaan, koska ihmiset kasvavat, uusia tulee vanhojen ja kuolevien kuvantekijöiden ja kirjantekijöiden tilalle. Ja elokuvaajien ja valokuvaajien ja muotoilijoiden ja kaikkien.
Niissä sykkii elämä. Sillä tavoin kieli tekee kirjoja olivat ne sitten mitä lajia tahansa.
Kyllä minä olen ollut kateellinen Pentti Saarikoskelle, kun hän pääsi istuksimaan Bloomin, Dedaluksen ja muiden ihmisten kanssa Dublinin pubeissa ja miettimään mitä tapahtuu todella, siis Joycen päässä ja Odysseuksessa.
Mutta se kateus oli vissiin vuonna 1964, kun kirjaa ensimmäistä kertaa luin. Ja kirja oli kirjoitettu 1904, vai oliko se nyt 1905, jolloin Bobrikoff tapettiin 16. kesäkuuta ja herätti huomiota Dublinin ihmisissä.
Kesä on tässä keskustelun aikana kääntänyt selkänsä ja muuttumassa takatalveksi. Oli tänään puskeminen pohjatuulen läpi kirjastoon.
Kulttuuri on iso komposti, jossa edelliset sukupolvet painuvat vähitellen unholaan mutta maatuessaan antavat lämpöä ja ravinteita tämän ajan tekijöille. Henki kiertää täällä hieman samalla logiikalla kuin materia luonnossa.
Mutta kesä on nyt kiertokulussaan pahasti sekaantunut.
Kyllä olisi Bobrikoff jäänyt tällaisella kelillä ampumatta. Sormet kohmeessa räntäsateessa ei ole yhtään hohdokasta puristaa kädessään kylmää rautaa.