Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for 28 kesäkuun, 2014

# 1 Homunculus vaatehuoneessa

Sukkalaatikossani on alruunan siemeniä. Ei kovin monta, mutta riittävästi muutaman homunculuksen (pieni ihmisen kaltainen olento) kasvattamiseen. Ajatus niiden idättämisestä houkuttaa silloin tällöin. Valitettavasti alruuna ei talvehdi näin pohjoisessa. Noitakasviharrastajilta olen kuullut, että kunnollisen juurakon kehittymiseen menee kolmekin vuotta. Sinä aikana lehtiä tulee nyppiä ja kastelua sopivasti rajoittaa, jotta kasvu ei kohdistu liikaa pelkkään varteen. Lisäksi pitää huomioida tähtimerkit ja kuun vaiheet. Muuten juuri jää pelkäksi porkkanaksi.

Antti Salmisen romaanissa Lomonosovin moottori (Poesia, 2014) kuvatulla Novaja Zemljan salaperäisellä tutkimusasemalla kasvatetaan pikkuihmisiä, joita kutsutaan homonculeiksi. Kirjan eräältä sivulta löytyy kuva ihmisvartaloisesta alruunan juuresta. Raajat erottuvat hyvin. Miespuolisessa velhojuuressa on enemmän voimaa, ja yksi haaroista voisikin olla penis, mutta epäselvästä kuvasta ei voi olla varma.

Kasvikuva kirjassa on kuitenkin vain tunnelmointia. Tutkimusasemalla pikkuihmisiä kasvatetaan väkevässä hevosenlannassa. Alruunasta ei puhuta mitään. Alkemistit harrastivat aikoinaan samaa – romaanissa onkin katkelma Paracelsuksen ohjeesta, jossa kehotetaan asettelemaan miehen siemen ”hermeettisesti sinetöityyn astiaan, joka haudataan hevosen lantaan 40 päiväksi”:

Lanta on tarpeen ”magnetisoida”. Tänä aikana Se alkaa elää ja liikkua, ja ajanjakson loppupuolella Se alkaa ottaa ihmisen muotoa, mutta Se on vielä läpinäkyvä ja ruumiiton. Sitä täytyy syöttää päivittäin vispilöidyllä ja suodatetulla verellä. Jos lannan lämpötila saadaan pidettyä oikeana, ja näitä ohjeita noudatetaan, Se kasvaa ihmislapsen kaltaiseksi, tosin paljon pienemmäksi.

Kuitenkin itse suosisin homunculuksen valmistuksessa alruunaa. Legendan mukaan Jumala loi Adamin sen juuren avulla. Ensimmäinen ihminen tehtiin maasta – luontevaa oli hyödyntää luomistyössä kasvikunnasta löytyvää välittäjää, ihmishahmoista mandragoraa!

Pohdiskelen tätä mielessäni silloin tällöin aamuisin, kun valitsen laatikosta yhden mustan sukan vasempaan ja yhden suunnilleen samanlaisen oikeaan jalkaan. Laatikon pohjalla olevista siemenistä tarttuu niihin juurevaa, muinaista energiaa: herätessäni uuteen päivään luon itseni uudelleen – viimeistään kun laitan sukat jalkaan.

 

# 4 Tekstin läsnäolo

On huomioitava fragmentti-käsitteen luonne kirjallisuudessa. Fragmentti ei ole mikä tahansa teksti, sillä se sisältää ajatuksen laajemmasta kokonaisuudesta, josta se on irrotettu ja joka on tulkittavissa sen ympärille. Se on siis äärimmäisen produktiivinen fiktion väline – toki produktiivisuus edellyttää sitä, että lukija lähtee mukaan leikkiin ja alkaa kuvitella, millainen tuo näkymättömissä oleva kokonaisuus voisi olla.

Lomonosovin moottori koostuu 185 tekstikatkelmasta, joista suuri osa on edellisen kaltaisia fragmentteja. On otteita romaanin tapahtumien keskuksena toimivan salaperäisen tutkimusaseman työpäiväkirjoista, leikkaussaliraporteista sekä sukellusaluksen lokikirjasta. Ja on katkelmia teoksista, joilla on sellaisia nimiä kuin Kuolema pyörätuolissa eli pieniä tutkielmia taipumuksistani, Yökirja eli miten minusta tuli minä, Alkemistinen keittokirja ja Maailma kuten sen kohtasin.

Kuitenkin edellä mainitut teokset sisältävät käytännössä enimmäkseen tekijöidensä päiväkirjamaisia ajatelmia, aseman tapahtumiin ja kirjoittajien omiin kokemuksiin liittyviä puheenvuoroja. Niiden luonne fragmentteina, nimettyjen teoskokonaisuuksien tulkintaan herättelevinä osina, hiipuu. Kyse on enemmänkin keinosta luoda näkökulmia ja moniäänisyyttä, pyrkimyksestä saada eri henkilöt kommentoimaan tapahtumia Novaja Zemljan saarella. Ei synny tarvetta alkaa ajatella esimerkiksi Yökirjan teosmaisuutta ja sitä, millainen se olisi muilta osiltaan.

Silti on tärkeää, että tekstikatkelmat eivät määrity pelkästään eri henkilöiden puheenvuoroina vaan nimenomaan katkelmina heidän teksteistään. Se saa huomion kiintymään näiden fragmenttien luonteeseen teksteinä: Lomonosovin moottoria lukee kunnianosoituksena tekstille ja kirjoittajuudelle. Teoksen voi määritellä scifiksi, spefiksi, uuskummaksi, höyrypunkiksi tai kokeelliseksi romaaniksi, mutta lopulta kysymys tekstilajista ei tunnu enää niin oleelliselta.

Oleellista on tunne tekstin läsnäolosta. Salminen tuntuu välillä liukuvan fragmenteissaan proosasta johonkin lyriikan kaltaiseen tilaan, jossa sanojen, lauseiden ja ajatusten paino – tai toisinaan keveys – ankkuroi lukijan paikoilleen.

 

# 5 Kokeellinen romaani?

Kustantamon sivulla Antti Salmisen romaania luonnehditaan kokeelliseksi. Kesäkuun alussa kommentoin kysymystä postaukseni Kokeellinen proosa?  herättelemässä keskustelussa näin:

Niin, onko Lomonosovin moottori kokeellinen romaani vai ei? Siinä mielessä kyllä, että se poikkeaa henkilöhahmovetoisen proosakerronnan valtavirrasta melkoisesti, tuoreella tavalla.

Toisaalta taas fragmentaarisuudestaan ja monitulkinnaisuudestaan huolimatta teos on helposti lähestyttävissä. Se ei ole kokeellinen siinä mielessä, että se haastaisi lukijaa laajentamaan tekstikäsityksiään: pikemminkin se vastaa niihin odotuksiin, joita nettiajan lukijalla tekstejä ja lukemista kohtaan on. Yhdistellään erilaisia aineksia, sekoitetaan faktaa ja fiktiota, vältetään liian pitkää yhtenäistä puurtamista.

Netti on muuttanut ihmisten tavan lukea, tekstikäsitys on murroksessa. On aika romaaninkin ottaa tämä huomioon: nettinatiiveista yhä harvempi jaksaa tarttua 300 sivun mittaisen kirjan juonikuvioihin. Antti Salmisen kirjoittama Lomonosovin moottori saattaa hyvinkin olla muodoltaan tärkeä – tulevaisuuden lukijasukupolvet ovat tällä hetkellä keskittyneet fragmentaarisiin esitystapoihin (some, tiedonhaku netissä, tietokannat jne.). Voikin olla, että monien mielestä sitä on jopa helpompi lähestyä ja ymmärtää kuin pitkää juonivetoista romaaniksi kutsuttua teosta.

Silloin olin vasta hieman silmäillyt teosta, lukenut alkua. – Mutta edelleenkään minulla ei ole mitään syytä luopua ensivaikutelmastani, päinvastoin!

 

# 6 Erityinen silmä

Fiktiossa tekstin ei tarvitse todistella asemaansa fragmenttina: riittää, kun se väittää olevansa sellainen.

Fragmentaarisuuden illuusio hyödyttää niin kirjoittajaa, tekstiä kuin lukijaakin. Jos lukija nähtyään osan tekstistä kuvittelee loput, helpottaa se kirjoittajan työtä. Fragmentaarisuus tekee myös tekstistä kiinnostavamman – jopa silloinkin, kun lukija tietää valheen: että mitään kokonaisuutta ei ole koskaan ollutkaan kirjoitettuna, että on vain yksittäinen tekstikatkelma.

Lukijalle fragmentti jättää tulkinnan ja ajattelun varaa eikä hukuta tekstimassaan – se tarjoaa ainoastaan ikkunan ihmeteltäväksi.

”Fragmentti on erityinen silmä”, kirjoittaa Mari Koski runokokoelmassaan Sch (2011, Poesia).

 

# 7 Mieluummin labyrintti kuin valtatie

Vastustan ajatusta sujuvuudesta ja joutuisuudesta hyvän tekstin ja lukukokemuksen tunnuspiirteenä. Hyvä proosa saattaa olla toki sitäkin, mutkaton pikatie matkalla A:sta B:hen – mutta usein antoisampaa teksti on silloin, kun lukee samaa sivua jo kolmatta kertaa … käy välillä keittämässä kahvit … ja palaa sitten lukemaan sivun vielä kertaalleen, kuljeskelee tekstin sokkeloissa, miettii vaihtoehtoisia reittejä, tapailee sormillaan rivien reunoja.

Eräs suosikkini Salmisen romaanin fragmenteista onkin juuri nro 118, jossa kuvataan etanan hermostossa piilevää labyrinttia:

Etanat kiinnostuvat tarjoamastani lampaanjuustosta. Tämä yksi Opisthobranchioihin kuuluva nilviäinen, Aplysia, on minun sankarini. Sen hermoston koko kytkentäkaavio on nyt ullakon seinällä kolme metriä korkeana ja seitsemän metriä leveänä mallipiirroksena. Olen kaivanut esiin labyrintin nilviäisen imuputkesta. Se on muinaisempi kuin mikään helleeninen murju.

Ja toinen sitaatti samalta sivulta:

Lähden seuraamaan sattumanvaraista reittiä. Risteyksiä on lukemattomasti. En unohda mitään ja kun katson ikkunasta, paperilintu liitää pihan poikki, kohti länttä ja merta.

Lomonosovin moottori on itsekin teoksena eräänlainen labyrintti, johon voi jäädä vaeltelemaan pitkiksi ajoiksi. Jokaisen fragmentin lopussa on nimittäin aina yksi tai useampi viittaus muihin. Eivätkä viittaukset ole pelkkiä kehotuksia siirtymiin – niissä on usein tarjottu myös jokin näkökulma viitattuun tekstiin. Esimerkiksi fragmentissa nro 84 on viittaus siteeraamaani etana-tekstiin ja lisäksi täsmennys Moottorin piirustukset. Kaavio nilviäisen imuputken hermostosta saa uusia merkityksiä.

Ensimmäisellä lukukerralla nuo viittaukset on pakko ainakin jossain määrin sivuuttaa, sillä muuten alkaa poukkoilla pitkin kirjaa kenties pääsemättä koskaan loppuun saakka. Vaikka ei se välttämättä ole huono ratkaisu: kuten Lomonosovin moottorissa todetaan, on labyrintteja, joista ei tunneta ulospääsyä.

”Niissä voi oppia asumaan.”

 

# 9 Periferiassa, lukemisen ytimessä

Mökillä luen kirjasta katkelmia muulle seurueelle. ”Viittaako tuo Lomonosovin moottori johonkin oikeaan keksintöön?” kysyy veljeni. ”En minä tiedä, venäläisen tieteen historia on minulle täysin tuntematon alue.”

Valitettavasti kysymys esitetään mökillä, Sysmässä. Kotona tai ylipäätään jossakin sivistyksen parissa asia olisi nopeasti tarkistettavissa. Mutta nyt kännykässä toimii pelkkä EDGE-verkko!

Yritän kävellä hieman ylemmäksi, mökin vieressä olevalle kummulle. Joskus 70-luvun lopulla isotädin mies näki siellä haltijan. Minä näen kuinka iPhonen näyttöön ilmestyy hetkeksi 3G-yhteyden merkki ensin yhdellä, sitten kahdella palkilla, taas yhdellä – mutta vaikka kuinka sojotan puhelinta eri ilmansuuntiin, yhteys katoaa.

Tunnen olevani periferiassa – Internetin reunalla, käytännössä siis ei-missään. Ehkä suurta viisautta olisi keskittyä  tarkkailemaan menninkäisiä pihapiirissä. On paljon mahdollista, että niitä on täällä jopa enemmän kuin 40 vuotta sitten. Jos itse olisin haltija, niin luultavasti muuttaisin juuri sinne, missä toimii ainoastaan vanhat loitsut.

Vaikka ei periferia toisaalta lukijalle mikään huonokaan ratkaisu ole. Ylittämällä tuon reunan ja astumalla teknologian tavoittamattomiin pääsee eräässä mielessä lukemisen ytimeen. Koska ei ole mahdollista selvittää, onko joku Lomonosov keksinyt jonkin moottorin vai ei, kysymys lakkaa olemasta tärkeä.

On vain Teksti ja Lukija.

(Ja vain alle kilometrin päässä sykkii Iso Pulssi, kaikkialle ulottuva virtuaalinen syli, hyvän ja pahan tiedon puu, Skynetin kehto.)

 

# 10 Haloillakin on nimensä

Lomonosovin moottorissa rakennetaan suurta konetta, jolla voidaan ehkä pelastaa tai tuhota maailma – näkökulmasta riippuen. Tai sitten sillä tehdään jotakin aivan muuta. Eikä tuo konekaan oikeastaan ole pelkkä kone, sillä metalliin yhdistetään elollista ainetta – koneesta tehdään elävä.  Novaja Zemljassa, ydinkokeiden saastuttamien alueiden taikamaassa monenlaiset mutaatiot ja omituisuudet ovat mahdollisia, ja kun niitä hyödynnetään luonnontieteen ja alkemian avulla, kaikki on mahdollista.

Antti Salmisen romaani ei asetu mihinkään pysyvään hahmoon: se on taideteos, jonka oivallisuudesta vakuuttuu, mutta silti ei edelleenkään ole ehdottoman varma siitä, mitä se oikeastaan tarkalleen esittää.

Palattuani mökiltä kotiin googlasin. Moottoria ei löytynyt – Lomonosov kyllä. Mielenkiintoinen henkilö. Mutta vaikka Salminen kirjassaan viittailee ahkerasti luonnontieteisiin, ei viittausten selvittely ole lukukokemuksen kannalta tärkeää. Tai ehkä on: riippuu miten on tähän maailmaan orientoitunut ja mitä kirjalta haluaa.

Ollessamme mökillä, muistaakseni tämän viikon tiistaina, aurinkoisella kesätaivaalla näkyi niin upeita haloja, että en muista vastaavaa kokeneeni. Auringon ympärillä näkyi rengas, parikin, ja  yläpuolellamme koko taivaankannen ympäri kiersi yhtenäinen rengas. Sen varrella näkyi ainakin kolme selvästi erottuvaa valopistettä. Lisäksi aurinkokehien ulkopuolella oikealla näkyi pätkä sateenkaarta – toisella puolella ehkä myös, mutta puusto häiritsi havaintoja. – Sää oli hyvin kirkas, silmiin koski liiasta tirkistelystä. Alkoi kuvitella näkevänsä taivaalla kaikenlaista muutakin.

Kokemus oli valtavan hieno, sillä ilmiö kesti tunteja. Monelle se olisi varmasti riittänyt sinänsä. Minulle ei. Kotona tutkin asiaa tarkemmin ja totesin nähneeni hyvin selkeän ja yhtenäisen horisonttirenkaan, 22° aurinkorenkaan, 22° sivuavan kaaren, yläkoveran Parryn kaaren (niin uskon: maallikolle nuo määrittelyt ovat kuitenkin hieman hankalia), 46° allasivuavan kaaren ja lisäksi horisonttirenkaalla kolme sivuaurinkoa, joista se kolmas lienee ollut harvemmin nähtävissä oleva 120° sivuaurinko.

Halohavaintoja oli tuona päivänä tehty paljon: Parryn kaaren lisäksi oli nähty myös jokseenkin harvinaisia Wegenerin kaaria. Saatoin minäkin nähdä, mutta en älynnyt huomioida niin tarkasti auringon vastakkaisella puolella olevaa taivasta.

Joka tapauksessa kuulun heihin, jotka nauttivat elämästään enemmän, kun tietävät, että haloillakin on nimensä. Sama pätee lukukokemuksiinkin: herra Lomonosovin vaiheet on tutkittava.

Kun olen sen tehnyt ja kulkenut muutamaa muutakin Lomonosovin moottorista löytämääni polkua pitkin, palaan kirjan pariin uudelleen. Salmisen romaani ei tyhjenny yhdellä lukemalla – ja fragmentaarisuutensa ansiosta se on kuin hyllyssä oleva runokokoelma, josta voi lukea nautiskellen pari katkelmaa – ja laittaa sitten takaisin.

 

 

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: