Koska aihe on esillä mediassa monin tavoin, kirjoitan siitä vain hyvin lyhyesti. Tänään tulee kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä.
En ala kertoa ihailustani Janssonin persoonaa kohtaan enkä innostuksestani hänen kuvataiteeseensa. En spekuloi hänen kuvitustöidensä voimakkaan graafisuuden vaikutuksella omiin kuvataideharrastuksiini enkä pohdi hänen sarjakuviensa pehmeän anarkian rakastettavuutta. En ylistä Taikatalven, Muumilaakson marraskuun tai Näkymättömän lapsen lumovoimaa enkä mainosta henkilökuvauksien onnistuneisuutta ja koskettavuutta Kuvanveistäjän tyttäressä, Kesäkirjassa tai romaanissa Reilua peliä. En, en ja en.
En edes kerro sitä, että Vem ska trösta knyttet? on mielestäni ehkä hienoin runomuotoinen suomalainen kuvakirja – kielestä riippumatta, sillä myös Kirsi Kunnaksen suomennoksena se on fantastinen. – En kerro, en.
* * *
Sen sijaan suosittelen katsomaan Elävästä arkistosta lämminhenkisen dokumentin Tove ja meri. Vuonna 1984 kuvattu ohjelma kuvaa Tove Janssonin ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilän yhteiseloa hienolla tavalla. Taivaanrantoja maalailevan Toven ja jämäkästi määrätietoisen Tuulikin välinen dynamiikka antaa katsojalle luvan pieneen hymyynkin.
Puoli tuntia kestävän kokonaisuuden kertojana on pehmeäsoundinen Elina Salo – ja kokonaisuuden kruunaa taustamusiikiksi valittu haikean kaunis Höstvisa (Syyslaulu(, joka on Tove Janssonin itsensä sanoittama. Niin kaunista:
Jag märkte aldrig förut att mörkret är så stort,
går och tänker på allt det där man borde.
Det finns så mycket saker som jag skulle sagt och gjort
och det är så väldigt lite jag gjorde.
Skynda dig älskade, skynda att älska,
dagarna mörknar minut för minut,
tänd våra ljus, det är nära till natten,
snart är den blommande sommaren slut.
Jos elän vanhaksi ja tulen viimein höppänäksi, tämän aion muistaa. Viltin alla keinutuolissani – kun päivät käyvät lyhyemmiksi ja varjot pidemmiksi – minä hyräilen:
En sommar går förbi, den är alltid lika kort,
den är drömmen om det man kunnat vinna.
Ei haittaa vaikka sanat hieman unohtuisivatkin. Erna Tauron sävellys kyllä kannattelee ajatusta, tunnetta.
Ja jotta kyseinen adjektiivi nyt varmasti kokisi inflaation tässä postauksessa, niin käytetään sitä vielä kertaalleen: kauniin kaunis on dokumentissa kohtaus, jossa Tove alkaa spontaanisti tanssia musiikin tahtiin ateljeessaan. Kannattaa katsoa!
Tove ja meri
jäljen ääni 
… minua nauratti tuo alku, en… en.. en.. Ja siten sillä kieltosanalla vahvistaa niitä hyviä asioita, joita Tove Janssoniin liittyy. Muistui mieleen, kun me lapsina veljen kanssa ostettiin taskurahoillamme äidille iso kahvikuppi, jossa oli ruusuja kyljessä jä kullattu testi ÄIDILLE. Ja minä nuorempana en malttanut jo ennen äitienpäivää kertoa: ”Me ostettiin sulle äiti lahja!” Ja kun veli mulkaisi minua pahasti, lisäsin kiireesti: ”Ei me ainakaan kahvikuppia ostettu!”, jolloin veli mukaisi minua vielä pahemmin. : )
Tuli hyvä mieli tästä tekstistäsi myös sen takia, kun tuot esille tuon kauniin Syyslaulun ja mainostit tuota ohjelmaa Elävässä arkistossa. En olisi ehkä muuten tullut sitä katsoneeksi.
Tuosta vanhuuden höppänäisyydestä (joka on vain onneksi sanonta) sanoisin vuorostani kuulleeni, että vanhana ihminen muuttuu lapseksi jälleen. Ja sehän olisi minusta hirmu hienoa. Saada olla lapsi. Päästä irti hyvällä omalla tunnolla aikuisuuden pönäkkyydestä, saada iloita ja riemuita pikkuasioistakin, sillä loppujen lopuksi – siltä minusta tuntuu – juuri niissä piilee elämän hienous: Nähdä kuin uusina asioina nekin asiat, jotka jo kauan ovat olleet olemassa, mutta joita ei ole osannut arvostaa liian jokapäiväisinä.
:) Mainio tarina! Hyvä esimerkki siitä, että kielto usein paljastaa totuuden. Janssonin tuotannon suhteen sanomatta jättäminen tekee saman – ainakin kun puhutaan hänen tunnetuimmista töistään, muumeista ja vaikkapa Kesäkirjasta. Monilla on niistä hyvin henkilökohtaisia kokemuksia – ehkä merkkipäivänä riittää pelkkä muistutus: jokaisen omat mielikuvat tekevät Janssonin töille paremmin kunniaa kuin pitkä blogiteksti.
Vanhuutta sopii arvostaa, pientä positiivista höppänyyttäkin (vakavat muistisairaudet ovat tietysti eri asia, aina traagisia niin henkilölle itselleen kuin lähipiirille). Kaiki eivät pääse vanhuudestaan nauttimaan.
Luin blogiasi pitkästä aikaa – miten se onkin jäänyt – ja tämä kirjoitus todella kosketti ihan kyyneliin saakka. Dokumentin olen joskus nähnyt, se on hieno. Tuntuu, että tuo aika keinutuolissa viltin alla on itselläkin jo kovin lähellä. Kiitos.
Pidin kovasti tuosta dokumentista, sen yllättävästä herkkyydestä ja siitä, kuinka pariskunnan eloa kuvattiin.
Monessa paikassa pitää kovaa kuorta yllään – ei se mikään rooli ole, vaan tuntuu ihan omalta. Mutta välillä, ja jotenkin tuntuu iän karttuessa että yhä useammin, jokin hetki, tilanne, kuva, musiikki, henkilö, myötäeläminen, kokemus liikauttaa ja herkistää. Höstvisan sanoissa on sitä jotakin.
Keinutuoli lähenee …
Vuosi Toven kanssa – kampanjaa hieman vierastan, koska hänen työnsä ovat olleet lapsesta saakka elämässäni, niin kuvataide kuin kirjallisuus, ja myös nämä laulut joiden sanoituksia hän kirjoitti. Kirjoista osan olen lukenut useamman kerran.
Suosittelen vaan kahta tietokirjaa luettavaksi, jotka olet ehkä lukenut, mutteivät ehkä kaikki blogisi lukijat.
Ne ovat kummatkin omalla laillaan hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia. Boel Westin Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä ja Tuula Karjalainen: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta. Karjalaisen teos keskittyy Tove Janssonin kuvataiteilijana, kun taas Westinin teos tarkastelee Tove Janssonin elämää enemmän Muumien kautta.
Olen aikoja sitten nähnyt myös sellaisen dokumentin, joka oli koottu heidän matkoistaan ja Tuulikkki Pietilän kuvaamasta materiaalista, se tuli telkkarista. Olen ihmetellyt, että miksei sitä näytetä uudestaan.
Ja p.s mä tykkään vanhuuden kuvauksina niin Kesäkirjasta kuin Muumilaakson marraskuusta, niissä on kivalla tavalla kuvattu vanhenemista, vanhuutta.
Tuula Karjalaisen kirja on ollut minulla nyt luvussa. Taustoittaa hyvin Tove Janssonin kuvataidetta – innostuin lukemaan käytyäni Ateneumin näyttelyssä. – Westin kirjassa oli muistaakseni jotenkin intiimimpi ote. Mutta saatan sekoittaa johonkin toiseenkin elämäkertaan. Janssonista saattaa olla useampiakin.
Hirlii, nyt ollaan ajan hermolla! Tuo ”Matkalla Toven kanssa” on näköjään tullut juuri äsken televisiosta ja löytyy Areenasta. Tässä linkki:
http://areena.yle.fi/tv/2210825
Hatunnosto tästä.
Minusta yleensä unohdetaan että ”Tove skrev på svenska”.
Olen lukenut tosin vain Pappan och havet ja Sommarboken teokset ruotsiksi, muut käännöksinä. Minua ihmetytti viime Itsenäisyyspäivänä, kun Toven Muumipappaa ja merta luettiin vain suomeksi.
Kiitos! Vaikka ruotsin kielen asemaa kouluopetuksessa ja muuallakin nykyisin paljon kyseenalaistetaan, olemme kuitenkin vielä kaksikielisiä. – Suomeksi Jansson tuskin olisi pystynyt kirjojaan edes kirjoittamaan. Noissa haastatteluissa hän hieman puhuu suomea, mutta kankeasti ja hapuillen.
Taas kerran voi todeta: kyllä olisi suomalainen kulttuuri ohutta ilman suomenruotsalaisten kirjailijoiden, kuvataiteilijoiden, arkkitehtien, säveltäjien, muusikoiden, näyttelijöiden, ohjaajien jne. panosta!
No, juu, Penjami, huomasinkin että se tuli Areenaan.
Mjaah, jos ”ajan hermolla” olo tarkoittaa sitä, että katsoo tv:stä tulevaa ohjelmaa aivan samaan aikaan kuin kaikki muutkin, niin se oli mahdollista joskus muinoin, silloin kun meillä oli vain yksi vastaanotin.TV jossa oli kaksi, korkeintaan kolme kanavaa, eikä lainkaan tallennuslaitteita. Ei ole aikoihin ollut niin. Areenasta voi katsella jo aikoja sitten tulleita ohjelmia. Jos ”ajan hermolla” olo on sitä mitä päivän media (tai some) elää tai mitä siellä eletään, niin myönnän kyllä auliisti etten elä tuon pulssin mukaan.
Jokke huomautti tärkeästä asiasta. Tove Jansson oli suomalainen jonka äidinkieli oli ruotsi. Kääntäjistä ei kukaan sano mitään, että onko niin ettei lukija silloin huomaa edes lukevansa suomenkieltä? Minäkin olen lukenut joitain muumiromaaneja ruotsiksi, kaunista kielenkäyttöä.
Karjalaisen kirjassa oli monta uutta asiaa Janssonin töiden vastaanotosta Suomessa. Eräs niistä oli, että hänen muumikirjansa olivat jo muualla maailmassa saaneet mainetta ennen kuin niitä ryhdyttiin kääntämään suomeksi. Vasta kymmenisen vuotta sen jälkeen kun ensimmäinen kirja ilmestyi täällä meillä ruotsiksi.
Kyllä vain! Suomenruotsalaisuus on kiinteä osa suomalaista kulttuuria, ja sehän olisi kulttuurimme amputointia mikäli siitä leikattaisiin jotain niin oleellista pois.
Kirjoitat dokumentista, jonka katsoin ja sanattomana vain elin hetkiä. Juuri tuo kuvaamasi tanssihetki oli yksi hienoimpia.
Hirliille vastaisin, että on tämä ”Vuosi Toven kanssa” vähän vanhempi juttu kuin tämän vuoden varrelta. Vuonna 2002 julkaistussa kirjassa Toven matkassa monet kulttuurihenkilöt ja Tove Janssonille läheiset ihmiset kertovat muistojaan kirjailijasta ja taiteilijasta. Oma vuoden lukuteemani perustuu tähän kirjaan, joka on ollut omanani siitä saakka. Muumit ovat puolestaan kulkeneet nyt itselläni mukanani parisenkymmentä vuotta. Muumipappa ja meri kuuluu teoksiin, jotka luen aina vain uudestaan.
Juhlavuosi on mielestäni monestakin syystä tärkeä. Harvoin otetaan esimerkiksi näin paljon uusintapainoksia lähes koko kirjailijan tuotannosta, mikä mahdollistaa jälleen uuden lukijakunnan löytävät taitavan kirjoittajan ja taiteilijan töiden pariin. Nämä kestävät aikaa. Ei ole väliä, milloin jonkin asian löytää. Aika on katoavaa ja hetket niitä helmiä, joita lopulta kannamme mukanamme.
Aivan totta kuten sanot, Valkoinen Kirahvi: ”On tämä vähän vanhempi juttu kuin vain tämän vuoden varrelta”.
Niin se juuri on.
Olen lukenut tuon vuonna 2002 julkaistun kirjan (on omassa hyllyssä) ja on todella hieno juttu, että uusintapainoksia tehdään ja niin poispäin. Ei ole todellakaan mitään väliä sillä milloin jonkun asia löytää, ei todellakaan ole. Päinvastoin :)
Kaunis, tunteikas kirjoitus :)
Ohjelma on tallennuksessa, tulen katsomaan sen varmasti moneen kertaan! En tiennytkään, että kaunis Höstvisa (Syyslaulu) on Toven sanoittama! Lauluun liittyy mukavia muistoja ruotsin tunneilta, tuota kuunneltiin siellä usein :)