Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2016

adlerolsenRuotsin pääministeri Olof Palme murhattiin talvella 1986 Tukholmassa. Viime viikolla uutisoitiin poliisin löytäneen murha-aseesta uusia DNA-jälkiä. Läpimurto kohta 30 vuotta kestäneessä tutkinnassa?

(Tuskin.)

Mitä kauemmin aikaa rikoksesta kuluu, sitä epätodennäköisemmin se ratkeaa. Silti mahdollisuus on aina olemassa, mikä tekee vanhoista murhatapauksista kiehtovia. Lisäksi ajallinen etäisyys häivyttää kiinnekohdat omaan todellisuuteen. Vuosikymmeniä sitten tapahtunut julma rikos ei herätä samanlaista luontaista ahdistusta kuin tuore väkivallanteko.

Näiden “klassikkojen” uutisointeja tulee seurattua, vaikka tämän päivän auerit ja aarniot eivät kiinnosta lainkaan. Myös dekkarikirjallisuuden parissa viihdyn parhaiten silloin, kun rikoksen jäljet ovat kylmenneet. Tanskalaisen kirjailijan Jussi Adler-Olsenin Q-osasto-sarja onkin ollut minulle täysosuma, monin tavoin.

En ole mitenkään erityisen vaikuttunut Adler-Olsenin teosten juonenkehittelyistä – rima kuitenkin ylittyy – mutta olen kovin ihastunut tapaan, jolla hän rakentaa dekkariensa sisäisen logiikan, ja siihen, millaisin konstein hän puhaltaa henkeä variaatioonsa tyypillisestä “kyynisen poliisimiehen” hahmosta.

*  *  *

Apulaispoliisikomisario Carl Mørck on työpaikallaan epäsuosittu paitsi hankalan luonteensa myös pahasti pieleen menneen operaation takia. Myös Mørck tuntee syyllisyyttä tapahtuneesta ja on sairauslomalta palattuaan yhteistyökyvytön ja tehoton. Kun Mørckin esimiehelle tarjoutuu mahdollisuus saada erikoismääräraha vanhoja rikosjuttuja tutkivan osaston perustamiseksi, hän lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla: kellarikerrokseen – pois muiden silmistä – sijaitsevan osaston johtoon määrätään Mørck, mutta hänelle ohjataan vain pieni osa uudesta resurssista. Loput käytetään normaalin rikostutkinnan tehostamiseen.

Nerokasta – ei pelkästään esimieheltä vaan myös Adler-Olsenilta:

  1. Päähenkilö Mørck saa melkoiset toimintavapaudet. Hän toimii itsenäisesti kuin yksityisetsivä ja päättää mitkä jutut ottaa selvitettäväkseen. Hänen työtään ei juuri kontrolloida, mutta hänellä on kuitenkin poliisin status ja resurssit käytössään. – Mørckin voi laittaa toimimaan tavoilla, jotka ”normaalissa” poliisiromaanissa eivät olisi mahdollisia.
  2. Määrärahan epäsuhtainen jakautuminen on nerokas veto. Jos ajaudutaan tilanteeseen, jossa kellarikerroksen etsivä tarvitsee materiaalista apua tai tukea, hän voi uskottavasti kiristää esimiestään: kerronko ylemmälle taholle, mihin määrärahat todellisuudessa käytetään?
  3. Kaikkein parasta ovat vanhat rikosjutut, joista Mørck voi valita MIELEISENSÄ! – Vuosikymmenien aikana Tanskassa kertyneet ratkaisemattomat tapaukset … toki sellaisesta määrästä löytyy uskottavammin kaikkea outoa ja hurjaa verrattuna siihen, että komisario ratkoisi juttuja jossain pikkukaupungissa.

Vanhojen rikosjuttujen selvittelyä on tyydyttävää lukea aikana, jolloin teknisen tutkinnan ylivalta on pilannut dekkarikirjallisuuden – televisiosarjoista puhumattakaan. Toki uuden teknologian hyödyntäminen voi johtaa ratkaisuun vuosia sitten umpikujaan ajautuneessa rikostutkinnassa – kuten nyt mahdollisesti Palmen murhassa.

(Epäilen.)

Mutta muitakin vaihtoehtoja on. Joku alkaa puhua: koska ei enää pelkää, koska haluaa tehdä tilit selväksi menneisyyden kanssa, koska kuolema lähestyy. Kenties on tapahtunut uusia rikoksia, jotka johtavat vanhan jäljille. Kenties henkilöillä ja paikoilla, joilla ei aikoinaan vaikuttanut olevan mitään yhteyksiä, on niitä nyt. Kenties – ja hyvin todennäköisestikin – poliisitutkinnassa on tehty jokin ilmeinen virhe. Tai kenties ajan kuluessa on tapahtunut jotain, joka paljastaa motiivin.

Vanhojen rikosten ratkaisemisessa lähestytään klassisen salapoliisiromaanin hienovireisyyttä: palapelidekkaria, jossa kaikki osat ovat jo näkyvissä – palat pitää vain sijoitella oikeaan järjestykseen. Tekninen tutkinta, kuulustelut, todistajanlausunnot, paljon resursseja vievä ovelta ovelle -jalkautuminen, alibien tarkistaminen, epätodennäköistenkin tutkintalinjojen selvittely – kaikki on jo tehty ja arkistoitu.

Tarvitaan vain tuoreet silmät, luova mieli, jotakin uutta tietoa – ja tietysti onnea.

*  *  *

Myös Q-osaston henkilökaartin Adler-Olsen on valikoinut nerokkaasti. Mørckin apulaiseksi määrätään jo heti alussa salaperäinen Assad, jonka taustat ja todellinen henkilöllisyys säilyy arvoituksena sarjan edetessä. Assad on Lähi-idästä kotoisin oleva kulttuurinen sekamelska, joka paitsi ontuvan kielenkäyttönsä myös toimintansa takia luo tarinaan koomisia tilanteita. Hän on myös jotain minkä hän salaa: liian hyvä varjostamaan, liian tehokas avaamaan lukkoja ja liian taitava käyttämään veistä ollakseen sitä mitä hänen papereissaan lukee.

Assadin hahmo tuo juoneen ennalta-arvaamattomuutta – ja toisaalta istuu hyvin rikostutkintaan, joka välillä muistuttaa kovaksikeitettyä dekkaria tai ainakin kulkee laillisuuden hämärällä alueella. Mutta sekin tulee perusteltua vanhojen juttujen ansiosta – tietenkin yhteiskunnassa asemansa vakiinnuttaneita epäiltyjä on mahdoton ajaa ulos puolustuslinnakkeistaan muuta kuin provosoimalla.

Q-osaston kolmas henkilö on Rose. Koska Adler-Olsen on kirjoittamassa pitkää sarjaa – nyt jo kuusiosainen ja jostain luin että 10-osaiseksi kaavailtu – on selvää, että klassinen ”ritari ja hänen aseenkantajansa”-asetelma vakiintuu ja jähmettyy jossain vaiheessa. Mutta siksi on Rose: hän on sekopää ja muuttaa kaiken, luo tai oikeastaan pakottaa tilanteisiin dynamiikkaa.

Ja upeaa tässä kolmikossa on myös se, että missä tahansa muualla kuin Q-osastolla heidän persoonansa ja luovuutensa eivät pääsisi esille positiivisella tavalla: poliisiorganisaation ulkopuolella, toinen toisensa erilaisuuden ja outouden hyväksyen, he kykenevät ratkomaan rikosjuttuja, jotka vaikuttavat tutkinnallisilta umpikujilta.

*  *  *

Minun tuskin on tarpeellista kertoa, että toisin kuin klassisissa arvoitusdekkareissa, Adler-Olsenin teoksissa lukijalle paljastetaan askelmerkit syyllisen luo yleensä jo tarinan alussa. Tietenkin – halutaan kiinnittää huomio siihen, miten rikostutkinta etenee.

Tai niin ainakin välillä ajattelen.

Välillä taas Q-osastosta kertovia dekkareita lukiessani tuntuu siltä, että rikostutkinnan edistymisen seuraaminenkin on melko yhdentekevää. Ikään kuin tärkeintä lukukokemuksessa olisikin jokin aivan muu, esimerkiksi se, miten influenssa valtaa alaa poliisitalon henkilökunnassa ja miten Assadin tai Mørckin nenä vuotaa. Adler-Olsen onnistuukin hienosti siinä, mikä saa lukijat rakastamaan dekkarien lukemista: tarinat eivät ole niinkään yhtä oleellisia kuin tutun poliisin tai tämän apurin maneerien riemastuttava tunnistaminen yhä uudelleen ja uudelleen.

Mutta kuten jo edellä totesin: Q-osaston henkilökemiassa kliseet ja asetelmat eivät pelkästään toistu vaan myös muuttavat luonnettaan.

*  *  *

Tekisi mieli avata vielä erikseen apulaispoliisikomisario Mørckin hahmo: sen karakterisointi on julkean paljaasti näkyvissä, mutta silti kuvaus viehättää ja saa uskomaan henkilöön itseensä. Mutta ehkä jätän mahdolliselle lukijalle ilon tutustua Carl Mørckiin ilman kummempaa ennakko-opastusta. – Gummeruksen suomeksi julkaisemat teokset kannattaa tai oikeastaan pitää lukea järjestyksessä: Vanki on ensimmäinen osa, ja viimeinen suomennettu on Tapaus 64.

Voi olla, että kevään mittaan tilailen itselleni malttamattomana nuo kaksi seuraavaa osaa, jotka on jo käännetty ruotsiksi. Toisaalta voisi pitkästä aikaa yrittää takellella tanskaakin: kiinnostaisi lukea, millä tavalla Assadin kieli nyrjähtelee alkuperäisteoksessa.

 

Mainokset

Read Full Post »

%d bloggers like this: