Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘joulukuun jutut’ Category

Blogihiljaisuus on venähtänyt Jäljen äänessä poikkeuksellisen pitkäksi. Valitettavasti. Syyttää voi lähinnä töitä ja hyviä kirjoja: molemmat ovat vieneet joulukuussa kaiken ylimääräisen ajan. Tänään kuitenkin oli viimeinen koulupäivä. Oppilaat saivat aamulla joulutodistuksensa, ja nyt voi hyvällä omallatunnolla keskittyä muuhun.

Tänään aamulla yläkoulussa pitämäni aamunavaus sopii mainiosti joulukuun talvipäivänseisauksen blogikirjoituksen inspiraatioksi. Aiheena ei ollut joulun sanoma Jeesus-lapsineen eikä musiikkina soinut Katri Helenan Joulumaa (sitä osastoa saa kuulla radiosta lähipäivinä riittämiin) vaan lähestyin joulun aikaa vastakkaisesta näkökulmasta.

Pimeydestä.

On sääli, että aina ei osata hyödyntää ulkona vallitsevaa tummuutta, josta löytyy valtavasti sävyjä sinisestä hämärästä täydelliseen mustuuteen. Väkisin yritetään sysätä pimeä syrjään ja unohtaa se: ymmärrettäväähän tällainen toki on, enkä itsekään kaamosajasta nauti, mutta kun vuodenaika nyt kerran on olemassa, kannattaisi käyttää sen mahdollisuuksia. Pimeys heijastaa alitajuntaa, pelkoja ja vaaran tunnetta, alkukantaisuutta. Tulen keksimisestä saakka ihmiskunta onkin pyristellyt pois pimeydestä. Niinpä pimeä on tavallaan myös teknologian, muovikulttuurin, kulutuksen ja tuhlailevan energiatalouden vastavoima, joka väijyy nurkkien hämärässä ja kuusen juurella.

Se on myös mysteerien, selittämättömän ja yliluonnollisen valtakuntaa, josta pääsee helposti osalliseksi. Pitää vain sammuttaa valot. Ja tietysti televisio. Oikean tunnelman saavuttamiseksi tarvitsee lisäksi häilyvää valoa antavan kynttilän, joka luo kiehtovia varjoja ja sumearajaisen, pimeän nieluun katoavan valokehän. Sitten antaa vain mielikuvitukselleen tilaa.

_ _ _ _ _ _

Oppia voisi ottaa viktoriaanisen ajan Englannista, jossa eräs kiinnostava jouluperinne oli kummitusjuttujen kertominen jouluaattoiltana. Tapa on jossain määrin voimissaan kaiketi edelleenkin, vaikka ikävä kyllä audiovisuaalinen kulttuuri on tuhonnut suuren osan suullisesta kertomaperinteestä. Ei nykyisin perheissä kerrota tarinoita, Englannissakaan. Taakkatulen korvaa televisio.

Mutta  vanhaan hyvään aikaan oli toisin. Jerome K. Jerome toteaa joulukertomusaiheisessa tarinakokoelmassaan (joka sisältää paitsi kummitusjuttuja myös pohdintaa perinteestä) Told After Supper (1891), että missä tahansa jouluaattoiltaa kokoontuu viettämään muutama englannin kielen taitaja, siellä kerrotaan karmaisevia juttuja kummituksista. Hänen mukaansa joulussa on erityistä tunnelmaa, joka vetää puoleensa aaveita samalla tavalla kuin kesäsade sammakoita.

1800-luvulla monet kirjailijat kirjoittivatkin jouluaattoiltaa varten kertomuksia, joita julkaistiin mm. lehtien jouluekstroina. Jouluaaton tarinatuokioista on myös esimerkkejä kirjallisuudessa. Hyvin tunnettu on mm. Henry Jamesin Ruuvikierre (1898), jossa kummitustarina kerrotaan juuri tällaiselle yhteen kokoontuneelle ystäväjoukolle. Hieman uudemmasta kirjallisuudesta voisi mainita Susan Hillin upean kauhuromaanin Woman in Black (1983), jonka alussa vietetään jouluiltaa takkatulen ja tarinoiden äärellä. Kertoja suhtautuu halveksuen illan kummitusjuttuihin, jotka ovat pelkkiä satuja. Hänellä on mielipiteeseensä syynsä. Kun romaanin kertojaa pyydetään vuorostaan tarinoimaan jokin hyytävä kertomus, hän vaikenee. Sillä hänellä on tarina, mutta se on liian hurja kerrottavaksi perheelle. Varsinkin kun se on tosi.

Susan Hillin romaanissa kummitusjuttua ei kerrotakaan seurueelle, mutta parinkymmenen vuoden takaiset tapahtumat vyöryvät kertojan mieleen eivätkä jätä rauhaan, joten hän alkaa kirjoittaa tarinaansa ja kertoa kohtaamisestaan mustapukuisen naisen kanssa. En kuitenkaan ala referoida Hillin romaanin juonta tässä, sillä ilman loppuratkaisuja sitä on turha ruotia ja loppuratkaisun paljastaminen taas veisi pohjan vaikuttavuudelta. Ensi vuoden puolella kirjasta on tulossa elokuva, joten voihan olla, että silloin kirjasta saadaan suomennoskin.

_ _ _ _ _

Jouluinen kummitustarinaperinne on lumoava, mutta ainakin minun kohdallani heikosti toteutettavissa. Oma perhe ei välttämättä innostu hyytävistä kertomuksista. Muutenkin kummitusjutun kertominen on vaikea laji: sopivan goottitunnelman luominen on monen asian summa. Itse tarina kuitenkin on tärkein, ja periaatteessa helposti voisi hyödyntää jotakin valmista, vaikkapa tuollaista vanhaa englantilaista tarinaa. Muokkaamalla ja versioimalla (ja hieman harjoittelemalla …) saisi ehkä synnytettyä uusvanhan, omaäänisen jutun.

Periaatteessa ei hullumpi idea vaikkapa jonkinlaiseksi pienen porukan pikkujoulunvietoksi, jossa kummitustarinat olisivat illan keskeinen anti. Tai vaihtoehtoisesti täytyy alkaa pehmittää sukulaisia ensin hieman kevyemmillä tarinoilla – ja vasta parin joulun ”siedätyshoidon” jälkeen sitten niitä hyytävämpiä kertomuksia.

Mainokset

Read Full Post »

                                   Törmälinnassa, Pohjoisnavalla, jouluna 1943

Rakas Priscilla

Oikein hauskaa joulua! Sinä varmaan ripustat sukkasi vielä kerran. Toivottavasti, sillä sinulle on vielä joitakin pikku lahjoja. Tämän jälkeen sanon: ”Hyvästi”, tai ”Näkemiin”, sillä en minä unohda sinua. Me säilytämme aina vanhojen ystäviemme numerot ja kirjeet myös, jos vaikka voisimme ottaa ne esiin kun heillä on oma perhe ja omia lapsia.

Näin alkaa J. R. R. Tolkienin Priscilla-tyttären saama kirje joulupukilta (Kirjeitä joulupukilta, suom. Kersti Juva, 2004, WSOY). Pukki on herra Tolkien itse, joka aloitti Joulupukin kirjeiden lähettelyn esikoisensa Johnin ollessa kolmevuotias. – Vuosien varrella jokainen perheen neljästä lapsesta kasvoi jossakin vaiheessa niin isoksi, että Joulupukin lähettämien kirjeiden autenttisuutta ei ole enää kannattanut yrittää todistella. Mutta silloinkin salaisuus onnistuttiin varjelemaan nuoremmilta sisaruksilta, ja legenda jatkoi elämäänsä.

Jouluna 1943 nuorin lapsista, Priscilla, on jo 14-vuotias. Joulupukin on aika jättää hyvästit: perheen joulun odotusta rikastuttanut pitkä traditio päättyy. – Joulupukin viimeinen kirje on tavallaan hyvin surullinen, rivien välistä voi lukea paljon. Juuri joulun aikaan lapsuuden loppuminen konkretisoituu: eron huomaavat vanhemmat, joille jää osakseen surutyö – nuorihan puskee innolla päin tulevaisuutta. Omalla kohdallani tätä on tullut mietittyä viime aikoina, sillä vanhempi poika (15v) ehti kasvaa jokunen vuosi sitten liian isoksi jouluisiin mielikuvitusleikkeihin. Se oli omalla tavallaan haikeata – ja kuinka riemastunut olenkaan ollut tänä jouluna, kun nuorempi on hieman alle kolmevuotiaana tonttumieli parhaassa iässä!

Vaikka kyllä tonttuilla voi vanhempanakin, siitä Kirjeitä Joulupukilta on vakuuttava todiste. Erityisen ihailtavaa on tonttumieli Tolkienin paneutuminen Joulupukin rooliinsa. Kirjeet eivät jää pelkiksi Merry Christmas -toivotuksiksi, vaan Tolkien kehittää vuosien aikana kokonaisen Pohjoisnavalle sijoittuvan pienoismaailman henkilöineen: on ystävällinen mutta kömpelyydellään kaikenlaista harmia aiheuttava jääkarhu, Joulupukin puutarhurina toimiva Lumiukko, sihteeri-haltia Ilbereth, tonttuja, hiisiä jne. – Kirjekokoelman tekee kiinnostavaksi myös Tolkienin piirustukset, joita hän liitti viesteihinsä. Niissä hän usein havainnollisti kirjeissä kerrottuja tapahtumia ja erikoisia sattumuksia. Esimerkki vuoden 1925 joululta. Sekä piirros että kuva selittävät onnettomuutta, jonka takia kaikkia lahjatoiveita ei välttämättä ole pystytty toteuttamaan:

Kaikki tapahtui näin: eräänä tuulisena päivänä viime marraskuussa piippolakki lensi päästäni Pohjoisnavan akselinnokkaan. Vaikka minä kielsin, Pohjoisnapakontio halusi kiivetä akseliin ja tuoda sen alas – ja toi myös. Akseli meni keskeltä poikki ja putosi talon katolle, ja Pohjoisnapakontio putosi akselin tekemästä aukosta lakki kuonolla suoraan ruokasaliin, ja kaikki lumi putosi katolta sisään ja suli niin että takat sammuivat ja vettä valui kellariin, jossa minä olin kokoamassa tämän vuoden lahjoja, ja Pohjoisnapakontiolta meni jalka poikki.

Mutta palataan vielä siihen kokoelman koskettavimpaan kirjeeseen, viimeiseen. On liikuttavaa, kun vuosien varrella koko perheelle tutuksi tullut kuvitteellinen jääkarhu kyselee Priscillalta tämän vanhasta pehmoeläimestä:

Napakontio – joka on liian ”rätti” kirjoittaakseen itse (niin se väittää)

Niin olenki ihan totta

lähettää sinulle terveisiä ja halauksen! Se sanoo: kysy onko sillä vielä karhu, jonka nimi on Billy tai jotakin sinnepäin, vai onko se kulunut puhki?

Kun lapsuus loppuu, mielikuvitusmaailma irrotetaan reaalitodellisuudesta ja etäännytetään jonnekin taustalle. Mielikuvitusystävä Napakontiolle ei enää kirjoiteta, lapsuuden rakkain pehmoeläin (joka on luultavasti saanut osakseen enemmän hellyyttä kuin pitkässäkään parisuhteessa on edes jaossa) joutaa kaappiin, kenties roskiin.

Read Full Post »

Suomalaisen kirjallisuuden seuran Vanhat merkkipäivät (toim. Jouko Hautala, SKS, 7. painos, 2000) sisältää merkkipäiviin ja nimipäiviin liittyvää perimätietoa ajalta, jolloin kansanuskomuksilla vielä oli merkitystä. Joulun ajan jutuista mielenkiintoisia ovat esimerkiksi tarinat vainajien joulukirkosta. Kirjaan on valittu kertomus, jossa Vanajan kirkossa vainajat pitivät jouluyönä omaa jumalanpalvelustaan:

Kun Palaneen Eeva, joka asui Koskensillan läheisyydessä Luolajan takamailla, aikoi eräänä jouluaamuna lähteä Vanajan kirkkoon, hän joutui sinne jo puoliyöstä. Siitä huolimatta kirkko oli täynnä väkeä ja jumalanpalvelus käynnissä. Eevakin istuutui erääseen penkkiin, mutta ennen pitkää häntä alkoi ihmetyttää outo seurakunta, jossa hän oli näkevinään henkilöitä, joiden piti olla kuolleita. Pappikin saarnastuolissa oli edesmennyt kirkkoherra. Mutta sitten nämä oudot ihmiset kävivät levottomiksi ja alkoivat nousta paikoiltaan ja liikehtiä Eevaa kohti. Silloin hän kauhistuneena pakeni, mutta kirkonväki ennätti saada käsiinsä hänen silkkinsä, joka löydettiin aamulla eräästä penkistä pahoin revittynä.

 Vastaavanlainen tarina on tallennettu myös Ylihärmässä:

Isonkyrön vanhassa kirkossa ovat vainajat jouluyönä. Eräs vaimo näki sieltä yöllä tulen, luuli, että ollaan kirkossa jo, ja meni sinne. Kaksi tytärtä, jotka olivat siltä vaimolta kuolleet, tuli viereen istumaan, ja he neuvoivat äitiänsä, että pitää panna hartioillensa mekko irti ja hypätä yli kynnyksen kun pois menee ja pudottaa mekko siihen. Oli nypitty mekkoa, ja siihen oli vaimo sen pudottanut.

Vielä 1700-luvulla oli tapana haudata vainajia kirkon lattian alle, joten kirkko oli vainajien koti. Pelkkä ajatuskin astumisesta yksin kirkon ovesta sisään jouluyön pimeydessä herättää epämiellyttäviä tuntemuksia – jopa taikauskolle virnuilevassa rationalistissa. Molemmissa tarinoissa naiset pelastuvat täpärästi. Tulee mieleen, että naiset eivät ole joutuneet sattumalta kirkkoon, vaan heidät on houkuteltu sinne jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Tarinan kuulija voi mielessään kuvitella, miten ja millaisen ehtoollisen vainajat mielellään nauttisivat jouluyönä.

– – – – –

Tarinaa vainajien joulukirkosta selvittelee Kaarina Kosken netistäkin löytyvä artikkeli Narratiivisuus uskomusperinteessä (Elore 1/2007, folkloristiikan ja perinteentutkimuksen aikakauslehti). Artikkeli keskittyy tutkimaan uskottavuuden ja epäuskottavuuden välistä rajankäyntiä ja erityisesti kerronnallisuutta, jolla kansantarina muokataan uskottavammaksi. Jonkinlaisena artikkelin sivutuotteena paljastuu kansantarinassa piilevä uskontohistoriallinen syvyys.

Tarinat vainajien jumalanpalveluksesta juhlayönä eivät ole pelkästään suomalaisten kansallista omaisuutta. Kaarina Koski kirjoittaa, että kertomuksia vainajien jumalanpalveluksista juhlaöinä tunnetaan laajalti Euroopassa. Alkuperäisen katolisen legendan mukaan öistä messua ovat viettäneet pyhimykset ja enkelit, mutta tarina on muotoutunut kauhukertomukseksi. Tälle muutokselle ja tarinan leviämiselle Pohjois-Eurooppaan löytyy selitys luterilaisuudesta:

”Vainajien jumalanpalvelus juhlayönä kirkossa” -tarinaa voi tulkita elävien ja kuolleiden välisen suhteen näkökulmasta. Tarinan sanoma on yksiselitteinen: elävän ei kuulu olla kuolleiden joukossa eikä häiritä kuolleiden toimia, sillä muuten nämä tappavat. Suomessa tarina on yleistynyt uskonpuhdistuksen jälkeen (Juvani 1953, 23), kun kirkon kanta elävien ja kuolleiden välisistä suhteista oli muuttunut. Luterilainen kirkko kiisti omaisten mahdollisuuden vaikuttaa poisnukkuneiden tuonpuoleiseen asemaan rukousten ja messujen avulla. Jokaisen tuli huolehtia sielunsa autuudesta itse ja elinaikanaan. Myös kiirastuli ja vainajan mahdollisuus palata sieltä maan päälle sovittamaan tekojaan kiistettiin. Vainajiksi luullut näyt oli tulkittava demoneiksi. Pakanallisesta vainajakultista juontuva elävien ja kuolleiden välinen vuorovaikutus pyrittiin murtamaan lopullisesti. Nimenomaan kristillisen kulttuurin on arveltu levittäneen näitä tarinoita, joissa vainajat ovat demonisoituja kristityn ihmisen vihollisia. (Sarmela 1994, 150–160; Simonsuuri 1963, 479.)

Valitettavasti uskontohistoriallisen kontekstin esittäminen on artikkelissa vain sivupolku. Jää mietityttämään, löytyykö Itä-Suomen ortodoksiselta alueelta mitään vastaavaa. Luultavasti ei ainakaan vainajien esittämistä näin demonisesti, sillä ortodoksisessa kirkossa suhde vainajiin on opillisesti tärkeä: vainajia muistellaan paljon ja useissa eri tilanteissa, ja yhteys koetaan konkreettisena, rakkaudellisena. Kosken artikkelin aineistokin on pääosin Länsi-Suomesta, tosin yksi kertomus on Räisälästä. Toki ortodokseilla on kummitustarinansa siinä missä muillakin, mutta onko uskomuksia vainajien joulukirkosta?

– – – – –

Kosken artikkelin mukaan tarina vainajien joulukirkosta noudattelee yleistä kaavaa. Kirkkoon joutuu yleensä nainen, joka on erehtynyt ajasta ja lähtenyt joulukirkkoon liian varhain. Vaihtoehtoisesti hän on huomannut kirkossa valot ja luullut aamujumalanpalveluksen jo alkaneen. Kirkossa hänelle paljastuu, että väki koostuukin vainajista. Usein tässä vaiheessa joku kuollut tuttu tai läheinen tulee neuvomaan, miten kirkosta pääsee ehjin nahoin pois: täytyy heittää yltään vaatekappale ja hypätä tasajalkaa ovesta ulos. Näin väärään jumalanpalvelukseen erehtynyt pelastuu. Ei tietenkään aina. Hyvälle ihmiselle löytyy auttajia vainajienkin joukosta, mutta jos on toiminut väärin tai kohdellut kaltoin jotakin vainajaa tämän vielä eläessä, saattaa tämä estää pääsyn ulos kirkosta. Vaatekappaleella on tarinoissa tärkeä ”todistusarvo”: kun ihmiset aamulla saapuvat joulukirkkoon, löytyy paenneen naisen hartiahuivi tms. kirkosta rikki revittynä.

Kuten monissa tämäntapaisissa kauhukertomuksissa, kuulijan epäluulo ja kriittisyys eivät kohdistu niinkään itse yliluonnolliseen tapahtumaan vaan muihin tarinan uskottavuuteen liittyviin piirteisiin. Eli, miksi ihmeessä kukaan olisi niin hölmö, että menisi joulukirkkoon jo edellisenä yönä? – Yleisin perustelu on Kosken mukaan yksinkertainen: kirkkoon lähtijällä ei ole kelloa. Toki lisäperusteitakin tarinoissa esitetään:

Kellon puuttumista ei aina koeta riittäväksi perusteeksi, sillä ajan voisi arvioida tähdistä tai odottaa kukon kiekumista. Johdannossa voidaan kertoa näidenkin arviotapojen epäonnistuminen: taivas onkin jouluyönä pilvessä tai kukko hihkuu pitkin yötä. Kyseessä voivat olla myös pitkämatkalaiset, joiden on joka tapauksessa täytynyt lähteä kirkkomatkalle käymättä yöunille lainkaan ja joiden arvio matka-ajasta on pettänyt.

Tuntuu oudolta 2000-luvun näkökulmasta, mutta entisaikaan ajan määrittäminen ei aina ollut vaivatonta. Koska joulukirkkoon mentiin todella varhain – jouluaamun jumalanpalvelus alkoi jo kuudelta – arviointivirheitä ja unenpöpperöisenä tehtyjä erehdyksiä varmasti sattui.

Kotimaisesta kirjallisuudessa on paljon kuvauksia jouluaamun jumalanpalveluksesta, mutta vainajien joulukirkosta en löytänyt kuin yhden esimerkin: Maila Talvion novellin Vainajien joulukirkko . Siinä liian varhaiselle kirkkomatkalle on useitakin syitä. Päähenkilö, Puljerin Harto, on ”kuusen juurella keittämässä jouluviinoja” pari päivää ennen aattoa, kun hän tulee ajatelleeksi joulukirkkoa. Harto ei ole mikään kunnon kristitty, päinvastoin, ja edellisen kerran hän on käynyt kirkossa nuorena. Hän päättää mennä joulujumalanpalvelukseen ihan vaan aiheuttaakseen hämmennystä.

Harton viinankeitto jo sinällään selittää ajassa erehtymistä asiaa: alkoholin nautiskelun takia ajatus ja ajantaju eivät ole terävimmillään. Lisävakuuksiksi todetaan, että kukko on kuollut – ei siis ole luvassa aamuista kiekumista. Harto asuu korvessa, kaukana kirkonkylästä, joten luultavasti hänen olisi joka tapauksessa käytävä matkaan ennen kukon herätystä. Keskellä joulupäivän vastaista yötä herätessään hän ei tiedä, paljonko kello on. Hän kuitenkin päättelee, että on aika lähteä, koska hän tuntee nukkuneensa jo riittävästi.

Harton lähestyessä kirkkoa tuodaan novellissa esille tyypilliset kauhukertomusten enteet, jotka ovat – kauhukertomusten konventioille tyypilliseen tapaan – lukijalle täysin selviä viitteitä tulevasta mutta jotka päähenkilö sivuuttaa tai tulkitsee väärin. Siis väärin kauhukertomuksen lukemistilanteesta katsottuna, mutta tietysti aivan järkevällä tavalla omassa reaalitodellisuudessaan, jossa yliluonnollinen selitys ei tietysti tule päähenkilölle mieleenkään:

     Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu niin kuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa.
     Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen matkaa ylös seinää, niin kuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo. Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä, mistä ennen on tottunut kulkemaan.

Yön pimeydessä loistaa oudosti valaistu kirkko, tavallisesta poiketen ei hevosia kirkonmäellä jumalanpalveluksen alkaessa, kirkko täynnä väkeä mutta ei yhtään jalanjälkeä – tässä vaiheessa kauhuviihteen harrastaja kääntäisi tammansa ympäri ja ratsastaisi niin kovaa kuin pääsisi takaisin kotiin. Valitettavasti Puljerin Harto ei ole lukumiehiä, joten hänelle tilanne valkenee vasta, kun hän on ehtinyt istua kirkonpenkissä jo hyvän tovin – äitivainaansa vieressä, kuolleen papin pitäessä messua.

– – – – –

Maila Talvion novelli Vainajien joulukirkko (Kootut teokset – osa 7, WSOY, 1951) on niin erikoinen teksti, että minun on luultavasti tarkistettava kantaani Talvion suhteen. Olen nimittäin jostakin (varmaankin suomalaisen kirjallisuuden ukkovaltaisesti pöhöttyneen kaanonin julkean vaikutuksen alaisena) omaksunut ajatuksen, että Talvion tekstit ovat kiinnostavia lähinnä vain kulttuurihistoriallisesti.  

Henkilökuva Puljerin Hartosta (lieneekö piikki hartolalaisille miehille: Talvio itsekin oli hartolalainen) on monisyinen: takaumien ja Harton mietteiden perusteella piirtyy epämääräisen avoimeksi jäävä kuva syrjäytyneestä metsien miehestä, joka on istunut vankilassa tapettuaan miehen. Tähän realistisen perinteen kuvaelmaan luodaan kuitenkin melkoinen syrjähyppy yliluonnollisella kauhukertomuksella vainajien joulukirkosta. Eikä siinä vielä kaikki: kun Harto palaa kotiinsa, ajaa hän perheensä (avovaimo ja kolme lasta) pois luotaan puukolla uhaten, ja vielä joulupäivän aamuna. Hartoa huomattavasti nuorempi avovaimo ei ensin halua lähteä kotoaan, mutta luopuu mykistyneenä vastarinnastaan, kun Harto paljastaa kauhistuttavan salaisuuden: ”Minä olen sinun isäsi, joko tottelet?”

Pakko myöntää, että kyllä ainakin tästä novellista löytyy särmää.

Read Full Post »

     – Rikokset, sanoi eversti Johnson, eivät johdu ärtyisyydestä.
     – Oletteko aivan varma siitä? Mutta tarkastakaamme asiaa toisesta näkökulmasta. Joulu on hyväntahdon aikaa. Vanhat riidat haudataan toistaiseksi, ihmiset jotka ovat olleet erimielisiä yrittävät tulla yksimielisiksi jälleen, vaikkapa lyhyeksikin aikaa.
     Johnson nyökkäsi.
     – Sotakirveet haudataan, niin.
     Poirot jatkoi:
     – Ja perheet jotka ovat eläneet omissa oloissaan vuoden läpeensä, kokoontuvat mielellään jouluna yhteen, eikö niin? Mutta onhan selvää, rakas ystävä, että siitä seuraa lukuisia jännitystiloja. Ihmiset jotka eivät todella tunne hyvää tahtoa toisiaan kohtaan hillitsevät itsensä luonnottomasti, jotta näyttäisi siltä kuin he tuntisivat. Joulu tuo mukanaan paljon tekopyhyyttä ja teeskentelyä – pour le bon motif c’est entendu – mutta kuitenkin teeskentelyä.

Pieni belgialainen mestarisalapoliisi komeine viiksineen on oikeassa, taas kerran. Joulu on paitsi rakkauden niin myös teeskentelyn juhla. Ja joulunakin murhataan ihmisiä, kuten tässä jouludekkareiden klassikossa, Agatha Christien romaanissa Simeon Leen testamentti (suom. Helena Luho, 1991, WSOY). – Vuonna 1938 ilmestyneen dekkarin englanninkielinen nimi on Hercule Poirot’s Christmas. Jostakin syystä suomennokseen on valittu nimi, joka häivyttää tuon jouluisuuden. Ehkä syynä on ollut julkaisuajankohta (en tosin tiedä mihin vuodenaikaan suomennos on julkaistu, mutta jos esimerkiksi keväällä, niin valinta on ymmärrettävä).

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aatonaatosta viattomien lasten päivään. Kohtaus, jossa Middleshiren poliisimestari Johnson ja hänen vieraansa Hercule Poirot keskustelevat takan ääressä joulun vaikutuksesta ihmisiin ja heidän tekoihinsa, tapahtuu jouluaattona. Johnson uskoo, että joulu saa ihmiset hyväntahtoisiksi eikä henkirikoksia tapahdu – Poirot taas perustelee vakuuttavasti päinvastaista. Ei voi olla ajattelematta, että fiktiivisen salapoliisihahmonsa kautta Agatha Christie piikittelee idealisoitua käsitystä englantilaisen joulun perheidyllistä. Ja valitettavasti Poirot’n psykologinen silmä on terävä, hänen puheensa on yhtä ajankohtaista nyt kuin 30-luvullakin:

     – Ei, minä en sanoisi juuri niin, sanoi Johnson epävarmasti.
     – Aivan, te ette sanokaan niin. Mutta minä sanon. Haluan väittää, että nuo olosuhteet – tuo paine, sekä henkinen että fyysillinen – voivat helposti johtaa siihen että pienistä erimielisyyksistä, suhteellisen viattomista vastakohdista äkkiä kehittyy hyvin vakava ärsytys. Kun ihmiset ovat olevinaan rakastettavampia, sovinnollisempia ja ylevämielisempiä kuin he todellisuudessa ovat, päätyy tämä ennemmin tai myöhemmin siihen, että he menettävät malttinsa ja käyvät epämiellyttävämmiksi, häikäilemättömämmiksi, niin kerta kaikkiaan kehnommiksi kuin todella ovat. Jos he patoavat luonnollisten vaikuttimien virran, murtuu pato ennemmin tai myöhemmin, ja silloin tapahtuu onnettomuus.

Suomalaisessa joulussa tätä ”vakavaa ärsytystä” stimuloi runsas alkoholin nautiskelu. Valkoinen joulu muuttuukin metaforaksi sille, kun lumihanki kutsuu perhettä pakkaseen. Raadollisen rumasta änkyröinnistä ei kuitenkaan ole aiheeksi klassiseen dekkariin (suomalaisiin ja ruotsalaisiin poliisiromaaneihin kylläkin). Agatha Christien joulumurha tapahtuu mukavan yläluokkaisessa talossa – kun Johnsonin ja Poirot’n keskustelu katkeaa puhelinsoittoon, herrat lähtevät paikkakunnan vaikuttajan, timanteilla rikastuneen miljonäärin Simeon Leen taloon. Simeon Lee on murhattu.

Asetelma on hyvin tyypillinen Agatha Christien romaaneissa: järjestetään tapaaminen, jossa pitkästä aikaa sukulaiset näkevät toisensa. Henkilöiden väliset vanhat jännitteet ryöppyävät vähitellen pintaan, ja paljastuu joukko vaiettuja salaisuuksia. Kun murhaa aletaan selvitellä, motiivi löytyy useammallekin paikalla olleista, ellei jopa kaikille. – Olen joskus yrittänyt sukujuhlissa (syntymäpäivillä, sukukokouksissa) ajatella kuin neiti Marple tai Hercule Poirot, jotka tuntuvat koko ajan rekisteröivän heikkoja signaaleja eripurasta, kostonhimosta, mustasukkaisuudesta, pettymyksistä jne. Jos illan isäntä tai emäntä murhattaisiin, kenellä vieraista olisi jonkinlainen motiivi tekoon? (Ajatusleikki kannattaa pitää omana tietonaan, sillä murhalla spekulointi voi laskea tunnelmaa tai ainakin herättää paheksuvia katseita.)

Joko sukulaiseni ovat liian kilttejä (epäilen) tai liian tylsiä tavanomaisuudessaan (luulen niin), sillä pohdintani ovat osoittautuneet hedelmättömiksi. Murhaajaehdokkaita on kovin vaikea keksiä, enkä mitenkään voi kuvitella Hercule Poirot’n loppukohtausta, jossa hän kokoaa vieraat yhteen ja yksi toisensa jälkeen osoittaa jokaisen mahdolliseksi murhaajaksi. Mahdollinen selitys voisi olla myös se, että ehkä en vain tunne sukulaisiani tarpeeksi hyvin. Tässä Hercule Poirot’lla ja neiti Marplella on etu puolellaan: perheen ja suvun ulkopuolisille ihmisille saatetaan vihjaista asioista, joista ei vahingossakaan puhuttaisi omalle sukulaiselle.  

– – – – –

Vaikka Simeon Leen testamentti on jouludekkari, kuvataan siinä joulunviettoa kovin vähän – ymmärrettävistä syistä. Tämä on pettymys erityisesti nuorelle espanjattarelle, neiti Pilarille, joka on saapunut englantilaisten sukulaistensa luokse sisällissodan repimästä kotimaastaan.

     Pilar sanoi:
     – Oikeastaan luulin, että saisin tänä jouluna hymyillä oikein paljon! Olen kirjoista lukenut, että englantilaiset jouluna tekevät kaikenlaista hauskaa, syövät paahdettuja rusinoita ja luumuvanukasta, jossa on kynttilä, ja leikkivät joululeikkejä.
     Stephen sanoi:
     – Mutta silloin on edellytettävä, ettei jouluun liity murhaa tai muuta sellaista. Tulkaapa tänne hetkiseksi. Lydia näytti minulle eilen jotakin.
     Hän veti Pilarin mukaansa erääseen pieneen komeroon.
     –  Katsokaa, Pilar, tänne Lydia on kätkenyt kaikki jouluherkut! Rasia rasian päällä, keksejä, hillottuja hedelmiä, appelsiineja, taateleita, pähkinöitä – .
     – Ja katsokaa, huudahti Pilar taputtaen käsiään. – Katsokaa kaikkia noita kulta- ja hopeapalloja.
     – Nuo ripustetaan puuhun samoin kuin palvelijoiden lahjat. Ja tuossa on pieniä kiiltopaperikoristeisia lumiukkoja, ne olisi pantu joulupöytään. Ja täällä on kaikenvärisiä ilmapalloja, jotka voi puhaltaa täyteen.

Kun murha tapahtuu, jätetään talo koristelematta, laulut laulamatta ja joulupöytäkin on hieman normaalia vaatimattomampi. Joulun luonne muuttuu, tosin on siinä jotain hyvääkin, vaikka tuon hyvän hinta on julma. Ilman murhaa suvun sisäinen teeskentely ja kyräily jatkuisivat, mutta nyt salat tulevat julki. Vaikka ilma ei tällä keinolla välttämättä puhdistu, jatkossa sukulaisten välinen peli pelataan avoimemmin kortein.

En kerro Hercule Poirot’n joulusta enempää, sillä juonipaljastukset ja jopa henkilökuvaukset pilaisivat tämän dekkarin lukemisen mielekkyyden. Agatha Christien romaani on mainion kevyttä joululukemista, sopii lanttulooran ja muiden perinneruokien sulatteluun – joko takkatulen räiskyessä tai sitten Hercule Poirot’lle mieluisampaan tapaan:

     Eversti Johnsonin täytyi saada purkaa tunteitaan. Hän potkaisi halkoa. Sitten hän sanoi:
     – Olen aina sanonut niin – mikään ei lämmitä niin kuin koivu!
     Hercule Poirot, piinallisen tietoisena niskassaan tuntuvasta vedosta, ajatteli itsekseen:
     – Pour moi, keskuslämmitys …

Read Full Post »

Nora ja joulukuusi

Eteisen kello soi; hiukan sen jälkeen ovi kuuluu avautuvan, Nora tulee hyvillä mielin hyräillen huoneeseen. Hänellä on yllään päällystakki ja käsissään koko joukko kääröjä, jotka hän laskee oikealla olevalle pöydälle. Hän jättää eteisen oven auki jälkeensä, ja sieltä näkyy kaupunginpalvelija, joka kantaa joulukuusta ja koria. Hän ojentaa ne sisäkölle, joka on oven avannut.

     Nora: Piilota joulukuusi tarkasti, Helene. Lapset eivät millään saa nähdä sitä ennen kuin illalla koristeltuna. (Kaupunginpalvelijalle, ottaen kukkaronsa): Kuinka paljon?
     Kaupunginpalvelija: Viisikymmentä äyriä.
     Nora: Tuossa on kruunu. Ei, pitäkää vain kaikki.
(Kaupunginpalvelija kiittää ja poistuu, Nora sulkee oven. Hän hyräilee yhä tyytyväisenä riisuessaan päällysvaatteitaan.)

Kirjallisuuden joulukuusiaiheista yksi hienoimmista löytyy Henrik Ibsenin näytelmästä Nukkekoti (ilm. 1879, Et dukkehjem, suom. Eino Palola, WSOY, 1981). Näytelmän alussa ulko-ovesta sisään astuu jouluaattona ostoksilla ollut Nora yhdessä joulukuusen kanssa. Rinnastuksen symboliikka on röyhkeän ilmeinen, osoitteleva: vaikka Nora on tehnyt uhrauksia miehensä ja perheensä hyvinvoinnin eteen, silti hänen aviomiehensä Torvald Helmer (Nora puhuttelee häntä etunimellä, muuten kutsutaan näytelmässä Helmeriksi) suhtautuu häneen ikään kuin pelkkänä koristeena. Koska näytelmän kolmessa näytöksessä tapahtumapaikka on koko ajan sama, perheen olohuone, on mielenkiintoista seurata, kuinka rinnastus näytelmän kuluessa kehittyy.

Aluksi joulukuusi piilotetaan. Koristeina on nähtävästi makeisia ja muita herkkuja, jopa pieniä lahjojakin. Vaikka joulukuusi koristellaan etupäässä lapsia varten, on sillä toinenkin tehtävä: joulukuusi pitää kulisseja yllä, ja kauniisti koristeluna se luo mielikuvaa perheen onnesta ja rakkaudesta. – Totuus on kuitenkin toisenlainen. Nora on viime vuodet piilotellut salaisuutta: miehensä vakavan sairauden takia hän tämän tietämättä lainasi suuren summan rahaa, vieläpä väärentämällä takaajan (isänsä) nimikirjoituksen. Laina oli tarpeen ja mahdollisti oleilun ulkomailla, lämpimämmässä ilmanalassa, minkä ansiosta Helmer parani. Helmer ei kuitenkaan olisi ikinä lainaa hyväksynyt, ja niinpä Nora on joutunut hoitamaan takaisinmaksun yksin, vähäisillä tuloillaan ja menoja pienentämällä.

Tänä jouluna tulevaisuus näyttää toiveikkaammalta, sillä Helmer on saanut ylennyksen pankissa, jossa hän on töissä, ja luvassa on roima palkankorotus. – Mutta sitten Helmeriltä salatun lainan välittäjä (joka työskentelee Helmerin alaisuudessa ja jonka Helmer aikoo erottaa) Krogstad tulee kiristämään Noraa ja uhkaa paljastaa lainan sekä siihen liittyvän lainrikkomuksen, jos Nora ei puhu hänen työpaikkansa säilymisen puolesta Helmerille. Päästessään aloittamaan kuusen koristelun Nora on järkyttynyt. Hän kuitenkin sulkee ikävät ajatukset mielestään ja syventyy joulukuuseen:

     Sisäkkö (tuo joulukuusen): Mihin panen tämän, rouva?
     Nora: Tuohon keskelle permantoa.
     Sisäkkö: Pitääkö minun vielä tuoda jotakin?
     Nora: Ei – kiitos. Minulla on kaikki mitä tarvitsen.
     Sisäkkö (on asettanut kuusen paikalleen ja poistuu.)
     Nora (kuusta koristellen): Tähän kynttilä – ja tähän kukkia. – Inhottava ihminen. Hui, hai. Ei se mitään merkitse. Joulukuusesta tulee ihana. Teen kaiken, mikä sinua miellyttää, Torvald; – tanssin sinulle, laulan sinulle –

Näin Nora rinnastaa itse itsensä joulukuuseen: hän aikoo tehdä kuusesta ihanan, mutta myös itsestään ihanan Torvaldin silmissä. Kaksi peräkkäistä lausetta. Ja kun Nora on tämän ajatuksensa lausunut ääneen, huoneeseen astuu hänen miehensä. Nora yrittää puhua Krogstadin puolesta, mutta ilman tulosta. Tilanne päättyy siihen, että Helmer kovin sanoin kritisoi valehtelevia äitejä ja siten myös tietämättään Noraa. Nora vetäytyy järkyttyneenä, syyllisyydentuntoisena:

     Nora (vetää pois kätensä ja menee joulukuusen taa): Onpa täällä lämmin. Ja minulla on kovin paljon puuhaa.
     Helmer (nousee ja kokoaa paperinsa): Niin, minunkin täytyy yrittää lukea hiukan näitä ennen ateriaa. Pukuasi ajattelen myös. Onpa minulla valmiina jotakin joulukuuseen kultapaperissa ripustettavaa. (Laskee kätensä hänen päänsä päälle.) Oi, sinä siunattu laululintuni. (Menee huoneeseensa ja sulkee oven.)

Nyt Helmer tekee sen, minkä Nora itse hetki aiemmin: rinnastaa Noran ja joulukuusen. Ja taas rinnastus tuodaan ilmi kahdessa peräkkäisessä lauseessa. Nora on toivonut mieheltään lahjaksi rahaa uutta pukua varten. Helmer aikoo siis ripustaa kuuseen kultapaperissa rahaa Noralle lahjaksi. Mutta tapa jolla hän sen sanoo, tuo mieleen, että Nora on tuo joulukuusi ja puku kultapaperi, jolla Helmer sen koristelee. (En ole lukenut alkukielistä näytelmää, joten en tiedä, syntyykö tämä assosiaatio pelkästään suomennoksessa.)

Kun toinen näytös alkaa, on joulupäivä:

     Sama huone. Pianon luona nurkassa on joulukuusi riisuttuna, revittynä, ja sen kynttilät ovat palaneet loppuun, Noran päällysvaatteet on heitetty sohvalle.
     Nora on yksin huoneessa, kulkee levottomasti edestakaisin, pysähtyy lopulta sohvan luo ja ottaa viittansa.

Joulukuusi on siirretty nurkkaan, loistonsa menettäneenä. Kuusi ilmentää Noran tunnelmia: Krogstad on saamassa potkut ja Noran valheet uhkaavat paljastua. Missään vaiheessa toista näytöstä näyttämäohjeissa ei lue kuusen siirtämisestä ulos, joten se seisoo taustalla ja symboloi Noran kulissien romahtamista ulkoasullaan. Tilanne kärjistyy koko ajan Noralle epäedullisempaan suuntaan.

Tästäkään näytöksestä ei kuitenkaan puutu suoraa rinnastuksia Noran ja joulukuusen välillä. Seuraavana päivänä on nimittäin tanssiaiset, ja Nora valmistelee asuaan. Hän käyttää tätä verukkeena saadakseen keskustella tilanteesta kahden kesken ystävättärensä kanssa. Helmer luulee saavansa nähdä Noran juhla-asussaan:

     Helmer (takahuoneesta): No, pääseekö nyt vihdoin takaisin omaan huoneeseensa? Tule, Rank, nyt saamme nähdä – (Ovessa.) Mutta mitä tämä on?
     Nora: Mitä, rakas Torvald?
     Helmer: Rank valmisteli minua suureen pukukohtaukseen.
     Rank (ovella): Käsitin sen niin, mutta erehdyin siis.
     Nora: Kukaan ei saa nähdä minua loistossani ennen huomista.

Taas Nora puhuu itsestään kuin kuusesta, sillä näytelmän alussa hän totesi sisäkölle: ”Lapset eivät millään saa nähdä sitä ennen kuin illalla koristeltuna.” – Nora haluaa rakentaa yllätyksiä, pieniä ihmeitä, mutta tekee sen lähinnä esteettisellä tasolla. Itse Nora odottaa suurempaa ihmettä: hän toivoo, että kun hänen salaisuutensa ja juonittelunsa paljastuvat Helmerille, tämä rakastavana aviomiehenä ottaakin uhrautuvasti syyn tapahtuneesta itselleen.

Valitettavasti näin ei tule tapahtumaan. Joulukuusi-vertaus sen sijaan kasvaa huippuunsa kolmannessa näytöksessä. Kun tanssiaiset päättyvät, Helmer ja Nora saapuvat huoneeseen, ja nyt Nora italialaisessa juhlapuvussaan on muuttunut vertauksen joulukuuseksi: hän on olohuoneen koristus, jota Helmer ylpeänä esittelee muillekin:

     Helmer: Mitä, rouva Linde, oletteko täällä näin myöhään?
     Rouva Linde: Niin, suokaa anteeksi: tahdoin kovin mielelläni nähdä Noran pukeutuneena.
     Nora: Oletko istunut täällä minua odottamassa?
     Rouva Linde: Olen, valitettavasti en tullut ajoissa, olit jo mennyt. Ja minusta tuntui sitten, etten voinut lähteä näkemättä sinua.
     Helmer (riisuu Noran huivin): Niin, katselkaa häntä oikein tarkasti. Arvelisin, että hän on katsomisen arvoinen. Eikö hän ole ihana, rouva Linde?

Kun muut vieraat lähtevät ja pariskunta jää kahden, ristiriita kärjistyy: Helmerille tuntuu tärkeintä olevan Noran kauneus, ihanuus, suloisuus jne. Hän on miehelle pelkkä nukke ja koriste. Noran salaisuuden paljastuessa miehen reaktio on tyly – ja hetkeä myöhemmin, kun katkerat sanat on lausuttu ääneen, saapuu viesti joka mitätöi kiristyksen aiheuttaman uhan. Helmer peruu puheensa ja sanoo, että kaikki on hyvin, mutta Noralle hän on paljastanut todellisen luonteensa ja koko heidän avioliittonsa valheellisuuden.

Viimeisessä kohtauksessa Nora vaihtaa ylleen arkisen asun ja lähtee. Joulu on ohi, kulissit puretaan ja koristeistaan riisuttu kuusi kävelee pihalle.

Read Full Post »

Kävin katsomassa uusimman Harry Potter -elokuvan. Vaikka tarina oli tuttu, imaisi juoni mukaansa, paikoittaisesta hidastempoisuudesta huolimatta. Silti kiinnostuneempi olin J. K. Rowlingin romaanin tapahtumapaikkojen visualisoinnista, erityisesti siitä, millaiseksi Potterin synnyinkylä oli kuvattu (Kuoleman varjelukset, suom. Jaana Kapari-Jatta, Tammi, 2008).

     Lumi oli täällä kovaksi pakkautunutta ja liukasta sieltä, missä ihmiset olivat tallanneet sitä koko päivän. Aukiolla heidän edessään risteili kyläläisiä, jotka osuivat aina hetkeksi katulampun valokeilaan. He kuulivat pätkän naurua ja popmusiikkia, kun pubin ovi avautui ja sulkeutui, sitten he kuulivat joululaulun, joka alkoi pienessä kirkossa.
     ”Harry, minusta tuntuu, että nyt on jouluaatto!” Hermione sanoi.
     ”Onko?”
     ”Varmasti on”, Hermione sanoi katse kirkossa. ”He… he ovat kai täällä? Sinun äitisi ja isäsi? Kirkon takana on hautausmaa.”

Harry ja Hermione matkaavat velhokonstein (ikään kuin teleportaation avulla) Godrickin notkoon, joka on sekä velhojen että jästien asuttama pieni kylä. Siellä parivaljakko päätyy etsimään Harryn vanhempien viimeistä leposijaa kylän hautausmaalta. Elokuvassa hautausmaakuvaus on juuri sellainen kuin pitääkin: vaellellaan synkkien, lumen peittämien hautakivien lomassa. Yksi asia siinä kuitenkin vaivaa minua – sellainen, johon itse olen jouluisin tottunut. Godrickin notkon hautausmaalla ei näy kynttilöitä.

Kynttilöiden vieminen jouluna haudoille on Suomessa vahva perinne, ja aattoiltaisin hautausmaat kylpevät kynttilöiden lämpimässä valossa. Englannissa sellaista tapaa ei kuitenkaan ole, ainakaan yleisesti. – Kun elokuvassa oikea hautakivi löytyy, saan kyllä hyvin selvää nimistä, mutta en vuosiluvuista. Joko silmiini hiipii sentimentaalista kosteutta tai sitten numeroiden fontti on tarkoituksella hämärä. Kotona tarkistan romaanista: molemmat vanhemmat ovat syntyneet vuonna 1960, ja heidän kuolinpäivänsä on 31.10.1981. Tämä tarkka päivämäärä on auttanut lukijoita ajoittamaan Harry Potter -sarjan tapahtumat historialliseen kontekstiin. Koska Harry oli vanhempiensa kuollessa yksivuotias, on hän silloin syntynyt vuonna 1980 ja aloitti Tylypahkan koulun vuonna 1991 ollessaan yksitoistavuotias.

– – – – –

Kuoleman varjelukset -romaanissa joulu on poikkeuksellinen muihin sarjan osiin verrattuna: juhlatunnelma puuttuu täysin, eikä lahjojakaan jaella. Lisäksi Harry on vähällä menettää henkensä. – Toista on sarjan ensimmäisessä osassa (Viisasten kivi, suom. Jaana Kapari, Tammi, 2000), jossa joulun lämmin tunnelma välittyy 11-vuotiaan sydämeen painotuksista päätellen vatsan kautta:

Harry ei ollut ikinä elämässään saanut sellaista joulupäivällistä. Sata lihavaa uunikalkkunaa, kokonainen vuori paistettuja ja keitettyjä perunoita, vatikaupalla pulleita prinssinmakkaroita, liemikulhoittain herneitä ja voisulaa, monta hopeista kastikekulhollista paksua kermakastiketta ja karpalohilloketta – ja kasoittain velhopaukkukaramellejä muutaman metrin välein pitkin pöytää. Ne ihmeelliset paukkukaramellit eivät muistuttaneet lainkaan vaisuja jästipaukkukaramellejä, joita Dursleyt olivat harrastaneet ja joista sai pieniä muovileluja ja hentoja paperihattuja.

Totuttuaan ankeaan osaansa Dursleyn perheen kasvattipoikana Harry nauttii sisäoppilaitosjoulusta. Kotiin ei ole ikävä, sillä Tylypahkan joulu on yltäkylläinen ja jännittävä. Samaan aikaan, jouluna 1991, kylmässä jästimaassa nimeltään Suomi kamppaillaan alkavan laman kourissa. Markka on devalvoitu pari kuukautta aikaisemmin ja joulukuussa jännitetään naapurimaan tapahtumia. Jouluna Mihail Gorbatshov eroaa. Pian Neuvostoliittoa ei enää ole.

Luultavasti moni pankinjohtaja, yrittäjä ja asuntovelallinen toivoisi mieluummin olevansa jossakin Tylypahkan kaltaisessa paikassa poksauttelemassa paukkukaramellejä.  

Tylypahkaan joulunviettoon jäänyt Harry yllättyy kovasti saadessaan joululahjoja. Dursleyn perheen lahja tosin ei yllätä: peräti viidenkymmenen pennyn kolikko. Hagridilta hän saa puuhuilun, Ronin äidiltä käsinkudotun paksun villapaidan ja rasian toffeeta, Hermionelta suklaasammakoita ja Dumbledorilta näkymättömyysviitan. – Onneksi minun ei tarvitse luetella muiden kirjojen joululahjoja vertailun vuoksi, sillä Harry Potter -fanit ovat sen jo tehneet. Englanninkielisenä löytyy Harry Potterin joululle pyhitetty sivu, josta käy ilmi myös, mitä muut kirjasarjan henkilöt ovat saaneet lahjaksi – kaikissa sarjan osissa. Ja toiselta saman sivuston sivulta voi tarkistaa, mitä kirjasarjan joulupäivinä tapahtuu.

– – – – –

Koska Jäljen äänen mahdollisista lukijoista kaikki eivät välttämättä taida englantia, teen tuon Wiki-sivun pohjalta lyhennellyn listan. Spoilausta, totta kai, mutta aika moni on nämä jo lukenut tai nähnyt elokuvana – ja jos ei ole kiinnostanut lukea/katsoa, tuskin on haittaa silloinkaan.

  • Viisasten kivi (joulu 1991): Ensimmäinen joulu Tylypahkassa, kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä. Harry Potter lähtee yölliselle seikkailulle lahjaksi saamansa isänsä näkymättömyysviitan turvin ja löytää Iseeviot-peilin. Toinenkin joululahja on hyvin tärkeä, sillä Hagridilta saamansa puisen huilun avulla hän myöhemmin vaivuttaa Pörrön uneen.
  • Salaisuuksien kammio (joulu 1992): Hermione Granger saa valmiiksi monijuomaliemen, jonka avulla Harry ja Ron muuttavat itsensä Draco Malfoyn ystäviksi vakoillaakseen luihuisia. Hermionen annos epäonnistuu, ja hän muodonmuutoksensa lopputulos muistuttaa kissaa.
  • Azkabanin vanki (joulu 1993): Harry saa kummisedältään Sirius Mustalta lahjaksi uuden, huippunopean luudan. Professori Remus Lupin ei ole mukana joululounaalla: velholla on ihmissusivaiheensa, joulupäivää ajatellen erittäin tyypillisesti.
  • Liekehtivä pikari (joulu 1994): Tylypahkassa järjestettävä kolmivelhoturnaus näkyy myös joulunvietossa. Turnauksen takia paikalla on väkeä kahdesta muustakin koulusta, ja jouluna pidetään suuret joulutanssiaiset. Murrosikäisille velhoille tämä aiheuttaa monenmoista säpinää ja murhetta.
  • Feeniksin kilta (joulu 1995): Joulunviettopaikkana on Kalmanhanaukio, Sirius Mustan kotitalo ja Feeniksin killan päämaja. Joululounaan jälkeen vieraillaan Pyhän Mungon sairaalassa katsomassa Ronin isää Arthur Weasleya, jonka kimppuun Nagini (Voldermortin käärme) hyökkäsi juuri ennen joulua. Sairaalassa tavataan myös Neville Longbottomin vanhemmat, jotka ovat aikoinaan menettäneet järkensä Bellatrix Lestrangen piinallisen pitkään käyttämän kidutuskirouksen takia.
  • Puoliverinen prinssi (joulu 1996): Joulu vietetään Kotikolossa, Ronin perheen luona. Joululounaan jälkeen paikalle saapuu taikaministeri mukanaan Percy. He suostuttelevat Harrya astumaan Taikaministeriön palvelukseen. Harry kieltäytyy.
  • Kuoleman varjelukset (joulu 1997): Harry toipuu Naginin puremasta Hermionen avustuksella. Tapaninpäivän kääntyessä yöksi Harry löytää Rohkelikon miekan ja Ron saapuu paikalle ehtien pelastaa hänet lammesta.

Joulut ovat sarjassa tärkeitä, sillä oppituntien rutiinien poissaolo mahdollistaa pitkäjaksoisempia tapahtumia myös koulun ulkopuolella.

– – – – –

Joulu sinällään on mielenkiintoinen velhojen juhlapäiväksi. Ei siinä mitään, onhan joulu vanha pakanallinen juhla. Potter-sarjan uomenkielinen käännös ei aiheuta päänvaivaa, sillä ”joulu” on skandinaavinen lainasana, ja sen alkuperäinen germaaninen merkitys on liittynyt pakanalliseen keskitalven juhlaan. Mutta sarjan alkukielisissä romaaneissa käytetään sanaa ”christmas”, jonka kristillisperäisyyttä ei voi kiistää.

Velhojen joulujuhla on kuitenkin hämmästyttävän maallinen. Jeesuksen syntymäjuhlaan ei ole mitään viitteitä, mutta ei toisaalta mihinkään keskitalven juhlan pakanalliseen viettoonkaan, mikä tuntuisi melkein luonnolliselta, kun kyseessä ovat velhot. Toisaalta, eipä velhomaailman uskonnollisuuteen ole muutenkaan kirjasarjassa mitään viitteitä. – Tuntuu siltä, että velhot ovat täydellisen rationalisteja: joulu ja muut pyhät on omittu jästeiltä ainoastaan tyydyttämään velhojen lomailun tarvetta. Ja onhan yhteys jästimaailmaan olemassa, sillä osa velhoista on syntyisin jästiperheistä, joissa juhlapyhiä vietetään.

Velhojen rationaalisuus ei kuitenkaan tunnu uskottavalta. Jostakin lähteestähän he taikavoimansa saavat, ja olisikin hyvin luonnollista, että taikuutta myös kunnioitettaisiin erilaisilla traditioilla.

Joulun neutraaliuteen ja muutenkin pakanallisten noitajuhlien puuttumiseen on huomattavasti yksinkertaisempi selitys: jos J. K. Rowling olisi luonut velhoille oman uskonnon ja hylännyt kristillisen perinteen korvaamalla jopa ”christmas”-sanan, Harry Potter -sarjan merkitys muuttuisi kevyestä fantasiasta aivan toiseksi. Nyt kirjoista ovat tuimistuneet vain kiihkeimmät uskontofanaatikot, mutta jos lapset ja nuoret alkaisivat ympäri maailmaa viettää jouluisin ja pääsiäisenä noitasapattia suosikkikirjasarjansa innoittamana, fantasia muuttuisi vakavaksi.

Read Full Post »

Edellisen postauksen Joulukuun yö -runoon on varmasti viitattu kirjallisuudessa monia kertoja. Itse olen löytänyt kommentointia Alfred de Musset’n ”mustasta veljestä” niinkin jännittävästä lähteestä kuin Vincent van Goghin veljelleen Theolle lähettämästä kirjeestä. Jännittäväksi kirjeen tekee se, että se on kirjoitettu (17. tai 18. joulukuuta vuonna 1888) vain muutama päivä ennen kuin Vincent leikkasi vasemman korvansa (tai ainakin ison palan siitä) irti.

Tapaus sattuu aatonaattoiltana, ja tieto siitä saapuu Vincentin veljelle seuraavana päivänä. Irving Stonen toimittamassa kirjassa Kirjeitä veljelleni on Theon vaimon Johanna van Goghin kommentti tapahtuneesta:

Seuraavana päivänä, jouluaattona, Gauguinilta tuli sähkösanoma jossa Theoa pyydettiin Arlesiin. Vincent oli äärimmäisen kiihtymyksen tilassa leikannut korvastaan irti palasen ja vienyt sen bordelliin lahjaksi eräälle naiselle. Kohtaus oli ollut väkivaltainen. Postinkantaja Roulinin onnistui tuoda hänet kotiin, mutta poliisi puuttui asiaan. Vincent virui vuoteessaan tiedottomana ja vertavuotavana ja hänet toimitettiin sairaalaan. Theo tapasi hänet siellä ja viipyi Arlesissa yli joulun. Gauguin matkusti Theon kanssa takaisin Pariisiin. Joulukuun viimeisenä päivänä uutiset olivat jo parempia.

Syyt tähän varhaiseen ja erittäin poikkeukselliseen joululahjaan ovat hämärän peitossa. Vincentin omat muistikuvat tapauksesta olivat hatarat. Lahjan saaja, Rachel-niminen prostituoitu, järkyttyi kovasti avatessaan paketin – on vaikea ymmärtää, mitä muuta herra taiteilija oli kuvitellutkaan. Luultavasti ei mitään, sillä hän on toiminut vakavassa mielenhäiriössä. Vincent kärsikin tapauksen jälkeen toistuvista mielenterveyden romahduttavista sairauskohtauksista kuolemaansa saakka.

– – – – –

Yksioikoinen käsitys mielenvikaisesta korvanleikkaajasta muuttuu viimeistään silloin, kun lukee Vincent van Goghin kirjeenvaihtoa. Amsterdamin Van Gogh -museon sivustolla on mittava kirjearkisto, joka sisältää Vincentin ja hänen veljensä Theon välisen kirjeenvaihdon lisäksi paljon muitakin joko Vincentin lähettämiä tai saamia kirjeitä. – Tuossa postauksen alussa mainitussa 17./18. joulukuuta päivätyssä kirjeessään Vincent kertoo veljelleen käynnistään taidemuseossa. Erityisen vaikuttunut hän on ollut Eugène Delacroix’n tekemästä muotokuvasta, jonka aiheena on Alfred Bruyas, 1800-luvulla elänyt taiteenkerääjä ja mesenaatti. Vincent kirjeessään:

Delacroix’n maalaamassa muotokuvassa hän on parrakas, punahiuksinen herrasmies, joka näyttää erehdyttävästi sinulta tai minulta, ja hän sai minut ajattelemaan sitä Musset’n runoa.

Tämän jälkeen Vincent siteeraa kirjeessään Alfred de Musset’n runosta Joulukuun yö kahdeksannentoista säkeistön neljä viimeistä riviä. Yrjö Kaijärven suomennoksesta  (Yöt ja muita runoja, Otava, 1983) on otettava vastaavasta kohdasta myös pari edeltävää säettä, muuten ajatus jää hämäräksi:

missä nukkua tahdoinkaan,
missä kaipasin kuolemaan,
käsi multaa kosketteli,
tuli viereeni istumaan
mies onneton mustissaan;
hän muistutti minua kuin veli.

Kirjeessä veljelleen Vincent toteaa uskovansa, että tämä olisi kokenut maalauksen samalla tavalla. Maalauksen Bruyas todellakin on ulkonäöltään jotenkin ”vangoghmainen”, ja kyllä tuon mustan veljenkin voi synkeän miehen viereen kuvitella. Luultavasti Vincentille hahmo näyttäytyy taulussa vielä selvemmin, sillä tulkintaan vaikuttaa hänen oma tilansa. Vincent on kovin lähellä hetkeä, jolloin pimeys valtaa mielen.

– – – – –

Muutama vuosi sitten kävin Amsterdamissa Van Gogh -museossa. Hieno paikka, voin suositella. Kokoelma on sekä vaikuttava että informatiivinen, joten kannattaa varata paljon aikaa. Vierailusta jäi muistoksi eteisen seinällä oleva taidejuliste. Vincent van Goghin japanilaistyylinen maalaus esittää pientä kukkivaa päärynäpuuta. Siihen viitataan van Goghin kirjeenvaihdossa joitakin kertoja. Theon vaimo Johanna kertoo iloitsevansa aamuisin herätessään makuuhuoneen seinällä olevasta maalauksesta. Ja samaa päärynäpuuta katselee myöhemmin Vincentin pieni veljenpoika.

Toinen muisto on museon nimellä varustettu pahvipakkaus, jossa juliste tuli ostettua. Se mukanani olen kulkenut viime vuodet kansalaisopiston piirustuskurssille (kotelo on isoa paperia varten). Tulee sopivalla tavalla luova olo, kun eteisessä katsahtaa kukkivaa päärynäpuuta ja tarttuu sitten van Goghin nimellä varustettuun pahvikoteloon.

Valitettavasti fiilis ei vielä ole kovin paljon näkynyt työn tuloksissa, mutta ehkä joskus …

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: