Toinen jalka maassa – ja kuinkas sitten kävikään!

Muutama päivä ennen kaatumistani luin Markku Envallin esseen Toinen jalka maassa (2012, WSOY). Se on julkaistu samannimisessä kokoelmassa. Nyt tartuin kirjaan uudelleen: konkreettisesti toinen jalka tavallistakin jykevämmin maassa, toinen kohotettuna sen verran ettei paino rasita turvonnutta polvea.

Kuten niin moni tänä talvena, minäkin liukastuin. Pihan ainossa jäisessä kohdassa. Onneksi päivystyksessä otetuissa röntgenkuvissa ei paljastunut murtumia. Kivulias polvi muistuttaa silti viikon tai parinkin ajan pystyasennossa etenemisen riskeistä.

Envall punoo kävelemisen perusmääritelmän laajemmaksi ihmisen olemusta koskevaksi vertauskuvaksi:

Kävelijällä on määritelmän mukaan joka hetki toinen jalka maassa, toinen ilmassa. Tästä voi arvata, että kävelijä on ihmisen mentaalinenkin malli: puoliksi realisti, puoliksi idealisti.

Kaatumisesta kirjoittaja ei puhu mitään – ainoastaan kävelemisestä. Voisi kuvitella, että ihminen sortuu elämässään liikaan idealismiin, ei vakaaseen realismiin. Kaaduttaessa kuitenkin pettää juuri tukijalka, ei se mikä on muutenkin jo ilmassa. – Tai itse asiassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että uhrin on mahdoton jälkeenpäin muistaa mikä jalka oli missäkin vaiheessa.

Kun tänään näin naapurin koiran kipittävän saman liukkaan kohdan yli vaivattomasti, tajusin Envallin näkökulman puutteellisuuden. Ei minun kaatumiseni johtunut siitä, että yksi jalka oli maanpinnan yläpuolella. Liukastuin, koska KAKSI raajaa neljästäni heiluivat metrin korkealla ilmassa.

Kädet ne ihmisen idealistista puolta edustavat, ei muutama sentti maankamaralta kohonnut kantapää. Jos olisin kulkenut neljällä jalalla kuten muutkin nisäkkäät, tuskin olisin menettänyt tilanteessa tasapainoani. Ja vaikka jostain syystä niin kävisikin sille naapurin koiralle, kykenisi se kolmijalkaisenakin etenemään kohtuullista vauhtia verrattuna minuun, joka nilkutan yhden jalan varassa toista perässä raahaten.

* * *

Koira kävelee eläimellisesti, ihminen muista nelijalkaisista poiketen inhimillisesti – toki monet apinat myös nousevat ajoittain pystyasentoon, mutta vain hetkeksi. Esseessään Envall huomauttaa, että on olemassa myös jumalallista kävelyä:

Paratiisissa käveli muitakin kuin ihmisiä: ”Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa” (I Moos 3:8).

Ainakin minun mielikuvissani omenaa haukanneet Aatami ja Eeva luikkivat piiloon pensaikkoon kuin apinat, kaikkia raajojaan apuna käyttäen. – Mutta miten Jumala kävelee?

Envall ei asiaa pohdi, vaikka filosofis-teologisessa mielessä kysymys on jossain määrin kiinnostava. Todennäköisesti joku keskiaikainen teologi on omistanut aiheen mietiskelyyn useammankin vuoden elämästään.

On vaikeaa kuvitella Jumalaa ottamassa askelta. Kaikkivaltiaalle ja kaikkitietävälle olennolle sellainen tuntuu absurdilta teolta. Miksi Jumala siirtäisi jalkansa paikkaan, jossa tietää sen jo olevan? – Jumala tuskin kävelee puutarhassa itsensä takia – hän tekee sen luodakseen itsestään inhimillisen vaikutelman, jotta ei säikyttäisi omia luomuksiaan. Siksi hän myös pitää kävellessään ääntä – kenties rymistelee pensaikossa, kenties viheltelee kulkiessaan – jotta Aatami ja Eeva tietäisivät hänen olevan kohta tulossa.

Joka tapauksessa Jumalan askeleet ovat erityisiä: hän jäljittelee kävellessään ihmistä. Hän ei leiju henkenä maan ja vetten yllä vaan kävelee kuin pystyasentoon noussut apina. Tekeekö Jumala jossakin muussa Raamatun kohdassa itsestään ihmisen kuvaa?

Jumalan käyskentely puutarhassa onkin yksi Raamatun kauneimmista kohtauksista.

* * *

Olen kävellyt pidemmät matkat sairaalalta saamieni keppien tukeen nojaten. Tarpeetonta jälkiviisautta on todeta, että ehkä olisi pitänyt kävellä keppien kanssa jo aiemmin, niin kaatumista ei olisi tapahtunut.

Sauvakävelyssä neljä raajaa ovat kiinni jossakin: jalat maassa, kädet sauvojen kahvoissa. Tila muistuttaa puussa kiipeävää apinaa, missä suhteen se vastaa hiihtoa ja pyöräilyä. Tämä osaltaan selittänee, miksi sauvoihin kasvaa niin nopeasti kiinni. Aika ajoin tunnen halua tai pakkoa ottaa niistä vieroitushoitoa.

Envall kertoo esseessään olevansa ihastunut sauvakävelyyn. En suostu ymmärtämään miksi. Maadoittamalla ylävartalonsa keppien avulla ihminen luopuu idealismistaan. Sauvat tekevät ihmisestä kävelykoneen: jopa Envall itse huomaamattaan toteaa, että ”jalat maassa, kädet sauvojen kahvoissa”. Sauvakävelyssä toinen jalka ei ole enää ilmassa vapaasti, sillä se on ikään kuin tuomittu osaksi mekaanista suoritusta.

Todennäköisesti joskus – toivottavasti kaukana – tulevaisuudessa käytännön syistä minäkin turvaudun pystyssä pysyäkseni sauvoihin. Mutta sitä ennen on luvassa monen monta vapaata askelta. Jokaisesta niistä tekee jännittävän ja ainutkertaisen pystyasentoon nousseiden esi-isiemme meille jättämä perintö: alati kannoilla hiipivä lankeemuksen mahdollisuus.

Read Full Post »

Runon käyttöohje

RUNON KÄYTTÖOHJE

1. Turvallisuusohjeet

1. Lue käyttöohje huolellisesti ennen runon käyttöönottoa ja säilytä se myöhempää tarvetta varten.

2. Käytä runoa vain sen alkuperäiseen tarkoitukseen.

3. Lapset sekä henkilöt, jotka ovat henkisesti rajoitteisia tai joilla ei ole riittävästi tietoa tai kokemusta runon käytöstä, voivat käyttää tätä runoa vain, mikäli käyttö tapahtuu heidän turvallisuudestaan vastaavan henkilön valvonnassa tai tämä henkilö on opettanut heitä käyttämään runoa turvallisella tavalla ja tiedostamaan käyttöön mahdollisesti liittyvät riskit.

4. Valvo, etteivät lapset leiki runolla. Lapset eivät välttämättä ymmärrä tai osaa arvioida mahdollisia vaaroja. Opeta lapsia käyttämään runoja vastuullisesti.

5. Säilytä runoa lasten ja lemmikkieläimien ulottumattomissa.

6. Säilytä runoa kuivassa ja lämpimässä tilassa.

7. Älä sijoita runoa keittolevylle tai keittolevyn, avotulen tai muun lämmönlähteen läheisyyteen.

8. Älä koske runoon märin tai kostein käsin. Runoa käsitellessäsi varo sen teräviä reunoja.

9. Jos runoa käytetään muuhun kuin sen alkuperäiseen tarkoitukseen tai käyttöohjeen vastaisesti, runon käyttäjä kantaa täyden vastuun mahdollisista seurauksista. Tällöin takuu ei kata runolle, sen käyttäjälle tai muulle kohteelle mahdollisesti aiheutuneita vaurioita.

10. Runossa on voimassa olevan lain mukainen raaka-aine- ja valmistusvirhetakuu. Jos huomaat takuuaikana runossa puutteita tai teknisiä vikoja, lopeta sen käyttö välittömästi ja toimita runo liikkeeseen, josta se on ostettu. Liitä päivätty ostokuitti mahdollisen tuotevalituksen yhteyteen.

* * * * * * * * * * * * * * *

Nämä turvallisuusohjeet on kirjoitettu kolmen tekstin innoittamana:

1. Mervi Kantokorven kirjoitus Mitä lukijan tulee tietää (runouslehti Jano #2)

2. Venäläisen avantgarden manifestit, toim. Tomi Huttunen (Poesia, 2014)

3.  OBH Nordica -kotiparturilaitteen käyttöohje (Type 5536)

– Ohjeet otettu lähes sellaisenaan, hieman muokaten, tuosta viimeksi mainitusta tekstistä.

 

 

Read Full Post »

Vakkarin vessarunot

Kustantaja.
Kustantamo.
Kustantaminen.

Kieltämättä sanan alussa on jokseenkin ei-korkeakirjallinen kaiku.  On helppo kuvitella, että jos kielihistorialliset kehitysvaiheet olisivat edenneet hieman toisella tapaa, kustantamo saattaisikin merkitä nykykielessämme tuota rakasta huojennuksen huonetta, pikkulaa, pihan perää – tai arkisesti sanottuna vessaa. 

Tämä kahtalainen merkitysten leikki tulee mieleen, kun astuu sisään jyväskyläläisen kulttuurikapakan Vakiopaineen saniteettitiloihin. Viime syksystä saakka seiniä ovat – niin naisten kuin miesten puolella – koristaneet asiakkaiden lähettämät runot. Kustannuskynnys (siis nyt viittaan noihin runoihin) vaikuttaisi teksteistä päätellen olevan melko matala. Tuskinpa 99 prosenttia joutuu hylätyiksi, kuten virallisissa kustantamoissa.

Toisaalta on hyväkin, että illanvietoissa toisinaan korkealentoisiksi yltyvistä keskusteluista pääsee välillä huojentumaan arkisempien ajatusten pariin. Koko kansan kustantamoon, Vakkarin runohuoneeseen.

* * *

Syväluotaava kritiikki tuskin on vessarunojen kohdalla paikallaan, sillä vaikka tekstien joukossa on selvästi tarkkaan harkittujakin runoja, useat ovat luonteeltaan hetken perhosia, nopeasti kirjoitettuja tuokiomietelmiä, jotka on tarkoitettu luettaviksi ensisijaisesti kustannustoimituksen aikana. Tai siis – nyt alan sekoilla tässä terminologiassa – silloin kun vessassa tehdään sitä, mitä sinne on menty tekemään.

Tietokoneen kliininen näyttö on kovin vajavainen käyttöliittymä vessarunojen esittelemiseen: aito ympäristö tuoksuineen ja sattumanvaraisine kohtaamisineen muun runoyleisön kanssa puuttuu. Ja sisällöllisesti monet runoista ovat sen henkisiä (virtsaamiseen ja ulostamiseen liittyviä), että niiden oivaltavuus voi paljastua ainoastaan paikassa, jossa kokemuksellisuuskin on vahvimmin läsnä. Hauska esimerkki sellaisesta on Anonyymi-Annelin kirjoittama Haiku naistenvessalle.  Siinä tuodaan kolmella repliikillä esille vessaan jonottavan runon puhujan rehellinen ja samalla koskettava ajatuskulku: kovassa hädässäkin hän on valmis sanomaan jotakin positiivista: ”Olet jo kaunis!”

Toisaalta tuo tekstien tilannesidonnaisuuden ilmeisyys myös turhauttaa: vessassa lukisi mielellään muitakin kuin vessa-aiheisia runoja. Lisää kaipaisi yllättäviä rinnastuksia – vaikkapa jokin romanttinen luontokuvaus johdattaisi ajatukset mukavasti sfääreihin samalla kun tyhjentäisi rakkoaan.

* * *

Vakkarin vessan punaisissa, tägeillä kirjailluissa seinissä on oma tunnelmansa. Kauniiksi en niitä silti luonnehtisi. Kokonaisvaikutelman boheemiutta lisää runoarkkien ripustus: ne on läiskitty sinne tänne ikään kuin fiilispohjalta. Silloinkin, kun runo on hyvin lyhyt, se on asetettu näkyville kokonaiselle A4-arkille.

Runsas valkoinen tila toki luo tekstien ympärille tyhjyyttä, josta lukija voi ammentaa mielikuvituksensa voimin lisää merkityksiä, mutta silti en pidä ratkaisua täysin onnistuneena. Turhan valkoisen paperin määrä seinillä tekee vessasta rauhattoman tilakokemuksen, mikä alkaa häiritä runokokemusta – ja muidenkin tarpeiden tyydyttämistä.

Varsinkin, jos on tullut nautittua runsaammin alkoholia (jolloin molemmat em. tapahtumat ovat itsessäänkin jo riittävän haasteellisia toimintoja).

Osan vanhemmista runoista voisikin niputtaa tiiviimpään muotoon, runokollaaseiksi, ja laittaa selkeämmin jollekin tietylle seinälle. Tällöin osaisi paremmin etsiä katseellaan ne tuoreimmat, vielä isoina arkkeina lepattavat tekstit.

* * *

Toki onhan runsaassa paperin käyttämisessä eräs hyvä puoli. Nurkan hämärässä katse osuu nimimerkin Stanislove Lempi kirjoittamaan runoon, jossa puhujan alavireinen tila konkretisoituu (sanan varsinaisessa merkityksessä) toisinaan vessakäynnillä ilmentyvään ongelmaan:

Vaajakoskella
kun kello on yli kymmenen
ja vessapaperi loppu
Ei paljoo naurata

No ei naurata, ei. Mutta Vakkarin vessassa tilanteeseen löytyy apu läheltä: jos vessapaperi on loppu, niin lisää löytyy seiniltä.

* * *

Vakkarin runohuoneisiin voi tutustua paitsi paikan päällä (Kauppakatu 6, Jyväskylä) niin myös selailemalla Vakiopaineen Facebook-sivuja täällä.

Vaikka ehkäpä monelle Jäljen äänen lukijalle jo tässäkin jutussa on kylliksi pureskeltavaa …

Read Full Post »

Silene Lehto: Lumikin sydän

Teoriassa askartelu on helppoa: jos osaa käyttää viivoitinta, saksia, paperileikkuria sekä pujottaa langan neulaan ja liimata, saa tehtyä melkein mitä tahansa paperista ja kartongista.

Siis ainakin teoriassa.

Tähän näkemykseen tukeutuen ryhdyin toimeen: kun oma sisko saa toisen runokirjansa julkaistuksi, mikäpä olisikaan hauskempi julkkarilahja kuin itse tehty tuotos. Päätin tehdä pelin, joka liittyisi Silenen ilmestyvään kokoelmaan Lumikin sydän (WSOY, 2014): lisäpotkua tuumalle antoi Tiimarin konkurssimyynti, josta löytyi tarkoitukseen hyvin sopivia papereita ja kartonkeja.

* * *

Tyhjästä en lähtenyt peliä ideoimaan. Syksyllä Jyväskylässä järjestettiin osana Keski-Suomen kirjailijoiden Uuden runouden koulu -hanketta työpaja, jonka hedelmällistä antia on viime kuukausina työstetty eteenpäin. Kehitteillä olevasta runopelistä on testausvaiheessa pari koeversiota – niiden pohjalta räätälöin yhden lisää, yksinkertaisesti valitsemalla osan pelin sanastosta Silenen kokoelmasta.

Ja mikäpä valitessa, kun kokoelman runoissa on hyödynnetty monenlaisia aineksia: on tekstejä Grimmin ja Andersenin saduista, kuningattarista ja sydämensiirroista, anatomeista ja ruumiinryöstäjistä, tohtori Frankensteinista ja Dersu Uzalasta –  ja jopa Nooan vaimosta arkin uumenissa. Yläkuvassa näkyvistä sanoista tuo sydän liittyy useampaankin runoon, esimerkiksi tähän:

Itsemurhaajan kotona oli ihmeellisen valoisaa,
peikonlehtien alla piileskeli kissa kuin sademetsässä.
Perhe oli pyytänyt saada hänen sydämensä:
se oli säilötty etanoliin, isoäidin vanhaan kurkkupurkkiin.
Siinä se nyt muljahteli, irtonainen lihas, vanhempien hääkuvan
oikealla puolella. Ei itsemurha ollut hänen sydämensä valinta,
he sanoivat. Hänen sydämensä kyllä tiesi, miten paljon
me rakastimme häntä.

Ja pussissa, näkymättömissä, on sana tulitikkutyttö – jonka perusongelmaan esitetään 2000-lukulainen näkökulma:

Mitä jos pieni tulitikkutyttö olisikin lämpimikseen
sytyttänyt jonkin rakennuksen palamaan?

Sanojen valikoiminen on hauskaa: en voi olla miettimättä, että miltäköhän runoilijasta tuntuu, kun hän peliä pelatessaan joutuu sijoittamaan monet kokoelman viimeistelyvaiheessa kovin merkityksellisiksi kasvaneet sanat uusiin yhteyksiin.

* * *

Sanastoon minulla kuluu vain murto-osa aikaa siitä, minkä pelilaatikon ja sen konkreettisen sisällön tekeminen vaatii. Hölmöyksissäni (aloittelija!) teen ensin laatikon. Vasta kun sisältökin alkaa muutamaa iltaa myöhemmin olla jo melko pitkälle työstetty, tajuan, että laatikko on hivenen liian pieni. Onneksi niin seinissä kuin kannessakin on hieman joustovaraa.

Muitakin käytännön pulmia tulee vastaan: varsinkin vaaleanpunainen helmiäiskartonki on ohuudestaan huolimatta herkästi murtuvaa. Taitokset eivät tahdo onnistua, vaan ensin on liimailtava lisää pahvinpalasia, jotta laatikon sisälle asetettavan lokerikon seinistä tulee paksumpia. Siten paperi kestää paremmin taitekohdan.

Ja kun lokerikon seiniä vahvistaa, silloin myös niiden sisätila pienenee – niinpä joudunkin tekemään peliin tarvittavista korteista uudet versiot, jotka ovat läpimitaltaan pari kolme milliä kapeammat. Siihen ei onneksi mene kauan aikaa, printtaan vain uudet tarra-arkit teksteineen, liimaan ne pahville – ja sitten vain heiluttamaan paperileikkuria.

Mutta tulee matkan varrella onnistumisen elämyksiäkin. Erityisen ilahtunut olen kannen sisäpuolesta: vaaleanpunainen sydän näyttää hienolta glitter-kiiltoista mustaa paperia vasten. Ja vaikka en ole tuosta muovisesta glitter-paperista aivan järin innostunut (joku luomumatsku olisi ollut ehkä tyylikkäämpi ratkaisu), on siitä helppo muotoilla laatikon reunoihin tavallista kartonkia kestävämmät vahvikkeet.

* * *

Pelissä säännöt ovat tietysti oleelliset. Tämä  on ensimmäinen kerta, kun uuden runopelin säännöt kirjoitetaan paperille edes jonkinlaisessa muodossa. Samalla täytyy muistaa, että ne ovat kuitenkin vain YRITYS tai EHDOTUS säännöiksi, sillä pelin kehittely on vielä kesken.

Luultavasti jossain vaiheessa – kun peli on lähempänä lopullista muotoaan – kerron pelin ideasta ja toimintaperiaatteista enemmän tässäkin blogissa. Pahoin kuitenkin pelkään, että vielä tulevaksi jouluksi se ei ehdi markkinoille runoilusta ja sanapeleistä innostuneiden ykköslahjatoiveeksi. Vaan ehkäpä vuonna 2015 …

Peli alkaa olla valmis. Lisään laatikkoon vielä neljä näkösuojaksi taiteltua hopeanharmaata kartonkia. On tärkeää, etteivät omat sanat ole muiden pelaajien näkösällä – varsinkaan, kun joukossa on niinkin hieno ja monimerkityksisyydessään lähes tyrmäävä labyrintti!

Sääntökirjan kanteen kirjoitan lainauksen Silenen kokoelman nimirunosta Lumikin sydän:

Kuningattarella ei ole nimeä.
Hän on vain nainen, joka halusi Lumikin sydämen.

* * *

Lopuksi ompelen käsin (eipä ole tullut vähään aikaan ommeltua …) kiiltelevään ja mukavan pehmeään samettikankaaseen kaksi saumaa, käännän sen ympäri – ja sanapussi on valmis. Pussista tulee kooltaan aika reilu, mutta parempi niin. Sekaan voi joskus laittaa täydennykseksi lisää sanoja, jos ja kun pelin nykyinen sanasto alkaa tuntua kuluneelta.

Sanaston etsimistä varten minulla on ollut käytössäni ainoastaan PDF-tiedosto kokoelman taittoversiosta. Mutta kun ajan Helsinkiin Silenen kirjan julkkareihin, runopeli pääsee vihdoinkin oikeaan seuraan! Toivottavasti se toimii käytännössäkin: Lumikin sydän EDITIONia kun ei ole testipelailtu kertaakaan.

Julkkarihumussa unohdan tyystin ottaa kuvat pelistä. Onneksi Jukka lähetti muutaman tätä postausta varten.

* * *

Kirjablogeissa kirjoitetaan kovin vähän runokokoelmista, mutta joitakin postauksia sentään  löysin Silenen edellisestä kokoelmasta, siis esikoisesta Hän lähti valaiden matkaan (WSOY, 2011). Niihin on toistaiseksi turvauduttava, kun harkitsee tähän runoilijaan tutustumista, sillä Lumikin sydämestä kukaan ei ole vielä ennättänyt kirjoittaa. Valaiden matkaan ovat lähteneet ainakin seuraavat blogit:

Preivi (18.7.2011)

Lukemisen kartasto (8.5.2012)

Tarinauttisen hämärän hetket (13.11.2012)

Erjan lukupäiväkirja (24.7.2011)

Pihin naisen elämää (12.12.2012)

Tahaton lueskelija (5.8.2013)

Hymyilevä eläkeläinen (15.9.2011)

Onko kaunosieluista kyborgeiksi? (22.6.2012)

Ja koska tämä oli Jäljen äänen ensimmäinen postaus tänä vuonna (vetoan runopelin suunnitteluun ja askartelukiireisiini …), toivotan kaikille lukijoille hyvää Runovuotta 2014!

Read Full Post »

Äikän maikan arkea: seiskojen lukutunti luokassa

Varhainen perjantaiaamu. On lukutunti. Seitsemäsluokkalaiset ovat saaneet tämän viikon äidinkielen tunneilla lukea itse valitsemaansa kirjaa. Se on kiintoisaa opettajallekin: vajaan kolmen kuukauden aikana en ole vielä oppinut tuntemaan syksyn tuoreita yläkoululaisia niin hyvin, että osaisin arvata heidän kirjamakunsa. Toki sukupuoliroolitus on odotuksenmukainen: pojat ovat valinneet keskimäärin ohuempia romaaneja kuin tytöt, ja myös poikien seikkailu- ja jännityskeskeiseen kirjallisuuteen verrattuna tytöt vaikuttavat ryhmänä monipuolisemmilta lukijoilta.

* * *

Lukuviikko on syksyn kirjallisuuskasvatuksen huipentuma: on luettu satuja ja novelleja, on pohdittu oman lukutaidon kehittymistä ja mietitty syitä sille, miksi kirjoja luetaan tai ei lueta. Olen kulkenut Kylli-tädin viitoittamalla tiellä ja loihtinut esille tarinan mahdin ”kerro ja piirrä”-tyyliin. Grimmin saduista Persiljainen on suosikkini – ysiluokkalaisille vedänkin sitten jo hieman haasteellisempia satutuokioita, kuten esimerkiksi ”Hamlet, Tanskan prinssi – liitutaudulle ja ilmaan dramatisoituna”.

On käyty tutustumassa kirjastoon, ja olen vinkannut kirjoja. Viikkojen pohjatyö kannattaa: ensimmäiselle lukukerralle kaikilla ei vielä ollut kirjoja mukana, toiseltakin vielä yhdeltä puuttui, mutta nyt lukuviikon kolmannella tunnilla kaikki on täydellistä, luokassa on rauha ja moni on päässyt kirjassaan jo yli puolen välin, pari melkein loppuun saakka.

* * *

Kierrän luokan ja kurkin kansia. Ja jotta pääset tämän postauksen lukijana samalle kierrokselle, kuvittele mielessäsi luokkatila, jossa edestä katsottuna oppilaat istuvat pareittain, kolmessa jonossa. Ensin kuljetaan vasenta laitaa:

Kalle Veirto: Henkka ja Kivimutka rakastuu + Soila Ojanen: Petos paketissa (Musta kaista -sarja)

Rick Riordan: Salamavaras + L.M. Montgomery: Runotyttö. Uuden kuun Emilian tarina

Hannu Hirvonen: Tuonenkehrääjät (Musta kaista -sarja) + Eoin Colfer: Salamurhaajan oppipoika

Ansu Kivekäs: Päin Porkkalaa (Musta kaista -sarja) + Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Asiaan kuuluu, että kiertäessäni heitän aina jonkin kommentin kirjasta. Ja kyllä, Henkkaa ja Kivimutkaa on luettu jo kuudennella luokalla. Salamavaras vaikuttaa lukijan mielestä jännittävältä – kerron, että sarjan muut osat löytyvät meiltä koululta. Tammen Musta kaista -sarja on suosittu: helposti lähestyttäviä ja kohtuullisen pituisia kirjoja sellaisellekin oppilaalle, joka ei juurikaan lue. Koululle on ostettu koko sarja, joten kätevästi voin jatkossa suositella näillekin lukijoille kenties jotain sieltä, jos eivät muuta keksi – tuttuun on aina helppo turvautua.  Eniten kuitenkin ilahdun nähdessäni Runotytön: painoksessa on kaikki kolme Runotyttökirjaa samoissa kansissa, ja oletan, että tämä lukija ahmii kokoelman kokonaisuudessaan.

* * *

Jos itse kirjoittaisin omakohtaisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin, sen nimi olisi tietysti Runomies. Runopoikuus on valitettavasti jo menetetty, aikoja sitten.

* * *

Tuore suomennos, Eoin Colferin Salamurhaajan oppipoika on itsellänikin seuraavaksi luettavien kirjojen pinossa. Agenttitarinan ja aikakonematkailun yhdistelmä viktoriaanisen ajan Lontoon kuvauksineen vaikuttaa kiehtovalta. Näin Colferin esiintymässä Helsingin kirjamessuilla: iloisesti tuikkivat silmät, karismaattinen olemus ja kiinnostavat puheet tekivät vaikutuksen. Colferin rinnalla kirjamessujen suomalaiset prosaistit alkoivat vaikuttaa keskimäärin umpitylsiltä. Kirjaa lukeva poika vakuuttaa romaanin olevan ”tosi hyvä”. Uskon.

Ja toinen kiinnostava teos, Rajaniemen Kvanttivaras – ei ehkä ihan helpoimmasta päästä valittu. Lukija on niin keskittynyt kirjaansa, etten rohkene häiritä enempää. Kirjavalinta vaikuttaa kuitenkin lupaavalta: todennäköisesti tässä lukijassa on ainesta.

Sitten matka jatkuu luokan keskeltä:

Dan Brown: Murtamaton linnake + Ilkka Remes: Kirottu koodi

Rick Riordan: Hirviöiden meri + Anneli Kanto: Futistyttö 

Merja Jalo ja Marvi Jalo: Koiraystävä 5. Jesse vahtikoira + Seita Vuorela: Karikko

Kate Mosse: Krypta + Aleksi Delikouras: Nörtti

Dan Brownin kirja vaikuttaisi etenevän hieman takkuisasti. En ihmettele yhtään: Brownin maineessa juonivetoisten trillereiden kirjoittajana on paljon ilmaa. Täytyy jutella pojan kanssa myöhemmin, vaikka sitten kun kirja on luettu ja yrittää yhdessä miettiä, mikä voisi olla sopiva, ehkä hieman suoraviivaisemmin etenevä jännäri. Toisaalta Brownista voi olla hyötyäkin: kun palautan luokan kirjoittamat tarinat, voin ottaa esille ajatuksen kerronnan ”hidastamisesta”. Brown menee siinä välillä hyvinkin pitkälle … Ilmeinen vastaus koukuttavaan jännäriin löytyy heti vierustoverilta. Silti haluaisin asettaa riman itselleni kirjallisuuden asiantuntijana korkeammalle: ei tarvita maisterin papereita siihen, että suosittelee pojille lukemiseksi Ilkka Remestä.

Havainnekuva luokasta oppilaiden lähdettyä.

Riordan taas, mutta nyt jo hieman edempänä Percy Jackson -sarjassa. Toistan itseäni oppilaalle: tämä löytyy koululta, kuten myös Kanen aikakirjat. ”Oletko lukenut Punaisen pyramidin? Etkö? Tuolla se on hyllyssä, jos kiinnostaa.”

Seuraavana futistyttö (en näköjään laittanut ylös paperille muuta kuin sarjan nimen). Etenemme allekirjoittaneen epämukavuusalueelle: tyttöfutis ei kuulu ydinosaamiseni piiriin. Yritän sentään jotain osoittaakseni, että tämäkin lukija on merkityksellinen: ”Sinähän pelasit itsekin jalkapalloa? Niin minä muistelinkin.” (minä mitään muista).

Seita Vuorelan Karikko on lukijalla lopuillaan. ”Saatko sen vielä tällä tunnilla luettua?” minä kysyn. ”Kerro sitten, mitä pidit.” Tunnin jälkeen tyttö on innoissaan: ”Hyvä kirja, oli niin hurjaa kun paljastui että …” No, enpäs nyt spoilaa blogini mahdolliselle lukijalle. Kirjan lukenutta tyttöäkin kehotan malttamaan mielensä: paljon hauskempaa on, jos suosittelee kirjaa jollekin kaverille, ja sitten kun tämä on sen lukenut, voi yhdessä tuumailla ja vertailla lukukokemusta. Hän innostuu tästä, ja vaikuttaa siltä, että mielessä on jo joku kaveri, jolle kirjan voisi vinkata. ”Koululta näitäkin löytyy”, totean.

* * *

Vieressä istuva lukee Koiratytöt-sarjaa. Olen aiemmin tätä sarjaa lukeneille suositellut joskus koiraklassikoita, kuten Jack Londonin Susikoiraa. Ehkä tällekin voisi – mutta nyt en osaa vielä sanoa, täytyy ensin selvittää minkälainen ”koiratyttö” on kyseessä. Vakavuuden ja herkkyyden asteita näissä koira- ja/tai hevosfaneissa on niin monenlaisia.

Kate Mossen Krypta. ”Oletko lukenut ensimmäisen osan?” minä kysyn. ”Kyllä.” Ja sitten tunnustan, että minä en ole. Pitäisiköhän vihdoinkin edes vilkaista: tuntuu siltä, että joka vuosi Mossen kirjoja lukee useampikin oppilas.

* * *

Lopuksi on vuorossa Aleksi Delikouras, tuo Jumalan lahja kaikille opettajille, jotka eivät löydä pojille mitään luettavaa. Jos joskus tapaan miehen niin kiitän ja kumarran (ellen jopa syvässä liikutuksen tilassani halaa häntä ja purskahda hysteeriseen itkuun). Nytkin kirjaa lukeva poika kertoo, että Nörtti on aivan parasta ja että hän haluaisi ostaa sen (!): ”Missä näitä myydään?” Ystävällisesti neuvon kirjakaupan sijainnin ja mitä kirja luultavasti maksaa. Annan vinkinkin: jokin aika sitten Prismassa myytiin kirjaa vitosella, eli kannattaa katsella poistokoreja.  Yhden ässän salaan hihaani: opettajainhuoneessa minulla on jemmassa Nörtti-sarjan toinen osa! Kunhan poika saa kirjan luettua, yritän houkutella hänet lukemaan toisen kirjan heti perään, ihan vapaaehtoisesti. Saattaisi olla hänen elämänsä ensimmäinen vapaaehtoisesti luettu romaaninsa.

Ja lopuksi oikea laita:

Ilkka Remes: Hermes + J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Tuli + Rick Riordan: Labyrinttitaistelu

Reino Lehväslaiho: Viimeiseen mieheen + Gunnar Nordström: Stanley Cup kutsuu

Hauskaa, että Remeksen lukijat ovat valinneet eri kirjat. Toisessa ryhmässä oli kaksi Hermeksen valinnutta. (On muuten häiritsevän lähellä tuo kirjan nimi kirjailijan nimeä – sama, jos Penjami Lehto kirjoittaisi ”Ehto”-nimisen romaani: ”Oletko lukenut Lehdon Ehdon?”) Remes-kiintiöni tulee nykyään nopeasti täyteen, ja tokaisen oppilaalle vain jotakin latteaa ”jännästä kirjasta”.

Ja kyllä, seuraava fantasian maailmaan uponnut nuori mies on nähnyt Harry Potter -elokuvat. Kirja on silti ”hyvä”. Totean taas, että koko sarja löytyy koululta ja että Azkabanin vanki eli juuri se seuraava osa on mielestäni sarjan parhaimpia. Enkä edes valehtele, tällä kertaa ainakaan: toki äidinkielenopettajana joskus liikun harmaalla alueella motivoidessani hinnalla millä hyvänsä  nuoria kirjojen pariin.

* * *

Tuli on paksu teos. ”Oletko lukenut sen ensimmäisen osan … en muista kirjan nimeä”, kysyn. ”Piiri”, vastaa tyttö, ”mä luin sen just.” Päätän tarkistaa, milloin kolmas osa suomennetaan: voin vinkata sitten kun ilmestyy. Trilogia tuntuu olevan tällä hetkellä kuuma. –  Riordanin lukijalle totean saman kuin edellisille. Hän vilkaiseekin taakseen, koska istuu kirjakaapin vieressä, ja siellähän ne riordanit lymyilevät.

Lehväslaihon lukijalle tekisi mieli letkauttaa kirjailijan tuotantoon liittyvä anekdootti ”väärin kuulluista kirjan nimistä” (Lehväslaiholla on teos nimeltä Aunus palaa), mutta tietenkin jätän sanomatta. Vaikka luultavasti se kyllä uppoaisi vieressä istuvan lätkänpelaajan pukuhuonehuumorintajuun – kyllä, jäkikset rakastavat Nordströmin lätkäkirjoja. Oi Gunnar, Jumalan lahja sinäkin! Olen lukenut sarjasta kaksi kirjaa – en nyt muista, oliko niissä jokin ratkaiseva ero, tai sitten todellakin luin vahingossa saman kirjan kahteen kertaan.

* * *

Kaiken kaikkiaan tämä opetusryhmä vaikuttaa lupaavalta: osa ei kokemukseni mukaan tietenkään lue kirjojaan loppuun (lähinnä pojista), mutta kaikki ovat edes hieman kahlanneet sivuja läpi. Joka kerta, kun otetaan kirja lukuun, käytetään lukemiseen aikaa kolme oppituntia, jos vain on aikaa. Seuraavaksi tämä porukka lukee heti joulun jälkeen yhteisen kirjan (meidän koulussamme se on seiskoille Pasi Lönnin Hyppy syvyyteen) ja sitten kevättalvella koulun valikoimasta klassikkoteos. Luultavasti loppukeväästä on mahdollisuus lukea vielä neljäs kirja, mutta ei pakollisena. Lukuhaluttomille annan mahdollisuuden tehdä muuta …

Toki ennen kevättä tutustumme runouteen (ah!) niitä myös itse kirjoittaen, iloitsemme sarjakuvasta ja liikutumme draamasta. Vaan ei edetä niin pitkälle nyt.

Aamutunnin jälkeen on heti perään samanlainen lukutunti toiselle seiskaluokalle: taas kierros reilun kahdenkymmenen kirjan äärellä. Sitä en enää tänne referoi, vaan päätän raporttini tähän.

Read Full Post »

Muutto

Kaikki syyt, jotka estävät bloggaajaa päivittämästä blogiaan, ovat pelkkiä tekosyitä.

Muinainen Blogistanian laki on säälimätön.  Onneksi rangaistus sen rikkomisesta on kohtuullisen pieni: mikään kivitystuomio ei uhkaa, korkeintaan tapahtuu raju notkahdus kävijätilastoissa. Sitä paitsi tekosyyni on tällä kertaa inhimillisyydessään aivan ymmärrettävä.

Kun nelihenkinen perhe hankkii ensin kymmenen vuoden ajan kaikki nurkat, komerot, kirjahyllyt, sängynaluset (!), kaapintaustat (!), autotallin (tai siis tallin, sillä autohan sinne ei enää mahtunut), häkkivaraston jne. täyteen roinaa, on muuttaminen uuteen osoitteeseen valtava henkinen ja fyysinen ponnistus. Ei yksinkertaisesti ehdi koneen ääreen kirjoittamaan kirjoista.

Ei ehdi, sillä niitä kirjoja pitää pakata, raahata paikasta toiseen ja asetella taas hyllyihin. Siinä välissä aprikoi monen monta kertaa kirjamäärän mielekkyyttä. Tarvitseeko normaali ihminen puolitoista tuhatta teosta kotiinsa tilaa viemään? Miksi ne eivät ole sähköisessä muodossa? – Koko kotikirjasto mahtuisi kätevästi iPadille.

* * *

Kun uudessa asunnossa suunnittelen kirjahyllyn järjestystä, innottomuus valtaa mielen. Lattialla makaavat niteet ovat kuin ruumiita, elotonta painolastia, valmista haudattavaksi syvään monttuun. Miksi nostaa esille kerran luettuja ja sittemmin hengettömiksi hiljenneitä opuksia? Ja toisaalta, miksi katsella päivästä toiseen selkämyksiä sellaisista teoksista, joita ei ole lukenut eikä mahdollisesti koskaan luekaan? Tunne on onneksi ohimenevä – sillä kyllä, pidän kirjoista myös esineinä – mutta se järisyttää nuorena omaksumaani suhdetta kirjojen omistamiseen, kyseenalaistaa tavan pönkittää omaa identiteettiä vuoraamalla seinät tekstimassoilla, sadoillatuhansilla sivuilla.

Aikoinaan tuntui välttämättömältä todistella kulttuurisen pääoman määrää kirjahyllyjen paljoudella: ei pelkästään vieraille vaan myös itselleen. Mutta mitäköhän oikeastaan olen onnistunut osoittamaan? – Näköalattomuutta kirjahankinnoissa, laadun korvautumista määrällä, hyvän maun puutetta … Olen ollut innokas hankkimaan kirjoja mutta huono luopumaan niistä.

Lattialle muuttolaatikoista kasatut kirjat eivät kestä kriittistä tarkastelua. Miksi minulla on vieläkin Maija-Riitta Ollilan teos Moraalin tuolla puolen (WSOY, 1997)? Luultavasti olen ostanut sen vuonna 1999 alkaessani opettaa lukiossa filosofiaa ja elämänkatsomustietoa. Silloin tuli haalittua kaikenlaisia aiheeseen liittyviä teoksia – myös sellaisia, joista ei kuitenkaan ollut hyötyä, kuten Moraalin tuolla puolin. Silti kaikki nämä vuodet olen pitänyt sitä hyllyssä! Viereisestä kasasta löytyy Scott Cunninghamin Wicca – opas wiccan harjoittajalle (2002, Unio Mystica). Hmmm … Haloo Penjami, oletko ajatellut kenties loihtia naapurisi? Entäpä samassa pinossa (ja miksiköhän ne muuten ovat samassa pinossa?) olevat Karin Wahlbergin ruotsinkieliset dekkarit? Tai muut dekkarigenreen kuuluvat lukuisat pokkarit, jotka olen säästänyt ihan vaan siksi, että ” jos tulee joskus otettua mökille mukaan”? No kun ei tule: käytännössä hankin koko ajan uutta luettavaa, ja jos johonkin kirjaan en parin vuoden kuluessa tartu, niin todennäköisesti en lue sitä koskaan. Ainoa poikkeus on silloin tällöin ostetut klassikot.

Alan viehättyä nomadikulttuurista: omistat vain sen, minkä jaksat päivämatkan ajan kantaa. Muu on turhaa – tai ei turhaa, vaan mahdotonta. Esimerkiksi sadan kirjan ”kirjastossa” olisi oma järkensä. Aina kun hankkisi uuden kirjan, joutuisi luopumaan jostakin vanhasta – määrä pysyisi vakiona.

* * *

Vaikka muutto aiheuttaakin negatiivisia tuntemuksia kirjojen materiaalista luontoa kohtaan, uskon silti että tasapaino löytyy. Muuton yhteydessä on inventoitu vaatekaapit ja luovuttu komeroiden perukoille ja varastoon kertyneestä roinasta – kirjahyllyt pitää vain käydä läpi samalla asenteella. Kaipaan uuteen asuntoon luovia ajatuksia, en mykkien selkämysten synkkiä rivejä. Itse asiassa tämä on oiva tilaisuus kotona pidettävän kirjakokoelman kehittämiseen. (Tosin luulenpa, että viimeistään muutaman vuoden kuluttua kirjoja on taas kertynyt riesaksi asti – niiden lumoa kun on vaikea vastustaa.)

Bloggaamisen ja muutenkin kirjoittamisen suhteen uusi asunto vaikuttaa hyvältä. Kun katselen parvekkeelta parkkipaikan takana avautuvaa järvimaisemaa, en voi olla miettimättä, että tääällä on hyvät edellytykset mielen avartua ja löytää uusia reittejä, tuoreita näkökulmia. Paras paikka lukemiselle ja kirjoittamiselle on lasitetun parvekkeen nurkassa, jossa on mukava istuskella kirja kädessä tai iPadin ääressä aina varhaisesta keväästä syksyyn saakka – jos vain aurinko lahjoittaa säteitään, lämmittää kehon ja mielen (tänään aamu on ollut harmaa, kuva otettu muutama päivä sitten).

Rivien välistä on hyvä silloin tällöin nostaa katse ylös ja tähytä vastakkaiselle rannalle. Hetken alati muuttuvaa järvenpintaa ihmeteltyään jaksaa taas paremmin syventyä töihinsä.

Read Full Post »

Kivikkopuutarhuri

Kun ensimmäisen kerran näin Alpit, vaikutuin vuoriston massiivisesta voimasta ja jylhästä kauneudesta. Katse suuntautui ylös korkeille huipuille – ja kun tie tai patikoimamme polku nousi parin kilometrin korkeuteen, oli pakko katsoa alas, mittailla etäisyyksiä. Vuoristojärvien ihmeelliset värit, lumihuiput, maanvyöryjen kasaamat kivikeot, insinööritaidon huipentuminen kallioiden kylkeen rakennetuissa tieratkaisuissa, kilometrien pituiset tunnelit – koko ajan riitti suomalaisiin maaseutunäkymiin tottuneelle hämmästeltävää.

Vasta seuraavalla matkalla maltoin katsoa lähemmäs, tarkentaa yksityiskohtiin. Itävallan vuoristopoluilta Hohe Tauernin maisemista jäi mieleen kymmenet erilaiset alppikukat, jotka sinnittelivät niukissa olosuhteissa. Vaaleanpunaisten kohokkien ja muiden matalavartisten kukkien muodostamat värikkäät mättäät kivisillä rinteillä olivat kauniita ympäristössään: rehevällä suomalaisella rantaniityllä ne olisivat kadonneet vehreyteen. Ja tuskinpa hyvin vaatimattoman näköinen edelweiss pääsisi oikeuksiinsa tuoreen kangasmetsän aluskasvillisuuden seassa.

Kun palasimme Suomeen, tuntuikin yhtäkkiä välttämättömältä perustaa mökille kivikkopuutarha – luoda keinotekoisesti alppimaisen karu perennapenkki. Olin alkanut pengertää pientä alaa pihamaasta jo aiemmin, ja tuon alppimatkan jälkeen olen viime vuosina haalinut paikalle ison kasan kiviä ja kymmeniä eri kasvilajikkeita. Kivikon luona tuleekin nykyään kesäisin vietettyä paljon aikaa. – Perheen mielestä muistutan toimissani hämmästyttävän paljon Karel Capekin kuvausta puutarhurista alppitarhansa kimpussa hänen lempeän satiirisesti puutarhanhoidon intohimoja kuvaavassa kirjassaan Puutarhurin vuosi (alkuteos v. 1929, suom. Eero Balk, Basam Books, 2011):

Alppitarhaksi sitä sanotaan ilmeisesti siksi, että tämä puutarhan kolkka antaa hoitajalleen mahdollisuuden harjoittaa päätähuimaavaa alpinismia; jos hän haluaa vaikka istuttaa kahden kiven väliin pienen esikon, hänen on asetuttava toisella jalallaan kevyesti yhdelle kivelle, joka hieman heiluu, ja tasapainoiltava toisella jalalla ilmassa, jottei polkisi ukonnaurismätästä tai kukkivia ristikkejä. Hänen on käytettävä mitä rohkeimpia haara-asentoja, kyykkyjä, käännöksiä, seisoma- ja makuuasentoja, hyppyjä, syöksyjä, etunojia, otteita ja liikkeitä voidakseen istuttaa, möyhentää, tonkia ja kitkeä kivikkopuutarhansa maalauksellisesti sijoiteltujen, mutta ei kovin tiukasti istuvien kivien välistä.

On totta, että kivikkopuutarhassa minun kaltaiseni joogaa, pilatesta, syvävenyttelyä yms. ihmisen rääkkäämiseen keskittyneitä hullutuksia järjestelmällisesti kaihtava pökkelö venyn mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Illalla jäseniä kolottaa: mutta silti voisi saunan jälkeen käydä hakemassa metsän reunasta vielä pari kiveä estämään pohjanruusujuurelle päivällä lisäämääni multaa karkaamasta sadeveden mukana …

* * *

”Alppitarhani” on siitä erikoinen, ettei sitä ole perustettu kallion kupeseen vaan vahvan, yli puolimetrisen muhevan mullan päälle. Maaperä on mökillä hyvin rehevää, ja oikeastaan kaltaiselleni laiskalle kitkijälle ”köyhdytetty” kivikko on ainoa järkevä puutarhamuoto – muuten taimit peittyisivät nopeasti vuohenputken alle. Vuosien aikana olenkin tuonut paikalle tuhansia kiviä, suuria ja pieniä. Mitään ei ole tilattu valmiina kuormana, vaan jokainen murikka on omin käsin siirretty alkuperäiseltä paikaltaan.

Samalla kivikkopuutarhaan on kerrostunut melkoinen määrä historiaa. On kiviä paikoilta, jonne mökin alkuperäiset asukkaat joskus 1920-luvulla kasasivat raivaamaltaan peltosaralta nousseita kiviä. On lapsuudessani 70-luvulla valmistuneen saunan rakennustöistä yli jääneitä tiiliä, joista tehtiin sittemmin käytöstä poistunut ja murentunut (ja siis lopulta kivikkoon päätynyt) grilli: mummin ja papan kanssa siellä tuli istuttua monta hyvää hetkeä. On saunan läheltä löytyneet löylykivet, joiden lämmöstä ovat nauttineet niin talon väki kuin monet vieraatkin – nyt monet heistä jo paremmille löylymaille siirtyneet.

Erityislaatuisena yksityiskohtana mainittakoon matkoilla taskunpohjille kertyneet kivet. Ne ovat pienen kokonsa takia sujahtaneet isompien kivien väliin, mutta aina välillä uusia taimia istuttaessaan tai kiviä siirrellessään saattaa löytää kauniin, pyöreän kiven. Ehkä se on Dolomiiteilta vuoristopuron varrelta – tai sitten Etelä-Hollannista Pohjanmeren rannikolta, hiekkadyynien lomasta poimittu. Tai kenties Adrianmeren aaltojen lämmöstä läheltä Piranin kaupunkia – tai sitten pohjoisesta Lofooteilta, jossa samaa kiveä on muinoin ihastellut isänsä kotiin paluuta rannalla odottanut viikinkipoika.

* * *

Luultavasti moni multakuormia vähäravinteiselle tontilleen ajattanut pudistelee tässä vaiheessa päätään: miksi pilata hyvä kasvimaan paikka kivipatjalla? Ja miksi uhrata aikaa ja energiaa alppitarhaan, kun voisi kasvattaa jotain hyödyllistäkin? – Sama ajatus tuodaan esille myös Capekin kirjassa, jossa kirjoittaja vastaa epäilijöille kertomalla omasta turhautumisestaan vihannesten viljelyyn. Kertoja avautuu kokemuksistaan kaalien, salaattien yms. viljelyssä silloin, kun hänellä vielä oli ”jonkinlainen romanttinen halu nauttia maanviljelyn illuusiosta”:

 Aikanaan kävi sitten ilmi, että minun täytyi päivittäin rouskuttaa satakaksikymmentä retiisiä, koska kukaan muu koko talossa ei halunnut niitä enää syödä; seuraavalla viikolla hukuin lehtikaaliin, minkä jälkeen koittivat kyssäkaaliorgiat – ja ne olivat kaiken lisäksi puisevia. Joinakin viikkoina jouduin kolmesti päivässä pureskelemaan salaattia, jotta sitä ei olisi tarvinnut heittää menemään.

Tämän kokemuksen voin itse allekirjoittaa täysin. Pahimmat muistoni vihannesviljelykokeiluistani liittyvät juuri massiivisiin onnistumisiin, ei niinkään niihin huomattavasti useampiin kertoihin, kun kuivuus, halla, kirvat ja rikkaruohot tuhosivat sadon. Lanttuja ei ole juurikaan tehnyt mieli niiden parin syksyn jälkeen yli kymmenen vuotta sitten, kun tuli tehtyä ”kaikkea kivaa lantusta” (lanttuja oli aivan liikaa, ja ne olivat isoja). Tai se kesä, kun ensimmäisen ja viimeisen kerran kasvatin kesäkurpitsoita: kaikki 26 kylvämääni siementä iti ja erittäin suotuisan kurpitsavuoden tuloksena suunnilleen jokainen taimi puski kesän aikana 5-10 kesäkurpitsaa. Tuolloin muutaman vuoden ikäinen vanhempi poikani vierottui kesäkurpitsasta täysin – enkä itsekään sitä ensimmäiseksi ole ruokiin laittamassa.

Ehkä nämä pari esimerkkiä riittävät selittämään, miksi olen innostunut vuosi vuodelta korottamaan ja levittämään vihannestuotannon kannalta täysin hyödytöntä kivikkopuutarhaa (onneksi mökillä on riittämiin hyvää maata kasvimaillekin, jos sellaista jonakin kesänä kaipaa).  Ja onhan siitä konkreettista hyötyä hauskoille pikkuotuksille, sisiliskoille. Niitä lekottelee aina muutama kivillä auringonpaisteessa. Vaikka rauhoitettua sisiliskoa ei tietenkään saa ottaa lemmikiksi, on yhdyskunta itse valinnut kivikon eräänlaiseksi terraariokseen. Onneksi tontilla tai sen lähimaastossa ei ole käärmeitä: niitä en kaipaa tyräkkien ja tervakkojen katveeseen lepäilemään.

* * *

Perinteisesti perennapenkeistä tehdään puutarhoihin näyttäviä pihan komistuksia. Toki kivikkopuutarhassakin esimerkiksi leimut ja ajuruohot luovat kukkiessaan väriloistoa, mutta silti juuri vaatimattomuus, herkkyys ja pienuus ovat nimenomaan kivikkokasvien kiinnostavinta antia. Suunnilleen viisi metriä leveään ja pari metriä syvään kivipenkereeseen mahtuu helposti 30-40 eri kasvilajia. Tai ainakin voi yrittää: kokemus osoittaa että moninaisuuden lisäämistä tärkeämpää on varmojen menestyjien löytäminen.

Vaikka esimerkiksi maksaruohot ja mehitähdet saattavat tuntua tylsiltä ja tavanomaisilta (jokaisessa kivikkopuutarhassahan niitä on), ilahduttavat ne kuitenkin puutarhaharrastajaa ilmestyessään lumen alta sellaisinakin vuosina, kun moni muu (ja varsinkin eksoottiset kokeilut) kivikon asukki on kovan pakkastalven jälkeen enää pelkkä muisto edelliseltä kesältä. Ja kun kumartuu riittävän lähelle, yllättyy positiivisesti huomatessaan, kuinka kaunis voi mehitähden kukkakin olla.

Siitä huolimatta uusia lajeja tulee kokeiltua joka vuosi. Ja kuten mikä tahansa keräilyharrastus – postimerkkeily, kirjat, tulitikkuaskit, muovipussit – voi kivikkokasvienkin kerääminen pahimmassa tapauksessa saada maanisia piirteitä. Onneksi tätä kuvausta en enää Capekin kirjasta itsessäni tunnista:

Niinpä niin, sillä kivikkopuutarhuri ei ole vain puutarhuri vaan keräilijä, ja siksi hänet lasketaan vaikeiden maanikoiden joukkoon. Näyttäkää hänelle, että olette saanut vaikkapa Campanula morettianan kasvamaan; hän varastaa sen yöllä murhaten ja ammuskellen, sillä hän ei voi elää ilman sitä. Ja jos hän on liian arka tai lihava varastamaan sitä, hän itkee ja kärttää teiltä edes pientä juurivesaa.

Rikoksiin ei ole vielä tullut ryhdyttyä: kaltaiselleni amatöörille riittää hyvin taimiliikkeiden valikoimat. Edellisellä mökkireissulla  tuli poikettua Leivonmäellä Tommolan tilalla, ja mukaan tarttui jokaisen kivikkopuutarhan välttämättömyys (en ymmärrä, miksi en ole hankkinut aiemmin) eli kivikkosuopayrtti. Viihtyessään se on todella kaunis, muodostaa laajoja kasvustoja ja kukkii runsaasti. Pikkusiskoani ajatellen ostin myös pari sileneä, nimensä mukaisesti kasvavan pallokohokin (silene compacta) ja hieman erikoisen balkaninkohokin (silene asterias), jota en leveiden lehtien takia olisi sileneksi uskonut, nimikyltistä huolimatta (piti oikein varmistaa paikan puutarhurilta).

Ja tietysti minttuja, niitä ei voi olla liikaa: karjalanmintun ostin satoisuutensa tähden, ja sijoitinkin sen hieman muhevampaan multaan, kivikon viereen. Sveitsinminttu perhoskukaksi – molemmat taimet jaoin neljään osaan ja …

* * *

… niin, jos en olisi kirjabloggaaja, pitäisin luultavasti puutarhablogia. Kirjoittaisin puutarhavinkkejä tai siitä, miltä tuntuu käydä illan viiletessä kivikon luona, kumartua, laskea kahvimuki jokunen vuosi aiemmin harkiten valitulle ja asetellulle kivelle – ja tuntea kämmentä vasten maksaruohomättään pehmeys, verrata sitä kiven pintaan, katsella vielä hieman mitä seuraavana päivänä voisi tehdä – siirtäisikö tuon taimen parempaan paikkaan, toisiko hivenen lisää multaa, ehkä pari kiveä, kitkeä ainakin pitäisi, mistä tuo juolavehnä onkin taas tuonne putkahtanut …

* * *

Kaikille, joiden peukalo hivenenkin vihertää, suosittelen kesälukemiseksi Capekin Puutarhurin vuotta. Mainio kirja, jonka äärellä voi viivähtää myös talvikuukausinakin, kesää muistellen, seuraavasta unelmoiden.

Read Full Post »

Suomen kaunein kirjakauppa?

Sysmässä asuu vakituisesti vain hieman yli 4000 ihmistä. Silti kunnan keskustassa komeilee hirsirakenteinen kirjakauppa, jonka tarjonta pärjää vertailussa keskikokoisten kaupunkien ketjukirjakaupoille. Näytevarasto on laaja, ja lisäksi yläkerran antikvariaattiosasto täydentää valikoimaa.

Mutta ehkä oleellisempaa on tunnelma. Aivan kuin täyteen ahdettujen kirjahyllyjen teokset onnistuisivat hirsikaton alla säilyttämään paremmin uniikkiutensa kuin steriilien kirjakauppojen valosaasteessa. Omaa salaperäisyyttään luo hyllyjärjestys, joka välillä lievässä epäloogisuudessaan hämää kulkijan löytämään jotain aivan muuta, kuin mitä hän on tullut etsimään.

Kirjakaupan suureellisuutta kylän kokoon nähden selittää pari seikkaa. Sysmä on virallinen Kirjakylä, joten paikkakunnan kirjakauppaankin on tietysti panostettu. Ja vaikka perinteikkäässä kulttuuripitäjässä lukuharrastajia riittää omassakin väessä, kesäasukkaat moninkertaistavat asiakaskunnan.

* * *

Kun kävelen ovesta sisään, huomioni kiinnittyy hyllyn päätyyn esille nostetun teoksen vaaleanpunaiseen kanteen. Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanihan se siinä! Tämä tuntuu jonkinlaiselta johdatukselta: kirjallisuuspiirien kovasti hehkuttamaa kirjaa en ole vielä lukenut, ja nyt kohtaan sen täällä, Päijät-Hämeen perukoilla punaiseen mökkiin astuessani.

Olen jo aikeissa ostaa kirjan, mutta sitten muutan mieleni. En voi rikkoa kuvaa: mahdollisesti teos on liikkeen ainoa, ja menee monta päivää, ennen kuin tilalle saadaan tilattua uusi. Siinä välissä on viikonloppu – monilta kulttuuritietoisilta asiakkailta jäisi kokematta sama ilo, joka läikkyi minun sydämeeni Neuromaanin nähdessäni. Tässä kaupassa ei kosiskella kesämökkeilijöitä heti ovensuussa millään kepeällä Fifty Shades -materiaalilla (trilogia löytyy takaseinältä, pokkariosastolta) vaan vinkataan tulijalle avantgardistista proosaa.

No, jotta ei mene aivan liioitteluksi, niin laitetaan tähän kuva saman käytävän vasemmalta puolelta. Löytyy uutta jännistystä Anna Janssonilta, Saara Kesävuorelta, Karin Slaughterilta ja Pirjo Tuomiselta. On historialliset viihderomaanit suomalaisessa (Kristiina Vuorelta) ja roomalaisessa (Con Igguldenilta) maisemassa.

Joukossa on yksi erikoisuuskin, jota ihmettelen pitkään: minulle tuntemattoman Eveil-kustannuksen tänä vuonna julkaisema ranskalaisen kirjailijan Anne Wiamzemskyn (googletan: näyttelijä, kirjailija) romaani Berliinin lapseni. Se kertoo naispuolisesta Punaisen Ristin ambulanssikuljettajasta Berliinissä toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Hauskaa että tuollainen pienen kustantamon tuote on nostettu suositumpien romaanien rinnalle.

* * *

Alan etsiä jotakin kiinnostavaa mökkiluettavaa. Periaatteessa olisi mukava viettää huolettomia hetkiä dekkareiden parissa, mutta niiden ostaminen tulee kovin kalliiksi: viihdekirjallisuuden suhteen olen toivoton ahmija, joka helposti lukee rikostarinan yhdeltä istumalta, kolmessa neljässä tunnissa. Päädynkin huomattavasti enemmän mutustelua vaativaan teokseen: Antti Nylénin Tunnustuskirjaan (Kirjapaja, 2013). Selailu herättää lupauksia – raskaalta kuulostava aihe ei olekaan raskasta luettavaa, paikoitellen jopa hauskaakin:

Olen myös skandaalimaisen tietämätön. En tiedä, miten kaukolämpö toimii. Suurin osa muistakin teknisistä järjestelmistä täyttää silmissäni ihmeen tunnusmerkit. En tiedä, miten kunnat ja valtio oikeastaan jakavat rahat. En ymmärrä, mikä on ALV tai YEL. En tiedä voittiko Suomi talvisodan vai hävisikö. En ole lukenut Vanhaa testamenttia kokonaan, Sofi Oksasen Puhdistusta en sivunkaan vertaa.

Jos kyse olisi Nylénin esseekokoelmasta, voisin kunniallisesti marssia se kädessäni kassalle ja poistua kaupasta tyytyväisenä. Mutta valitettavasti Tunnustuskirja on sijoitettu uskontohyllyyn ja polttelee uskonnottoman hyppysiä kuin kondomipaketti teinipojan sormia kassajonossa. Enhän minä pelkästään tätä voi ostaa, herätän aivan vääriä mielikuvia myyjässä: luulee minua vielä uskovaiseksi.

(Minulla on lievä, toisinaan pinnalle putkahtava identiteetti-ongelma kirjojen ostamisessa. Keväällä, kun Dan Brownin Inferno julkaistiin, ajattelin käydä hakemassa sen paikallisesta Suomalaisesta kirjakaupasta. Mutta ollessani liikkeessä näin, kuinka jyväskyläläinen runoilija Suvi Valli istuutui kirjakaupan edessä olleelle penkille syömään jäätelöä. Pari kertaa hänen kanssaan juteltuani olen mielestäni onnistunut luomaan vaikutelman ihan fiksusta, runoutta harrastavasta kirjallisuusihmisestä. Inferno jäi kauppaan – tilasin sen kotona netistä iPadilla luettavaksi. Ja vasta myöhemmin tajusin, että pääseehän kirjakaupasta ulos toisestakin ovesta …)

Sysmän kirjakaupassa tilanne on jokseenkin päinvastainen. Ajattelen nimittäin sittenkin Neuromaaniin tarttumista, mutta ehkä se olisi virhe. Jos menen kassalle kädessäni Nylénin Tunnustuskirja ja Yli-Juonikkaan Neuromaani, niin minut luokitellaan jonossa joksikin Jyväskylästä tulleeksi akateemiseksi pelleksi (mikä jossain määrin pitää paikkansakin …). ”Mitä niiden pitää aina olla niin olevinaan … vähän tällaista mökkilukemista … joopa joo.” En halua vaikuttaa miltään kulttuurisnobilta.

* * *

Siispä suuntaan kohti tarjousnurkkaa. Se on Sysmän kirjakaupan helmi: vitosella saa hyviä kirjoja, moneen eri makuun. On Harjunpää-sarjaa, on Juha Seppälän Paholaisen haarukka ja Katri Lipsonin Kosmonautti, on Juhani Suomen Kekkos-kirjoja, on jännitystä ja romantiikkaa, on tietokirjoja.

Eräässä pinossa on Arto Virtasen kirjoituskokoelma Kirjailijan koti (Tammi, 2006). Olen aiemmin lukenut teoksesta mm. Markku Envallin kritiikki-käsityksiä suomivan kärjekkään, ajatuksia herättävän tekstin, joten  kyse ei ole mistään riskisijoituksesta. Muutenkaan Virtasen kokoelma ei oikein näyttäisi kuuluvan Nora Robertsin ja Reijo Mäen romaanien väliin: pakkohan se on pelastaa.

Toinen tarjoushyllystä poimittu kirja on venäläisen Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa (alkuteos 1982, suom. Marja-Leena Jaakkola, Tammi) Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani kertoo Fjodor Dostojevskin ja hänen vaimonsa matkasta Baden-Badeniin velkojia pakoon. Olen kuullut kirjaa kehuttavan – ja vaikka en olisikaan, niin Susan Sontagin esipuhe vakuuttaa (esipuheen suomentanut Vappu Orlov):

Koska 1900-luvun loppupuolen kirjallisuus on moneen kertaan tutkittu alue, tuntuu vaikealta uskoa, että voitaisiin vielä löytää uusia mestariteoksia, ainakaan suurimmilla, tarkimmin seuratuilla kielillä kirjoitettuja. Mutta penkoessani kymmenisen vuotta sitten Lontoon Charing Cross Roadilla erään kirjakaupan edessä nuhjuisten taskukirjojen hinkaloa törmäsin juuri sellaiseen kirjaan. Kesä Baden-Badenissa on teos, jonka haluaisin lukea koko viime vuosisadan fiktiivisen ja parafiktiivisen kerronnan kauneimpien, mieltäylentävimmien ja omaperäisimpien saavutusten joukkoon.

Tällaiset tuntemattomiksi jääneet mutta merkitykselliset romaanit ovat suosikkejani. Ehkä palaan aiheeseen myöhemmin blogissani.

* * *

Tarjouskulman ohitse pääsee taaempana olevaan huoneeseen. Kirjakaupan lastenosastolle väriä tuo Sysmässä syntyneen kuvataiteilijan Marjatta Tapiolan isokokoinen, iloinen maalaus. Keltainen väritys muuttaa hivenen huoneen valon aallonpituutta ja saa kaiken näyttämään raikkaammalta, positiivisemmalta.

Lapsille suunnattuja kirjauutuuksia on näkyvillä. Otan niistä pari valokuvaa, mutta sitten tajuan, etten Finlandia Junior -raadin jäsenyyden takia voi niitä blogiin laittaakaan. – Melkeinpä kirjoja enemmän viisivuotiasta jälkikasvuani kiinnosttaa runsas valikoima erilaisia pelejä. Niitä pitääkin olla myynnissä kesämökkipaikkakunnalla. Jos on huono sää, pitää olla sisällä tekemistä. Ja vaikka ilma olisi hyvä, tarvitaan pelejä silti: lämpimän alkukesän aiheuttamat hyttysarmadat saavat välillä epäilemään hokemaa ”On Lotto-voitto syntyä Suomeen!”

* * *

Kirjakaupan yläkerrassa on divari. Se avartuu yhdeltä seinältä portaikkoon, mikä luo tilan tuntua muuten melko matalaan huoneeseen. Pystyhirret ovat kauniit, elämää nähneet. Niteitä on paljon. Silti yläkerran puoli ei tee samaa vaikutusta kuin alakerran kirjakauppa. Hyvää luettavaa löytyy kyllä, mutta tuntuu siltä, että vaihtuvuus ei ole kovin suurta. Uudehkoja teoksia ei ole suhteessa niin paljon kuin esimerkiksi Jyväskylän antikvariaateissa: täällä ei ole opiskelijoita kiikuttamassa rahapulassa omaisuuttaan myytäväksi. Tai ehkä Sysmän kirjakaupan antikvariaatti ei yleensäkään osta aktiivisesti asiakkailta yksittäisiä teoksia: yläkerran divari tuskin on mitään suurta liiketoimintaa. Mutta se antaa kirjakaupan yhteydessä lisäarvoa, mahdollisuuden ostaa edullisesti luettavaa.

Huokeita lukuelämyksiä voi etsiä vaikkapa pokkariosastolta. Nurkkauksen seinällä on kaksi taideteosta, joista oikeanpuoleinen esittää jonkinlaista Minotaurus-hahmoa. En tullut katsoneeksi taiteilijan nimeä, mutta tyylillisesti tuokin voisi olla Marjatta Tapiolan tekemä. Koska käytettyjen pokkareiden joukosta iso osa on dekkareita ja jännäreitä, sopii aihe hyvin rinnastukseksi hyllyrivistöille: ”Oletko valmis kohtaamaan tässä kirjalabyrintissa piilevät hirviöt?”

Minä en uskalla mennä edes kovin lähelle. En niinkään pelkää hirviöitä, mutta ajatus itsestäni raahaamassa läjää pokkareita mökille kauhistaa. Ei minulla kuitenkaan ole aikaa kaikelle – ja sitä paitsi minusta on tullut vaativa luettavani suhteen. Halvasti painettujen vanhojen pokkareiden kellastuneet sivut tekevät lukemisesta työlästä. Joko sähköisten kirjojen maailma ja lukulaitteen steriili selkeys ovat alkaneet muokata lukutottumuksiani tai sitten se pahamainen ikänäkö kolkuttelee ovella …

* * *

Sysmän kirjakauppa ei ehkä ole Suomen kaunein, vaikka ken tietää, mutta hieno se on, varsinkin kun ottaa huomioon sijainnin.  – Tänä kesänä käyn Sysmän kirjakaupassa aivan varmasti toisenkin kerran, mutta voisihan sitä muuallakin piipahtaa. Kesän aikana tulee kuitenkin reissattua ympäri Suomea. Onko siis kellään vinkkejä vastaavista kirjakauppaelämyksistä, maalla tai kaupungeissa?

Read Full Post »

Hiekkaan veistetty Kalevala

Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus, Lemminkäisen äiti ja Kullervon kirous lukeutuvat tunnetuimpiin suomalaisiin maalauksiin. Kaikki kolme ovat koulukirjojen (äidinkieli, historia) vakiokuvitusta niin  peruskoulussa kuin lukiossakin, eikä niiltä muutenkaan voi välttyä. Minullakin oli joskus alakouluikäisenä 500 palan Kullervo-aiheinen palapeli. Muuten hieno, mutta koiran hännästä hävisi yksi pala.

Veistokset tuntuvat ainakin omassa kokemuksessani säilyttävän paremmin kiinnostavuutensa. Syynä tietenkin se, että niitä kulttuurimme ei ryöstöviljele kaksiulotteisina toisintoina kuten Gallen-Kallelan töitä. Patsaan tai veistoksen tunnelman voi saavuttaa vain läsnäolon kautta – ja kun pitkästä aikaa taas käy esimerkiksi jonkin julkisen veistoksen luona, siihen löytää kenties jonkin uuden tarkastelukulman. Vuodenaika, vuorokaudenaika ja sääkin tuovat oman lisänsä kokemukseen.

Omaksi Kalevala-suosikikseni voisin ehkä nimetä Emil Wikströmin veistoksen Aino (suihkulähde Lahdessa, Fellmanin kartanon vieressä: kuva veistoksesta löytyy Lahden historiallisen museon sivuilta). Sitä muistan ihmetelleeni jo lapsena. Aino on putoamassa veteen kivipaadelta, jota vedenhenget kallistavat. Yksi niistä on vedessä houkuttelemassa Ainoa. Kalevalassakaan Aino ei noin vain hukuttaudu, vaan Wellamon neidot ensin kutsuvat häntä luokseen – ja sitten Aino lipeää alas kiveltä: itsemurha vai onnettomuus, se jää lukijan tulkittavaksi.

*  *  *

Tällä viikolla tutustuin hyvin tuoreisiin veistostulkintoihin Kalevalan hahmoista ja tapahtumista. Lappeenrannan sataman vieressä on aikaisempien kesien (tämä on kymmenes) tapaan rakennettu hiekkaveistoksista koostuva Hiekkalinna. Aiempinakin vuosina olen linnassa vieraillut. Teemoina ovat olleet mm. villi länsi, sirkus ja dinosaurukset.  Ensimmäisillä kerroilla tuli ihmeteltyä kovasti, miten monimutkaiset ja paljon yksityiskohtia sisältävät veistokset pysyvät pystyssä koko kesän sään armoilla. Hiekka ei kuitenkaan ole käsittääkseni aivan tavallista hiekkalaatikkohiekkaa – lisäksi lopputulos on viimeistelty puuliimalla.

Lappeenrannan Hiekkalinnan suunnittelusta ja toteutuksesta on vastannut Jukka Lakela. Hänen lisäkseen mukana on ollut parinkymmenen veistäjän joukko, monet ulkomailta. Kiertelin alueella illalla, auringon paistaessa matalalta. Valo väritti hiekkaa kauniisti, mutta valitettavasti kännykkäkameraan kaikki sävyt eivät oikein tallentuneet.

*  *  *

Kohtaukset ovat hyvin tunnistettavissa ja hahmoissa on tulkintaakin. Esimerkiksi Joukahaisen asento on hyvin uhmakas Väinämöisen laulaessa häntä suohon: vaikka liete ylettyy jo kyynärpäihin, nuorukainen ei ole vielä antanut periksi. Rinta ja hartiat uhkuvat voimaa ja itsevarmuutta, käsillä ei ole aikomustakaan anella armoa. (Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi, näet, kuinka tarkasti Joukahaisen piirteet on veistetty.) Tässä kohtauksessa Joukahainen onkin paljon kiinnostavampi hahmo kuin ylivoimaisuudessaan lyömätön vanha maestro: itsepintaisessa, typerässä periksiantamattomuudessaan nuorukainen kerää katsojalta samoja sympatiapisteitä, joihin Aku Ankankin vuosikymmeniä kestänyt suosio Suomessa perustuu.

Vajoamisen luonnetta vakavoittaa tehokkaasti käytetty materiaali. Tulee mieleen juoksuhiekka, joka meille mättäiden, hetteikköjen ja suonsilmien lomitse astelemaan tottuneille  suomalaisille on se Tarzan-elokuvien salakavala nielu.

*  *  *

Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -maalauksesta Hiekkalinnaan on rakennettu lähes identtinen versio. Ehkä hieman liiankin: teoksen taidehistoriallisen viittauksen tunnistaminen tuottaa kyllä monelle kävijälle iloa, mutta on tämä toisaalta jo aika nähty … Äidin hahmo on vahva ja ilmeikäs, Lemminkäinen jää sivuosaan. Varsinkin tässä kuvassa, jossa makaava mies painuu varjoihin. Huonoa kuvaa voi yrittää perustella sillä, että onhan tuo symbolisesti latautunut: valon ja varjon raja erottaa toisistaan elävän ja kuolleen.

Kohtauksen käsittelyyn Hiekkalinna olisi tarjonnut muitakin vaihtoehtoja kuin tuon perinteisen. Itse olisin ehkä kuvitellut Tuonelan joen, josta (siis hiekasta …) sieltä täältä pilkottaa Lemminkäisen jäseniä. Niitä äiti haravoisi rannalle, kuten Kalevalassakin. En ole koskaan oikein pitänyt tästä Gallen-Kallelan tulkinnasta. Siitä tulee mieleen kristillinen kuvasto, Maria ja Jeesus, ylösnousemus (Lemminkäisen äiti odottaa apua ylhäältä). Alkuvoimaisuudessaan ja pakanallisuudessaan paljon vaikuttavampi on televisiossa aikoinaan esitetyn Rauta-ajan kohtaus (löytyy Ylen elävästä arkistosta), jossa Lemminkäisen äitiä näyttelevä Soli Labbart kahlaa Tuonelan jokeen.

*  *  *

Erikoisempiakin tulkintoja Hiekkalinnasta löytyy. Kullervo-taruun liittyvä Ilmarisen vaimo on varsin rohkeasti kuvattu. Lypsylle kumartuneella emännällä ei vaikuttaisi olevan housuja lainkaan, paljaat pakarat korostuvat. Sukkanauhan kaltainen viritelmä ei myöskään oikein sovi mielikuvaan liina päässään karjansa luona häärivästä vaimosta. Tuntuu siltä, että mukana on ripaus usein hieman kevytkenkäiseksi tulkittua Lemminkäisen rouvaa, Kyllikkiä.

Ehkä veistoksessa on vain haluttu tuoda esille Ilmarisen vaimon feminiinisyyttä.  Paljaus ja haavoittuvuus korostuvat, ja samalla katse on jo kääntynyt kohtaamaan Kullervon metsästä manaamat pedot. Tapahtuma on hienosti läsnä kuvatussa tilanteessa, sillä lehmän etuosa on muuttunut karhuksi – ja emännän voikin ajatella olevan joko lypsylle kumartuneena tai sitten ikään kuin karhun vatsassa.

Oikean pakaran murtunut pinta on luultavasti vain sään aiheuttamaa rappeutumista, vaikka voihan tuonkin halutessaan nähdä karhun kouran sivalluksena, raatelujälkenä.

* * *

Vaimonsa kuoltua seppä Ilmarinen takoi itselleen kultaisen naisen. Hiekkaveistosten joukossa Kultaneito näyttää käytännössä yhtä elolliselta/elottomalta kuin muutkin hahmot. Ja kuin tilauksesta, ilta-auringon säteet kultaavat Ilmarisen kylmän kumppanin. Seppä tuntuu ennakoineen naisihanteessaan nykyajan kuvastoa: petojen kynsiin joutunutta vaimovainajaan huomattavasti rintavamman neidon huuletkin ovat kuin tietokonenörttien pelifantasioista. 2000-luvun Ilmarisen sepänpajan seinää koristaisi Angelina Jolien juliste – ja takahuoneesta löytyisi pari pykälää räväkämpi tyttökalenteri.

Vaikka kuinka sorean suun Ilmarinen muotoileekin, tekele epäonnistuu. Kovin on kylmä kultainen neito – ei siitä ole iloa. Seppä yrittää kaupitella neitoa Väinämöisellekin, mutta tämä ei huoli vaan kehottaa heittämään tytön takaisin tuleen. Väinämöisen varoituksen sanat voi tulkita puheeksi ”esineellistetyn rakkauden” vaaroista tai ehkä laajemmin yleensäkin kullan houkutuksesta:

Elkätte, pojat poloiset,
vasta kasvavat urohot,
ollette elonkeraiset
elikkä elottomatki
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
naista kultaista kosiko,
hope’ista huolitelko!
Kylmän kulta kuumottavi,
vilun huohtavi hopea.

Niin Ilmarinen luopuu aarteestaan, ryhdistäytyy ja lähtee Pohjolaan hakemaan toista tytärtä edellisen tilalle. Huonostihan siinäkin sitten lopulta käy.

* * *

Postauksen alussa kehuin Emil Wickströmiä Aino-myytin tulkitsijana. Monia hänen veisoksiaan on Helsingissä, esimerkiksi Karhu Kansallismuseon portailla ja Snellman Suomen Pankin edessä. Tärkeä Kalevala-aiheinen teos sijaitsee Lönnrotin puistossa. Elias Lönnrotin muistomerkissä Lönnrot istuu Väinämöisen vieressä: molemmat ovat aivan yhtä ihmismäisiä tai sitten tarumaisia, miten tuon nyt haluaa nähdä. Väinämöinen on juuri noussut Antero Vipusen vatsasta tietoa hakemasta. Niin, tietoa, oikeita sanoja: vaikka Kalevala usein mielletäänkin kertomukseksi Sammosta, on Wickström nostanut esille ehkä Kalevalan todellisen ytimen. Sama kohtaus on veistetty Lappeenrannan Hiekkalinnaankin.

Internetin ja Googlen sekunneissa tarjoamien pikavastausten aikakaudella kohtauksesta on tullut symboli muinaiselle mestariviisaudelle. Tietoa ei useinkaan saavutettu helposti: sen saaminen edellytti paitsi taitoa niin myös vaikeuksien voittamista, uhrauksiakin. – Kalevalassa Väinämöinen ei saa loitsittua venettään valmiiksi, sillä häneltä puuttuu kolme sanaa. Siis vain kolme: ja voisi kuvitella, että kyllä tietäjällä sanoja on vaikka millä mitalla, mutta hän ei halua tyytyä keskinkertaisuuksiin vaan haluaa parasta. Niinpä hän lähtee etsimään puuttuvia:

Arvelee, ajattelevi:
”Tuoll’ oisi sata sanoa
kesäpeuran kielen alla,
suussa valkean oravan.”
Läksi saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan.
Pellon peuroja levitti,
oravia suuren orren:
sai siitä sanoja paljon,
ne kaikki avuttomia.

Tuntuuko tutulta? Informaatiota löytyy nopeasti ja paljon, mutta silti mikään Googlen tai jonkin muun hakukoneen tuottamista osumista ei ole hyödyllinen.  Tieto täytyykin hankkia muulla keinoin: on keksittävä itse, mistä se Vipusen vatsa sillä kertaa löytyy. Hiekkalinnassa veistetty kohtaus Väinämöisestä kipuamassa Vipusen suusta onkin yllättävän ajankohtainen, vaikkakin luultavaa on, ettei kesän aikana teoksen ohi kulkevista tuhansista vierailijoista kovinkaan moni pysähdy pohtimaan tiedon luonteeseen liittyviä kysymyksiä.

* * *

Korkeimmalle, usean metrin korkeuteen, Hiekkalinnassa kohoaa Iku-Turso, jonka Louhi manaa Sammon ryöstäneiden karkulaisten riesaksi. Väinämöisen ja kumppaneiden vene näyttää kovin heppoiselta. Hieman viikinkityyliset uroot ovat todellisessa ahdingossa, sillä Louhi tavoittelee jo paattia. Noidalla on julma irvistys ja terävät kulmahampaat – Pohjolan vampyyri?

Muistan kuinka jo alakoulussa opettaja viisaasti kommentoi, että tasapuolisesti hyödynnettynä Sampo olisi tuonut vaurautta molemmille kansoille, mutta ahneus voitti. Toisinkin voisi tulkita: ehkä oli vain hyvä, kun runsaudensarvi upposi, sillä liian helposti saavutettu rikkaus turmelee ja passivoi samalla tavalla kuin median informaatioähky tyhmentää.

Vastavaloon (aurinko piilossa Louhen pään takana – silti kännykkä ei löydä oikeaa valotusta) otettu valokuva ei tee oikeutta veistoksen massiivisuudelle. Eikä kuvien välityksellä muutenkaan voi tavoittaa hiekan ja tilan tuntua. Hiekkalinnan ihme pitää kokea itse.

* * *

Kannattaa poiketa, jos on kesän aikana asiaa Lappeenrannan suunnalle!

Hyvää juhannusta kaikille Jäljen äänen lukijoille!

Read Full Post »

Kirjabloggarin röyhkeä mainospala: Naivistit Varkaudessa!

Perjantain Helsingin Sanomien NYT-liitteen jutun (Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä) ja sitä seuranneen blogipöhinän (ks. esimerkiksi Maaria Pääjärven kirjoitus Rakkaudesta … mihin? ) innoittamana päätin omistaa kesäkauden ensimmäisen postauksen härskin kritiikittömälle mainospalalle, jossa kaiken kukkuraksi syyllistyn nepotismiin. Hähää, ammattijournalistit: tällaista ei kulttuurisivulla voisi tehdä! Mutta Jäljen äänessä voi! Hihhihhii!

(Ja mutsi hei, jos tulee yhteydenottoja ja syntyy taulukauppoja jutun ansiosta, niin pistä mulle sitten kunnon provikat – tämä on kuitenkin valtakunnan ykkösmediassakin mainittu blogi ja lukijoita sen mukaisesti. Tosin joukossa on paljon opiskelijoita, pätkätyöläisiä, valkokaulusköyhälistöä, matalapalkkaisia duunareita, työttömiä, eläkeläisiä, downshiftaajia ja muita vähävaraisia. Mutta eikös ne pienikokoiset öljyvärityöt ole vähän halvempia?)

* * *

Lapsena olin sitä mieltä, että äiti on maailman paras taiteilija. Myönnettäköön, että en kyllä noihin aikoihin kovin montaa taiteen tekijää tuntenut. Mutta hyvänä pidän häntä vieläkin: en minä huonon takia viitsisi ajaa Jyväskylästä Varkauteen saakka taidenäyttelyyn. Jo matkoihin menee kolmisen tuntia, ja siinä ajassa ehtisi tutustua pariin runokokoelmaan tai lukea ohuehkon romaanin. ”Aika on lukuaikaa”, kuten meillä kirjablogipiireissä on tapana sanoa, ja jotkut rajathan sukulaisrakkaudellakin on oltava.

Hieman hypetystä latistaakseni on pakko todeta, että taidekeskus Väinölän näyttelyyn Iloa Itä-Suomeen, naivistit Varkaudessa osallistuu myös 29 muuta taitelijaa … – Ja nyt, juuri nyt aavistan kuinka jokunen lukija tuhahtaa tässä vaiheessa. Jos nimittäin kerjää tiukkapipoiselta taide-elitistiltä syvää huokausta ja kitkerää kommentointia, kolme sanaa riittänee: naivistien kesänäyttely Itä-Suomessa:

”Yleisön kosiskelua! Amatöörien puuhastelua jossakin peräkylällä, puoliksi romahtaneen navetan vintillä! Epä-älyllistä helppoutta! Vääristää tavallisten ihmisten näkemyksen oikeasta taiteesta! Kissaa kissan perään sekä iänikuisia koivunrunkoja! Lehmämäisesti hymyileviä, edestä kuvattuja maalaispullukoita pitämässä toisiaan kädestä mummonmökin rappusilla! Ja kaikki on niin kirotun positiivista ja hauskaa!”

En ole edellisen, onneksi kuvitteellisen puhujan kanssa samaa mieltä, vaikka onhan tuossa karrikoidussa puheenvuorossa totuudensiemeniäkin. Kissoja, koivuja, pullukoita – kyllä. Huumoria, iloa, positiivisuutta – kyllä. Helposti lähestyttävyyttä, tuttuutta, lempeyttä – kyllä. Maalaustekniikoiden tietoista yksinkertaistamista – kyllä. Kaikki mainitut seikat löytyvät suomalaisen naivismin perinteestä ja voivat paksusti tänä päivänäkin.

Mutta miksipä ei? Helppous ei välttämättä tarkoita sisällön tai sanoman puutetta eikä kepeys sitä, etteikö teoksessa olisi jokin ajatuksia tai tuntemuksia herättävä näkökulma. Ja vaikka itsekin pidän taidenäyttelyistä, jotka vievät minut niille ”salaperäisille rajoille”, en kyllä haluaisi sellaista teosta olohuoneeni seinälle. Jokin 1×3-metrinen punaisen ja mustan abstrakti sekoitus järkyttämässä arkeani: väsyisin pian joka-aamuiseen pohdiskeluun aiheesta ”Onko millään elämässä oikeastaan mitään merkitystä?” (Viimeistään marraskuussa kaamos synkentää noihin aatoksiin ihan muutenkin …)

* * *

Olen aiempina kesinä käynyt Iittalan perinteikkäässä Naivistit-näyttelyssä. Samaa naivismille ominaista välittömyyttä, lämpöä ja iloa kohtasin Väinölän taidekeskuksen tiloissa, mutta jonkinlaisena erityispiirteenä on vieläkin intiimimpi tunnelma. Vanhan puurakennuksen huoneet on ripustettu niin täyteen teoksia, että katsoja ei voi välttyä niiden kosketukselta. Normaalisti kaipaan taulujen ympärille tyhjää tilaa, mutta naivismin henkeen paljous ja hivenen karnevalistinen taidetunnelma sopii hyvin.

Maalausten, grafiikoiden ja piirustusten lisäksi Iloa Itä-Suomeen -näyttelyssä huomiota kiinnittää pienoisveistokset ja keramiikkatyöt. Marja Myllymäen sympaattiset koirahahmot olivat huoneiden läpi kulkiessamme yksi mukana olleen 5-vuotiaan poikani suosikeista. Niitä oli kokonainen lauma, ja kaikki oli aseteltu matalille tasoille, jotta ylöspäin suuntautuneet katseet olisivat mahdollisimman vaikuttavia (niin, se koiran katse …)

Itsekin ihastuin joukkoon kipsisiä/keraamisia enkelihahmoja (tiedätte mitä tarkoitan: se klassinen enkeli, jota näkee ikkunalaudoilla, takanreunoilla, kirjahyllyissä) hauskasti varioiviin piskeihin. Kuvasta näkyy, kuinka katseen viattomuutta korostaa sädekehän korvannut luu.

Poika piti enemmän kalaan lähtijöistä. Asenne niillä on rock: toivottavasti rehvakkaasti saalistamaan lähtevät urokset eivät joudu pettymään. Ja kuten pojan ilmeestä näkee: naivistinen näyttely motivoi lapsiyleisöäkin tutustumaan taiteeseen!

Kalakavereita katsellessani nostalgiaan taipuvainen mieleni manasi muistin syövereistä esiin Tammen kultaiset kirjat-sarjan kuvakirjan Kapu Karvakorva – koira jota kukaan ei määräillyt. Se oli kauan sitten lempikirjojani: ja jos en aivan väärin muista, olkihattuinen Kapu kävi kirjassa ongella.

Toisena esimerkkinä pienoisveistoksista mainittakoon Teija Oikkosen eläinhahmot. Hevoset, virtahevot, karhut ja muut otukset kantavat ihmisiä kuin unien voimaeläimet. Jokaiseen teokseen liittyy oma tarinansa tai tunnelmansa. Kirjoittamassaan esittelytekstissä Oikkonen kuvaa töidensä ideaa osuvasti:

Veistoksissa olen kuvannut muistoja, hyvin nostalgisia menneen ajan hetkiä. Sillä juuri muistoissa meillä on voimavaramme ja yksikin hyvä muisto kantaa meitä pitkälle elämässämme.

Esimerkiksi teoksen Ukiltani opin elämän viisauksia tunnistaa jokainen, joka on joskus kuunnellut isovanhempiensa tarinointia. Omassa lapsuudessani papan jutut halkovajan kynnyksellä istuessamme loivat turvallisen tilan ympärille – kuin karhun selässä olisi matkannut.

* * *

Naivistisessa taiteessa helposti tunnistettavat aiheet ovat tärkeitä, ja usein ne nousevat esiin arkisista tilanteista. (Ja nyt päästäänkin postauksen varsinaiseen  mainososuuteen …) Äitini Sonja Lehdon öljyväritöissä arki saa uudenlaista ilmettä, kun siihen sekoittuu sadunomaisuus ja hieman surrealistinen käsittelytapa. Varkauden näyttelyssä olleista teoksista pidin eniten Hiiren häät -nimisestä maalauksesta. En niinkään sinänsä leppeän tunnelman takia vaan puhtaasti värimaailman ansiosta. Vaaleanpunaiset kukat sinilehväisessä puussa – kaunista.

Linnut puun oksistossa vaikuttavat kaksiulotteisilta, kuten koko puukin, jossa kaikki kukat ovat avoinna katsojaan päin. Naivistinen lähestymistapa suokin monenlaisia vapauksia teoksen tekniseen toteutukseen: todellisuutta ei tarvitse yrittää mallintaa realismin ehdoilla. Syvyysvaikutelmat ja perspektiivit eivät ole naivististen maalauksissa oleellisia – pikemminkin ne usein loistavat poissaolollaan, mikä korostaa kuvattujen hetkien olevan jollakin tapaa haavoittumattomia, ajan ja tilan tuolla puolen.

Mielenkiintoinen näkökulma tällaiseen metodiseen klassisten taidetekniikoiden hylkäämiseen löytyykin Sonja Lehdon (vai pitäiskö sanoa äidin?) kirjoittamasta omien töiden esittelytekstistä:

Lapsena piirsin lammikon, jossa uiskenteli Ruma Ankanpoikanen. Väritin työn huolella pastelliliiduilla. Näytin kuvaa vanhemmalle veljelleni. Odotin kiitosta, mutta hän sanoikin: ”Siitä puuttuvat varjot! Koska taivaalla paistaa aurinko, täytyy kaikella olla myös varjo!” Hämmästyin, mutta en ollut samaa mieltä. Tämän ensimmäisen oppitunnin jälkeen olen käynyt Oriveden Opiston taidelinjan, ollut erilaisilla taideleireillä ja kansalaisopistojen kursseilla, kunnes olen lähtenyt etsimään maalaamiseen valoa omalla tavallani.

Ei varjoja aina tarvita taiteessa: elämä itsessäänkin on jo niitä täynnä. – Tekstistä käy ilmi myös yksi monia naivisteja yhdistävä piirre: tie taiteeseen käy usein muita polkuja kuin taidekoulujen kautta. Harrastustoimintana ja itseopiskeluna kehittynyt taiteilijuus on hidas mutta palkitseva prosessi. Tähän sopisikin jonkinlaiseksi kiteytykseksi Arto Nybergin ohjelmassa kuulemani Pave Maijasen motto: ”Hidas kehitys takaa pitkän uran.”

Oma elämänkokemus näkyy vahvasti naivistin maalauksissa. Neljän lapsen äidille on vuosien varrella esitelty monenmoista vävy- ja miniäehdokasta. Teoksessa Vävyehdokas maalaistalon harmoniaa on tullut koettelemaan hieman oudompi tuliainen. Tilanne on kuvattu lempein vedoin, mutta kun katsoo tarkemmin, jännitteet alkavat hahmottua.

Isä lukee vain Maaseudun tulevaisuutta eikä vaivaudu edes vilkaisemaan tulijaa: siis kaveria, joka edustaa sitä tulevaisuutta – nostalginen maaseutu on jo historiaa. Ja vaikka äiti vaikuttaa muuten rauhalliselta, niin kas, kahvi läikkyy! Maalauksessa on myös hieno viittaus kysymykseen siitä, mikä on naisvismia: seinällä roikkuu teos, joka vaikuttaa naivistiselta lehmätaululta – mutta jos se onkin perheen tyttären piirustus, ei se olekaan enää naivistinen! Vai onko?

* * *

Naivistit Varkaudessa -näyttelyssä on niin monta erilaista tekijää, että on vaikea valita joukosta muutama esimerkiksi. Onneksi en ole kriitikko vaan bloggari, joten voin jatkaa mutuhuttuilulla ja kertoa, mikä itsestäni tuntui kiinnostavalta …

Suomen Naivistit ry:n puheenjohtajan Aimo Katajaisen teos Jäljet lumessa alleviivaa vastakohtaisuuksia, mutta kuitenkin tavalla, joka ei ärsytä. Treffit rakastavaisten suosimalla puistonpenkillä eivät ole sujuneet odotusten mukaan. Mies on laittanut parasta ylleen, mutta liivien alta pilkistää nolosti kravatti: jotenkin siitä ja miehen katseesta avautuu kokonainen elämäntarina miehestä, joka jo kukkapuskaa ostaessaan tietää hyvin tulevansa taas kerran pettymään. Yksinäisyyttä korosraa taka-alalla talven leikeissä riehakoivien lasten ilo ja viereisellä penkillä lempensä hehkussa lämmittelevä pariskunta.

Penkin luota lähtevät jäljet erottuvat selvästi: muita jälkiä ei ole. Naivistinen tehokeino – tai sitten penkillä on istuttu pitkään, lumen sataessa. Hetki on hyvin tunnistettava, mutta silti se liikuttaa. Ja jotenkin nuo hauskasti maalatut talot ja ihmishahmot pehmentävät surumielistä tunnelmaa, terapoivat, asettavat elämän kolhut osaksi kokonaisuutta, joka itsessään on kaunis ja arvokas.

* * *

Melankoliaa löytyy myös Jari Siljamäen (eli klovni Dodon) pelleaiheisista töistä. Sirkuksen hauskin hahmo kun on aina myös se kaikkein surullisin. Teoksessa Vapauden kaiho maalaus klovnista tavoittelemassa kuuta on laitettu lintuhäkkiin. Tai oikeastaan klovni on kuunsa jo saanutkin: hän pitelee sitä narusta. Ongelmana vain on, että valittuaan elämänsä ja saavutettuaan unelmansa ihminen huomaa lopulta olevansa roolinsa vanki. Tai niin minä klovni Dodon maalausta katsellessani ajattelin. Tämä lienee yksi naivistisen taiteen hienoista piirteistä: niissä esitettyjen tilanteiden tunnistettavuus  houkuttelee pohtimaan paitsi taidetta myös omaa itseään hyvin konkreettisella, hieman naivistisella tavalla – ilman, että oma maailma liikaa järkyttyy.

Surumielisyyden vastapainoksi naivistisessa näyttelyssä on paljon hersyvää huumoria. Pullukoita on kuvattu useammankin taiteilijan voimin (jostain syystä pulskat ihmiset saunomassa tai olohuoneessa jumppaamassa ovat hauskoja). Valitettavasti huomasin kotona, että valokuvia tuli otettua harmittavan vähän. Esimerkiksi Inge Löökin räävittömästi hekottavat vanhat leidit jäi kuvaamatta. Laitankin tähän linkin Löökin sivuille. Oma suosikkini on tuon Old Ladies -kuvasarjan teos numero 27, jossa rouvat ovat asettuneet rönsyilevine muotoineen osaksi vanhaa lehmuskujaa.  Pahkuraisten paksujen runkojen seasta rouvat erottuvat ainoastaan värikkäiden mekkojensa ansiosta.

Esimerkiksi naivistisesta suorasta huumorista, joka perustuu paljon teoksen nimeen, voi mainita entisen poliitikon Sinikka Hurskaisen maalauksen Meidän kylän miehillä on isot vastat. Eipä jää epäselväksi, mitä vastojen koolla tässä tapauksessa kompensoidaan. Hurskaisen maalaus edustaa yksityiskohtia myöten jonkinlaista ”kansallisnaivismia” (kansallisromantiikan humoristisena versiona): Suomen lippu ja kansallispukuinen neito kesäillan auringossa – ja aurinkokin maalattu keltaiseksi palloksi alakoulutyyliin, vain säteet ja hymynaama puuttuvat. On koivunrungot ja ne pakolliset kissat.

Ripaus nykyaikaakin on iloisesti läsnä: se ikiaikaisen Suomi-kuvaston ”Väinämöisen hattu ” on vaihtunut lippalakiksi, joka pysyy miehistä viimeisen päässä yhtä tiukasti kuin äijillä Alavuden ABC:llä (lauantaina tuli poikettua Pohjanmaalla – eipä enää sielläkään riisuta ruokaillessa lakkia, ei edes vanhemmat miehet).

* * *

Kiinnostavia taidenäyttelyissä ovat myös ihmiset. Varsinkin kesänäyttelyissä, jonne on usein matalampi kynnys tulla sellaistenkin, jotka eivät taidetta välttämättä niin paljon harrasta. Ja aivan erityisen kiinnostavia on ihmiset, jotka käyvät katsomassa naivistisia teoksia: syntyy ikään kuin pieniä, performatiivisia teoksia, joissa taide ja sen vastaanottaminen yhdessä muodostavat uuden kokonaisuuden. On hauska seurata sivusta välittömiä reaktioita, joita humoristiset tai erikoiset maalaukset aiheuttavat. Vakavamman taiteen parissa ollaan hiljaa ja mietteliäitä – mutta naivismi vapauttaa, tuo ajatukset, sanat ja naurun pintaan.

* * *

Naivismi sopii myös lapsille, kuten tuli jo edellä todettua. Väinölän taidekeskuksessa on muutenkin otettu perheen pienimmät huomioon, sillä aina tiistaisin kello kahdelta on näyttelyn kuraattorin Marja-Muusa Hämäläisen paperiteatteriesitys Peter Fedorin sadusta Onnenlintu.  Avajaisissa esitettiin Anni Swanin satu Lumolinna samalla tekniikalla (taidekasvattaja Mervi Riikosen esittämänä). Miniatyyrinäyttämöllä kauniisti akvarelleilla maalatut taustakuvat vaihtuivat tarinan edetessä ja kerronnan  jännite säilyi loppuun saakka  ilman 3D-laseja ja THX-hyväksyttyä Dolby Digital -äänentoistoakin.

Tai ehkä juuri siksi.

Iloa Itä-Suomeen – suosittelen!  Näyttely on avoinna Taidekeskus Väinölässä 7.6.-30.8.2013 ma-pe 10-17, la 10-15.  Ja jos Varkaus tuntuu olevan liian kaukana tai jos kaipaa esimakua, naivistisiin maalauksiin voi tutustua netinkin välityksellä ”esimerkiksi” osoitteessa Sonja Lehto, naivistisia maalauksia. (Ja mutsi: muista provikat! Maisterin kesäloma on pitkä ja menot sen kuin kasvaa!)

Read Full Post »