Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘kirjastot’ Category

Kun Jonathan Harker saapuu vierailulle kreivi Draculan linnaan Bram Stokerin romaanissa Dracula (1897, suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava), tutustuu hän tarinan alussa linnan kirjastoon:

Kirjastosta löysin suureksi ilokseni ison määrän englantilaisia kirjoja – hyllymetreittäin – sekä aikakausjulkaisujen ja sanomalehtien sidottuja vuosikertoja. Keskellä huonetta oleva pöytä oli kuormitettu englantilaisilla aikakaus- ja sanomalehdillä, joskaan niistä ei yksikään ollut järin tuore. Kirjat edustivat mitä erilaisimpia aloja – historiaa, maantiedettä, politiikkaa, talouspolitiikkaa, luonnontiedettä, geologiaa, lakia – ja ne liittyivät kaikki Englantiin ja englantilaisten elämään, tapoihin ja käyttäytymiseen. Joukossa oli sellaisiakin hakuteoksia kuten Lontoon osoitekalenteri, ’punaiset’ ja ’siniset’ kirjat, Whitaker’s Almanack, armeijan ja laivaston matrikkelit sekä – mieltäni jotenkin kohotti sen näkeminen – lakimiesmatrikkeli.

Englanninkielinen ja myös Englantia käsittelevä kokoelma on vain osa kirjastoa, jonka laajuus ei romaanista ilmene. Voisi kuvitella, että se ei ole mitenkään erityisen poikkeuksellinen, sillä luultavasti siinä tapauksessa Harker asiasta mainitsisi. Tuon ajan varakkaalla kreivillä varmasti kuuluikin olla linnassaan jonkinlainen kirjasto, sillä aatelisen oli ulospäin vaikutettava myös sivistyneeltä ja kulttuurista kiinnostuneelta, vaikkei hän itse olisi ollut mikään lukutoukka. – Stokerin romaanissa kreivi Draculan kirjasto englanninkielisine osastoineen tuntuu melko pragmaattisin perustein kerätyltä kirjakokoelmalta. Lontoo-aiheisia teoksia ei ole hankkinut bibliofiili, vaan vampyyri, joka haluaa tutustua englantilaiseen kulttuuriin hyödyntääkseen tätä tietouttaan pimeissä päämäärissään.

Jossain määrin olen pettynyt Draculan kirjaston kuvaukseen Stokerin romaanissa. Tuntuu melko vaatimattomalta kokoelmalta, kun ottaa huomioon, että kreivillä on ollut satoja vuosia aikaa kartuttaa niteiden määrää. Ehkä on vain niin, että Stokerin vampyyri ei ole kovin kiinnostunut kirjoista ja lukemisesta. Voi mitä haaskausta! Jos itse muuttuisin vampyyriksi ja minulla olisi mittaamattomasti elinaikaa, kirjallisuusharrastukseen liittyvät uudet, lähes käsittämättömät mahdollisuudet kuuluisivat ensimmäisiin asioihin, jota alkaisin pohtia.

—–

Tosin aivan ensimmäiseksi tyydyttäisin verenhimoni.

—–

Kirjojen keräily asettaisi haasteita ja tavoitteita vuosisadoiksi: onhan vampyyrin ikuisen elämän suurimpana vitsauksena luultavasti tylsistyminen ja elämän tarkoituksen puuttuminen. Jo Sir Varney päätyy itsemurhaan Thomas Peckett Prestin romaanissa Varney the Vampyre or, The Feast of Blood (1847), Anne Ricen Vampyyrikronikoissa kerrotaan olevan poikkeuksellista, jos vampyyri kestää elämää yli 300-vuotiaaksi, ja Charles Hustonin vampyyridekkarissa Already Dead (2005) tutustutaan itsemurhakulttiin, jossa vampyyrit kokoontuvat suurena joukkona tekemään hidasta kuolemaa. Ihmiselämän suuri rikkaus piileekin paradoksaalisesti juuri sen rajallisuudessa, jota ikääntymisen eri vaiheet palvelevat omalla tavallaan. Tie syntymästä kuolemaan kulkee murrosten kautta, ja jos ihminen on tarpeeksi onnekas elämään vanhaksi, loppu ei ole välttämättä pelkästään pelottava, vaan sen voi hyväksyä luonnollisena ja välttämättömänä.

Mutta vampyyri  ei muutu, olosuhteet kylläkin. Mitä kauemmaksi historiassa oma lapsuus ja ihmisenä eletyt vuodet haipuvat, sitä raastavampaa on oppia hyväksymään muutos ja menneiden aikojen katoaminen. – Fiktio ja historiankirjoitus voi tarjota vampyyrillekin mahdollisuuden eskapismiin, pois uuvuttavasta veriaddiktin elämästä, jossa päivät ja yöt seuraavat toisiaan loputtomiin. Ja keräilyharrastus pitää vireänä: vanhemman polven keräilijää seuranneena väittäisin, että se saattaa jopa lisätä ihmisen elinvuosien määrää, niin voimakkaana säilyy keräilyn viehätys ja into kartuttaa kokoelmia vuosikymmenestä toiseen.  

Uusia kirjoja kirjoitetaan joka vuosi, eikä tarvitse pelätä, että kokoelma tulisi joskus valmiiksi. Kirjallisuus tarjoaa vampyyrille myös eskapismia: jos kokee esimerkiksi 1800-luvun omakseen, voi fiktion siivittämänä makustella ajan henkeä mielikuvituksessaan. – Bibliofiliaa harrastavasta vampyyrista löytyy esimerkki Elisabeth Kostovan romaanissa Historiantutkija (2005, suom Arto Schroderus, 2006, Wsoy). Luin sen muutama vuosi sitten, ja itse asiassa romaani liittyy oleellisesti blogini syntyvaiheisiin. Historiantutkija on ensimmäinen kirja, josta kirjoitin esittelyn (Taas Dracula-jahdissa) Jäljen ääneen syyskuussa 2006. Katkelma tuosta postauksesta:

Kostovan romaani on kiehtova kudelma Dracula-myyttiä ja historiallisia anekdootteja, joista suuri osa on tietysti valhetta. Romaani on kuitenkin niin taitavasti rakennettu, että ainakin minun lukijana teki mieli uskoa siinä tarjottuun pseudohistoriaan, jonka mukaan prinssi Vlad ei olisikaan 1400-luvulla kuollut lopullisesti, vaan hän olisi jatkanut kuolemansa jälkeen elämää vampyyrina ja elänyt ihmisveren voimin nykypäiviin saakka.  
   

Kirjan alussa eletään vuotta 1972. Historiasta kiinnostunut 16-vuotias tyttö (hämmentävää: romaani on lähes 600-sivuinen, mutta en silti muista, että hänen etunimeään olisi mainittu) löytää isänsä kirjahyllystä ikivanhan teoksen. Teos herättää kysymyksiä, joihin isä on aluksi vastahakoinen vastamaan. Vähitellen tarina alkaa kuitenkin avautua. Paljastuu, että samanlaisia ikivanhoja teoksia on muitakin, ja aina ne ovat selittämättömällä tavalla päätyneet historiasta kiinnostuneiden henkilöiden käsiin. Yrittäessään selvittää näiden kirjojen alkuperää tutkijat ovat törmänneet Dracula-myyttiin ja tavalla tai toisella kietoneet siihen myös oman kohtalonsa. Salaperäisen kirjan saanutta pahuuden uhka seuraa koko hänen loppuelämänsä ajan. Pakotietä ei ole, ja ainoa mahdollisuus selvittää tilanne lopullisesti onkin kohdata pahuuden lähde silmästä silmään.  

Kostovan romaanissa useita vuosisatoja elänyt Dracula on kerännyt itselleen valtavan kirjakokoelman, jonka järjestämiseen hän tarvitsee kirjastonhoitajan. Tällainen organisoinnin tarve on oikeastaan melko epävampyyrimaista: vampyyrihan edustaa pahaa, ja pahan ominaisuutena yleensä nähdään pyrkimys kaaokseen, ei järjestykseen. Mutta tietysti kokoelman luokittelu on ymmärrettävää, sillä jos niteitä on paljon, on organisatorisuus kirjaston olemassaolon perusta: kaaoksesta ei yksinkertaisesti löytäisi mitään haluamaansa, jolloin tietoa sisältävät teokset muuttuisivat pelkiksi hyödyttömiksi kirjakasoiksi.

Kirjan kuvauksesta päätellen kirjasto on yksityiskokoelmaksi todella mittava:

Arvioin, että kirjoja oli suuressa kammiossa kymmenin tuhansin – ehkä sadoin tuhansin mukaan lukien kääröt ja muut käsikirjoitukset. Niitä ei lojunut ainoastaan pöydillä vaan pinkkoina vanhoissa kaapeissa ja karkeatekoisilla hyllyillä seinien vierustoilla. Keskiaikaiset kirjat tuntuivat olevan sekaisin renessanssin aikaisten folioiden ja nykyaikaisten painatteiden kanssa. Löysin varhaisen Shakespearen kvarton – historialliset näytelmät – Tuomas Akvinolaisen teoksen vierestä. Jykevien alkemiaa käsittelevien 1500-luvun kirjojen vieressä olevassa kaapissa oli kuvitettuja arabialaisia kirjakääröjä – ottomaanien teoksia, otaksuin. Oli puritaanisia saarnoja noituudesta ja pieniä 1800-luvun runokirjoja ja laajoja filosofian ja kriminologian teoksia omalta vuosisadaltamme. Ei, mitään ajallista järjestystä ei ollut, mutta toisenlainen järjestys alkoi selvästi hahmottua.

Kostovan romaanin Draculalla on kirjastossaan kiinnostavia mutta samalla myös melko ilmeisiä osastoja. Hän on esimerkiksi kerännyt hyvin vanhojakin käsikirjoituksia sisältävän ”ottomaanikokoelman”  (ottomaanit olivat ”alkuperäisen” kreivi Draculan verivihollisia), kokoelman vampyyrilegendoja ja kreivi Draculaa itseään käsitteleviä teoksia, kaapillisen kidutuskäsikirjoja, ja kokonaisen osaston valtiomiestaitoon ja sotastrategiaan liittyviä kirjoja. Vampyyriherran sisäinen pahan kutsumus ja identiteetti legendaarisena kreivi Draculana käyvät hyvin selväksi. – Hyllystä löytyy pakollisena anekdoottina Bram Stokerin Dracula – jos kreivi oikeasti olisi olemassa, niin mielenkiintoista olisi tietää, kuinka paljon legenda ja hänestä kirjoitetut teokset ovat muovanneet hänen persoonaansa …

—–

Hyvin erikoinen vampyyrin kotikirjasto löytyy Viktor Pelevinin romaanista Viides maailmanvalta (2006, suom. Arja Pikkupeura, 2009, Tammi), joka on vampyyrigenressä poikkeuksellisuudessaan piristävä lukukokemus. Vampyyrit esitetään maailmaneliittinä, joka kulissien takaa hallitsee koko ihmiskuntaa – ja lypsää sitä niin hämmentävän omituisella tavalla ravinnokseen, että en sitä ryhdy selittämään: aihe vaatisi laajuudessaan aivan oman postauksensa. Luultavasti kreivi Dracula itse tuskin Pelevinin romaaniin ihastuisi, sillä legenda muuttuu siinä lähes tunnistamattomaksi. Vampyyrikirjallisuuden traditioita pöllytetään jo itse vampyyriksi muuttumisen aktissakin. Pelevinin tarinassa vampyyri voi muuttaa ihmisen vampyyriksi ainoastaan kerran elämässään: hän siirtää puraisullaan uuteen vampyyriin oman kielensä ja tuhoutuu itse.

Kieli ei ole mikään tavallinen kieli, vaan eräänlainen isäntä – se varsinainen vampyyriyden alkulähde – jonka kanssa vampyyriksi muuttunut ihminen alkaa nyt elää symbioosissa. Jos kieli saa maistettavakseen pisarankin jonkun ihmisen verta, se pystyy lukemaan tämän ihmisen henkilöhistoriasta, ajatuksista ja tuntemuksista kaiken oleellisen. Jos vertaa esimerkiksi monisataasivuisen elämäkerran lukemiseen, tämä on huomattavasti nopeampi, tehokkaampi ja luotettavampi tapa tutustua jonkun kirjailijan tai taiteilijan elämänvaiheisiin.

Viktor Pelevinin romaanissa vampyyrin yksityiskirjasto ei koostukaan kirjoista, vaan eräänlaisista verinäytteistä (tai punaisesta  nesteestä, kuten vampyyrit itse verta kutsuvat), jotka on jatkojalostettu vampyyrilaboratorioissa tuottamaan joko tietoa tai viihdettä käyttäjälleen. Kirjan kertoja Roma on perinyt kokoelman Brahmalta, vampyyrilta, joka hänet muutti:

Nestemäinen kirjasto Brahman työhuoneessa oli alusta saakka herättänyt minussa kiinnostusta. Arvelin, että siitä oli olemassa luettelo, ja pian löysinkin sellaisen lipaston laatikosta. Se oli käärmeennahkaa muistuttaviin erikoisiin nahkakansiin sidottu albumi. Merkinnät oli tehty käsin; jokaista arkistolaatikkoa vastasi pari sivua, joille oli kirjattu huomautuksia ja lyhyitä kommentteja koeputkissa oleviin numeroihin.
     Luettelon osastojako muistutti huvittavalla tavalla videovuokraamojen valikoimaa: osastoista suurin oli erotiikka, joka oli jaoteltu aikakausien, maiden ja lajityyppien mukaan. Roolihenkilöiden nimet olivat vaikuttavia: Ranskan osastossa olivat mukana Gilez de Retz, madame de Montespan, Henrik IV Bourbonilainen ja Jean Marais (en voinut käsittää, kuinka kaikkien näiden henkilöiden punaista nestettä oli onnistuttu säilömään edes mikroskooppisen pieniä määrä).

Brahman kokoelma on melko suppea: osastoista mainitaan kirjassa erotiikka, sotilaallinen osasto, naamiomestarit, prenataaliset kärsimykset (viittaa ihmissikiön kokemuksiin kohdussa) ja kirjallisuus. Roman epäonneksi suurimmat osastot, erotiikka ja sotilaallinen osasto ovat tyhjiä. Punaisen nesteen kirjaston vaara piilee siinä, että näytteiden maistelemiseen saattaa addiktoitua – ja valitettavasti yhdestä näytteestä ei riitä kerta-annoksia loputtomasti.

Punaisen nesteen käyttöliittymässä informaatio jalostetuista verinäytteistä ikään kuin aktivoituu käyttäjän mielessä ja vaikuttaa suoraan mielikuviin ja ajatuksiin. Kun vanhemmat vampyyrit tutustuttavat nuorta noviisia omaan ikivanhaan kulttuuriinsa, on tarkoitusta varten tehty melkoinen määrä sopivasti yhdisteltyjä näytteitä, jotka toimivat ”oppikirjoina”. Niiden avulla oppiminen on erittäin tehokasta.

Uteliaisuuttaan Roma tutustuu kirjastonsakin kokoelmiin. Vaikka kirjallisuus ei häntä erityisesti kiinnosta, kokeilee hän mm. valmistetta, jossa lukee ”Pasternak + ½ Nabokov”. Roman yllätykseksi näyte ei kuitenkaan anna tietoa venäläisistä klassikkokirjailijoista, vaan aiheuttaa halun tai oikeastaan pakonomaisen tarpeen kirjoittaa runoja. Inhimillinen kokemus ja elämänhistoria on poistettu valmisteesta, ja jäljelle on jätetty vain ”runonrustaustaito”. Silti pelkkä näytteen maistelu ei  tee Romasta suurta runoilijaa. Hän saa aikaiseksi vain käsittämätöntä sotkua. Taito kirjoittaa runotekstiä ei yksin riitä, vaaditaan muutakin: ideoita, sopivia kokemuksia, tunnetta, sanavarastoa jne.

Pelevinin romaanin vampyyrikirjastossa upeaa on sen vampyyrimaisuus: vain vampyyri voi ”lukea” verinäytteitä. Tavalliset kuolevaiset rajataan siten pois informaation ulottuvilta, oma eliittiasema turvataan. Mutta paperisten kirjojen suhteen vaikutus ei ole sama: ennen aristokraatti saattoi kävellä yksityiskirjastonsa uumeniin ja kokea ylemmyyttä oppimattomia palkollisiaan kohtaan – nykyisin kaikki osaavat lukea ja Internetistä löytyy vanhat teokset usein sähköisessä muodossa, ilmaiseksi.

Jotta ei kokisi itseään tavallisia kuolevaisia tyhmemmäksi, 2000-luvun sivistyneellä vampyyrilla onkin oltava kirjastossaan moderni informaatiokeskus kaikkine herkkuineen ja tehokkaine laajakaistayhteyksineen. Silti, kyllä raskaiden nahkaselkäisten teosten täyttämät hyllyt sopivat paremmin vampyyrin imagoon kuin 52 tuuman taulu-tv tai joukon elektronisia kirjatiedostoja sisältävä Kindle nököttämässä Ikeasta ostetun kirjoituspöydän kulmalla.

Mainokset

Read Full Post »

Lisäsin blogin sivupalkkiin nimekkeen ”Kirjastot, tietokannat” alle muutaman linkin. Niistä ylivoimaisesti eniten aikaa olen viettänyt tutkien Historiallisia sanomalehtiä. Upea sivusto: Kansalliskirjasto on digitoinut kaikki Suomessa vuosina 1771–1900 ilmestyneet sanomalehdet, joita voi selailla joko numero kerrallaan tai vapaata sanahakua käyttäen.  – Puutteitakin tosin on, esimerkiksi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomenkieliset Tieto-Sanomat, joka ilmestyi vuosina 1775–1776. Sekin kyllä löytyy Kansalliskirjaston edellisestä Historialliset sanomalehdet -kokoelmasta.

Vanhojen sanomalehtien lukeminen vaatii kärsivällisyyttä, sillä fontit ovat aivan jotain muuta kuin Verdanaa tai Arialia. Kieli on vanhahtavaa, ja monet mielenkiintoiset jutut ovat tietysti ruotsiksi – se kun oli sivistyneistön suosiossa vielä 1800-luvun puolivälissä, myöhemminkin. – Kiinnostavia ajankuvan kannalta (ja helppolukuisimpia) ovat esimerkiksi ilmoitukset. Kun haen kokeeksi mahdollisia viittauksia edellisessä postauksessani käsittelemääni kirjailijaan Walter Scottiin ja erityisesti hänen teokseensa Lammermoorin morsian, löytyy mm. seuraavanlainen pikkujuttu viipurilaisesta ilmoituslehdestä (Wiborgs Annonce Blad):

Den af Stadens Respect. Invånare, som af mig till låns erhållit Walter Scotts Roman: Bruden i Lammermoor anmodas härigenom ödmjukast, att med första återställa densamma. Wiborg, den 24 Julii 1837.  – J. H. Mennander

J. H. Mennander haluaa siis takaisin jollekin lainaamansa romaanin. Sama ilmoitus on julkaistu kolmessa peräkkäisessä numerossa (ilmestynyt kerran viikossa), ja joka kerta myös saksaksi. Saksankielisessä ilmoituksessa teos on kuvailtu hieman tarkemmin, ja siitä paljastuu, että kadotettu teos on saksankielinen, vuonna 1925 julkaistu osa Scottin koottuja teoksia. – Ilmoitus on hieman hämmentävä: eikö Mennander todellakaan tiedä, kenelle hän on kirjansa lainannut? Ja hattua täytyy nostaa kohteliaille sanamuodoille: en sanatarkasti osaa kääntää, mitä tuo vanhahtava Den af Stadens Respect tarkoittaa, hienolta se joka tapauksessa kuulostaa, mutta tuon ödmjukast merkitys on selvä: Mennander nöyrimmin pyytää palauttamaan opuksen.

Tuohon aikaan yleisiä kirjastoja ei juurikaan ollut, mutta sivistyneistön piirissä toimi useilla paikkakunnilla lukuseuroja, joissa kirjoja lainattiin muille kirjallisuudenystäville. Ehkä Mennanderin ilmoitus liittyy tällaiseen toimintaan, jossa kirja on saattanut jonkun välikäden kautta päätyä hieman tuntemattomalle lukijalle. Jos Mennanderin romaanin olisi lainannut joku hänen tuttunsa, ei kai sen palauttamista tarvitsisi lehdessä pyydellä.

Sattumalta löydän (satun silmäilemään kyseistä lehteä, koska siinä on Amédée Pichot’n matkakertomuksiin perustuva juttu Walter Scottista) vielä kiinnostavamman pikkuilmoituksen 2.11.1832 ilmestyneen lehden (Helsingfors Morgonblad) viimeiseltä sivulta:

En vördad allmänhet får jag äran hårmedelst tillkänwagifva, att det af min framlidne kära man inrättade Låne-Bibliothek, som innehåller en myckenhet Böcker af erkänd förtjenst å flere språk, och som ända till sednare tider blifvit småningom förökadt, hålles öppet alla förmiddagar ifrån kl. 9 till 1, i Slagtar Janssons öfre gård vid Högbergsgatan. Villkoren för utlåningen äro desamma, som tillförene.

Gustava Meyer

Yksityinen kirjasto Korkeavuorenkadulla vuonna 1832? – Gustava Meyer ilmoittaa, että hänen miesvainaansa perustama kokoelma, joka sisältää paljon teoksia useilla eri kielillä, on avoinna päivisin kello yhdeksästä yhteen – ja lainausehdot ovat samat kuin aiemminkin.

Netistä löytyy melko helposti tietoja Gustava Meyerin miehestä, Friedrich Anton Meyerista. Hän oli saksalaissyntyinen ja toiminut ensin Turun ja sitten Helsingin yliopiston saksan kielen lehtorina. Meyerilla oli myös kirjakauppa ja sen yhteydessä yksityinen kirjasto, jonka hän alun perin perusti Turkuun jo vuonna 1801. Tuolloin hän oli hieman yli kolmekymppinen – eri lähteissä Meyerin syntymäaika vaihtelee välillä 1767-1771. Meyerin kerrotaan siirtäneen kirjakauppansa ja kirjastonsa Helsinkiin samaan aikaan, kun yliopistokin siirtyi sinne, eli Turun palon (1828) jälkeen. Meyerin liiketoimet Helsingissä jäivät kuitenkin melko lyhytaikaisiksi, sillä hän kuoli vuonna 1831.

Erityisen ilmoituksesta tekee ilmoittajan sukupuoli: Gustava Meyer on kirjastoa ylläpitävä nainen. Nykyään naispuoliset kirjastonhoitajat ovat sääntö ja miespuoliset niitä poikkeuksia, mutta 1800-luvulla yliopistojen ja koulujen kirjakokoelmia vaalivat todennäköisesti miehet, sillä yleensäkin virat olivat miesten hallussa. Gustava Meyer onkin luultavasti eräs ensimmäisistä suomalaisista kirjastotädeistä. Verenperintönä hän on ainakin saanut annoksen kirjaston ylläpitämiseen vaadittavaa tomeruutta, sillä hänen isänsä oli turkulainen merikapteeni Johan Hasselius. Gustavan syntymäaikaa ei netissä olevasta sukutaulukosta löydy, mutta 30.3.1837 julkaistusta  kuolinilmoituksesta (Finlands Allmänna Tidning) voi päätellä hänen syntyneen vuoden 1783 alussa: eliniäksi on kerrottu 54 vuotta ja kolme kuukautta.

Kovin kauan ei siis Gustava Meyer ehtinyt mieheltään perimäänsä kirjastoa hoitaa, suunnilleen reilut viisi vuotta. Mutta paljon mahdollistahan on, että hän on auttanut miestään kirjaston hoitamisessa jo aiemminkin, puolisolla kun oli paljon muitakin tehtäviä. – Lehtitietojen perusteella Meyerin perhe joutui myös kohtaamaan ajalle valitettavasti kovin tyypillisen tragedian: lapsen kuoleman. Vaikka 15. syyskuuta 1829 julkaistu ilmoitus (Finlands Allmänna Tidning) on melko neutraali, on siinä eräs yksityiskohta, joka ainakin minua liikuttaa:

 Wilhelmina Charlotta, ungsta dotter till Lectoren och Universitets Bokhandlaren F. A. Meyer och dess maka, Gustawa Juliana Hasselius, afled i Åbo den 30 Aug. i en ålder af 4 år 3 månader och 26 dagar. Hennes död begråtes af fader och moder, 1 broder och 3 systrar, och en nära fläktinge hwilkas glädje den afledna under sin korta lifstid warit; endast på detta wis, får man underrätta fläktingar och wänner.

 Ajan tavan mukaan elinaika kerrotaan kuolinilmoituksessa päivän tarkkuudella: … ja 26 päivää. Se korostaa elämän arvoa: jokainen eletty päivä on ainutkertainen ja tärkeä. Ja tietysti kun kyseessä on lapsi, yksittäisen päivän merkitys kasvaa.  Ainakin minuun lukijana tällainen tyyli vaikuttaa siten, että alan miettiä, mitä noina 26 viimeisenä päivänä mahtoi tapahtua. Montako niistä kului sairasvuoteella? Ehtikö tyttö vielä nauttia viimeisistä kesäpäivistä, istua äitinsä kanssa rantakalliolla ilta-auringon lämmössä? Ja ehtikö hän tuntea kotimatkalla, kuinka varjojen pidetessä elokuinen kaste hiipii ylemmäs ja ylemmäs, viilentäen ensin varpaat, sitten nilkat, sitten pienet polvet?  – Ehtikö hän viimeisen 26 päivän aikana yhtään iloita, oliko onnellinen?

Meyerin kirjastosta löytyy kokonainen luku Mauri K. Närhen teoksesta Lukuseurasta kansankirjastoon (Helsingin kaupungin julkaisuja n:o 18, 1963). Ja sivulla 199 on vanha valokuva Korkeavuorenkadusta 1900-luvun alussa: puutalo (numerossa 39), jossa Meyerin kirjasto toimi, on siinä vielä pystyssä, ja pari taloa etäämpänä häämöttää Rickhardinkadun kirjasto. – Nykyään Korkeavuorenkatu 39:ssä sijaitsee Gunnar Taucherin suunnittelema, vuonna 1929 rakennettu viisikerroksinen funkkistalo. Voi olla, että se on rakennettu nimenomaan ”teurastaja Janssonin” talon tilalle. Kun vertaa valokuvaa vanhasta kaksikerroksisesta puutalosta nykyiseen kerrostaloon, huomaa julkisivuissa yllättäen yhtäläisyyksiäkin: ikkunat ovat samantyyliset – jaettu kuuteen pienempään ruutuun – ja kerrosten välissä on molemmissa taloissa pitkä poikittainen ja hyvin erottuva linja (tai viiva, ”koholauta”, mikä lienee …) tehostamassa ilmettä. Ehkä kyse on sattumasta, tai sitten Taucher on halunnut kunnioittaa vanhan julkisivun luonnetta.

Yksityiskirjastossa asioiminen ei ollut 1800-luvun alkupuolella ihan halpaa huvia, mutta toisaalta lukeminen oli lähinnä sivistyneistön eli varakkaamman väen puuhaa. Närhen kirjassa on kerrottu Gustavan kirjaston lainaustoiminnan säännöistä ja maksuista vuonna 1836:

Vuonna 1836 painettuun luetteloon sisältyvien lainaussääntöjen mukaan oli Gustafva Meyerin lainakirjaston lainausmaksu 18 ruplaa koko vuodelta – siis pienempi kuin edellä mainittu lehtori Meyerin aluksi lokakuussa 1829 ottama ”halpa” lainausmaksu 20 ruplaa, jonka hän oli ilmoittanut myöhemmin kohoavan. Puolen vuoden lainausmaksu oli v:n 1836 sääntöjen mukaan 10:50 ja neljännesvuoden 7 ruplaa. Näillä maksuilla sai lainata yhden kirjan joka päivä sillä ehdolla, että aikaisemmin lainattu kirja palautettiin sitä ennen. Pieniä, vähemmän kuin 100 sivua käsittäviä kirjoja sai kuitenkin lainata kaksi tai kolme kerralla. Lainausaika oli enintään kaksi viikkoa.

On vaikea suhteuttaa vuoden 1836 rahan arvoa tähän päivään – varsinkin, kun noihin aikoihin ruplan arvo heitteli. Hopearuplat olivat siksi huomattavasti arvokkaampia kuin seteliruplat. Luultavasti Meyerin lainakirjastossa on kuitenkin käytetty valuuttana seteliruplia, sillä kai hopearuplat olisi muuten mainittu erikseen. – Jos vertaa summaa esimerkiksi palvelusväen palkkoihin, puhutaan kuukauden, jopa useammankin, tuloista. Renki saattoi 1830-luvulla tienata 100 seteliruplaa vuodessa, vähemmänkin (tai enemmän, riippuu myös laskentavasta: huomioidaanko luontaisedut – ruoka, vaatetus jne. – vai pelkkä käteinen), piian vuosipalkka taas oli sitäkin vähemmän. Eli 18 ruplaa ei ollut mikään aivan pikkusumma.

Kun ajattelen omia lainaustapojani, niin tuollainen korkeintaan yksi kirja kerrallaan tuntuisi järisyttävältä muutokselta. Itselläni on aina keskimäärin  20-30 kirjaa lainassa, usein enemmänkin – jos lainaan saisi vain yhden teoksen kerralla, kävisin kirjastossa todennäköisesti lähes päivittäin. Moni Meyerin kirjaston asiakas on luultavasti menetellytkin juuri niin. Korkeavuorenkadun kirjasto on siis ollut eräänlainen lukevan sivistyneistön kohtaamispaikka, kirjallisuusklubi.

– Meyerin kirjasto on kadonnut olemattomiin jo 170 vuotta sitten, mutta jotakin siitä on jäänyt jäljelle: Turun kaupunginkirjaston kokoelmissa kerrotaan (Aurora-lehti 4/2001) säilyneen joitakin Meyerin kirjastosta peräisin olevia niteitä. Ehkä niitä hyvällä onnella pääsee vielä näkemään jossakin Suomen kirjastolaitoksen historiasta kertovassa näyttelyssä.

Juhlapäiviin Meyerin pariskunnan työ kirjastotoiminnan hyväksi ei vielä oikeuta, mutta jos jotenkin haluaa esimerkiksi kunnioittaa Gustava Meyeria yhtenä naiskirjastonhoitajuuden pioneereista, niin hänen kuolemansa vuosipäivänä sen voi hyvin tehdä: 8. maaliskuuta kun sattuu sopivasti olemaan naistenpäivä.

Read Full Post »

Miguel de Cervantesin romaanin Don Quijote päähenkilöllä on oman aikansa mittapuun mukaan melko laaja yksityinen teoskokoelma. Romaanissa kerrotaan don Quijoten kirjastossa olevan toista sataa suurikokoista hyvin sidottua teosta ja lisäksi pienempiä. 1500-1600-luvulla kirjat olivat kalliita harvinaisuuksia: don Quijote onkin joutunut myymään omistamiaan maitaan rahoittaakseen kirjaharrastustaan. Lukemiinsa ritariromaaneihin hän eläytyy niin vahvasti, että menettää todellisuustajunsa ja päättää ryhtyä vaeltavaksi ritariksi. Kirjoista tutut ritarihyveet, hirviöt ja pulassa olevat neidot ovat kuitenkin ristiriidassa arkitodellisuuden kanssa: tätä ristiriitaa don Quijote ei ymmärrä/halua ymmärtää, ja niinpä tragikoominen sankari päättäväisesti alkaa toteuttaa omaa visiotaan. ”Ihmeelliset” seikkailut, joihin hän joutuu, ovat hänelle itselleen totta, mutta lukijalle ne näyttäytyvät ritariromaanien parodiana.

Erityisesti kirjan kuudes luku on mielenkiintoinen kirjakokoelman kannalta, sillä siinä don Quijoten lähipiiri – emännöitsijä, kirkkoherra, parturi, sisarentytär – yrittää pelastaa ystävänsä tuhoamalla tämän hulluuden lähteen (eli kirjat). Luku toimii samalla eräänlaisena romaanin sisään upotettuna kirjallisuuskriittisenä katsauksena, jossa purevasti tuomitaan lukuisia kirjoja. Kolmisenkymmentä teosta mainitaan nimeltä (lista kirjoista löytyy ainakin espanjankielisestä Wikipediasta), niistä ensimmäisenä Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta, joka kuitenkin säästetään. Yhtä hyvin ei käy kyseisen teoksen jäljittelijöille.

Ensimmäinen Nicolas-mestarin hänelle ojentama oli Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta. Kirkkoherra lausui:
– Sepä ihmeellinen seikka, sillä, kuten olen kuullut sanottavan, juuri tämä ritariromaani on ensimmäinen Espanjassa painetuista ja kaikkien toisten alku ja juuri, joten on mielestäni oikeus ja kohtuus, että tuomitsemme sen, ylen vaarallisen lahkokunnan perustajan, armotta poltettavaksi.
– Ei, hyvä herra, – virkkoi parturi – minä olen kuullut myös sanottavan että se on kaikista paras kaikista senlaatuisista kirjoista, mitä milloinkaan on sepitetty, joten se on armahdettava ainoana lajissaan.
– Niin oikein, – sanoi kirkkoherra – ja siitä syystä pitäköön toistaiseksi henkensä. Katsotaanpa mikä on se toinen siinä vieressä.
– Se on – vastasi parturi – Esplandiánin, Amadis Gallialaisen laillisen pojan urotyöt.
– Totisesti, – sanoi kirkkoherra – isän oivallisuuden ei tule hyödyttää poikaansa. Tässä, rouva emännöitsijä, avatkaa tuo ikkuna ja heittäkää kirja tanhualle, ja olkoon se rakennettavan roviokasan perustuksena.

Lopulta Amadis-kirjoja hävitetään kokonainen rivi. Tämä teosten määrä kertoo paljon paitsi ritariromaanien luonteesta niin myös don Quijotesta. Ritariromaanien kirjoittamisessa nimittäin vallitsi eräänlainen ”avoimen koodin” periaate: eri kirjailijat – vieläpä eri maissa – kirjoittivat tarinoita samoista sankareista ja jatkoivat siis toistensa kirjallista työtä. Kuvaavaa on, että esimerkiksi Cervantesin Don Quijotelle ilmestyi jatkoa ennen kuin Cervantes kirjoitti oman jatko-osansa.

Don Quijote ihaili Amadista niin paljon, että oli nähtävästi hankkinut kirjastoonsa kaiken tästä kirjoitetun materiaalin – laadusta välittämättä. Amadis oli jalosieluinen, täydellinen (niin luonteeltaan kuin asetaidoiltaankin) ritari, jonka ihmeelliset seikkailut ja ritarihyveet olivat don Quijotelle esikuvana. – J. A. Hollon Don Quijote -suomennoksessa (1927) Amadis de Gaula on suomennettu muotoon Amadis Gallialainen. Kuitenkin monissa tutkimuksissa ja kirjallisuushistorioissa esitetään, että tarinan Amadis ei olisikaan juuriltaan galli vaan walesilainen. Dictionarya tutkiskelemalla paljastuukin, että ’gaul’ ja ’wales’ ovat vanhassa englannissa kieliasultaan lähempänä toisiaan ja tarkoittavat molemmat myös ulkomaalaista. Tarinan Amadis syntyi Skotlannissa, joten hänen ulkomaalainen – ja salassa pidetty – isänsä saattoi hyvinkin olla walesilainen. Tästä aiheesta sitten espanjalainen Montalvo kirjoitti ritariromaanin hyödyntäen luultavasti portugalilaista kertomusta. Eli melkoinen soppa …

– – – – –

Ritariromaanien lisäksi Don Quijoten kirjastossa on paljon paimenromaaneja. Jos espanjalaisessa kirjallisuudessa ritariromaanien tyyppiesimerkki on Amadis, niin samaa edustaa Jorge de Montemayorin Diana paimenromaani-perinteessä. Diana löytyy don Quijoten kirjahyllystä – ja tietysti sekin useina versioina, tai oikeastaan jatkokertomuksina. Kertomuksen alussa paimenet Diana ja Sireno ovat rakastuneita toisiinsa. Myös eräs Silvano on kiinnostunut Dianasta, mutta hänet Diana torjuu. Lemmensuhteeseen tulee draamaa, kun Sireno joutuu lähtemään joksikin aikaa muualle, ja kun hän palaa, Diana onkin katkerasti pettänyt hänet ja mennyt naimisiin Delion kanssa. Diana ei kuitenkaan ole onnellinen liitossaan …

William Shakespearen näytelmä Kaksi nuorta veronalaista (suom. Leena Tamminen, 2005, WSOY) on saanut vaikutteita mm. Montemayorin Dianasta. Päähenkilöt eivät ole paimenia, mutta muuten tässä romanttisessa komediassa on paimenromaanin lainalaisuuksia. Näytelmässä nuori rakkaus osoittautuu luonteeltaan varsin ailahtelevaksi: Proteus vannoo aluksi rakkauttaan Julialle, mutta hylkääkin tämän Silvian takia. Pelkkä perus”kolmiodraama” (tai oikeastaan neliödraama, sillä Proteuksen ystävä Valentin on myös rakastunut Silviaan) ei vielä osoita kirjallista velkaa Montemayorille, mutta näytelmässä on monia yksittäisiä kohtauksia, jotka vertautuvat Dianan tapahtumiin.

Ja onpa joukossa dialogi, jossa Proteus keskustelee ystävänsä palvelijan kanssa lammas-vertauskuvia käyttäen. Proteus on antanut palvelijalle tehtäväksi viedä Julialle kirjeen, ja nyt hän kärttää raporttia tapahtuneesta nimensä mukaisesti sanoissaan sukkelalta Sukkelalta. Kevyesti ”lammas-paimen”-aihetta luotaava keskustelu voisi hyvinkin olla jonkinlainen humoristinen viittaus paimenromaaneihin.

SUKKELA: Paimen etsii lammasta eikä lammas paimenta, mutta minä etsin herraani eikä herra minua: niin ollen en ole lammas.

PROTEUS: Lammas kaipaa paimenelta apetta, paimen saa appeen ilman lampaan apua; sinä saat palkkaa isännältäsi, isäntäsi ei saa palkkaa sinulta: niin ollen olet lammas.

SUKKELA: Tuollaiselle todistukselle minä sanon ”mää”.

PROTEUS: Mutta kuule nyt. Annoitko kirjeeni Julialle?

SUKKELA: Annoin. Minä, lauhkea lammas, annoin kirjeenne hänelle, uhkealle uuhelle, ja hän, uhkea uuhi, ei antanut minulle, lauhkealle lampaalle, mitään vaivan palkkaa.

PROTEUS: Näille laitumille ei mahdu tuollainen lammaslauma.

SUKKELA: Jos on maasta pulaa, pankaa hänet lihoiksi.

Kun pappi tuomitsee kirjaston kirjoja roviolle, hän ei tee sitä niinkään uskonnollisista syistä vaan auttaakseen ritariromaaneihin hullaantunutta don Quijotea. Eräs sellainenkin kirja kuitenkin mainitaan, joka ei ehkä saanut aikanaan kaikkien kirkonmiesten siunausta: Antonio de Torquemadan Kukkatarha. Kirjastossa kirjaa ei kuitenkaan varsinaisesti ole – tosin varmuudella sitä ei voi sanoa, sillä luvun lopussa loput kirjat heitetään kiireesti roviolle niiden nimiä tutkimatta – mutta pappi mainitsee kyseisen teoksen löytässään saman kirjailijan teoksen Don Olivante de Laura. Kukkatarha on huono suomennos, sillä teoksen espanjankielinen nimi on Jardín de flores curiosas, joten Outojen kukkien puutarha olisi alkukielelle uskollisempi (toki saattaahan espanjankielisessä Don Quijotessa olla teoksen nimi lyhennettynä – en ole tarkistanut).

Torquemadan teoksessa esitellään omituisia tarinoita ja yliluonnollisiakin ilmiöitä. Kiinnostava on esimerkiksi legenda naisesta, joka selviää haaksirikosta ja rantautuu tuntemattomalle seudulle. Siellä hän elää apinoiden parissa ja synnyttää kaksi lasta apinaurokselle – jouduttuaan antautumaan tämän puolisoksi vasten tahtoaan. Muutaman vuoden kuluttua ohi kulkee laiva, ja nainen saa kiinnitettyä merimiesten huomion itseensä. Hänet haetaan laivaan – mutta suuttuneet apinat hukuttavat hänen jälkikasvunsa. Legenda vaikuttaisi olevan vanha, ja siitä on erilaisia muunnelmia, mm. sellaisia, joissa haaksirikkoutunut on mies, joka saa jälkeläisiä apinanaaraan kanssa. – Burroughs -sivustolta löytyy artikkeli, jossa pohdiskellaan tätä legendaa apinoiden joukossa eläneestä haaksirikkoutuneesta yhtenä mahdollisena kimmokkeena Tarzan-kirjojen syntyyn.                                           

– – – – –

Don Quijoten kirjaston yksittäisiin kirjoihin voi kirjallisuudessa törmätä useinkin – mutta harvemmin kuitenkaan koko kirjastoon. Senkin omituisuuden lukija kohtaa mainiossa kirja-aiheisessa Arturo Pérez-Reverten trillerissä Yhdeksäs portti (1993). Siinä kirjaetsivä – toimenkuvana jäljittää kirjaharvinaisuuksia keräilijöille – Lucas Corso tapaa Victor Fargasin, bibliofiilin, jonka keräilyvimma on verenperintöä: hänen isänsä pakkomielteenä oli kerätä koko Don Quijoten kirjasto, erityisesti ne teokset, jotka mainitaan nimeltä, kun pappi kumppanuksineen käy läpi kirjakokoelmaa. Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Fargas sanoo don Quijoten kirjastossa olevan 95 kirjaa – Cervantesin romaanissahan puhutaan yli sadasta. Todennäköisin selitys alhaisemmalle luvulle voisi olla se, että mahdollisimman täydellinen lista on täytynyt rakentaa oletusten varaan: vain osa kirjaston kirjoista nimetään, joten loput on pääteltävä don Quijoten puheista ja kirjallisista henkilöistä, joihin hän viittaa.

Victor Fargas on eri tavalla kirjahullu kuin don Quijote: hänen on hullaantunut kirjoihin esineinä, ei niiden sisältöön. Tämä korostuu siinä, että hänen erityinen keräilykohteensa on aukileikkaamattomat kirjat. Fargas kuvaakin itseään bibliopaatiksi. Maniansa takia hän on ajautunut vararikkoon ja elää nyt autiossa kartanossa (huonekalut on myyty kirjahyllyjä myöten) seuranaan vain rakkaat kirjansa, joista joutuu yksi kerrallaan luopumaan lyhentääkseen velkojaan.

Read Full Post »

Tylypahkan velhokoulun kirjasto hämmentää minua useammastakin syystä. Miksi sillä ei ole suurempaa roolia Rowlingin kirjasarjassa? Miksi tiedonhaku velhokirjastossa on kovin kömpelöä? Ja kuka kirjastonhoitaja Irma Prilli oikeasti on?

Ensimmäiseen kysymykseeni moni Potter-fani älähtää vastaukseksi, että onhan kirjasto suuressa roolissa! – Ei voi tietenkään kieltää, etteivätkö Harry, Ron ja Hermione etsisi moniin kiperiin pulmiin ratkaisua juuri koulunsa kirjastosta – ja yleensä vieläpä salaisiksi luokiteltujen kirjojen osastolta, jonne pääsy on rajoitettu. Ja koko kirjasarjan ajan Hermione viettää muutenkin paljon aikaansa kirjastossa, ahmien tietoa kaikesta mahdollisesta vähänkin kiinnostavasta (ja Hermionea kiinnostaa käytännössä ihan kaikki).

Uskon kuitenkin, että moni lukija jää kaipaamaan enemmän, sillä taatusti Potter-kirjojen ystävien joukossa on ahkeria kirjaston käyttäjiä, ja varmasti niitäkin, joille kirjasto on yksi tärkeimmistä omaan elämään liittyvistä paikoista. Toisaalta Rowlingin toivoisi luovan aiheeseen lisää jännitettä senkin takia, että nuoret Potter-fanit löytäisivät kirjaston lumovoiman – toki moni on löytänytkin.

Onhan velhokirjastossa huikeita mahdollisuuksia: esimerkiksi tiedonhaku taian avulla. Luultavasti kokeneelle informaatikko-velholle ei olisi kummoinenkaan temmpu loihtia tehokkaita haku-taikoja, joiden avulla aiheeseen sopivat kirjat pomppaisivat hyllyistä tiedonjanoisen velho-oppilaan luokse. Nyt tiedon etsiminen Tylypahkassa vaikuttaa melko umpimähkäiseltä: kätevää asiasanoihin perustuvaa loitsua ei ole, ainoastaan jonkinlainen luokitusjärjestelmä, jossa lohikäärme-matsku on omassa osastossaan jne. – Taikuuden maailmassa voisi jopa luovia ja tehdä loitsujen avulla vielä innovatiivisempiakin hakuja, esimerkiksi mielikuvaan tai tarpeeseen perustuvia. Kirjastossa voisi olla vaikkapa tupavalinnassa käytetyn lajitteluhatun kaltainen myssy, joka etsisi automaattisesti käyttäjän tarpeisiin sopivaa tietoa.

Ehkä velhojen maailmassa kyse ei ole siitä, etteikö tuollaisia haku-loitsuja kyettäisi tekemään. Niitä ei vain haluta luoda. Sananvapaus ja vapaus yleensäkin on velhomaailman heikko kohta. Taikuuteen perustuva yhteiskuntajärjestys on perustaltaan vaarallinen – sen todistaa Voldemortinkin nousu – ja vapaus johtaisi helposti hallitsemattomaan anarkiaan. Niinpä sekä taikuutta että tietoutta siitä on rajoitettu. Harryn ja kumppaneiden vapaa elämäntyyli (ja onko se nyt edes kovin vapaata) on vain illuusio: vapautta löytyy vain arkisissa askareissa, pikku tempuilla hulluttelussa ja henkilökohtaisissa omituisuuksissa, mutta laajemmassa mittakaavassa velhomaailma vaikuttaa byrokraattiselta ja ahdistavalta – niin on pakko ollakin, koska taikuuden kääntöpuoli on hyvin vaarallista.

Pohdiskelua herättää myös Tylypahkan kirjastonhoitajan Irma Prillin henkilöllisyys. Hän on kirjasarjassa ainoastaan sivuosassa, mutta ainakin englanninkielisten Potter-fanien keskuudessa Prilli on noussut varsin tärkeäksi hahmoksi. Englanniksihan hänen nimensä on Irma Pince. Vain yhtä kirjainta siirtämällä siitä saa anagrammin I am a Prince. Mutta entäs sitten? (Voldemorthan on suomenkielisissä kirjoissa anagrammi nimestä Tom Valedro. Englanninkielisessä Salaisuuksien kammiossa Voldemortin koko nimi on Tom Marvolo Riddle – ja anagrammi siitä: I am Lord Voldemort.)

Irma Pincen anagrammi viittaa tietysti sukunimeen Prince – ja jos on lukenut kirjan Puoliverinen Prinssi, tietää, että Kalkaroksen äidin sukunimi on Prinssi. Nettiä selailemalla löytää englanninkielisiltä sivustoilta fanien väittelyä aiheesta. Argumentit sen puolesta, että kirjastonhoitaja olisi Kalkaroksen äiti tai ainakin sukulainen, tuntuvat ihan päteviltä. Tiedetään, että Voldemort kiristi velhoja uhkaamalla tehdä pahaa heidän läheisilleen. Siksi on todennäköistä, että Dumbledore olisi järjestänyt Kalkaroksen äidin varmuuden vuoksi turvaan. Ja mikä voisikaan olla parempi turvapaikka kuin Tylypahkan kirjasto? Tätä ”lähellä paras piilo” käytetään kirjasarjassa muihinkin salaisuuksiin liittyen. Kirjastossa liikkuvat vain koulun omat opettajat (jotka pystyvät pitämään salaisuuden) ja oppilaat (jotka eivät alkuperäistä Kalkaroksen äitiä ole koskaan tunteneetkaan). Ainoan kerran Irma Pince esiintyy julkisemmin Dumbledoren hautajaisissa – ja sielläkin hän on pukeutunut polviin saakka ulottuvaan mustaan huntuun … joten häntä ei voi siis tunnistaa.

On paljon mahdollista, että Rowling on todellakin ajatellut kirjastonhoitajan Kalkaroksen äidiksi. Mutta jossain vaiheessa aiheen käsittely on jäänyt pois lopullisesta kirjasarjasta – jäljelle on jäänyt vain koukku, siis tuo anagrammi, jonka Rowling on suunnitellut jo varsin aikaisessa vaiheessa.

Read Full Post »

%d bloggers like this: