Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘kirjoittaminen’ Category

Jatkossa kirjoitan Jäljen äänen lisäksi sivutoimisesti Luutii-blogiin, ”postaus kerran kuussa”-diilillä. Se riittänee, sillä Luutiissa on neljä muutakin kirjoittajaa. Yhteisöblogissa jokaisella kirjoittajalla on oma osastonsa. Tämä järjestely alleviivaa sitä, että mitään yhteistä linjaa tai mielipidettä luutiilaisilla ei ole. Yhteistä on vain intohimo kirjallisuuteen ja kulttuuriin – ja halu löytää tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. (Huom! Tämä ei ole mikään yhteinen ohjelmajulistus, vain pelkkää omaa tulkintaani.)

Luutiin muut osastot, kirjoittajat ja viimeisimmät kirjoitukset:

Kun kirjoitanRisto Niemi-Pynttäri: Kirjoittaminen kolahtaa hyvin Teatterikorkeaan (juttu taidekirjoittamisen opinnoista)

ValvontakomissioAleksis Salusjärvi: G-pisteen etsintää (kriittinen katsaus Guggenheim-hankkeeseen)

LuutuMaaria Pääjärvi: Granta-brändi löysi Suomeen (tarkastelussa Granta-lehti, josta on jonkin verran muissakin blogeissa kirjoitettu)

VoxTiina Käkelä-Puumala: Ruhtinas 2.0 (osuvaa vertailua filosofi Machiavellin ja Björn Wahlroosin ”oppien” välillä)

Yleissävy Luutii-blogin kirjoituksissa on hivenen haastavampi kuin Jäljen äänessä. ”Haastava” ei ehkä ole oikea termi, mutta tarkoitan sitä, että Luutiin kirjoittajille kirjallisuuskäsitysten ja yleensäkin kulttuurielämään liittyvien kysymysten tarkastelu on arkipäivää: kaikki ovat joko kriitikoita tai kirjallisuudentutkijoita – tai sekä että. Se näkyy Luutii-blogin teksteistä. Ei kuitenkaan puutuneena akateemisuutena vaan asiantuntemuksena, joka on avoin uudelle ja valmis korjaamaan käsityksiään (Maaria, älä tyrski siellä, tämä on myyntipuhe) mutta joka tarvittaessa rohkenee olla myös eri mieltä muun maailman kanssa.

Ja mitäkö minä teen tuossa porukassa? Peruskoulunopettaja, joka viime viikolla mm. piti liikuntatunnin tokaluokkalaisille: pelattiin polttopalloa, oltiin hippaa ja mustekalaa (polittisesti korrekti vastine vanhalle kunnon Kuka pelkää mustaa miestä? -leikille). En osaa sanoa: aika näyttää.

* * *

Joka tapauksessa olen valtavan innostunut mahdollisuudesta kirjoittaa yhteisöblogissa. Seitsemän vuotta oman blogin parissa on tavallaan yksinäinen taival. Tokihan tämä kommentoijien ja lukijoiden ansiosta on harrastuksena sosiaalinen, mutta tarkoitan tietynlaista yksinäisyyttä kirjoittajuuden suhteen. Ei Luutii-blogin kirjoittajien kesken mitään kummempaa yhteistyötä käsittääkseni ole, mutta jo tietous muista lämmittää mieltä. Voi edes toisinaan laittaa sähköpostia muille: ”Kirjoittan seuraavaksi tällaisesta. Mitäs teiltä on lähiaikoina tulossa?” Ei yhteisöllisyyden tunne juuri enempää vaadi.

Ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Eilen kirjoittamani ensimmäinen postaus on tekstilajiltaan niin erikoinen, että hieman hirvittää. Saa nähdä, mitkä ovat Luutiissa nuo kirjallisen vapauden rajat. En nimittäin kirjoittanut esseetä. En kritiikkiä. En vastinetta. En yleiskatsausta jostakin kirjallisuuden ilmiöstä. En ruotinut mediaa. En turvautunut listaan. En laajentanut anekdoottia hauskaksi pikku tekstiksi. En pohtinut omaa kirjoittajuuttani. En esitellyt itseäni.

Kirjoitin kirjeen:

Jyväskylässä 5.10.2013

Avoin lukijakirje Erkka Filanderille

Kevät on kaksin verroin kaukana. Takana, edessä. Enkä minä tiedä kumpaa pahoittelisin enemmän: sitä, että kirjoitan sinulle näin julkisesti – vai sitä, että kirjoitan vasta nyt. Illuusio kirjeen henkilökohtaisuudesta ja aitoudesta tuntuu kuitenkin luontevalta, välttämättömältä. Mutta myöhässä olen, ainakin siihen nähden, että luin runokirjasi Heräämisen valkea myrsky jo huhtikuussa.

Olin taiteillut viisivuotiaan poikani kanssa kuvaa kotipihasta. Minä piirsin, hän väritti– kevätloitsuja liiduilla, puiden oksat täyteen vihreitä lehvästöjä. Kesän odotusta. Samalla kun vahvistin kerrostalon nurkkia, kerroin, että viivan voi tehdä kahdella tavalla: joko erottamaan tiloja toisistaan, niin kuin ääriviivoissa tai horisontissa, tai sitten itsenäiseksi, vapaaksi viivaksi, kuten puuhun piirretyissä pienissä oksissa.

“Monet taiteilijat haluavat tehdä viivan aina jälkimmäisellä tavalla, eläväksi ja merkitykselliseksi, silloinkin kun he rajaavat tilaa, piirtävät vaikka ihmisen ääriviivat tai neliöitä taloon ikkunoiksi”, selitin. – En tiedä, menikö ajatus perille. Mutta kun luin pari päivää myöhemmin runojasi, huomasin pohtivani sitä itse:

Riennän ylösvapautuvan partaalle.
Allani väri juhlii itseään pintaan,
ympäristö puhkeaa ja korvat ammottavat.
Aava kohoaa silmänkehrän verran,
suutelee minua kuin rantaveden lumpeet.

Lopun voi käydä lukemassa Luutii-blogista: Kirje nuorelle runoilijalle. Käykää: enkä kehota niinkään oman tekstini takia vaan siksi, että tuo Filanderin Heräämisen valkea myrsky, jonka lukukokemusta kirjeessäni avaan, on todella hieno runokirja!

Jatkossa en välttämättä aina laita linkkiä Luutii-postauksiini, ellei ole jotakin erityistä. Mutta koska todennäköisesti kirjoitan Luutiiseen aika samalla tyylillä kuin täälläkin, niin Twitteriin ja Jäljen äänen Facebook-sivulle nuo linkitän.

Myös Luutii-blogilla on oma Facebook-sivu, johon liittymällä saa luonnollisesti uutisvirtaansa viestit kaikista postauksista. Suosittelen kulttuurista ja kirjallisuudesta laajemmin kiinnostuneille – siis niille, jotka naamakirjaa harrastavat: sivu ei päivity kohtuuttoman usein, ja joukostahan voi lukea vain ne tekstit, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta. Todennäköisesti omaan Facebookiin tulee ”tykkäämisen kohteilta” ja ”kavereilta” monia huomattavasti turhempiakin päivityksiä (ainakin minulla) …

Read Full Post »

Helsingin Sanomien viime viikolla ilmestyneen Teema-lehden numeron 3/2013 aiheena on ”Kirjoittamisen uusi aika”. 99 kirjoittajaa kertoo omat vinkkinsä kirjoittamiseen ja lukemiseenkin. Viisi ensimmäistä:

1. Vaadi sanoilta merkitystä. – Anja Snellman

2. Ole viisas. – Claes Anderson

3. Luo näkemys. – Jukka Kemppinen

4. Ole rohkea. – Märta Tikkanen

5. Näe kauneus. – Ranya Paasonen

Hyviä muistutuksia aikana, jolloin kirjoitetaan enemmän kuin koskaan. Ei siis pelkästään harrastajakirjoittajille, kirjailijoille, toimittajille – vaan myös bloggaajille, tviittaajille, Facebookin päivittäjille, sähköpostittelijoille, kirjeiden kirjoittajille, päiväkirjan pitäjille. Siis ihan meille kaikille.

Osa vinkkien antajista täsmentää sloganiaan (joka kyllä saattaa olla toimituksenkin muotoilema – en tiedä, miten jutut on toimitettu) muutamalla virkkeellä, osa taas pidemmin. Kirjailija Anja Snellman on saanut palstatilaa parin sivun verran ja lisäksi vielä kokonaisen aukeaman omalle kuvalleen. Toimitus on selvästi valinnut juuri hänen kommenttinsa keskustelun avaukseksi, teräväksi kärjeksi puhkomaan viihteellisyyden mätäpaisetta: Vaadi sanoilta merkitystä!

Snellman kertoo huolensa pinnallistumisesta ja tyhmistymisestä. Ne ovat pesiytyneet suomalaiseen mediakulttuuriin: toimittajat eivät ole niinkään kiinnostuneet kirjailijoiden teoksista vaan utelevat kenkämakua, haluavat tehdä jutun kirjailijan ihmissuhteista tai sairaskertomuksesta. Onko kirjallisuuden asema ja tulevaisuus uhattuna?

– Viimeistään nyt joku nostaa kätensä ylös ja huutaa: ”Kerro jotain uutta! Tämä laulu on kuultu jo moneen kertaan! Taas ne kirjailijat ja kulttuuripellet ruikuttaa, ei jaksa!”

Toki Snellmanin huoli on oikeutettu ja varmasti moni sen jakaa. Mutta vaikka naistenlehtijournalismi valtaa alaa, onneksi on olemassa esimerkiksi kirjablogeja, joissa kirjoitetaan ja keskustellaan romaaneissa esiin tulevista yhteiskunnallisista ongelmista, pohditaan tarinan nais/miesnäkökulmaa, esitetään klassikkohaasteita, runohaasteita, tutustutaan vähälevikkiseenkin kirjallisuuteen. – Vaikka kulttuurijournalismin kenttä olisikin kaventunut, kulttuurikeskustelua käydään nyt entistä laajemmilla alueilla.

Silti ohje on hyvä, sillä sen voi ymmärtää henkilökohtaisemmallakin tasolla. Blogikirjoittajalle tai Facebookin päivittäjälle tekee välillä hyvää pysähtyä miettimään, mitä oikein on kirjoittamassa. Onko sanottavalla oikeasti merkitystä – vai onko se pelkkä tilapäivitys ihan vain oman olemassaolon julistamiseksi? Harrastusluonteisessa blogikirjoittamisessa kannattaa ottaa hyöty irti deadlinen puuttumisesta. Moni postaus olisi lukukokemuksena parempi, jos kirjoittaja antaisi sille edes hieman enemmän aikaa.

* * *

Teeman kirjoittamisvinkkien antajiksi ei ole valikoitunut pelkästään nimekkäitä kirjoittajia. Tuoreen näkemyksensä antavat Kallion lukiolaiset. Esimerkiksi näin (välihuomio: voi olla, että sloganit ovat toimituksen muotoilemia – mutta joka tapauksessa sama ajatus löytyy kirjoittajien teksteistä):

44. Kertomakirjallisuus on tylsää. – Jimi Holmberg

45. Pieni yleisö riittää. – Otto Färm

46. Netti on runoutta. – Elsa Tölli

47. Essee on ajassa. – Sami Mäkäräinen

48. Loppukohtauksessa on kaikki. – Sofia Tikka

Voisin allekirjoittaa kaikki viisi kohtaa, tosin ensimmäisen ja viimeisen pienin varauksin. Nykyään on kovin muodikasta toitottaa, että proosa on hengetöntä – ei se ihan niinkään ole. Genre on jossain määrin makuasia. Kahvia vai teetä? Kissa vai koira? Tumma vai vaalea? – Sitä paitsi, vaikka kuinka viihdyn runojen ja esseiden parissa, olen silti perso dekkareille ja trillereille, keskinkertaisillekin.

Lopetukset ovat tärkeitä, ne kannattaa kirjoittaa harkiten, oli sitten kyse romaanista tai blogikirjoituksesta. Mutta tuohon sloganiin, Loppukohtauksessa on kaikki, on hiipinyt tahaton sivumerkitys: valitettavasti usein kirjojen lopuissa on aivan KAIKKI. Tarinan langat punotaan yhteen viimeisten kymmenien sivujen aikana, henkilöiden motiivit selitetään puhki, hankalien hahmojen annetaan kuolla, alleviivataan lukijalle tarinan opetus jne.

Pieni yleisö riittää. Olen samaa mieltä: määrä ei ole tärkeää vaan ajatus siitä, että kirjoittan jollekulle, joka odottaa tekstiäni ja haluaa lukea sen, haluaa tarttua esittämiini näkökulmiin, olla niistä eri/samaa mieltä – ja kenties saa jonkin herätteen, uuden ajatuksen tai yksinkertaisesti vain viihtyy hetken tekstini parissa. Ei siihen montaa tarvita: äidin lisäksi pari kolme lukijaa, niin kirjoituksellani on tarkoitus.

* * *

Luin Teema-lehden 99 vinkkiä läpi. En kuitenkaan löytänyt ohjetta, joka itselleni on tärkeä sääntö esimerkiksi blogikirjoittamisessa. Tai kyllä aihetta sivuttiin, mutta ei niin täsmällisesti kuin soisi. Siksi lisään vielä yhden, sadannen ohjeen – saman jonka mainitsin jo otsikossa:

100. Kirjoita ymmärtääksesi!

Parhaimmillaan teksti palkitsee myös kirjoittajansa uusina oivalluksina. Kun kirjoittaa oman näkemyksensä jostakin asiasta, joutuu samalla selventämään sen itselleenkin. Itse olen esimerkiksi Jäljen äänen postauksissa usein etsinyt sellaisia näkökulmia, jotka aidosti haastavat minuakin. Jos jokin runokokoelma tuntuu vaikealta, siitä kannattaa kirjoittaa kritiikki: prosessi auttaa ymmärtämään paremmin teoksen motiiveja.

Kun ei kirjoita vain todetakseen, miten jokin asia on vaan ymmärtääkseen itsekin paremmin sen luonnetta ja löytääkseen kirjoitusprosessin kautta uusia näkökulmia, ei aseta itseään lukijan yläpuolelle. Pikemminkinkin on yhtä lailla uuden äärellä.

Parhaimmillaan tällaisesta lähtökohdasta välittyy jotakin lukijallekin. Ehkä. Toivottavasti.

Read Full Post »

Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä (Avain, 2013) luo yleiskatsauksen suomalaisen kirjablogiskenen alkutaipaleeseen. Tietokirja kirjablogeista on historiikki, tutkimus, katsaus, opas ja jonkinlainen kannanottokin. Kirjoittajat itse bloggaavat kirjoista (Katja: Lumiomena ja Hanna: Kirjainten virrassa) ja ovat jo pitkään seuranneet tiiviisti blogimaailmaa. Kirjaansa varten he kokosivat tausta-aineiston haastattalemalla bloggaajia. Kyselyyn vastasi 61 bloggaajaa ja 15 kirjailijaa. Otos kertoo paitsi bloggaajien suuresta määrästä niin myös siitä, että he ovat tottuneita osallistumaan keskusteluihin ja innokkaita tuomaan näkemyksiään esille.

Vaikka laaja-alainen yleisesittely aiheeseen onkin perusteltu ratkaisu,  kaventaa se väistämättä sisällöllistä kehittelyä. Useiden lukujen aiheista lukisi mielellään lisää. Tai ehkä ongelma ei olekaan kirjoitetuissa luvuissa vaan lukutavassani: olen tottunut lukemaan näkemyksiä kirjablogeista ja niiden asemasta kirjallisuuden kentällä nimenomaan blogeista, en kirjasta. Ja blogeissa tärkeää on eräs piirre, jota Rivien välissä -kirjassakin korostetaan:

Kommentit ovat arvokkaita, niistä tulee hyviä uusia näkökulmia asiaan ja jatkopohdintoja. Joskus meneekin niin että varsinainen blogiteksti on raakile ja ajatukset selvenevät paremmin vasta kommenttilootassa.

En nyt tarkoita, että Rivien välissä olisi teoksena raakile, päinvastoin. Kuin kiertääkseen kirjan paperinmakuisuuden ongelman Katja Jalkanen ja Hanna Pudas siteeraavat ilahduttavan runsaasti tekemänsä kyselyn vastauksia. Se luo teokseen moniäänistä asiantuntijuutta tai oikeastaan osallisuutta: kirjablogikirjassa on siis samaa yhteisöllisyyden tuntua kuin kirjablogeissa yleensäkin.

* * *

Toki keskustelu jatkuu blogeissa: kerrankin puheet siitä, että ”kirjabloggaajat lukevat aina samoja kirjoja” taitaa osua oikeaan. Rivien välissä ilmestyi viime viikolla, ja siitä on ehtinyt kirjoittaa kymmenkunta bloggaajaa. Jokainen tietenkin omalla tyylillään.

Leena Lumi kertoo lukukokemuksestaan ihastuttavan innoittuneesti, suurella sydämellä:

Tämä ei ole kritiikki. Tämä ei ole edes arvio. Tämä on tunnetila, jonka koin sen jälkeen, kun tänään puolenpäivän aikaan avasin postin ja sain käteeni Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjan Rivien välissä (Avain 2013). Luin puoleen väliin, kävin uimassa ja luin loput. Luin sen, mitä olin elänyt helmikuisesta ystävänpäivästä 2009, päivästä, jolloin annoin pikkusormen Leena Lumi –kirjablogille ja se veikin koko käden ja vähän vielä enemmänkin…

Sinisen linnan kirjaston Maria taas oivasti blogiharrastuksen kannalta kirjan oleellisimpia kohtia tiivistäen:

Kirjablogit eivät olekaan mitään rahasampoja; Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjabloggaajille lähettämään kyselyyn vastanneista vain kaksi sai bloggaamisesta palkaa (mediatalolta, johon kuuluvan lehden sivulla blogi ilmestyy) ja pääosin Bloggerissa, WordPressissa ja Vuodatuksessa toimivista kirjabloggaajista vain ani harva on halunnut ottaa sivuilleen maksettuja mainoksia. Jaan Hannan ja Katjan näkemyksen siitä, että lukukokemusten jakaminen on kirjabloggauksen ydintä ja yhteisöllisyys sen suola.

Maaria Pääjärvi luutii poikkeuksellisen lempeästi (taitaa olla kesäfiiliksissä … ;). Jotain piikkiä sentään löytyy:

Kritiikin ja kirjabloggaamisen erolle on Rivien välissä varannut sen verran tilaa, että lukija voi huomata kysymyksen tärkeäksi. Kirjabloggaaja ei halua tulla luetuksi ammattikriitikkona. Ymmärrän tunteen, minäkin tulisin mieluummin luetuksi jonain muuna kuin ammattikriitikkona, koska mielikuva ammattikriitikosta on täysin absurdi. Kummassa roolissa minä tätä tekstiä kirjoitan, kun en saa palkkiotakaan tästä?

Tommi Melender puolestaan kertoo, mitä hän vastasi kirjaa varten tehtyyn kyselyyn. Melenderin näkemys ”muotiblogimaistumiseen” liittyvästä uhkakuvasta voi tuntua monesta kirjabloggarista turhan jyrkältä, mutta kyllä siinä on paljon tottakin:

Jotkut idealistit kuvittelivat taannoin, että kirjablogit voisivat olla vastavoima kirjallisuusmaailman institutionaalisille rakenteille ja nostaa esiin sellaisia teoksia, jotka eivät saa huomiota valtavirtajulkisuudessa. Luulen, että tällainen idealismi on nyt karissut. En ole itse asiaa systemaattisesti tutkinut, mutta olen useammaltakin taholta kuullut, että kirjablogit keskittyvät enimmäkseen käsittelemään niitä teoksia, joista muutenkin julkisuudessa eniten puhutaan. Tähän ajaa toisaalta kaupallistuminen (kustantajien halu hyödyntää kirjablogeja markkinoinnissa ja viestinnässä), toisaalta yhteisöllisyys (bloggarit haluavat jakaa kokemuksiaan kirjoista, joita tietävät muidenkin lukevan).

Kiinnostavia näkökulmia, jotka ansaitsevat tulla tarkastelluiksi jokainen erikseen.

* * *

Leena Lumen tuntemukset allekirjoittaa varmasti moni muukin bloggaaja. On hauskaa lukea läheisestä harrastuksesta ja palauttaa mieleen, kuinka ensimmäisten – usein aika vaatimattomien – kirjapostausten jälkeen bloggaamisesta on tullut oman lukuharrastuksen luonnollinen jatke, jopa elämäntapa.

Rivien välissä saa Leenan muistelemaan oman blogiuransa alkua. Itse aloitin hieman aiemmin, syksyllä 2006. Tiedän, moni tämän lukeva huvittuu kun sanon seuraavan, mutta sanon sen silti: tärkeä yllyke kirjallisuusblogin (ei silloin puhuttu kirjablogeista, termi tuli myöhemmin) perustamiselle oli se, että sellaisia ei juurikaan ollut! Nyt harmittaa, kun en silloin dokumentoinut Jäljen äänen alkuvaiheita. Jutut kyllä löytyvät arkistosta, mutta esimerkiksi linkkilistani syksyltä 2006 olisi aika paljastava. Kun kirjailijat ja muuta ”ammattilaiset”  jätetään pois, siinä oli muistaakseni vain muutama kirjoista blogannut kirjoittaja – ja heidänkin blogeissaan kirjoitettiin usein myös muusta kuin kirjoista.

Mitään kirjablogiyhteisöllisyyttä ei ollut: silloiset kirjablogit olivat enemmänkin henkilökohtaisia lukupäiväkirjoja, joita jotkut kirjoittajan tutut kenties lukivat. Aika vaikea olisi ollutkaan esittää mitään lukuhaastetta tms., kun oli vain kourallinen toimijoita. On tietysti mahdollista, että oleilin silloin jossakin Blogistanin periferiassa. Joka tapauksessa kehitys on ollut huimaa: kirjablogeja alkoi syntyä vuosi, pari myöhemmin kasvavaa vauhtia. Ehkä eräs asia, mitä itse olisin Rivien välissä -kirjalta toivonut, olisikin ollut jokin näkökulma siihen, miksi juuri tuolloin.

Rivien välissä -kirjassa mainitaan Kirsi Pihan lukupiiri Helsingin Sanomien verkkosivulla. Oletan, että se on ollut yksi keskeisistä kimmokkeista monille kirjabloginsa aloittaneille. Piha perusti bloginsa hieman myöhemmin kuin minä, ja tuolloin tuli usein käytyä ihastelemassa paitsi Pihan ripeää päivitystahtia niin myös vilkasta keskustelua. Pihan blogissa postaukset olivat lyhyitä, usein keskustelua herättäviä: häntä ei tuntunut kiinnostavan niinkään oma kirjoittajuus vaan hän halusi innostaa lukijat mukaan. Siinä Piha onnistuikin hyvin. Nykyisten kirjablogien kommenttilootiin verrattuna Pihan blogissa/nettilukupiirissä oli eräs tärkeä piirre: ainakin alkuaikoina siellä otti kantaa kirjoihin paljon sellaiset, joilla ei ollut omaa blogia. Nyt kirjablogeissa tilanne tuntuu olevan päinvastoin. Kirjabloggaajat keskustelevat enimmäkseen keskenään.

Valitettavasti vahva blogiyhteisöllisyys saattaakin ehkäistä muita lukijoita kommentoimasta. Ei kuitenkaan kannattaisi arkailla turhia: kirjablogeissa kaikki kommentit ovat tervetulleita! Ei oma blogitausta ole tärkeää – nimenomaan on hauska kuulla niistäkin blogin vakituisista lukijoista tai satunnaisista vierailijoista, jotka eivät ole blogimaailmasta tuttuja.

* * *

Sinisen linnan kirjaston Maria kiinnittää huomionsa siihen, mikä kirjaa varten tehdyissä haastatteluissa nousi selkeästi esille: harrastus on blogikirjoittamisessa tärkeämpi vaikutin kuin rahastus. Ne, jotka edelleen kuvittelevat bloggaajien havittelevan itselleen ensisijaisesti taloudellista hyötyä, eivät ole seuranneet aikaansa. 2000-luvun alussa keskusteltiin julkisuudessa paljon Web 2.0 -ilmiöstä  ja hakkerietiikasta. Ensimmäinen liittyy internetin mahdollistamiin avoimen kommunikoinnin ja jakamisen helppoihin teknologioihin ja palveluihin. Hakkerietiikka ideaan, jossa jakaminen ja yhteisöllisyys koetaan tärkeämmiksi periaatteiksi kuin omistaminen ja esimerkiksi tiedon panttaaminen. Juuri näiden kahden yhdistelmästä kirjablogeissakin on kyse.

Helmikuussa 2007 kirjoitin postauksen aiheeseen liittyen: Web 2.0 ja ”pitkä häntä”. Luin sen nyt uudelleen, pitkästä aikaa. Siinä on kaunis lopetus. Siteeraan Risto Niemi-Pynttärin silloisesta blogista poimimaani ajatusta (joka ei ole hänen, vaan Jacques Derridan):

 Niemi-Pynttäri muotoilee ajatusta Derridaan viitaten: Kirjoittaminen on sellaisen antamista, mitä sinulla ei etukäteen ole. Se kuulostaa minusta erittäin lohdulliselta. Moni on nimittäin ihmetellyt, että mitä järkeä minun on kirjoittaa nettiin kirjoista, kun en saa siitä rahaa?  – Ehkä tuo näkökulma kirjoittamisen “kaksisuuntaisesta anteliaisuudesta” on minunkin kirjoittamiseni alkuperäinen motiivi.

Kun kirjoitan sinulle, mahdollinen lukijani, kirjoitan samalla itselleni – luon tyhjästä jonkinlaisen jaettavissa olevan “hyödykkeen”. Saan jotain, mitä minulla ei muuten olisi.

Aina kirjoittaessani Jäljen ääneen uuden postauksen, saan jotain, mitä minulla muuten ei olisi. Ja mikä parasta, myös mahdollinen lukija saa. Johtopäätös: pitäisi päivittää blogia useammin, todellakin!

* * *

Kriitikkona ja kirjallisuuspuheen trendien seuraajana Maaria Pääjärvi kaipaisi Rivien välissä -kirjaan painavampaa pohdintaa eroista ja yhtäläisyyksistä kirjabloggaajien ja ”ammatti”kriitikoiden välillä. Toiveena tuo on hyvä (itsekin toivoisin samaa), mutta vaatimuksena mahdoton (minkä Pääjärvikin tietää).  Aihe olisi todella haasteellinen ja vaatisi aivan oman oman tutkimuksensa, useammankin. – Kirjallisuuskritiikin ja kirjablogien tavoitteiden ja niissä käytettyjen tekstilajien vertailua hankaloittaa sekin, että jo tuo ns. ”perinteinen” ”ammattimainen” ”asiantuntija””kritiikkikin” on kovin moninainen ja venyvä käsite (siksi lainausmerkit joka termissä).

Yhden hyvän pro gradu -työn kirjablogeihin liittyen olen lukenut: toisaalta muihin tutkimuksiin en ole ainakaan vielä törmännyt. Bikka Puoskarin gradua Blogitekstit kirjallisuuskritiikkinä (Jyväskylän yliopisto, toukokuu 2012) voisin suositella niin Pääjärvelle kuin muillekin kiinnostuneille. Valitettavasti vain sen lukeminen ei onnistu kuin Jyväskylässä, sillä aineisto ei ole saatavissa vapaasti netissä. – Puoskari tutkii Anna-Leena Härkösen Onnen tunti -romaanin vastaanottoa kirjaharrastajien blogeissa. Aineistoksi on valittu blogipostaukset 12 kirjoittajalta (löytyvät blogin nimeä klikkaamalla – Eväsreppu-blogia en tosin löytänyt): Luettua, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Sonjan lukuhetket, Salamatkustaja, Vähän epäkirjablogi, Ofelia outolintu, Kirjantila, Kirjakko, Eväsreppu, P. S. Rakastan kirjoja ja Kulttuuri kukoistaa.

Puoskari soveltaa Markku Huotarin aikoinaan muovaamaa kirjallisuuskritiikin sisällönanalyysiä, jossa määrällisesti kartoitetaan, mistä kaunokirjallisuuden piirteistä arvostelussa puhutaan. Tutkimuksessa paljastuu, että bloggaajien postauksissa on tehty huomattavan vähän havaintoja romaanissa käytetystä kielestä, kerrontamuodoista, rakenteesta tai yleensäkin juonen onnistuneisuudesta ja käytetyistä ilmaisukeinoista. Juuri tällainen arviointi romaanin keinojen onnistumisesta on perinteisesti kirjallisuuskritiikin ydinaluetta: bloggaajia se ei kuitenkaan kiinnosta. Huomattavasti enemmän painotetaan romaanin sisällöllisiä piirteitä, kuvataan henkilöitä ja sitä mistä kirja kertoo, mitä siinä tapahtuu. Puoskari pohtii painotuksen syitä:

Tarjoamalla lukijalleen, myös arvioitavaa teosta lukemattomalle lukijalleen, perustiedot teoksen sisällöllisistä elementeistä, blogikriitikko palvelee ainakin kirjavinkkien perässä olevaa lukijaansa. Lisäksi teoksen sisältöjen ja teemojen esittely tarjoaa mahdollisuuden keskustella kommenttiosiossa myös kirjallisuuden kohdeilmiöistä yleensäkin – ja juuri keskustelu- ja kommentointimahdollisuus on blogien merkittävimpiä ominaispiirteitä. Sisällöllisten piirteiden kuvaaminen lienee blogikirjoittajalle myös helppoa ja nopeaa. Tismalleen samoilla määreillähän, siis helppoudella ja nopeudella, on perusteltu koko blogikulttuurin syntyä ja kasvua.

Niin, kommenttilaatikko on usein blogeissa kaiken sydän, kohtaamispaikka, tunteiden ja ajatusten kipinöintiä. Mutta samalla se saattaa ohjata postausten kirjoittamista. Esitellään teoksesta niitä puolia, joihin lukijoiden olisi mahdollisimman helppo tarttua. Kaunokirjalliset elementit ovat hankala keskustelun aihe, varsinkin jos ei ole lukenut kirjaa. Mutta kirjan aiheesta ja henkilöistä keksii kyllä sanottavaa.

Puoskari itsekin aprikoi, että Härkösen Onnentunti ei yksittäistapauksena välttämättä anna koko kuvaa kirjablogien tyylistä. Sijaisvanhemmuuden ongelmista kertova teos on helppo mieltää ”aihe”romaaniksi. Itse pohdiskelin samaa: esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän kohdalla kirjablogeissa puhuttiin paljon romaanissa käytetystä kielestä, sillä se nousi Rimmisen käyttämässä tyylissä väistämättäkin esillä. Ehkä suurin ero blogikritiikkien ja ns. varsinaisten kritiikkien välillä on se, että blogeissa tartutaan siihen mikä kulloinkin nousee selkeimmin esille teoksissa (ihmissuhteet, kieli, erikoinen juoni, yhteiskunnallinen aihe jne.) kun taas ”ammatti”kriitikot repivät selkärangastaan väkisinkin perinteisen kritiikin kaavan, jossa tarkastellaan tasapuolisemmin eri osa-alueita.

Toinen Puoskarin tutkimuksessa esiin nouseva erityispiirre blogeissa on se, että niiden postauksissa on paljon perinteiseen kritiikkiin kuulumattomia aineksia. Puoskari poimii esimerkeiksi virkkeitä, jotka liittyvät kirjoittajan puheeseen omasta lukijuudestaan tai ovat muulla tavoin epämääräisiä kritiikin perustehtävää ajatellen:

Toki kyse voi olla siitä, että olen soljahtanut pois viihdekirjallisuuden piiristä ja mua vain yksinkertaisesti kiinnostaa aivan toisenlainen kirjallisuus. (Mari A:n kirjablogi 19.9.2011)

No niin, en sitten malttanut odottaa että kirjasto saa hankittua kirjan vaan kipaisin hakemaan sen kirjakaupasta. (Eväsreppu 9.9.2011)

Siksi minusta olisikin hirveän söpöä, jos Härkösestä tehtäisiin pehmolelu, sellainen tuimailmeinen ja polkkatukkainen. (Salamatkustaja 29.12.2011)

Vapaamuotoisuus blogikirjoittamisen ideaalina korostuu myös Jalkasen ja Pudaksen kokoamassa haastatteluaineistossa. Kirjabloggaaja voi aivan huoleti liittää kritiikkiinsä pohdiskeluja siitä, mistä on teoksen hankkinut – tai vaikkapa leikitellä ajatuksella pehmolelu-Härkösestä …

* * *

Tommi Melenderin kommentti kirjablogien kaupallistumisesta ei tarkoita sitä, että blogeilla pyrittäisiin ansaitsemaan rahaa. On fakta, että kustantamoita ja kirjakauppoja kiinnostaa kirjallisuuden uudet toimijat, joiden kautta omia kirjoja voi tavalla tai toisella markkinoida kuluttajille. Itsekin kuulun jossain määrin noihin Melenderin mainitsemiin idealisteihin. Mutta en siinä mielessä kuin Melender kommentoi: en ole koskaan kuvitellut, että kirjablogit olisivat mikään merkitsevä kulttuurinen vastavoima. Mutta kyllä niiden kautta jokin vähälevikkinen teos voi saada mahdollisuuden – ei todellakaan noustakseen suureen suosioon vaan tavoittaakseen kenties muutaman lukijan.

Kirjablogeissa esitellään paljon niitä kirjoja, joista julkisuudessa muutenkin puhutaan. Aivan kuten Melender väittääkin. Toisaalta tällainen ei pelkästään ole markkinointivoimien pakkoruokintaa, jonka edessä poloiset lukijat mumisematta antautuvat. Usein vain on niin, että populaari-ilmiöt koukuttavat yleisön makua aivan aidosti: jos kirjabloggaaja todellakin pitää ns. valtavirrasta, miksi hän pidättäytyisi kirjoittamasta siitä? On oletuksenmukaista, että kirjabloggaajien maku noudattelee yleisiä linjoja. Juoniromaani hallitsee alaa, esseistiikka ja runous jäävät marginaaliin. On turha olettaa/toivoa muuta.

Ajatus kirjablogien kaupallistumisesta näkyy myös Rivien välissä -kirjan kommenteissa:

Uskon, että kustantamojen ja blogien yhteistyö kasvaa ja laajenee, sillä blogit ovat erinomainen markkinointikanava, jota ei vielä osata kaikella sen kapasiteetilla hyödyntää. Uskoisin osan blogeista kaupallistuvan merkittävästi.

Voihan näin käydä, vaikka tuskin tuo merkittävä kaupallistuminen mitään suurta rahavirtaa bloggaajalle toisi. Kirjamarkkinoilla pennit ovat vähissä. Toista on lifestyle-blogeissa. Tuore tapaus on uusi 10 blogin yhteenliittymä, Suomen blogimedia, joka mainospuheensa mukaan ”kokoaa yhteen Suomen blogiskenen arvostetuimmat ja ammattitaitoisimmat kirjoittajat”. Lukijoita tällä porukalla on viikossa yhteensä 100 000 (mainospuheen mukaan). Mukana on muotiblogeja ja ruokablogeja, sekä esimerkiksi tuo aiemmin tässä postauksessa mainitsemani Puoskarin gradussa siteerattu, kaiketi kirjallisuusnäkökulmaakin joukkoon tuova Salamatkustaja: kiinnostavaa nähdä, miten tuollainen blogijoukko saa rahoittajia hankittua.

* * *

Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjasta Rivien välissä kirjoitetaan varmasti vielä monta blogijuttua. Ja olihan tuohon teokseen Jäljen äänikin päässyt mukaan. Sitaatti on lyhyt mutta ytimekäs, ja uskon että se tiivistää yleisemminkin jotain olennaista kirjablogeista ja niihin kirjoitetuista lukukokemuksista:

Kirja paljastaa lukijansa.

Read Full Post »

Kiinnostuin kritiikeistä joskus yläkouluikäisenä. Kirjallisuuskritiikkejä aluksi korkeintaan vilkuilin, vaikka kirjoja tulikin luettua paljon. Mutta televisio-ohjelmasivut luin Helsingin Sanomista huolella. Ensimmäinen kriitikko, jota opin arvostamaan, oli Jukka Kajava (1943-2005), sillä hänen kritiikeistään usein myös keskusteltiin kotona kahvipöydässä. Kajava oli perheemme ehdoton ykköskriitikko ja auktoriteetti silloin, kun kyse oli laadusta.

Viime lauantaina (25.2.), kriitikko Jukka Kajavan syntymäpäivänä, Nuoren Voiman liiton julkaisema Kritiikki-lehti jakoi Vuoden kritiikki -palkinnot. Yksi palkinto jaettiin parhaasta Kritiikki-lehdessä tai Nuoressa Voimassa julkaistusta kirjakritiikistä. Toinen palkinto annettiin parhaasta suomenkielisestä kirjallisuuskritiikistä, joka on julkaistu edellisen vuoden aikana jossain muussa mediassa. Molemmat palkinnot olivat suuruudeltaan 1000 euroa.

Kahden palkinnon lisäksi tuomaristo jakoi yhden kunniamaininnan Jäljen äänessä julkaistulle viisiosaiselle jännärille Mari Kosken runokokoelmasta Sch (Poesia, 2011). Allekirjoittanut kiittää ylpeänä ja ilahtuneena kunniasta. On hienoa tulla huomioiduksi tällaisessa seurassa, arvovaltaiselta taholta ja vielä Jukka Kajavan syntymäpäivänä.

Varsinaisen palkinnon saivat Anna Lönnroth ja Tapio Salomaa. Onnittelut heille! Tarkemmin palkinnosta ja sen perusteista voi lukea tiedotteesta Nuoren Voiman liiton sivuilta. Liitän tähän nuo palkintojen (ja kunniamaininnan!) perustelut.

Palkinto Anna Lönnrothille kritiikistä ”Antiikkia jokaiseen kotiin” (kritiikki luettavissa Nuoren voiman liiton sivuilla):

Palkinto parhaasta Nuoressa Voimassa tai Kritiikki-lehdessä vuonna 2011 ilmestyneestä kirja- arvostelusta on myönnetty filosofian ja oikeustieteen maisteri, suomentaja Anna Lönnrothille hänen kritiikistään ”Antiikkia jokaiseen kotiin”. Arvion kohteena on Paavo Castrénin teos Uusi antiikin historia (Otava 2011) ja se on ilmestynyt Kritiikki-lehden numerossa V (syksy 2011).

Anna Lönnroth on kirjoittanut poikkeuksellisen huolellisen ja perusteellisen asiantuntija-arvion tunnetun ekspertin järkälemäisestä teoksesta. Hän käy rohkeasti, mutta hyvin perusteluin ja johdonmukaisin argumentein opuksen ongelmakohtien kimppuun, antaen kuitenkin teokselle sille kuuluvan arvon (”Homeroksemme nuokahtaa kahdesti…”). Lönnroth ottaa arvostelussaan kantaa myös uusateistien ja (uus)kristittyjen väliseen alkukristillisyyttä koskevaan kiistaan, jota leimaa tietämättömyys myöhäisantiikin maailmasta. Lönnrothin kritiikin tyyli on selkeä, ja teksti tarjoaa monelle lukijalle aidosti uutta tietoa.

Palkinto Tapio Salomaalle kritiikistä ”Historian alitajunnassa” (luettavissa Kiiltomadon sivuilla):

Palkinto parhaasta muussa mediassa vuonna 2011 julkaistusta kirja-arvostelusta on myönnetty englantilaisen filologian ja yleisen kirjallisuustieteen opiskelijalle (HY) Tapio Salomaalle. Hänen kritiikkinsä ”Historian alitajunnassa” käsittelee Jaakko Yli-Juonikkaan Uneksija-romaania (Otava 2011) ja se on julkaistu Kiiltomato.net-lehdessä 6.6.2011.

Raati kiittää Salomaan voittajatekstiä perusteellisuudesta sekä lukijaan tarttuvasta innostuksesta.

Paneutunut arvostelu sisältää runsaasti detaljeja, joiden esiin kaivamisessa on jaksettu nähdä vaivaa. Lisäksi Salomaan kritiikistä välittyy vahva intuitiivinen rohkeus, jonka avulla arvostelija on kyennyt analysoimaan kirjailijan ja hänen kielensä ominaislaatua vakuuttavasti. Kritiikki on sujuvasti kirjoitettu ja se on myös niin sanotun suuren yleisön omaksuttavissa. Lukija, joka ei ole aiemmin tutustunut Yli-Juonikkaan teoksiin, saa kritiikin perusteella hyvän käsityksen kirjailijan tuotannosta.

Kunniamaininta Penjami Lehdolle prosessikritiikistä ”Mari Koski: Sch” (luettavissa Jäljen äänessä):

Raati on myöntänyt kunniamaininnan Penjami Lehdon viisiosaiselle prosessikritiikille ”Mari Koski: Sch”, joka on julkaistu Jäljen ääni blogissa 26.9.–24.10.2011 ja jonka aiheena on Mari Kosken esikoisrunokokoelma Sch (Poesia 2011).

Uudesta runoudesta on tullut testi kriitikon vastaanottokyvylle. Lehdon ”runojännäri” vastaa haasteeseen omintakeisella tavalla. Kirjoittaja ei pyri mestaroimaan Kosken runoja, hän haluaa asettua alttiiksi niille. Lähtökohtana on halu hämmästyä ja hämmentyä, ehdottaa ja kokeilla – ei niinkään väittää tai arvottaa. Lehto käyttää esimerkillisellä tavalla verkkojulkaisemisen mahdollisuuksia hyväkseen. Tekstin assosioiva tyyli yhdistyy luontevasti hyperteksteihin, jotka sotkevat lukijan yhä uusiin tekstuaalisiin rihmastoihin. Kuten yksi blogin keskustelijoista toteaa: tässä kollektiivisessa luennassa ”runokokoelma laajenee kuin mikäkin avaruus”.

Osuva tuo termi ”prosessikritiikki”. Viisiosaisen luennan prosessimaista luonnetta korostaa se, että käytin sen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen yli kuukauden (26. syyskuuta alkanut sarja päättyi vasta 8. marraskuuta). Matkaa tehdessä oma lukukokemus sai uusia suuntia ja tulkinnat muuttuivat. Sch-luentani kaltainen teksti tuskin voisi olla mahdollinen muuta kuin verkossa. Marginaalisuudestaan huolimatta sille koitui sattumalta yllättävän paljon huomiota, sillä Jäljen ääni sai ennen sarjan päätöstä Rakkaudesta kirjaan -palkinnon – ja sen myötä blogiin paljon vierailijoita, jotka päätyivät lukemaan tuoreimpia juttuja eli juuri tuota Sch-jännäriä.

Lopuksi vielä tiedot palkintotuomaristosta:

Vuoden Kritiikki -palkinnon tuomariston muodostivat Nuori Voima ja Kritiikki -lehtien päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski sekä Nuoren Voiman toimitusneuvosto, johon kuuluvat runoilija Kaisa Ijäs, kirjailija ja kirjallisuudentutkija Laura Lindstedt, vapaa tutkija ja toimittaja Aki Petteri Lehtinen, kriitikko Kyösti Niemelä, kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist, kirjailija- käsikirjoittaja Riikka Pelo, runoilija ja suomentaja Aki Salmela, taidehistorioitsija ja kriitikko Juha-Heikki Tihinen, runoilija ja kriitikko Sinikka Vuola sekä mediataiteilija ja -tutkija Kari Yli-Annala.

Palkintoa hallinnoi Nuoren Voiman Liiton Kritiikin Kipinä -rahasto, jonka perustamisen on mahdollistanut Alfred Kordelinin yleisen edistys- ja sivistysrahaston Kritiikki-julkaisulle 6.11.2011 myöntämä Kordelinin palkinto ”kannustuksena työssä kirjallisuusarvostelujen ja esseistiikan edistämiseksi”.

Read Full Post »

Aloitetaan tästä:

 
 
 
 
 
Yksi lause muuten tyhjällä ensimmäisellä sivulla. Aloitus kuvastaa Henriikka Tavin kirjoitusprojektin luonnetta:  jos aikoo kirjoittaa  kirjan kuukaudessa, ei ole aikaa pohtia, mistä aloittaisi. On vain aloitettava – vaikka tästä.

Tammikuu (Poesia, 2012) on ensimmäinen osa kuluvan vuoden aikana kirjoitettavasta 12 runokirjan kokonaisuudesta. Jokaisen kirjansa Tavi kirjoittaa yhden kuukauden aikana ja se julkaistaan seuraavassa kuussa (kirjoitin tästä jo aiemmin jutun, josta voi käydä lukemassa projektin ideasta tarkemmin). Kalenterikuukauden lopussa häämöttävä deadline on määrittänyt Tavin kirjoittamista muutenkin kuin aloituksen suhteen. Aikarajoite pakottaa tuottamaan tekstiä paljon lyhyessä ajassa, mutta toisaalta se ei anna mahdollisuuksia kehitellä esille nousevia ideoita ja aiheita kovin pitkälle.

Näin korostuu deadline-käsitteen toinen merkitys: Yhdysvalloissa sisällissodan aikaisilla vankileireillä deadline merkitsi eräänlaista suojavyöhykettä muurin/aidan läheisyydessä. Jos vanki meni liian lähelle muuria – siis ylitti ”kuoleman rajan” – vartijat ampuivat hänet. Tässä tapauksessa runoilija itse ampuu omat liian tuotteliaat ideansa. Blogissaan (18. tammikuuta) Tavi kirjoittaakin:

Tuntuu ettei tässä ajassa ehdi rakentaa varsinaista poetiikkaa, miettiä poetiikan perusteita saatikka ratkaista tekemisen perusteisiin liittyviä kysymyksiä. Siksi tuntuu suojattomalta / moraalittomalta. Ei myöskään ehdi varsinaisesti keksiä, tehdä “kirjallisia löydöksiä”, tajuta mitä varsinaisesti ajaa takaa. Siksi tekeminen on ehkä hieman ilotonta. Mutta tekstissä tuntuisi kyllä olevan alkuja myös jollekin uusille suunnille. Kysyn onko projektissa mieltä, kun ne pitää jättää näin vähäiselle kehittelylle. Huono omatunto.

Kuten mahdollinen lukija tästä siteerauksesta huomaa, en  edes yritä lukea Tavin Tammikuuta itsenäisenä,  tekijänsä päämääristä riippumattomana teoksena. Koko vuoden mittaista sarjaa voi perustellusti  lähestyä  eräänlaisena kirjallisuusperformanssina tai ihmiskokeena (kuten Tavi itse on prosessia luonnehtinut).  Julkaistavat runokirjat ovat tietysti tärkeimmässä asemassa, mutta oman bloginsa kautta Tavi päästää  lukijat vilkuilemaan myös kirjoittamiseen ja jopa käsikirjoitusten toimittamiseen liittyviä näkökulmia.

– – – – –

Ajallinen rajoite on Henriikka Taville omaehtoisesti valittu kirjoittamisen ja tekstin tuottamisen strategia, mutta samalla se väistämättä vaikuttaa myös lukemistapaan. Tilannetta voisi verrata improvisaatioteatteriin: juonta tai loppuratkaisua mielenkiintoisemmaksi muodostuu se, kuinka hyvin esiintyjät onnistuvat ”nyhjäämään tyhjästä”, hyödyntämään ympäristöstä tulevat ärsykkeet ja alitajunnasta kumpuavan materiaalin. Tietenkin Tavilla on huomattavasti enemmän aikaa työstää tekstiään kuin impronäyttelijöillä, mutta kun ottaa huomioon kirjoittamisen aikaa vievän luonteen, niin ei  vertaus täysin perusteeton ole. Tuntemus on luultavasti voimakkain niillä lukijoilla, jotka lukevat Tammikuun ja sitä seuraavat osat tänä vuonna, projektin edistymistä seuraten.

Tammikuu ajanjaksona pakkasineeen, presidentinvaaleineen, Guggenheim-keskusteluineen, perhesurmineen yms. on koskettanut kaikkia. Vaikka lukeminen jää parhaimmmillaankin kolmen viikon päähän (Tammikuu julkaistiin 16.2.) kirjoittamishetkestä, on etäisyys huomattavan pieni verrattuna runokokoelmiin ja romaaneihin, jotka yleensä syntyvät vuoden tai parin, jopa useammankin kuluessa.  Vielä jos seuraa Tavin luonnostelua hänen blogissaan, pääsee jo aika lähelle runon syntyä.

Huomasin itse myös vaipuvani Tammikuuta lukiessani eräänlaisen romanttisen aikaharhan valtaan: jouduin oikein pyristelemään irti salakavalasti syntyneestä kuvitelmasta, että aloitus on kirjoitettu ensin ja sen jälkeen Tammikuu etenee kirjoitusajankohdan mukaisessa kronologisessa järjestyksessä kohti kuukauden loppua. Niin tuskin on: kirjan viimeinen sivu ei ole mikään tammikuun viimeinen päivä. Vaikka deadline se kyllä on vankilamerkityksessään. Viimeiselle sivulle sanat loppuvat eikä lukijalla ole pääsyä pidemmälle.

– – – – –

”Kirja kuussa”-projektin tavoite on tammikuun osalta täytetty ulkoisilta puitteiltaan, mutta miten on kirjan sisällön laita? Aikarajoitteen lisäksi Tavi on asettanut itselleen myös laadullisia tavoitteita. Runoilija, joka on kirjoittanut hyviä arvosteluja saaneita kokoelmia, tuskin haluaa julkaista mitä tahansa.
– Kuukaudessa Henriikka Tavi on ennättänyt kirjoittaa pienehkön kokoelman verran runoja arkipäiväisistä havainnoista. Kun kääntää aloituslauseen luettuaan sivua, löytää niistä ensimmäisen:


2.1.2012 – 8:30

sää





Sääilmiöiden kuvailu kuuluu lyriikan kliseisimpiin aiheisiin, ja jos tämä tulkitaan varsinaiseksi aluksi (edellisellä sivullahan lauseen perässä oli kaksoispiste), on se samalla oodi vähäeleisyydelle. Mainitaan sää, mutta ei edes yhdellä sanalla kerrota, millainen se on ollut. Tavin blogista lukemalla (tulee epämääräisen syntinen olo, kun koko ajan vilkuilen mitä runoilija on työpäiväkirjassaan kirjoittanut, mutta ei kai tällainen lukutapa luvatontakaan ole …) voi arvailla, että säästä on alun perin ollut ehkä tarkoitus kirjoittaa enemmänkin.

Tammikuun 5. päivänä kirjoittamassaan postauksessa Tavi kertoo lukeneensa John Ashberyn runoelmaa Vuokaavio (suom. Leevi Lehto). Se on pitkä yhtenäinen runo, jollaista Tavikin suunnittelee mutta päätyy sitten työstämään runosarjaa. ”Yritän myös Ashberyn esimerkin avulla päästä eroon pelkästä sateen ja pilvien katselusta, tosi helposti sorrun vain runontamaan harmaata maisemaa”, kirjoittaa Tavi.

Muutamalla sivulla Tammikuussa tehdään säähavaintoja, mutta mitään selkeää runosarjan yhtenäistävää ”on ilmoja pidellyt”-teemaa niistä ei kasva. Takakanteen on valikoitunut ashberylaisittain pelkästä sään kuvailusta kauaksi loittoneva runo (tai runon puhujaa lähenevä – miten tuon haluaakaan ilmaista), joka varmasti koskettaa monen arkea:

On taas erilainen sää:

On kuin maan yltä olisi kaadettu
mustekaloja minuun
mutta minä kysyn vain:
miksi juuri minuun?

torstai-illat eivät koskaan sovi
ja tiistai-iltaisin on zumba
miksi torstai-illat eivät ikinä sovi
miksi tiistai-iltaisin on zumba?

Sää on pikemminkin puhujasta riippuvainen mielentila kuin ulkona vallitseva luonnonilmiö. Riveiltä on luettavissa koko runokirjan perustaakin hallitseva ajan rajallisuus: ihminen luo itse itselleen aikatauluja ja sääntöjä, jotka sitten rajoittavat hänen vapauttaan. Niin, miksi?

– – – – –

Bloginsa työsuunnitelmissa Henriikka Tavi on paljastanut, että hän ei aio kirjoittaa jokaista 12 runoteostaan samalla tyylillä tai metodilla. Tammikuu jo sinänsä poikkeaa siitä, mitä olen tottunut Tavilta lukemaan. Se ei tutki runokielen mahdollisuuksia samalla tavalla kuten Tavin kokoelmat Esim. Esa (2007, Teos) ja Sanakirja (PoEsia, 2010) eikä leikittele tekstiyhteyksillä ja luetteloilla kuten Toivo (Teos, 2011). Ilmaisu on tällä kertaa helposti lähestyttävää ja jopa petollisenkin lyyristä. Esimerkiksi alkupuolen runoissa taustalla häärivä ja välillä itseään voimakkaasti korostava puhuja-minä ei välttämättä olekaan niin yksiääninen kuin lukija kenties erehtyy luulemaan.

Tuntuu siltä, että runojen minä-lauseet (”Minä olen tässä”, ”minä etsin sinua kuin karjaa”, ”ja minä tiedän tän, vaikka olenkin hän”) eivät niinkään tuo esille keskeislyriikan minä-hahmoa vaan pikemminkin ankkuroivat muuten hieman hajanaista tekstiä eräänlaiseen kielelliseen minä-yhteyteen. Ja välillä minää saatetaan tarkastella ulkopuolisinkin silmin:

Kauriit käyskentelevät jossain eurooppalaisessa metsässä.
Köynnökset imartelevat korvia ja kukkamuodostelmista
näkyy halua. Kukkamuodostelmista kuuluu ihana. Minä
näytän olevan vienosti houkutteleva suru.

Jos haluaa tulkita Tavin kokoelmaa kirjoitusajankohtansa kautta, löytää minä-puheelle muunkin yhteyden: presidentinvaalit. Television, radion ja sanomalehtien välityksellä ehdokkaiden egot tunkeutuivat suomalaisten koteihin: minä olisin tässä nyt. Vaaleihin viitataankin suoraan eräässä runossa (”Nyt Suomi muuttuu”), jonka alussa puhutaan muutoksesta ja politiikasta. En voi olla ylitulkitsematta runon loppua oman henkilökohtaisen Väyrysmuki-fetissini innoittamana:

valo ja pimeä vain loiskuvat täälläolon vadissa
kuin olisin lupaava paatti tyrskyillä
kuin olisin käyvässä tiskikoneessa
reipas muki

Minulle tuo ”reipas muki” näyttäytyy väyrysmäisen, suurimpienkin vastoinkäymisten keskellä itseensä uskovan minän puhtaana kuvana. Edelleenkin hieman harmittaa, etten ostanut Paavo Väyrysen kampanjamukia: toisaalta, näin se kasvaa mielessäni myyttiseksi esineeksi, joka säilyy kirkkaana eikä koskaan haalistu …

– – – – –

Kun aiemmin kirjoitin Henriikka Tavin tämän vuoden projektista, pohdin (ja kommentoijatkin pohtivat), mitkä ovat tällaisen teossarjan onnistumisen edellytykset. Siteerasin Tavin omaa ajatuskulkua (katkelma Tavin blogista):

Joka tapauksessa pyrkimys tuottaa vuoden ajan kirja kuukaudessa on (näin uskon) tuomittu epäonnistumaan. En ole kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä miten epäonnistua.

Ehkä tämä ratkaisemattomuus näkyy vielä Tammikuussa. Teos vaikuttaa jotenkin varovaiselta: tuntuu siltä, että ei ole uskallettu epäonnistua. Luonnosmaisuus näkyy paikoitellen, mutta se onkin ehkä ainoa piirre, joka kertoo siitä, että nyt on kyse deadline-kirjoittamisesta, jossa on vain kuukausi aikaa. Muuten kirjan voisi hyvin lukea ihan ”tavallisena” runokirjana.

En usko, että tämä on monenkaan mielestä puute, luultavasti päinvastoin. Mutta ongelmaksi saattaa tulla se, jos lukija ei näe kirjassa deadline-kirjoittamisen piirteitä: silloin hän lukee sen tavanomaisesti työstettynä, vuoden tai pari aikana kirjoitettuna ja ajan kanssa kustannustoimitettuna kirjana.

Kysymys kuuluukin: pärjääkö Tammikuu sillä tavalla luettuna vertailussa esimerkiksi Toivolle tai Sanakirjalle? Vai pitäisikö tarkastella vasta kokonaisuutta, kun kaikki 12 osaa ovat valmiina?

Jollakin tavoin deadline-kirjoittamisen roolin toivoisi vielä enemmän näkyvän Tavin kirjasarjassa. Ehkä se voisi olla kustannustoimittajan kommentteja, ehkä vaihtoehtoisia tekstejä, ehkä alaviitteisiin kirjattuja pohdintoja kirjoitusprosessiin liittyen, ehkä selvemmin kesken lennon loppuvia ajatuskulkuja.

– – – – –

Jos ette ole Tammikuuta hankkineet, niin käykää lukemassa Poesian sivuilta PDF:tiedostona. Olisi kiinnostavaa saada tietää, mitä muut tästä hankkeesta ajattelevat. Itse odotan kovasti jo seuraavaa osaa: kaiketi se julkaistaan joskus kolmen viikon päästä.

Read Full Post »

Pitäisi kirjoittaa viimeinen postaus Mari Kosken Sch-kokoelmaa käsittelevään runojännäriin, mutta en oikein voi jättää tätä väliin (vaikka siitä on jo monissa kirjallisuusblogeissa ollutkin paljon puhetta). Lainaus meneillään olevien Helsingin kirjamessujen tiedotteesta:

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto kirjallisuusblogisteille

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto jaettiin tänään torstaina 27.10. Helsingin Kirjamessujen avajaisissa viidelle blogistille, jotka ovat kirjoittaneet kirjallisuusblogejaan suurella sydämellä rakkaudesta kirjaan. Tunnustuspalkinnon saivat Jessica Andersin, Salla Brunou, Penjami Lehto, Hanna Matilainen ja Hanna Pudas. Nyt ensimmäistä kertaa 5000 e:n palkinto jaettiin viiteen osaan.

Jäljen ääni kiittää ja kumartaa, syvään. Tämä oli hieno tunnustus kirjallisuusblogeille. Jotakin tällaista nostoa olin hieman jo odotellutkin tapahtuvaksi (siis en nyt tarkoita omaa blogiani, vaan yleensäkin jonkin kulttuuripalkinnon myöntämistä kirjallisuusblogeille). Kirjallisuusblogien määrän kasvu on ollut huimaa viime vuosina. Samalla niiden rooli osana suomalaista kirjallisuuskeskustelua ja lukemiskulttuuria on vakiintunut. Vaikka palkinto on osoitettu viidelle kirjablogaajalle, on sen merkitys huomattavasti laajempi ja koskee koko kirjallisuusblogien kenttää: aktiivisten kirjoittajien työ kulttuurin ja kirjallisuuden hyväksi aletaan huomata muuallakin kuin blogipiireissä.

Eilisessä kirjamessujen avajaisten palkintojenjakotilaisuudessa tuli hyvin esille myös se, että vaikka verkossa puhutaan paljon kirjoista, ei se puhe kosketa kuin osaa kirjojen ystävistä. Kuulin yleisössä istuneilta tukijoukoiltani (äiti ja sisko) tilaisuuden jälkeen ajatuksia herättävän anekdootin: 

Kun palkintoja jakamassa ollut Kustannusyhdistyksen puheenjohtaja Anna Valsta kertoi Rakkaudesta kirjaan -palkinnon menevän tänä vuonna kirjallisuusblogeille ja alkoi esitellä palkittuja, eräs vanhempi rouva oli kysynyt vieressään istuneelta ystävättäreltään: ”Missähän näitä blokkeja sitten oikein on?”

Luulen, että keskimäärin minua jonkin verran vanhemmista henkilöistä koostuneessa yleisössä rouva ei ollut ihmettelyineen yksin – ja silti en epäile, etteikö hän erittäin todennäköisesti voinut olla  intohimoinen lukija ja kirjallisuuden harrastaja.  

Tuo väärin kuultu tai väärin ymmärretty ”blokki” oli absurdisti vääriä mielikuvia synnyttävä, sillä olihan avajaisissa vahvasti esillä kirjamessujen teemamaa Viro. Entisessä ns. itäblokissa tahtomattaan olleen Viron kurjan historian tuntevat kaikki.  – Mutta kyllä väärin kuuleminen jotakin myös paljastaa. Vaikka kirjallisuusblogit muodostavat avoimen kirjallisuuskeskustelun temmellyskentän, jää niiden ulkopuolelle valtavasti kirjojen lukijoita: todennäköisesti suurin osa. Toiveikkaasti uskallan kuitenkin väittää, että heidän määränsä (jotka eivät lue kirjallisuusblogeja) vähenee koko ajan.

 – Vanhan rouvan erehdys herättää myös toisenlaisia ajatuksia. Vaikka tällaiset palkinnot ym. listaukset nostavat esille vain muutamia sivustoja monien hyvien joukosta, niin toivottavasti kirjallisuusblogien kesken vallinnut avoimuus ja positiivinen asenne muiden kirjoittajien työtä kohtaan ei katoa. Palkintojen ja listausten ansiosta koko kirjallisuusblogien kenttä saa näkyvyyttä: mutta sen näkyvyyden hyvät vaikutukset tuhlaantuvat, jos kirjallisuusblogeihin alkaa syntyä toisiaan kyräileviä kirjallisuusblokkeja.  

Palkinnonsaajia puntaroidessaan palkintolautakunta – johon kuuluvat Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Anne Valsta, toimittaja Suvi Ahola, kirjailijat Olli Jalonen ja Sofi Oksanen, päätoimittaja Jarmo Papinniemi, tiedottaja Reetta Ravi ja toimittaja Philip Teir – on todennäköisesti pyrkinyt siihen, että muutaman blogin valinta antaisi kuitenkin moni-ilmeisen kuvan kirjallisuusblogien kentästä. (Ja tiedän, tiedän, olen itse yksi palkituista eikä ehkä ole täysin korrektia siksi ruotia tätä näin pitkään – mutta teen sen silti.)  Mitään yhtä muottia palkintolautakunta ei ole valintoja tehdessään ajatellut, se näkyy jo perusteluissa:

Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista.
http://bokbabbel.com/

Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa.
http://sbrunou.blogspot.com/

Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch.
https://penjami.wordpress.com/

Hanna Matilainen
kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.
http://morrenmaailma.blogspot.com

Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit.
http://kirjaintenvirrassa.blogspot.com/

Sinä aikana kun itse olen blogannut kirjoista, olen usein törmännyt vertailuun kirjallisuuskriitikoiden ja kirjallisuusblogien pitäjien välillä. Olen jopa ollut kritiikkiseminaarissa, jossa joku vanhaparta kehtasi väittää, että kirjallisuusblogit ikään kuin turmelevat kirjallisuuskeskustelua ja luovat lukijoille vääränlaisia käsityksiä kirjoista. Hän oli sitä mieltä, että amatöörien ei pitäisi mennä tekemään nettiin kirjallisuusarvioita kaikkien luettavaksi.

On totta, että blogitekstit eivät aina ole niin korkeatasoisen ammattitaitoisia, jos nyt ammattitaidolla tarkoitetaan sitä, että osaa käyttää hienoja käsitteitä ja tuntee kaikki mahdolliset klassikot sekä kirjallisen perinteen eri muodot. Mutta eiköhän tämä ole selvää myös blogien lukijoille – monet eivät saa mitään irti kritiikeistä, mutta he voivat innostua kritiikkejä helppotajuisemmista ja henkilökohtaisemmista blogiteksteistä. Ja se on arvokasta, se luo yhteyttä lukijoiden välille ja edistää suomalaista lukemiskulttuuria.

Eikä muutenkaan kannata haukkua amatöörien tekemää työtä. Kuten jo sanan latinankielinen kanta (amare = rakastaa) kertoo, amatöörit ylläpitävät harrastustaan rakkaudesta. Ja kun tämä henkilökohtainen tunne välittyy kirjallisuusblogeihin, syntyy koetuista lukuelämyksistä persoonallisia tekstejä, joiden arvoa on vaikea kiistää.

Kriitikko on tosiaan tulkitsija, mutta hän ei ole sellainen tulkitsija joka pelkästään toistaa uudessa muodossa viestin, joka on asetettu hänen huulilleen. Sillä niin kuin kansallinen taide saavuttaa vain yhteydessä muiden kansojen taiteeseen tuon yksilöllisen ja erillisen elämän jota kutsutaan kansalliseksi luonteeksi, niin kriitikkokin, erikoisen kääntöliikkeen avulla, voi vain omaa persoonallisuuttaan vahvistamalla tulkita muiden persoonallisuutta ja teoksia. Ja mitä vahvemmin tuo persoonallisuus tulee mukaan tulkintaan, sen uskottavampi, tyydyttävämpi, vakuuttavampi ja todempi tulkinnasta tulee.

– Katkelma Gilbertin puheenvuorosta Oscar Wilden kirjoituksessa Kriitikko taiteilijana (teoksessa Naamioiden totuus ja muita esseitä. Suom. Timo Hännikäinen, Savukeidas, 2008). 

Vaikka Oscar Wilden luoma fiktiivinen hahmo Gilbert onkin melkoinen elitisti eikä luultavasti innostuisi kirjallisuusblogeista, voi hänen ajatuksestaan silti napata kopin kirjallisuusblogaajia ajatellen. Kyllä, vahva kokemuksellisuus ja persoonallisuus erottavat blogitekstit kritiikeistä – mutta miksi se olisi huono asia?

Eikä muutenkaan blogipostausten tarvitse hävetä kirjallisuuskritiikkien rinnalla. Kyse on eri tekstilajista. Peruskaavassaan kirjallisuuskritiikissä on esittelyä, analyysia, tulkintaa ja arviointia – ja niistäkin sanomalehtien typistetyissä palstatiloissa nuo kolme viimeistä usein kutistuvat lähes olemattomiin. Jäljelle jää vain kirjan esittely ja pari korulausetta. Sellainen ei vielä kovin paljon ammattitaitoa edellytä. Ja nyt jotta ei synny väärinkäsityksiä, níin korostan, että ei tilanpuute tietenkään ole kriitikoiden syy: meillä on loistavia kriitikoita, mutta liian vähän mahdollisuuksia ja palstatilaa kirjoittaa kritiikkejä. Paitsi tietysti blogeissa.

Blogipostaus mahdollistaa paljon enemmän, sillä siinä rajoituksia muodon ja pituuden suhteen ei juuri ole. Kirjallisuusblogeja haukkuvatkin usein sellaiset, jotka pelkäävät muutosta eivätkä halua nähdä siinä piileviä mahdollisuuksia. En usko, että esimerkiksi Parnasson kaltaisen kirjallisuuslehden levikki kärsisi, vaikka blogien määrä vielä moninkertaistuisi. Päinvastoin: jos joku alkaa lukea kirjallisuusblogeja, saattaa hän jossain vaiheessa kiinnostua myös painetuista kirjallisuuslehdistä, vaikkapa Nuoresta Voimasta, Säröstä tai Lumoojasta.

 – Toivottavasti Rakkaudesta kirjaan -palkinnon herättämä huomio tuo uusia lukijoita kirjallisuusblogeille. Palkittujen blogeissa on linkkejä muihin, ja niin Jäljen äänen kuin muidenkin kohdalla uskallan veikata, että palkinnon aiheuttaman julkisuuden tuomasta kävijämäärästä hyvin monet löytävät parhaiten omia mieltymyksiään vastaavat blogit toisaalta, juuri noista linkityksistä – mikäli nyt kirjallisuusblogeista innostuvat . Yksi blogi ei voi miellyttää kaikkia: jokainen lukija on yksilö, joten voidakseen luoda elävää kulttuuria myös kirjallisuusblogien kirjon täytyy olla monimuotoinen. Siis tsemppiä kaikille kirjoittajille, jotka kirjoittavat rakkaudesta kirjoihin, teitä tarvitaan! 

Read Full Post »

Ajattelin kokeilla uutta vuoden vaihtumiseen liittyvää ”traditiota”. Lainausmerkit siksi, että kyse ei ole mistään tinojen valamisen kaltaisesta yleisestä perinteestä, vaan omasta pähkäilystäni. Enkä edes tiedä, tuleeko tästä mitään traditiota.

Niin, aloitan vuoden 2011 kirjalliset harrastukseni lukemalla jonkin uutelon, kenties useampiakin. – Jotta mahdollinen lukija ei putoaisi kärryiltä, täsmennettäköön, että uutelo on 1800-luvulla ehdotettu suomenkielinen vastine novellille. Sanan merkitys juontuu latinan kielestä, jossa novus tarkoittaa uutta – kaunokirjallisuuteen termi yleistyi, kun Giovanni Boccaccion Decameronen kertomuksia kutsuttiin nimellä novella.

– – – – –

Vuoden ensimmäiseen lukukokemukseen tuskin sisältyy taikaa, mutta siitä voi tehdä itselleen merkityksellisen. Vaikka mitään maagista vaikutusta vuoden myöhempiin lukemuksiin ei valitulla uutelolla olekaan, kannattaa se kuitenkin valita harkiten. Saattaa käydä niin, että lukukokemus alitajuisesti määrittää, mille poluille vuoden kirjavalinnoissaan suuntaa.

Siksi otan varman päälle ja valitsen yhden novellistin sijaan luettavakseni kahden erityylisen kirjailijan tekstit. Toinen niistä olkoon uutelo sanan varsinaisessa merkityksessä, eli tuore julkaisu, ja toinen klassikko, koska silloin lukukokemukseni siirtyy vanhasta uuteen ja rituaalin symbolinen luonne muuttuu kiinnostavaksi henkilökohtaisella tasolla.

En osaa vielä sanoa, millä tekstillä ylihuomenna vuoteni aloitan, mutta se voisi olla jokin Timo K. Mukan novelli (hyllyssä vielä lukemattomana Mukan teksteistä koottu kokoelma Näin hetki sitten ketun, WSOY, 2010. Siihen on valittu aiemmin julkaisemattomia tekstejä, tekstikatkelmia ja esimerkiksi lehdissä julkaistuja kirjoituksia, muutama novellikin.)  Ja varsinainen uutelo löytyy ehkä Tiina Raevaaran kokoelmasta En tunne sinua vierelläni (Teos, 2010), jota en ole vielä vilkaissutkaan. 

– – – – –

Suosittelen vuoden aloittamista uutelolla mahdolliselle lukijallekin. Jos haluaa viedä rituaalin pykälän verran haasteellisemmaksi, voi tehdä enemmänkin kuin pelkästään lukea novellin. – Marraskuisen, kokonaisen romaanin kirjoittamiseen tähtäävän NaNoWriMon rinnalle on polkaistu blogimaailmassa huomattavasti inhimillisempi vaihtoehto: KaNoKiKu – Kansallinen Novellinkirjoituskuukausi. Ideana on kirjoittaa novelli tammikuun aikana.

Kun laskee rimaa raymondcarvereista ja anttihyryistä reippaasti alaspäin, ei lyhyen kertomuksen kirjoittaminen ole itse asiassa ollenkaan vaikeaa. Ei ainakaan, jos netistä löytyvien englanninkielisten kirjoitussivustojen opastuksia on uskominen. Useammassakin niistä on mainittu seuraava nyrkkissääntö, jonka mukaan kertomuksen voi tiivistää kolmeen vaiheeseen: 

1. Put a man up a tree (Laita mies puuhun)
2. Throw stones at him (Heittele häntä kivillä)
3. Get him down (Laske hänet alas)

Tällainen ongelmakeskeinen lähestymistapa on kieltämättä hedelmällinen kirjoittamisen moottori. Aluksi päähenkilölle luodaan jonkinlainen ongelma tai konflikti. Kun sitä ryhdytään selvittelemään, päähenkilö kohtaa vaikeuksia ja tilanne saattaa muuttua hänen osaltaan pahemmaksikin. Lopuksi kuitenkin asiat ratkeavat, tavalla tai toisella.

Kaava sopii niin tuoreen Finlandia-voittajan Mikko Rimmisen romaaniin Nenäpäivä kuin vaikkapa William Shakespearen klassikoihin – ja näytelmiin muuten erityisen hyvin, kolminäytöksisyys on mallissa jo sisäänrakennettuna. Hieman yksioikoinen kaava tosin on, sillä eiväthän ongelmat minnekään lopullisesti katoa, vaikka puusta päästäisiinkin alas (esimerkkinä vaikkapa ihmiskunta). Tämä onkin kirjallisuuden ikuisuuskysymyksiä: jos päähenkilöllä on romaanin/novellin/näytelmän alussa ongelma, täytyykö siihen yrittää löytää jonkinlainen ratkaisu teoksen loppuun mennessä? Ei välttämättä, mutta siinä tapauksessa teoksen täytyy tarjota jotakin muuta olennaisella tavalla lukijan ajattelua, kokemusta, estetiikan kaipuuta jne. ruokkivaa. Ei kukaan jaksa lukea kovin monta – ainakaan peräkkäin – sellaista romaania, jossa heitellyt kivet ovat masentavan harmaita ja tasakokoisia ja jossa päähenkilökin jää aina sinne puuhun istumaan.

– – – – –

Koska olen ikävä tosikko ja masentavan itsekriittinen, en taida tähän sisänsä hauskaan Kansalliseen Novellinkirjoituskuukauteen osallistua. Tyydyn uuteloiden lukemiseen ja mahdollisesti niistä kirjoittamiseen ensi viikolla. – Mutta jos osallistuisin, hyödyntäisin tuota edellä mainittua kirjoitusoppaiden vinkkiä ja muotoilisin aloituslauseeni näin:

”Kun mies eräänä aamuna heräsi, hän huomasi olevansa puussa.”

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: