Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘lastuja’ Category

Huono näytelmä

Pakinaperjantain tämänkertaisen haasteen aihe, Käänne, saa tarttumaan vanhan kunnon Artistoteleen Runousoppiin (suom. Paavo Hohti, (1997) 2000, Gaudeamus).

Runousopissa Aristoteles tarkastelee tragedian rakennetta ja ominaispiirteitä monipuolisesti, mutta voi toki hänen käyttämiään käsitteitään soveltaa ihmisen elämäänkin. Itse asiassa näytelmän ja elämän vertaaminen toisiinsa ei ole edes kovin kaukaa haettua. Tosin rooliaan ei tässä maailmassa ole saanut itse valita, ja sekä käsikirjoitus että ohjaaja ovat tuntemattomia. Hyvin mahdollista on, ettei niitä ole olemassakaan: on vain luotettava ”elämän teatterin” lainalaisuuksiin ja omaan improvisaatiokykyyn.

Oma elämäni on Aristoteleen mittapuilla (ja kaikilla muillakin) varsin huono näytelmä: päähenkilö ei ole kiinnostava, juoni on yksinkertainen ja esityskin on aivan liian pitkä. Yksi uskollinen katsoja kuitenkin on, vieläpä aitiopaikalla: minä itse. Paradoksaalinen tilanne siinä mielessä, että itse asiassa kyseinen katsoja jopa toivoo näytelmän olevan mahdollisimman pitkä, yksinkertainen juoneltaan ( eli ei ikäviä ja yllättäviä käänteitä) eikä päähenkilönkään toiminnan muuttaminen kiinnostavammaksi ole toivomuslistan kärkipäässä (vaatisi liikaa ponnistuksia ja riskinottoja, mikä taas saattaisi vaarantaa mukavan lattean juonenkulun).

Toki myönteisiä käänteitä ottaisin mielelläni vastaan, mutta niitä Aristoteles todennäköisesti pitäisi huonon näytelmän ominaispiirteinä: vain tragedia kelpuutetaan. Ja onhan totta, että komedioiden juonelliset käänteet ovat yleensä varsin halpoja ja helppoja ratkaisuja. Esimerkiksi yllättävä rikastuminen, jossa arpavoitto hukataan mutta kuitenkin löydetään lopulta (takuulla olen nähnyt ainakin yhden sellaisen elokuvan). Arpajaisvoitto ei edes kelpaisi Aristoteleelle kunnon juonen käänteeksi, sillä se ei perustu riittävästi todennäköisyyksiin tai välttämättömyyksiin.  Tai perustuuhan se jonkinlaiseen todennäköisyyteen, mutta ei riittävästi. Arvan ostaminen ei tapahtumana ole kiinteästi juoneen sidoksissa eikä riittävän todennäköinen ollakseen uskottava käänne – voitto on puhdasta sattumaa.

Aristoteleen mukaan käänne tarkoittaa yksinkertaisesti ”toiminnan muutosta vastakkaiseen suuntaan”.  Yksinkertaisissa juonissa käänteitä ei juuri tapahtdu, monimutkaisille juonille käänteet ovat elinehto. Mestari itse käänteistä:

Näiden on synnyttävä itse juonen kokoonpanosta niin, että ne seuraavat edeltävistä tapahtumista joko välttämättöminä tai todennäköisinä. Ero on suuri, jos asiat tapahtuvat toistensa vuoksi tai jos ne tapahtuvat vain toistensa jälkeen.

Jos mietin omaa elämääni, niin onko siinä tapahtunut oikeastaan yhtään kunnollista käännettä? Voisi ajatella, että käännekohtia olisivat olleet esim. kouluun meneminen ( = lapsuuden loppu), opiskeluiden aloittaminen ( = aikuistuminen), perheellistyminen ( = vastuun ottaminen) ja työelämään siirtyminen ( = oravanpyörään joutuminen, kipinän (?)sammuminen). Ovathan ne todennäköisiä käänteitä elämässäni. Mutta Aristoteleelle ne tuskin kelpaavat, sillä ne eivät edusta sinällään minkäänlaista toiminnan kääntymistä vastakkaiseen suuntaan, vaan ovat lähinnä luonnollista ihmisen elämässään etenemistä.

Toisin sanoen elämäni on katsojan näkökulmasta ollut tylsää, mutta itse päähenkilön näkökulmasta melko onnellista. Toki joitakin traagisia piirteitä voi löytää: esimerkiksi päätyminen opettajan työhön ei kuulunut suunnitelmiini. Mutta sekään ei johdu mistään varsinaisesta käänteestä, vaan yksinkertaisesti luonteestani. Pelkästään unelmat eivät ihmistä kannata – teot ratkaisevat. Kunnon tragediassa luonteen heikkous ei voi olla syynä alamäkeen:

Muutos siinä ei tapahdu onnettomuudesta menestykseen, vaan päinvastoin menestyksestä onnettomuuteen, ei kehnoudesta vaan suuren erehdyksen johdosta.

En kuitenkaan kadehdi niitä, joiden elämässä on tapahtunut ”kunnon” traaginen käänne: esim. menettäisi läheisensä onnettomuudessa, johon itse olisi jollakin tavalla osallinen ja jonka aiheuttamaa itsesyytösten taakkaa joutuisi kantamaan lopun ikäänsä. Tuollainen käänne muuttaa paitsi tapahtumien kulkua niin myös ihmistä itseään.

Ehkä lähdin liikkeelle kirjoituksessani väärästä näkökulmasta: elämä on liian laaja kokonaisuus tarkasteltavaksi käännekohtien kautta. Todella järkyttäviä muutoksia lukuun ottamatta kaikki pienemmät käänteet tavallaan sulautuvat vääjäämättömään tapahtumien virtaan, ihmisen elämänkaareksi. Vuosikymmenien mittakaavassa tarkasteltuna ne eivät enää ole mitään varsinaisia käänteitä.

Mutta jos tarkastelisin elämääni episodeina, ikään kuin novelleina (kuten Margaret Atwood Nellin elämää edellisessä postauksessani esittelemässäni kirjassa Poikkeustila), niin silloin käännekohtia löytyisi vaikka kuinka, samoin pienen mittakaavan tragedioita. Esimerkiksi tälläkin hetkellä saattaa olla jossakin päin Länsi-Suomea ukkoskuuro, jonka takia loistavasti alkanut piknikretki joudutaan lopettamaan heti alkuunsa: piknikretkeläiset eivät piitanneet edellisen illan säätiedotuksesta, jossa meteorologi varoitti ukkosesta. (eli: sankarit eivät piitanneet Delfoin oraakkelin ennustuksista. Taistelu kohtaloa vastaan on kuitenkin mahdotonta, kuten antiikin tragediat jo opettavat.)

Pienet käänteet menettelevät ja tuovat jopa vaihteluakin + jälkeenpäin muisteltavia kokemuksia arkeen, mutta suurista käänteistä en juuri välitä. Juoneltaan yksinkertainen, hieman lattea näytelmä sopii minulle mainiosti.

Mainokset

Read Full Post »

Toukokuu, kuukausista julmin

… ainakin monille opettajille. Aika ei riitä mihinkään ( = kirjojen lukemiseen), illat kuluvat koepapereita ja kirjoitus/kirjallisuustehtäviä pyöritellessä. Satojen paperiarkkien ärsyttävä kahina ja punakynän rapina saa muut perheenjäsenet hermoromahduksen partaalle.

Siksi tässä blogissakin on ollut viime aikoina kovin hiljaista. Onneksi koulua ( = töitä) on enää viikko jäljellä. Eli palaan piakkoin normaaliin ja ainoaan mahdolliseen tärkeysjärjestykseen: ensin kirjat, sitten muu elämä (tosin omaa perhettä ei kyllä sovi sivuuttaa).

Read Full Post »

Päädyin edellisen postaukseni ”lammasdekkari”-esittelyssä niinkin kauas kuin romantiikan ajan kirjallisuuteen, 1800-luvun alkupuolelle. Tuon ajan kirjallisuudessa minua on aina kiehtonut romaanihenkilöiden käsittämättömät tunneskaalat, joihin he ovat pakahtua – ja joihin he myös usein pakahtuvat, kuten Goethen kirjeromaanissa Nuoren Wertherin kärsimykset. Toki on tullut luettua romantiikan naisklassikkojakin, mutta erityisesti aikakauden kirjallisuuden mieshahmot ovat kiinnostavia, sillä monet heistä käyttäytyvät varsin epätyypillisesti, jos ajattelee perinteisiä, maskuliinisia mieskäsityksiä.

Tyypillinen esimerkki romantiikan aikakauden mies”sankarista” voisi olla Johny Deppin esittämä tutkija Tim Burtonin elokuvassa Päätön ratsumies. Goottihenkisessä, tummasävyisessä ja sadunomaisessa jonnekin 1700-luvulle sijoittuvassa kauhuelokuvassa syrjäseudulla riehuu yliluonnollinen peto, päätön ratsumies. Deppin mainiosti esittämä tutkija ei todellakaan ole mikään tiukkahermoinen muskelimies, päinvastoin: hän muistaakseni mm. pyörtyy (!) jossakin liian jännittävässä tilanteessa.

Kuumeinen vouhkaaminen, ylitunteellisuus, houreet, käsittämätön idealismi, liioiteltu itsekeskeisyys ( = omien tunteiden vaaliminen), hermoheikkous, maanisdepressiivisyys, kuolema-ajatukset, itsetuhoisuus jne. – siinä romantiikan kirjallisuuden epätoivoisten mieshahmojen piirteitä. Suurin joukossa on tietysti nuori Werther, joka kirjeissään ystävälleen märehtii rakkaudellaan Lotteen. Vähitellen kirjeiden sävy muuttuu yhä ahdistavammaksi, ja lopulta Wertherin tunnehyöky koituu hänen tuhokseen. Toinen suosikkini on Mary Shelleyn Frankenstein (1818), romaani, jonka luin ensimmäisen kerran aivan liian nuorena, joskus kouluaikoina: silloin se tuntui ainoastaan tylsältä, mutta luettuani teoksen pari vuotta sitten uudelleen tajusin sen arvon. Itse tohtori Frankenstein on idealisti, jonka varsin epäeettiset tieteelliset kokeilut tuottavat ikävä kyllä tulosta. Itse asiassa häne luomansa ”hirviö” vaikuttaa monessa suhteessa huomattavasti luojaansa viisaammalta. Kun Frankenstein ja hänen luomuksensa kohtaavat, ”hirviö ” kertoo elämänvaiheistaan ja myös lukemistaan teoksista:

Mutta mielestäni Werther itse oli jumalallisin olento mitä olin nähnyt tai kuvitellut; hänen luonteensa oli syvä eikä siinä ollut vähäisintäkään teeskentelyä. Kirjan sisältämät ajatukset kuolemasta ja itsemurhasta täyttivät mieleni ihmetyksellä. En kuvitellut osaavani arvostella kirjan tapahtumia, mutta olin kuitenkin taipuvainen yhtymään sen sankarin mielipiteisiin: itkin hänen kuolemaansa, vaikka en tarkkaan tiedä syytä miksi itkin.

Werther päätyi itsemurhaan, ja samaan ratkaisuun viitataan Shelleyn romaanissa myös Frankensteinin luomuksenkin kohdalla.

Jaana Kapari suomensi viime vuonna erään keskeisen romantiikan aikakauden kirjailijan, Edgar Allan Poen Kootut teokset (suom. 2006, Teos). Teoksesta löytyy paitsi Arthur Conan Doylelle innoitusta antaneet salapoliisikertomukset niin myös upeita hulluudenkuvauksia. Poen novelleista suosikkejani on mm. Berenice, joka kertoo monomaniaa sairastavan Egaeuksen ja kaatumatautia sairastavan Berenicen onnettoman rakkaustarinan. Oikeastaan heidän rakkaudestaan novellissa ei juurikaan kerrota, vaan keskitytään lähinnä kuvaamaan talonsa kirjastossa aikaansa viettävän Egaeuksen houreita. Hänen sairastamansa monomania tarkoittaa sitä, että hän saattaa yhtäkkiä pakkomielteisesti keskittyä vain yhteen aiheeseen. Novelli huipentuu siihen, kun monomania-kohtaus iskee – ja tällä kertaa Egaeuksen pakkomielteen kohteena ovat hänen rakastettunsa hmapaat … Mainio kauhunovelli, luin sen tänään parillekin oppilasryhmälle perjantaipäivän piristykseksi.

Viimeisin lukemani romantiikan aikakauden klassikko on Francois-René de Chateaubriandin René (1805, suom. 2006, Faros). René on pienoisromaani – tai oikeastaan pitkä novelli: aiemmin se onkin julkaistu suomeksi novellikokoelmassa. René on ”elämänväsymyksen ja tunteiden häilyvyyden kuvaus”, kuten takakannen esittelystä voi lukea. Päähenkilönä on René, mennyttä elämäänsä uuteen maailmaan, intiaanien pariin paennut ”tunnehyökyilijä”. Renén ainoa kiinnekohta elämään on ollut hänen sisarensa, jonka menetettyään hänelle jäi vain tuskaiset tunteet. Kiinnostavaksi novellin tekee se, että Chateaubriand pyrkii moralisoimaan harhakuvissaan elävää päähenkilöä. Pakenemalla yksinäisyyteen ja eristykseen René vain laiminlyö velvollisuuksiaan. – Omissa tunteissaan rypeminen on pahasta, ja elämänväsymykseenkin ainoa hyväksyttävä lääke olisi omistautuminen Jumalalle esimerkiksi jossakin luostarissa.

Chateaubriandin pienoisromaani ei lukukokemuksena ollut minulle mikään erityinen teos, mutta se johdatti ajatukseni romantiikan aikakauteen, sillä jo suomentaja Antti Nylénin esipuheessakin viitataan yhtäläisyyksiin Renén ja Werthetin välillä. Renén ongelmat – elämänväsymys ja synkkämielisyys – ovat tuttuja monelle nykyihmiselle, ja tämän ajan näkökulmasta tarkasteltuna kyseessä olisi ehkä syvä masennus, depressiivisyys. Nykylukija ymmärtäneekin Renén problematiikkaa paremmin kuin hahmon luonut kirjailija.

Read Full Post »

Blogihulluudesta

Merkkivaatteisiin minulla ei ole oikein koskaan ollut varaa, mutta blogihulluus on ilmaista. Tuntuu olevan trendikästä pitää useampaa kuin yhtä blogia, joten laajennan siis minäkin reviiriäni. Toivottavasti ei käy niin kuin seisovassa pöydässä yleensä: ähky yllättää.

Sivublogi ei ole niin kuolemanvakava kuin jäljen ääni (joka pysyköön jatkossakin asialinjalla).

Runoruuna

Read Full Post »

Lisään nuotioon puita ja sytytän vielä kaksi ulkokynttilää vessapolun merkiksi. Kello on vasta viisi, mutta metsämökin ympärillä pimeys peittää jo näkyvyyden ja nakertaa valopiirin reunoja. On joulukuu, ja ilmastonmuutos asettaa kesämökki-käsitteen uudelleen arvioitavaksi. Tuntuu oudon eksoottiselta olla mökillä tähän vuodenaikaan, sillä yleensä aina mökki on laitettu talviteloille lokakuun loppuun mennessä.

Täällä olisi tunnelmallista viettää joulua, ajattelen. Kynttilöitä ja hyvää ruokaa, kerrankin joululöylyt oikeassa pihasaunassa, ja pihalla voisi järjestää muinaissuomalaiseen henkeen valon juhlan, jossa valtava nuotio leimuaisi kirkkaan tähtitaivaan alla.

Muuten ihan mukava adventtiajatus, mutta mökki kaipaisi kyllä remonttia. Ilmastonmuutoksesta huolimatta jouluna saattaa olla kova pakkanen, ja sitä ei vanha tönö kestä. Piippu pitäisi korjata ja katto uusia, ikkunat käydä läpi ja sisällä olisi tehtävä perusteellinen pintaremontti. Ja seinäkin lahoaa parista kohdasta, olisi pari hirrenpätkää vaihdettava. Ei kuitenkaan mikään mahdoton urakka miehelle, jolla ei ole peukalo keskellä kämmentä. Mutta kun minulla on. Olen kolmannen sukupolven mies, toistaitoinen kaikissa käytännön töissä ja itseni koulutuksella pilannut.

Sodan jälkeen Suomi rakennettiin uudelleen, rintamamiestaloja nousi joka puolelle. Hartiavoimin. En mitenkään romantisoi sen ajan miehiä tyyliin ”ennen miehet olivat rautaa”, mutta lienee kuitenkin tosiasia, että viime vuosisadan alussa syntyneillä miehillä oli paljon käytännön osaamista ja tietoutta. Seuraavaa sukupolvea, juuri sotien jälkeen syntynyttä, on suomalaisen yhtesikunnan suuri rakennemuutos jo kouraissut: muutettiin maalta kaupunkiin, omakotitaloista kerrostaloihin ja rivitaloihin. Omaa ei ole tarvinnut rakentaa, vaikka jonkinlaista tietotaitoa olisi ollutkin. Olihan miehen malli rakentajakeskeinen, ja sodan käyneet isät kertoivat pojilleen, miten oma talo on tehty, ja ottivat avuksi remontteihin, opastaakseen.

Mutta sellaista mallia minulla ei enää ole. Olen ikäni asunut rivi- ja kerrostaloissa. Olen kyllä kuullut ikäistenikin tosimiesten puhuva jiiristä tai vesikatosta, mutta ei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä ne ovat. Adventtiaatokseni joulunvietosta mökillä jää haaveeksi.

Nöyränä kolmannen sukupolven mies pakkaa reppunsa ja makuupussinsa ranskalaiseen (!) autoonsa ja suuntaa kohti kaupungin valoja, kerrostalokolmioonsa.

Read Full Post »

Adventtilastu II

Sosiologisesti kiinnostava joulututkimuksen aihe olisi suosiminen. Joululahjojen antaminen on tuskin niin pyyteetöntä kuin sen toivoisi olevan. Suosimiseen löytyy pitkät perinteet, aina kristinuskon alkulähteiltä saakka. Raamatusta löytyy monta veljesparia, joissa toista veljestä on selkeästi suosinut joko hänen vanhempansa tai sitten itse Jumala. Adventtiodotuksen kohdekin, Jeesus, on tavallaan tämän suosimisesta aiheutuneen valikoitumisen tulos, sillä ei ole mitenkään sattumanvaraista, millä sukuhaaralla milloinkin on ollut jumalallinen siunaus .

Kain ja Abel ovat Aadamin ja Eevan jälkeläisiä. Kain on esikoinen ja maanviljelijä, Abel nuorempi veli ja lammaspaimen. Jumala suosii Abelia, koska pitää enemmän tämän tarjoamista veriuhreista kuin maanviljelijän viljasta. Siksi Kain tulee kateelliseksi ja surmaa veljensä. Veljesmurha on hirvittävä teko, mutta motiivi löytyy epäreilusta suosimisesta ja syrjäytetyksi tulemisen tunteesta.

I Mooseksen kirjassa kerrotaan myös Aabrahamista ja hänen pojistaan Ismaelista ja Iisakista. Näistä vanhemman, Ismaelin, on synnyttänyt Hagar, joka on orjatar. Kun Aabrahamin vaimo Saara viimein vanhoilla päivillään tulee raskaaksi ja synnyttää Iisakin, karkotetaan Hagar ja Ismael.

Iisak ja hänen vaimonsa Rebekka saavat kaksospojat, Esaun ja Jakobin. Heistä Esau on vanhempi ja isänsä suosikki. Hän ei ole kuitenkaan yhtä ovela kuin Jakob, joka taas on pojista Rebekalle rakkaampi. Jaakob ostaa nälkäiseltä ja tyhmänpuoleiselta veljeltään esikoisoikeuden itselleen (keiton hinnalla) ja Rebekan avustuksella saa myös petkutettua Iisakilta esikoispojalle kuuluvan siunauksen. Tämä onnistuu siksi, että Jumala on suosinut Jaakobia jo Rebekan kohdussa ja ilmoittanut tulevalle äidille, että ”vanhempi on palveleva nuorempaa”.

Joulun odotukseen liittyy lahjojen ostamisen ja antamisen paineita sekä valtavasti suosimisen problematiikkaa – tiedostettua tai tiedostamatonta. Miettimisen arvoinen asia, näin adventtina.

Read Full Post »

Adventtilastu

Tänään on ensimmäinen adventti, odotuksen juhla. Mutta ei minulla ole mitään odotettavaa. Vaeltelen päämäärättömänä Jyväskylän kävelykatua pitkin. Kaamoshämärä on vaihtunut illan pimeyteen, ainoastaan näyteikkunat ja jouluvalot taistelevat synkkyyttä vastaan, luoden keinotekoista hohdettaan: lempeää, kalvakasta valoa, joka pukee ikiaikaisen joulun ihmeen kaupalliseksi näyksi. Kävelykadun hämärissä nurkkauksissa voi vielä aistia tuulahduksia eilisiltaisten pikkujoulujuhlijoiden sivuaskeleista – tämän joulukuun lämmin sää ei armahda ohikulkijaa, sillä oksennuksen ja virtsan lemahdukset erottuvat selvästi.

Monen jyväskyläläisen kohdalla adventtisunnuntai ei ala A:lla, vaan krapulalla. Heille tämänpäiväinen odotus on pahanolon lakkaamisen odottelua. Sen jälkeen he voivatkin alkaa odotella unohtavansa eilisiltaiset töppäilynsä. Odotus voi olla pitkä, sillä ystävät, työkaverit ja kotiväki saattavat olla varsin julmia. Se, kun meni humalapäissään haukkumaan pomonsa, muistetaan pitkään. Tai se, kun heräsi aamulla työkaverinsa sängystä. Tai se, kun äiti ei laskenut isiä sisälle vaan huusi, että ”Tänne et tule, saatanan retku, tai soitan poliisit!”

Oli odotus sitten mitä tahansa, ikkunoissa näkyy olevan sen merkkinä kynttilöitä, niin eläviä tulia kuin sähköisiäkin. Myös tähtiä on paljon: suuria ja pieniä, monenvärisiä, yksinkertaisia ja kerroksittaisia, yksittäisiä ja kokonaisia tähtisarjoja, jopa eri väreissä vilkkuvia. Niiden paljous hämmentää: tähti odotuksen merkkinä on kaikkialla sama, vaikka se saakin hyvin erilaisia ilmenemismuotoja. Jokainen haluaa rakentaa kotiinsa oman yksilöllisen odotuksen spektaakkelinsa. Jouluvalojen kirjava yksilöllisyys asettuu ristiriitaan juhlan perimmäistä, joulun ihmeen yhteistä jakamista vastaan.

Suuntaan kohti kotia. Vaikka minulla ei olekaan mitään odotettavaa, haluan jollakin tavalla kapinoida tätä moneutta vastaan. Kun pääsen kotiovesta sisälle, ryhdyn tuumasta toimeen. Ikkunassani ei ole vilkkuvaa tähtivalosarjaa, jonka voisin ottaa pois. Mutta edellisenä päivänä leivottujen piparien armada on kahdessa isossa purkissa keittiön apupöydällä. Joukossa on 17 tähtipiparia.

16 piparkakun jälkeen minulla on fyysisesti hieman huono olo, sillä en ole tottunut tällaiseen ahmimiseen. Mutta muuten olen tyytyväinen. Vain yksi tähtipiparkakku on jäljellä. Asetan sen keskelle keittiön pöytää, muistutukseksi itselleni tästä ensimmäisestä adventista. Odottelen sen syömistä vielä kolmisen viikkoa.

Read Full Post »

%d bloggers like this: