Pakinaperjantain tämänkertaisen haasteen aihe, Käänne, saa tarttumaan vanhan kunnon Artistoteleen Runousoppiin (suom. Paavo Hohti, (1997) 2000, Gaudeamus).
Runousopissa Aristoteles tarkastelee tragedian rakennetta ja ominaispiirteitä monipuolisesti, mutta voi toki hänen käyttämiään käsitteitään soveltaa ihmisen elämäänkin. Itse asiassa näytelmän ja elämän vertaaminen toisiinsa ei ole edes kovin kaukaa haettua. Tosin rooliaan ei tässä maailmassa ole saanut itse valita, ja sekä käsikirjoitus että ohjaaja ovat tuntemattomia. Hyvin mahdollista on, ettei niitä ole olemassakaan: on vain luotettava ”elämän teatterin” lainalaisuuksiin ja omaan improvisaatiokykyyn.
Oma elämäni on Aristoteleen mittapuilla (ja kaikilla muillakin) varsin huono näytelmä: päähenkilö ei ole kiinnostava, juoni on yksinkertainen ja esityskin on aivan liian pitkä. Yksi uskollinen katsoja kuitenkin on, vieläpä aitiopaikalla: minä itse. Paradoksaalinen tilanne siinä mielessä, että itse asiassa kyseinen katsoja jopa toivoo näytelmän olevan mahdollisimman pitkä, yksinkertainen juoneltaan ( eli ei ikäviä ja yllättäviä käänteitä) eikä päähenkilönkään toiminnan muuttaminen kiinnostavammaksi ole toivomuslistan kärkipäässä (vaatisi liikaa ponnistuksia ja riskinottoja, mikä taas saattaisi vaarantaa mukavan lattean juonenkulun).
Toki myönteisiä käänteitä ottaisin mielelläni vastaan, mutta niitä Aristoteles todennäköisesti pitäisi huonon näytelmän ominaispiirteinä: vain tragedia kelpuutetaan. Ja onhan totta, että komedioiden juonelliset käänteet ovat yleensä varsin halpoja ja helppoja ratkaisuja. Esimerkiksi yllättävä rikastuminen, jossa arpavoitto hukataan mutta kuitenkin löydetään lopulta (takuulla olen nähnyt ainakin yhden sellaisen elokuvan). Arpajaisvoitto ei edes kelpaisi Aristoteleelle kunnon juonen käänteeksi, sillä se ei perustu riittävästi todennäköisyyksiin tai välttämättömyyksiin. Tai perustuuhan se jonkinlaiseen todennäköisyyteen, mutta ei riittävästi. Arvan ostaminen ei tapahtumana ole kiinteästi juoneen sidoksissa eikä riittävän todennäköinen ollakseen uskottava käänne – voitto on puhdasta sattumaa.
Aristoteleen mukaan käänne tarkoittaa yksinkertaisesti ”toiminnan muutosta vastakkaiseen suuntaan”. Yksinkertaisissa juonissa käänteitä ei juuri tapahtdu, monimutkaisille juonille käänteet ovat elinehto. Mestari itse käänteistä:
Näiden on synnyttävä itse juonen kokoonpanosta niin, että ne seuraavat edeltävistä tapahtumista joko välttämättöminä tai todennäköisinä. Ero on suuri, jos asiat tapahtuvat toistensa vuoksi tai jos ne tapahtuvat vain toistensa jälkeen.
Jos mietin omaa elämääni, niin onko siinä tapahtunut oikeastaan yhtään kunnollista käännettä? Voisi ajatella, että käännekohtia olisivat olleet esim. kouluun meneminen ( = lapsuuden loppu), opiskeluiden aloittaminen ( = aikuistuminen), perheellistyminen ( = vastuun ottaminen) ja työelämään siirtyminen ( = oravanpyörään joutuminen, kipinän (?)sammuminen). Ovathan ne todennäköisiä käänteitä elämässäni. Mutta Aristoteleelle ne tuskin kelpaavat, sillä ne eivät edusta sinällään minkäänlaista toiminnan kääntymistä vastakkaiseen suuntaan, vaan ovat lähinnä luonnollista ihmisen elämässään etenemistä.
Toisin sanoen elämäni on katsojan näkökulmasta ollut tylsää, mutta itse päähenkilön näkökulmasta melko onnellista. Toki joitakin traagisia piirteitä voi löytää: esimerkiksi päätyminen opettajan työhön ei kuulunut suunnitelmiini. Mutta sekään ei johdu mistään varsinaisesta käänteestä, vaan yksinkertaisesti luonteestani. Pelkästään unelmat eivät ihmistä kannata – teot ratkaisevat. Kunnon tragediassa luonteen heikkous ei voi olla syynä alamäkeen:
Muutos siinä ei tapahdu onnettomuudesta menestykseen, vaan päinvastoin menestyksestä onnettomuuteen, ei kehnoudesta vaan suuren erehdyksen johdosta.
En kuitenkaan kadehdi niitä, joiden elämässä on tapahtunut ”kunnon” traaginen käänne: esim. menettäisi läheisensä onnettomuudessa, johon itse olisi jollakin tavalla osallinen ja jonka aiheuttamaa itsesyytösten taakkaa joutuisi kantamaan lopun ikäänsä. Tuollainen käänne muuttaa paitsi tapahtumien kulkua niin myös ihmistä itseään.
Ehkä lähdin liikkeelle kirjoituksessani väärästä näkökulmasta: elämä on liian laaja kokonaisuus tarkasteltavaksi käännekohtien kautta. Todella järkyttäviä muutoksia lukuun ottamatta kaikki pienemmät käänteet tavallaan sulautuvat vääjäämättömään tapahtumien virtaan, ihmisen elämänkaareksi. Vuosikymmenien mittakaavassa tarkasteltuna ne eivät enää ole mitään varsinaisia käänteitä.
Mutta jos tarkastelisin elämääni episodeina, ikään kuin novelleina (kuten Margaret Atwood Nellin elämää edellisessä postauksessani esittelemässäni kirjassa Poikkeustila), niin silloin käännekohtia löytyisi vaikka kuinka, samoin pienen mittakaavan tragedioita. Esimerkiksi tälläkin hetkellä saattaa olla jossakin päin Länsi-Suomea ukkoskuuro, jonka takia loistavasti alkanut piknikretki joudutaan lopettamaan heti alkuunsa: piknikretkeläiset eivät piitanneet edellisen illan säätiedotuksesta, jossa meteorologi varoitti ukkosesta. (eli: sankarit eivät piitanneet Delfoin oraakkelin ennustuksista. Taistelu kohtaloa vastaan on kuitenkin mahdotonta, kuten antiikin tragediat jo opettavat.)
Pienet käänteet menettelevät ja tuovat jopa vaihteluakin + jälkeenpäin muisteltavia kokemuksia arkeen, mutta suurista käänteistä en juuri välitä. Juoneltaan yksinkertainen, hieman lattea näytelmä sopii minulle mainiosti.
jäljen ääni 