Kukkien kieli

Maaliskuu. Puutarhaharrastaja on jo ottanut varaslähdön kesään, sillä vuoden ensimmäinen sato kerätään postin tuomista siemenlähetyksistä. Ikkunalaudalle esikasvatukseen päätyneet siemenet eivät idä ainakaan pariin viikkoon, mutta silti taimilaatikon kosteaa multaa tulee vilkuiltua ohi kulkiessa. Ja samalla tekee mieli kurkistaa ruskeissa pusseissa odottavien jaloleinikkien juurimukuloita. Niiden vuoro on seuraavaksi. Mikäli haluan istuttaa niitä ollenkaan – olen alkanut kiintyä noihin pikkuotuksiin.

Sanotaan kukkien kasvavan paremmin, jos niille jutellaan. Luultavasti taustalla on ihmisten narsistinen kuvitelma siitä, että heidän sanomisillaan olisi jotakin universaalia merkitystä. Tuskinpa kukat välittävät ihmisten höpinöistä pätkääkään. Asia on tietysti päinvastoin: kukat puhuvat meille. Jo siemenpussin rapinassa on sanomaa, taimien ensilehdet herättävät toiveita ja versojen kohotessa tarkkakorvainen kuulee, kuinka elämännälkä vaatii ponnistamaan ylöspäin, kohti valoa.

Muutakin sanottavaa kukilla on, jos vain taitaa niiden kielen. Kukkasymboliikkaa tunteva tietää, että ukonhattu viestii ritarillisuutta, punainen ruusu rakkautta mutta keltainen uskottomuutta (tästä on toisenlaisiakin tulkintoja), laventeli epäluottamusta ja kaunokainen viattomuutta. Tietenkin symboliset merkitykset ovat ihmisten kukille antamia, mutta kyllä ainakin joissakin tapauksissa ne tuntuvat ilmentävän osuvasti kukan olemusta. Tällainen kukkien kieli on ollut aiemmin tärkeää runoudessa ja maalaustaiteessa, ja viktoriaanisen ajan Englannissa sillä on ollut merkitystä jopa ihmisten keskinäisessä viestinnässäkin.

* * *

Ajatusta kukkasymboliikan voimasta hyödyntää Vanessa Diffenbaughin romaani Kukkien kieli (suom. Leena Tamminen, WSOY, 2011). Päähenkilö Victoria on juuri tullut täysi-ikäiseksi ja vapautuu koko ikänsä kestäneestä lasten- ja nuorisokotielämästä. Traumatisoitunut nuori nainen tuntuu menettäneen uskonsa paitsi ihmisiin myös kommunikaatioon. Hän on elämänsä aikana joutunut kuuntelemaan liikaa tyhjiä lupauksia ja sanoja, jotka eivät ole merkinneet mitään.

Victorialla on kuitenkin yksi kokemus, josta hän ammentaa voimaa. Kymmenvuotiaana hän oli jonkin aikaa sijoitettuna puutarha-alan ammattilaisen Elisabethin luokse. Tämä opetti Victorian tuntemaan kasvit ja niiden symboliikan. – Kun Victoria tultuaan täysi-ikäiseksi muuttaa omaan asuntoon, hän perustaa sinne puutarhan varastamalla lähialueiden pihoista ja puistoista taimia. Ja kun asunnosta on luovuttava, hän siirtää puutarhansa metsään. Tämä salainen puutarha on turvapaikka, jossa hän jonkin aikaa asunnottomana viettää myös öitään.

Victorian onni kääntyy, kun hän pääsee kukkakauppaan töihin. Asiakkaat ihastuvat hänen taitoonsa kätkeä kukkakimppuihin ja asetelmiin symboliikkaa, jolla on terapeuttista vaikutusta. Victoria uskoo kukkien kielen arkaaiseen voimaan, joka on aidompaa ja tehokkaampaa kuin puheet. Kukkatorilla hän kohtaa samaa kieltä “puhuvan” miehen. Ystävyys alkaa kehittyä. Mutta samalla paljastuu, että symboleissa on ristiriitaisuuksia. Miehen kukkasymbolikirja on joiltakin osin erilainen kuin Victorian. He päättävät yhtenäistää kukkaiskielen valitsemalla aina sopivammalta vaikuttavan sanakirjojensa vaihtoehtoisista merkityksistä:

     Juutuimme heti ensimmäiseen kukkaan. Grantin sanakirja määritteli akasian ystävyydeksi, minun salaiseksi rakkaudeksi.
     ”Salainen rakkaus”, minä sanoin. ”Seuraava.”
     ”Seuraava? Noin vain? Et sinä paljon perustellut.”
     ”Se on piikkinen ja tekee paljon palkoja. Puun huojuntakin tuo mieleen halpakaupoissa pälyilevät miehet, epäluotettavat.”
     ”Mutta miten epäluotettava liittyy salaiseen rakkauteen?” hän kysyi.
     ”Miten ei liittyisi?” minä näpäytin.
     Grant ei ilmeisesti tiennyt miten vastaisi, ja valitsikin toisen näkökulman. ”Akasia. Alaheimo: Mimosoideae. Heimo: Fabaceae. Palkokasvit. Ne tarjoavat ravintoa, energiaa ja tyydytystä ihmisruumiille. Hyvältä ystävältä saa saman.”
     ”Pöh”, minä sanoin. ”Viisi terälehteä. Niin pieniä että melkein jäävät ison heteen alle piiloon. Kätketty”, minä toistin. ”Salainen. Hede: rakkaus.” Kasvoni punehtuivat näin sanoessani, mutta en kääntynyt poispäin. Eikä kääntynyt Grantkaan.

Myös kukkien kieli on sopimus. Suuria väärinkäsityksiä syntyy, kun vastaanottaja tulkitsee viestin eri tavalla kuin lähettäjä on sen tarkoittanut. Erehdys voi olla kohtalokas, kuten Diffenbaughin romaanissa käy ilmi.

* * *

Kukkaiskielen tunnettu klassikkokuvaus on kertomus Ofelian kuolemasta William Shakespearen näytelmäklassikossa Hamlet. Ofelian hukkumisesta kertoo kuningatar Gertrud, Ofelian sulhasen Hamletin äiti. Kukkasymboliikkaa käytettäessä sanotaan rivien välissä sellaisia asioita, joista muuten täytyisi vaieta. Jos siis Ofelia valitessaan kukkia kimppuunsa tuntuu tarkoituksellisesti viittaavan kuolemanläheisiin ajatuksiin ja onnettomaan tilanteeseensa, itsemurhankaan mahdollisuutta ei voi sulkea pois (suom. Eeva-Liisa Manner, Tammi, 1981):

Gertrud:

Missä raita taipuu puron ylle
ja peilaa lehtiensä hopeaa.
Hän sitoi yhteen tuhatkaunokit,
nokkoset, orvokit ja kämmekät,
joille paimen antaa rivot nimet;
kuolleensormiksi ne tietää ujo neito.
Hän kiipesi kaartuville oksille
ripustaakseen niille seppeleensä,
kun petollinen oksanhaara murtui
ja pudotti hänet virtaan itkevään.

Ofelian sitoma kukkaseppele tai -kimppu on koostumukseltaan erikoinen: kun nokkosta yhdistetään kämmeköihin, niin motiivina tuskin on mahdollisimman ihastuttavan vaikutelman luominen. Voidaan siis olettaa, että Ofelia haluaa kertoa kimpulla jotakin. Nokkonen merkitsee kukkasymboliikassa huonoa onnea tai jopa julmuutta. Kumpaakin Ofelia on saanut osakseen: Hamlet on ollut julma häntä kohtaan ja Ofelian isä kuoli epäonnisesti olemalla ns. väärässä paikassa väärään aikaan. Tuhatkaunot taas viittaavat mm. uskolliseen rakkauteen ja rivoja nimityksiä kaiketi ulkonäön perusteella keränneiden kämmeköiden yhteyttä seksuaalisuuteen voi arvailla.

Kyseinen kämmekkä on Shakespeare-kommentaattorien mukaan “Early-purple Orchid” (orchis mascula), jonka suomenkielinen lajinimitys on miehenkämmekkä. Ja onhan tuo kieltämättä melko miehekäs kukka, koko komeudessaan (kuva esim. täällä). Mainitulla orkidealajilla on myös erityismerkitys: juurtensa ulkomuodon perusteella se on saanut kansanomaisen nimen ”kuolleen miehen sormet”. Tavallaanhan Ofelian onnettomuuden syynä ovat kuolleet miehet: Hamletin isän haamu, josta koko vyyhti lähtee liikkeelle, ja Ofelian oman isän kuolema, joka oli lopullinen silaus Ofelian mielenterveyden järkkymiselle.

Kimpun voi tulkita jäähyväisviestiksi. Tai sitten tapahtui todellakin vahinko. Kukkien kieli kertoo tällä kertaa vain sen, minkä lukija jo tietääkin. Muu jää salaisuudeksi.

* * *

Aidointa kukkien kieltä on kuitenkin voima ja kauneus, jotka kasveista itsestään välittyvät. Varsinkin nyt, kun kasvit vasta alkavat nousta esiin taimilaatikon mullasta, siihen sisältyy valtavasti merkityksiä, joita ei mistään symboliikkakirjoista löydä. Itämässä olevat siemenet kantavat sisällään koko tulevaa kesää, viestivät vihreydestä, väriloistosta ja lämmöstä.

Kun kotona on neljävuotias poika, taimilaatikoiden tarkkailusta ja vaalimisesta tulee hauska, yhteinen kevätharrastus. Tosin puutarhurin alku on niin innokas, että kastelua ja suihkepullon käyttöä pitää rajoittaa. Muuten kesä mätänee muovilaatikkoon.

Read Full Post »

Nora ja joulukuusi

Eteisen kello soi; hiukan sen jälkeen ovi kuuluu avautuvan, Nora tulee hyvillä mielin hyräillen huoneeseen. Hänellä on yllään päällystakki ja käsissään koko joukko kääröjä, jotka hän laskee oikealla olevalle pöydälle. Hän jättää eteisen oven auki jälkeensä, ja sieltä näkyy kaupunginpalvelija, joka kantaa joulukuusta ja koria. Hän ojentaa ne sisäkölle, joka on oven avannut.

     Nora: Piilota joulukuusi tarkasti, Helene. Lapset eivät millään saa nähdä sitä ennen kuin illalla koristeltuna. (Kaupunginpalvelijalle, ottaen kukkaronsa): Kuinka paljon?
     Kaupunginpalvelija: Viisikymmentä äyriä.
     Nora: Tuossa on kruunu. Ei, pitäkää vain kaikki.
(Kaupunginpalvelija kiittää ja poistuu, Nora sulkee oven. Hän hyräilee yhä tyytyväisenä riisuessaan päällysvaatteitaan.)

Kirjallisuuden joulukuusiaiheista yksi hienoimmista löytyy Henrik Ibsenin näytelmästä Nukkekoti (ilm. 1879, Et dukkehjem, suom. Eino Palola, WSOY, 1981). Näytelmän alussa ulko-ovesta sisään astuu jouluaattona ostoksilla ollut Nora yhdessä joulukuusen kanssa. Rinnastuksen symboliikka on röyhkeän ilmeinen, osoitteleva: vaikka Nora on tehnyt uhrauksia miehensä ja perheensä hyvinvoinnin eteen, silti hänen aviomiehensä Torvald Helmer (Nora puhuttelee häntä etunimellä, muuten kutsutaan näytelmässä Helmeriksi) suhtautuu häneen ikään kuin pelkkänä koristeena. Koska näytelmän kolmessa näytöksessä tapahtumapaikka on koko ajan sama, perheen olohuone, on mielenkiintoista seurata, kuinka rinnastus näytelmän kuluessa kehittyy.

Aluksi joulukuusi piilotetaan. Koristeina on nähtävästi makeisia ja muita herkkuja, jopa pieniä lahjojakin. Vaikka joulukuusi koristellaan etupäässä lapsia varten, on sillä toinenkin tehtävä: joulukuusi pitää kulisseja yllä, ja kauniisti koristeluna se luo mielikuvaa perheen onnesta ja rakkaudesta. – Totuus on kuitenkin toisenlainen. Nora on viime vuodet piilotellut salaisuutta: miehensä vakavan sairauden takia hän tämän tietämättä lainasi suuren summan rahaa, vieläpä väärentämällä takaajan (isänsä) nimikirjoituksen. Laina oli tarpeen ja mahdollisti oleilun ulkomailla, lämpimämmässä ilmanalassa, minkä ansiosta Helmer parani. Helmer ei kuitenkaan olisi ikinä lainaa hyväksynyt, ja niinpä Nora on joutunut hoitamaan takaisinmaksun yksin, vähäisillä tuloillaan ja menoja pienentämällä.

Tänä jouluna tulevaisuus näyttää toiveikkaammalta, sillä Helmer on saanut ylennyksen pankissa, jossa hän on töissä, ja luvassa on roima palkankorotus. – Mutta sitten Helmeriltä salatun lainan välittäjä (joka työskentelee Helmerin alaisuudessa ja jonka Helmer aikoo erottaa) Krogstad tulee kiristämään Noraa ja uhkaa paljastaa lainan sekä siihen liittyvän lainrikkomuksen, jos Nora ei puhu hänen työpaikkansa säilymisen puolesta Helmerille. Päästessään aloittamaan kuusen koristelun Nora on järkyttynyt. Hän kuitenkin sulkee ikävät ajatukset mielestään ja syventyy joulukuuseen:

     Sisäkkö (tuo joulukuusen): Mihin panen tämän, rouva?
     Nora: Tuohon keskelle permantoa.
     Sisäkkö: Pitääkö minun vielä tuoda jotakin?
     Nora: Ei – kiitos. Minulla on kaikki mitä tarvitsen.
     Sisäkkö (on asettanut kuusen paikalleen ja poistuu.)
     Nora (kuusta koristellen): Tähän kynttilä – ja tähän kukkia. – Inhottava ihminen. Hui, hai. Ei se mitään merkitse. Joulukuusesta tulee ihana. Teen kaiken, mikä sinua miellyttää, Torvald; – tanssin sinulle, laulan sinulle –

Näin Nora rinnastaa itse itsensä joulukuuseen: hän aikoo tehdä kuusesta ihanan, mutta myös itsestään ihanan Torvaldin silmissä. Kaksi peräkkäistä lausetta. Ja kun Nora on tämän ajatuksensa lausunut ääneen, huoneeseen astuu hänen miehensä. Nora yrittää puhua Krogstadin puolesta, mutta ilman tulosta. Tilanne päättyy siihen, että Helmer kovin sanoin kritisoi valehtelevia äitejä ja siten myös tietämättään Noraa. Nora vetäytyy järkyttyneenä, syyllisyydentuntoisena:

     Nora (vetää pois kätensä ja menee joulukuusen taa): Onpa täällä lämmin. Ja minulla on kovin paljon puuhaa.
     Helmer (nousee ja kokoaa paperinsa): Niin, minunkin täytyy yrittää lukea hiukan näitä ennen ateriaa. Pukuasi ajattelen myös. Onpa minulla valmiina jotakin joulukuuseen kultapaperissa ripustettavaa. (Laskee kätensä hänen päänsä päälle.) Oi, sinä siunattu laululintuni. (Menee huoneeseensa ja sulkee oven.)

Nyt Helmer tekee sen, minkä Nora itse hetki aiemmin: rinnastaa Noran ja joulukuusen. Ja taas rinnastus tuodaan ilmi kahdessa peräkkäisessä lauseessa. Nora on toivonut mieheltään lahjaksi rahaa uutta pukua varten. Helmer aikoo siis ripustaa kuuseen kultapaperissa rahaa Noralle lahjaksi. Mutta tapa jolla hän sen sanoo, tuo mieleen, että Nora on tuo joulukuusi ja puku kultapaperi, jolla Helmer sen koristelee. (En ole lukenut alkukielistä näytelmää, joten en tiedä, syntyykö tämä assosiaatio pelkästään suomennoksessa.)

Kun toinen näytös alkaa, on joulupäivä:

     Sama huone. Pianon luona nurkassa on joulukuusi riisuttuna, revittynä, ja sen kynttilät ovat palaneet loppuun, Noran päällysvaatteet on heitetty sohvalle.
     Nora on yksin huoneessa, kulkee levottomasti edestakaisin, pysähtyy lopulta sohvan luo ja ottaa viittansa.

Joulukuusi on siirretty nurkkaan, loistonsa menettäneenä. Kuusi ilmentää Noran tunnelmia: Krogstad on saamassa potkut ja Noran valheet uhkaavat paljastua. Missään vaiheessa toista näytöstä näyttämäohjeissa ei lue kuusen siirtämisestä ulos, joten se seisoo taustalla ja symboloi Noran kulissien romahtamista ulkoasullaan. Tilanne kärjistyy koko ajan Noralle epäedullisempaan suuntaan.

Tästäkään näytöksestä ei kuitenkaan puutu suoraa rinnastuksia Noran ja joulukuusen välillä. Seuraavana päivänä on nimittäin tanssiaiset, ja Nora valmistelee asuaan. Hän käyttää tätä verukkeena saadakseen keskustella tilanteesta kahden kesken ystävättärensä kanssa. Helmer luulee saavansa nähdä Noran juhla-asussaan:

     Helmer (takahuoneesta): No, pääseekö nyt vihdoin takaisin omaan huoneeseensa? Tule, Rank, nyt saamme nähdä – (Ovessa.) Mutta mitä tämä on?
     Nora: Mitä, rakas Torvald?
     Helmer: Rank valmisteli minua suureen pukukohtaukseen.
     Rank (ovella): Käsitin sen niin, mutta erehdyin siis.
     Nora: Kukaan ei saa nähdä minua loistossani ennen huomista.

Taas Nora puhuu itsestään kuin kuusesta, sillä näytelmän alussa hän totesi sisäkölle: ”Lapset eivät millään saa nähdä sitä ennen kuin illalla koristeltuna.” – Nora haluaa rakentaa yllätyksiä, pieniä ihmeitä, mutta tekee sen lähinnä esteettisellä tasolla. Itse Nora odottaa suurempaa ihmettä: hän toivoo, että kun hänen salaisuutensa ja juonittelunsa paljastuvat Helmerille, tämä rakastavana aviomiehenä ottaakin uhrautuvasti syyn tapahtuneesta itselleen.

Valitettavasti näin ei tule tapahtumaan. Joulukuusi-vertaus sen sijaan kasvaa huippuunsa kolmannessa näytöksessä. Kun tanssiaiset päättyvät, Helmer ja Nora saapuvat huoneeseen, ja nyt Nora italialaisessa juhlapuvussaan on muuttunut vertauksen joulukuuseksi: hän on olohuoneen koristus, jota Helmer ylpeänä esittelee muillekin:

     Helmer: Mitä, rouva Linde, oletteko täällä näin myöhään?
     Rouva Linde: Niin, suokaa anteeksi: tahdoin kovin mielelläni nähdä Noran pukeutuneena.
     Nora: Oletko istunut täällä minua odottamassa?
     Rouva Linde: Olen, valitettavasti en tullut ajoissa, olit jo mennyt. Ja minusta tuntui sitten, etten voinut lähteä näkemättä sinua.
     Helmer (riisuu Noran huivin): Niin, katselkaa häntä oikein tarkasti. Arvelisin, että hän on katsomisen arvoinen. Eikö hän ole ihana, rouva Linde?

Kun muut vieraat lähtevät ja pariskunta jää kahden, ristiriita kärjistyy: Helmerille tuntuu tärkeintä olevan Noran kauneus, ihanuus, suloisuus jne. Hän on miehelle pelkkä nukke ja koriste. Noran salaisuuden paljastuessa miehen reaktio on tyly – ja hetkeä myöhemmin, kun katkerat sanat on lausuttu ääneen, saapuu viesti joka mitätöi kiristyksen aiheuttaman uhan. Helmer peruu puheensa ja sanoo, että kaikki on hyvin, mutta Noralle hän on paljastanut todellisen luonteensa ja koko heidän avioliittonsa valheellisuuden.

Viimeisessä kohtauksessa Nora vaihtaa ylleen arkisen asun ja lähtee. Joulu on ohi, kulissit puretaan ja koristeistaan riisuttu kuusi kävelee pihalle.

Read Full Post »

Äidinmurhaajasta satutädiksi

Jos haluaa tutustua helpolla tavalla William Shakespearen tuotantoon, kannattaa lukea vanha klassikkoteos Shakespearen tarinoita (1807, suom. V. E. Hämeen-Anttila, 1977, Karisto), jonka ovat kirjoittaneet sisarukset Charles ja Mary Lamb. Nuorille lukijoille tarkoitettuun teokseen on valikoitu 20 Shakespearen näytelmää, ja jokainen niistä on muokattu alkuperäistä lyhyemmäksi proosamuotoiseksi tarinaksi.

Oman tumman juonteensa teoksen lukemiseen antaa Lambin perheen murhenäytelmä. Mary syntyi vuonna 1764, Charles 11 vuotta myöhemmin. Perhe ei ollut kovin varakas, äidin halvaantuminen ja isän sairaus pakottivat Maryn hoitamaan kotiaskareet ja myös hankkimaan elantoa perheelle. Oman itsenäisen elämän suunnittelu ei ollut mahdollista. Paine oli kova, eikä Maryn horjuva mielenterveys kestänyt. 31-vuotiaana hän joutui kotonaan kesken töidensä jonkinlaiseen psykoosiin, tarttui keittiöveitseen ja pisti sillä puolustuskyvyttömän äitinsä hengiltä.

Tapaus oli niin poikkeuksellinen, että oikeus ei tuominnut Marya murhasta vaan katsoi tragedian johtuneen hulluuskohtauksesta. Mary toimitettiin hoitoon, ja myöhemmin isän kuoltua Charles otti sisarensa huostaansa. Loppuikänsä he viettivät yhdessä, aina Charlesin kuolemaan saakka 1834. Mary kuoli 1847.  – Charles Lamb on saanut nimensä kirjallisuuden historiaan lähinnä esseillään, mutta silti sisarusparin ja erityisesti Maryn kohtalona on ollut olla omituinen kirjallisuusanekdootti äidinmurhan takia. Kuitenkin myös Mary kirjoitti, vaikkakin esimerkiksi Shakespearen tarinoita oli pitkään vain hänen veljensä nimissä  – todellisuudessa Mary kirjoitti yli puolet kokoelman teksteistä. Charles keskittyi tragedioihin, ja Maryn vastuulla olivat kokoelman komediat sekä kevyemmät ja sadunomaisemmat tekstit, kuten teoksen ensimmäinen tarina, Myrsky.

Maryn Myrsky alkaa kuin satu:

Olipa kerran meressä saari, jonka ainoina asukkaina olivat vanha mies nimeltä Prospero ja hänen tyttärensä Miranda, hyvin kaunis nuori neito. Miranda oli tullut saarelle niin nuorena, ettei muistanut nähneensä kenenkään muun ihmisen kasvoja kuin isänsä. 

Tyyli sopii hyvin Myrskyyn, sillä Shakespearen vuonna 1611 ensimmäisen kerran esitetty näytelmä on sadunomainen, jonkinlainen sukulaissielu Kesäyön unelle, vaikka siinä onkin huomattavasti synkempiä sävyjä. Myrskyssä kerrotaan salaperäisestä saaresta, jota isännöi Prospero taikavoimineen. Hän ei  ole ”paljasjalkainen saaren velho”, vaan alkemiaan ja salatieteisiin perehtynyt entinen Milanon herttua, jonka oma veli on 12 vuotta aiemmin kavalasti syrjäyttänyt vallasta ja karkottanut merelle. Mukaansa Prospero sai ainoastaan kasan kirjoja, joitakin välttämättömiä perustarvikkeita ja pienen tyttärensä, joka nyt on varttunut neidoksi.

Prosperon taikavoimin järjestämä myrsky tuo saarelle hänen vihamiehensä, kavalan Antonio-veljen, sekä Napolin kuninkaan Alonson ja tämän pojan Ferdinandin. Mukana laivassa on myös joitakin lordeja sekä joukko palvelijoita. Prosperon vankeudesta vapauttama ja siksi kiitollisuudenvelassa oleva henki Ariel juonii apurina, kuin Kesäyön unessa Puck Oberonille, ja saa harhautuksillaan joukkion toimimaan Prosperon haluamalla tavalla: Ferdinand ja Miranda rakastuvat (hyvä naimakauppa: tytär avioituu kruununperijän kanssa), Prospero saa takaisin ruhtinaskuntansa ja tekee veljensä kanssa sovinnon.

Luin rinnakkain Maryn version Myrskystä, ja samasta näytelmästä tehdyn Matti Rossin tuoreen suomennoksen (2010, WSOY). Myrsky on Maryn käsialaa, ja kun ottaa huomioon kirjoittajien henkilöhistoriaan sisältyvän murhenäytelmän, ei Myrsky sovinnon ja anteeksiannon teemoineen ole mikään huono valinta kokoelman ensimmäiseksi tekstiksi. Tosin Mary kyllä muuntelee huomattavasti totuutta, erityisesti Prosperon petollisen veljen katumusta ja sovinnon sydämellisyyttä: 

 –  Ei puhuta siitä enää, Prospero sanoi.  – Unohdetaan menneet vaivamme , koska ne ovat päättyneet näin onnellisesti. Ja Prospero syleili veljeään ja vakuutti hänelle uudelleen anteeksiantoaan. Hän sanoi että viisas kaikkivaltias sallimus oli tahtonut, että hänet karkotettaisiin köyhästä Milanon herttuakunnasta, jotta hänen tyttärensä perisi Napolin kruunun, koska heidän tavatessaan toisensa tällä autiolla saarella oli sattunut niin, että kuninkaan poika oli rakastunut Mirandaan.
       Nämä ystävälliset sanat, jotka Prospero lausui ja joiden tarkoituksena oli lohduttaa hänen veljeään, täyttivät Antonion mielen häpeällä ja katumuksella. Vanha ystävällinen Gonzalo itki nähdessään sovinnonteon ja rukoili siunausta nuorelle parille.

Alkuperäisessä näytelmätekstissä Antonio ei kadu mitään missään vaiheessa ja Prosperokin käyttäytyy hyvin kylmästi veljeään kohtaan:

Teitä, herra petturi, en veljekseni
kutsu, sillä sana ”veli” saastuttaisi suuni;
minä annan teille anteeksi katalimman
rikoksenne  – kaikki rikoksenne  –
mutta Milanon herttuakunnan minä vaadin
teitä luovuttamaan, sillä tiedän, että teidän
on se pakko luovuttaa.

Ei itkuja, ei syleilyjä, ei katuvia sanoja. Mutta sadussa tietysti kaikki on toisin, eikä voi olla aliarvioimatta Maryn omaa raskasta syyllisyydentunnetta ja katumusta, vaikka liiallisten kirjoittajan henkilöhistoriasta johdettujen tulkintojen tekeminen ei olekaan kovin muodikasta.   – Lambin sisarusten tarinat ovat  enimmäkseen uskollisia originaaleille, toki selviäkin eroja niissä siis on. Se ei kuitenkaan haittaa vaan ainoastaan rikastuttaa lukukokemusta, jos tuntee alkuperäiset. Ja jos ei tunne, niin mitä väliä:  sellainen, joka ei ole Shakespearen draamoja lukenut aiemmin, saa hyvän tuntuman näytelmien juonikuvioihin parin illan istumisella. Perustarinat ja henkilöiden väliset suhteet ovat kuitenkin suurin piirtein samanlaisia kuin alkuperäisissä.

Sekä Shakespearen näytelmän että Mary Lambin ”sadun” lopussa viitataan tuleviin loisteliaisiin häihin. En tiedä, järjestääkö Napolin kuningas pojalleen Ferdinandille ja Prosperon tyttärelle Mirandalle yhtä mittavia juhlia kuin tämänpäiväiset kuninkaalliset häät Ruotsissa. Mutta ainakin parissa satujen prinsessahäihin yleensä liitetyssä asiassa tarinan nuori pari päihittää Ruotsin Victorian ja Danielin: molemmat ovat aatelista sukua, Ferdinand kuninkaan poika ja Miranda ruhtinaan tytär, ja – tähän pieni taidepaussi   – Miranda on takuuvarmasti neitsyt. Hän kun ei ole saarella asuessaan ollut tekemisissä kenenkään muun kuin isänsä kanssa, Ferdinand on ensimmäinen mies ja yleensäkin ihminen, jonka hän tapaa.

Jotenkin olettaisin, että moderni, pitkään seurustellut ja kohta 33 vuotta täyttävä ruotsalaisprinsessa suhtautuu seksiin liberaalisti eikä kuulu mihinkään ”Tosi rakkaus odottaa”- liikkeeseen. Vaikka eihän sitä voi varmasti tietää.

Read Full Post »

Kaksi ”pääsiäistarinaa”

Mahdollisista lukijoistani moni on todennäköisesti perillä siitä, että vuonna 1957 ensiesityksensä saanut musikaali (ja 1961 filmatisoitu) West Side Story perustuu William Shakespearen näytelmään Romeo ja Julia. Mutta kukapa osaa kertoa, millä tavalla nuo molemmat traagiset rakkaustarinat liittyvät pääsiäiseen?

William Shakespeare ei keksinyt aihetta näytelmäänsä itse, vaan hän käytti raaka-aineenaan valmista tekstiä, ehkä pariakin versiota. Pääasialliseksi Shakespearen käyttämäksi lähteeksi yleensä mainitaan Arthur Brooken runomuotoinen The Tragical History of Romeus and Juliet, joka oli ranskasta tehty käännös italialaisesta kertomuksesta. Brooken runoelma löytyy netistäkin, mutta sitä lukiessa kyllä tulee Shakespearea ikävä: vaikka selvästi samasta tarinasta on kyse, häviää Brooken runokieli Shakespearen dialogille auttamattomasti.

Eräs kiinnostava eroavaisuus näissä kahdessa tekstissä on tapahtumien ajankohta. Shakespearen näytelmä sijoittuu muutamaan päivään heinäkuussa (Juliet – July), kun taas Brooken runoelmassa kerrotaan, kuinka Romeus ja Juliet tapaavat jouluna – ja pääsiäisenä leikkisä romanssi loppuu. Pääsiäistä seuraavana  päivänä Romeus tappaa välienselvittelyssä Tybaltin ja joutuu lähtemään kaupungista. Sitä ennen hän käy vielä tapaamassa rakastettuaan ja lupaa tulla muutaman kuukauden päästä takaisin. – Huonostihan siinä sitten lopulta käy, aikaa vain kuluu nuoren parin eron ja heidän kuolemansa välillä enemmän (Shakespearen versioon verrattuna).

Shakespeare on poistanut näytelmästään viittaukset kahteen kirkkovuoden merkittävimpään juhlaan, jouluun ja pääsiäiseen. Silti pääsiäisen läsnäolo tuntuu vaikuttavan, sillä vastaavuuksia kristilliseen pääsiäismyyttiin näytelmästä löytyy. Julian kuolema ”ylösnousemuksineen”, hautakammio ja nuoren parin tavallaan riidat sovittava uhrikuolema ovat ilmeisiä yhtäläisyyksiä. – Ja tietysti jos haluaa asioita oikein alleviivata, niin tuossa Brooken runoelmassahan sukujen välisten riitojen sovittajaksi lopulta koituva rakkaus syntyy nimenomaan jouluna.

West Side Storynkin suhde pääsiäiseen löytyy ainoastaan taustoista: täytyy palata musikaalin alkuperäiseen versioon tai oikeastaan sen ideaan. Säveltäjä Leonard Bernstein hahmotteli ensin kertomusta, jonka tapahtuma-ajankohta ajoittuisi pääsiäisen tienoille. Dayton Philharmonic  -sivustolla on Bernsteinin esittely, jossa todetaan:

On January 9, 1949, Leonard Bernstein entered this into his log: ”Jerry R. [Robbins] called today with a noble idea: a modern version of Romeo and Juliet set in slums at the coincidence of Easter-Passover celebrations. Feelings run high between Jews and Catholics. Former: Capulets; latter: Montagues. Juliet is Jewish.”

Brooken runoelmassa käänteentekevä murha tapahtuu heti pääsiäisen jälkeen, mutta tuskinpa musikaali-idean isä on kyseistä versiota lukenut (vaikka mistäpä sen voi tietää). Todennäköisempää on, että pääsiäinen ajakohtana olisi tuonut selvemmin esille juutalaisten ja katolisten perheiden kulttuurieroja – pääsiäiseen liittyvät perinteet ja ruokakulttuuri yms. poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan eri uskontokuntiin kuuluvilla. Juuri perustettu Israelin valtio ja jokunen vuosi aiemmin päättynyt sota jälkiselvittelyineen tekivät juutalaisnäkökulmasta tuolloin ajankohtaisen.

Muut projektit olivat kuitenkin ensisijaisempia. Vasta muutaman vuoden kuluttua, 1955, Bernstein kiinnostui uudelleen aiheesta luettuaan lehdestä jengikahakoista, joissa meksikolaiset nuoret ottivat yhteen angloamerikkalaisten kanssa. Juutalaiset pääsiäisenviettoineen saivat väistyä, ja tilalle käsikirjoittaja sijoitti puertoricolaiset. Hyvä ratkaisu, sillä viisikymmentäluvun loppupuolelle tultaessa juutalaiskysymys alkoi jo olla aiheena paljon käsitelty ja toisaalta latinomeininki toi musikaaliin tuoretta potkua.

Read Full Post »

Mandragora officinarum

Edellisen postaukseni jatkeeksi otan Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos) esille vielä toisenkin otuksen: madragoran, jota hyvällä syyllä voi kutsua taruolennoksi, sillä vanhojen uskomusten mukaan se on puoliksi kasvi ja puoliksi ihminen. Lemmenmarjaksikin kutsuttu ikivanha lääkekasvi tunnetaan Suomessa myös saksan/ruotsin kielestä juontuvalla nimellä alruuna, englanniksi kasvi on mandrake. Sinikka Piipon ja Ulla Salon teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit (2005, WSOY) kerrotaan mandragoran kasvavan Euroopassa ”luonnonvaraisena Pohjois-Italiasta Balkanille viljelemättömillä pelloilla ja kivisillä jättömailla”, joten lähimetsistä sitä ei kannata lähteä etsimään.

Itse kiinnostuin mandragorasta melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten lukiessani J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan toisen osan, Salaisuuksien kammio (1998, suom. Jaana Kapari 2001, Tammi). Siinä seurataan pienenä sivujuonena, kuinka Tylypahkan velhokoulun professori Verso kasvattaa alruunoita, joita velholääketiede käyttää palauttamaan muodonmuutoksen kokeneet tai kirouksen uhriksi joutuneet ihmiset ennalleen. Minuun teki romaanissa vaikutuksen Rowlingin oivaltavuus hyödyntää mandragoraan liittyviä legendoja. Niistä tunnetuimpia, ihmismäistä ulkonäköä ja kammottavaa huutoa luonnehtii myös Borges:

Mandragora-niminen kasvi sijoittuu Borametzin tavoin kasvi- ja eläinkunnan välimaastoon: se huutaa, kun sen juuri kiskotaan maasta. Tuo huuto voi tehdä ihmisen hulluksi (Romeo ja Julia, IV:3). Pythagoras määritti tämän kasvin ”antropomorfiseksi” eli ihmisen muotoiseksi, ja roomalainen maatalousoppinut Lucius Colomella ”semihomoksi” eli puoli-ihmiseksi. Albert Suuri kirjoitti, että mandragorassa on ihmislajille tyypillisiä piirteitä, kuten jako kahteen sukupuoleen.

Tylypahkan kasvihuoneessa professori Verso kehottaa oppilaita suureen varovaisuuteen: täysikasvuisen alruunan huuto tappaa, ja hyvin nuorienkin alruunoiden parulta pitää suojata kuulo, muuten menettää tajuntansa moneksi tunniksi. – Jos karmea huuto olisi Tylypahkan alruunoiden ainoa legendoista napattu ominaisuus, en vielä nostaisi Rowlingille hattua. Mutta kirjailija käyttää mielikuvitustaan ja kehittää alruunan antropomorfisuutta niin pitkälle, että luo kasville ihmismäiset kehitysvaiheet – vauvaiän, lapsuuden, murrosiän ja aikuisuuden (kolme katkelmaa kirjasta):

Harry napsautti laput korvilleen. Ne sulkivat äänet kokonaan pois. Professori Verso pani pinkin pörröparin omille korvilleen, kääri kaapunsa hihat, tarttui lujasti yhteen kasvitupsuun ja nykäisi voimakkaasti.
     Harrylta pääsi hämmästynyt ähkäisy, jota kukaan ei kuullut.
Juurten sijaan mullasta putkahti pikkuinen, likainen ja kamalan ruma vauva.

Verso ilmoitti tyytyväisenä, että alruunat olivat ruvenneet oikukkaisiksi ja salamyhkäisiksi, mikä tarkoitti että niiden lapsuus jäi kovaa kyytiä taakse.
     ”Siinä silmänräpäyksessä kun niiden finnit kuivuvat, ne voidaan siirtää taas uusiin ruukkuihin.”

Maaliskuussa alruunat järjestivät meluisat ja riehakkaat hipat kasvihuone kolmosessa. Siitä professori Verso ilahtui suuresti.
”Heti kun ne yrittävät ruveta siirtyilemään toistensa ruukkuihin, ne ovat kypsiä”, hän sanoi Harrylle.

Alruunan muihin käyttötarkoituksiin viitataan ainakin sarjan viimeisessä osassa Kuoleman varjelukset (2007, suom. Jaana Kapari-Jatta 2008, Tammi). Kun Voldemortin joukot hyökkäävät Tylypahkaan, yhtenä puolustuskeinona professori Verso apureineen vie täysikasvuisia alruunoita muurille. – Kirjassa niiden vaikutus on tietenkin tappava, mikäli lähistölle osuvat viholliset eivät ole suojanneet kuuloaan, mutta alruuna saattaa olla pimeyden voimilta suojautumista ajatellen muutenkin. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit nimittäin mainitaan, että mandragoraa hallussaan pitävän uskottiin olevan mm. pahojen manauksien ulottumattomissa ja että pahat henget eivät pitäneet kasvin hajusta. Näitä ominaisuuksia alruunaruukkua kuljettava Neville ehkä tarkoittaakin huutaessaan Harrylle: ”Alruunoita! Heitellään ne muurien päälle – ne eivät tykkää näistä!”

Borges viittaa kirjassaan myös Raamattuun, 1. Mooseksen kirjaan, jonka 30. luvussa kerrotaan mandragoran eli lemmenmarjan käyttämisestä lääkkeenä lapsettomuuteen. Jaakob on mennyt naimisiin kahden sisaruksen kanssa, joista Lea on vanhempi ja Raakel nuorempi. Alun perin hän oli ihastunut vain Raakeliin, mutta sisarusten isä huijasi hänet ottamaan ensin puolisokseen Lean. Koska Jaakob suosi enemmän nuorempaa vaimoaan, tasaa Jumala tilejä suomalla poikalapsia aluksi ainoastaan Lealle. Ruubenin, Simeonin ja Leevin synnytettyään alkaa hän kuitenkin ilmeisesti olla jo siinä iässä, ettei lasten saaminen ole enää kovin helppoa. – Ruuben löytää vehnänleikkuun aikaan vainiolta lemmenmarjoja  (1. Moos. 30:14) . Hän vie ne äidilleen Lealle. Myös Raakel, joka on joutunut turvautumaan orjattarensa Bilhan apuun saadakseen miehelleen perillisiä, kiinnostuu marjoista:

Silloin Raakel sanoi Lealle: ”Anna minullekin poikasi tuomia lemmenmarjoja.” Mutta Lea vastasi hänelle: ”Eikö riitä, että sinä olet jo vienyt minulta mieheni, kun nyt vielä tahdot poikani lemmenmarjat?” Raakel sanoi: ”Olkoon menneeksi, Jaakob saa ensi yönä maata sinun kanssasi, kunhan minä saan poikasi lemmenmarjat.” Ja kun Jaakob illalla palasi laitumelta, Lea meni häntä vastaan ja sanoi: ”Sinun on nyt maattava minun kanssani, sillä minä olen ostanut sinut itselleni poikani löytämillä lemmenmarjoilla.” Jaakob makasi sinä yönä hänen kanssaan.

Jakeen 30:14 alaviitteessä kerrotaan, että lemmenmarja on ”hedelmällisyyden edistämiseen käytetty kasvi, luultavasti Mandragora officinarum”. – Lemmenmarjoista tuntuisi olevan erityisesti hyötyä Lealle, sillä hän tulee raskaaksi ja synnyttää Isaskarin. Luultavasti hän ei antanutkaan kaikkia lemmenmarjoja kilpasiskolleen, vaan käytti osan itse. Sellaisesta ei kyllä Raamatussa mainita mitään, mutta kyllä nämä siskokset ovat aivan varmasti tottuneet juonimaan toisiaan vastaan ja käyttämään kaikki konstit päästäkseen Jaakobin suosioon.

Tämän jälkeen Lea synnyttää vielä yhden pojan ja yhden tyttären: no, jos Ruuben kerran löysi lemmenmarjojen kasvupaikan, niin siellähän ne kasvavat seuraavinakin vuosina. Raakelille marjoista ei tuntuisi olevan välitöntä hyötyä, sillä vaikka hän synnyttääkin Jaakobille kaksi poikaa, Joosefin ja Benjaminin, tapahtuu se vasta Lean saatua tuon nuorimmaisen poikansa.

Mandragoran käyttö sekä hedelmällisyyden lisääjänä että yleensäkin seksuaalisen halukkuuden innostajana on ollut laajalti tunnettu. – Niccolo Machiavelli käsitellyt aihetta vuonna 1518 kirjoittamassan komediassa Mandragola. Callimaco on näytelmän juonikas päähenkilö, joka on ihastunut naimisissa olevaan Lucreziaan, ja haluaa vietellä tämän. Kaunis Lucrezia on naimisissa itseään paljon vanhemman Nician kanssa, mutta hän ei hyveellisenä naisena ole mikään helppo saalis. Jokaisella on kuitenkin heikkoutensa: Lucrezia ja Nicia ovat edelleen lapsettomia, vaikka he ovat olleet jo monta vuotta naimisissa.

Callimaco tekeytyy lääkäriksi ja lähtee kaupittelemaan Nicialle ratkaisua ongelmaan. Hän kertoo mandagorasta tehdystä juomasta, jonka nauttiminen auttaisi Lucreziaa tulemaan raskaaksi. Lääke ei kuitenkaan ole täysin vaaraton: ensimmäinen mies, joka harrastaa seksiä lääkkeen ottaneen naisen kanssa, kuolee. Callimaco ehdottaakin, että ensimmäiseksi rakastajaksi Lucrezialle järjestettäisiin joku ulkopuolinen. – Nicia lankeaa ansaan ja suostuu suunnitelmaan.

Lucrezian taivutteleminen erikoiseen järjestelyyn on paljon hankalampaa, mutta lopulta Lucrezia myöntyy, sillä hän ei halua asettua aviomiehensä tahtoa vastaan. Ja kuten voi arvatakin, tuon ”ulkopuolisen” rakastajan rooliin astuu Callimaco itse. Näytelmä päättyy tavallaan onnellisesti, sillä Lucrezia ihastuu nuoreen rakastajaansa ja haluaa heidän jatkavan suhdetta, ja toisaalta taas Nicia saa perillisen, sillä Lucrezia tulee raskaaksi.

Hedelmällisyyden parantamisen ja seksuaalisen himon kiihdyttämisen lisäksi mandagoraa on jo antiikin aikana käytetty narkoottisiin tarkoituksiin, kuten koviin kipuihin ja ennen amputaatioita. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit mainitaan tähän liittyen eräs erityisen kiinnostava asia:

Roomassa tunnettiin myös ”kuoleman viini”, jota annettiin ennen ristiinnaulitsemista ja kidutuksia. Ajanlaskumme alussa Roomassa oli sääntö, että ristiinnaulittujen ruumiit piti silpoa ennen omaisille luovuttamista, koska mandraken tiedettiin tuovan myös kuolemankaltaisen unen.

Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta on esitetty spekulaatioita ja vaihtoehtoisia teorioita luultavasti jo heti hänen kuolemansa jälkeen. Olisiko mahdollista, että Jeesus ei kuollutkaan ristillä, vaan ainoastaan vaipui kuolemankaltaiseen uneen? – Kuulostaa melko mahdottomalta, mutta näkökulma muuttuu, jos asetellaan kysymys hieman toisin. Eli, kumpi on todennäköisempää: herätä kuolleista vai  herätä syvästä narkoosista?

Kysymyksenasettelu on sikäli hauska, että jos joku uskoo tunnetut luonnolait kumoavaan kuolleista heräämiseen, ei hän voi täysin kyseenalaistaa tuota toista vaihtoehtoa: vaikka vaipumisessa narkoosiin ristillä ja siitä selviämisessä on omat ongelmansa, on jokaisen pakko myöntää sen olevan huomattavasti loogisempi selitys. – Spekulaatiot narkoosista johtuvat ainakin osaksi Raamatun kuvauksista Jeesuksen viimeisistä hetkistä ristillä. Sekä Markus, Matteus että Johannes kertovat Jeesuksen juoneen jonkinlaiseen sieneen imeytettyä hapanviiniä juuri ennen kuin hän ”antoi henkensä”. Hapanviiniksi kutsuttiin viiniä, johon oli sekoitettu etikkaa. Oliko Jeesukselle tarjottuun viiniin sekoitettu jotain muutakin, esimerkiksi mandragoraa tai jopa oopiumia – tai mahdollisesti molempia?

– Lisäksi Johanneksen evankeliumissa on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka paljastaa, että ristiinnaulitut otettiin alas tavallaan ”kesken toimituksen” ja että Jeesusta kohdeltiin eri tavalla kuin kahta muuta (Joh. 19: 31-34):

Silloin oli valmistuspäivä, ja alkava sapatti oli erityisen suuri juhla. Jotta ruumiit eivät jäisi sapatiksi ristille, juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulituilta lyötäisiin sääriluut poikki ja heidät otettaisiin ristiltä alas. Niinpä sotilaat katkaisivat sääriluut niiltä miehiltä, jotka oli ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa, ensin toiselta ja sitten toiselta. Jeesuksen luo tultuaan he huomasivat hänen jo kuolleen eivätkä siksi katkaisseet hänen sääriluitaan. Yksi sotilas kuitenkin työnsi keihään hänen kylkeensä ja haavasta vuoti heti verta ja vettä.

Jos yksi Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista on lahjottavissa, niin miksei roomalainen vartiosotilaskin? Jeesuksen sääriluita ei katkottu, ja haavan aiheuttaminen keihäällä on saattanut olla vain paikalle kerääntyneelle yleisölle suunnattua teatteria. Nukutusjuoman paras mahdollinen nauttimisajankohtakin on ollut helppo määrittää, sillä juutalaisten sapatti alkoi jo perjantai-iltana, ja koska sapattina ei saanut tehdä työtä, sotilailla oli todennäköisesti tietty määräaika, jolloin ristiinnaulitut otettiin alas ristiltä. Sääriluut katkaistiin kuoleman nopeuttamiseksi.- Sopiva määrä oopiumin ja mandragoran sekoitusta etikkaviiniin lisättynä vie tajun ja hidastaa ruumiintoimintoja, mm. hengitystä – mutta aikaa ei tämän jälkeen varmaankaan ole paljon, sillä tajuttomuus todennäköisesti jouduttaa ristiinnaulitun loppua, koska hän ei voi enää kannatella painoaan jaloilla. 

Kuolemankaltainen uni on oleellisessa osassa myös maailmankirjallisuuden tunnetuimmassa rakkaustarinassa, William Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Välttääkseen hänelle järjestetyn avioliiton Julia ottaa isä Laurencen hänelle antamaa valekuolleeksi tekevää lääkettä, johon on uutettu mandragoraa. Julian nukkuessa kuin kuollut isä Laurencen on tarkoitus lähettää Romeolle kirje, jossa hän pyytää tätä saapumaan paikalle. Yhdessä he sitten menisivät hautaholviin, jonne Julian  ”kuollut ruumis” viedään. Suunnitelma on muuten hyvä, mutta valitettavasti se menee pieleen: nuorten rakkaustarinan loppu on traaginen.  – Tätä isä Laurence ei tietenkään vielä tiedä kertoessaan Julialle lääkkeen vaikutuksista (suom. Marja-Leena Mikkola, 2006, WSOY):

Mikään ei ilmaise, että yhä elät,
ei hengitys, ei ruumiin lämpö;
harmaaksi tuhkaksi kohta kuihtuvat
ruusut huulillasi ja poskillasi,
silmien luukut laskeutuvat alas,
niin kuin kuolema ne sulkee
päättäessään elämämme päivät.
Jäsenet vailla voimaa, notkeutta
ovat kuin kuolleella, kankeat ja kylmät;
ja neljäkymmentäkaksi tuntia
pysyt kuihtuneessa kalmon hahmossasi,
ja sitten unestasi heräät virkeänä

Elintoimintojen hidastuttaminen 42 tunnin ajaksi kuulostaa riskialttiilta. Jos esimerkiksi Jeesus vaipui ristillä narkoosiin, todennäköisesti häntä ei edes viety hautaan vaan elvytettiin mahdollisimman nopeasti: liian pitkä aika elintoiminnot hidastettuina saattaa aiheuttaa pysyviä aivovaurioita.  Hautakammioon olisi siinä tapauksessa päätynyt aivan eri ruumis, käärinliinoihin peitettynä. – Mutta kaunokirjallisuudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ja jotta mahdollinen lukija uskoisi, että Julian nauttimassa rohdossa todellakin on mandragoraa, lainattakoon vielä katkelma Julian mietteistä ennen lääkkeen juomista:

entä jos herään ennen määräaikaa –
keskellä tuota löyhkää, parkua,
joka kuin lemmenmarjan kauhunkiljaisut
vie järjen valon kuolevaisilta

Kuten jo aiemmista esimerkeistä on käytynyt ilmi, myyttisen mandragoran ominta aluetta ovat  nuo kaksi niin ihmiselämän kuin kirjallisuudenkin järisyttävintä voimaa: rakkaus ja kuolema. Lemmenlääkkeeksikin käytetyn kasvin synkempää puolta selittävät vanhat uskomukset, jotka liittyvät sen syntyyn ja kasvupaikkoihin. Borges kertoo Kuvitteellisten olentojen kirjassaan:

Se että mandragora muistuttaa erehdyttävästi ihmistä, on levittänyt taikauskoista käsitystä, että mandragorat kasvaisivat hirsipuiden läheisyydessä. Browne (Pseudodoxia Epidemica, 1646) kirjoittaa, että hirtetyistä tihkuva rasva saa ne itämään; populaari kirjailija Hanns Heinz Ewers (Alraune, 1913) puhuu puolestaan hirtettyjen siemennesteestä.

Kauhukirjallisuutta kirjoittaneen saksalaisen Hanns Heinz Ewersin romaania Alraune ei valitettavasti ole suomennettu – Ewers on ollut kustannusmaailman hylkimä 1940-luvulta saakka natsisympatioidensa takia. Suurin yksittäinen ”rike” hänen kirjailijaurallaan on ehkä kansallissosialistien vuonna 1930 kuolleen marttyyrin ja sankarin Horst Wesselin elämäkerran kirjoittaminen. Teoksen suomensi Mika Waltari (Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo, WSOY, 1933). Panu Rajala kertoo Mika Waltari -elämäkerrassaan Unio Mystica (2008, WSOY) nuoren Waltarin olleen hyvin kiinnostunut Hanns Heinz Ewersin kauhuromantiikasta ja ottaneen siitä vaikutteita nimimerkillä Kristian Korppi julkaisemaansa kauhunovellikokoelmaan Kuolleen silmät.

Ewersin romaanissa mandragora-myyttiä sovelletaan hätkähdyttävän erikoisella tavalla. Olen tosin lukenut kirjasta vain alkuosan (löysin netistä blogin, jossa Ewersin tuotantoa englanniksi kääntävä Joe E. Bandel tarjoilee maistiaisia tulevasta julkaisusta), mutta siitäkin sai jo aika hyvän kuvan kirjan luonteesta.  – Frank Braun ja hänen tiedemiesenonsa professori Ten Brinken ovat vierailulla eräässä kodissa, kun seinältä putoaa alas outo esine. Se paljastuu alruunaksi, mandragoran kuivuneeksi juureksi, joka on ollut suvussa jonkinlaisena talismaanina jo ainakin kahdensadan vuoden ajan. Frank Braun ja hänen enonsa saavat kuulla seikkaperäisen selvityksen alruunasta ja erityisesti sen synnystä: tarinan mukaan keskiajalla rikolliset hirtettiin alasti, ja kun hirtetyn niska katkesi, tapahtui siemensyöksy ja sperma lensi maahan. Näistä siemenistä kasvoi alruunoita, mies- tai naispuolisia. 

Professori kiinnostuu kasvista ja pyytää sen mukaansa. Mutta vielä enemmän aiheesta innostuu sisarenpoika, joka ehdottaa keinosiemennystä tutkineelle enolleen huikeaa tieteellistä tutkimusta: oikean alruunan luomista, myytin muuttamista todeksi. Sperman saaminen ei ole hänen mukaansa ongelma, sillä rikollisia hirtetään jatkuvasti. Ja Äiti Maa pitää tietysti ymmärtää symbolisesti: millainen on nainen, joka auliisti antautuu kenen tahansa siemennettäväksi? – Vastaus: prostituoitu tietenkin.

Professori ryhtyy tuumasta toimeen. Vaikka Äiti Maan korvike houkutellaankin mukaan suunnitelman toteuttamiseen aluksi melkoisella rahasummalla, tulee hän katumapäälle, jolloin toimenpide tehdään laboratoriossa vastoin hänen tahtoaan.  Äiti kuolee synnytettyään tytön, josta kehittyy täysin moraaliton ja seksuaalisuudessaan holtiton – isä kun on murhaaja ja äiti prostituoitu. Lopulta professorin adoptoima tyttö saa selville keinotekoisen taustansa, ja niin hän päättää kostaa kasvatti-isälleen.

– Mandragoralle ei taida löytyä Suomen luonnosta vastinetta. Toki meilläkin kasvaa myyttisiä lääkekasveja, kuten esimerkiksi hullukaali. Mutta se olisikin jo ihan oman postauksensa aihe.

Read Full Post »

Neitsyydestä

Länsimaisen historian kuuluisin neitsyt lienee Maria, Jeesuksen äiti. Tosin se, että hän oli neitsyt Jeesuksen syntymän hetkellä, on varsin kyseenalaista – ilmeisistä syistä. Joka tapauksessa kirkonmiesten pönkittämä seksuaalikielteinen näkemys siitä, miten Jeesus todellisuudessa sikisi, on luonut kristittyjen keskuudessa jo parin tuhannen vuoden ajan itseään menestyksekkäästi uusintaneen myytin.

Ehkä maailma olisi tasa-arvoisempi, jos evankeliumeihin sisältyisi myös kertomus Joosefin poikuudesta. Nyt kristillisessä neitsyyden pyhä vaade lankeaa lähinnä naissukupuolen niskaan. – Ajatusta voisi jatkaa: Maria säilyi neitsyenä, mutta entäpä Jumala? Menettikö hän poikuutensa? Tässäpä lienee juuri sellainen käsitteen määrittely –ongelma, josta Antti Nylén kirjoittaa esseessään Neitsyys (teoksessa Vihan ja katkeruuden esseet , 2007, Savukeidas).

On vakuuttavaa tieteellistä näyttöä sille, että ihmisnaaraan sukupuolielimissä on erikoistunut lisäosa, joka ”puhkeaa” tai ”menee rikki”, kun neitsyyden menetys faktisesti tapahtuu.

      ( … )

Ihmisurosten tilanne on tässä suhteessa paljon lohduttomampi, ja on pakko suostua siihen näkemykseen, että poikuuden menettäminen on mahdotonta. Ja että kasvatuksellinen hokema ”pojat on aina poikia” on ymmärrettävä arvovapaana totuuslauseeena: miehiä ei ole olemassa.

Nylénin esseessään esittämä ajatus voisi selittää osaltaan Neitsyt Marian myyttiä. Jos kerran Jumala – tai Hänen lähettämänsä Pyhä Henki, ihan miten vain – jossakin mielessä yhtyi Mariaan, niin olihan toki välttämätöntä, että Marian neitsyys säilyi: muutenhan hän olisi tietyssä mielessä kokenut siirtymän tytöstä naiseksi, kun Jumala olisi edelleen pysynyt poikana. Eikä tietenkään käy päinsä, että Jumala jäisi tällaisessa tilanteessa jonkinlaiseksi raakileeksi verrattuna naiseen.

                                                                ———————

Myös toinen juuri lukemani teos, William Shakespearen näytelmä Loppu hyvin, kaikki hyvin (suom. Tiina Ohinmaa, 2007, WSOY), lähestyy neitsyyttä hyvin suorasukaisesti ja osoittaa, että 1500-luvun lopun Englannissa nuorilla oli ongelmia oman seksuaalisen identiteettinsä suhteen – aivan kuten nykyisinkin. Näytelmän alussa päähenkilö Helena käy aiheesta keskustelua Parolesin kanssa. Dialogista poimitut esimerkit Parolesin neuvoista Helenalle ovat teräväkielisiä ja häpeilemättömiä:

Ei sen puolesta kannata puhua. Se on luonnon järjestystä vastaan. Jos puolustatte neitsyyttä, nousette omaa äitiänne vastaan, ja se jos mikä on niskoittelua.

Neitsyys on äkäinen, ylpeä, joutilas ja uhkuu itserakkautta – syntiä, jonka kristillinen laki kieltää ankarasti.

Älkää sitä säästelkö, jäätte vain tappiolle. Pankaa se poikimaan!

Siitä tavarasta kun menee vanhetessa hohto: arvo laskee, mitä kauemmin sitä säästää. Tarjolle vaan, kun vielä käy kaupaksi.

Parolesin ohjeet voisivat aivan yhtä hyvin kuvastaa 2000-luvun arvomaailmaa – ja neitsyys Shakespearen näytelmän keskeisenä toimintaa ohjaavana motiivina on tuttu monesta amerikkalaisesta teinielokuvasta/sarjasta. – Kehä sulkeutuu: Antti Nylén päätyy esseessään pohdiskelemaan 2000-luvun asenneilmapiiriä suhteessa neitsyyteen melko samoin äänenpainoin kuin Shakespearen näytelmän henkilö:

Itse asiassa, jos tänä alennuksen aikana haluttaisiin uhallakin keksiä käypä määritelmä sanalle synti, se soveltuisi nimenomaan ”tosi rakkauden odottajiin”, noihin radikaalikristittyihin anarkisteihin: synti on nautinnosta kieltäytymistä.

Ajat muuttuvat, Neitsyt Mariasta 2000-luvulle on pitkä matka. Mutta Shakespearelle on nostettava hattua: hänen näytelmistään löytyy yleensä aina jotakin meidänkin aikaamme luonnehtivaa, niin tälläkin kertaa.

Read Full Post »

Shakespearen salaisuus

Jos minulta kysytään, kenen teoksia ovat Hamlet, Romeo ja Julia ja Kuningas Lear, niin vastaukseni on tietysti: William Shakespearen. Silti en varsinaisesti usko, että tuo 1616 kuollut englantilainen näyttelijä olisi aivan yksin luonut joukon näytelmäkirjallisuuden merkittävimpiä klassikkoteoksia. Vaikka kirjallisuuden tutkimuksessa vallitsevana näkemyksenä on se, että Shakespeare on itse näytelmänsä kirjoittanut, Shakespearen osuutta hänen nimellään julkaistuihin teoksiin on epäilty jo vuosisatojen ajan – todennäköisesti hänen elinaikanaankin. Ja liittyyhän Shakespeareen pari ilmeistä ongelmaa: hänestä tiedetään vähän (mikä mahdollistaa spekulaation) ja toisaalta hänen näytelmänsä ovat upeita (miten näyttelijällä olisi riittänyt tieto ja taito sellaisten tekstien luomiseen?).

Shakespearen tekstien kirjoittajan on täytynyt olla hyvin sivistynyt – tekstien perusteella voi olettaa hänen tunteneen laajasti kirjallisuutta, historiaa ja todennäköisesti hallinneen muitakin kieliä kuin englannin (ainakin latinaa). Kielellisesti lahjakkaalla kirjoittajalla on täytynyt olla myös paljon aikaa tekstiensä viimeistelyyn. Shakespearen tiedetään kuitenkin itse toimineen mukana näyttelijäseurueessa, joten ei hän ainakaan kokopäivätoimisesti voinut paneutua kirjalliseen työhön. Myöskään hänen mahdollisesta koulunkäynnistään ei ole olemassa todisteita. Shakespearen aikalaisissa on kuitenkin lukuisia tunnettuja ehdokkaita, jotka täyttäisivät mestariteosten kirjoittajalta vaaditut kriteerit. On myös mahdollista, että teoksia ei kirjoittanut kukaan yksittäinen henkilö vaan ryhmä, jolle näyttelijä Shakespeare antoi nimensä käyttöön. Mutta miksi näin olisi tapahtunut? Miksi antaa kunnia teoksistaan toiselle?

Syyt ovat saattaneet olla poliittiset. Shakespearen näytelmissä käsitellään arkaluonteisiakin asioita, ja vaikka näytelmäseurueilta hyväksyttiinkin jossain määrin kuningashuoneen piikittelyä, olisi tilanne ollut aivan toinen, jos näytelmän olisi kirjoittanut joku poliittisesti merkittävämpi sivistyneistön edustaja.

Tai sitten Shakespearen 36 näytelmää, 154 sonettia ja joukko muita tekstejä kirjoitettiin aivan muusta syystä: ruusuristiläisistä koostunut ryhmä pääarkkitehtinaan lordi Francis Bacon kirjoitti teokset ja koodasi niiden sisään joukon viestejä, jotka paljastavat Oak Islandille (lähellä Kanadan rannikkoa) kätketyn aarteen sijainnin. Aarre ei tietenkään ole mikä tahansa, vaan mahdollisesti jopa temppeliherrojen aikoinaan haltuunsa ottama Pyhä Graal – tai toisin sanoen käsikirjoituskokoelma, jossa paljastetaan Pyhän Graalin olemus (kyllä, taas samaa: Jeesus ei ehkä kuollutkaan ristillä vaan pakeni maasta ja jatkoi elämäänsä perheineen toisaalla …).

– Kyllä, luit aivan oikein. Ja ei, minä en itse keksinyt tuota, vaikka minulla onkin vilkas mielikuvitus. Kyse on Erlend Loen ja Petter Amundsenin kirjoittamasta teoksesta Shakespearen salaisuus (2006, suom. Outi Menna 2007, Johnny Kniga), jossa Loe esittelee lukijoille Amundsenin huikeaa analyysia ja hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä Shakespearen teoksista. Teos on yli 400-sivuinen ja hyvin puuduttavaa luettavaa, sillä siinä koko ajan etsitään koodeja. Esimerkiksi sonettia 145 käsitellään sivutolkulla:

Minulla on tulkintani sonetin viimeisistä riveistä.

          I hate, from hate away fhe threw,
          And fau’d my life faying not you.

Ensinnäkin sana THREW. Runon naispuolinen ”hän” on aiemmin puhunut, mutta nyt hän heittää. Sanoi = SAID.  Threw on variantti sanasta Through, näin sanotaan Oxford English Dictionaryssa. Kysymys kuuluukin, onko sanoilla Through ja Said jotain yhteistä kreikan kielessä? Onpa hyvinkin. Kun sanan Said kääntää takaperin, siitä tulee DIAS. Dia tarkoittaa läpi, eli samaa kuin Through.
     Viimeinen tulkintamahdollisuus piilee sanoissa not you.
     Aika ovelaa katsos, nimittäin ou on kreikkaa ja tarkoittaa ei.
     Not = ou
     Ja koodilogiikan mukaanlatinalaisten aakkosten y voi tarkoittaa kreikkalaisten aakkosten g:tä (gammaa), joka on kirjoitettuna y.
     You-sanan Y voi siis tarkoittaa kreikan G:tä.
     Näin ollen sana not on tekstissä kahdella kielellä, englanniksi ja kreikaksi.

Sonettia 145 on tietysti syytäkin ruotia perusteellisesti, sillä siihen on viitattu sonettikokoelman esipuheessa. Suoraanko? Ei toki, vaan nerokkaasti geometrian avulla. Kun Amundsen piirtää esipuheen runojen päälle kaksi kärjellään olevaa kolmiota, ylempi niistä sisältää 81 kirjainta ja alempi 64. – Tässä vaiheessa varmasti moni lukija jo sanoo mielessään ”Ahaa”, mutta varmuuden vuoksi selvennän. 81+64=145.

Jos ottaa tämän teoksen luettavakseen sen takia, että on pitänyt Erlend Loen aiemmista teoksista, erehtyy. Toki Loen tyyli on nytkin läsnä, mutta varsinaisen pääroolin saa Petter Amundsen – urkuri, vapaamuurari, liivatteen maahantuoja (hänellä on oma yritys) ja laskettelun harrastaja – jonka ajatusten eräänlaisena kätilönä Loe toimii. Kirja koostuu siis tapaamisista ja keskusteluista, joiden aikana Amundsen perehdyttää Loen teoriansa saloihin. Teos ei ole mikään romaani (kirjastossakin luokiteltu kirjallisuudentutkimuksen luokkaan) vaan tutkimus, joka on kirjoitettu tällaiseksi jutusteluksi, koska se on liian epätieteellinen ja hatara julkaistavaksi tieteellisenä teoksena.

Amundsenin lähtökohdissa on hitunen järkeä. Francis Bacon oli vaikutusvaltainen Shakespearen aikalainen, ja hän on monen muunkin tutkijan ykkössuosikki Shakespearen teosten kirjoittajaksi. Tiedetään myös, että Bacon oli kiinnostunut koodeista. Kun Amundsen poimii Shakespearen teksteistä kohtia, jotka on tulkittavissa kätketyiksi viittauksiksi Baconiin, niin toki saattaa olla kyse sattumasta tai ylitulkinnasta, mutta toisaalta miksipä ei. Kuitenkin uskottavuus kärsii, kun Amundsen ryhtyy näkemään koodeja siellä täällä – ymmärrän kyllä selkeästi sanojen alkukirjaimista muodostuvan Bacon-sanan voivan olla vihje, mutta erilaisten kolmioiden piirtely tekstiin ja sanojen lukeminen välillä kreikkana, välillä latinana, vaikuttaa tarkoitushakuiselta. – Ja kun Amundsen alkaa etsiä näytelmäteksteistä viittauksia tähtikuvioihin ja niiden kautta jotenkin ihmeellisesti paikantaa Oak Islandin, pitäisi peli viimeistään viheltää poikki. (Oak Islandilta on etsitty aarretta jo satojen vuosien ajan, joten aivan tuulesta temmattu tuo aarrekätköajatus ei ole.)

Olen lopettamassa kirjan lukemisen monta kertaa, mutta jotenkin taistelen sen loppuun puuduttavista ja epäuskottavista koodiselvittelyistä huolimatta. Minua ei enää kiinnosta Shakespearen salaisuus, vaan tämän Loen ja Amundsenin kirjan salaisuus. Päädyn kolmeen vaihtoehtoon:

1. Petter Amundsen on hullu.
2. Petter Amundsen on nero.
3. Petter Amundsenin ja Erlend Loen kirja Shakespearen salaisuus on lukijan huijausta.

Ensimmäinen ja toinen kohta ei asiaa tarkemmin mietittyäni sulje toisiaan pois. Nerouden ja hulluuden välinen raja on häilyvä. Joka tapauksessa Amundsen on nerokkaan kekseliäs – jos hänen teoriansa pitää paikkansa, hän on nero. Mutta jos ei, hän on nerokas hullu. Jälkimmäinen ajatus tuntuu uskottavalta, sillä Amundsenin teoriassa on kyse aarteenmetsästyksestä, ja kuten esimerkiksi Graalin maljan etsijöillä aikoinaan, Amundsenillakin asiasta vaikuttaa tulleen jonkinasteinen pakkomielle. Pakkomielteen ongelmana on se, että hän haluaa löytää ratkaisun, jolloin tutkimuksesta tulee tarkoitushakuista. Amundsen yhdistää Shakespearen teokset ja Francis Baconin Oak Islandiin, koska hän haluaa tehdä niin.

Kolmanteen vaihtoehtoon en saa tyydyttävää ratkaisua. Amundsenin henkilö on niin epäuskottava (urkuri, Shakespeare-tuntija, liivatekauppias), että välillä jo mietin, voisiko tapauksessa olla kyse samanlaisesta olkimiehestä kuin Shakespeare. Ehkäpä joku kirjallisuudentutkija haluaa pelleillä kaikkien salaliittoteorioiden ja Dan Brown -diggareiden kustannuksella. Kuitenkaan hän ei voi tehdä sitä omalla nimellään – se tekisi hänet naurunalaiseksi tiedemaailmassa. Niinpä hän tekee yhteistyötä Loen ja Amundsenin kanssa. Loe on tunnettu ja suosittu kirjailija, joten julkisuus on taattu – ja Amundsen on niin epäuskottava roolissaan, että joskus tulevaisuudessa, kun huijaus paljastuu, naurut ovat sitä makeammat.

En ole mikään Shakespeare-tuntija, vaikka melkoisen määrän olen hänen näytelmistään lukenutkin, joten en voi myöskään perustellusti sanoa, mitä mieltä Shakespearen salaisuudesta pitäisi olla. Vielä hankalammaksi teoksen kritisoimisen tekee se, että Shakespearen tuotannosta on otettu monia eri painoksia – ja Amundsen tutkii nimenomaan sitä ensimmäistä foliota (niin varhaisia kirjoituskokoelmia kutsutaan). Vain harvoilla tutkijoilla on mahdollisuus päästä tarkastelemaan ensimmäisten painosten kallisarvoisia kappaleita, eikä näköiskappaleisiin ole luottamista. Avainasemassa koodin purkamisessa kun on erilaiset ladonnassa syntyneet yksityiskohdat, painovirheet, sivunumerointi ja isojen/pienten kirjainten käyttö.

Oma mielipiteeni on, että Amundsenin teoria ei ole uskottava. Nojaa, uskon kyllä, että Shakespearen teoksista voi löytyä vihjeitä Francis Baconista ja siitä, että Shakespeare ei itse kirjoittanut näytelmiään. Mutta aarrekarttaa näytelmistä ei saa. Tai saahan toki, jos tekee kuten Amundsen, jonka eteneminen vaikuttaa täysin mielivaltaiselta ja tarkoitushakuiselta: kun tarpeeksi piirtelee kuvioita, vaihtelee tarpeen mukaan kieltä ja laskee sanojen lukuarvoja, niin kyllähän sitä löytää mitä vain. Näppärillä ratkaisuilla ja puheilla hämätään lukijaa myös siinä mielessä, että suuri osa kirjasta liittyy aarrekarttaan hyvin vähän – mukaan on todennäköisesti otettu paljon ainesta vain sen takia, että se tekee hatarasta teoriasta edes hieman vakuuttavamman.

– Teoksen alkuperäinen nimi on Organisten, siis urkuri. Se viittaisi siihen, että Erlend Loe ei ole kirjoittanut teosta niinkään Shakespearen salaisuudesta, kuten suomalainen kustantaja hieman harhaanjohtavasti (markkinahakuisesti?) on kirjan otsikoinut. Loe rakentaa henkilökuvaa kryptologiaan hurahtaneesta urkurista, jonka intohimo tutkimuskohteeseensa on aivan käsittämätöntä. Siksi kirjan voi lukea toisinkin – kuvauksena nerouden ja hulluuden rajamaastossa liikkuvasta pakkomielteestä. Shakespearen salaisuus aarrekarttoineen on vain tuon pakkomielteen tuotos ja kohde, jonka järkevä lukija osaa asettaa omaan arvoonsa. Näin kun asian ajattelee, niin kirjaa sietää paremmin: voi rauhassa hämmästellä ihmismieltä, joka pystyy rakentamaan uskomattomia kehitelmiä melkein mistä vain.

Voisi kirjan lukea jopa jonkinlaisena Da Vinci -koodin tapaisten teosten parodianakin. Tai ehkä ei sittenkään, voihan nimittäin olla, että nämä norjalaiset ovat todellakin tosissaan …

Read Full Post »

Shakespearen Rooma

Katselin eilen illalla televisiosta Roomaa, suuren tuotannon tv-sarjaa. Rahalle on myös saatu vastinetta: miljöö näyttää uskottavalta ja näyttelijät vakuuttavat. Eilinen jakso sijoittui suunnilleen vuoteen 52 eKr; William Shakespearen näytelmän Julius Caesar (uusin suom. 2006, Lauri Sipari)  tapahtumat taas ajoittuvat kahdeksan vuotta myöhemmäksi,  44 eKr. En tiedä, kuinka paljon Rooma-sarjassa aiotaan käydä läpi Caesarin kuoleman jälkeisiä tapahtumia, mutta ainakin henkilöiden suhteen mahdollisuuksia olisi: varsin keskeinen henkilö vaikuttaisi olevan Julius Caesarin sisarentyttärenpoika Octavius. Hänestähän tulee monien vaiheiden jälkeen keisari Augustus – sama mies,  joka on jouluevankeliumista tuttu.

Julius Caesar on tragedia, joka nimestään huolimatta kertoo enemmänkin Brutuksesta ja Antoniuksesta. Brutus on hahmona kiinnostava. Hänen nimellään on länsimaisessa perinteessä samanlainen kaiku kuin Juudaksella – ystävän pettäjä; pahin mahdollinen rikkomus. Shakespearen näytelmässä Brutus ei kuitenkaan petä rahan takia tai henkilökohtaisen koston vuoksi: hän valitsee maan edun ja rakastamansa ystävän välillä. Julius Caesar on kohonnut asemaan, joka on jo lähellä tyranniaa, ja jotain on tehtävä. Valinta on vaikea, ja Brutuksen päätös kuvastaa hänen jalouttaan kohota henkilökohtaisen kiintymyksen yläpuolelle ja toimia yleisen edun nimissä. Ja – toisin kuin Hamlet (saamaton eksistentialistinen pohdiskelija, joka pakenee hulluutensa suojiin) – Brutus myös toimii.

Salamurha Caesaria vastaan on kuitenkin niin brutaali, että sen tekijä ei ainakaan varauksetta saa sankarin sädekehää. Täysin yllätetty Caesar kaatuu kuolleena, kymmeniä tikariniskuja vartalossaan, ja niin tyrannista tulee marttyyri. Antonius, Caesarin uskollinen tukija, pääsee käyttämään tilannetta hyväkseen.  Salamurhan jälkeen Brutus ja Antonius puhuvat vuorotellen kansalle. Kuten monien muidenkin Shakespearen näytelmien kohdalla, myös tästä voi todeta: dialogin ansiot ylittää ainoastaan henkilöiden monologit. Brutus puhuu ensin väkijoukon puolelleen, mutta heti sen jälkeen Antonius taitavasti kääntää kaiken Brutuksen sanoman tätä itseään vastaan, ja siitä alkaa salaliittolaisten ahdinko.

Brutus antaa aseet Antoniukselle jo heti puheensa alussa:

BRUTUS:

Kärsivällisyyttä. Roomalaiset, maanmiehet, rakkaat ystävät, kuulkaa minua ja olkaa vaiti, jotta kaikki kuulevat. Kunniani kautta, uskokaa minua, ja muistakaa että olen kunnian mies, jota voi uskoa. Arvioikaa minua järjellänne, teroittakaa ymmärryksenne, että voitte paremmin tuomita.

Kunniallisuuteen vetoaminen kaataa Brutuksen uskottavuuden. Kun tulee Antoniuksen vuoro puhua, hän useita kertoja toistaa lauseen And Brutus is an honourable man. Ja tietysti aina sellaisessa yhteydessä, että se asettaa Brutuksen sanoman varsin kyseenalaiseksi.  

ANTONIUS:

Kun köyhä itki, Caesar kyynelehti; kai kovempaa tekoa on vallanhimo – silti Brutus sanoo häntä vallanhimoiseksi ja Brutus on totisesti kunniallinen. Näitte kaikki miten Lupercaliassa tarjosin kolme kertaa kruunua, ja kolme kertaa Caesar kieltäytyi. Vallanhimostako? Silti Brutus sanoo häntä vallanhimoiseksi ja Brutus on kunnian mies. 

Lauri Siparin suomennosta lukee mielellään, mutta välillä on pakko ottaa rinnalle alkukielinen versio ja antaa Shakespearen ”puhua omalla äänellään”. Esimerkiksi kun Antonius aloittaa puheensa, hän sanoo: Friends, Romans, countrymen, lend me your ears. Jälkimmäinen lause vetoaa kuulijoihin paljon voimakkaammin – ja hauskemminkin – englanniksi kuin suomennoksessa: Ystävät, roomalaiset, maanmiehet, kuulkaa minua. Toisaalta olisi typerää kääntää fraaseja tyyliin: lainatkaa minulle korvianne.

Shakespearen Julius Caesar on aikanaan ollut varmasti poliittisesti keskustelua herättävä näytelmä, sillä 1500-luvulla Englannissa kuninkaiden ja kuningattarien valta oli lähellä tyranniaa, mutta tasavallan kannattajiakin oli. Ajankohtainen näytelmä on edelleenkin, onhan tyranneita kukistettu esim. Irakissa ja Afganistanissa demokratian nimissä, mutta mitä on saavutettu? Näytelmässäkään Caesarin tappaminen ei ratkaise mitään – valtatyhjiö on ongelmana lähes suurempi kuin itsevaltias – ja valta myös turmelee seuraajat.

Read Full Post »