Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘esseet’ Category

Muutama päivä ennen kaatumistani luin Markku Envallin esseen Toinen jalka maassa (2012, WSOY). Se on julkaistu samannimisessä kokoelmassa. Nyt tartuin kirjaan uudelleen: konkreettisesti toinen jalka tavallistakin jykevämmin maassa, toinen kohotettuna sen verran ettei paino rasita turvonnutta polvea.

Kuten niin moni tänä talvena, minäkin liukastuin. Pihan ainossa jäisessä kohdassa. Onneksi päivystyksessä otetuissa röntgenkuvissa ei paljastunut murtumia. Kivulias polvi muistuttaa silti viikon tai parinkin ajan pystyasennossa etenemisen riskeistä.

Envall punoo kävelemisen perusmääritelmän laajemmaksi ihmisen olemusta koskevaksi vertauskuvaksi:

Kävelijällä on määritelmän mukaan joka hetki toinen jalka maassa, toinen ilmassa. Tästä voi arvata, että kävelijä on ihmisen mentaalinenkin malli: puoliksi realisti, puoliksi idealisti.

Kaatumisesta kirjoittaja ei puhu mitään – ainoastaan kävelemisestä. Voisi kuvitella, että ihminen sortuu elämässään liikaan idealismiin, ei vakaaseen realismiin. Kaaduttaessa kuitenkin pettää juuri tukijalka, ei se mikä on muutenkin jo ilmassa. – Tai itse asiassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että uhrin on mahdoton jälkeenpäin muistaa mikä jalka oli missäkin vaiheessa.

Kun tänään näin naapurin koiran kipittävän saman liukkaan kohdan yli vaivattomasti, tajusin Envallin näkökulman puutteellisuuden. Ei minun kaatumiseni johtunut siitä, että yksi jalka oli maanpinnan yläpuolella. Liukastuin, koska KAKSI raajaa neljästäni heiluivat metrin korkealla ilmassa.

Kädet ne ihmisen idealistista puolta edustavat, ei muutama sentti maankamaralta kohonnut kantapää. Jos olisin kulkenut neljällä jalalla kuten muutkin nisäkkäät, tuskin olisin menettänyt tilanteessa tasapainoani. Ja vaikka jostain syystä niin kävisikin sille naapurin koiralle, kykenisi se kolmijalkaisenakin etenemään kohtuullista vauhtia verrattuna minuun, joka nilkutan yhden jalan varassa toista perässä raahaten.

* * *

Koira kävelee eläimellisesti, ihminen muista nelijalkaisista poiketen inhimillisesti – toki monet apinat myös nousevat ajoittain pystyasentoon, mutta vain hetkeksi. Esseessään Envall huomauttaa, että on olemassa myös jumalallista kävelyä:

Paratiisissa käveli muitakin kuin ihmisiä: ”Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa” (I Moos 3:8).

Ainakin minun mielikuvissani omenaa haukanneet Aatami ja Eeva luikkivat piiloon pensaikkoon kuin apinat, kaikkia raajojaan apuna käyttäen. – Mutta miten Jumala kävelee?

Envall ei asiaa pohdi, vaikka filosofis-teologisessa mielessä kysymys on jossain määrin kiinnostava. Todennäköisesti joku keskiaikainen teologi on omistanut aiheen mietiskelyyn useammankin vuoden elämästään.

On vaikeaa kuvitella Jumalaa ottamassa askelta. Kaikkivaltiaalle ja kaikkitietävälle olennolle sellainen tuntuu absurdilta teolta. Miksi Jumala siirtäisi jalkansa paikkaan, jossa tietää sen jo olevan? – Jumala tuskin kävelee puutarhassa itsensä takia – hän tekee sen luodakseen itsestään inhimillisen vaikutelman, jotta ei säikyttäisi omia luomuksiaan. Siksi hän myös pitää kävellessään ääntä – kenties rymistelee pensaikossa, kenties viheltelee kulkiessaan – jotta Aatami ja Eeva tietäisivät hänen olevan kohta tulossa.

Joka tapauksessa Jumalan askeleet ovat erityisiä: hän jäljittelee kävellessään ihmistä. Hän ei leiju henkenä maan ja vetten yllä vaan kävelee kuin pystyasentoon noussut apina. Tekeekö Jumala jossakin muussa Raamatun kohdassa itsestään ihmisen kuvaa?

Jumalan käyskentely puutarhassa onkin yksi Raamatun kauneimmista kohtauksista.

* * *

Olen kävellyt pidemmät matkat sairaalalta saamieni keppien tukeen nojaten. Tarpeetonta jälkiviisautta on todeta, että ehkä olisi pitänyt kävellä keppien kanssa jo aiemmin, niin kaatumista ei olisi tapahtunut.

Sauvakävelyssä neljä raajaa ovat kiinni jossakin: jalat maassa, kädet sauvojen kahvoissa. Tila muistuttaa puussa kiipeävää apinaa, missä suhteen se vastaa hiihtoa ja pyöräilyä. Tämä osaltaan selittänee, miksi sauvoihin kasvaa niin nopeasti kiinni. Aika ajoin tunnen halua tai pakkoa ottaa niistä vieroitushoitoa.

Envall kertoo esseessään olevansa ihastunut sauvakävelyyn. En suostu ymmärtämään miksi. Maadoittamalla ylävartalonsa keppien avulla ihminen luopuu idealismistaan. Sauvat tekevät ihmisestä kävelykoneen: jopa Envall itse huomaamattaan toteaa, että ”jalat maassa, kädet sauvojen kahvoissa”. Sauvakävelyssä toinen jalka ei ole enää ilmassa vapaasti, sillä se on ikään kuin tuomittu osaksi mekaanista suoritusta.

Todennäköisesti joskus – toivottavasti kaukana – tulevaisuudessa käytännön syistä minäkin turvaudun pystyssä pysyäkseni sauvoihin. Mutta sitä ennen on luvassa monen monta vapaata askelta. Jokaisesta niistä tekee jännittävän ja ainutkertaisen pystyasentoon nousseiden esi-isiemme meille jättämä perintö: alati kannoilla hiipivä lankeemuksen mahdollisuus.

Mainokset

Read Full Post »

Eilen, uudenvuodenaattona, ajoin Jyväskylästä Äänekosken kirjastoon. Siellä on kohtuullinen valikoima tuoreista esseekokoelmista kiinnostuneelle lukijalle. Toki niitä voisi olla enemmänkin, mutta toisaalta melkein jokainen hiljattain kokoelmiin hankittu teos löytyy myös hyllystä, toisin kuin Jyväskylässä, jossa ne ovat lainassa. Essee ei vaikuta äänekoskelaisten kirjallisuusharrastajien lempilajilta.

Ikävää sinänsä, mutta tällä kertaa se on itselleni vain ilo. Olen viime aikoina lueskellut erityisesti vuonna 2014 ilmestyneitä kotimaisia esseitä, ja Äänekoskella on tarjottavana muutama, joihin en aiemmin ole tutustunut.

* * *

Löydän helposti haluamani ja nappaan uutuushyllystä ylimääräisenä mukaani Matti Mäkelän ja Tero Tähtisen kirjeenvaihdosta koostuvan kokoelman Vanha metsuri ja metsähippi (Savukeidas, 2014). Enkä yhtään ihmettele, miksei se ole päätynyt edes herätelainana kenenkään mukaan.

Kirjan kantta ei voi pitää kovin onnistuneena. Tummunut kuva kahdesta kelmeän vihreää taustaa vasten poseeraavasta ruutupaitasedästä on leikattu keskeltä poikki: alaosaa kannesta hallitsee kulottunutta sammalpeitettä muistuttava matto, joka kömpelösti peittää puolet kuvasta. Se katkaisee myös kannen oikeassa laidassa olevan lehdettömän koivunvesan. Puuraasu lienee jonkinlainen viittaus metsään kokonaisuudessa, jossa ei ole mitään elävää.

Kansi onnistuu silti herättämään odotuksia, sillä sen perusteella ainakaan ulkoisilla seikoilla teos ei pyri itseään myymään. Ehkä sisältö onkin monin verroin ansiokkaampaa.

* * *

Koukkaan paluumatkalla Suolahden kautta. Suolahdessa pysäköin auton kirjaston ja kaupan väliselle parkkialueelle. Aatto-ostoksia tekemään näyttää kulkevan sellaisia metsien miehiä, että vieressäni pelkääjän paikalla makaavan teoksen ruutupaitameininki ei näytä kovinkaan korpiuskottavalta. Ihmettelen sitäkin, miten Antti Hurskaisen esseekokoelma Tapan sut (Savukeidas, 2014) on joutunut Suolahden kirjastoon. Valoa ja lämpöä täällä tarvittaisiin, ei murhaavia lauseita.

Samaa mietin uudelleen lainatessani kirjaa. En näe missään lainausautomaattia: hämmentävää – kirjasto, jossa asioidaan oikean ihmisen kanssa! Ja nyt kun niin teen, en osaakaan iloita vaan pikemminkin hämmennyn lisää. Tuntuu jotenkin karmivalta ajaa 40 kilometriä, käydä hakemassa kirja hyllystä ja pudottaa se sitten virkailijan eteen kuin jonkinlainen uhkaus tai haaste: ”Tapan sut!”

Yritän pehmentää tilannetta hymyllä. Kirjastokorttia etsiessäni en ehdi katsoa, hymyileekö virkailija takaisin.

On ikävä itsepalveluautomaattia. Luultavasti meillä molemmilla.

* * *

Kotona selailen Hurskaisen kokoelmaa. Ensivaikutelman perusteella tuskin jaksan lukea sitä kokonaan: populaarikulttuuria tarkastelevissa kirjoituksissa vilisee aivan liikaa ihmisten ja teosten nimiä. Sellainen on kovin pitkästyttävää – kiinnostavia ajatuksia harvoin löytyy sieltä, missä on paljon informaatiota.

Turhan kiivas name dropping myös rampauttaa lukukokemuksen nautintoa kielellisellä tasolla. Henkilöiden ja teosten nimet eivät asetu kovin helposti osaksi tekstiä vaan muodostavat saarekkeita, joiden kohdalla kirjoittaja joutuu usein toistamaan samankaltaisia ilmaisutapoja ja lauserakenteita. Sellaista jaksaa, jos aihe kiinnostaa erityisesti.

Hurskaisen popmusiikkia ja elokuvaa luotaavissa kirjoituksissa vaikuttaisi kuitenkin olevan mielenkiintoisia näkökulmia. Ehkä minä jaksankin.

* * *

Esseekokoelman nimi tulee anekdootista, jonka rajoja rikkovan voiman varaan Hurskainen rakentaa kokoelmansa nimiesseen. Kirjoittaja kertoo (on kuullut tarinan opettaja-äidiltään), kuinka opettajaharjoittelussa ollut opiskelija on viimein lopullisesti luokan häirikköön kyllästyttyään käynyt kuiskaamassa tälle: ”Jos et nyt ole hiljaa, niin minä tapan sinut.” – Ja häirikkö vaikenee ja alkaa tehdä tehtäviään kuten muutkin.

Ehkä tarina on jopa tosi. Ja vaikka opiskelija tokaisi lauseensa pelkkänä tehokeinona, ajatukseen sisältyy pelottava mahdollisuus. Hurskainen pohtii esseessään:

Olisiko ihme, jos joku heistä tarttuisi aseeseen? Perhesurmaksi laajennettu itsemurha selviää lamasta toiseen relevanttina toimintamallina, samalla kun koltiaiset lataavat verkkoon videoita ja ampuvat noin kymmenen ikätoveriaan. Miksei opettajakin voisi rangaista massaa, joka on tehnyt hänen elämästään painajaisen? Toimintamalli on lähes olemassa.

En tohdi ryhtyä edes miettimään, millaista tuhoa katkeroitunut ja mielenterveytensä menettänyt opettaja saisi aikaan. Koston enkelinä hän olisi hirvittävä: Matti Saari ja Pekka-Eric Auvinen vaikuttaisivat hänen rinnallaan – no, koulupojilta. Yhteisöjen turvallisuussuunnitelmat kun tehdään yleensä ulkoista vaaraa silmällä pitäen.

Jos uhkatekijä löytyykin omasta henkilökunnasta, asiat mutkistuvat. Enkä usko, että missään Suomen koulussa on tehty skenaariota hulluksi tulleen, aseistautuneen opettajan varalta.

* * *

Mikäli pahin toteutuisi, julkinen keskustelu liian suurista opetusryhmistä, homeessa olevista työympäristöistä, erityisopetuksen leikkauksista ja muista koulusäästöistä alkaisi aivan uudesta näkökulmasta.

* * *

Illalla paukkuu ja räjähtelee, ruuti haisee. Vuosi vuodelta yhä innottomammin odotan seuraavaa – pelottaa katsella tyhjää kalenteria, joka vähitellen alkaa täyttyä uutisilla onnettomuuksista, silmittömistä terroriteoista, unohdettujen nälänhätien pahenemisista, ilmastokokousten epäonnistumisista, budjettileikkauksista jne.

Onneksi yhteen asiaan voi kuitenkin luottaa: tänäkin vuonna kurjimmat kohtalot ja pelottavimmat tarinat luetaan edelleen kirjoista, ei sanomalehtien sivuilta. Ja onneksi hyviä juttuja ja ilon aiheita tulee edelleen vastaan kaikkialla!

* * *

Silti, varmuuden vuoksi – ja toki ihan muutenkin – toivotan kovasti jaksamista kaikille opetusalalla työskenteleville vuodelle 2015.

(Maanantaina tästä itsekin teinipirujen pariin, kesälomaa odottelemaan …)

Read Full Post »

Olen ilmeinen: luen uusinta Parnassoa matkatessani Turkuun kirjamessuille. Kirjabloggaajan käteen kirjallisuuslehti sopii kuin silmälasit Jean-Paul Sartrelle, mutta varsinainen syy matkaseuraani ei kuitenkaan ole halu todentaa stereotypioita. Selaillessani eilen lehteä tuoreeltaan löysin sieltä helmen, johon halusin palata heti aamulla.

Nimittäin Virpi Alasen kirjoittamat runokolumnit. Tai lyyriset miniesseet.

Hiljentyä keskustelussa kelopuuksi, pysyä ajattomasti virheellisessä syystuulessa paikoillaan. Haluta sanoa jotain traditionaalisen kaunista: marmori, nilkka, kevätsula. Tai ei, rikkoa, nyrjähtää, haparoida keskeneräisiin käsiinsä alati uusi, joka huutaa historiallisuuttaan, hylätyn kaasukellon kauneutta.

Katkelma on Keskustelu-nimisestä tekstistä. Muut lehdessä julkaistut Alasen ”runokolumnit” ovat Aika, Meri, Sähkö, Kirja ja Kimalainen. – Termi ”runokolumni” on Alasen itsensä tarjoama nimitys essen ja runon, aforismin ja proosarunon rajapinnoilla kulkeville teksteilleen. Itse nimittäisin niitä mieluummin runoesseiksi, minkä vaihtoehdon kirjoittaja itsekin tuo esille tekstien perään liitetyssä lyhyessä haastattelussa.

Kolumnilla on nykyisin kovin halpa leima. Sellaiseksi kelpaa mikä tahansa henkilökohtainen kertomus ”totuus tulee lasten suusta raitiovaunussa”-tyyliin. Liian usein kolumni päästää paitsi kirjoittajansa niin myös lukijansa liian helpolla eikä pakota minkäänlaista ajattelua liikkeelle.

Ehkä Alanen haluaa tässä yhteydessä korostaa termillä tekstien keveyttä ja hetkellisyyttä. Essee-sanassa kun taas on asioiden märehtimiseen viittaavaa raskautta.

* * *

Olen itsekin kokeillut jonkinlaisen lyyrisen esseen kirjoittamista. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin silloin valinnut reitiksi fragmentaarisuuden ja lyhyen, paikoitellen minimalistisen ilmaisun. Toisin sanoen, olen ”lyyristänyt” esseetä tekemällä siitä aukkoisempaa poistamalla päättelyketjuista logiikan ja johtopäätökset. Jäljelle olen jättänyt ajattelun lähtökohtia, tiloja ja esineitä, hetkiä ja paikkoja.

Ikinä en ole onnistunut. Essee on vain kadottanut ”esseemäisyytensä” ja muuttunut jonkinlaiseksi proosan tai lyriikan irvikuvaksi.

Virpi Alanen saavuttaa tavoitteensa kulkemalla toiseen suuntaan – tai niin ainakin oletan. Hän ei lyyristä esseetä vaan toimii päinvastoin: kirjoittaa runonsa esseeksi.

Lukeminen kiertyy tyhjyyden ja täyteyden punokseksi, taistelulajiksi, jossa heittäydytään kirjainten sekaan, lennetään iltataivaaksi, jossa sininen on lämmin.

Myös aforistisuus näkyy teksteissä, kuten tässä lainauksessa. Alasen ”runokolumneissa” havainto etenee tekstin muodon ja rakenteen tasolla kuin esseessä. Jonkinlainen logiikka on olemassa, mutta se on lainattu runoista: lyriikan kieli on vastustamattoman johdonmukaista silloinkin, kun se perustuu mielikuviin ja sattumanvaraisuuteen.

* * *

kuvaHuomaan olevani innostunut: osittain tähän vaikuttaa se, että luen Alasen tekstejä junassa. (Parnasson luin välillä JKL–TRE, postausta kirjoitan … no, nyt juuri kuulutettiin Loimaa).

Kerrankin onnistun nauttimaan junassa jotakin lyyristä! En usko, että tämä on kovin yleinen ongelma, mutta minun on vaikea lukea runoja junamatkalla. Otan matkalle mieluummin aina romaanin, esseekokoelman tai tietokirjan. Niissä virta vie eteenpäin, mikä sopii mainiosti matkantekoon.

Mutta runojen suhteen tunne liikkeestä ja näkökentän rajamailla vilisevä maisema luovat sietämätöntä kontrastia paperille pysähtyneisiin sanoihin.

Tai eivät runojen sanat tietenkään pysähdyksissä ole: ne liikkuvat ajassa ja ajatuksissa, syöksyvät arvaamattomiin paikkoihin ja todellisuuksiin, vaihtavat muotoa ja väriä, tuntuvat vuoroin tutuilta, vuoroin vierailta.

Kyse on luultavasti katseesta ja lukemisen tunnusta kehollisena kokonaisuutena. Runoa pitää tuijottaa: jotta sanat alkaisivat elää, ne täytyy ensin naulita paikoilleen. Se vaatii keskittymistä, joka ei onnistu minulta silloin, kun itse liikkuu pakotettuna eteenpäin. Liikkuu, liukuu.

* * *

Luin jostakin – luultavasti Karo Hämäläisen blogista – että Parnasson vastaavaksi tuottajaksi siirtyneen Hämäläisen on tarkoitus nostaa lehdessä esille kiinnostavia poetiikoita, joita kirjailijat ovat kehittelemässä. Virpi Alasen lyyristen miniesseiden julkaiseminen on juuri tuollainen teko.

Jo nyt Alasen tekstien yhteydessä oleva haastettelu on kiinnostava ja informatiivinen. Mutta jos juttua – ja yleensäkin tuollaista juttutyyppiä kirjallisuuslehdessä – haluaisi vielä kehittää, sitä voisi laajentaa esimerkiksi jonkun kriitikon tai tutkijan punnitulla arviolla siitä, mistä lyyrisessä esseessä on yleensä kyse ja miten Alasen tekstit siihen suhtautuvat. En juurikaan muista lukeneeni tuollaista ”väliaikakritiikkiä” – tai miksi sitä nyt kutsuisikaan. Mutta kovasti haluaisin.

* * *

Kohta juna saapuu Turkuun. Siellä minua odottaa kritiikkipaneeli kirjamessuilla. Ja kuinka osuvaa onkaan lopettaa tämä postaus lainaukseen uudesta Virpi Alasen lyyrisestä miniesseestä Kirja:

Syksyisin kirjat messuavat, kaikki raakkuvat yhtaikaa. Lavakarisman pitkän proosan kookaburrat, ylväästi askeltavat historiallisen erotiikan riikinkukot, pienemmissä häkeissä niin ja näin minervanpöllöt, runolliset pelikaanit ja aforistiset kolibrit. Uuden teknologian sähkölinnunsilmät ja antikvaariset vaivihkaiset godottajat.

Toivottavasti löydän tänään kaiken tuon raakkumisen keskeltä itselleni jotakin tärkeää ja merkityksellistä.

Read Full Post »

imageSysmässä asuu vakituisesti vain hieman yli 4000 ihmistä. Silti kunnan keskustassa komeilee hirsirakenteinen kirjakauppa, jonka tarjonta pärjää vertailussa keskikokoisten kaupunkien ketjukirjakaupoille. Näytevarasto on laaja, ja lisäksi yläkerran antikvariaattiosasto täydentää valikoimaa.

Mutta ehkä oleellisempaa on tunnelma. Aivan kuin täyteen ahdettujen kirjahyllyjen teokset onnistuisivat hirsikaton alla säilyttämään paremmin uniikkiutensa kuin steriilien kirjakauppojen valosaasteessa. Omaa salaperäisyyttään luo hyllyjärjestys, joka välillä lievässä epäloogisuudessaan hämää kulkijan löytämään jotain aivan muuta, kuin mitä hän on tullut etsimään.

Kirjakaupan suureellisuutta kylän kokoon nähden selittää pari seikkaa. Sysmä on virallinen Kirjakylä, joten paikkakunnan kirjakauppaankin on tietysti panostettu. Ja vaikka perinteikkäässä kulttuuripitäjässä lukuharrastajia riittää omassakin väessä, kesäasukkaat moninkertaistavat asiakaskunnan.

* * *

Kun kävelen ovesta sisään, huomioni kiinnittyyimage hyllyn päätyyn esille nostetun teoksen vaaleanpunaiseen kanteen. Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanihan se siinä! Tämä tuntuu jonkinlaiselta johdatukselta: kirjallisuuspiirien kovasti hehkuttamaa kirjaa en ole vielä lukenut, ja nyt kohtaan sen täällä, Päijät-Hämeen perukoilla punaiseen mökkiin astuessani.

Olen jo aikeissa ostaa kirjan, mutta sitten muutan mieleni. En voi rikkoa kuvaa: mahdollisesti teos on liikkeen ainoa, ja menee monta päivää, ennen kuin tilalle saadaan tilattua uusi. Siinä välissä on viikonloppu – monilta kulttuuritietoisilta asiakkailta jäisi kokematta sama ilo, joka läikkyi minun sydämeeni Neuromaanin nähdessäni. Tässä kaupassa ei kosiskella kesämökkeilijöitä heti ovensuussa millään kepeällä Fifty Shades -materiaalilla (trilogia löytyy takaseinältä, pokkariosastolta) vaan vinkataan tulijalle avantgardistista proosaa.

No, jotta ei mene aivan liioitteluksi, niin laitetaan tähän kuva saman käytävän vasemmalta puolelta. Löytyy uutta jännistystä Anna Janssonilta, Saara Kesävuorelta, Karin imageSlaughterilta ja Pirjo Tuomiselta. On historialliset viihderomaanit suomalaisessa (Kristiina Vuorelta) ja roomalaisessa (Con Igguldenilta) maisemassa.

Joukossa on yksi erikoisuuskin, jota ihmettelen pitkään: minulle tuntemattoman Eveil-kustannuksen tänä vuonna julkaisema ranskalaisen kirjailijan Anne Wiamzemskyn (googletan: näyttelijä, kirjailija) romaani Berliinin lapseni. Se kertoo naispuolisesta Punaisen Ristin ambulanssikuljettajasta Berliinissä toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Hauskaa että tuollainen pienen kustantamon tuote on nostettu suositumpien romaanien rinnalle.

* * *

Alan etsiä jotakin kiinnostavaa mökkiluettavaa. Periaatteessa olisi mukava viettää huolettomia hetkiä dekkareiden parissa, mutta niiden ostaminen tulee kovin kalliiksi: viihdekirjallisuuden suhteen olen toivoton ahmija, joka helposti lukee rikostarinan yhdeltä imageistumalta, kolmessa neljässä tunnissa. Päädynkin huomattavasti enemmän mutustelua vaativaan teokseen: Antti Nylénin Tunnustuskirjaan (Kirjapaja, 2013). Selailu herättää lupauksia – raskaalta kuulostava aihe ei olekaan raskasta luettavaa, paikoitellen jopa hauskaakin:

Olen myös skandaalimaisen tietämätön. En tiedä, miten kaukolämpö toimii. Suurin osa muistakin teknisistä järjestelmistä täyttää silmissäni ihmeen tunnusmerkit. En tiedä, miten kunnat ja valtio oikeastaan jakavat rahat. En ymmärrä, mikä on ALV tai YEL. En tiedä voittiko Suomi talvisodan vai hävisikö. En ole lukenut Vanhaa testamenttia kokonaan, Sofi Oksasen Puhdistusta en sivunkaan vertaa.

Jos kyse olisi Nylénin esseekokoelmasta, voisin kunniallisesti marssia se kädessäni kassalle ja poistua kaupasta tyytyväisenä. Mutta valitettavasti Tunnustuskirja on sijoitettu uskontohyllyyn ja polttelee uskonnottoman hyppysiä kuin kondomipaketti teinipojan sormia kassajonossa. Enhän minä pelkästään tätä voi ostaa, herätän aivan vääriä mielikuvia myyjässä: luulee minua vielä uskovaiseksi.

(Minulla on lievä, toisinaan pinnalle putkahtava identiteetti-ongelma kirjojen ostamisessa. Keväällä, kun Dan Brownin Inferno julkaistiin, ajattelin käydä hakemassa sen paikallisesta Suomalaisesta kirjakaupasta. Mutta ollessani liikkeessä näin, kuinka jyväskyläläinen runoilija Suvi Valli istuutui kirjakaupan edessä olleelle penkille syömään jäätelöä. Pari kertaa hänen kanssaan juteltuani olen mielestäni onnistunut luomaan vaikutelman ihan fiksusta, runoutta harrastavasta kirjallisuusihmisestä. Inferno jäi kauppaan – tilasin sen kotona netistä iPadilla luettavaksi. Ja vasta myöhemmin tajusin, että pääseehän kirjakaupasta ulos toisestakin ovesta …)

Sysmän kirjakaupassa tilanne on jokseenkin päinvastainen. Ajattelen nimittäin sittenkin Neuromaaniin tarttumista, mutta ehkä se olisi virhe. Jos menen kassalle kädessäni Nylénin Tunnustuskirja ja Yli-Juonikkaan Neuromaani, niin minut luokitellaan jonossa joksikin Jyväskylästä tulleeksi akateemiseksi pelleksi (mikä jossain määrin pitää paikkansakin …). ”Mitä niiden pitää aina olla niin olevinaan … vähän tällaista mökkilukemista … joopa joo.” En halua vaikuttaa miltään kulttuurisnobilta.

* * *

imageSiispä suuntaan kohti tarjousnurkkaa. Se on Sysmän kirjakaupan helmi: vitosella saa hyviä kirjoja, moneen eri makuun. On Harjunpää-sarjaa, on Juha Seppälän Paholaisen haarukka ja Katri Lipsonin Kosmonautti, on Juhani Suomen Kekkos-kirjoja, on jännitystä ja romantiikkaa, on tietokirjoja.

Eräässä pinossa on Arto Virtasen kirjoituskokoelma Kirjailijan koti (Tammi, 2006). Olen aiemmin lukenut teoksesta mm. Markku Envallin kritiikki-käsityksiä suomivan kärjekkään, ajatuksia herättävän tekstin, joten  kyse ei ole mistään riskisijoituksesta. Muutenkaan Virtasen kokoelma ei oikein näyttäisi kuuluvan Nora Robertsin ja Reijo Mäen romaanien väliin: pakkohan se on pelastaa.

Toinen tarjoushyllystä poimittu kirja on venäläisen Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa (alkuteos 1982, suom. Marja-Leena Jaakkola, Tammi) Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani kertoo Fjodor Dostojevskin ja hänen vaimonsa matkasta Baden-Badeniin velkojia pakoon. Olen kuullut kirjaa kehuttavan – ja vaikka en olisikaan, niin Susan Sontagin esipuhe vakuuttaa (esipuheen suomentanut Vappu Orlov):

Koska 1900-luvun loppupuolen kirjallisuus on moneen kertaan tutkittu alue, tuntuu vaikealta uskoa, että voitaisiin vielä löytää uusia mestariteoksia, ainakaan suurimmilla, tarkimmin seuratuilla kielillä kirjoitettuja. Mutta penkoessani kymmenisen vuotta sitten Lontoon Charing Cross Roadilla erään kirjakaupan edessä nuhjuisten taskukirjojen hinkaloa törmäsin juuri sellaiseen kirjaan. Kesä Baden-Badenissa on teos, jonka haluaisin lukea koko viime vuosisadan fiktiivisen ja parafiktiivisen kerronnan kauneimpien, mieltäylentävimmien ja omaperäisimpien saavutusten joukkoon.

Tällaiset tuntemattomiksi jääneet mutta merkitykselliset romaanit ovat suosikkejani. Ehkä palaan aiheeseen myöhemmin blogissani.

* * *

imageTarjouskulman ohitse pääsee taaempana olevaan huoneeseen. Kirjakaupan lastenosastolle väriä tuo Sysmässä syntyneen kuvataiteilijan Marjatta Tapiolan isokokoinen, iloinen maalaus. Keltainen väritys muuttaa hivenen huoneen valon aallonpituutta ja saa kaiken näyttämään raikkaammalta, positiivisemmalta.

Lapsille suunnattuja kirjauutuuksia on näkyvillä. Otan niistä pari valokuvaa, mutta sitten tajuan, etten Finlandia Junior -raadin jäsenyyden takia voi niitä blogiin laittaakaan. – Melkeinpä kirjoja enemmän viisivuotiasta jälkikasvuani kiinnosttaa runsas valikoima erilaisia pelejä. Niitä pitääkin olla myynnissä kesämökkipaikkakunnalla. Jos on huono sää, pitää olla sisällä tekemistä. Ja vaikka ilma olisi hyvä, tarvitaan pelejä silti: lämpimän alkukesän aiheuttamat hyttysarmadat saavat välillä epäilemään hokemaa ”On Lotto-voitto syntyä Suomeen!”

* * *

Kirjakaupan yläkerrassa on divari. Se avartuu yhdeltä seinältä portaikkoon, mikä luo tilan tuntua muuten melko matalaan huoneeseen. Pystyhirret ovat kauniit, elämää nähneet. imageNiteitä on paljon. Silti yläkerran puoli ei tee samaa vaikutusta kuin alakerran kirjakauppa. Hyvää luettavaa löytyy kyllä, mutta tuntuu siltä, että vaihtuvuus ei ole kovin suurta. Uudehkoja teoksia ei ole suhteessa niin paljon kuin esimerkiksi Jyväskylän antikvariaateissa: täällä ei ole opiskelijoita kiikuttamassa rahapulassa omaisuuttaan myytäväksi. Tai ehkä Sysmän kirjakaupan antikvariaatti ei yleensäkään osta aktiivisesti asiakkailta yksittäisiä teoksia: yläkerran divari tuskin on mitään suurta liiketoimintaa. Mutta se antaa kirjakaupan yhteydessä lisäarvoa, mahdollisuuden ostaa edullisesti luettavaa.

Huokeita lukuelämyksiä voi etsiä vaikkapa pokkariosastolta. Nurkkauksen seinällä on kaksi taideteosta, joista oikeanpuoleinen esittää jonkinlaista Minotaurus-hahmoa. En imagetullut katsoneeksi taiteilijan nimeä, mutta tyylillisesti tuokin voisi olla Marjatta Tapiolan tekemä. Koska käytettyjen pokkareiden joukosta iso osa on dekkareita ja jännäreitä, sopii aihe hyvin rinnastukseksi hyllyrivistöille: ”Oletko valmis kohtaamaan tässä kirjalabyrintissa piilevät hirviöt?”

Minä en uskalla mennä edes kovin lähelle. En niinkään pelkää hirviöitä, mutta ajatus itsestäni raahaamassa läjää pokkareita mökille kauhistaa. Ei minulla kuitenkaan ole aikaa kaikelle – ja sitä paitsi minusta on tullut vaativa luettavani suhteen. Halvasti painettujen vanhojen pokkareiden kellastuneet sivut tekevät lukemisesta työlästä. Joko sähköisten kirjojen maailma ja lukulaitteen steriili selkeys ovat alkaneet muokata lukutottumuksiani tai sitten se pahamainen ikänäkö kolkuttelee ovella …

* * *

Sysmän kirjakauppa ei ehkä ole Suomen kaunein, vaikka ken tietää, mutta hieno se on, varsinkin kun ottaa huomioon sijainnin.  – Tänä kesänä käyn Sysmän kirjakaupassa aivan varmasti toisenkin kerran, mutta voisihan sitä muuallakin piipahtaa. Kesän aikana tulee kuitenkin reissattua ympäri Suomea. Onko siis kellään vinkkejä vastaavista kirjakauppaelämyksistä, maalla tai kaupungeissa?

Read Full Post »

Esseetä voi toisinaan kutsua tähtien kirjoitukseksi, ranskalaisittain l’écriture des astres. Tällä ei niinkään tarkoiteta sitä, että essee kurkottaisi tähtiin (vaikka voi se sitäkin tehdä), pikemminkin viitataan eri tekstinpätkiä erottaviin typografisiin tähtiin, joita tässäkin esseessä olen viljellyt.

– Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista

* * *

Asteriskit eli tähtimerkit vaikuttavat mitättömän pieniltä paperilla. Mutta kuten taivaalla tuikkivat esikuvansakin, ne paljastuvat lähemmässä tarkastelussa mittasuhteiltaan valtaviksi. Alun sitaatti on Kuisma Korhosen esseestä Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista (kokoelmassa Mitä essee tarkoittaa?, toim. Johanna Venho, Savukeidas 2012). Kirjoittaja toteaa, että tekstin osia erottavat tähtimerkit sisältävät ”murroksia, siirtymiä, aukkoja jotka lukijan on täytettävä”.

Korhosen kuvaama tähtien kirjoitus on symboliikaltaan kaunista: teksti ei pelkästään etene junan lailla alusta loppuun, vaan aina välillä suodaan lukijalle mahdollisuus avartaa mielensä. Esseekirjoittamisessa metodi mahdollistaa sen, että saman tekstin sisällä saattaa olla elementtejä, jotka liittyvät toisiinsa vain löyhästi. Jos tekstin kirjoittaisi yhtenäiseksi, joutuisi joko karsimaan turhat rönsyt pois tai käyttämään jonkinlaisia aasinsiltoja sidoskeinona tekstin osien välillä.

Itsekin olen blogikirjoituksissani käyttänyt usein tähtimerkkejä tekstin osien välissä. Blogipostauksessa tähtimerkeillä on toinenkin, hyvin yksinkertainen tehtävä: tekstin jakaminen osiin helpottaa lukemista näyttöpäätteeltä, varsinkin jos postauksilla on tapana venyä (kuten Jäljen äänessä …). Kolmen tai neljän kappaleen jälkeen on lukijaystävällistä vaihtaa hivenen näkökulmaa ja näpäyttää kolme kertaa tähtimerkkiä. Kas näin!

* * *

Suosittelen tähtimerkkien käyttöä kaikille pidempiin postauksiin mieltyneille blogikirjoittajille. Samoin suosittelen myös edellä mainittua teosta Mitä essee tarkoittaa? Kirja sisältää seitsemän eri kirjoittajan näkemykset esseestä (linkki kustantajan esittelyyn, josta näkee myös kirjoittajat). Toteutus on tyylillä tehty, sillä jokainen teksti on essee itsessään: lukiessaan voi tarkkailla tekstissä käytettyjä keinoja ja miettiä, vastaako kyseisen esseen muoto ja tyyli kirjoittajan esittämiä yleisiä ajatuksia esseiden … no, muodosta ja tyylistä.

Aivan vakavissani ehdotan teoksen lukemiseen toisenlaistakin näkökulmaa (erityisesti blogikirjoittajalle mutta yleensäkin kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille) : miltä tuntuisi itse kokeilla esseen kirjoittamista? Ja blogikirjoittajille tarkemmin: kirjoitatko jo nyt sellaisia? Väitän, että moni kirjoittaa. Ei mitään suuria kaunokirjallisia taideteoksia, mutta luultavasti monella on blogiarkistossaan melkoinen aarreaitta täynnä esseen aihioita tai materiaalia, jota voisi käyttää esseen raaka-aineena.

Tässä kohdassa harrastajakirjoittaja nostaa kädet pystyyn ja huudahtaa: ”Ei minusta ole kirjoittamaan esseitä, sillä essee on niin vaikea laji!” Pötypuhetta: ei essee ole sen vaikeampi kirjallisuuden laji kuin mikään muukaan.  Tai siis totta kai hyvän  esseen kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta niin on hyvän romaanin ja hyvän runonkin kirjoittaminen. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun puhutaan esseen piirteistä, määritellään nimenomaan hyvää esseetä. Runon ja proosan kohdalla ei heti lähdetä tavoittelemaan taivaita, ja siksi harrastajakirjoittajalle kynnys on matalampi. Miksi näin? Eikö kirjoittajan olisi mahdollista nauttia amatöörimaisesta mutta täydestä sydämestä kirjoittamastaan esseestään aivan yhtä lailla kuin hän nauttii saadessaan valmiiksi novellinsa tai runonsakin?

Asiaproosa on luontevaa lähtökohdiltaan ja lähellä sitä, mitä teemme päivittäin: kielennämme muille omaa ajatteluamme, yhdistelemme tietoja ja omia kokemuksiamme, ihmettelemme elämän pieniä ja suuria pulmia, ilahdumme hyvistä anekdooteista ja väritämme itsekin puhettamme pienillä tarinoilla ja tapausesimerkeillä. Ja tietysti luemme lehtiä sekä kirjoja, katsomme televisiota ja elokuvia, pidämme silmät ja korvat auki – toisin sanoen hamuamme samaa materiaalia, jota esseistitkin hyödyntävät.

* * *

Ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät yleensä kirjoittamaan esseitä. Lajinsa löydettyään he huokaisevat helpotuksesta, kun heidän ei tarvitse yrittää tuottaa lukuelämyksiä romaanien ystäville tai kielimateriaalia runouden harrastajille.

– Tommi Melender: Liian nokkelien ja skeptisten laji

* * *

Tunnistan itseni Tommi Melenderin esseen lopusta (kaikki tämän postauksen esseesitaatit ovat kokoelmasta Mitä essee tarkoittaa? ellei toisin mainita) lainatusta katkelmasta. Tai ainakin kahdesta viimeisestä rivistä, sillä erityisen nokkelana en ole koskaan itseäni pitänyt, skeptisenä kyllä. En ole koskaan lukenut yhtään luovan kirjoittamisen opasta (sori vain, niitä kirjoittavat mahdolliset tutut, nyt tämäkin paljastui …), mutta käsittääkseni niissä luova kirjoittaminen mielletään usein runojen tai proosan tekemiseksi. Se on sääli ja suurta tuhlausta: moni potentiaalinen harrastajakirjoittaja vierastaa kumpaakin lajia. Runo vaatii kielellisesti toiselle tasolle siirtymistä ja romaanihenkilöiden rakentelu suunnatonta innostusta ja mielikuvitusta.

Ehkä tulevaisuus on valoisampi: tällä hetkellä essee on ollut paljon pinnalla julkisessa keskustelussa. Tommi Melender pohtii kirjoituksessaan myös esseen nousun syitä. Esseebuumin hän tyrmää harhaanjohtavana terminä, perustellusti: essee on marginaalinen laji edelleen. Melenderin mukaan kyse on etujoukkoilmiöstä, jossa tiedotusvälineet ovat kiinnostuneet pienen aktiiviporukan esille nostamasta aiheesta. Ja todellakin, tuoreempien esseistien tuotanto on vielä vähäistä, vaikkakin esimerkiksi (tai lähinnä) Savukeitaan kustantamat  Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kokoelmat  ovat saaneet niin paljon huomiota, että heidän voisi kuvitella kirjoittaneen jo kokonaisen esseetuotannon.

Selityksenä etujoukkoilmiö vakuuttaa, mutta kiinnostavaa on ottaa huomioon  laajempi asiaproosan harrastuneisuuteen liittyvä ilmiö, verkkokirjoittaminen. 2000-luvun aikana nettiin on ilmaantunut  tuhansia blogeja. Blogeja on monilta eri aloilta ja elämänalueilta, taso on kirjavaa ja tavoitteetkin vaihtelevat henkilökohtaisesta päiväkirjan pitämisestä ammattimaisiin asiantuntijablogeihin. Joka tapauksessa joukossa on paljon esseistisen kirjoittamisen laitamilla tai jopa ytimessä versovaa asiaproosaa, jossa blogikirjoittaja kertoo välillä faktoja ja välillä käy läpi omia kokemuksiaan tarkoituksenaan selvittää  ajatuksiaan niin itselleen kuin mahdolliselle lukijalleenkin.

On perusteltua olettaa, että jossakin vaiheessa laajentunut harrastajapohja alkaa näkyä innostuksena haasteellisempaan kirjoittamiseen, viimeisteltyyn esseeseen. – Verkkokirjoittaminen lisää myös esseiden kysyntää. Itse olen viime vuosina seurannut paljon blogeja, ja mahdollisesti se on vaikuttanut lukutottumuksiini. Romaaneja tulee luettua vähemmän, sillä jotenkin fiktiivisten henkilöiden keskinäiset suhteet eivät jaksa enää kiinnostaa yhtä paljon kuin ennen. Blogit ovat kirjoittamisen/lukemisen tositelevisio-ohjelmia, hyvässä mielessä. Mutta useimmiten postaukset ovat kovin lyhykäisiä ja kevyitä – nälkä herää, vaan ei tule tyydytetyksi. Siksi blogien kautta asiaproosaan tutustunut lukija rohkenee tarttua myös esseekokoelmaan.

* * *

Verkkotekstin julkaiseminen on luonteeltaan toisenlaista kuin pysyvä teksti. Blogien ja foorumeiden tekstit ovat tapahtumia, reaktioita ja uusia avauksia. Tällainen kirjoitus on luonteeltaan hetkellistä tekstin julkiselle näyttämölle asettumista, ja koska kirjoittaminen on lähellä tapahtumaa, se toimii eri tavalla kuin valmiiksi laadittu teksti. Verkon agorat ovat pikemminkin julkisia näyttämöitä kuin kirjastoja.

– Risto Niemi-Pynttäri: Verkkoproosa (ntamo, 2007)

* * *

Hyvät, monipuoliset ja tyylillisesti taitavat blogipostaukset muistuttavat parhaimmillaan esseitä. Mutta tällöin ne eivät välttämättä ole enää parhaita mahdollisia blogikirjoituksia, sillä blogikirjoittamisen filosofiaan (tai ehkä voisi jopa sanoa poetiikkaan) liittyy piirteitä, joita painetuissa esseissä ei ole. Väitöskirjassaan verkkoproosasta Risto Niemi-Pynttäri esittääkin kiinnostavan ajatuksen verkkotekstien tapahtumaluonteesta. Esimerkiksi tämä postaukseni on Jäljen äänen etusivulla vain seuraavaan kirjoitukseen saakka. Vähitellen se alkaa painua ajassa taaksepäin, blogiarkiston uumeniin, josta satunnainen lukija sen kenties jonain päivänä löytää tiedonhaun tuloksena.

Eli toisin sanoen sinä, mahdollinen lukija, et pelkästään tällä hetkellä lue tekstiä vaan seuraat myös esitystä. Mikäli luet postausta Haluaisitko esseistiksi? huhtikuussa 2012, olet ajan hermolla ja voit osallistua kommenttilaatikossa tämän näytöksen interaktiiviseen osuuteen. Piakkoin esitys poistuu näyttämöltä: on se luettavissa senkin jälkeen, mutta tunnelma on hieman sama kuin katsoisi ohjelmaa Ylen arkistosta. Välittömyys puuttuu.

Henkilökohtaisesti minua innostaa verkkokirjoittamisessa myös se, että keskeneräisyys on sallitumpaa kuin valmiissa painotuotteissa (tästäkin Niemi-Pynttärin kirjassa puhutaan, mutta en nyt jaksa koko ajan kirjoitella sitaatteja). Virheet ja rakenteellinen sekavuus suvaitaan, sillä sekä kirjoittajat että lukijat ymmärtävät, että vain hetken aktiivisesti luettavana olevaan tekstiin ei kannata hukata liikaa voimavaroja. Keskeneräisyys luokin teksteihin omanlaistaan estetiikkaa: vaikutelmaa lisäävät kommentit, jotka saattavat viedä ajatuksen aivan vastakkaiseen suuntaan kuin alkuperäinen teksti. Ja juuri kun kommenttien tuloksena alkaisi syntyä jotakin uutta ja hienoa, niiden virta tyrehtyy. Ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa lueskelemaan samaa postausta ja sen kommenttilootaa, sillä uusia kiinnostavia tekstejä ilmaantuu koko ajan.

 * * *

Näyttää kuitenkin siltä, ettei moniin nykyesseihin, ei minun eikä muidenkaan, millään mahdu riittävästi pohdintaa ja vasta-argumentteja. Voisi siis ajatella esseeteoksen laajentamista niin, että julkaistaisiin myös poisjääneiden ajatusten osio. Paras vaihtoehto olisi, jos poleemisille tai muuten varmoja mielipiteitä esittäville esseekirjoille voisi julkaista jatko-osan, jotka sisältäisivät muutaman harkitun vastapuheenvuoron. Siis harkitun, ei mitään keskustelusivukamaa.

 – Jukka Koskelainen: Monta aavistusta kokonaisuudesta. Kertojasta ja esseen pakenevasta olemuksesta

* * *

Kun blogien asiaproosasta innostunut lukija tarttuu esseekokoelmaan, luultavasti hän ensimmäiseksi kaipaa kommenttilaatikkoa, mahdollisuutta tarkentaa esitettyjä ajatuksia, esittää vastaväitteitä ja yleensäkin osallistua keskusteluun – varsinkin jos essee on sävyltään julistava, omaa mielipidettään erinomaisena esille tuova. Jukka Koskelainen on samaa mieltä kuin moni muukin nykyesseistiikkaa kritisoinut: hänen mielestään esseiden pitäisi olla esseemäisempiä ja tarkastella asioita useammasta näkökulmasta.

Pohdiskelun ja vasta-argumenttien puutetta voisi Koskelaisen idean mukaisesti ehkä kompensoida ”jatko-osilla” tai vastineilla.  Ehdotus on mielenkiintoinen, mutta samalla se osoittaa, kuinka peruuttamattomasti Internet on muuttanut kirjallisuuden kenttää. Esseiden lukijat ovat itsekin valveutuneita ja yleensä sekä valmiita että halukkaita ottamaan kantaa asioihin. ”Keskustelusivukama” voi pahimmillaan olla todella tasotonta, mutta jotenkin tuntuu siltä, että moniäänisyyttä ei juuri tule lisää, jos toinen esseisti kirjoittaa vastineensa. Yhteentörmäyksestä herää vain uusia, ratkaisemattomia kysymyksiä ja keskustelunavauksia. Ehkä tekniikka (sähkökirja Internet-yhteyksineen mahdolliselle kirjaan liittyvälle keskustelupalstalle) tuo tähänkin pulmaan ratkaisuja.

Aihe on synnyttänyt paljon polemiikkia kirjallisuusaiheisissa blogeissa. Jos mahdollinen lukija haluaa välttämättä tuohon vyyhteen päänsä pistää (en erityisesti suosittele), jyvälle alkuun pääsee Kritiikin Uutisten päätoimittajan Aleksis Salusjärven blogista: Suuri esseekeskustelu. Sytykkeenä rönsyilevälle, ylilyönteihin sortuvalle ja asiaan vihkiytymättömän näkökulmasta sekavalta vaikuttavalle keskustelulle on ainakin osittain toiminut Kristian Blombergin alun perin Kritiikin Uutisissa julkaistu kirjoitus Kirjallisuus ilman muotoa, jossa hän esittää huolensa esseekirjoittamisen nykytrendistä. Blombergin mielestä sitä leimaa opettava ja itsevarma sävy. Valitettavasti Blombergin kirjoitusta on osittain luettu väärin: vaikka hän peräänkuuluttaa esseisiin moniäänisyyttä, samalla hän kuitenkin kiittelee voimakkaasti mielipiteitään esille tuovia Savukeitaan esseistejä. Kirjoittajina he ovat erinomaisia. Hän vain esittää toiveen, että esseen lajityypille tunnusomainen omien (tai esseen kertojaminän) ajatusten ja näkemysten monipuolisempi pohdiskelu saisi enemmän sijaa orastavassa suomalaisessa esseekulttuurissa. Esseen ei tarvitsisi olla ”valmiiksi ajateltu” vaan lukija voisi seurata, kuinka ajatus kehittyy, välillä haparoiden ja välillä eteenpäin loikkien.

 * * *

Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä, etsiä langanpäitä, purkaa ja koota.

– Olli Löytty: Välimuodon estetiikka

* * *

Sitaatti on Olli Löytyn esseestä, jossa hän osuvasti pohdiskelee esseen luonnetta välitilan tekstinä, ”epäkeskona hybridinä”, joka ei ole tietotekstiä mutta ei fiktiotakaan. Tällainen välitilassa oleva muoto sopii olemukseltaan myös sisällölliseksi sillanrakentajaksi erilaisten katsantotapojen välille. Esseekokoelmassaan Kulttuurin sekakäyttäjä (Teos, 2011) Löytty kirjoittaa tekstejä, jotka eivät julista omaa näkökulmaansa vaan pyrkivät ymmärtämään muita ja myös omaa itseään muiden silmin. Löytyn määrittelemä esseen metodimaisuus tulee siinä hyvin esille. Essee onkin mielestäni parhaimmillaan ja omimmillaan itseymmärryksen välineenä.

Omaa itseymmärrystä lisätäkseni olen alkanut työstää mm. näitä blogikirjoituksiani esseistisempään suuntaan. Luontevana jatkona sille on tietenkin esseiden kirjoittaminen. Tämän vuoden alussa perustimme muutaman tutun kanssa esseepajan, jossa ideana on suunnilleen kerran kuussa kokoontua keskustelemaan omista ja muiden kirjoittamista teksteistä. Aihe on ollut vapaa ja kaikenlainen keskeneräisyys on katsottu pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi: hedelmällisintähän on tuoda teksti pajaan taottavaksi silloin, kun se on vielä punahehkuinen raakile.

Vaikka olemme kokoontuneet vain kaksi kertaa (emmekä vielä kertaakaan koko porukalla), paja on osoittautunut jo nyt elämykseksi. Essee (keskeneräinenkin/ keskinkertainenkin) on loistava perusta keskustelulle: kolme varttia yhtä tekstiä kohti tuntuu kuluvan nopeasti, ja silti siinäkin ajassa kirjoittaja saa muilta monta hyvää näkökulmaa ja ideaa tekstin kehittelylle. Keskustelussa usein 1+1 on enemmän kuin kaksi: sähköpostitse, chatin tai netin kommenttilaatikon kautta viestiessä vastaavaa taikaa ei synny.

Vaikka en päiväkirjaa pidäkään, silloin tällöin teen merkintöjä. Yksi sellainen löytyy esseepajan alkuvaiheesta tammikuulta.

* * *

19.1.2012 Torstai

Viikko on vierähtänyt. Suunnittelu on pitkällä, mutta kirjoittaminen vasta alussa. Virikkeeksi tulevaa varten tilasin Jorge Luis Borgesin tekstejä nettikaupasta: kirjoituskokoelmat Total Library ja Selected Non-Fictions, Selected Poems ja yhden Borgesin elämään ja tuotantoon perehtyvän teoksen. En lähde patsaita pystyttämään, mutta Borgesin jutuissa on jotakin tunnistettavaa: sellaista, mitä joskus haluaisin itsekin yrittää – omalla vaatimattomalla tavallani.

Suurin ongelmakin alkaa hahmottua. On vaikea löytää sopivaa olosijaa keveyden ja raskauden välillä. Liian helposti teksti taipuu kolumnityyliseksi, ja kun hakee ryhtiä, se muuttuu turhan abstraktiksi, akateemiseksi.

Jotta saan jotakin aikaiseksi, päätin ensin kirjoittaa kepeästi. Yksinkertaista on aina helpompi monimutkaistaa kuin monimutkaista yksinkertaistaa.

Laitoin juuri muille pajalaisille sähköpostia:

Hei 

Jos Henriikka Tavi aikoo kirjoittaa runokirjan kuussa, niin kaiketi minäkin yhden esseen tapaisen yritelmän saan aikaan kolmessa viikossa. Luvassa teille tuolloin luettavaksi teksti, jossa (luultavasti)

– pohditaan mielikuvitusystävien ikääntymistä
– marmorinen fauni herää eloon
– kaivellaan Pompejin tuhkaa

Kunhan ensin kirjoitan sen. Joka tapauksessa suhtaudun tulevaan ehdottoman vakavissani, ja olenkin jo harjoitellut viljelemään latteuksia mahdollisia naistenlehtihaastatteluita varten:

”Minulle horisontti on pelkkä kuollut viiva. Se ei herää henkiin katsomalla – on muututtava itse”, toteaa Lehto esseekokoelmansa lähtökohdista.

– Yritän saada tuonkin mahtumaan tekstiin, sillä itseironia ei ole esseistille pahitteeksi.

Kolmen viikon kuluttua,

t. Penjami

* * *

Ensimmäisessä tekstissä esiintyi kyllä fauni, mutta Pompeji jäi haaveeksi. Sen korvasi kuvanveistoon liittyvä pohdiskelu. Ehkä tämä on sitä aitoa esseismiä: kirjoittaminen vie mennessään ja kulkusuunta saattaa muuttua yllättäen.

Huvittuneena luen tuosta Borges-tilauksestani. Siellä ne kirjat lojuvat kirjahyllyssä pinossa edelleen. Vain joitakin tekstejä olen satunnaisesti lukenut. Aluksi ajattelin, että kirjoitan pajaa varten yksinomaan kirjallisuusaiheisia esseitä, ja minua aina kiehtonut Borges vaikutti sopivan kunnianhimoiselta aiheelta. Mutta parin kerran jälkeen olen todennut, että liiallinen rajaaminen ei sovi esseekirjoittamisen filosofiaan, varsinkaan, kun kyse on harrasteluonteisesta vapaa-ajan toiminnasta. Sitä paitsi kirjallisuusaiheita varten minulla on blogi.

Aionkin siis kirjoittaa mistä tahansa, toki kirjallisuutta unohtamatta. Essee mahdollistaa ”minkä tahansa” aivan eri tavalla kuin runo (jossa hyydyn jo ensimmäisen keksimäni kielikuvan latteuteen) tai novelli (en jaksa kuvailla henkilöitä, en yksityiskohtia enkä varsinkaan maisemia).  Essee ei ole vaikea laji kuten nuo kaksi, sillä siinä voi mennä suoraan asiaan.

* * *

Uskon ja toivon, etten ole ainoa blogikirjoittaja, jota essee kiinnostaa. Siksi tämän postauksen otsikko ei ole mikään tyhjä heitto vaan aivan vilpitön kannustus kaikille. Ja jos on tutuissa harrastajakirjoittajia, niin riittävän matalalla profiililla perustettu esseepaja on hyvä lisävirike (3–5 henkeä sopiva määrä: kaksistaan keskustelu jää pelkäksi palautteenannoksi ja viisi on taas melko maksimi, jos aiotaan saada tekstit luetuksi yhdessä illassa). Ilman deadlineja tekstit jäävät helposti tekemättä, ja muutenkin pajassa oma ajattelu alkaa tuottaa kipinää.

Erityisesti toivoisin, että esseepallosta nappaisi kopin mahdollisimman moni naisbloggari. Essee kun tuntuu olevan kovin miehinen laji. Itsekin muuten huomaan viitanneeni tässä postauksessa ainoastaan Mitä essee tarkoittaa? -kokoelman mieskirjoittajiin. En usko, että syynä on sukupuoleni, vaan se, että Maaria Pääjärven ja Bodil Lindforsin esseet ovat tyyliltään ja aiheiltaankin tällä kertaa sellaisia, etten saa niistä yhtä mutkattomasti napattua muutamaa riviä esseepuhetta oman juttuni höysteeksi. Mikä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat huonoja. Päinvastoin, pidin kummastakin. Pääjärvi matkaa Venetsiaan tekstissään Kaupunki pahvissa ja pohdiskelee esseen olemuksellista keveyttä kelluvasta kaupungista käsin. Ja Lindforsin esseen nimi jo sinänsä kertoo paljon essehtimisestä: Tie vailla nimeä.

Mutta Virpi Hämeen-Anttilalta liitän lopetukseksi lainauksen. Tekstissään hän ihmettelee, miksi esseekirjoittajissa on niin vähän naisia. Hämeen-Anttilan mukaan esseen kirjoittaminen vaatii itsensä korostamista ja vahvojen mielipiteiden ilmaisemista. Juuri niihin asioihin perinteisesti tyttöjä ja naisia ei ole juuri kannustettu. Vaikka sukupuoliroolit on haudattu, saattavat ne edelleen luoda varjojaan. Vielä suurempi syy lienee esikuvien puute: itsekin olen mieltänyt esseistiikan nuorempana ummehtuneeksi äijäkirjallisuudeksi. Kun ei ole naisesseistejä esikuviksi, on kynnys korkea.

Hämeen-Anttila kääntää heikkoudet vahvuuksiksi. Kukkoilu ja dandyily eivät ole ainoa mahdollinen tie esseistiikkaan. Ja koska jo pelkästään blogikirjoittajissa on paljon naisesseistipotentiaalia, Hämeen-Anttilan toiveeseen on helppo yhtyä.

 * * *

Toisaalta naisilta luontuu hyvin sivuun astuminen ja sivusta tarkkaileminen. He ovat tehneet sitä pitkään. Naisilla on kyky itseironiaan. Ja intohimo yksityiskohtiin. He eivät halveksu triviaa, esseistin ruokamultaa.

Esteitä ei ole muualla kuin päämme sisällä. Naiset, odotan esseitänne.

– Virpi Hämeen-Anttila: Sivuun astumisen taide

Read Full Post »

Minulle on tullut vuosi vuodelta hankalammaksi havaita, mitä tapahtuu – milloin jokin alkaa ja jokin loppuu. Joskus voi rakastua silmänräpäytyksessä, elää sen ajatuksen vallassa, organisoida ja järjestää menneisyys ja tulevaisuus sen uuden valossa ja lämmössä, sitten huomaakin ettei se ollut niin, se oli alkanut jo aikoja sitten, se vain puhkesi kukkaan ja lakastui sitten koska sattui olemaan sopiva sää ja sopiva hetki.

Katkelma on Suomen Kuvalehdessä (23/1970) julkaistusta Timo K. Mukan esseestä Näin hetki sitten ketun. Ajatuksen hetkien määrittelyn vaikeudesta voisin allekirjoittaa itsekin. Tuntuu todellakin siltä, että vuosi vuodelta niiden havaitseminen muuttuu hankalammaksi. – Mukka ei tarkemmin pohdi, mistä tämä muutos johtuu. Ehkä iän myötä elämä koulii kovapintaisemmaksi, ja herkkyys aistia jo orastavat liikahdukset omassa tunneskaalassa vähenee. Tai sitten kokemus on opettanut näkemään lyhyetkin tapahtumat vain osana pidempiä kehityskulkuja.

Haluaisin uskoa, että omalla kohdallani on kyse tuosta jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä viisastuminen tuntuu lohdullisemmalta tulkinnalta kuin ”kovanahkaistuminen”. Toisaalta hetkien havaitsemisen problematiikka liittyy yleisemminkin nykyhetken tavoittamisen mahdottomuuteen. Voi muistella jotakin mennyttä hetkeä tai kuvitella tulevaa, mutta nykyhetken suhteen ajatus on voimaton. Samassa kun ehtii ajatella ”NYT!”, hetki katoaa ulottuvilta ja alkaa etääntyä sekunti sekunnilta menneisyyden pyörteisiin. – Mukka jatkaa:

Menneissä tapahtumissa on helppo olla samoin kuin tulevissakin, mutta tämä hetki ei löydä määrittelyään. Voin huomata, että näin hetki sitten ketun. Se seisoi hetki sitten aamun valossa matalien koivupensaitten välissä, lihavana ja kiiltäväkarvaisena ja häntä pitkänä perässään, sitten se hävisi. Mutta hetki, jona havainto tapahtui, oli avoin ja epämääräinen. Tämä hetki ei milloinkaan tiedä, mitä seuraava sekunti tuo.

Samassa esseessä Mukka antaa hetkien vaihtumisen viiltävästä julmuudesta esimerkin. Hän kertoo, kuinka on palaamassa kotiin eräänä keväisen kauniina aamuna: aurinko paistaa, koivujen silmut ovat puhkeamaisillaan ja ilma on täynnä lupausta, kesän odotusta. Pikkusisko tulee häntä vastaan, itkien. Isä on kuollut. ”Jotakin, mitä oli, ei ole enää.”

– – – – –

Essee sisältyy Toni Lahtisen toimittamaan samannimiseen kirjoituskokoelmaan Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960–1971 (WSOY, 2010). Teokseen on koottu eri lehdissä julkaistuja Timo K. Mukan kirjoituksia mutta myös täysin aiemmin julkaisemattomia tekstejä, kuten hänen runokokoelma Tuula Mukan kuu (1967). Otsikostaan huolimatta se ei ole mikään sydämen muusalle osoitettu oodien ilotulitus, päinvastoin. Symboliikaltaan yksinkertaisten (kesä, talvi, aurinko, kuu, yö, yö, yö …) runojen sanoma rakkauden tasaantumisesta ja vieraantumisesta vaikuttaa selvältä. Vai voiko muuta päätellä, kun runo alkaa:

Miksi suutelisimme enää?
Kesä on mennyt.

Tai näin:

Meissä on kalvava tuli,
joka päivä päivältä syö enemmän.
Enää ei tule kesää.

Runojen puhujan kesä vaihtuu talveksi ja auringonpaiste kuun keltaiseksi hohteeksi. Vaikka kokoelma vaikuttaa viimeistellyltä, ei se silti tee juuri minkäänlaista säröä ainakaan minun mielikuvaani Timo K. Mukasta nimenomaan prosaistina. Mutta Mukkansa lukeneille runojen henkilökohtainen puhe tarjoaa kiinnostavaa täydennystä kirjailijan tuotantoon. Ja on joukossa monta oivaltavaa runoakin. Esille voisi nostaa esimerkiksi runon Olen jossakin kaukana, jossa rakastetun vartalo yhdistetään nostalgian maantieteeseen (siteeraan poikkeuksellisesti koko runon, koska se on tulkinnan kokonaisuuden kannalta välttämätöntä):

Olen jossakin kaukana.

Täältä on pitkä matka.
Olit minulle ennen kaikki,
nyt etääntymässä.

Hyväilen teitä, kostutan syljellä nänninpäät,
sytytän vatsan, reidet ja käsivarret.
Kuu paistaa silmiesi ikkunoihin.
Sydämeni on poissa.
Voi, miten kaukana on Helsinki ja Laukaa,
Turkuun ja Tampereelle on matkaa.
Askeleeni käyvät yhä raskaammiksi.

Olen jossakin kaukana. Kuvataan intiimiä läheisyyttä – ja juuri siksi vieraantuneisuus ja etäisyys näyttäytyvät runon puhujalle paljaimmillaan. Pitkä matka viitannee puhujan nostalgiseen mielikuvaan ajasta, jolloin nuoren rakkauden ideaali oli vielä voimissaan. Tätä korostaa viittaukset Etelä-Suomen kaupunkeihin: jos haluaa tulkita runoa biografistisesti, niin Helsingissä opiskellessaan Mukka tapasi tulevan vaimonsa Tuulan, ja Laukaa taas oli Tuula Mukan kotipaikka, jossa Mukka usein kävi vierailuilla silloin, kun pari ei vielä ollut naimisissa. Etelän paikkakuntiin on tietysti matkaa konkreettisestikin, sillä kirjoitusajankohtana (1967) Mukan perhe asui Lapissa, Pellossa.

Hyväilen teitä – monitulkintainen lause: viitataanko tässä rintoihin vai kenties teititellään rakastettua aviovuoteen institutionaalisuutta korostaen? Vai onko kyse naisen vartalon maantieteestä, teistä, joilla on suunnistettu jo lukemattomia kertoja aiemminkin? Vai hyväileekö runon puhuja muistinsa teitä ja yrittää sytyttää oman intohimonsa matkaamalla nostalgiaan, rakkauden alkuvaiheisiin? Helppoa matkanteko ei taida olla, olivat nuo tiet sitten mitä hyvänsä: Askeleeni käyvät yhä raskaammiksi. – Silmien ikkunoissa ei paista aurinko vaan kuu, ja sydänkin on poissa. Rehellisyydessään ankara kuvaus hetkestä, jolloin rakkaus tuntuu tyhjältä.

– – – – –

Kokoelmassa on paljon kiinnostavia proosatekstejä, joista voisi mainita mm. varhaisemman version novelliklassikosta Koiran kuolema. Se on julkaistu lehdessä (Pohjoinen 3/1966) vuotta aiemmin kuin Mukan novellikokoelma Koiran kuolema (Gummerus, 1967) ilmestyi. Tämä varhaisempi versio alkaa näin:

     Pikku-Tuomas, vaikka olikin vain seitsemän vuoden, osasi itse lukea iltarukouksensa. Nukkumaan käydessään hän risti kätensä peiton alla ja rukoili:
     – Rakas Jumala, jos vain muuten ei tule hautajaisia, niin anna ainakin koiran kuolla. Sitten saisimme pitää hautajaiset, sitten saisimme kaivaa kuopan ja panna vainajan sinne …
      Pikku-Tuomas, laiha ja vakavakasvoinen poika, oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hän muisti hyvin, miten naapurissa oli haudattu vanha mummo, vaikka siitä olikin jo vuosi.

Perheen koira Turre on hyvin heikossa kunnossa ja tekee kuolemaa. Pojan toive on kuitenkin erikoinen: anna ainakin koiran kuolla, sitten saisimme pitää hautajaiset. Toive toteutuu, ja koira kuolee – mutta heti koiran kuoleman jälkeisenä yönä kuolee myös pojan isä. Novelli päättyy koiran hautajaisiin aamulla, ennen kouluun lähtöä. Äiti ei ole vielä kertonut isän kuolemasta, mutta mahdollisesti poika aavistaa jotakin. Koiraa haudatessaan poika itkee kuin oikeissa hautajaisissa. Vai itkeekö hän sittenkin isänsä kuolemaa? Vai sitä, että rukouksessaan toivoi hautajaisia – ja nyt toive toteutui, kaksin kappalein.

Vuonna 1967 julkaistuun novellikokoelmaansa Mukka on muokannut novellin alkua huomattavasti:

Tulee kesä
   jumalan kesä
   sitten isä ostaa Tuomaalle polkupyörän kun Tuomas
tulee niin isoksi että osaa itse ajaa eikä tarvi pidättää …
sitten Tuomas saa sen
   pojat
   Tuomas saa pyörän sitten
   hän on niin onnellinen siitä
   isä meni käymään kirkolla sosiaalihuollossa
   isä meni töihin illalla
   isä tulee illalla
   sosiaalisihteeri sanoo isälle: kyllä sinun pitäisi tietää
ettei kunnan kassassa ole … mitä ei ole, ei voi antaa …
   isä tulee illalla

Kerronnan näkökulma on nyt selkeämmin pojan. Yhteiskunnallisuus korostuu: perheen tilanne on heikko, isä joutuu paitsi käymään töissä niin myös sosiaalihuollossa elättääkseen perheensä. Näkökulma ohjaa poliittisempaan tulkintaan, jossa koiralla ei tarkoitetakaan enää pelkästään Turrea vaan myös isää.

Ja nuo kaksi ensimmäistä lausetta – Tulee kesä, jumalan kesä – muodostavat minun ehdottoman suosikkini kotimaisen proosan aloituksissa. Ikään kuin kertoja jännittäisi jousensa salamannopeasti ja venyttäisi sen sitten vielä äärimmilleen kuvaamalla pojan odotusta: poika odottaa kesää, odottaa uutta polkupyörää, odottaa isää kotiin. Ja mitä saakaan hän palkinnoksi? Isä, jonka pitäisi ostaa tuo pyörä, kuolee. – Jumalan kesä, todellakin.

– – – – –

Muista kokoelman mielenkiintoisista teksteistä voisi mainita Mukan 16-vuotiaana kirjoittaman savottaromaanin, perinteisestä Mukan tyylistä poikkeavat salanimellä Nyyrikkiin kirjoitetut kertomukset sekä seksuaalisuuden ja kirjoittamisen yhteyttä pohdiskelevan kirjoituksen Itsetyydytystä kirjoituskoneella.

Ne jätän kuitenkin mahdollisen lukijan itse ihmeteltäviksi, sillä haluan lopuksi vielä palata tuohon esseeseen Näin hetki sitten ketun. Kuten Koiran kuoleman alussa, siinäkin puhutaan kesästä ja kesän odotuksesta:

Kesää on helppo odottaa ja aina siihen sisältyy toiveita jotka eivät voi toteutua, jotakin mitä tapahtui päässä kun toivoi lämpimiä ilmoja tai jonkun ihmisen tapaamista, jää ainoaksi kokemukseksi. Lämpimiä ilmoja ei tule, ihminen jää tapaamatta. Tulee juotua viinaa koko kesä ja matkusteltua päämäärättä sinne tänne. Uusia ihmisiä menee ja tulee. Kesän odotus on, vaikka on jo kesä.

Aivan kuin Mukka kertoisi minusta ja minun suhteestani kesään. Tosin en juo viinaa koko kesää (tarkennukseksi:  erittäin kohtuullisesti, ja lähinnä vain mietoja alkoholijuomia …), en juurikaan tapaa ihmisiä enkä välttämättä edes matkustelekaan. Mutta muuten olen kesän odottaja, joka kesään päästyään on sydän niin täynnä kesää, ettei oikeastaan saa mitään aikaiseksi. Ja yhtäkkiä kesä onkin ohi, ja iskee hirveä masennus, kun tuli taas yksi kesä tuhlattua. Tässäkö se nyt sitten olikin? Ei auta muuta kuin ryhtyä odottamaan seuraavaa kesää, tehdä uusia suunnitelmia.

– – – – –

Minun kesän odotukseni alkaa oikein toden teolla yleensä näillä main, tammikuun lopulla. Vaaditaan vain pari aurinkoista päivää, jolloin pakkasmittari kieppuu nollan tietämissä, ja hieman linnunlaulua, niin johan vaistoni heräävät. Sen jälkeen talvi on menettänyt pelin, se tuntuu vain esteeltä minun ja kesän välillä. Elämäni kesän. Sillä vaikka uskoni joulupukkiin on horjunut, jaksan edelleenkin luottaa lapsenomaisesti siihen, että juuri tuleva kesä on se elämäni paras.

 

Ensi kesä ainakin on, ihan varmasti.

Read Full Post »

Neitsyydestä

Länsimaisen historian kuuluisin neitsyt lienee Maria, Jeesuksen äiti. Tosin se, että hän oli neitsyt Jeesuksen syntymän hetkellä, on varsin kyseenalaista – ilmeisistä syistä. Joka tapauksessa kirkonmiesten pönkittämä seksuaalikielteinen näkemys siitä, miten Jeesus todellisuudessa sikisi, on luonut kristittyjen keskuudessa jo parin tuhannen vuoden ajan itseään menestyksekkäästi uusintaneen myytin.

Ehkä maailma olisi tasa-arvoisempi, jos evankeliumeihin sisältyisi myös kertomus Joosefin poikuudesta. Nyt kristillisessä neitsyyden pyhä vaade lankeaa lähinnä naissukupuolen niskaan. – Ajatusta voisi jatkaa: Maria säilyi neitsyenä, mutta entäpä Jumala? Menettikö hän poikuutensa? Tässäpä lienee juuri sellainen käsitteen määrittely –ongelma, josta Antti Nylén kirjoittaa esseessään Neitsyys (teoksessa Vihan ja katkeruuden esseet , 2007, Savukeidas).

On vakuuttavaa tieteellistä näyttöä sille, että ihmisnaaraan sukupuolielimissä on erikoistunut lisäosa, joka ”puhkeaa” tai ”menee rikki”, kun neitsyyden menetys faktisesti tapahtuu.

      ( … )

Ihmisurosten tilanne on tässä suhteessa paljon lohduttomampi, ja on pakko suostua siihen näkemykseen, että poikuuden menettäminen on mahdotonta. Ja että kasvatuksellinen hokema ”pojat on aina poikia” on ymmärrettävä arvovapaana totuuslauseeena: miehiä ei ole olemassa.

Nylénin esseessään esittämä ajatus voisi selittää osaltaan Neitsyt Marian myyttiä. Jos kerran Jumala – tai Hänen lähettämänsä Pyhä Henki, ihan miten vain – jossakin mielessä yhtyi Mariaan, niin olihan toki välttämätöntä, että Marian neitsyys säilyi: muutenhan hän olisi tietyssä mielessä kokenut siirtymän tytöstä naiseksi, kun Jumala olisi edelleen pysynyt poikana. Eikä tietenkään käy päinsä, että Jumala jäisi tällaisessa tilanteessa jonkinlaiseksi raakileeksi verrattuna naiseen.

                                                                ———————

Myös toinen juuri lukemani teos, William Shakespearen näytelmä Loppu hyvin, kaikki hyvin (suom. Tiina Ohinmaa, 2007, WSOY), lähestyy neitsyyttä hyvin suorasukaisesti ja osoittaa, että 1500-luvun lopun Englannissa nuorilla oli ongelmia oman seksuaalisen identiteettinsä suhteen – aivan kuten nykyisinkin. Näytelmän alussa päähenkilö Helena käy aiheesta keskustelua Parolesin kanssa. Dialogista poimitut esimerkit Parolesin neuvoista Helenalle ovat teräväkielisiä ja häpeilemättömiä:

Ei sen puolesta kannata puhua. Se on luonnon järjestystä vastaan. Jos puolustatte neitsyyttä, nousette omaa äitiänne vastaan, ja se jos mikä on niskoittelua.

Neitsyys on äkäinen, ylpeä, joutilas ja uhkuu itserakkautta – syntiä, jonka kristillinen laki kieltää ankarasti.

Älkää sitä säästelkö, jäätte vain tappiolle. Pankaa se poikimaan!

Siitä tavarasta kun menee vanhetessa hohto: arvo laskee, mitä kauemmin sitä säästää. Tarjolle vaan, kun vielä käy kaupaksi.

Parolesin ohjeet voisivat aivan yhtä hyvin kuvastaa 2000-luvun arvomaailmaa – ja neitsyys Shakespearen näytelmän keskeisenä toimintaa ohjaavana motiivina on tuttu monesta amerikkalaisesta teinielokuvasta/sarjasta. – Kehä sulkeutuu: Antti Nylén päätyy esseessään pohdiskelemaan 2000-luvun asenneilmapiiriä suhteessa neitsyyteen melko samoin äänenpainoin kuin Shakespearen näytelmän henkilö:

Itse asiassa, jos tänä alennuksen aikana haluttaisiin uhallakin keksiä käypä määritelmä sanalle synti, se soveltuisi nimenomaan ”tosi rakkauden odottajiin”, noihin radikaalikristittyihin anarkisteihin: synti on nautinnosta kieltäytymistä.

Ajat muuttuvat, Neitsyt Mariasta 2000-luvulle on pitkä matka. Mutta Shakespearelle on nostettava hattua: hänen näytelmistään löytyy yleensä aina jotakin meidänkin aikaamme luonnehtivaa, niin tälläkin kertaa.

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: