Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘lyriikka’ Category

Runokokoelmissa ei juuri näe kuvituksia – paitsi tietenkin lastenkirjoissa. Mutta kannattaako runoja kuvittaa? Uhkaako kuva läsnäolollaan runouden ydintä, lukukokemuksessa syntyvää tunnetta säkeiden kätkemistä mielikuvista?

Vastauksia voi etsiä Juho Niemisen kokoelmasta Saattaa sisältää pähkinää (Helsinki Poetry Connection, 2013), jossa on peräti kaksi kuvittajaa, Paula Pauliina ja Karoliina Mäkelä. Heidän kuvituksensa paitsi luovat vahvoja pareja runojen kanssa myös ohjaavat jonkin verran tulkintaa. Tai ”ohjaavat” on tietenkin yksioikoisuudessaan väärä sana. Parempi: ”tuovat jotakin lisää”.

Näkökulmaa vaihtamalla voi myös ottaa pääkohteekseen kuvan ja miettiä, millaisia merkityksiä se imee tekstistä itseensä. Hauska esimerkki on Paula Pauliinan kuvitus korillisesta kissanpentuja.

pähkinä1

(Alleviivatakseni kuvan voimaa ja sitä, miten merkitykset muuttuvat, käytän kuvittajan luvalla hänen omaa valokuvaansa. Se asettaa paitsi runon ja kuvituskuvan niin myös koko kirjan uuteen yhteyteen.)

”Kissanpennut korissa” (kuva Paula Pauliinan Flickr-sivulta) tuntuisi kuuluvan edellisellä aukeamalla olevaan runoon Optimistin elämänviisaus, jossa puhutaan kissasta ja etsitään iloa ja uskoa luonto-ohjelmn tiikerinpennuista. Ehkä runo on taitossa heittynyt väärälle aukeamalle – mutta kun lukee viereisellä sivulla olevan lainauksen, ei sijainti tunnukaan enää vahingolta:

”17-kesäisenä mä tajusin, että jos saisin keihään lentämään, niin mun elämä tulisi helpommaksi.”

Tapio Rautavaara, reissumies, olympiavoittaja

En osaa kielentää outoja assosiaatioketjuja, joita kissakori-kitschin ja Tapio Rautavaaran rinnastaminen herättää. Enkä oikeastaan osaa sanoa, kumpi on kliseisempi kuva, nuo kissat vai Rautavaara kansallisena ikonina. – Häkellyttävää on löytää tästä kudelmasta myös viittaus Beatlesin hienoon kappaleeseen Here, There and Everywhere. Omassa mielialoista riippuvaisessa Beatles-rankingissani se on nelikon lemmenlurituksista jopa YKKÖNEN (kannattaa käydä kuuntelemassa Youtubessa, jos ei ole tuttu.) Vaikka kappale on turhankin ”laahaava” (tai ehkä osittain juuri siksi), on sen haavoittuvaisessa tunnelmassa kauneutta, joka saa uskomaan rakkauteen – kuin kissanpentu tai mikä tahansa viaton luontokappale:

I want her everywhere
And if she’s beside me I know I need never care
But to love her is to need her everywhere
Knowing that love is to share
Each one believing that love never dies
Watching her eyes and hoping I’m always there

Kissanpennuilla kuvitetun aukeaman elementit eivät tunnu alistuvan osaksi kokonaisuutta. Here, There and Everywhere on uuden osion otsikko ja saa lukijan odottamaan runoja, jotka edes jollain tapaa käsittelisivät rakkautta. Teemaa joutuu kuitenkin etsimään – ja kun edes jotakin siihen liittyvää löytää, voi tulla yllätetyksi. Romantiikkaa kaipaava tuskin innostuu runosta Lopun aikojen chat, jossa Zombiehyökkäyspalstalla eloonjääneet lähettelevät toisilleen viestejä:

ONKO KOUVOLAN SEUDULLA
18-22 V. TYTTÖJÄ ELOSSA?
T: JOPE90

tai:

MUA ON PURTU ONKO SUAKIN PURTU?
NUSSITAAN TOISEMME HENGILTÄ
VIELÄ KUN EHTII. SALO 080156777

Mustan huumorin täyteisiä katkelmia. Runo voisi olla vielä hauskempi, jos seassa olisi yksi sekava merkkijono. Luulenpa, että moni zombieksi muuttunut tartunnan saanut jäisi tuijottamaan näyttöpäätettä ja mekaanisesti takoisi näppäimiä. On paljon ihmisiä, joiden nettiaddiktiota tuskin edes lihanhimo tai persoonan muuttuminen syrjäyttäisi.

* * *

Voisin kuvitella, että jossakin kulttuurikapakan runoillassa esitettyinä viestit hauskuuttaisivat yleisöä. Juho Nieminen on aktiivinen lavarunoilija, ja hänen kokoelmansakin on Helsinki Poetry Connectionin julkaisema – sama yhdistys järjestää lavarunoustapahtumia. En ole nähnyt Niemistä esiintymässä, mutta joissakin runotapahtumissa olen käynyt. Kokemukseni niistä ovat jokseenkin ristiriitaisia. Hyvä lavaruno ei välttämättä ole hyvä runo paperilla. Ja toisinpäin: hyvä runo ei taas useinkaan toimi estradilla, varsinkaan jos se on luonteeltaan hidasta lukukokemusta vaativa, monitahoinen.

Mutta ennen kuin esitän enempää kritiikkiä lavarunoutta kohtaan, annan Juho Niemiselle mahdollisuuden tehdä aikeeni tyhjiksi (katkelma Niemisen puheenvuorosta teoksessa Lava-antologia, Poesia, 2013):

Olen ollut mukana poetry slam -kuvioissa kymmenisen vuotta, ja viimeiset neljä vuotta tuntemaani runokenttää on dominoinut Helsinki Poetry Connection. Vuosien varrella olen kohdannut paljon vähättelevää ja suorastaan pelokasta asennetta avantgardistien sekä oldschool-runopuristien suunnalta. Ymmärrän, että lavarunous on helppo nähdä riman alentamisena ja populistisena suurten yleisöjen mielistelynä, joka johtaa runouden pinnallistumiseen ja nopeiden nokkeluuksien lisääntymiseen. Joku voi myös olla herkkä pakenemaan paikalta, jos joutuu tuntemaan myötähäpeää amatöörien kömpelyydestä.

Vähättelyyn en sorru, mutta kieltämättä joskus lavan avauduttua harrastelijoille runoillan päätteeksi olen miettinyt, että paremminkin voisin aikaani kuluttaa. Silti harrastajia haluan ymmärtää, ja vaikka en aina runoista pitäisi, hattua nostan: on iso kynnys nousta lavalle sen sijaan, että tunkisi säkeensä kirjoituspöydän laatikkoon. Huomattavasti kriittisemmin suhtaudun noihin Niemisen mainitsemiin nokkeluuksien viljelyyn: välillä kapakoissa pidetyissä runoilloissa esiintyjät väläyttelevät lyyrikkoutensa lisäksi – tai sijaan – stand up -koomikon kykyjään. Kiusaus siihen on lavarunoudessa suuri: varsinkin humaltuneelta yleisöltä saa helpommin vastakaikua viihdyttämällä kuin herättämällä ajattelua. Ideaali tietysti olisi jonkinlainen näiden yhdistelmä.

* * *

Yritin innostua stand upista joskus 2000-luvun vaihteessa, mutta petyin pahasti. En yksinkertaisesti jaksanut kuunnella puolta tuntia, kun joku vääntää vitsiä omasta lihavuudestaan. Tai anoppinsa lihavuudesta. Tai siitä että ei ole saanut neljään vuoteen.

Edes lihavalta anopiltaan.

Lavarunous on kammottavaa silloin, kun se vaipuu samalle tasolle.

* * *

Juho Nieminen ei kokoelmassaan Saattaa sisältää pähkinää lankea stand upin iloihin. Paitsi ehkä vähän, esimerkiksi runossa Lempiväri, jossa runon puhuja hauskasti jutellen kertoilee lempivärin valinnan vaikeudesta:

Keltaisessa on se hyvä, että se on kirkas ja kirpeä. Karkkipussissa pidän eniten juuri keltaisista karkeista. Mutta myös pissa on keltaista. Olisi tosi noloa, jos se yhteys hoksattaisiin, kun mainitsen että lempivärini on keltainen.

Runossa päädytään pojalle turvalliseen siniseen: sinisiä ovat sekä poliisiautot että mustikat. Jotenkin kuvittelen, että nauttisin tästä runosta kuullessani sen – nähdessäni kuinka iso mies pohdiskelee lavalla lempiväriään. Paperista luettuna taas tulkitsen tekstin jonkinlaisena stand upin ironiana, sillä siinä leikitellään pelkillä kliseillä: maininnat värien luomista mielikuvista ovat runouden kannalta suljettuja ovia, pelkkää pintaa. Ruskea – ei voi olla lempiväri ilmeisistä syistä. Musta – gootit, hevarit. Punainen – Ferrari ja kommunismi. Vihreä – ei väri vaan puolue. Sininen – verttyneet suomiverkkarit.

Aivan liian ilmeistä ollakseen muuta kuin puoliväkisin hauskaa.

Tulee mieleen sukujuhlissa kevyttä small talkia vääntävä sukulaismies: kaikki tietävät, että jutussa ei ole oikeasti mitään sisältöä, mutta nauretaan silti, kohteliaisuudesta. Ja tulee mieleen oma itse, kun syyllistyy samaan. – Samasta runosta löytyy toinenkin lavarunouden ongelma. Nimittäin lopun finaali:

”Sininen pininen. Oot sie joku sinipää, tihihii! Syö sitten sinitarraa! Sinitiainen, sittisontiainen. Sipulipää, sikuripikuri, sinappisissi. Siskosi on siis silakka. Syö silavaa sinipalli, sikotautinen sontasimpukoiden imijä. Sini-inisijä. Sini-nini-nini-nini-nii!”

Runon puhuja päättää monologinsa pohtimalla, miten sinisessäkin on riskinsä, miten siitäkin ”Simo ja sen gorillat” saisivat aiheen pilkkalällättelyyn. Ja samalla runon esittäjä saa mahdollisuuden hauskaan finaaliin, joka havahduttaa ”kusenkeltainen”-kliseisiin mahdollisesti kyllääntyneen kuulijan horroksestaan.

Lavarunojen rakenteellinen ongelma liittyykin runojen loppuun: ne on ikään kuin tarkoitettu jäämään viimeisiksi soinnuiksi yleisön mielessä. Toki yleisestikin runoissa loput ovat tärkeitä, mutta finaalin merkitys ei ole yhtä suuri kuin lavarunoudessa, jossa kuulija ei voi palata silmäilemään alkua. Runon omaksuminen kokonaisuutena vaatisi suurta keskittymistä – ja se ei välttämättä ole aina mahdollista tilanteessa, jossa ympäristön melu ja omatkin vaihtelevat intressit häiritsevät.

* * *

Kun vertaa Saattaa sisältää pähkinää -kokoelmaa Juho Niemisen esikoiskokoelmaan Muovin kukkia (Helsinki-kirjat, 2010), voi todeta, että lavarunoilija on laajentanut reviiriään. Muovin kukkia -kokoelmassa juuri tuo ”loppupotku” alkaa muistuttaa jonkinlaista maneeria: runot tavallaan suljetaan jonkinlaisella toteamuksella, vastauksella tai vahvalla yksittäisellä kuvalla. Mieleen tulee etäisesti William Shakespearen sonetit, joissa lopun kaksi viimeistä säettä ”varastavat show’n” ja lisäävät niin loppusoinnullisesti kuin sisällöllisestikin muusta runosta usein poikkeavan ajatelman tai kiteytyksen.

Leikittelenkin mielessäni ajatuksella, millaiselta Muovin kukkia -kokoelma näyttäisi, jos se koostuisi vain runojensa lopuista. Mielestäni paremmalta – ja siteeraankin nyt vain noita loppuja, sillä niiden ehdottomuuden rinnalla alut menettävät merkityksensä :

Sitten sirot kädet
kietoutuivat taas kaullalleni.

Jotakin tällaista
olen odottanut koko elämäni.

Kiristän tahtia,
uin akuankkaa.

Ei.
Jos sotamies saisi itse päättää,
se ylenisi aina ratsuksi.

Koskaan ei ole syytä aliarvioida Hesburgerin kuukauden työntekijää.

Eteisessä riisut lapaset.
Kätesi ovat kylmät ja alastomat.

Toki eivät kaikki Niemisen edellisen kokoelman runot lopu tuolla tavoin, mutta kuitenkin niin moni, että alkaa miettiä lavarunouden vaikutusta muotoon – varsinkin kun Helsinki Poetry Slam -mestaruuden voitto on mainittu takakannessa.

* * *

Saattaa sisältää pähkinää  on toista maata: teosten välillä on tapahtunut loikka yksittäisten runojen sommittelusta johonkin muuhun. Sitä ”jotakin muuta” kokoelman takakansitekstissä valotetaan itseironiseen sävyyn:

Sekalaiset runot on ovelasti nimetty ”randomeiksi”, peittämään niiden irrallisuus – ikään kuin kyse olisikin aikalaisanalyysistä ja mitä nerokkaimmasta randomiteetin tutkielmasta. Tämä tulkinta on auttamattoman virheellinen, sillä randomissa on kyse jostakin aivan muusta.

Nieminen etenee omaa tekstikäsitystään ”avatessaan” hauskasti kahdella kärjellä: jää lukijan tulkinnan varaan, kumpi tässä ”randomiteetissa” on kyseessä – todellinen pyrkimys vai pelkästään tarve peitellä  hutiloinnin jälkiä. Kumpikin tulkinta on mahdollinen. Viisas lukija asettaa itsensä jonnekin niiden välimaastoon, sillä vaikka kokoelman tekstien moninaisuus puhuu ”randomiteetin” puolesta, tuntuu osa materiaalista tekstimassalta, joka on mahdollisesti otettu mukaan tekijän itsensä takia, ei random-tutkimuksen vuoksi.

Erityisen vaikeaa minun oli motivoitua lukemaan kokoelmassa olevat katkelmat Veda-kirjallisuudesta, Brahmanista ja Buddhasta. En ole koskaan jaksanut intoilua itämaisiin, omasta kulttuuristaan irroitettuihin semifilosofisiin tarinan katkelmiin. Kaikkein vähiten innostaa zen-jutut, joissa joku vanha mestari laittaa oppilaansa miettimään kymmeneksi vuodeksi jotakin outoa kysymystä, johon tietenkään ei edes ole olemassa järkevää vastausta. Miksi ihmeessä Juho Nieminen on liittänyt muuten kiinnostavaan kokoelmaansa jokseenkin mitättömän tuntuisia kertomuksia idän uskonnoista? Omassa luennassani en yrityksistäni huolimatta löytänyt asialle järkevää selitystä – en edes tuon randomiteetin kautta.

* * *

pähkinä3

Runoudessa on yleensä kyse kätkemisen ja paljastamisen välisestä jännitteestä. Merkitykset on ikään kuin piilotettu, mutta tarkan luennan avulla ne on löydettävissä. Niemisen randomrunokokoelmassa tätä lukijan arvokasta työtä hämmennetään muutenkin kuin kuvituksella. Monella aukeamalla on sivun marginaalissa kommentteja, jotka eivät välttämättä liity runojen sisältöön.

Kaukainen orkesteri -runossa kuvataan palaneen hehkulampun sisältä kuuluvaa orkesterin soittoa. Viereisellä sivulla Paula Pauliinan kuvituksessa (Kuva Paula Pauliinan Flick-sivulta)hehkulampun sydän on kuvattu DNA-rihmaksi kiertyneiksi koskettimiksi. Runossa mainitaan huilu ja kitara, ei pianoa – mutta kuvittajan tulkinta on hieno. Palaneen hehkulampun sisällä soi päättyneen konsertin/ viimeisen soinnun pidätys.

Kommenttiraitana marginaalissa on anekdootti:

Lapsuuteni kilpaurheilua:

tupakkavaunun läpijuoksu

Tuntuu siltä, että tällä aukeamalla kosketetaan randomin syvempää olemusta.

* * *

Lähipiirissä on pähkinäallergikkoja, joten tulee luettua tarkkaan keksipakettien yms. useita eri ainesosia sisältävien valmisteiden tuoteselosteet. Useissa tuotteissa mainitaan ”saattaa sisältää pähkinää”. Silloin kyse on tuotantoprosessissa mahdollisesti tuotteeseen kulkeutuneista jäämistä: todennäköisesti tuote on (lähes) pähkinätön, mutta sataprosenttista varmuutta ei valmistaja uskalla antaa. Jotkut allergikot kun saattavat reagoida hyvinkin vähäisiin määriin hengenvaarallisesti.

Tarkoitetaanko pähkinällä Juho Niemisen kokoelmassa vaarallisuutta vai kenties haastetta? Molempia? – Joka tapauksessa varoitus on syytä tulkita hassutteluna: anaflaktisia reaktioita kokoelma tuskin aihettaa edes niille lukijoille, jotka suhtautuvat ryppyotsaisesti Niemisen kirjoittamien tekstien tarkoitukselliseen epäyhtenäisyyteen – joka tietenkin tarkoituksellisuudessaan alkaa muovata kokoelmasta yllättvänkin yhtenäisen teoksen.

* * *

Lopuksi runosta Kauneimmat sanat tarttuvat kitalakeen lyhyt sitaatti, jonka viisauden voin omakohtaisesti allekirjoittaa:

ennen nukkumaanmenoa haluan lukea kirjaa
jossa ei kerrota mitä päähenkilö ajattelee

Mainokset

Read Full Post »

Jatkossa kirjoitan Jäljen äänen lisäksi sivutoimisesti Luutii-blogiin, ”postaus kerran kuussa”-diilillä. Se riittänee, sillä Luutiissa on neljä muutakin kirjoittajaa. Yhteisöblogissa jokaisella kirjoittajalla on oma osastonsa. Tämä järjestely alleviivaa sitä, että mitään yhteistä linjaa tai mielipidettä luutiilaisilla ei ole. Yhteistä on vain intohimo kirjallisuuteen ja kulttuuriin – ja halu löytää tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. (Huom! Tämä ei ole mikään yhteinen ohjelmajulistus, vain pelkkää omaa tulkintaani.)

Luutiin muut osastot, kirjoittajat ja viimeisimmät kirjoitukset:

Kun kirjoitanRisto Niemi-Pynttäri: Kirjoittaminen kolahtaa hyvin Teatterikorkeaan (juttu taidekirjoittamisen opinnoista)

ValvontakomissioAleksis Salusjärvi: G-pisteen etsintää (kriittinen katsaus Guggenheim-hankkeeseen)

LuutuMaaria Pääjärvi: Granta-brändi löysi Suomeen (tarkastelussa Granta-lehti, josta on jonkin verran muissakin blogeissa kirjoitettu)

VoxTiina Käkelä-Puumala: Ruhtinas 2.0 (osuvaa vertailua filosofi Machiavellin ja Björn Wahlroosin ”oppien” välillä)

Yleissävy Luutii-blogin kirjoituksissa on hivenen haastavampi kuin Jäljen äänessä. ”Haastava” ei ehkä ole oikea termi, mutta tarkoitan sitä, että Luutiin kirjoittajille kirjallisuuskäsitysten ja yleensäkin kulttuurielämään liittyvien kysymysten tarkastelu on arkipäivää: kaikki ovat joko kriitikoita tai kirjallisuudentutkijoita – tai sekä että. Se näkyy Luutii-blogin teksteistä. Ei kuitenkaan puutuneena akateemisuutena vaan asiantuntemuksena, joka on avoin uudelle ja valmis korjaamaan käsityksiään (Maaria, älä tyrski siellä, tämä on myyntipuhe) mutta joka tarvittaessa rohkenee olla myös eri mieltä muun maailman kanssa.

Ja mitäkö minä teen tuossa porukassa? Peruskoulunopettaja, joka viime viikolla mm. piti liikuntatunnin tokaluokkalaisille: pelattiin polttopalloa, oltiin hippaa ja mustekalaa (polittisesti korrekti vastine vanhalle kunnon Kuka pelkää mustaa miestä? -leikille). En osaa sanoa: aika näyttää.

* * *

Joka tapauksessa olen valtavan innostunut mahdollisuudesta kirjoittaa yhteisöblogissa. Seitsemän vuotta oman blogin parissa on tavallaan yksinäinen taival. Tokihan tämä kommentoijien ja lukijoiden ansiosta on harrastuksena sosiaalinen, mutta tarkoitan tietynlaista yksinäisyyttä kirjoittajuuden suhteen. Ei Luutii-blogin kirjoittajien kesken mitään kummempaa yhteistyötä käsittääkseni ole, mutta jo tietous muista lämmittää mieltä. Voi edes toisinaan laittaa sähköpostia muille: ”Kirjoittan seuraavaksi tällaisesta. Mitäs teiltä on lähiaikoina tulossa?” Ei yhteisöllisyyden tunne juuri enempää vaadi.

Ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Eilen kirjoittamani ensimmäinen postaus on tekstilajiltaan niin erikoinen, että hieman hirvittää. Saa nähdä, mitkä ovat Luutiissa nuo kirjallisen vapauden rajat. En nimittäin kirjoittanut esseetä. En kritiikkiä. En vastinetta. En yleiskatsausta jostakin kirjallisuuden ilmiöstä. En ruotinut mediaa. En turvautunut listaan. En laajentanut anekdoottia hauskaksi pikku tekstiksi. En pohtinut omaa kirjoittajuuttani. En esitellyt itseäni.

Kirjoitin kirjeen:

Jyväskylässä 5.10.2013

Avoin lukijakirje Erkka Filanderille

Kevät on kaksin verroin kaukana. Takana, edessä. Enkä minä tiedä kumpaa pahoittelisin enemmän: sitä, että kirjoitan sinulle näin julkisesti – vai sitä, että kirjoitan vasta nyt. Illuusio kirjeen henkilökohtaisuudesta ja aitoudesta tuntuu kuitenkin luontevalta, välttämättömältä. Mutta myöhässä olen, ainakin siihen nähden, että luin runokirjasi Heräämisen valkea myrsky jo huhtikuussa.

Olin taiteillut viisivuotiaan poikani kanssa kuvaa kotipihasta. Minä piirsin, hän väritti– kevätloitsuja liiduilla, puiden oksat täyteen vihreitä lehvästöjä. Kesän odotusta. Samalla kun vahvistin kerrostalon nurkkia, kerroin, että viivan voi tehdä kahdella tavalla: joko erottamaan tiloja toisistaan, niin kuin ääriviivoissa tai horisontissa, tai sitten itsenäiseksi, vapaaksi viivaksi, kuten puuhun piirretyissä pienissä oksissa.

“Monet taiteilijat haluavat tehdä viivan aina jälkimmäisellä tavalla, eläväksi ja merkitykselliseksi, silloinkin kun he rajaavat tilaa, piirtävät vaikka ihmisen ääriviivat tai neliöitä taloon ikkunoiksi”, selitin. – En tiedä, menikö ajatus perille. Mutta kun luin pari päivää myöhemmin runojasi, huomasin pohtivani sitä itse:

Riennän ylösvapautuvan partaalle.
Allani väri juhlii itseään pintaan,
ympäristö puhkeaa ja korvat ammottavat.
Aava kohoaa silmänkehrän verran,
suutelee minua kuin rantaveden lumpeet.

Lopun voi käydä lukemassa Luutii-blogista: Kirje nuorelle runoilijalle. Käykää: enkä kehota niinkään oman tekstini takia vaan siksi, että tuo Filanderin Heräämisen valkea myrsky, jonka lukukokemusta kirjeessäni avaan, on todella hieno runokirja!

Jatkossa en välttämättä aina laita linkkiä Luutii-postauksiini, ellei ole jotakin erityistä. Mutta koska todennäköisesti kirjoitan Luutiiseen aika samalla tyylillä kuin täälläkin, niin Twitteriin ja Jäljen äänen Facebook-sivulle nuo linkitän.

Myös Luutii-blogilla on oma Facebook-sivu, johon liittymällä saa luonnollisesti uutisvirtaansa viestit kaikista postauksista. Suosittelen kulttuurista ja kirjallisuudesta laajemmin kiinnostuneille – siis niille, jotka naamakirjaa harrastavat: sivu ei päivity kohtuuttoman usein, ja joukostahan voi lukea vain ne tekstit, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta. Todennäköisesti omaan Facebookiin tulee ”tykkäämisen kohteilta” ja ”kavereilta” monia huomattavasti turhempiakin päivityksiä (ainakin minulla) …

Read Full Post »

On kesäaamu.

Niin varhainen kesäaamu, että pappakaan ei ole kahvinkeittopuuhissa vaan tuhisee vielä vuoteessaan. En ole varmaan ikinä ollut hereillä näin aikaisin. Puemme hiljaa päälle, sitten vain kumisaappaat jalkaan ja ulos. Aamupalan aika on joskus myöhemmin, niin illalla sovittiin.

Mökin ovi narahtaa vaikka avaat sen varovasti. Aurinko on jo noussut, mutta vielä sen säteet eivät yllä puiden latvojen yli lämmittämään koko pihaa. Maassa on vahva kaste – ehkä yöllä on satanutkin, sillä pienet vesipisarat kimmeltävät jasmiinipensaan lehdillä. Emme kuitenkaan jää niitä ihmettelemään. Kävelemme suoraan pihasta metsään. Sinä edellä, minä perässä.

* * *

Jännittää. Edessä on seikkailu. Olen menossa mummin kanssa etsimään hirviä.

* * *

Siitä on yli 30 vuotta. Tuona kesänä heräsimme parina muunakin aamuna oikein aikaisin. Hirviä emme tainneet nähdä, ainoastaan tuoreita makuupaikkoja pitkässä heinikossa. Tosin kerran kuulimme niin valtavaa ryskettä suon takaa, että totesimme sen yksissä tuumin varmaksi hirvihavainnoksi.

Mutta kesäaamun muut ihmeet lumosivat pienen pojan mielen – ja muistan että sinä olit aivan yhtä innostunut, yhtä utelias nousemaan aamuviideltä, yhtä avoin pienimmillekin kiinnostaville yksityiskohdille ympäröivässä luonnossa. Vaikka olit kokenut kesäaamujen hurman jo lukuisia kertoja aiemmin.

Nyt vanhempana olen tunnistavinani saman piirteen itsessäni. Sillä vaikka iän ja kokemusten myötä ihminen viisastuu, aivan yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin, on säilyttää itsessään aitoa lapsenmieltä, kykyä nähdä ja kokea asioita kuin ensimmäistä kertaa. Sitä olen ihaillut useissakin henkilöissä, mutta erityisen vahvasti juuri sinussa.

Niin monen monta kertaa on juteltu yhdessä iltamyöhään saakka kesämökin pienessä tuvassa Sysmässä, että tiedän sinulla olevan taito loihtia esiin pieni tyttö kulkemaan metsäpolkua pitkin kesämekossaan, iloitsemaan näkemistään ja kokemistaan asioista.

* * *

Kun kerrot innostumisestasi lukemiseen kouluikäisenä, tarinoit sukulaistesi edesottamuksista tai kuvailet aamulla kuulemaasi mustarastaan laulua, kuulen hänen äänensä. Ihminen ei ole pelkästään nykyhetkensä, vaan hänessä on samanaikaisesti läsnä kaikki aiemmatkin kerrostumat varhaislapsuuteen saakka.

Sitä ajatellen haluaisinkin lukea pari säkeistöä Einari Vuorelan runosta Kesäaamu – yhtä lailla 90-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistavalle mummille kuin sille 20-30-lukujen vaihteessa suven taiasta nauttineelle luhankalaiselle tytölle. Runo on vuodelta 1919:

Koillinen kultoa kajastelee,
kesäyö hopeita seuloo,
hämytär havunneulalla
sinistä silkkiä neuloo.

Koillinen kultoa kajastelee,
ylitse hongikkopartaan
tuulen heräävä hilke käy,
lintu saa harppunsa hartaan.

Sävelten hyppynen herättelee
herkkiä haaveita henkiin,
aatos pukevi hiljallensa
satujen kultakenkiin.

Vaikka olen lukenut ja kuullut, millaista elämä sinun lapsuudessasi oli, en kuitenkaan osaa sitä ajatuksissani saavuttaa.

On mahdotonta tavoittaa kokemusta siitä, millaista oli elää nykyistä elintasoa huomattavasti vaatimattomammassa aikakaudessa. On mahdotonta ymmärtää, millaisia tuntoja ihmisillä oli silloin, kun tsaarin ajasta, itsenäistymisestä ja sisällissodasta oli kulunut vasta 10-15 vuotta.

Mutta luonnon ja satujen kokeminen on ikiaikaista – luultavasti Vuorelan runo on puhutellut 20-luvun lapsia suunnilleen samalla tavalla kuin nykysukupolviakin.

* * *

Tiedän, että tällaisissa juhlapuheissa usein on tapana kertoilla syntymäpäiväsankarin elämänvaiheita – kuljettaa tyttö Luhangasta eri elämänvaiheiden kautta nykyaikaan, kertoa missä kaikkialla hän on asunut, miten hänestä on tullut ensin äiti, sitten isoäiti ja lopulta moninkertainen isoisoäiti.

Ne tarinat ovat kuitenkin useimmille tänne kokoontuneille sukulaisille ja ystäville tuttuja, ja olisin vain huono kopio omien elämänvaiheidensa parhaasta kerturista.

Sen sijaan haluan vielä palata kesäaamuun ja heräämiseen. Einari Vuorelan runo kuvailee, kuinka luonto salaperäisesti heräilee yöstään. Herääminen itsessään onkin pieni ihme: jokaisena aamuna ihminen havahtuu unestaan valveille, alkaa tiedostaa ympäristönsä, itsensä.

* * *

Voisi väittää, että jokainen päivä on ihmiselle syntymäpäivä.

* * *

90 vuoteen mahtuu huima määrä päiviä, aamuja, heräämisiä, eräänlaisia uudelleensyntymiä. Sinunkaltaisellesi heinäkuun lapselle uskoisin kesäaamujen olevan niitä mieluisimpia.

Niissä on vuosikymmenien aikana kerrostuneita muistumia lapsuuden kesistä Luhangassa, omien lasten kanssa vietetystä ajasta meren rannalla Hangon maisemissa ja ne lukuisat, lukuisat kauniit hetket Sysmän mökillä metsän keskellä, Rajaharjun omakotitalon pihamaalla – ja nyt kaupunkiasunnossa, oman parvekkeen rauhasta ja kesän valosta nauttien.

Uuteen päivään heräämisen ihme jää meiltä usein huomioimatta. Ajattelemme vain sen arkista välttämättömyyttä, emme siinä piilevää vahvaa, toistuvuudestaan huolimatta ainutlaatuista kokemuksellisuutta.

Tämän vuoden nuori esikoisrunoilija Erkka Filander kirjoittaa kokoelmassaan Heräämisen valkea myrsky:

Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.
Verhojen avoimen pihan annoin kulkea ylitseni.
Äkkiä talo pullollaan minua.

On kesäaamu

Hyvää syntymän päivää sinulle, mummi!

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Isoäitini 90-vuotispäivää juhlistettiin Lahdessa viime lauantaina, kauniina kesäpäivänä.

Oli ilo ja kunnia pitää puhe tilaisuudessa. Kun ajattelee vuonna 1923 syntyneen ihmisen elämänkaarta, lähes koko Suomen itsenäisyyden aikaa ja miten paljon maailma on siinä ajassa muuttunut, niin alkaa tällainen nelikymppinen mies tuntea itsensä pojanklopiksi.

Runositaatit:

Erkka Filander, Heräämisen valkea myrsky (Poesia, 2013).

Einari Vuorela, Hiljaisuuden veräjille – Valitut runot 1919-1975 (WSOY, 1997).

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

Lohengrin

Olen nähnyt Charles Chaplinin elokuvan Diktaattori monta vuotta sitten. Muistan kuitenkin hyvin balettikohtauksen, jossa Chaplin tanssii diktaattori Adenoid Hynkelin roolissaan maailmankartaksi kuvitettua ilmapalloa heitellen. Tai ei, en voi sanoa muistavani hyvin, sillä erään tärkeän seikan olin unohtanut – taustalla soivan musiikin. En yksinkertaisesti ollut kiinnittänyt siihen huomiota: klassisen musiikin kauneutta olen oppinut arvostamaan vasta myöhemmin.

Toki jossain vaiheessa olen lukenut elokuvahistoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta/artikkeleista, mikä sävellys Hynkelin liikkeitä rytmittää.  Chaplinin tanssiesitys on toinen kahdestakohtauksesta, jotka useimmiten muistetaan esimerkkinä Wagnerin musiikin hyödyntämisestä elokuvissa. Toinen kohtaus on tietenkin Francis Ford Coppolan ohjaamassa elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt, jossa jenkkihelikoptereiden hyökätessä vietnamilaiskylään niiden kaiuttimista pauhaa Valkyria-oopperan kolmannen näytöksen alun mahtipontinen ja hurja Valkyrioiden ratsastus.

En tiedä, kummasta uusiokäytöstä Wagner olisi enemmän kauhuissaan. Luultavasti Coppolan sotaelokuvasta: alkuperäisessä kontekstissa Valkyrioiden ratsastus on sävelletty kohtaukseen, jossa valkyriat valmistautuvat viemään taistelussa kaatuneet sankarit Valhallaan. (Ja mitenköhän haamuna hetkeksi tähän aikaan eksynyt säveltäjämestari reagoisi, kun kuulisi saman kappaleen soittoäänenä jonkun huppariteinin kännykässä …)

Charles Chaplinin elokuvien ehkä tunnetuimmasta säveltäjämestari tuskin pahoittaisi mieltään. Vaikka hänen sävellystään onkin siinä käytetty huumorin välineenä, ei pilkka kohdistu musiikkiin vaan maailmanherruutta suunnittelevaan Adenoid Hitl- siis Hynkeliin. Ja niinhän se on, että musiikista voi haltioitua yhtä lailla musta sydän kuin viatonkin silloin kun läsnä on puhdas kauneus: Lohengrinin alkusoitto.

* * *

Ennen kuin reilu viikko sitten matkasin Savonlinnan oopperajuhlille, valmistauduin musiikkielämykseen kuuntelemalla Semjon Bytskovin johdolla Kölnissä tehtyä levytystä ja lukemalla Lohengrinin librettoa sekä sitä taustoittavia artikkeleita. Kiinnostavia olivat mm. viittaukset Charles Baudelairen kirjeeseen Wagnerille. Siinä Baudelaire kertoo kuullessaan ensimmäistä kertaa Lohengrinin alkusoiton kokeneensa hyvin voimakkaasti musiikin ja joutuneensa tilaan, jossa ikään kuin leijuisi ilmassa tai kelluisi merellä. Voi olla, että tämä odotushorisontti vahvisti omaa kokemustani, mutta kun jouset alkoivat hiljaa soittaa  keskiaikaisen kivilinnan uumenissa, ymmärsin mitä Baudelaire tarkoitti.

En osaa sanoa, oliko kuulemani orkesteri Olavinlinnassa paras mahdollinen. Harjaantunut musiikkikorva olisi arvioinut soitannan puhtautta ja verrannut sitä johonkin Keski-Euroopassa kuulemaansa stratovariuksilla vahvistetun kokoonpanon kitkattomaan herkkyyteen. Minunkaltaiseni maallikko ainoastaan vaikuttui: olisin halunnut alkusoiton ensimmäisten minuuttien taianomaisen tunnelman kestävän paljon, paljon pidempään.

Samalla kohoamistani musiikin mukana korkeuksiin häiritsi oopperan perusluonne: ei voi täysin keskittyä nauttimaan kuulemaansa, sillä uteliaana ihmisenä tulee seurattua väkisinkin, mitä lavalla tapahtuu. Mutta vaikka oopperassa musiikki olisi upeaa, parasta mahdollista teatteria tuskin on tarjolla. Lohengrinin näyttämösovitus Olavinlinnassa oli monella tapaa hyvin onnistunut – jo aito keskiaikainen linna loi uskottavuutta samankaltaisessa miljöössä tapahtuvaan tarinaan – ja silti välillä ei tiennyt, pitäisikö joihinkin kohtauksiin suhtautua humoristisesti/vakavasti vai oliko toteutustapa yksinkertaisesti naiivi. Esimerkiksi joutsenritari saadessaan kolmannessa näytöksessä siiivet ja tepastellessaan niitä käsissään liihotellen pitkin näyttämöä … nojaa.

* * *

Lohengrin pohjautuu germaanisiin taruihin, Lohengrin-legendaan ja Wolfram von Eschenbachin runoihin Parzivâl ja Titurel (1210). Edesmenneen Brabantin ruhtinaan tytärtä Elsaa syytetään veljensä Gottfriedin katoamisesta ja aviolupauksen rikkomisesta. Syyttäjänä on hänen kanssaan aiemmin avioliittoa suunnitellut Friedrich von Telramund ja tämän nykyinen puoliso, noitakeinoja osaava Ortrud. Friedrich vaatiikin Brabantin hallintaa itselleen. Ratkaisua pyydetään paikalle tulleelta kuninkaalta. Hän määrää käytäväksi kaksintaistelun, jossa toisena osapuolena on Elsaa syyttävä Friedrich von Telramund ja toisena Elsaa joutsenen vetämällä veneellä puolustamaan saapunut tuntematon ritari. Jälkimmäinen voittaa, mutta säästää laupeudessaan Telramundin hengen.

Ritari ottaa Elsan puolisokseen yhdellä ehdolla: tämä ei koskaan saa kysyä salaperäisen ritarin nimeä. Rakkauden on oltava sokeaa, sataprosenttista. Epäilyillä ei ole siinä sijaa. No, mitäs luulette, pitääkö Elsa lupauksensa? – Niinpä. Muuten jäisi draaman kaari aika tyngäksi.

Joutsenritari antaa kyllä melkoisesti vihjeitä alkuperästään. Hän saapuu joutsenen vetämässä veneessä ja muutenkin joutsensymboliikka on vahvasti esillä ainakin Olavinlinnan esityksen dramatisoinnissa. Nimikielto ei liitykään alhaisen syntyperän häpeään, päinvastoin: joutsen on Graalin ritareiden tunnus. – Juuri ennen oopperan alkua korviini kantautuu takanani istuvien herrasmiesten supattelu ongelmista, jotka liittyvät heidän (tai jommankumman) loosiinsa. Toki looseja voi olla monessa erilaisessa organisaatiossa, mutta silti heitän valistuneen arvaukseni: vapaamuurareihin törmää Wagnerin Lohengrin-oopperassa  huomattavasti todennnäköisemmin kuin J. Karjalaisen keikalla Jyväskylän Tanssisali Lutakossa.

Vaikka Wagner ei kaiketi kuulunut järjestöön, on Lohengrinissa elementtejä, joiden voisi kuvitella kiehtovan perinnetietoisia rappariveljiä. Vapaamuurarien velvollisuus on auttaa hädänalaisia (tosin pahat kielet väittävät, että usein veljet auttavat lähinnä toisiaan) – ja mikäpä olisikaan ujaampi samastumiskohde kuin pulaan joutunutta neitoa pelastamaan saapunut pyhän Graalin suojelija. Anonymiteetti on ritari Lohengrinille ehdottoman tärkeää, mutta merkityksellistä se on veljillekin: viime vuosina julki tulleet nimilistat vapaamuurareista ovat olleet monille kiusallisia. Ja aivan yhtä harmillista on tietynlaisen hohdokuuden katoaminen järjestön ympäriltä. Kun selailee esimerkiksi listaa jyväskyläläisistä vapaamuurareista, niin joukko alkaa vaikuttaa kovin tavanomaiselta.

* * *

Libretossa Lohengrin nimetään romanttiseksi oopperaksi. Romanttista näkökulmaa – realismin sijaan – tarjoaa yleensäkin legenda joutsenritarista. Mutta varsinaisesti luonnehdinta liittyy oopperan rakkausteemaan. Ja sen huipentuma on tietysti kolmannen näytöksen alussa: Treulich geführt. Suomennos Leena Vallisaaren:

Treulich geführt ziehet dahin,
wo euch der Segen der Liebe bewahr’!
Siegreicher Mut, Minnegewinn
eint euch in Treue zum seligsten Paar.

Käykää uskollisten saattamina sinne,
missä teitä odottaa täyttymys!
Voittoisa rohkeus, kestävä rakkaus
yhdistää teidät pareista onnellisimmaksi.

Tätä on odotettu: kaikille tuttu häämarssi (tai Morsisuskuoro) on saatellut yleisön keski-ikäisistä pareista monet alttarille joskus muinoin, ruusunpunaisessa nuoruudessa. Jotkut ovat pitäneet kappaleesta niin paljon, että ovat marssineet sen tahdissa toisen, ehkä kolmannenkin kerran täynnä sydämen riemua (Wonne des Herzens). – Häissä marssi soitetaan instrumentaaliversiona. Laulettuna sen pateettinen rakkauden tunto pursuaa yli äyräidensä. Jos olisin ”hääihminen”, ehkä minäkin pyyhkisin silmäkulmaani nenäliinalla kuten edessäni istuva nainen. En kuitenkaan voi olla ajattelematta tarinaa, josta häämarssi on irrotettu: Lohengrinissa rakkaus sortuu epäilyjen ja suhteen mahdottomuuksien alle jo ennen kuin päästään edes nauttimaan häävuoteen iloista.

Rakkaus voi perustua vain avoimuudelle. Vaikka Lohengrinin ainoa vaatimus Elsalle on, ettei tämä koskaan kysyisi ritarinsa nimeä ja syntyperää, on se silti kohtuuton. Turha on Lohengrinin huutaa ”Ach, schweige, Elsa!”, sillä vaikka Elsa pitäisi suunsa kiinni, ajatuksiaan ja sydäntään hän ei voi vaientaa. Miksei mies luota vaimoonsa edes sen vertaa, että kertoisi tälle oman nimensä?

* * *

Lohengrinin roolituksessa Elsaa esittävä Kirsten Chambers ja hänen ritarinaan laulava Bryan Register eivät mielestäni pääse aivan samalle tasolle kuin ”pahispari”. Syy ei ehkä ole niinkään laulajien suorituksissa vaan siinä, että Elsalle on kirjoitettu hyvin tyttömäinen, naiivi rooli ja ritari Lohengrinkin on kovin yksiulotteinen hahmo (ainoa kiinnostava seikka on hänen taustansa) verrattuna vallankaappausta suunnittelevaan ja siksi moraalisia dilemmoja läpikäyvään kreivi von Telramundiin (roolissa Olavinlinnan näytöksessä Thomas Hall). Kaikkein vahvimman suorituksen tekee kuitenkin Tuija Knihtilä Telramundin juonittelevana puolisona Ortrudina.

Toisen näytöksen kohtaus, jossa  Ortrud kutsuu muinaisia jumalia avukseen kostossaan, säväyttää:

Wodan! Dich Starken rufe ich!
Freia! Erhabne, höre mich!

Knihtilä manaa Wotanin ja Freijan nimet sellaisella voimalla, että hetkeksi unohdan kyseessä olevan näytös: Tuo nainenhan on noita! Wotan on käytännössä sama kuin skandinaavisen taruston Odin, pääjumala. Ja Freija paitsi rakkauden ja hedelmällisyyden niin myös sodan jumalatar. Onneksi libretossa ei aleta enempää loitsimaan, sillä Knihtilä jos kuka varmasti saisi pelottavan kaksikon ilmaantumaan. Ortrudille kirjoitettu rooli onkin upea tulkittava, siinä on wagneriaanista alkuvoimaisuutta, muinaisgermaanista mahtia, jonka rinnalla Elsa von Brabant vaikuttaa täysin yhdentekevältä neitoselta.

* * *

Koska Jäljen ääni on kirjablogi, niin otetaan tähän nyt vielä yksi kirjallisuussitaatti – vaikka tiedän, etteivät Wagner-fanit tästä aina esille nousevasta yhteydestä ilahdu. Lohengrinin tekemästä vaikutuksesta on  nimittäin maininnut myös eräs valitettavan tunnettu historian henkilö kirjoittamassaan miljoonia niteitä myyneessä bestsellerissään. Hän kertoo kirjassan itävaltalaisesta teatterista, jonka monipuoliseen tarjontaan hän tutustui nuorena:

Mit zwölf Jahren sah ich da zum ersten Male „Wilhelm Tell“, wenige Monate darauf als erste Oper meines Lebens „Lohengrin“. Mit einem Schlage war ich gefesselt. Die jugendliche Begeisterung für den Bayreuther Meister kannte keine Grenzen.

Ja sama suomeksi:

12-vuotiaana näin ensimmäistä kertaa Wilhelm Tellin, ja muutamaa kuukautta myöhemmin elämäni ensimmäisen oopperan, Lohengrinin. Olin lumoutunut. Nuoruuden innostuksellani Bayreuthin mestariin ei ollut rajoja.

Chaplin ei valinnut Lohengrinin alkusoittoa Hitler-parodiaansa sattumalta. Adolf Hitlerin Wagner-harrastus oli erittäin näkyvää, ja ikävä kyllä, Richard Wagner sävellyksineen valjastettiin natsi-Saksassa osaksi hallinnon ideologista propagandakoneistoa. Jotkut historioitsijat ovat jopa spekuloineet Wagnerin vaikutuksella Hitlerin ideologiaan. Se lienee liioiteltua tulkintaa: esimerkiksi Wagnerin juutalaisvastaiset lausunnot tuskin olivat 1800-luvun puolivälissä mitenkään poikkeuksellisia. Jos ryhdyttäisiin laajemminkin puntaroimaan länsimaisen kulttuurihistorian säveltäjien, kirjailijoiden, taiteilijoiden, arkkitehtien ym. luovan alan edustajien moraalia 2000-luvun eettisten ihanteiden mukaan, voisi ”boikottilista” kasvaa yllättävän pitkäksi.

Mahtipontisuutta, kansallistunnetta, germaanista tarustoa – Wagnerin tuotanto on ollut hyvä lähde natsien tarkoituksiin. – Kun esityksessä kuningas Heinrich (roolissa Mika Kares) kiittää Brabantin miehiä näiden rohkeudesta ja maanpuolustahdosta, miesjoukko toistaa hänen puheenvuoronsa lopettavat lauseet:

Für deutsches Land das deutsche Schwert!
So sei des Reiches Kraft bewährt!

Saksalaista maata puolustaa saksalainen miekka!
Se on valtakunnan voiman tae!

Kyllähän tämä ihan turvalliselta tuntuu kesäiltana Suomessa vuonna 2013, mutta jos ajattelee Bayreuthin Wagner-festivaaleja natsihallinnon aikaan 30-40-luvuilla, tilanne on toinen. Wagnerin libreton puheenvuorojen aggressiiviset sävyt saavat aivan erilaisia tulkintoja, kun ajattelee omassa aitiossaan näytäntöä seuranneiden Hitlerin ja kumppaneiden mielenliikkeitä. Für deutsches Land das deutsche Schwert!

* * *

Lohengrinista on vielä kaksi näytöstä Olavinlinnassa tänä kesänä (19.7. ja 24.7.).  Itse oopperan lisäksi voisin ”menovinkiksi” antaa matkailua harrastaville Neuschwansteinin linnan, jonka Wagnerista ja erityisesti hänen Lohengrin-oopperastaan nuorena innoittunut Baijerin kuningas Ludwig II rakennutti. Suuruudenhullu kokonaistaideteos jäi kesken (kuningas köyhdytti Wagner-aiheisen linnansa takia valtion kassan ja lopulta hänet todettiin hulluksi – Ludwig II menetti kruununsa ja hieman sen jälkeen hukkui epäilyttävissä olosuhteissa). Omasta vierailustani kirjoitin joskus lyhyen postauksen.

Read Full Post »

image

Digitalis purpurea.

Havahdun kesään aina vasta näin heinäkuun alussa. Alkukesä on oikeastaan vain kevään jatkoa, valon ja vihreyden hurmosta, lintujen loputonta laulua, keveitä vaatteita, pitkiä askelia – mutta varsinainen kesä alkaa siitä, kun juhannus ja kesäpäivänseisaus ovat ohi ja tajuaa kesän jo kypsyneen. Koko pitkä talvi kesää on odotettu, mutta enää ei ole mitään odotettavaa: kesä on tässä ja nyt, eikä kulu kovin kauan, kun se vähitellen alkaa lakastua. Juuri tämä haikea oivallus tekee kesästä kesän: ajatus kesän päättymisestä aiheuttaa surua, mutta myös korostaa sen kauneutta, kallisarvoisuutta.

Tällaisina sentimentaalisina hetkinä sydämeni on otollista maaperää klassiselle runoudelle, jossa kesä esitetään usein katoavan nuoruuden ja lyhyen kukoistuksen, elämänkin, vertauskuvana. ”Vuodenaikarunous” on pakostakin kliseistä, mutta on myönnettävä, että analogiat vuodenaikojen vaihtelun ja itse elämän välillä ovat osuvia. – Shakespearen kirjoittaman 154 sonetin kokoelman tunnetuimpiin kuuluu Sonetti 18, jonka alussa rakastettu rinnastetaan kesäpäivään (suom. Paavo Cajander):

Shall I compare thee to a summer’s day
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date:

Sua päivään kesäiseenkö vertaisin?
Se kauneuden vertailussa hukkaa.
Pianpa kuluu suvi herttaisin,
Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.

Sonetista löytyy muitakin suomennoksia, mutta valitsin tällä kertaa tuon vanhimman, Paavo Cajanderin tulkinnan. Cajanderin yli 90 vuotta sitten tekemien Shakespeare-käännösten kieli alkaa olla vanhentunutta, mutta eräs elämäkerrallinen seikka tekee niistä kiinnostavia. Cajander ehti suomentaa Shakespearen soneteista vain 30, hieman ennen kuolemaansa. Ne jäivät hänen viimeisiksi kirjallisiksi töikseen. Kesän katoavaisuudesta kertovien riimien sommittelu oman elämänsä kallistuessa päätökseensä: se luo sonettiin numero 18 kohtalokkuutta.

Sonetin loppupuolella tähdennetään, että rakastetulle ei ole luvassa samaa tylyä kohtaloa kuin kesälle:

Mut sun on kesäs ikivihantaa,
sun kauneutes on katoomaton ani,
sinusta kuolo kerskua ei saa,
sa kuolematon olet runossani.

Nykyisin ”pienen kuolemattomuuden” voi lunastaa helpommin kuin 1600-luvulla: ei tarvitse riimitellä sonettia kesäisestä tuokiosta tai rakastetun kauneudesta, ottaa vain valokuvan, joka kannattelee muistoa vuosikausia. Vaan onko kuvassakaan kesän kauneus niin kirkasta ja puhdasta kuin runon säkeissä? Eikö pihakoivussa näykin jo muutama kellastunut lehti? Rakastetun silmäkulmissa ensimmäiset rypyt?

Ei pärjää valokuva runolle kuolemattomuuden ikuistamisessa – varsinkaan silloin, jos runoilija sattuu olemaan itse Shakespeare.

* * *

image

Pulskaneilikka.

Vaikka Shakespearen sonetit ovat upeita, on niiden kesäaiheissa näin suomalaisesta näkökulmasta hienoinen ongelma: Lontoon kesä ei vaikuta kovinkaan lyhyeltä. Kun Suomessa kesäkelejä on lähinnä kesä-elokuussa, voi lontoolainen nauttia kesän lämmöstä jo toukokuussa ja toisaalta vielä syyskuussakin. Ja vaikka T.S. Eliot runoilee, että ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, niin eipä tainnut miekkonen vierailla Suomessa marras-joulukuun taitteessa. Huhtikuussakin lontoolainen voi tallustella monena päivänä shortseissa, kun täällä vielä lumiraja hiljalleen ryömii kohti pohjoista.

Jos siis todellista kesän ylistystä ja nimenomaan sen lyhyyteen liittyvää tunnelmointia kaipaa, on turvauduttava suomalaisiin lyyrikoihin. Kesällä tuleekin luettua Eino Leinoa, jonka sanahelkyttelyyn minun on talven kyynisinä hetkinä välillä hieman vaikea suhtautua vakavissani. Mutta mikäpä kuvaisi paremmin suven lyhyyttä kuin Lapin kesä:

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Ilmatieteen laitoksen tilasto vahvistaa, että Pohjois-Lapissa kesä (siis kasvukausi) ei ole kuin reilun parin kuukauden mittainen. Turussa vastaava keskilämpötiloihin perustuva terminen kesä kestää toukokuun puolestavälistä syyskuulle, eli pari kuukautta pidempään. Ja jos Lapin ilmastoa vertaa Lontoon keskilämpötiloihin, niin alkaa Shakespearen kesän katoavaisuutta alleviivaavat säkeet vaikuttaa turhalta ruikutukselta: Lontoossa lämmintä – tai ainakin leutoa – säätä kestää pohjoissuomalaisen näkökulmasta ylenpalttisen runsaasti.

Tietenkin tässä yhteydessä tulisi muistaa, että maantieteellisestä sijainnista riippuen vuodenajat määritellään hieman eri tavoin: suomalaista ja englantilaista kesää ei voi määrittää täysin samoilla periaatteilla. Yhteistä niissä on joka tapauksessa se, että keväällä ja kesällä lisäännytään, kasvetaan ja varaudutaan talven varalle. – Tähän aiheeseen tarttuu Shakespearen Sonetti 6, joka pyrkii saamaan runon puhuteltavan vakuuttuneeksi siitä, että tämän kannattaisi hankkia jälkeläisiä (suomentajina vertailun vuoksi Martti Syrjä, Leo Saukkoriipi ja Paavo Cajander):

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.
– Syrjä

Kavahda talven kättä karheaa,
aloita varhain kesän sadon korjuu,
johonkin ruukkuun laita hunajaa,
niin kauneus oman häviönsä torjuu.
– Saukkoriipi

Siis talven kolkon kouran älä suo
kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
Mahalas maljaan vala, aartees tuo,
ennenkuin itselles se tekee turmaa.
– Cajander

Mahdollinen lukija ymmärtänee tuon Shakespearen sonetin symboliikan (hunajan purkkiin laittamisen/mahlan maljaan valamisen) ilman turhia selittelyjä.

image

Digitalis purpurea.

Itselleni lisääntyminen ei tietenkään ole  jokakesäinen päämäärä, mutta jollakin tavalla kesää aina yrittää talven varalle varastoida. Paras tapa säilöä kesää talven varalle ei mielestäni ole niinkään marjojen pakastaminen, sienten kuivattaminen, kurkkujen säilöminen yms. touhu, vaan yksinkertaisesti kesästä nauttiminen, ammentaminen.

Vehreyden ihastelu, puun varjossa loikoilu, kukkien nuuskiminen paljain jaloin kävely  –  siinä hyviä konsteja talven tuloon varautumiseen. Toki sydäntalvena pakasteesta kaivettu mansikka voi toimia hyvänä kokemuksen välittäjänä. Jäinen mansikka ei yksistään tuo kesää talven keskelle, mutta jos keho sen avulla muistaa lämmön, värit ja tuoksut, niin silloin syttyy toivo ja jaksaa kaamoksen yli kevättä odottaen.

* * *

Kesän lyhyyttä voi murehtia sitten, kun se on ohi, mutta juuri nyt sellaiseen ei ole varaa. On iloittava vuodenajan täyteydestä ja rajallisuudestakin, joka vain korostaa sen ainutlaatuisuutta. Leinon runon Soita somer, helkä hiekka! loppusäkeistö tavoittaakin hyvin heinäkuisen tunnelmani (vaikken mikään impi olekaan):

Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori –
lyhyt Suomen suvi on.

* * *

(Tämä postaus on uusinta tarkalleen neljän vuoden (3.7.2009) takaa, hieman terävöitettynä ja kukkakuvilla elävöitettynä.)

Martti Syrjän suomennos ilmestynyt Parnasson numerossa 3/2007. Leo Saukkoriipi on kääntänyt kaikki sonetit teoksessa Sonetit 2007 (Kustannus Oy Rajalla).

Read Full Post »

Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus, Lemminkäisen äiti ja Kullervon kirous lukeutuvat tunnetuimpiin suomalaisiin maalauksiin. Kaikki kolme ovat koulukirjojen (äidinkieli, historia) vakiokuvitusta niin  peruskoulussa kuin lukiossakin, eikä niiltä muutenkaan voi välttyä. Minullakin oli joskus alakouluikäisenä 500 palan Kullervo-aiheinen palapeli. Muuten hieno, mutta koiran hännästä hävisi yksi pala.

Veistokset tuntuvat ainakin omassa kokemuksessani säilyttävän paremmin kiinnostavuutensa. Syynä tietenkin se, että niitä kulttuurimme ei ryöstöviljele kaksiulotteisina toisintoina kuten Gallen-Kallelan töitä. Patsaan tai veistoksen tunnelman voi saavuttaa vain läsnäolon kautta – ja kun pitkästä aikaa taas käy esimerkiksi jonkin julkisen veistoksen luona, siihen löytää kenties jonkin uuden tarkastelukulman. Vuodenaika, vuorokaudenaika ja sääkin tuovat oman lisänsä kokemukseen.

Omaksi Kalevala-suosikikseni voisin ehkä nimetä Emil Wikströmin veistoksen Aino (suihkulähde Lahdessa, Fellmanin kartanon vieressä: kuva veistoksesta löytyy Lahden historiallisen museon sivuilta). Sitä muistan ihmetelleeni jo lapsena. Aino on putoamassa veteen kivipaadelta, jota vedenhenget kallistavat. Yksi niistä on vedessä houkuttelemassa Ainoa. Kalevalassakaan Aino ei noin vain hukuttaudu, vaan Wellamon neidot ensin kutsuvat häntä luokseen – ja sitten Aino lipeää alas kiveltä: itsemurha vai onnettomuus, se jää lukijan tulkittavaksi.

*  *  *

Tällä viikolla tutustuin hyvin tuoreisiin veistostulkintoihin Kalevalan hahmoista ja tapahtumista. Lappeenrannan imagesataman vieressä on aikaisempien kesien (tämä on kymmenes) tapaan rakennettu hiekkaveistoksista koostuva Hiekkalinna. Aiempinakin vuosina olen linnassa vieraillut. Teemoina ovat olleet mm. villi länsi, sirkus ja dinosaurukset.  Ensimmäisillä kerroilla tuli ihmeteltyä kovasti, miten monimutkaiset ja paljon yksityiskohtia sisältävät veistokset pysyvät pystyssä koko kesän sään armoilla. Hiekka ei kuitenkaan ole käsittääkseni aivan tavallista hiekkalaatikkohiekkaa – lisäksi lopputulos on viimeistelty puuliimalla.

Lappeenrannan Hiekkalinnan suunnittelusta ja toteutuksesta on vastannut Jukka Lakela. Hänen lisäkseen mukana on ollut parinkymmenen veistäjän joukko, monet ulkomailta. Kiertelin alueella illalla, auringon paistaessa matalalta. Valo väritti hiekkaa kauniisti, mutta valitettavasti kännykkäkameraan kaikki sävyt eivät oikein tallentuneet.

*  *  *

Kohtaukset ovat hyvin tunnistettavissa ja hahmoissa on tulkintaakin. Esimerkiksi Joukahaisen asento on hyvin uhmakas Väinämöisen laulaessa häntä suohon: vaikka liete ylettyy jo kyynärpäihin, nuorukainen ei ole vielä antanut imageperiksi. Rinta ja hartiat uhkuvat voimaa ja itsevarmuutta, käsillä ei ole aikomustakaan anella armoa. (Jos klikkaat kuvaa suuremmaksi, näet, kuinka tarkasti Joukahaisen piirteet on veistetty.) Tässä kohtauksessa Joukahainen onkin paljon kiinnostavampi hahmo kuin ylivoimaisuudessaan lyömätön vanha maestro: itsepintaisessa, typerässä periksiantamattomuudessaan nuorukainen kerää katsojalta samoja sympatiapisteitä, joihin Aku Ankankin vuosikymmeniä kestänyt suosio Suomessa perustuu.

Vajoamisen luonnetta vakavoittaa tehokkaasti käytetty materiaali. Tulee mieleen juoksuhiekka, joka meille mättäiden, hetteikköjen ja suonsilmien lomitse astelemaan tottuneille  suomalaisille on se Tarzan-elokuvien salakavala nielu.

*  *  *

Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -maalauksesta Hiekkalinnaan on rakennettu lähes identtinen versio. Ehkä hieman liiankin: teoksen taidehistoriallisen viittauksen tunnistaminen tuottaa kyllä monelle kävijälle iloa, mutta on tämä imagetoisaalta jo aika nähty … Äidin hahmo on vahva ja ilmeikäs, Lemminkäinen jää sivuosaan. Varsinkin tässä kuvassa, jossa makaava mies painuu varjoihin. Huonoa kuvaa voi yrittää perustella sillä, että onhan tuo symbolisesti latautunut: valon ja varjon raja erottaa toisistaan elävän ja kuolleen.

Kohtauksen käsittelyyn Hiekkalinna olisi tarjonnut muitakin vaihtoehtoja kuin tuon perinteisen. Itse olisin ehkä kuvitellut Tuonelan joen, josta (siis hiekasta …) sieltä täältä pilkottaa Lemminkäisen jäseniä. Niitä äiti haravoisi rannalle, kuten Kalevalassakin. En ole koskaan oikein pitänyt tästä Gallen-Kallelan tulkinnasta. Siitä tulee mieleen kristillinen kuvasto, Maria ja Jeesus, ylösnousemus (Lemminkäisen äiti odottaa apua ylhäältä). Alkuvoimaisuudessaan ja pakanallisuudessaan paljon vaikuttavampi on televisiossa aikoinaan esitetyn Rauta-ajan kohtaus (löytyy Ylen elävästä arkistosta), jossa Lemminkäisen äitiä näyttelevä Soli Labbart kahlaa Tuonelan jokeen.

*  *  *

Erikoisempiakin tulkintoja Hiekkalinnasta löytyy. Kullervo-taruun liittyvä Ilmarisen vaimo on varsin rohkeasti kuvattu. Lypsylle kumartuneella emännällä ei vaikuttaisi olevan housuja lainkaan, paljaat pakarat korostuvat. imageSukkanauhan kaltainen viritelmä ei myöskään oikein sovi mielikuvaan liina päässään karjansa luona häärivästä vaimosta. Tuntuu siltä, että mukana on ripaus usein hieman kevytkenkäiseksi tulkittua Lemminkäisen rouvaa, Kyllikkiä.

Ehkä veistoksessa on vain haluttu tuoda esille Ilmarisen vaimon feminiinisyyttä.  Paljaus ja haavoittuvuus korostuvat, ja samalla katse on jo kääntynyt kohtaamaan Kullervon metsästä manaamat pedot. Tapahtuma on hienosti läsnä kuvatussa tilanteessa, sillä lehmän etuosa on muuttunut karhuksi – ja emännän voikin ajatella olevan joko lypsylle kumartuneena tai sitten ikään kuin karhun vatsassa.

Oikean pakaran murtunut pinta on luultavasti vain sään aiheuttamaa rappeutumista, vaikka voihan tuonkin halutessaan nähdä karhun kouran sivalluksena, raatelujälkenä.

* * *

Vaimonsa kuoltua seppä Ilmarinen takoi itselleen kultaisen naisen. Hiekkaveistosten joukossa Kultaneito näyttää käytännössä yhtä imageelolliselta/elottomalta kuin muutkin hahmot. Ja kuin tilauksesta, ilta-auringon säteet kultaavat Ilmarisen kylmän kumppanin. Seppä tuntuu ennakoineen naisihanteessaan nykyajan kuvastoa: petojen kynsiin joutunutta vaimovainajaan huomattavasti rintavamman neidon huuletkin ovat kuin tietokonenörttien pelifantasioista. 2000-luvun Ilmarisen sepänpajan seinää koristaisi Angelina Jolien juliste – ja takahuoneesta löytyisi pari pykälää räväkämpi tyttökalenteri.

Vaikka kuinka sorean suun Ilmarinen muotoileekin, tekele epäonnistuu. Kovin on kylmä kultainen neito – ei siitä ole iloa. Seppä yrittää kaupitella neitoa Väinämöisellekin, mutta tämä ei huoli vaan kehottaa heittämään tytön takaisin tuleen. Väinämöisen varoituksen sanat voi tulkita puheeksi ”esineellistetyn rakkauden” vaaroista tai ehkä laajemmin yleensäkin kullan houkutuksesta:

Elkätte, pojat poloiset,
vasta kasvavat urohot,
ollette elonkeraiset
elikkä elottomatki
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
naista kultaista kosiko,
hope’ista huolitelko!
Kylmän kulta kuumottavi,
vilun huohtavi hopea.

Niin Ilmarinen luopuu aarteestaan, ryhdistäytyy ja lähtee Pohjolaan hakemaan toista tytärtä edellisen tilalle. Huonostihan siinäkin sitten lopulta käy.

* * *

Postauksen alussa kehuin Emil Wickströmiä Aino-myytin tulkitsijana. Monia hänen veisoksiaan on Helsingissä, esimerkiksi Karhu Kansallismuseon portailla ja Snellman Suomen Pankin edessä. Tärkeä Kalevala-aiheinen teos sijaitsee Lönnrotin puistossa. Elias Lönnrotin muistomerkissä Lönnrot istuu Väinämöisen vieressä: molemmat ovat aivan yhtä ihmismäisiä tai sitten tarumaisia, miten tuon nyt haluaa nähdä. Väinämöinen on juuri noussut Antero Vipusen vatsasta tietoa hakemasta. Niin, tietoa, oikeita sanoja: vaikka Kalevala usein mielletäänkin kertomukseksi Sammosta, on Wickström nostanut esille ehkä Kalevalan todellisen ytimen. Sama kohtaus on veistetty Lappeenrannan Hiekkalinnaankin.

imageInternetin ja Googlen sekunneissa tarjoamien pikavastausten aikakaudella kohtauksesta on tullut symboli muinaiselle mestariviisaudelle. Tietoa ei useinkaan saavutettu helposti: sen saaminen edellytti paitsi taitoa niin myös vaikeuksien voittamista, uhrauksiakin. – Kalevalassa Väinämöinen ei saa loitsittua venettään valmiiksi, sillä häneltä puuttuu kolme sanaa. Siis vain kolme: ja voisi kuvitella, että kyllä tietäjällä sanoja on vaikka millä mitalla, mutta hän ei halua tyytyä keskinkertaisuuksiin vaan haluaa parasta. Niinpä hän lähtee etsimään puuttuvia:

Arvelee, ajattelevi:
”Tuoll’ oisi sata sanoa
kesäpeuran kielen alla,
suussa valkean oravan.”
Läksi saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan.
Pellon peuroja levitti,
oravia suuren orren:
sai siitä sanoja paljon,
ne kaikki avuttomia.

Tuntuuko tutulta? Informaatiota löytyy nopeasti ja paljon, mutta silti mikään Googlen tai jonkin muun hakukoneen tuottamista osumista ei ole hyödyllinen.  Tieto täytyykin hankkia muulla keinoin: on keksittävä itse, mistä se Vipusen vatsa sillä kertaa löytyy. Hiekkalinnassa veistetty kohtaus Väinämöisestä kipuamassa Vipusen suusta onkin yllättävän ajankohtainen, vaikkakin luultavaa on, ettei kesän aikana teoksen ohi kulkevista tuhansista vierailijoista kovinkaan moni pysähdy pohtimaan tiedon luonteeseen liittyviä kysymyksiä.

* * *

Korkeimmalle, usean metrin korkeuteen, Hiekkalinnassa kohoaa Iku-Turso, jonka Louhi manaa Sammon ryöstäneiden karkulaisten riesaksi. Väinämöisen ja kumppaneiden vene näyttää kovin heppoiselta. Hieman viikinkityyliset uroot imageovat todellisessa ahdingossa, sillä Louhi tavoittelee jo paattia. Noidalla on julma irvistys ja terävät kulmahampaat – Pohjolan vampyyri?

Muistan kuinka jo alakoulussa opettaja viisaasti kommentoi, että tasapuolisesti hyödynnettynä Sampo olisi tuonut vaurautta molemmille kansoille, mutta ahneus voitti. Toisinkin voisi tulkita: ehkä oli vain hyvä, kun runsaudensarvi upposi, sillä liian helposti saavutettu rikkaus turmelee ja passivoi samalla tavalla kuin median informaatioähky tyhmentää.

Vastavaloon (aurinko piilossa Louhen pään takana – silti kännykkä ei löydä oikeaa valotusta) otettu valokuva ei tee oikeutta veistoksen massiivisuudelle. Eikä kuvien välityksellä muutenkaan voi tavoittaa hiekan ja tilan tuntua. Hiekkalinnan ihme pitää kokea itse.

* * *

Kannattaa poiketa, jos on kesän aikana asiaa Lappeenrannan suunnalle!

Hyvää juhannusta kaikille Jäljen äänen lukijoille!

Read Full Post »

Blogiajan TOP10

Kirjablogeissa kiertää haaste oman blogiajan TOP10-listasta. Täytyy heti todeta, että kuulun niihin bloggaajiin, jotka eivät kirjoita kaikista lukemistaan kirjoista. Monta lukukokemusta, huippuakin, on siis jäänyt jakamatta.

Toki vuosien varrella tehdyistä postauksista löytyy helposti sellaisia teoksia, jotka ovat tehneet vaikutuksen ja joihin usein palaa mielessään. Leevi Lehdon hieno Ulysses-käännös, jonka parissa vietin useamman kuukauden viime vuonna. Alan Weismanin Maailma ilman meitä, jossa hyvin konkretisoitiin ihmisen toimien vaikutusta luontoon pitkällä aikajänteellä. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät – asunhan itse Jyväskylässä, ja tapahtumien keskeinen alue, Tourujoki, näkyy makuuhuoneen ikkunasta (nyt vielä, kun puissa ei ole lehtiä). Tai vaikkapa Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut: kysymys on kirjallisuusihmiselle aina ajankohtainen.

* * *

Valitettavasti TOP10-listaan ei kovin montaa teosta mahdu, joten jonkinlaisen mielekkyyden säilyttääkseni teen lisärajauksen: lyriikka.  Runopostauksistani valitsen ne, jotka ovat olleet hyviä lukukokemuksia ja joilla on muutenkin minulle henkilökohtaista merkitystä. Edelleenkin joudun jättämään joitakin teoksia väkivaltaisesti pois, valitettavasti.

Siis, Jäljen äänen blogiajan TOP10, lyriikka (ilman rajaustakin kymppini koostuisi luultavasti enimmäkseen runokokoelmista). Teokset eivät ole missään järjestyksessä:

Charles Baudelaire Pahan kukat

UntitledKäännös ei lähde taittamaan peistä runomittojen kanssa. Nylén keskittyy omassa versiossaan ratkaisemaan runon sisällöstä ja merkityksestä nousevia merkitys/tulkintaongelmia. Alkuperäinen sonettimuoto on hylätty ja muutettu puheenomaiseksi monologiksi, joka kuitenkin on runomuodossa: rivit on vain jaettu lyhyempiin säkeisiin  – vaikka toisaalta säkeiden voi tulkita jatkuvan rivien yli. Riippuu lukutavasta.

Antti Nylén on tunnetumpi esseekokoelmistaan kuin suomennoksistaan. Jälkimmäisten arvoa ei pidä silti vähätellä, päinvastoin. Pahan kukat -käännös on viime vuosien tärkeimpiä klassikkosuomennoksia. Samalla Nylénin tekemät tulkinnat Baudelairen runoista täydentävät hänen omaa tuotantoaan, tuovat siihen lisäulottuvuuksia. Ja ah, Baudelaire: miten kukaan kirjallisuuden ystävä voisi jättää tätä väliin!

Silene Lehto Hän lähti valaiden matkaan

Hän lähti valaiden matkaan

Plussana Silenen runoista voisi vielä mainita humoristisen vireen, joka rakentuu lämminhenkisesti vinojen näkökulmien ja toisinaan hieman suoremmin asetellun ironian varaan. Rehellisys ja aitous voivat kasvaa muunkinlaisesta alustasta kuin angstisesta tilityksestä (vaikka kyllä minä niiden nuorten vihaisten miestenkin runoista pidän – en vain rehellisyyden nimissä jaksa niitä aina lukea).

Vuosia oli tullut seurattua läheltä, miten pikkusisko kehittyy kirjoittajana ja vähitellen etenee kohti kirjailijuutta.  Matkan varrelle mahtui luonnollisesti kaikenlaisia epäilyjä ja itsekritiikin sudenkuoppia, mutta onneksi enemmän uskoa omiin kykyihin, halua kirjoittaa omanlaisiaan runoja. Esikoiskokoelman ilmestyminen olikin vapauttava ja hieno kokemus myös runoilijan lähipiirille. Seuraavaa odotellessa ..

Pekka StrengUnen maa

unen-maa2

kaikki mahdollista on

Minulle Pekka Strengin musiikin ja laulujen tärkein sanoma on siinä, että vakava sairaus ja lähestyvä kuolemakaan eivät välttämättä tee ihmisestä kylmää  ja toimintakyvytöntä. Aina voi – ja pitää – uskoa hyvyyteen, satuun ja keijuihin.

Unen maa -postauksessa käyn läpi Pekka Strengin biisien sanomaa ja sanoitusten kirjallisia lähteitä. Tammikuussa 2009 ilmestyneellä levyllä Olympia-orkesteri täydentää Pekan lähes 40 vuotta aiemmin tekemiä kotiäänityksiä. Odotin niin levytyksen kuin Arto Halosen Magneettimies-dokumentin valmistumista kovasti. Nuorena kuollutta Pekka-enoa en valitettavasti ennättänyt oppia tuntemaan, mutta musiikkinsa kautta hän tuntuu läheiseltä, olevan lähellä. Tämä Unen maa -postaus onkin minulle hyvin henkilökohtainen, vaikka olen kirjoittanut sen objektiivisuutta korostaen.

Mari KoskiSch

Kun avaan Mari Kosken esikoisrunokokoelman Sch (Poesia, 2011), lausun ääneen: ”Minun nimeni on Penjami Lehto, ja minä en ymmärrä lyriikkaa.” Sen sanottuani alan huojentunein mielin lukea.

Kielestä tulee mieleen Google-kääntäjällä tehdyt suomennokset, joissa alkuperäinen sisältö erottuu oudosti nyrjähtäneenä.

Aluksi vaikealta, luoksepääsemättömältä vaikuttanut runokokoelma alkoi useamman lukemiskerran jälkeen avautua, ja lopulta postaussarjani venyi viisiosaiseksi. Kiinnostava matka, joka haastoi minut niin lukijana kuin blogikirjoittajanakin. Uhrasin postausten kirjoittamiseen valtavasti aikaa, ja vaikka kirjoittaminen jo itsessään palkitsee kirjoittajan, muunkinlaista huomiota Sch-sarja sai: Nuoren Voiman liiton Vuoden kritiikki -palkintoja jaettaessa sille myönnettiin kunniamaininta. Arvostan tunnustusta kovasti.

Kristian Blomberg Puhekuplia

Puhekuplia siirtyy runoutena eräänlaiselle harmaalle alueelle, jossa arvottaminen riippuu paljon lukutavasta: perinteisemmän runon vastaanotolle on olemassa runsaasti toimintamalleja/arvottamisen mittareita, joihin kriitikko voi peilata omaa suhtautumistaan – mutta rajoja rikkovan, kokeellisen runouden maasto on kritiikille vielä avoin pelitila.

Postaus liittyy ns. ”nippukritiikkikeskusteluun”, joka sai alkunsa Helsingin Sanomien kriitikon Jukka Petäjän lytättyä löyhin perustein joukon nuoremman polven runoilijoita. Hieman kriittisin katsein luen vanhaa postaustani – nyt kirjoittaisin muutaman näkökulman toisin, tarkemmin. Silti on tärkeää olla ”korjailematta” vanhoja blogitekstejään (kirjoitusvirheiden yms. pikkuseikkojen parantelun kyllä sallin) – silloin näpelöisi omaa historiaansa kirjoittajana. Blogi onkin hyvä dokumentaatio omien runouskäsitysten muutoksista.

Erasmus Darwin: Kukkien rakkauselämä

https://i2.wp.com/i43.tower.com/images/mm111333812/botanic-garden-part-ii-containing-loves-plants-erasmus-darwin-paperback-cover-art.jpg

Isovelholehden kukinnossa on yksi emi  ja kaksi hedettä. Darwinin runossa emi kuvataan noidaksi, joka runon alussa tekee taikojaan hautausmaalla ja häiritsee haudan lepoa. Yön kuvasto on kuin suoraan jostakin kauhuelokuvasta: kuu, tähdet, lepakoita, pöllöjä – ja ulvova ”keskiyön koira”. Noidan messuamisella on vaikutuksensa: kaksi irstasta pikkupirua nousee esiin ja tervehtii kuningatartaan. Runon loppuosassa kuvataan noiden kahden pikkupaholaisen temmellystä pyhällä maalla ja kulkua  kohti saatanallisen rakkautensa täyttymystä.

Kirja, joka on minulle todella tärkeä. Paitsi että Erasmus Darwin on kiinnostava hahmo Charles Darwinin isoisänä, hänen kaksoisroolinsa runoilija ja tiedemiehenä on ihailtavaa. The Loves of the Plants on vaikuttanut puutarha-harrastukseeni: tänä keväänä jännitän, onko viime vuonna siemenestä kasvattamani isovelholehden taimet talvehtineet … Ja yleisemminkin minusta on tullut jonkinlainen Darwin-harrastaja: pari kuukautta sitten kävin Charles Darwinin kotitalossa, Down Housessa.

Henriikka Tavi: Maaliskuu 3/12

Nimenä yksiulotteinen ja semanttisesti hyvin harmiton Esa kasvaa erilaisiin tekstiyhteyksiin heitettynä välittäjähahmoksi, joka tasoittaa kirjoittajan ja lukijan välistä eroa. Jos Tavi kirjoittaisi roolirunoja Spoon Riverin hengessä, hän nimeäisi kokoelmaansa useita henkilöitä runojensa puhujiksi. Tällaisia yksittäisiä tekstejä voi vielä hallita. Mutta kun Esa näyttelee yksin kaikki mahdolliset roolit ja asennot, hänestä kehittyy monikasvoinen runo-olio, jota kirjoittajan on luultavasti yhtä vaikea kategorioida kuin lukijankin.

12-sarjaan kuuluva Maaliskuu on Henriikka Tavin esikoiskokoelman Esim. Esa eräänlainen ”jatko-osa”. Postauksessani kirjoitankin molemmista kokoelmista, sillä tuo Tavin ensimmäinen oli ilmestyessään osaltaan herättämässä kiinnostustani siihen, mitä nykylyriikassa oikein tapahtuu. Olen myös kovin ihastunut tähän esailuun, esakortin käyttämiseen – ehkä senkin ansiosta tähänastisista 12-postauksistani tämä on mielestäni parhaiten kirjoitettu.

Rainer Maria Rilke Duinon elegiat

Kirja on kuin alttarilla, vastaanottamassa samoja näkymättömiä paikan hengen säikeitä, jotka aikoinaan herättivät Rilkessä innoitusta. Toivon, että jotakin maagista energiaa välittyy kirjan kansiin ja sivuihin, tunkeutuu rivien väliin ja täyttää painomusteen taiallaan. Jos ei muuta, niin ainakin tämä paikka ja hetki palautuu elävästi mieleeni Jyväskylässä runohyllyn äärellä, kun otan Duinon elegiat esille ja alan lukea: “Mutta jos huutaisin, järjestelmissä enkelien kuka kuulee?”

Kesällä 2007 teimme pitkän automatkan Euroopassa. Italiaan saakka suuntautuneesta reissusta kirjoitin moniosaisen kirjallisuushenkisen matkapäiväkirjan. Yksi kohteista oli Duinon linna, jossa Rilke kirjoitti kuulut elegiansa. Runokirja matkasi Jyväskylästä syntysijoilleen ja takaisin – ja kyllä, uskon että maagista paikan henkeä tarttui mukaan.

Joni Pyysalo Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet

Kuolema, rakkaus ja lisälaitteetHenki aineellistuu, mainokset yhdistävät nerokkaalla tavalla arvot ja unelmat tavaroihin, eikä ihmisen arkea ja kokemusta voi kuvata tarkastelematta esinekulttuuria. Luontometaforat eivät enää riitä, tarvitaan esinemetaforia, sillä niitä nykylukijat ymmärtävät paremmin kuin jotakin “heiluvaa heinää tuulessa”.

Postauksen otsikkona on: ”Kyyninen romantikko”. Pyysalon runojen tavassa käsitellä rakkauden ja elämän arkista perusvirettä on jotakin, jonka tunnistan itsessäni. Olen käyttänyt tuota termiä joskus, kun on pyydetty määrittelemään oma maailmankatsomuksensa tai luonteenlaatunsa. Vaikka toisinaan saatan olla pikemminkin romanttinen kyynikko – riippuu päivästä, hetkestä, tilanteesta …

Olli-Pekka Tennilä Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

Kokoelman alun luonnehdinta “tekstisiruja” kuvaa runoja hyvin. Vaikka lauseet ovat viimeisteltyjä, ne eivät varasta ajattelun iloa, vaan tarjoavat alkuja, joita lukija voi kehitellä eteenpäin. Tai taakse, sivuille – Tennilän tekstisirut eivät ehdollista kulkemaan/lukemaan mihinkään tiettyyn suuntaan, ennakoitua reittiä.

En olisi osannut tällaista runokokoelmaa kuvitella – ja silti, kun olen sitä nyt useita kertoja lukenut, tuntuu se sellaiselta kirjalta jonka olen aina halunnut lukea. Joitakin kertoja olen myös ollut kuulemassa, kun Olli-Pekka Tennilä lausuu ääneen kokoelmansa runoja. Silloin tekstisirujen voima hämmentävällä tavalla vielä kertautuu. Tennilällä on kadehdittava kyky loihtia hiljaisuuden keskeltä pudottelemansa lauseet samanaikaisesti sekä kevyiksi että painaviksi.

* * *

Blogiajan TOP10-koosteita löytyy muistakin blogeista (ainakin näistä, yritän täydentää vielä jatkossa):

Satun luetut: Blogiajan parhaat

Leena Lumi: Leena Lumin TOP10 ja haaste!

Opuscolo:  Sunnuntaisuhinaa ja -haasteita

Rakkaudesta kirjoihin: Annikan TOP10

Amman lukuhetki: Amman lukuhetken TOP-10!

Ilselä: TOP10

* * *

Haasteeseen voi vastata halutessaan kuka tahansa Jäljen ääntä seuraava kirjabloggaaja! Mielenkiintoista olisi nähdä, millaisia koosteita muilla syntyy!

Read Full Post »

« Newer Posts - Older Posts »

%d bloggers like this: