Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘proosa (kotimainen)’ Category

# 1 Homunculus vaatehuoneessa

Sukkalaatikossani on alruunan siemeniä. Ei kovin monta, mutta riittävästi muutaman homunculuksen (pieni ihmisen kaltainen olento) kasvattamiseen. Ajatus niiden idättämisestä houkuttaa silloin tällöin. Valitettavasti alruuna ei talvehdi näin pohjoisessa. Noitakasviharrastajilta olen kuullut, että kunnollisen juurakon kehittymiseen menee kolmekin vuotta. Sinä aikana lehtiä tulee nyppiä ja kastelua sopivasti rajoittaa, jotta kasvu ei kohdistu liikaa pelkkään varteen. Lisäksi pitää huomioida tähtimerkit ja kuun vaiheet. Muuten juuri jää pelkäksi porkkanaksi.

Antti Salmisen romaanissa Lomonosovin moottori (Poesia, 2014) kuvatulla Novaja Zemljan salaperäisellä tutkimusasemalla kasvatetaan pikkuihmisiä, joita kutsutaan homonculeiksi. Kirjan eräältä sivulta löytyy kuva ihmisvartaloisesta alruunan juuresta. Raajat erottuvat hyvin. Miespuolisessa velhojuuressa on enemmän voimaa, ja yksi haaroista voisikin olla penis, mutta epäselvästä kuvasta ei voi olla varma.

Kasvikuva kirjassa on kuitenkin vain tunnelmointia. Tutkimusasemalla pikkuihmisiä kasvatetaan väkevässä hevosenlannassa. Alruunasta ei puhuta mitään. Alkemistit harrastivat aikoinaan samaa – romaanissa onkin katkelma Paracelsuksen ohjeesta, jossa kehotetaan asettelemaan miehen siemen ”hermeettisesti sinetöityyn astiaan, joka haudataan hevosen lantaan 40 päiväksi”:

Lanta on tarpeen ”magnetisoida”. Tänä aikana Se alkaa elää ja liikkua, ja ajanjakson loppupuolella Se alkaa ottaa ihmisen muotoa, mutta Se on vielä läpinäkyvä ja ruumiiton. Sitä täytyy syöttää päivittäin vispilöidyllä ja suodatetulla verellä. Jos lannan lämpötila saadaan pidettyä oikeana, ja näitä ohjeita noudatetaan, Se kasvaa ihmislapsen kaltaiseksi, tosin paljon pienemmäksi.

Kuitenkin itse suosisin homunculuksen valmistuksessa alruunaa. Legendan mukaan Jumala loi Adamin sen juuren avulla. Ensimmäinen ihminen tehtiin maasta – luontevaa oli hyödyntää luomistyössä kasvikunnasta löytyvää välittäjää, ihmishahmoista mandragoraa!

Pohdiskelen tätä mielessäni silloin tällöin aamuisin, kun valitsen laatikosta yhden mustan sukan vasempaan ja yhden suunnilleen samanlaisen oikeaan jalkaan. Laatikon pohjalla olevista siemenistä tarttuu niihin juurevaa, muinaista energiaa: herätessäni uuteen päivään luon itseni uudelleen – viimeistään kun laitan sukat jalkaan.

 

# 4 Tekstin läsnäolo

On huomioitava fragmentti-käsitteen luonne kirjallisuudessa. Fragmentti ei ole mikä tahansa teksti, sillä se sisältää ajatuksen laajemmasta kokonaisuudesta, josta se on irrotettu ja joka on tulkittavissa sen ympärille. Se on siis äärimmäisen produktiivinen fiktion väline – toki produktiivisuus edellyttää sitä, että lukija lähtee mukaan leikkiin ja alkaa kuvitella, millainen tuo näkymättömissä oleva kokonaisuus voisi olla.

Lomonosovin moottori koostuu 185 tekstikatkelmasta, joista suuri osa on edellisen kaltaisia fragmentteja. On otteita romaanin tapahtumien keskuksena toimivan salaperäisen tutkimusaseman työpäiväkirjoista, leikkaussaliraporteista sekä sukellusaluksen lokikirjasta. Ja on katkelmia teoksista, joilla on sellaisia nimiä kuin Kuolema pyörätuolissa eli pieniä tutkielmia taipumuksistani, Yökirja eli miten minusta tuli minä, Alkemistinen keittokirja ja Maailma kuten sen kohtasin.

Kuitenkin edellä mainitut teokset sisältävät käytännössä enimmäkseen tekijöidensä päiväkirjamaisia ajatelmia, aseman tapahtumiin ja kirjoittajien omiin kokemuksiin liittyviä puheenvuoroja. Niiden luonne fragmentteina, nimettyjen teoskokonaisuuksien tulkintaan herättelevinä osina, hiipuu. Kyse on enemmänkin keinosta luoda näkökulmia ja moniäänisyyttä, pyrkimyksestä saada eri henkilöt kommentoimaan tapahtumia Novaja Zemljan saarella. Ei synny tarvetta alkaa ajatella esimerkiksi Yökirjan teosmaisuutta ja sitä, millainen se olisi muilta osiltaan.

Silti on tärkeää, että tekstikatkelmat eivät määrity pelkästään eri henkilöiden puheenvuoroina vaan nimenomaan katkelmina heidän teksteistään. Se saa huomion kiintymään näiden fragmenttien luonteeseen teksteinä: Lomonosovin moottoria lukee kunnianosoituksena tekstille ja kirjoittajuudelle. Teoksen voi määritellä scifiksi, spefiksi, uuskummaksi, höyrypunkiksi tai kokeelliseksi romaaniksi, mutta lopulta kysymys tekstilajista ei tunnu enää niin oleelliselta.

Oleellista on tunne tekstin läsnäolosta. Salminen tuntuu välillä liukuvan fragmenteissaan proosasta johonkin lyriikan kaltaiseen tilaan, jossa sanojen, lauseiden ja ajatusten paino – tai toisinaan keveys – ankkuroi lukijan paikoilleen.

 

# 5 Kokeellinen romaani?

Kustantamon sivulla Antti Salmisen romaania luonnehditaan kokeelliseksi. Kesäkuun alussa kommentoin kysymystä postaukseni Kokeellinen proosa?  herättelemässä keskustelussa näin:

Niin, onko Lomonosovin moottori kokeellinen romaani vai ei? Siinä mielessä kyllä, että se poikkeaa henkilöhahmovetoisen proosakerronnan valtavirrasta melkoisesti, tuoreella tavalla.

Toisaalta taas fragmentaarisuudestaan ja monitulkinnaisuudestaan huolimatta teos on helposti lähestyttävissä. Se ei ole kokeellinen siinä mielessä, että se haastaisi lukijaa laajentamaan tekstikäsityksiään: pikemminkin se vastaa niihin odotuksiin, joita nettiajan lukijalla tekstejä ja lukemista kohtaan on. Yhdistellään erilaisia aineksia, sekoitetaan faktaa ja fiktiota, vältetään liian pitkää yhtenäistä puurtamista.

Netti on muuttanut ihmisten tavan lukea, tekstikäsitys on murroksessa. On aika romaaninkin ottaa tämä huomioon: nettinatiiveista yhä harvempi jaksaa tarttua 300 sivun mittaisen kirjan juonikuvioihin. Antti Salmisen kirjoittama Lomonosovin moottori saattaa hyvinkin olla muodoltaan tärkeä – tulevaisuuden lukijasukupolvet ovat tällä hetkellä keskittyneet fragmentaarisiin esitystapoihin (some, tiedonhaku netissä, tietokannat jne.). Voikin olla, että monien mielestä sitä on jopa helpompi lähestyä ja ymmärtää kuin pitkää juonivetoista romaaniksi kutsuttua teosta.

Silloin olin vasta hieman silmäillyt teosta, lukenut alkua. – Mutta edelleenkään minulla ei ole mitään syytä luopua ensivaikutelmastani, päinvastoin!

 

# 6 Erityinen silmä

Fiktiossa tekstin ei tarvitse todistella asemaansa fragmenttina: riittää, kun se väittää olevansa sellainen.

Fragmentaarisuuden illuusio hyödyttää niin kirjoittajaa, tekstiä kuin lukijaakin. Jos lukija nähtyään osan tekstistä kuvittelee loput, helpottaa se kirjoittajan työtä. Fragmentaarisuus tekee myös tekstistä kiinnostavamman – jopa silloinkin, kun lukija tietää valheen: että mitään kokonaisuutta ei ole koskaan ollutkaan kirjoitettuna, että on vain yksittäinen tekstikatkelma.

Lukijalle fragmentti jättää tulkinnan ja ajattelun varaa eikä hukuta tekstimassaan – se tarjoaa ainoastaan ikkunan ihmeteltäväksi.

”Fragmentti on erityinen silmä”, kirjoittaa Mari Koski runokokoelmassaan Sch (2011, Poesia).

 

# 7 Mieluummin labyrintti kuin valtatie

Vastustan ajatusta sujuvuudesta ja joutuisuudesta hyvän tekstin ja lukukokemuksen tunnuspiirteenä. Hyvä proosa saattaa olla toki sitäkin, mutkaton pikatie matkalla A:sta B:hen – mutta usein antoisampaa teksti on silloin, kun lukee samaa sivua jo kolmatta kertaa … käy välillä keittämässä kahvit … ja palaa sitten lukemaan sivun vielä kertaalleen, kuljeskelee tekstin sokkeloissa, miettii vaihtoehtoisia reittejä, tapailee sormillaan rivien reunoja.

Eräs suosikkini Salmisen romaanin fragmenteista onkin juuri nro 118, jossa kuvataan etanan hermostossa piilevää labyrinttia:

Etanat kiinnostuvat tarjoamastani lampaanjuustosta. Tämä yksi Opisthobranchioihin kuuluva nilviäinen, Aplysia, on minun sankarini. Sen hermoston koko kytkentäkaavio on nyt ullakon seinällä kolme metriä korkeana ja seitsemän metriä leveänä mallipiirroksena. Olen kaivanut esiin labyrintin nilviäisen imuputkesta. Se on muinaisempi kuin mikään helleeninen murju.

Ja toinen sitaatti samalta sivulta:

Lähden seuraamaan sattumanvaraista reittiä. Risteyksiä on lukemattomasti. En unohda mitään ja kun katson ikkunasta, paperilintu liitää pihan poikki, kohti länttä ja merta.

Lomonosovin moottori on itsekin teoksena eräänlainen labyrintti, johon voi jäädä vaeltelemaan pitkiksi ajoiksi. Jokaisen fragmentin lopussa on nimittäin aina yksi tai useampi viittaus muihin. Eivätkä viittaukset ole pelkkiä kehotuksia siirtymiin – niissä on usein tarjottu myös jokin näkökulma viitattuun tekstiin. Esimerkiksi fragmentissa nro 84 on viittaus siteeraamaani etana-tekstiin ja lisäksi täsmennys Moottorin piirustukset. Kaavio nilviäisen imuputken hermostosta saa uusia merkityksiä.

Ensimmäisellä lukukerralla nuo viittaukset on pakko ainakin jossain määrin sivuuttaa, sillä muuten alkaa poukkoilla pitkin kirjaa kenties pääsemättä koskaan loppuun saakka. Vaikka ei se välttämättä ole huono ratkaisu: kuten Lomonosovin moottorissa todetaan, on labyrintteja, joista ei tunneta ulospääsyä.

”Niissä voi oppia asumaan.”

 

# 9 Periferiassa, lukemisen ytimessä

Mökillä luen kirjasta katkelmia muulle seurueelle. ”Viittaako tuo Lomonosovin moottori johonkin oikeaan keksintöön?” kysyy veljeni. ”En minä tiedä, venäläisen tieteen historia on minulle täysin tuntematon alue.”

Valitettavasti kysymys esitetään mökillä, Sysmässä. Kotona tai ylipäätään jossakin sivistyksen parissa asia olisi nopeasti tarkistettavissa. Mutta nyt kännykässä toimii pelkkä EDGE-verkko!

Yritän kävellä hieman ylemmäksi, mökin vieressä olevalle kummulle. Joskus 70-luvun lopulla isotädin mies näki siellä haltijan. Minä näen kuinka iPhonen näyttöön ilmestyy hetkeksi 3G-yhteyden merkki ensin yhdellä, sitten kahdella palkilla, taas yhdellä – mutta vaikka kuinka sojotan puhelinta eri ilmansuuntiin, yhteys katoaa.

Tunnen olevani periferiassa – Internetin reunalla, käytännössä siis ei-missään. Ehkä suurta viisautta olisi keskittyä  tarkkailemaan menninkäisiä pihapiirissä. On paljon mahdollista, että niitä on täällä jopa enemmän kuin 40 vuotta sitten. Jos itse olisin haltija, niin luultavasti muuttaisin juuri sinne, missä toimii ainoastaan vanhat loitsut.

Vaikka ei periferia toisaalta lukijalle mikään huonokaan ratkaisu ole. Ylittämällä tuon reunan ja astumalla teknologian tavoittamattomiin pääsee eräässä mielessä lukemisen ytimeen. Koska ei ole mahdollista selvittää, onko joku Lomonosov keksinyt jonkin moottorin vai ei, kysymys lakkaa olemasta tärkeä.

On vain Teksti ja Lukija.

(Ja vain alle kilometrin päässä sykkii Iso Pulssi, kaikkialle ulottuva virtuaalinen syli, hyvän ja pahan tiedon puu, Skynetin kehto.)

 

# 10 Haloillakin on nimensä

Lomonosovin moottorissa rakennetaan suurta konetta, jolla voidaan ehkä pelastaa tai tuhota maailma – näkökulmasta riippuen. Tai sitten sillä tehdään jotakin aivan muuta. Eikä tuo konekaan oikeastaan ole pelkkä kone, sillä metalliin yhdistetään elollista ainetta – koneesta tehdään elävä.  Novaja Zemljassa, ydinkokeiden saastuttamien alueiden taikamaassa monenlaiset mutaatiot ja omituisuudet ovat mahdollisia, ja kun niitä hyödynnetään luonnontieteen ja alkemian avulla, kaikki on mahdollista.

Antti Salmisen romaani ei asetu mihinkään pysyvään hahmoon: se on taideteos, jonka oivallisuudesta vakuuttuu, mutta silti ei edelleenkään ole ehdottoman varma siitä, mitä se oikeastaan tarkalleen esittää.

Palattuani mökiltä kotiin googlasin. Moottoria ei löytynyt – Lomonosov kyllä. Mielenkiintoinen henkilö. Mutta vaikka Salminen kirjassaan viittailee ahkerasti luonnontieteisiin, ei viittausten selvittely ole lukukokemuksen kannalta tärkeää. Tai ehkä on: riippuu miten on tähän maailmaan orientoitunut ja mitä kirjalta haluaa.

Ollessamme mökillä, muistaakseni tämän viikon tiistaina, aurinkoisella kesätaivaalla näkyi niin upeita haloja, että en muista vastaavaa kokeneeni. Auringon ympärillä näkyi rengas, parikin, ja  yläpuolellamme koko taivaankannen ympäri kiersi yhtenäinen rengas. Sen varrella näkyi ainakin kolme selvästi erottuvaa valopistettä. Lisäksi aurinkokehien ulkopuolella oikealla näkyi pätkä sateenkaarta – toisella puolella ehkä myös, mutta puusto häiritsi havaintoja. – Sää oli hyvin kirkas, silmiin koski liiasta tirkistelystä. Alkoi kuvitella näkevänsä taivaalla kaikenlaista muutakin.

Kokemus oli valtavan hieno, sillä ilmiö kesti tunteja. Monelle se olisi varmasti riittänyt sinänsä. Minulle ei. Kotona tutkin asiaa tarkemmin ja totesin nähneeni hyvin selkeän ja yhtenäisen horisonttirenkaan, 22° aurinkorenkaan, 22° sivuavan kaaren, yläkoveran Parryn kaaren (niin uskon: maallikolle nuo määrittelyt ovat kuitenkin hieman hankalia), 46° allasivuavan kaaren ja lisäksi horisonttirenkaalla kolme sivuaurinkoa, joista se kolmas lienee ollut harvemmin nähtävissä oleva 120° sivuaurinko.

Halohavaintoja oli tuona päivänä tehty paljon: Parryn kaaren lisäksi oli nähty myös jokseenkin harvinaisia Wegenerin kaaria. Saatoin minäkin nähdä, mutta en älynnyt huomioida niin tarkasti auringon vastakkaisella puolella olevaa taivasta.

Joka tapauksessa kuulun heihin, jotka nauttivat elämästään enemmän, kun tietävät, että haloillakin on nimensä. Sama pätee lukukokemuksiinkin: herra Lomonosovin vaiheet on tutkittava.

Kun olen sen tehnyt ja kulkenut muutamaa muutakin Lomonosovin moottorista löytämääni polkua pitkin, palaan kirjan pariin uudelleen. Salmisen romaani ei tyhjenny yhdellä lukemalla – ja fragmentaarisuutensa ansiosta se on kuin hyllyssä oleva runokokoelma, josta voi lukea nautiskellen pari katkelmaa – ja laittaa sitten takaisin.

 

 

Mainokset

Read Full Post »

Kokeellinen proosa?

On aika päättää blogitauko. Sen voi tehdä mukavan huomaamattomasti nyt kesäkuussa, kun ihmiset seuraavat blogeja hyvin laiskasti. Ehkä laiskuutta voi kunnioittaa blogisti itsekin: yritän pitää jutut lyhyinä.

* * *

Muutama vuosi sitten perustettu Mahdollisen kirjallisuuden seura (MKS) julkaisi viime kuussa verkkoantologian Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta. ”Kokeellinen proosa? Ihan niin kuin kokeellisessa runoudessa ei olisi jo tarpeeksi kestämistä”, saattaa joku lukija tässä vaiheessa huokaista. Ei pidä kuitenkaan liikaa tarttua etuliitteeseen, jolla on enemmän  välinearvoa kuin terminologista todistusvoimaa. Etuliitteenä ”kokeellisuus” kyseenalaistaa ja haastaa kirjoittamisen ja lukemisen vakiintuneita käytänteitä, muodostaa vaihtoehtoisia tekstikäsityksiä ja ehdottaa uusia tulkintatapoja. Mutta mitään vakiintunutta määritelmää proosan kokeellisuudelle tuskin on olemassa.

Yllättävää kyllä, sellaista ei yritetä muotoilla MKS:n julkaiseman antologian esipuheessakaan. Voisi kuvitella, että kokeellisuutta pohdiskeleva kirjoituskokoelma ei tyydy pyyhkimään pölyjä vanhan päältä vaan ottaa raipan käteen ja ruoskii koko genreä. Kokeellisuudella on tapana manifestoitua – mutta ehkä sellainen ei sovi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran henkeen. Tarkka määritteleminen ei luo mahdollisuuksia vaan rajaa niitä.

* * *

Jos antologiasta pitäisi valita yksi testi maistiaisiksi, niin suosittelisin Hannu Luntialan esseetä Paluu Jyrki Pellisen kokeellisen proosan lähteille. Ja jos laiskottaa, riittää kun lukee alunkin. Tekstin otsikko on huono, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä: essee itsessään on kertomus lukemisesta ja taipuu hyvin anekdootiksi. Luntiala kertoo hullaantuneensa nuorena Peliisen runoista lähes vaarallisella tavalla – kaikki muu alkoi menettää merkityksensä, hämärtyä. Oli vain Pellisen runoteos:

Tavasin Jyrki Pellisen 300-sivuisen antologian kahden kuukauden aikana yhdeksään kertaan. Yhdeksännen matkani jälkeen, alkukesästä 1984, jokin sisälläni vihjaisi: nyt on syytä lopettaa.

Luntiala ei uskalla lukea Pellisen kirjoja kymmeniin vuosiin. Sitten hän viimein lainaa kaikki Pellisen proosateokset ja rohkaistuu kohtaamaan Pellisen tekstit uudelleen. – Jokin kuvauksessa hurmaa: ehkä jopa se, että Luntiala on Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja. En voi olla ajattelematta, miten joku, joka tekee työuransa byrokraattina ihmisten identiteettejä vaalien, on täysin menettänyt sielunsa Jyrki Pellisen runoille. Mystinen paikka, jossa minuuksien numerosarjoja haudotaan, tuntuu jotenkin lämpimältä, inhimilliseltä. Kaunista.

* * *

Väistämättäkin kokeellisuus kuuluu marginaaliin. Antologian esseissä pureudutaan kirjailijoihin, joiden teoksia ei näy vuoden myydyimpien kotimaisten kirjojen joukossa. Hans Selo, Jaakko-Ylijuonikas, Kalevi Seilonen, Keijo Virtanen …

Itse olen ihastunut kokeellisuus–sanaan sisältyvästä ajatuksesta jonkinlaisen ”kokeen” tai ”yrityksen” suorittamisesta: kokeellinen kirjallisuus ottaa riskejä, hyväksyy epäonnistumisen mahdollisuuden. Ja todennäköisesti myös välillä epäonnistuukin – itse asiassa ajatus pieleen menemisen mahdollisuudesta pitäisi olla kokeellisen kirjallisuuden jonkinlainen edellytys.

Ongelmaksi tietysti muodostuu, miten ja kuka tuon onnistumisen/epäonnistumisen tulkitsee. Kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Aika?

* * *

Palaan valtavirtaproosasta erottautuvaan kirjoittamiseen pian: luvussa on Antti Salmisen kokeellinen proosateos Lomonosovin moottori (Poesia, 2014).

 

 

 

Read Full Post »

Huomenna julkistetaan Finlandia Junior -kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat. Sääntöjen mukaan 3 – 6 teosta. Tosin olisi ennen kuulumatonta, jos raati nimeäisi vähemmän kuin kuusi ehdokasta. Siitä nousisi melkoinen möykkä mediassa: raatia haukuttaisiin ylimielisyydestä ja diivailusta – eikö muka todellakaan kirjavuoden tarjonnasta löytynyt muita hyviä teoksia? Toisaalta moni kirjallisuudenharrastaja nostaisi hattuaan: poikkeuksellinen ehdokasasettelu olisi saanut aikaan poikkeuksellisen mittavaa keskustelua lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

Valitsemalla ”väärin” raati olisi taannut ehdokkaille sekä listalta pois jääneillekin kirjoille luultavasti suuremman mediahuomion kuin perinteisen turvallisella kuuden ehdokkaan valinnalla. Kiintoisa mahdollisuus.

Muullakin tavoin raati voisi koetella FJ-palkinnon ympärille vuosien varrella kehkeytynyttä tapakulttuuria. Riittää kun lukee säännöt:

Finlandia Junior -palkinto voidaan myöntää ansiokkaalle suomalaiselle lasten- tai nuortenkirjalle.

Palkinnon voi saada lasten- tai nuortenkirja – mutta säännöissä ei ole mainintaa siitä, millainen jako ehdokasasettelussa pitää olla. Jos raati päätyy asettamaan ehdolle ainoastaan nuortenkirjoja, se on mahdollista. Tai sitten se voi nimetä pelkästään kuvakirjoja.  Tai loruja. Toki on jokseenkin epätodennäköistä, että raadin parhaaksi katsomat teokset koko kirjavuoden tarjonnasta löytyisivät yhdestä suppeasta kategoriasta, mutta teoriassa niin voisi käydä.

Silloin mitattaisiin raadin rohkeus ja ammattitaito: uskaltaisiko se noudattaa palkinnon sääntöjä ja nimetä ehdokkaiksi kuusi parasta? Sääntöjen mukaan sen oikeastaan pitäisi – olisihan epärehellistä ruveta manipuloimaan ehdokasasettelua julkisuuspaineiden takia. Kuusi nuortenkirjaa ehdokkaana – tai vaikkapa ainoastaan kolme – kiintoisa mahdollisuus.

* * *

Väistämättäkin raadit tekevät vääriä valintoja. Ainakin joidenkin mielestä: joka kerta, kun Jari Tervo jää ehdokasasettelun ulkopuolelle, seuraa itkua ja parkua. Esimerkiksi vuonna 2008, kun Tervon Troikka jäi valitsematta, syntyi hämmentävä poru. Onhan Troikka hyvä romaani, mutta kova oli tuon vuoden Finlandia-kuusikkokin: mm. Juha Seppälän Paholaisen haarukka, Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin ja eräs Sofi Oksanen sellaisella romaanilla kuin Puhdistus …

Vaikka Tervo saattaakin vaikuttaa hauskalta Uutisvuodossa, ei hän silti välttämättä kirjoita aina Suomen parasta kirjaa. Ei edes kuudenneksi parasta. Täytyy kuitenkin ihailla Tervon rohkeutta: arvostettu kirjailija koettelee joka viikko uskottavuuttaan ohjelmassa, jossa kiihkeimmät keskustelut käydään yleensä silloin, kun se toinen iso kaveri alkaa puhua pippelin(sä) pituudesta tms. jokseenkin mitättömästä pikku aiheesta.

Vuonna 2008 myös Tieto-Finlandian ehdokasasettelu puhutti: Panu Rajalan kieltämättä upea teos Unio Mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset jätettiin kuuden ehdokkaan ulkopuolelle.  Palkinnonsaajan valinnut Veikko Sonninen löylytti raatia poikkeuksellisen voimakkaasti puheessaan.

Tiesin siis, että kuuden mahdollisesti laajan ja joka tapauksessa ansiokkaan tietoteoksen lukeminen vajaassa parissa viikossa, luetun sulattelu ja lopuksi päätöksen tekeminen ehkä kiperässäkin valintatilanteessa ei välttämättä olisi lainkaan helppo tehtävä. Sen vuoksi haluankin tässä aivan aluksi kiittää tämänvuotista valintalautakuntaa siitä, että se aivan ratkaisevasti helpotti päätöksentekoani jättämällä ehdokaslistalta pois sen teoksen, joka olisi saattanut menestyksellä kilpailla ykkössijasta tänään palkittavan kirjan rinnalla. Tarkoitan Panu Rajalan Unio mysticaa, Mika Waltarin elämäkertaa.

Kiitosta eivät sen sijaan ansaitse ne syyt, joiden varjolla lautakunta on ilmeisesti päätöksensä tehnyt. Kyseessähän eivät voi olla kirjalliset syyt, sen joutunee jokainen Rajalan kirjan ilman sarvia ja hampaita lukenut myöntämään. Kyseessä ovat siis ns. ulkokirjalliset syyt, mitä ne herrannimessä sitten lienevätkään.

Vaikuttava puhe – keskimäärin Finlandia-raadit pääsevät paljon helpommalla. Oletettavasti Soininen tulkitsee Rajalan ristiriitaisen persoonan vaikuttaneen valintaan. Niinhän ei tietenkään saisi olla: sääntöjen mukaan Finlandia-palkinnosta kamppailevat teokset, ei kirjailijat. Ei kuitenkaan ole mitään näyttöä sille, että Sonnisen puheissa olisi perää. Syyksi riittää sekin, että yksinkertaisesti Unio mystica ei ollut kolmihenkisen raadin mielestä riittävän ansiokas.

* * *

Finlandia Juniorin ehdokasasettelut eivät yleensä aiheuta niin suurta kuohuntaa – paitsi korkeintaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa aktiivisesti tekemisissä olevien ihmisten keskuudessa. Vuosi sitten puhutti Seita Vuorelan Karikko-romaanin sivuuttaminen ehdokasasettelussa. Itsekin kuuluin hämmästelijöiden joukkoon. Tulevaisuudessa mahdollisesti jopa pieneksi klassikoksi nouseva Karikko on nyt saanut arvoisensa huomionosoituksen, Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnon.

Hämmästellä saa, mutta raatien syyttelyyn en halua sortua silloin, kun ehdokkaiden joukossa kuitenkin on hyviä ehdokkaita – vaikka omasta mielestäni se erinomaisin kirja puuttuisikin. Ei nimittäin ole olemassa universaaleja ansiokkaan teoksen kriteereitä. Toki voidaan teosten estetiikasta keskusteltaessa päästä yksimielisyyteen vähimmäisvaatimuksista, jotka erottavat keskinkertaisen tai hyvän teoksen huonosta. Mutta silloin, kun asetetaan niitä parhaimmiksi koettuja kirjoja paremmuusjärjestykseen, arvioijien omat tekstikäsitykset alkavat painaa vaakakupissa.

Runeberg-raadissa kaksi kertaa mukana ollut kirjailija Jouni Tossavainen on sanonut, että ankarin rajaus tehdään silloin, kun valitaan raati. Saattaa olla, mutta tuon rajauksen tekeminen ei kovinkaan usein ole erityisen tavoitehakuisesti motivoitu teko. En usko, että esimerkiksi tämän vuoden Finlandia Junior -raatia valittaessa on juurikaan spekuloitu sillä, millaisia kirjoja juuri nämä henkilöt valitsisivat – varsinkaan, kun vain pieni osa kirjoista on julkaistu raadin jäseniä valittaessa.

Mutta toki on palkintoja, joissa raadin valinta itsessään voi jo olla merkittävä teko: mieleen tulee vaikkapa runouden Tanssiva karhu -palkinto, jonka tämänvuotisen raadin puheenjohtajan Harri Nordellin kommentit ntamo-kustantamon teosten laadusta nostivat äläkän. On ollut surullista seurata viimeaikaisia runouskeskusteluja, joissa mieluummin kaivetaan poteroita kuin rakennetaan ymmärryksen siltoja eri osapuolten välille. Eikä varmastikaan ole helppoa löytää tuleviin runopalkintoihin asiantuntevia raatilaisia, joiden puolueettomuudesta kaikki voivat olla edes jossain märin vakuuttuneita.

* * *

Palkintoraatien ”väärät” valinnat herättävät aina enemmän keskustelua kuin ennalta arvattavat, turvallisuushakuiset päätökset. Silti, raadin tehtävässään onnistuminen mitataan mielestäni siinä, että se uskaltaa valita ehdokkaiksi ainoastaan parhaimpina pitämänsä teokset. Vaikka niiden joukossa olisi monien mielestä vääriä valintoja. Ja vaikka ehdokkaiksi nousikin vain kolme. Tai viisi.

Tänä vuonna en jännitä, mitkä ehdokkaat torstaina (eli huomenna) julkistetaan kamppailemaan Finlandia Junior-palkinnosta. En tietenkään, sillä ehdokkaat minä kyllä tiedän.

Jännitänkin kovasti sitä, mitä mieltä niistä ollaan. Sillä jokainen raati tekee vääriä valintoja. Aina jonkun mielestä.

Read Full Post »

Näen kuinka ovi aukeaa ja parvi kirjabloggareita rientää ulos ryhmittyäkseen jonon kaltaiseen muodostelmaan. Tekisi mieli pysähtyä tervehtimään blogimaailmasta tuttuja kasvoja ja nimiä, mutta hetki on väärä. Kaikkien katseet ovat kiinnittyneet Pasi Ilmari Jääskeläiseen, joka jakaa signeerauksia uusimman romaaninsa esittelytilaisuuden päätyttyä. Jatkan matkaani tyhjentyvään auditorioon. Jo ovella vastaan huokuu vahva punaviinin lemu: jahas, Atena-kustantamo ei taidakaan luottaa pelkkään tekstin voimaan. Täällähän on läträtty oikein kunnolla!

Syy ilmanalan väkevyyteen paljastuu pian: pöytä on pettänyt punaviinilaatikon ja vesiastian alla. Kokolattiamatolle levinnyt sotku on osin siivottu, osin haihtunut ilmaan.

Nyt pitäisi olla mukana skottilaista mallasviskiä, Laphroaigia. Väkevä savun aromi peittäisi punaviinin tympeän tuoksun. Ja muutenkin Leena Lehtolaisen dekkareista tutun komisario Maria Kallion suosikkijuoma johdattaisi oikeaan tunnelmaan.

On lauantai, 26. lokakuuta, ja iltapäivän odotettu Rautakolmio-lukupiiri Helsingin kirjamessuilla on alkamassa.

12. Maria Kallio -dekkari

Vielä jokunen vuosi sitten luin paljonkin jännäreitä. Arvoitusdekkareista olen aina pitänyt, mutta yhtä lailla on tullut ahmittua ”kovaksikeitettyjä”, niitä usein vaivaavasta kaavamaisuudesta huolimatta. Ruotsalaiset poliisiromaanit ovat mieluisia kielensä takia: kesäisin otan muutaman lääkkeeksi ruotsin taitoa ylläpitääkseni. Viime aikoina dekkariharrastukseni on kuitenkin hiipunut ajan puutteen takia. Onneksi se lepää laaja-alaisella pohjalla, ja siksi oli helppo tarttua lukupiiriä varten Maria Kallio -sarjan uutuuteen.

RautakolmioRautakolmiossa  (Tammi, 2013) kaksi merestä löytynyttä ruumista johdattaa komisario Maria Kallion ryhmineen tutkimaan julkkisperheen salaisuuksia. Tarinan yhteiskunnallista problematiikkaa ryyditetään kulissien takaa paljastuvalla perheväkivallalla, entisten vankien ongelmilla ja laittomiin velkajärjestelyihin liittyvällä ammattirikollisuudella. Oman vivahteensa romaaniin tuo jo aiemmin sarjassa esiintynyt Mikke, jonka vetovoimaa yleensä niin nuhteettoman sankarittaren on vaikea vastustaa. Jännitettä lisää se, että Marian perhe on ulkomailla: tilanne on otollinen pienelle seikkailulle …

Romaani on luullakseni neljäs lukemani Leena Lehtolaisen dekkari. Messukeskuksen auditorioon saapuneen parinkymmenen henkilön yleisössä oli kuitenkin useita, jotka olivat lukeneet Maria Kallio -sarjasta suurimman osan tai jopa kaikki kirjat. Se vaikutti väistämättäkin lukupiirin luonteeseen: olin itse varautunut keskustelemaan Rautakolmiosta, mutta vähintään yhtä paljon tai ehkä jopa enemmänkin tilaisuudessa puhuttiin kirjasarjasta kokonaisuutena ja myös muustakin Lehtolaisen tuotannosta.

Naistenviihdettä vai ei?

Esikeskustelijoiden joukoksi tilaisuuteen oli kutsuttu Pasilan kirjaston dekkarilukupiiri. Itseään intohimoiseksi dekkariharrastajaksi luonnehtineen Matti Järvisen johdolla nelihenkinen ”raati” aloitti lukukokemustensa avaamisen kipakasti: Rautakolmiota moitittiin mm. ennalta-arvattavuudesta ja jopa siitä, että päähenkilö sortui tylsyyteen kun ei tehnytkään syrjähyppyä, hyvästä mahdollisuudesta huolimatta! Rohkeita puheenvuoroja lukijoilta, kun kirjailija itsekin oli paikalla. – Ja saman tien tuli ilmi vanha totuus: lukukokemuksia on niin monta kuin on lukijaakin. Jotkut yleisöstä olivat arvanneet murhaajan jo melko alussa, osa myöhemmin, ja jotkut vasta aivan lopussa.

Sitten siirryttiinkin keskustelemaan siitä, olisiko Marian pitänyt mennä sänkyyn Miken kanssa vai ei.

Pitkäksi venynyt ja omasta mielestäni Rautakolmion dekkariluonteen kannalta melko epäolennainen keskustelu oli lähtökohdiltaan jopa hieman koominen. Naisvaltainen yleisö oli hetkeä aiemmin tuhahdellut pontevasti, kun viitattiin MIESkriitikkoon, joka oli kehdannut luonnehtia Leena Lehtolaisen sarjaa naistenviihteeksi. Olin samaa mieltä yleisön kanssa: dekkareita Lehtolainen kirjoittaa, ei mitään chicklitiä.

Mutta heti sen jälkeen alkoi yli puolituntinen keskustelu siitä, pitäisikö Maria Kallion lempata tylsä kukkakeppimiehensä pihalle ja hankkia itselleen kunnon karju, sellainen kuin Mikke. Ja olisiko Leena Lehtolaisen pitänyt suoda kirjansa päähenkilölle mahdollisuus antaa Mikelle muutakin kuin pelkkä kielisuudelma. Kyllä! vaati moni paikallaolija. Kirjailijalle itselleen sinkoili paljon ehdotuksia siitä, miten Marian rakkauselämään saisi uusia sävyjä ja miten vähälle huomiolle jääneestä romanssin poikasesta olisi mukava lukea jatkossa paljon enemmän.

Paradoksaalisesti yleisö, joka juuri oli kauhistellut naistenviihdeleimaa, kaipasi itse asiassa sarjan kehittämistä enemmän naistenviihteen lajityyppiin. Siis eivät kaikki, mutta monet.

Hämmentävää.

Maria Kalliolle alfauros?

Tarkemmin ajateltuna on vain inhimillistä, että dekkarisarjaa paljon lukeneiden kiinnostus kohdistuu uudessa romaanissa etupäässä siihen, mitä päähenkilölle tapahtuu. Olen huomannut omalla kohdallani saman kehityksen luettuani Henning Mankellin televisiostakin tuttua Kurt Wallander -sarjaa. Rikosten ratkaiseminen alkoi jossakin vaiheessa tuntua toissijaiselta: kiinnostavampaa oli seurata Kurtin naissuhteiden kehittymistä (ja kehittymättömyyttä), hänen ikääntymistään, yhteyden lujittumista tyttäreen, talon etsimistä, viimeisen osan kaartumista henkilökohtaiseen tragediaan.

Vaikka tällainen hahmo muuttuu vuosien kulussa, alku sanelee paljon. Luonne ja arvomaailma ankkuroidaan jo ensimmäisissä romaaneissa. Lukupiirissä pohdittiinkin, miten paljon 80-lukulainen pehmomiehen roolimalli on vaikuttanut Maria Kallion puolison (viherpiipertäjä-idealistin, kuten joku yleisöstä luonnehti) Antin hahmoon. Naiskomisariolle olisi kaivattu maskuliinisempaa miestä. Pesunkestävänä humanistina minulle alkoi tulla yleisössä jokseenkin vaivautunut olo: tuntui siltä, että monet lukijat heijastivat kirjan päähenkilön rakkauselämään melko perinteisiä fantasioita.

Mutta ei todentuntuisuuteen pyrkivä dekkari voi olla mitään Fifty Shades of Grey -materiaalia. Yleisöstä esitettiinkin päteviä vastakommentteja. Koko kirjasarjan asetelmahan muuttuisi, jos Maria Kallion rinnalla olisi joku alfauros. Miten kävisi Marian uran? Menestyvän uranaisen takana kun ainakin tässä tapauksessa on mies, joka hoitaa kotia ja lapsia. Ja millainen olisikaan Maria Kallio, joka parisuhteessaan vaikuttaisi ”heikommalta astialta”? Nyt hän on idealisti-Antin rinnalla vahva poliisinainen.

Moni sarjaa paljon lukenut pitikin Maria Kalliota modernin naisen prototyyppinä, työssään menestyvänä ja itsenäisenä – ja silti myös äitinä, joka kykenee löytämään tasapainon perheen ja työn välille. Miesvalintansakin ansiosta. Tai ehkä juuri siksi.

Rikosten paikat

Saaristomiljöö on keskeisessä asemassa Rautakolmion tarinassa. Tapahtumapaikoilla on vastineensa todellisuudessa, ja tilaisuudessa Leena Lehtolainen kertoili, miten hän oli käynyt tutustumassa niihin niin kesällä kun talvellakin. Virinneessä keskustelussa ajauduttiin puhumaan muidenkin Lehtolaisen romaanien ympäristöistä. Heitettiin ilmaan jopa ajatus dekkarikierroksesta Maria Kallio -sarjan rikospaikoilla.

Se kyllä tyrmättiin välittömästi. Mainio idea sinänsä, mutta bussiajelu ympäri Espoota ei tuntunut kenestäkään kovin houkuttelevalta.

Paikoista puhuttaessa sivuttiin myös rikospaikkatutkimuksen roolia dekkareissa. Leena Lehtolaisen romaaneissa ei ole CSI-tyylistä hifistelyä, jossa sinisen valon kanssa jahdataan hilsettä ja rasvatahroja neliömillimetri kerrallaan. Lehtolaisen kirjoissa keskitytään enemmänkin henkilöiden välisiin suhteisiin, ja murhaajatkin löytyvät yleensä uhrin lähipiiristä.

Rikospaikkatutkimuksen merkitys onkin varmasti tärkeämpi nykytrendin mukaisissa sarjamurhaaja-tarinoista, jotka Lehtolainen kertoi mieluusti jättävänsä kollegoilleen. Sarjamurhia ratkottaessa syyllinen on saattanut valita itselleen täysin tuntemattomia uhreja, vaikka valintaperusteessa olisikin jokin logiikka. Tällöin pienenkin johtolangan merkitys kasvaa. Sinistä valoa tarvitaan.

Yhteiskunnallisuus

Naisen ja miehen rooleja lukupiirin keskusteluissa käsiteltiin paljonkin. Varsinaisina tärkeinä yhteiskunnallisina teemoina Rautakolmiossa pidettiin kuitenkin perheväkivallan esille tuomista sekä entisen vangin tilanteen vaikeutta.

Romaanissa perheväkivaltaan sortuu uransa aivovamman takia lopettamaan joutunut entinen jääkiekkoilija. Masennustaan hän lääkitsee alkoholilla – ja viinan sekä huonon itsetunnon yhdistelmä on tuhoisa. Niin kirjassa kuin lukupiirissäkin korostettiin sitä, että vaikka vammautuminen voi olla syy monelle ikävälle tapahtumaketjulle, se ei saa olla tekosyy tai selitys perheväkivallalle. Aina pitää olla muita vaihtoehtoja. Uhri keräsi sympatiat, ja toivottiin (!) että hän nyt todellakin pitäisi ratkaisustaan kiinni ja jättäisi miehensä.

Mielestäni juuri nämä erilaiset ääneen lausutut ”toivomukset” ja jopa ”vaatimukset” tekivät lukupiiristä erityislaatuisen. Paikallahan oli kirjailija itse, Jumala, jolla on ratkaisut käsissään. Ja vaikka lukijoilla on omat näkemyksensä sarjasta ja sen luonteesta, kaikki ikään kuin myöntävät, että Leena Lehtolainen on se suvereeni Luoja, jolla yksin on valta päättää, eroaako mukiloitu nainen väkivaltaisesta miehestään. Ja koska on todennäköistä, että sivuhenkilön kohtaloa ei mahdollisissa seuraavissa osissa mitenkään enää tuoda esille, edes jonkinlaista vastausta toivottiin Lehtolaiselta.

Kirjailija taipui kommentoimaan, että ”hänestä tuntuu siltä, että kyllä Mia nyt saattaa ottaa ohjat omiin käsiinsä”. Ympäripyöreä vastaus, mutta totta kai hyvä kirjailija pitää kaikki mahdollisuudet avoinna.

Romaanin henkilöistä Miaakin enemmän sympatioita keräsi Eero Lumme, entinen linnakundi, jolla tuomionsa kärsittyään oli ollut suuria vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan. Mutta jostakinhan perheellisen miehen on rahaa hankittava. Ajautuminen rikollisiin puuhiin ja tilanteisiin, joissa on jäljellä vain huonoja vaihtoehtoja, oli tietenkin Lumpeen oma valinta, mutta silti syitä voi hakea systeemistäkin. Vaikka Lumme oli istunut tuomionsa, yhteiskunnan silmissä hän oli merkitty mies.

Lukupiiri vai jotain muuta?

Loppuaan kohden tilaisuus menetti lukupiirimäisyytensä ja muuttui luonteeltaan kirjailijahaastatteluksi, jossa Lehtolainen vastaili kysymyksiin mm. kirjojensa vastaanotosta ulkomailla. Hän kertoi anekdootteja käännösten kielellisistä ongelmista ja ilmenneistä kulttuurieroista. Tyypillisiä ongelmia aiheuttavat esimerkiksi suomen kielessä sukupuolineutraalien sanojen kääntäminen: vaikkapa saksan kielen ammattinimikkeissä näkyy myös sukupuoli, siis onko sana maskuliini vai feminiini. Ei siis voi sanoa pelkästään ”tarjoilija”, vaan kyseessä on joko miestarjoilija (der Kellner) tai naistarjoilija (die Kellnerin).

Samoihin ongelmiin törmäävät tietysi kaikki kielenkääntäjät, oli kyse mistä tahansa kirjallisuuden lajista. Tematiikan kannalta kulttuuriset erot ilmenevät dekkareissa ehkä selvimmin yhteiskunnallisissa ongelmissa, jotka ovat genren keskiössä.

Tuntui luontevalta, että tilaisuuden lopussa kirjailija itse oli enemmän äänessä. Sitä vartenhan hänet oli paikalle pyydetty. Ilman kirjailijaa keskustelu olisi ollut mahdollisesti paljon kriittisempää, mutta tuskinpa kovin montaa olisi pelkkä kirja houkutellut paikalle. Lukupiiriin tultiin katsomaan ennen kaikkea Leena Lehtolaista.

Formaatti oli kuitenkin hyvä ja toimiva: alussa polkaistiin keskustelu käyntiin Pasilan kirjaston dekkarilukupiirin voimin ja sen jälkeen tilaisuus eteni omalla painollaan. Pelkkään kirjailijahaastatteluun (joita messuilla tuli nähtyä aika monta …) verrattuna tilaisuus oli huomattavasti kiinnostavampi ja palkitsevampi.

Hienon puolitoistatuntisesta messukeskuksen auditoriossa (punaviinin tuoksusta huolimatta …) teki tietysti yleisö, joka todella aktiivisesti otti osaa keskusteluun. Toivottavasti lukupiirejä järjestetään ensi vuodenkin kirjamessuilla! (Tarkemmin messuilla järjestettyjen lukupiirien ideaan voi tutustua Helsingin kirjamessujen sivuilla.)

Linkeistä muiden lukupiireissä mukana olleiden bloggaajien lukupiiritunnelmiin:

Sallan lukupäiväkirja: Kari Hotakainen, Luonnon laki (Siltala)

Kirjainten virrassa:  Kjell Westö, Kangastus 38 (Otava)

Luetut, Lukemattomat:  Katherine PancolCentral Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (Bazar)

Kirjallisena. Minna:  Outi Pakkanen, Rakastaja (Otava)

Morren maailma:  Katja Kettu, Piippuhylly (WSOY)

Bokbabbel:  Philip TeirVinterkriget – En äktenskapsroman (Schildts & Söderströms) / Talvisota. Avioliittoromaani (Otava)

Kirjasfääri:  Panu RajalaLavatähti ja kirjamies – Rakkauskertomus (WSOY)

Read Full Post »

Käydessäni torstaina Helsingin kirjamessuilla en kovin kauan jaksanut ihmetellä uutuuskirjoja vaan suuntasin antikvariaattiosastolle. Sieltä ostin mm. runokokoelman, joka on annettu lahjaksi syksyllä 1983. Nimilehdellä toivotus:

Arjalle & Uskolle
matkalukemiseksi!

Liisankujalla
24.9.1983

Henkilökohtainen viesti, mutta ei kuitenkaan niin intiimi, ettenkö uskaltaisi siteerata sitä blogissani. Allekirjoituksesta ei saa selvää. I:n piste lyhyen sanan lopussa voisi viitata jopa kirjan kirjoittajaan itseensä, mutta en lähde tekemään ylitulkintoja. Olennaisempaa on se, että teksti merkitsee teoksen, lisää sen kiinnostavuutta.

En voi olla miettimättä, millaiselle matkalle kirjalahjan saaneet ovat olleet lähdössä: ehkä etelän lämpöön koleutta pakoon, ehkä Pariisiin nauttimaan syksyn tunnelmasta ja kulttuuritarjonnasta.

Tämän anekdootin ansiosta Karri Kokon esikoiskokoelma Uno Boy (WSOY, 1982) on juuri sellainen löytö, jonka takia kannattaa kurkistaa kirjamessujen antikvariaatti-osastolle, kauas kustantajien uutuuttaan uhoavista teospinoista. Ja hintaakin on vain yksi euro!

* * *

Kirjailijan uusimmat teokset ovat minulle tuttuja, mutta esikoiskokoelmaa en ole lukenut. Sen etu- ja takakannessa on kuvattu juokseva mies: vauhti venyttää hahmoa sivusuunnassa ja pelkistää taustan viiruiksi.

Viime hetken vihjeissä lukee
että Uno Boyn voi tappaa
kun sillä ei ole näyttöjä
nykykunnosta.
Luottakaa vain vanhaan herraan!

Minä luotan Googleen. Ja onni potkaisee: ”Uno Boy” tuottaa osumaksi kilpahevosen kantakirjan. Tanskasta Suomeen siirtynyt lämminverinen ravuri on syntynyt vuonna 1973 – kuten minäkin. Vaan voiko olla mahdollista, että Uno Boyn kaikki isoisoisovanhemmat ovat tiedossa? Kaikki 16, myös 1800-luvulla syntyneet? Kuinka moni tämän jutun lukijoista tuntee juurensa yhtä tarkasti?

En ainakaan ensi lukemalta pääse kiinni Kokon esikoiskokoelman mahdollisiin hevosaihelmiin. Sitä vastoin huomio ei voi olla kiinnittymättä runsaaseen puheeseen Jumalasta. Teema on suuri ja hieman yllättäväkin. Pidän kuitenkin heti esimerkiksi runosta, jossa luomiskertomus on käänteinen. Alussa maailma on valmis, mutta sitten Luoja seitsemän päivän aikana purkaa rakennelmansa, elementti kerrallaan:

Ja Jumala sanoi: Menköön valkeus!
Ja valkeus meni, ja Jumala näki, että se oli hyvä.

Mikäli tiedemiesten pahimmat visiot toteutuvat, niin kemikaaleilla itsensä tärvelleet ihmiset muuttuvat hedelmättömiksi, tappavat eläimet ja saavat napajäätiköt sulatettuaan meret nousemaan. Jumala muuttuu luonteeltaan ensimmäisestä liikuttajasta viimeiseksi todistajaksi. Tarvitaan joku sammuttamaan valot.

* * *

Vaikka tuollaista nimiölehdelle kirjoitettua tekstiä ei kovin usein vanhoista kirjoista löydä, ei se tällä kertaa täysin sattumaakaan ollut. Sain kipinän etsimiseen junassa matkalukemisenani olleesta Einari Vuorelan romaanista Kevätlaulu maakylästä (WSOY). Se on yksi kirjahyllyni aarteista, monta vuotta sitten tehty divariostos. Alun perin vuonna 1922 julkaistun kauniin rakkauskuvauksen uusintapainoksessa vuodelta 1971 on tällainen käsin kirjoitettu viesti:

image

”Leilalleni, sanoja ja asioita, joita en osannut enkä ehtinyt itse sinulle haastaa. Punaisen Sulan päivinä, keväällä 1971, Esa.”  Kirja on ostettu lahjaksi, heti ilmestyttyään. Vuorelan romaanissa kerrotaan rakkaudesta, jolle on valtavasti esteitä – tarvitaan rohkeutta ja suuri päätös niiden ohittamiseen. Esan viesti kehystää mielikuvissani tuon tarinan uudelleen, liittää sen aitojen ihmisten elämään. Leila-nimestä tulee mieleen vanha persialainen tarina Laylasta ja Majnunista, jossa Layla joutui pakkoaviolittoon toisen miehen kanssa. Samaa aihetta hyödyntää Eric Clapton tunnetussa kappaleessaan.

Hyvin kohtalokkaalta kuulostaa myös tuo viittaus Punaisen sulkaan. ”Enkä ehtinyt itse sinulle haastaa.” 1970-luvun alussa Punainen Sulka -kampanja keräsi varoja syöpätutkimukseen. Tuntuu siltä, että jokin varjo on laskeutunut: ovi on sulkeutumassa, aika käymässä vähiin. Ajatus kasvattaa Vuorelan tarinan painoarvoa, lataa sen täyteen merkityksiä. Kirjailija ei itse voisi luoda yhtä vaikuttavaa kerronnallista kehystä teoksensa ympärille kuin aito ihmiskohtalo.

Ehkä sanat, joita ei osattu eikä ehditty sanoa, olisivat voineet olla sellaisia kuin seuraavassa katkelmassa romaanista:

Koko elämäni on ollut kuin palavaa halua sinuun, kaipuuta, jolla ei ole ollut yhtään hetkeä hukattavanaan. Käteni ovat aina olleet kuin pääsi hiusten hiljaisessa valkeassa ja rintani on kuin ristiinnaulittu onnellisiin tuskiin.

Unessa olen ollut vielä onnellisempi. Silloin sinä olet ollut ikiomani. Rakkautemme oli sytyttävinään uhritulen uhritulen jälkeen. Muistan kuinka himmeässä yössä nousit käsivartesi varaan ja salaperäisen hurman vallassa painauduit polttavaa rintaani vasten. Sinä hymyilit hellästi, nostit kädelläsi kuin taivaan pilveä ja peitit kaiken hiuksiesi tuuhealla sateella.

Tiedän: ylitulkitsen. Ehkä tuo Esan viesti onkin kirjoitettu omalle vaimolle ja sisältää vain viittauksen nuoruuden päiviin tai elämän ruuhkavuosiin, jotka olivat onnellisia mutta joihin jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut sisällyttää vielä enemmänkin. Missä tahansa parisuhteessa jää turhan paljon tärkeitä sanoja lausumatta.

Vaan ei, en ala latistaa. Kohtalokkuus tekee anekdootista täydemmän, paremman. Se tarjoaa minulle kokonaisen uuden lukutavan, luo Einari Vuorelan teoksen uudelleen.

* * *

Vuorelan lyhyehkö romaani on toki hieno ilman Leilalle osoitettua viestiäkin. Mikäli mahdollinen lukija on menossa nyt viikonloppuna Helsingin kirjamessuille, kannattaa pitää silmällä antikvariaattien tarjontaa katsellessaan. Jos vuoden 1971 painoksen saa kympillä tai alle, niin tekee ihan hyvät kaupat. Jos pyydetään kahta kymppiä, niin netistä saa luultavasti halvemmalla.

Mutta omani ei ole kaupan. Esan ja Leilan tarina tuntuu niin paljon suuremmalta kuin romaanin kertomus yhteisestä onnesta unelmoivista Veikosta ja Anna-Liisasta. Ja se tarina tiivistyy materiaalisella tavalla juuri tähän niteeseen: kirja on kulkenut Esalta Leilalle, yhdistänyt heidät hopeisella langalla. Toista samanlaista kirjaa ei ole.

Luultavasti menen vielä uudelleen penkomaan kirjamessuille rantautuneiden divareiden valikoimia ennen osallistumistani lauantaina Leena Lehtolaisen lukupiiriin. Tällä kertaa voisin etsiä lukemisen jälkiä. Marginaaleihin kirjoitetut kommentit ovat joskus kiinnostavia – jo vanha, esimerkiksi 1920-luvulla koulunsa käyneen ihmisen käsiala luo oman tunnelmansa.

* * *

Ja lopuksi vielä mainos: jos joku Jäljen äänen lukijoista messuilee lauantaina, minua voi käydä morjestamassa messukeskuksen Eteläisen sisäänkäynnin lähellä olevassa Sports Barissa. Olen siellä kello 15 alkaen, kunnes menen Leena Lehtolaisen Rautakolmio-dekkarin lukupiiriin (16.00-17.30).

Tähyä kaveria, joka tutkii juuri ostamansa kirjan marginaaleja … tai jos hän ei ole löytänyt mitään jännittävää, kaivaa repusta Einari Vuorelan romaanin ja lukee vielä kerran lyhyen viestin Leilalle, pohtii Punaisen sulan päivää vuonna 1971, kevättä,

kuinka Esa näkee ikkunasta kurkien saapuvan,
kuinka Esa ajattelee Leilaa lukemassa

kaikkia niitä sanoja, jotka jäivät sanomatta,
ja miettimässä elämättä jäänyttä elämää,
jonka onneksi voi kokea edes unelmissa.

Read Full Post »

– Siitä tulee hieno tähti! Urpo huusi kannustavasti.

Molla lakkasi lakaisemasta ja tuijotti karhuja. Pöly laskeutui hitaasti tähtiytimen ympärille.

– Nyt teillä on asiat sekaisin, Molla sanoi huolestuneena. – Tämä on roskakasa eikä mikään tähti. Minä lakaisen roskia lattialta.

Mutta Urpo katseli heltyneenä pientä roskakasaa. Urpo selitti, että tähdet syntyvät juuri noin: kaasu ja pöly kasvattavat tähteä ja loppujen lopuksi siitä tulee suuri ja kirkas. Lastenhuoneessa oli nyt pieni tähtivauva.

_ _ _ _ _

”Avaruus on valtavan pölyinen paikka”, kiteyttää leikkikarhu Urpo. Lastenhuoneen lattialle  syntynyt tähtivauva aiheuttaa myös kovasti huolta: se kun ei tunnu syttyvän loistoonsa millään. Onneksi tähänkin pulmaan karhukaksikko Urpo ja Turpo leluystävineen keksivät ratkaisun.

Edellinen esimerkki antaa makua siitä, kuinka mainio Hannele Huovin kirjoittama ja Jukka Lemmetyn kuvittama lastenromaani Urpo ja Turpo avaruudessa (2011, Tammi) on. Olen jopa hieman yllättynyt: kun yli kymmenen vuotta sitten luin esikoiselle Urpo ja Turpo -kirjoja, en erityisemmin pitänyt niistä, vaikka ymmärsin kyllä nallejen riemastuttavuuden. Kirjojen slapstick-huumori vetosi hyvin lapseen, mutta minut se jätti kylmäksi. Ehkä olin liian vakava: yritin (!) noihin aikoihin laajentaa kaunokirjallista makuani lukemalla Thomas Pynchonin romaaneja ja vaikuttaa fiksulta. En oikein onnistunut kummassakaan.

Saattaa olla, että huumorikäsitykseni on muuttunut (tai sitten olen yksinkertaisesti vain taantunut),  sillä nyt kun olen lukenut kohta neljävuotiaalle kuopuksellemme uusinta Urpo ja Turpo -kirjaa, huomaan pitäväni siitä itsekin. Suurempi syy taitaa kuitenkin olla kirjassa: tällä kertaa urpoilu/turpoilu on sisällöltään himpun verran syvämietteisempää  kuin alkuaikojen kohellukset, joissa mm. yritettiin laittaa kaverin kuonoon mahdollisimman hassuja esineitä kadonneen nenän tilalle. Nyt pohditaan avaruuden olemusta ja muutenkin syntyjä syviä …

_ _ _ _ _

– Mistä kaikki on saanut alkunsa, Urpo mietti.

– Minut ainakin ompeli joku mustatukkainen nainen, Turpo sanoi.

– Mutta se ihan ensimmäinen karhu? Urpo sanoi. – Mistä se tuli?

– Kai senkin joku ompeli, Turpo sanoi.

– Mutta mistä se tiesi ommella juuri karhun? Urpo ihmetteli.

– Hän keksi sen omasta päästään, Turpo sanoi.

– Se oli hyvin keksitty! Urpo sanoi.

– Totta, myönsi Turpo.

_ _ _ _ _

Niin, mistäpä tosiaankin se ensimmäinen karhu tuli.  Lukiessani kirjaa ääneen pojalle on meille syntynyt pieniä keskusteluja esimerkiksi maapallon pyöreydestä ja maan vetovoimasta (tekisi sekin kohtaus tähän laittaa, mutta enhän voi koko kirjaa blogiini siteerata!), tähdistä, avaruuden etäisyyksistä, siitä onko avaruudessa elämää ja miten raketilla voi matkustaa kuuhun.

Nallet leikkivät avaruusleikkejä ja filosofoivat välillä: he kuvittelevat avaruuden lastenhuoneeseen. Satu ja tiede sekoittuvat vyyhdeksi, jota yhdessä ihmetellessä on ollut hauska kokea yhdenvertaisuutta pojan kanssa. Avaruuden äärellä me olemme molemmat yhtä pieniä kuin Urpo ja Turpokin, filosofis-ontologissa kysymyksissä (mistä ensimmäinen karhu tuli?) ei tiedä vastausta isäkään ja raketit sekä avaruusasemat kiinnostavat yhtä lailla neljävuotiasta kuin 38-vuotiastakin pikkupoikaa …

On paljon mahdollista, että näkemykseni kirjasta on positiivisesti latautunut juuri tämän yhteisen lukukokemuksen ansiosta. Mutta on kirjassa myös selvät ansionsa: todellisuus – siis avaruus mustine aukkoineen ja syntyvine tähtineen – ruokkii mielikuvitusta tässä tarinassa vähintään yhtä paljon kuin prinsessalinnat ja lohikäärmeet perinteisissä saduissa. Ja vaikka Barbi, Keni, Molla-Maija ja Hakke-robotti ovat hieman stereotyyppisiä hahmoja, eivät he ole yksiulotteisia. Varsinkin Barbista kasvaa lähes karhujen veroinen persoona. Lisäksi kirjan kuvitus on ilmeikästä ja lause selkeää.

Urpo ja Turpo avaruudessa sopiikin mainiosti lapselle ääneen luettavaksi.  Kaikki kohdat eivät vielä neljävuotiaalle avaudu laajuudessaan, ja esimerkiksi karhujen pöhköys paljastuu paremmin, jos on jonkinlaista tietopohjaa avaruudellisista aiheista. Niinpä kirjasta löytyy ajatuksia herättäviä, hauskoja kohtauksia isommallekin, ja helppolukuisena voisin kuvitella kirjan sopivan hyvin eppu/toppu-luokkalaiselle lukemaan oppineelle. Vanhemmallekin, jos vain riittää innostusta satuihin.

_ _ _ _ _

Lopuksi vielä pieni näyte leikkikarhujen yllättävän viisaista ajatelmista. Kun retkikunta palaa avaruusseikkailultaan, kotiin jäänyt Molla-Maija on utelias:

– Oliko elämää? Molla toisti.
– Miten sen nyt ottaa, Urpo sanoi.
– Riippuu siitä, mikä on elämää, jatkoi Turpo.

_ _ _ _ _

Ja laitetaan tähän vakuudeksi linkki toiseenkin lukukokemukseen: ainakin isät tuntuvat kirjasta pitävän, näin Juha Haataja Valopolku-blogissaan.

Read Full Post »

Tänään Helsingin kirjamessuilla ratkeaa, ketkä ovat kisaamassa Helsingin Sanomien jakamasta kirjallisuuspalkinnosta vuoden parhaalle esikoisteokselle. Lopputulos vaikuttaa siihen, millainen on runojännärini viimeinen osa. Mutta en paljasta enempää: joka tapauksessa toivoisin kovasti näkeväni Mari Kosken joukossa, sillä tänä vuonna on kirjoitettu monta hyvää runokokoelmaa, muototietoistakin, ja Kosken Sch (Poesia) olisi monella tavoin edustava esimerkki.

Muista tämän vuoden esikoiskirjailijoista olen kirjoittanut vain kahdesta. Katja Kaukosen romaani Odelma (WSOY) on hieno myyttinen teos, ja sitä on kirjallisuusblogeissakin kiitelty kovasti, esimerkiksi Marjis Kirjamielellä-blogissaan. Mielestäni taattu esikoispalkintoehdokas. Mari Kosken lisäksi olen  esikoisrunoilijoista esitellyt siskoni Silene Lehdon kokoelman Hän lähti valaiden matkaan (WSOY). Tietenkin se on henkilökohtainen suosikkini, ja kokoelma onkin saanut kiittävät, suorastaan loistavat arviot mm. Helsingin Sanomissa  ja Parnassossa.

– – – – –

Erityisesti näiden kolmen puolesta lähden heiluttamaan lippua kirjamessuille tänään klo 15.30!

– Pianhan se paljastuu, näkyykö trio lavalla vai ei …

– – – – –

Lisäys edelliseen (klo 10.45), sillä aamu on iltaa viisaampi.

Ei päässyt Jäljen äänessä katsastetuista kuin yksi. Mutta ilahduttavaa, että mukana on Suvi Vallin Ohijuoksija (Otava). Se on Mari Kosken kokoelman eräänlainen hengenheimolainen – ja luultavasti ollut raadille helpompi, sillä siinä on selityksiäkin mukana … Ja hienoa että runokokoelmia on mukana peräti kolme: Miki Liukkoselle onkin mediassa soviteltu nuoren älykkörunoilijan viittaa, ei mikään yllätys tällä listalla. Vaan Katja Kaukosen romaani on ollut lajityypiltään turhan hankala, eräänlainen runollinen romaani, ja sellaisen hoipunnan voi tietysti joku lukea esikoismaisena hapuiluna  – itse kyllä pidin sitä tarkoituksellisena, muodon ja sisällöön yhteisten päämäärien toteuttamisen tehokeinona.

Hyviä kirjoja joukossa monta, ehdokkaat HS:n sivuilta napattuina:

Laura Gustafssonin romaani Huorasatu (Into), Pekka Hiltusen trilleri Vilpittömästi sinun (Gummerus), Silene Lehdon runokokoelma Hän lähti valaiden matkaan (Otava), Antti Leikaksen romaani Melominen (Siltala), Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden (Teos), Miki Liukkosen runokokoelma Valkoisia runoja (WSOY), Mooses Mentulan novellikokoelma Musta timantti (WSOY), Iida Rauman romaani Katoamisten kirja (Gummerus), Satu Taskisen romaani Täydellinen paisti (Teos) ja Suvi Vallin runokokoelma Ohijuoksija (Otava).

Onnea kaikille ehdokkaille! Ja nyt tiedän, miten runojännäri loppuu …

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: