Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘proosa (kotimainen)’ Category

Toisinaan puuduttavaltakin tuntuva ”saman kirjan vatvominen” kirjablogeissa käy kiinnostavaksi silloin, kun teos jakaa vahvasti mielipiteitä ja on lisäksi jollakin tavalla niin tärkeä (esim. Finlandia-palkittu), että kirjabloggarit kokevat tarpeelliseksi perustella sen huonoutta/hyvyyttä tavallista korostetummin. Syntyy kommenttiketjuja ja linkityksiä toisten teksteihin.

Kävin lukemassa Mikko Rimmisen romaanista Nenäpäivä (Teos, 2010) kirjoitettuja arvioita eri kirjablogeissa sekä kommenttilaatikoissa käytyjä keskusteluja. Itse olen kirjoittanut blogissani Nenäpäivästä kahdesti aiemminkin.  Niistä ensimmäisessä – Alkuja: Nenäpäivä   (24.11.2010) –kirjoitin romaanin aloituksessakin esiintyvistä kahdesta naisesta. Heistä Irja suhtautuu päähenkilö Irmaan positiivisesti, Arja negatiivisesti:

– Irja ja Arja istuivat olkapäilläni kirjaa lukiessani samalla tavalla kuin Aku Ankka -sarjakuvissa joskus kuvatut Akun sisäisten motiivikonfliktien riitapukarit, enkeli ja piru. Välillä Irman tohelointi ja tungettelu ainoastaan ärsytti, välillä taas hänen lämmin empatiansa ja henkilökohtaisen elämänsä ongelmat saivat minut melkein häpeämään negatiivisia tuntemuksiani.

Ehkä romaanin kertoja intuitiivisesti aavistaa tämän kamppailun ja nimeää sen osapuolet jo heti ensimmäisessä virkkeessä. Taistelua lukijan sielusta ei käydä suljetuin ovin, vaan asetelma on näkyvissä alusta saakka. – Minun olkapäilläni ohjeitaan huutelevien voimasuhteissa ei ollut enää mitään epäselvää romaanin loppuun tultaessa. Irja voitti, sillä eihän Irmasta voi olla pitämättä. Ja näin käy luultavasti kaikille, jotka lukevat kirjan loppuun. Mutta varmasti Arjakin saa käännettyä monen lukijan mielen synkeäksi romaanin alkupuolella, jolloin Irma jää etäiseksi, ikäväksi hahmoksi, ja lukuinto tyrehtyy.

Toivottavasti niin ei käy kovin monelle, sillä Nenäpäivä on hieno romaani.

Oma mielipiteeni tuli siis selväksi: olen Irjan porukoissa. Mutta ymmärrän kyllä Arjankin näkökulmaa. Irma on ärsyttävä ja tungettelevaisuudessaan epäilyttävä persoona. Eikä siinä vielä kaikki: romaanin kerronta etenee tuskastuttavan hitaasti ja poukkoillen. Oman lukukokemuksensa ahdistavuuden tuo kirjablogissaan esille Teresita, joka hauskan itseironisesti korostaa ”perusinsinööriyttään”: 

Insinöörin kirjahylly (3.1.2011)

Kirjan juoni tai aihe tai rakentelu, miksi sitä nyt kutsuisi oli jotenkin puuduttavan ahdistavaa. Sellaista Juoksuhaudantien pakkomielteistä meininkiä. Tällaiselle suoraviivaiselle perusinsinöörille se ei oikein iskenyt. Etenkin Irman liikkuminen paikasta toiseen oli suorastaan tuskastuttavan vaivalloista niin kävellen kuin autollakin. Ja jotenkin omituista myös. En aina pysynyt kärryillä mihin suuntaan Irman raajat sojottivat, kun jokin yllättävä tilanne tuli hänelle eteen. Myöskin uusien tuttaviensa kanssa keskustelun aikana Irman muihin maailmoihin katoilevat ajatukset olivat jotenkin hermostuttavia. Kun pääsi tilanteen loppuun oli jo unohtanut mistä se tilanne oikeastaan alkoi.

Irman henkilön tuskastuttavat ongelmat (niin liikkumisessa, toiminnassa, puhumisessa, ajattelemisessa – yleensäkin kaikessa …) ja romaanin kerronta tuntuvat ahdistavan monia, eikä Rimmisen persoonallinen, omituisia sanoja ja täyteen ahdettuja lauseita pursuileva suomen kieli tilannetta juuri paranna. Toisaalta kieli myös rikastutti useiden lukukokemusta. Näin Jori blogissaan:

Kaiken voi lukea (18.12.2010)

Moneen otteeseen on mainittu kirjailijan käyttämistä itse keksityistä sanoista, jotka ärsyttävät osaa lukijoista syvästi. Minua ne eivät ärsyttäneet, vaan pääsääntöisesti sopivat Irman tohottamiseen hienosti lisäten siihen oman vivahteensa. Valtaosa sanoista selittää itse itsensä, joko sillä että ne muistuttavat oikeaa sanaa tai sitten kuulostavat siltä, mitä ne ovat esittämässä. Ainoastaan yhden kerran panin merkille, että sana ei minulle auennut lainkaan. Vaikka sanat tässä kirjassa toimivatkin, en silti haluaisi kenenkään muun samaa tapaa enää käyttävän, enkä myöskään Rimmisen jatkavan sitä tulevassa tuotannossaan.

Tosin Jorikin kirjoittaa, että vaikka tyyli tähän teokseen sopikin, ei se silti ole erityisen mieluista luettavaa. – Blogeissa tulee rivien välissä esille myös se, että vaikka Rimminen ei tyylillisesti ole liian vaikea, vaatii hänen romaaninsa lukeminen halua ja paneutumista. Jos odotuksissa tai ennakkoasenteessa on särö, lukeminen ei suju. Minulle on joskus käynyt samoin kuin Mari A:lle: jokin seikka romaanissa ärsyttää jo etukäteen, jolloin kirjalle ei ehkä tule annettua mahdollisuutta. Tällainen seikka voi hyvinkin olla se, että oma ehdoton Finlandia-suosikki on jäänyt vaille palkintoa:

Mari A:n kirjablogi (15.12.2010)

Minusta ja Rimmisen teksteistä ei tullut ystäviä. Pidän lyhyistä ja iskevistä ja toki kielellä leikittelevistä teksteistä, mutta kuitenkin hieman, tai ehkä paljonkin, toisenlaisista teksteistä. Lisäksi Finlandia-palkitsemisen jälkeen olin kiukkuinen siitä, että Nenäpäivä vei voiton Karkkipäivästä, joka mielestäni olisi ollut paljon tärkeämpi kirja palkinnon saajaksi ja myös tekstinä enemmän minun tyylinen. Kirjan loppua kohden kiukku vähän pieneni ja yritin antaa kirjalle mahdollisuuden. Silti huomasin kestäväni tekstiä puoli sivua kerrallaan, kunnes ajatukset lähtivät harhailemaan ihan jonnekin muualle. Voisi siis sanoa, että en päässyt tähän kirjaan sisälle ollenkaan.

Irma voi myös valloittaa. Tällaisesta lukukokemuksesta kirjoittaa hauskasti Ilse, joka kohtaa omassa arjessaan Irman vaikkapa hedelmätiskillä:

Juuri tällaista (5.1.2011)

Kertoja-Irma, jonkalaisen naisen jokainen tuntee, on aivan valloittava hahmo. Hänen ajatuksensa ehtivät pujahdella seinäkellojen sijoitteluun tai siivouspaidan kuviointiin silloinkin, kun hänen pitäisi osata olla. Irma on traaginen mutta ei säälittävä, tavallisen tylsä mutta aivan erityinen, lörpöttelevä mutta mysteeriksi jäävä. Kun hän on seuraavan kerran yhtä aikaa minun kanssani punnitsemassa hedelmiä marketissa, minä aion sanoa hänelle hei. Sitten voimme vähän jutella siitä, miten turhia viinirypälerasiat ovat mutta silti niitä tulee aina otettua ja että on se harmi, kun kotimaisia omenoita ei saa kuin syksyllä.

Vaikka Irma tavallaan valloitti minutkin ja pidin romaanista, on pakko yhtyä joihinkin blogien kriittisistä kommenteista. Olen samaa mieltä Jennin kanssa siitä, että romaanin idea ja sanoma löytäisivät tiensä lukijan luokse niukemmallakin sivumäärällä:

K-blogi – koko lailla kirjallisesti (4.1.2011)

Mutta ne risut. Novellina olisin lukenut tämän mielelläni, mutta kirjana tämä oli mielestäni liian pitkä: alussa olin jopa kiinnostunut, mutta tuo into ei kantanut loppuun asti. Kirjan takaliepeessä oli kehuttu juuri takaa-ajokohtausta, mutta minusta se oli venytetty, aivan kuin koko kirja. Kirja oli myös ahdistava. Ei sillä tavalla puhdistavasti, että se pistäisi lukijan kokemaan jotain rankkaa tai osoittaisi tärkeitä, vaikeita asioita, vaan minua tuskastutti se, että nopealukuisuudestaan huolimatta tarina toisti itseään eikä oikein päätynyt mihinkään, vaikka etenkin lopussa kaikenlaista tapahtuikin.

Blogeista löytyy myös sellaisia ajatustiivistymiä, joissa kiteytyy jotakin sellaista Nenäpäivälle olennaista, jota ehkä itsekin mietin mutta en osannut sanoa. Näin blogimaailman konkari Kemppinen Rimmisen hyrymäisyydestä:

Kemppinen (21.12.2010)

”Nenäpäivä” on todella tarkasti kirjoitettu. Perustasolla teksti antaa jatkuvia ilon aiheita. Nokkeluus ei ole mitään tervon juontia. Kokonaisuus on tyypillistä novellitekniikkaa. Universaalikertojaa ei ole. Kaikki tapahtuu päähenkilön mielessä, mielen suodattamana. Lukija ei saa edes tietää, onko täti ollut naimisissa, vai miten hänelle on siunaantunut nyt aikuinen poika. Sekin että poika joutuu autonsa äidille kenkättyään vankilaan, vilahtaa sivulauseena.
Siis runsaskielisyys on istutettu hyrymäisen niukkaan rakenteeseen.

Ja hauskan oivaltava on Juha Siron rinnastus Irman ja Mr Beanin välillä. Siron mukaan Nenäpäivän mahdollisen elokuvaversion itseoikeutetuksi päähenkilöksi pitäisi valita Rowan Atkins:

Juha Siro Mitä tapahtuu todella (28.12.2010)

Nenäpäivän teksti on silkkaa VAK-kieltä. Siitä löytyvät poikkeuksellisen voimakkaina kaikki kielen tasot: visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen. Jälkimmäinen korostuu enemmän kuin kenelläkään lukemallani kirjailijalla. Ai mikä kinesteettinen? No, kaikki se mikä jää kahden ensimmäisen ulkopuolelle: liike, toiminta, fyysisyys ja tapahtumisen tunne.

Kinestesian keinot ovat perinteisen kohelluskomiikan käytössä. Nenäpäivän teksti on Chaplinin sukua, sen kirjallinen versio. Vielä parempi esimerkki saattaisi olla Mr Bean. Leffoissa ”nolojen tilanteiden miehen” aikeet eivät etene, vaan sotkeutuvat loputtomaksi sykeröksi. Myös Nenäpäivän Irma onnistuu kerrostalon portaikossa juuttumaan postiluukkuun ja jää hautajaisia seuratessaan kiinni katajaan. Tekstistä kutoutuu loputtomien aikeiden, vastuksien ja myttyynmenojen sarja.

Olen samaa mieltä. Nenäpäivän huumorissa on samaa kiusallisuutta kuin ”nolojen tilanteiden miehen” toilailuissa. Ja vaikka kaikkia Rimmisen huumori ei sytytä, voi sen hienoudet oivallettuaan hyrskähdellä mielin määrin romaania lukiessaan. Kuten luultavasti Arja tekee, ainakin blogitekstinsä perusteella:

Kulttuuri kukoistaa (19.10.2010)

Huumorihermooni on aina osunut Mikko Rimmisen tapa kirjoittaa. Hän käyttää kieltä kekseliäästi, täysin omalla tyylillään – kikkailevastikin, mutta lopputulos on hillittömän hauska. Silti ei olla pumpulinkevyitä, vaan lukija saa viihteen lisäksi myös ajateltavaa.

Rimmisen henkilöt ovat taviksia, köyhänpuoleista väkeä, jotka jonkin elämänjuonteensa takia – tai ehkä jo syntymälahjana –ovat vähän erillään meidän muiden todellisuudesta. Pikkuisen nyrjähtäneitä, pikkuisen järkkyneitä tai järkytettyjä, ei valoja kaikissa kerroksissa, miten asian nätisti esittäisi. Mutta äärettömän inhimillisiä, jopa niin, että alkaa itsekin miettiä, miten pienestä on kiinni, kuuluisiko itse samaan sakkiin. Ja millainen käytös nyt sitten oikeastaan loppujen lopuksi on normaalia.

Ja lainauksen loppu pätisi Mr Beaniinkin. – Irman ja Mr Beanin kaltaiset ihmiset eivät näy lehtien otsikoissa tai Uutisvuodossa, mutta jos vaivautuu kadulla kävellessään tarkkailemaan ympäristöään, huomaa, että kyllä heitä on. Rimmisen romaanin luettuaan saattaa Irman havaita läheltään hieman paremmin. Siksi aiheen valinnasta kirjailijalle kiitos. Lainaus siitä toisesta Nenäpäivä-postauksestani:

Lonkeropullollinen joulumieltä (2.12.2010)

Oli unohtua kolmas syy, miksi Nenäpäivä on mielestäni niin hyvä. Rimminen on aikaisemmissakin romaaneissaan (Pussikaljaromaani ja Pölkky) kuvannut jollakin tavalla yhteiskunnassa syrjäytyneitä ihmisiä, jotka eivät millään tavoin edusta brändityöryhmän visioimaa Suomi-kuvaa. Ja tällaisia ihmisiä on Suomessa paljon. Liian usein kirjailijat kuitenkin tarttuvat aiheeseen näyttääkseen vain ahdistusta ja toivottomuutta. Se on tavallaan aika helppokin tie. Rimmisen ansioksi voi lukea sen, että hän esittää henkilönsä inhimillisellä ja lämpimällä tavalla. Ja silti uskottavasti.

Tietysti tämä näkemykseni kertoo ehkä vain minun jokseenkin yksioikoisesta käsityksestäni syrjäytyneistä. Hirlii kirjoittaakin (hienossa blogitekstissään, joka ilmestyi juuri ennen kuin aioin julkaista tämän) aiheesta ilahduttavan päinvastaisesta näkökulmasta:

Preivi (6.1.2011)

Ihaninta oli, että tästä romaanista puuttui   täysin tämä vähänehkä tylsistynyt, ja ehkä hitusen ahne, pelokkuutensa naamioiva, ylenpahoinvoiva keskiluokkainen Hlö joka ylityydytettynä kitisee ja narisee, pihisee ja ruhisee sekä äityy säkisemään surkeasta olostaan tai sitten sihisee toisten elämästä, ja jolla on kokokokoajan ihmisongelmia, kasapäin.

Irmalla ei oikeastaan ole, koska hänessä on sitä jotakin: elämääntarttumasäikeitä, tämän tositolkuttomuuden keskellä, hänellä on se tärkein: ihmisrakkaus.

Minusta on kummalista, että niin tämän romaanin, kuten Pussikaljaromaaninkin yhteydessä puhutaan ylipäätään syrjäytyneistä ihmisistä. Eihän Irmassa ole mitään poikkeuksellisen syrjäytynyttä, olen kohdannut paljon enemmän syrjähtäneitä ihmisiä virastoissa ja muissa pysyvää laitoselämää elävissä ihmisissä joita nyt esimerkiksi työttömänä on velvollisuus tapailla, silloin tällöin. Heistä kannattaisi tehdä syrjäytymisromaani, näistä laitostuneista joilla vaikuttaa joskus oikein kovasti viilettävän ja viheltävän vinttikamareissa. Chaplinkin uskalsi pilkata hitleryyttä.

Niin, ehkä niitä elämästä monin tavoin syrjäytyneitä henkilöitä voi todellakin löytää sieltä tiskin toiseltakin puolelta. En epäile yhtään, etteikö byrokratia laitostuttaisi sen parissa työskenteleviä, jos ei pidä varaansa.

– – – – –

Nämä katkelmat olivat esimerkkejä Nenäpäivä-annista. Lisäksi romaanista ovat kirjoittaneet tai ainakin sitä ovat kommentoineet blogissaan mm.

Sonja – Lukuhetket (2.12.2010)

Anita Konkka – Sanat (18.12.2010)

Mimu – Mimun kirjat (25.12.2010)

Tuula Levo – Tuulan kirjablogi (22.12.2010)

Joana – Hiirulaisen maja (2.12.2010)

Habaneran havaintoja (19.11.2010)

Anneli – Annelin lukuvinkit  (20.12.2010)

Jussi – Also Sprach Jussi (12.12.2010)

Ina – Inahdus (3.1.2011)

Toivottavasti postaukseeni valitsemani sitaatit eivät anna kyseisten kirjoittajien teksteistä tai mielipiteistä ainakaan täysin väärää kuvaa (perusteellisemmat näkökulmat voi käydä lukemassa lainauksien linkeistä).

Read Full Post »

Suomalaisen kirjallisuuden seuran Vanhat merkkipäivät (toim. Jouko Hautala, SKS, 7. painos, 2000) sisältää merkkipäiviin ja nimipäiviin liittyvää perimätietoa ajalta, jolloin kansanuskomuksilla vielä oli merkitystä. Joulun ajan jutuista mielenkiintoisia ovat esimerkiksi tarinat vainajien joulukirkosta. Kirjaan on valittu kertomus, jossa Vanajan kirkossa vainajat pitivät jouluyönä omaa jumalanpalvelustaan:

Kun Palaneen Eeva, joka asui Koskensillan läheisyydessä Luolajan takamailla, aikoi eräänä jouluaamuna lähteä Vanajan kirkkoon, hän joutui sinne jo puoliyöstä. Siitä huolimatta kirkko oli täynnä väkeä ja jumalanpalvelus käynnissä. Eevakin istuutui erääseen penkkiin, mutta ennen pitkää häntä alkoi ihmetyttää outo seurakunta, jossa hän oli näkevinään henkilöitä, joiden piti olla kuolleita. Pappikin saarnastuolissa oli edesmennyt kirkkoherra. Mutta sitten nämä oudot ihmiset kävivät levottomiksi ja alkoivat nousta paikoiltaan ja liikehtiä Eevaa kohti. Silloin hän kauhistuneena pakeni, mutta kirkonväki ennätti saada käsiinsä hänen silkkinsä, joka löydettiin aamulla eräästä penkistä pahoin revittynä.

 Vastaavanlainen tarina on tallennettu myös Ylihärmässä:

Isonkyrön vanhassa kirkossa ovat vainajat jouluyönä. Eräs vaimo näki sieltä yöllä tulen, luuli, että ollaan kirkossa jo, ja meni sinne. Kaksi tytärtä, jotka olivat siltä vaimolta kuolleet, tuli viereen istumaan, ja he neuvoivat äitiänsä, että pitää panna hartioillensa mekko irti ja hypätä yli kynnyksen kun pois menee ja pudottaa mekko siihen. Oli nypitty mekkoa, ja siihen oli vaimo sen pudottanut.

Vielä 1700-luvulla oli tapana haudata vainajia kirkon lattian alle, joten kirkko oli vainajien koti. Pelkkä ajatuskin astumisesta yksin kirkon ovesta sisään jouluyön pimeydessä herättää epämiellyttäviä tuntemuksia – jopa taikauskolle virnuilevassa rationalistissa. Molemmissa tarinoissa naiset pelastuvat täpärästi. Tulee mieleen, että naiset eivät ole joutuneet sattumalta kirkkoon, vaan heidät on houkuteltu sinne jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Tarinan kuulija voi mielessään kuvitella, miten ja millaisen ehtoollisen vainajat mielellään nauttisivat jouluyönä.

– – – – –

Tarinaa vainajien joulukirkosta selvittelee Kaarina Kosken netistäkin löytyvä artikkeli Narratiivisuus uskomusperinteessä (Elore 1/2007, folkloristiikan ja perinteentutkimuksen aikakauslehti). Artikkeli keskittyy tutkimaan uskottavuuden ja epäuskottavuuden välistä rajankäyntiä ja erityisesti kerronnallisuutta, jolla kansantarina muokataan uskottavammaksi. Jonkinlaisena artikkelin sivutuotteena paljastuu kansantarinassa piilevä uskontohistoriallinen syvyys.

Tarinat vainajien jumalanpalveluksesta juhlayönä eivät ole pelkästään suomalaisten kansallista omaisuutta. Kaarina Koski kirjoittaa, että kertomuksia vainajien jumalanpalveluksista juhlaöinä tunnetaan laajalti Euroopassa. Alkuperäisen katolisen legendan mukaan öistä messua ovat viettäneet pyhimykset ja enkelit, mutta tarina on muotoutunut kauhukertomukseksi. Tälle muutokselle ja tarinan leviämiselle Pohjois-Eurooppaan löytyy selitys luterilaisuudesta:

”Vainajien jumalanpalvelus juhlayönä kirkossa” -tarinaa voi tulkita elävien ja kuolleiden välisen suhteen näkökulmasta. Tarinan sanoma on yksiselitteinen: elävän ei kuulu olla kuolleiden joukossa eikä häiritä kuolleiden toimia, sillä muuten nämä tappavat. Suomessa tarina on yleistynyt uskonpuhdistuksen jälkeen (Juvani 1953, 23), kun kirkon kanta elävien ja kuolleiden välisistä suhteista oli muuttunut. Luterilainen kirkko kiisti omaisten mahdollisuuden vaikuttaa poisnukkuneiden tuonpuoleiseen asemaan rukousten ja messujen avulla. Jokaisen tuli huolehtia sielunsa autuudesta itse ja elinaikanaan. Myös kiirastuli ja vainajan mahdollisuus palata sieltä maan päälle sovittamaan tekojaan kiistettiin. Vainajiksi luullut näyt oli tulkittava demoneiksi. Pakanallisesta vainajakultista juontuva elävien ja kuolleiden välinen vuorovaikutus pyrittiin murtamaan lopullisesti. Nimenomaan kristillisen kulttuurin on arveltu levittäneen näitä tarinoita, joissa vainajat ovat demonisoituja kristityn ihmisen vihollisia. (Sarmela 1994, 150–160; Simonsuuri 1963, 479.)

Valitettavasti uskontohistoriallisen kontekstin esittäminen on artikkelissa vain sivupolku. Jää mietityttämään, löytyykö Itä-Suomen ortodoksiselta alueelta mitään vastaavaa. Luultavasti ei ainakaan vainajien esittämistä näin demonisesti, sillä ortodoksisessa kirkossa suhde vainajiin on opillisesti tärkeä: vainajia muistellaan paljon ja useissa eri tilanteissa, ja yhteys koetaan konkreettisena, rakkaudellisena. Kosken artikkelin aineistokin on pääosin Länsi-Suomesta, tosin yksi kertomus on Räisälästä. Toki ortodokseilla on kummitustarinansa siinä missä muillakin, mutta onko uskomuksia vainajien joulukirkosta?

– – – – –

Kosken artikkelin mukaan tarina vainajien joulukirkosta noudattelee yleistä kaavaa. Kirkkoon joutuu yleensä nainen, joka on erehtynyt ajasta ja lähtenyt joulukirkkoon liian varhain. Vaihtoehtoisesti hän on huomannut kirkossa valot ja luullut aamujumalanpalveluksen jo alkaneen. Kirkossa hänelle paljastuu, että väki koostuukin vainajista. Usein tässä vaiheessa joku kuollut tuttu tai läheinen tulee neuvomaan, miten kirkosta pääsee ehjin nahoin pois: täytyy heittää yltään vaatekappale ja hypätä tasajalkaa ovesta ulos. Näin väärään jumalanpalvelukseen erehtynyt pelastuu. Ei tietenkään aina. Hyvälle ihmiselle löytyy auttajia vainajienkin joukosta, mutta jos on toiminut väärin tai kohdellut kaltoin jotakin vainajaa tämän vielä eläessä, saattaa tämä estää pääsyn ulos kirkosta. Vaatekappaleella on tarinoissa tärkeä ”todistusarvo”: kun ihmiset aamulla saapuvat joulukirkkoon, löytyy paenneen naisen hartiahuivi tms. kirkosta rikki revittynä.

Kuten monissa tämäntapaisissa kauhukertomuksissa, kuulijan epäluulo ja kriittisyys eivät kohdistu niinkään itse yliluonnolliseen tapahtumaan vaan muihin tarinan uskottavuuteen liittyviin piirteisiin. Eli, miksi ihmeessä kukaan olisi niin hölmö, että menisi joulukirkkoon jo edellisenä yönä? – Yleisin perustelu on Kosken mukaan yksinkertainen: kirkkoon lähtijällä ei ole kelloa. Toki lisäperusteitakin tarinoissa esitetään:

Kellon puuttumista ei aina koeta riittäväksi perusteeksi, sillä ajan voisi arvioida tähdistä tai odottaa kukon kiekumista. Johdannossa voidaan kertoa näidenkin arviotapojen epäonnistuminen: taivas onkin jouluyönä pilvessä tai kukko hihkuu pitkin yötä. Kyseessä voivat olla myös pitkämatkalaiset, joiden on joka tapauksessa täytynyt lähteä kirkkomatkalle käymättä yöunille lainkaan ja joiden arvio matka-ajasta on pettänyt.

Tuntuu oudolta 2000-luvun näkökulmasta, mutta entisaikaan ajan määrittäminen ei aina ollut vaivatonta. Koska joulukirkkoon mentiin todella varhain – jouluaamun jumalanpalvelus alkoi jo kuudelta – arviointivirheitä ja unenpöpperöisenä tehtyjä erehdyksiä varmasti sattui.

Kotimaisesta kirjallisuudessa on paljon kuvauksia jouluaamun jumalanpalveluksesta, mutta vainajien joulukirkosta en löytänyt kuin yhden esimerkin: Maila Talvion novellin Vainajien joulukirkko . Siinä liian varhaiselle kirkkomatkalle on useitakin syitä. Päähenkilö, Puljerin Harto, on ”kuusen juurella keittämässä jouluviinoja” pari päivää ennen aattoa, kun hän tulee ajatelleeksi joulukirkkoa. Harto ei ole mikään kunnon kristitty, päinvastoin, ja edellisen kerran hän on käynyt kirkossa nuorena. Hän päättää mennä joulujumalanpalvelukseen ihan vaan aiheuttaakseen hämmennystä.

Harton viinankeitto jo sinällään selittää ajassa erehtymistä asiaa: alkoholin nautiskelun takia ajatus ja ajantaju eivät ole terävimmillään. Lisävakuuksiksi todetaan, että kukko on kuollut – ei siis ole luvassa aamuista kiekumista. Harto asuu korvessa, kaukana kirkonkylästä, joten luultavasti hänen olisi joka tapauksessa käytävä matkaan ennen kukon herätystä. Keskellä joulupäivän vastaista yötä herätessään hän ei tiedä, paljonko kello on. Hän kuitenkin päättelee, että on aika lähteä, koska hän tuntee nukkuneensa jo riittävästi.

Harton lähestyessä kirkkoa tuodaan novellissa esille tyypilliset kauhukertomusten enteet, jotka ovat – kauhukertomusten konventioille tyypilliseen tapaan – lukijalle täysin selviä viitteitä tulevasta mutta jotka päähenkilö sivuuttaa tai tulkitsee väärin. Siis väärin kauhukertomuksen lukemistilanteesta katsottuna, mutta tietysti aivan järkevällä tavalla omassa reaalitodellisuudessaan, jossa yliluonnollinen selitys ei tietysti tule päähenkilölle mieleenkään:

     Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu niin kuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa.
     Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen matkaa ylös seinää, niin kuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo. Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä, mistä ennen on tottunut kulkemaan.

Yön pimeydessä loistaa oudosti valaistu kirkko, tavallisesta poiketen ei hevosia kirkonmäellä jumalanpalveluksen alkaessa, kirkko täynnä väkeä mutta ei yhtään jalanjälkeä – tässä vaiheessa kauhuviihteen harrastaja kääntäisi tammansa ympäri ja ratsastaisi niin kovaa kuin pääsisi takaisin kotiin. Valitettavasti Puljerin Harto ei ole lukumiehiä, joten hänelle tilanne valkenee vasta, kun hän on ehtinyt istua kirkonpenkissä jo hyvän tovin – äitivainaansa vieressä, kuolleen papin pitäessä messua.

– – – – –

Maila Talvion novelli Vainajien joulukirkko (Kootut teokset – osa 7, WSOY, 1951) on niin erikoinen teksti, että minun on luultavasti tarkistettava kantaani Talvion suhteen. Olen nimittäin jostakin (varmaankin suomalaisen kirjallisuuden ukkovaltaisesti pöhöttyneen kaanonin julkean vaikutuksen alaisena) omaksunut ajatuksen, että Talvion tekstit ovat kiinnostavia lähinnä vain kulttuurihistoriallisesti.  

Henkilökuva Puljerin Hartosta (lieneekö piikki hartolalaisille miehille: Talvio itsekin oli hartolalainen) on monisyinen: takaumien ja Harton mietteiden perusteella piirtyy epämääräisen avoimeksi jäävä kuva syrjäytyneestä metsien miehestä, joka on istunut vankilassa tapettuaan miehen. Tähän realistisen perinteen kuvaelmaan luodaan kuitenkin melkoinen syrjähyppy yliluonnollisella kauhukertomuksella vainajien joulukirkosta. Eikä siinä vielä kaikki: kun Harto palaa kotiinsa, ajaa hän perheensä (avovaimo ja kolme lasta) pois luotaan puukolla uhaten, ja vielä joulupäivän aamuna. Hartoa huomattavasti nuorempi avovaimo ei ensin halua lähteä kotoaan, mutta luopuu mykistyneenä vastarinnastaan, kun Harto paljastaa kauhistuttavan salaisuuden: ”Minä olen sinun isäsi, joko tottelet?”

Pakko myöntää, että kyllä ainakin tästä novellista löytyy särmää.

Read Full Post »

Maaottelussa

Itsenäisyyspäivän teemaan sopii  Veijo Meren kuunnelma Maaottelussa (kokoelmassa Novellit, 1985, Otava), jossa kerrotaan suomipojan mittelöistä  niin Ruotsia kuin Venäjää vastaan – ja myös urheiluhenkisten suomalaisten kisailusta  keskenään.

Olympiastadionilla on meneillään Ruotsi–Suomi-maaottelu, joskus 60-luvulla. Topi on tullut stadionille rakastajattarensa Maijan kanssa. Heidän seuraansa yrittää tuppautua humalainen mieskatsoja (kuunnelmassa hänet nimetään persoonattomasti: I Mies), joka kovaan ääneen kommentoi kisatapahtumia, arvostelee selostajan sanomisia ja urheilijoiden suorituksia. – Melko pian jutustelu kääntyy sota-aikoihin:

I Mies: Oletteko te urheillut?
Topi: Joskus sota-aikana heitin vähän kiekkoa siellä korvessa.
I Mies: Siellähän sitä oli aikaa. Siellä minäkin pelasin koripalloa ja hiihdin.Kun oli viidenkymmenen kilometrin hiihtokilpailu, vanjat perusti kahdeksantoista kilometrin kohdalle vankien keräämisaseman. Jätkää lähti taipaleelle koko ajan, mutta ykskään ei tullut maaliin. Oli hiihdetty harhalatu itään päin ja pantu reppipaperit viereen ja kun jätkät hiihti sitä kaks kilometriä, oli piippalakkia ladun kahta puolta. Sanoivat, että hiihtäkää eteenpäin niin pitkälle kun tulee piikkilankaa vastaan, mutta älkää poiketko ladulta, kuolette jos sen teette, olette tähtäimessä koko ajan. Ei niillä ollut mitään miehiä ladun varressa, mutta pelko vahti jätkiä. Vankien vaihdossa tulivat takaisin, näyttivät sukselta joka mies. Häntäpäätä ei lähetetty kadulle, kun kärkipäätä ei alkanut kuulua perille. Lähettäjä oli kyllä niin hullu, yks kuppatautinen kapu, että se olis kyllä lähettänyt meidät, mutta me sanottiin, että jos vielä heilutat sitä lippua kerrankin, saat puurolautaselles kasapanoksen.

Vaikka mies kertoo juttunsa novellin alkupuolella, on hän jo siihen mennessä jutusteluillaan osoittanut, että vastuu puheiden totuudellisuuden arvioinnista jää kuulijoille. Ajatus etulinjassa pidetystä viidenkymmenen kilometrin hiihtokilpailusta on silti absurdiudessaan verraton. Tulee mieleen kohtaus elokuvasta Apocalypse Now, jossa intohimoisesti lainelautailua harrastava amerikkalaisupseeri mittailee aallokkoa ja suunnittelee lautailua, vaikka rannan tuntumassa käydään kiivasta tulitaistelua. – Meren kuunnelmassa miehen kertoman mukaan vastoinkäymiset eivät hiihtokilpailuintoa lannistaneet. Hän jatkaa tarinaansa:

Sitten ne määräsi, että kilpailijoilla täytyy olla koopee ja täysi lipas ja latu on oltava varmistettu yllätysten varalta. Pantiin ukko ladun varteen joka toisen puun taakse. Kun vanjat alko taas kaapata vankeja, synty kovia taisteluita. Täyty hiihtäjienkin välillä osallistua. Joka oli ampunut lippaastaan, sai joka luodilta viiden sekunnin hyvityksen. Oli latu niin täynnä hylsyjä, että mäkin olin turvallani joka mutkassa. Hitto, mä laskin koko lippaan tyhjäksi viimeisen kumpareen takana. Vaikka ei ole tapani leuhkia, pelkäsin niin mahdottomasti, etten uskaltanut sitä aikaisemmin tehdä. Kun tulin maaliin, ei ollut ajanottajiakaan paikalla, kaikki oli lähteneet livohkaan. Kuulivat sen mun pitkän sarjani. Kello oli vaan hangella. Siitä katsoin ajan ja kirjoitin sen sauvalla lumeen, mutta joku hullu ehti piehtaroida siinäkin kohdassa.

Suomi–Neuvostoliitto-maaottelusta on novellin tapahtuma-ajankohtana kulunut suunnilleen parikymmentä vuotta. – Aina välillä kun luen tai kuulen tällaisen sotajutun, fiktiivisenkin kuten tämä, mietin, kuinka valtavan täytyy olla talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan vaiheista kerrottujen juttujen kokonaismäärä. Kuinka monta yksittäistä sotajuttua on jo 60-luvulle tultaessa ehditty sodasta kertoa ja kuinka monta tullaan vielä kertomaan? Kuinka moneen kertaan ihmiset ovat toistaneet puheissaan samoja kokemuksiaan? Kymmeniä, satoja, jopa tuhansia kertoja? Kuinka paljon on kipeitä, rankkoja muistoja, joita ei ole pystytty kertomaan, mutta joista on nähty öisin unia ja joihin on havahduttu kesken päivän rutiinien?  

Miehen juttu hiihtokilpailuista on siis vain yksi monista, joita tuonakin päivänä kerrotaan. Kuunnelman nimi, Maaottelussa, on tässä suhteen osuva. Kun 42 568 (maksanutta) katsojaa kokoontuu Olympiastadionille seuraamaan Suomi–Ruotsi-maaottelua, on joukossa paljon aikoinaan Neuvostoliittoa vastaan ”otelleita”. Urheilutapahtuman sänmaallinen lataus antaa rintamamiesten satunnaisiin kohtaamiseen riittävän sysäyksen, ja lopputuloksena maaottelua käydään monella tasolla.

– – – – –

Myös Meren kuvaamassa maaottelussa Suomi saa turpiinsa. Kuunnelman aikana seurataan suomalaisia kuninkuuslajeja, keihästä ja 10 000 metrin juoksua, ja molemmissa Ruotsi nappaa voiton suomalaisten toiveikkaista alkuasetelmista huolimatta.

Oleellisena osana itsenäisyyttä onkin häviämisen taito. Jos ei kykene tulemaan toimeen tappioidensa kanssa, voi kohtalona olla perikato. Esimerkkejä löytyy historiankirjoista.

Read Full Post »

Nähtävästi Mikko Rimmisen romaanissa Nenäpäivä (Teos, 2010) on todellakin ”sitä jotakin”, koska kirjoitan siitä Jäljen ääneen nyt jo toisen kerran reilun viikon sisällä – ja hädin tuskin kykenen vastustamaan kiusausta laittaa keittiön apupöydällä lojuva Nenäpäivä-nenä nenälleni.  Tosin se ei toisi oikeaa tunnelmaa, parempi olisi mäjäyttää naamansa naapurin ulko-oveen ja kontata sitten anteeksi pyydellen porraskäytävässä kuten romaanin kertoja Irma.

Sitäkään en tee, sillä vastapäisen asunnon vanha pariskunta saattaisi järkyttyä, ja toki ajattelen myös nenäni hyvinvointia. Mikko Rimminen pärjätköön tänään ratkeavassa Finlandia-kilvassa omin neuvoin, ilman yksittäisen lukijan noitamenoja. – Periaatteessa minulle on aivan sama, kuka tunnustuksen saa. On kuitenkin kaksi, tai oikeastaan kolme syytä, miksi Nenäpäivä viehättää minua erityisesti. Ensinnäkin, Rimminen onnistuu loistavasti tekemään tikusta asiaa ja luomaan kielellisesti rikkaan ja nautittavan lukukokemuksen aineksista, joista ei kaiken järjen mukaan pitäisi syntyä kovin kummoista tarinaa. Romaania lukiessaan huomaa, kuinka jokainen hetki ja jokainen pieni liikahduskin sisältää paljon mahdollisuuksia kerronnan kannalta. Itse juonihan kirjassa on aika mitätön – voin kuvitella, kuinka joku yläkoulun oppilaistani tiivistäisi sen tyyliin: ”Joku hullu akka kulkee pitkin Keravaa soittelemassa ihmisten ovikelloja.”

Toinen syy on joulun läheisyys, sillä Nenäpäivän tapahtumat kestävät syksystä joulukuulle, ja romaanin lopun tunnelmat sopivat hyvin omiin joulunalustunnelmiini. Sillä kun kaiken meuhkaamisen jälkeen romaanissa vihdoin hieman rauhoitutaan, rauha valtaa myös lukijan. Irman hyväsydämisyys, vilpittömyys ja lämmin kiitos korostuvat pienessä eleessä, lahjan muodossa:   

Se avasi ennen kuin ehdin soittaa kelloa. Seuraavaksi se anniskeli rusehtavan hymyn ja sanoi, että sillä oli ollut ikävä. Ennen kuin ehdin hämmentyä, sanoin että niin minullakin ja astuin sisään. Sen koti näytti siinä suoraan ikkunoista pursuavassa, lumen moninkertaistamassa talvivalossa entistäkin hirveämmältä mutta en antanut sen häiritä, vaan osoitin isännälle tuolia ja istuin itse toiselle puolelle. Se totteli käskyä epävarmoin liikkein niin kuin olisi ollut anomassa lainaa tai pelännyt rikkovansa istuimen. Kaivoin taas jo käyttöön palanneesta vanhasta tutusta laukusta Alkon pahvisen lahjalieriön ja ojensin sen Virtaselle, joka sitten haparoi sen jotenkin vähän pelokkaannäköisesti auki ja veti esiin ruskean lonkeropullon.

Virtaselle maistuu alkoholi, ja sen Irma on aiemmilla käynneillään huomannut. Irmalle itselleen ei kuitenkaan taida maistua, sillä hänen oikein Alkosta ostamansa lahjapullo paljastuu pelkäksi lonkeroksi. – Mutta Virtanen ottaa lahjan kunniakkaasti vastaan ja kysyy, saako lahjan avata heti, korkkaa pullon, ja kaataa sisällön kurkkuunsa. Vanha fraasi, ”lahjan antaminen on tärkeämpää kuin itse lahja”, pitää jälleen kerran paikkansa. Sitä paitsi Virtasen kohdalla lahja on onnistunut ja palvelee tarkoitustaan: alkoholisti osaa arvostaa pelkkää lonkeropulloakin, joku pankinjohtaja tai muu vastaava kalliisiin konjakkeihin tottunut taas pitäisi sitä loukkauksena. Mikä tietysti on raivostuttava pikkusieluista ja itsekeskeistä, sillä toki lahjan saajan pitää ajatella lahjaa ja sen merkitystä myös lahjan antajan kautta.

Annettuaan Virtaselle lahjan ja saatuaan tältä vastalahjan Irma pääsee joulutunnelmaan:

Vasta nyt ymmärsi että siinähän se tosiaan oli, joulu, tulossa ihan kohta. Ei sillä että siinä nyt olisi mikään hätä iskenyt, sitä osastoa oli ollut vähäksi aikaa riittämiin, mutta vaikkei sitä joulua nyt ollut mitenkään erikoisemmin tullut vuosikausiin vietettyäkään, niin jotain se tietysti aina teetti. Lahjoja. Oli joukko lahjoja jakamatta.

Jos Virtanen sai Irmalta lonkeropullon, niin millaisia ovatkaan nuo Irman muut lahjat? Ajatus on herkullisen hauska, tulee mieleen kaikenlaisia tarpeellisia ja tarpeettomia pikkuesineitä kenkälusikoista suolasirottimiin. – Ja samalla huomaa ajattelevansa, että juuri sellaisiahan ne hauskimmat ja parhaimmat joululahjat ovatkin, pieniä eleitä, jotka saattavat mennä hieman ohi maalinsa, mutta joissa selvästi on hyvä tarkoitus, joulumieltä. (Vaikka tokihan minä ihan mieluusti löytäisin jostakin paketista sen iPadinkin …)

– – – – –

Oli unohtua kolmas syy, miksi Nenäpäivä on mielestäni niin hyvä. Rimminen on aikaisemmissakin romaaneissaan (Pussikaljaromaani ja Pölkky) kuvannut jollakin tavalla yhteiskunnassa syrjäytyneitä ihmisiä, jotka eivät millään tavoin edusta brändityöryhmän visioimaa Suomi-kuvaa. Ja tällaisia ihmisiä on Suomessa paljon. Liian usein kirjailijat kuitenkin tarttuvat aiheeseen näyttääkseen vain ahdistusta ja toivottomuutta. Se on tavallaan aika helppokin tie. Rimmisen ansioksi voi lukea sen, että hän esittää henkilönsä inhimillisellä ja lämpimällä tavalla. Ja silti uskottavasti.

Kun itsenäisyyspäivänä väki kokoontuu Hakaniemen torille klo 12.00 ”Köyhien linnanjuhlaan” nauttimaan Hurstin menua ja kuuntelemaan Palefacea sekä Koitonlaulua, on Irmakin ehkä paikalla. Luultavasti myös aika monta Virtasta. Ja mitenkään myöhemmin illalla pidettävien Halosen pirskeiden kansallista merkitystä väheksymättä, luulenpa, että hurstilaisessa hengessä tapahtuvassa ihmisten kohtaamisessa on monin verroin enemmän kauneutta kuin Linnan juhlien iltapukujen välkkeessä. Sitä samanlaista kauneutta kuin Rimmisen Nenäpäivässä.

Read Full Post »

”Voiko kärpäsiä kesyttää?”
     Viittaan pukeutunut mies kumartui sairasvuoteen ylle. Potilas nuolaisi kielenkärjellä huuliaan ja raakkui:
     ”Miksi kysyt?”
     ”Sanotaan, että Runeberg kesyttää kärpäsiä. Sanotaan, ettei hän muuhun pysty, paitsi katselemaan ohikulkijoita peilistään. Sanotaan, että he kohottavat hattuaan kun kulkevat ikkunan ohi koska tietävät kansallisrunoilijan tarkkailevan heitä. Sanotaan, että häntä huvittaa tietää heidän nostavan hattuaan silloinkin kun hän ei ole huoneessa.”

Aivohalvaus on rampauttanut kansallisrunoilijan. Enää hän ei metsästä, ei kaada naisia, ei sanaile seurapiirien kuninkaana. Erik Wahlströmin romaanin Kärpäsenkesyttäjä (Schildts, 2010) tulkinnan mukaan Runeberg korkeintaan kesyttää kärpäsiä. – Romaanin alkukohtauksen kaksi miestä ovat viittaan pukeutunut Johan Strömborg, joka kirjoittaa Runebergin elämäkertaa, ja vuoteessa makaava Fredrik Cygnaeus, kulttuurivaikuttaja ja Runebergin tukija. Strömborgin rooli elämäkerran kirjoittajana on faktaa, mutta luultavasti tuo kärpästen kesyttäminen fiktiota.

Kun kansalliskirjailijaan yhdistetään kärpäset heti romaanin alussa, ei lukijaa yllätä, että Wahlström kohtelee jatkossakin Runebergiaan tylyin ottein. Ihannointi on teoksesta kaukana. – Ei siitä sen enempää, pysyttäydytään alussa. Kärpäsaloituksessa on omaperäisyyttä, mutta kotimaisessa nykyproosassa se ei kuitenkaan ole täysin ainutkertainen. Siis, missä tunnetussa suomalaisessa romaanissa on kärpäsaloitus?

Valitettavasti en keksi muuta kuin liian helppoja vihjeitä, joten paljastetaan oikea vastaus saman tien. Näin kärpäsmäisesti alkaa Sofi Oksasen suurmenestys Puhdistus (2008, WSOY):

Aliide Truu tuijotti kärpästä ja kärpänen tuijotti takaisin. Sen silmät pullottivat ja Aliidea etoi. Raatokärpänen. Harvinaisen iso, äänekäs ja innokas munimaan. Se vaani pääsyä keittiöön ja hieroi siipiään ja jalkojaan kamarin verhossa kuin valmistautuen aterioimaan. Lihan perään se oli, lihan eikä minkään muun. Hillot ja kaikki muu purkitettu oli turvassa, mutta se liha. Keittiön ovi oli kiinni. Kärpänen odotti. Se odotti, että Aliide kyllästyisi jahtaamaan sitä kamarissa ja lähtisi, avaisi keittiön oven. Kärpäslätkä iskeytyi kamarin verhoon.

Puhdistuksen aloitus ei esittele pelkästään Aliidea vaan myös kärpäsen, jolle ilmaantuu romaanissa monenlaista symboliikkaa. Viron lähihistoriaa tonkivassa romaanissa raatokärpänen on aivan oikeassa paikassa. Mätää löytyy monen puhtoiseltakin vaikuttavan kodin ja perheen menneisyydestä.

Kärpäsaloitus rinnastuu Oksasen Puhdistukseen, mutta kärpästen kesyttämisestä minulle tulee mieleen täysin toisenlainen romaani: Bram Stokerin Dracula (1897, suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava), jossa tohtori Sewardin johtaman mielisairaalan potilas harrastaa kärpästen pyydystämistä. Miehen nimi on Reinfield, ja hänen tapauksensa kiinnostaa tohtoria erityisen paljon. Vähitellen Reinfieldin hulluuden syy selviää (lukijalle huomattavasti aikaisemmin kuin tohtorille): hän on kreivi Draculan vallassa.

Reinfield houkuttelee kärpäsiä huoneeseensa ruoka-annostensa avulla ja ripottelemalla teesokerinsa ikkunalaudalle. Wahlströmin romaanissa Runebergin palvelijalla on samanlainen metodi:

Maria kävelee raskaasti keittiön pienen huurteisen ikkunan ääreen, siellä on likainen kahvikuppi jonka pohjalla on hiukan sokeria. Kuppi on houkutellut muutamia kärpäsiä. Hän hätistelee tiehensä kaikki paitsi yhden. Hän ottaa kupin ja kantaa sen Runebergin huoneeseen, hitaasti jotta kärpänen pysyisi mukana.
     ”Tässä olis prohvessorin kärpänen.”

Kyseinen kärpänen tuskin on ”Stenbäck”, joksi Runeberg on kärpäsensä ristinyt. Aiemmin hänellä on ollut kesytetty hiiri nimeltään Cygnaeus. Ja ollessaan vielä voimissaan Runeberg kesytti kärppiä, naisiakin. Eli mestarin voimien vähetessä myös kesyttämisen kohteet pienenevät. – Reinfieldillä suunta on päinvastainen. Pyydystäessään kärpäsiä hän ei pyri kesyttämään niitä (ei kai kärpästä voi kesyttääkään) vaan toimii kuin farmari: hän kerää kärpäsiä ruokkiakseen hämähäkkejään. Niitä hän taas syöttää huoneeseensa houkuttelemilleen varpusille. Jokaisen välivaiheen yksittäisiä kärpäsiä myöten Reinfield merkitsee muistikirjaansa. Kun tohtori Seward tutustuu Reinfieldin muistikirjaan, alkavat potilaan oudot tavoitteet viimein hahmottua hänelle:

Päässäni viime aikoina hahmottunut ajatus on nyt valmis, ja teoriani on osoittautunut oikeaksi. Himomurhaajani on erikoista tyyppiä. Minun pitää keksiä hänelle uusi luokitus ja aion nimittää häntä zoofagiseksi (lihansyöjä) maanikoksi: hän haluaa sulauttaa yhteen niin monta elämää kuin mahdollista, ja hän on päättänyt saavuttaa päämääränsä kumulatiivista tietä. Hän antoi monta kärpästä yhdelle hämähäkille ja monta hämähäkkiä yhdelle linnulle ja tahtoi sen jälkeen kissan joka olisi syönyt monta lintua. Mitäköhän hän olisi tehnyt seuraavaksi?  

Reinfieldille kärpästen pyydystäminen merkitsee ensimmäistä porrasta elinvoiman kasvattamisessa; Runeberg taas on kulkenut omat portaansa alas ja takertuu nyt kärpäseen. Oma symboliikkansa siis tässäkin kärpäsaloituksessa.

Read Full Post »

Alkuja: Nenäpäivä

Ihan ensimmäiseksi olin kuullut väärin ja luulin hetken, että senkin nimi oli Irma, ja ehdin sitä siinä mielessäni hykertääkin, että mitähän sekaannusta tästäkin kaimuudesta vielä seuraisi, mutta kun sitä nimenomaista sekaannusta sitten myöhemmin kuitenkin riitti aivan kylliksi, oli varmaan ihan hyvä että minä olin siinä nyt yksin Irma ja sen nimi oli Irja eikä Arjasta ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan.
      Siinä se istui, vastapäätä. Sillä oli suun ympärillä naururyppyjä ja pään ympärillä pahkakelloja ja keittiö. Sellainen on minusta aika hyvä olomuoto ihmiselle.

Mikko Rimmisen romaanin Nenäpäivä (Teos, 2010) alku terävöityisi, jos ensimmäisen kappaleen jättäisi pois. Tuo ”Siinä se istui, vastapäätä …” on aloituksena tehokkaampi, sillä se vie lukijan hetkessä keittiöön katselemaan Irjaa ja pahkakelloja, ihmisen hyvää olomuotoa. Pitkään virkkeeseen sullottu päänsisäinen jutustelu kaimoista ja sekaannuksesta taas tuntuu pelkältä lämmittelyltä, ikään kuin kertojalla olisi käynnistymisvaikeuksia – niistä Irma kärsiikin johdonmukaisesti läpi romaanin. Ja kun Irma vihdoin pääsee liikkeelle jutuissaan tai toimissaan, ongelmana onkin pysähtyminen …

Ehkä aloitus on silti hyvä juuri tuollaisena, paljastaessaan kertojan heikkoudet. ”Heikkous” sanavalintana ei kylläkään tee oikeutta Irmalle eikä romaanin idealle. Juuri Irman viipyilevän vinksahtanut tyyli antaa Nenäpäivälle niin omintakeisen äänen, että lukiessani romaania enemmänkin kuuntelin kuin luin – vaikka kyse on pelkästä tekstistä, ei äänikirjasta. Selvennän ajatusta tekstinäytteellä kohtauksesta, jossa Irma nostelee pöydältä tavaroita takaisin käsilaukkuunsa ja ajattelee samalla töpöliputtajaa:

Ja kun sitä kaikkea siinä sitten toimitti niin jostain humpsui yhtäkkiä mieleen muutaman lauantain takainen luonto-ohjelma, siinä oli ollut lintu nimeltä töpöliputtaja, jotenkin luonnottoman tai niin kuin ihmistekoisen näköinen kekkava pieni tepastelija, sen mustaan sulkapeitteeseen oli ynnäilty kaikkea kirjavaa ja räikeää rintakorua, töyhtöä, helmaa ja helttaa, ja siellä se sitten soiditsi jossain sademetsän pohjalla jotenkin pohjattoman yksinäisesti kaikkia niitä kukertavia ulokkeitaan ja erikkeitään esitellen ja lakaisten metsää nokassa pitelemällään lehtevällä oksalla, kai se oli sitten juuri sitä töpöliputtamista. Siivosi metsää! 

Irma käyttää voimakkaita, ilmaisevia sanoja, joista hauskimpia ei kannata etsiä sanakirjasta. Mutta niitä tekee mieli maiskutella ja kuulostella mielessään – vastaavaa kokee lukiessaan  Seitsemää veljestä.

Olen ilmeisesti nähnyt saman ohjelman kuin Irma, sillä muistan nuo lavastajien erikoiset soidinmenot. (21.11.2009 lähetetty Avara luonto –sarjan dokumentti Sademetsän salaisuudet). Jos satun joskus näkemään ohjelman uusintana, häipyy Ylen luontodokumenttien vakiolukijan (Jarmo Heikkinen) ääni ajatuksissani taustalle, ja kuulen kuinka Irma aloittaa: ”Töpöliputtaja on jotenkin luonnottoman tai niin kuin ihmistekoisen näköinen kekkava pieni tepastelija …”  

—–

Romaanin aloituksessa mainitaan nimet Irja ja Arja. Henkilöinä naiset ovat hyvin erilaisia, ja ero näkyy suhtautumisessa Irmaan ja tämän ”harrastukseen”: Irma hakee kontaktia ihmisiin tekeytymällä kuluttajatutkimusta tekeväksi haastattelijaksi, joka kiertää ovelta ovelle. Irja kaipaa juttuseuraa itsekin, mutta Arja paheksuu kotirauhan rikkojaa ja näkee tämän valheen läpi. – Irja ja Arja istuivat olkapäilläni kirjaa lukiessani samalla tavalla kuin Aku Ankka -sarjakuvissa joskus kuvatut Akun sisäisten motiivikonfliktien riitapukarit, enkeli ja piru. Välillä Irman tohelointi ja tungettelu ainoastaan ärsytti, välillä taas hänen lämmin empatiansa ja henkilökohtaisen elämänsä ongelmat saivat minut melkein häpeämään negatiivisia tuntemuksiani.

Ehkä romaanin kertoja intuitiivisesti aavistaa tämän kamppailun ja nimeää sen osapuolet jo heti ensimmäisessä virkkeessä. Taistelua lukijan sielusta ei käydä suljetuin ovin, vaan asetelma on näkyvissä alusta saakka. – Minun olkapäilläni ohjeitaan huutelevien voimasuhteissa ei ollut enää mitään epäselvää romaanin loppuun tultaessa. Irja voitti, sillä eihän Irmasta voi olla pitämättä. Ja näin käy luultavasti kaikille, jotka lukevat kirjan loppuun. Mutta varmasti Arjakin saa käännettyä monen lukijan mielen synkeäksi romaanin alkupuolella, jolloin Irma jää etäiseksi, ikäväksi hahmoksi, ja lukuinto tyrehtyy.

Toivottavasti niin ei käy kovin monelle, sillä Nenäpäivä on hieno romaani.

Read Full Post »

Alkuja: Katoamispiste

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan. Tai ehkä vaikutelma johtui vain lokakuiseen ilmaan sopimattomista kengistä, korkeista koroista, jotka linksuivat kun hän väisteli vesilammikoita, pyrki tuulisella Bulevardilla eteenpäin; silloin oli satanut jo monta päivää.

Näin alkaa Joel Haahtelan romaani Katoamispiste (Otava, 2010), yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista. Kertojana on psykiatri, joka alkukohtauksessa on juuri tulossa vastaanotoltaan. Millä tavalla psykiatri katsoo ihmisiä? Millaisia päätelmiä hän tekee mielessään, jos joku kävelee epävarmasti, horjuvasti? – Syntyy vaikutelma, että kertoja joutuu työpäivän jälkeen ravistelemaan ammattiroolinsa harteiltaan: ei kaikkea toimintaa pidä arvioida psykologisesti. Naisen horjuvaan kävelytapaan on syynä todennäköisesti epäkäytännölliset kengät.

Tosin Anita Konkka tarjoaa blogissaan  toisenlaisen tulkinnan naisen horjahtelulle. Lainaan kirjoitusta hieman pidemmin, sillä Konkka tiivistää samalla hyvin romaanin lähtökohdat:

Kertojaminä tapaa kadulla sattumalta pariisilaisnaisen nimeltä Magda, joka etsii Paul Rouxia, kadonnutta ex-miestään Helsingistä. Magdan olemuksessa on minun mielestäni jotain samaa kuin Raijassa, ehkä sama tapa kävellä: ”vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnasta.” Madga johdattaa kertojan jäljittämään sekä Paul Rouxia että Raijaa, jonka Häiriö maisemassa -romaanin ranskankielisen käännöksen Magda on löytänyt miehensä asunnosta ja ottanut mukaansa matkalukemiseksi.

”Raija” on Konkan ystävä kirjailija Raija Siekkinen, jonka persoonasta Haahtelan faktaa ja fiktiota yhdistelevässä romaanissa muodostuu jonkinlainen kuva. Käsittääkseni Haahtela ei kuitenkaan ole henkilökohtaisesti tuntenut Siekkistä, joten kahden ensimmäisen virkkeen synnyttämä mielikuva saattaa olla tahaton. Ja toisaalta, muistikuvat ovat niin henkilökohtaisia, että täytyy huomioida tuo Konkan lisäämä ehkä: ”jotain samaa kuin Raijassa, ehkä sama tapa kävellä”.

Kuten edellä olevasta lainauksesta käy ilmi, pian paljastuu, että nainen, siis Magda, on ranskalainen. Sitä lukija ei voi ensimmäisistä virkkeistä päätellä, mutta ei naisen kansallisuus toisaalta yllätäkään. Haahtela aloittaa romaaninsa yksityiskohdalla, joka kuuluu elokuvien ja mainosten perusteella kulttuurisen pukeutumisen stereotypioihin: kadulla kävelee ranskatar, korkeissa koroissaan. Ilmeinen sopimattomuus synkeän suomalaiseen syyssäähän täsmentää vierauden ja vierasmaalaisuudenkin tunnelmaa.

Ja eihän ranskattarelle sovi mikään vähäpätöisempi katu kuin Bulevardi. Bulevardi on ranskan kielestä lainattu käsite, joka tuo mieleen Pariisin bulevardit. Ja tietenkin nainen on kotoisin Pariisista. – En oikein osaa päättää, miten pitäisi suhtautua aloitukseen, jossa pariisilaisnainen kävelee korkeissa koroissaan pitkin Bulevardia. Vaikka onhan tuollainen klisee omalla tavallaan hauska, varsinkin kun se on piilotettu kaikkien näkyville heti kirjan alkuun – kovin moni lukija ei sen kliseisyyttä ehkä tule tarkemmin ajatelleeksi.

——–

Mutta miksi Joel Haahtelan romaanin kertoja huomioi naisen? Miksi hän ei työpäivän uuvuttamana marssi pää kyyryssä kotiinsa niin kuin muutkin helsinkiläiset? Ehkä hänessä on ripaus flanööriä, bulevardeilla maleksivaa kuljeskelijaa, joka aistii ja kokee ympäröivää kaupunkia. – Voi olla niinkin, mutta vastaus on huomattavasti yksinkertaisempi. Romaanin kertoja on paitsi psykiatri niin myös kirjailija – aivan kuten Haahtelakin on sekä kirjailija että lääkäri. Ja jos psykiatrin on vaikea irrottautua roolistaan, niin kirjailija tuskin edes haluaa: hän havainnoi maailmaa, tarkkailee ihmisiä, huomaa yksityiskohtia, maistelee tunnelmaa jne. Muuten jää kirjat kirjoittamatta.

Read Full Post »

Olen viime päivinä aloittanut yli sata romaania, mutta en ole päässyt niissä alkua pidemmälle. Vaikka riittää aluissakin ihmeteltävää, kuten esimerkiksi Philippe Claudelin romaanissa Harmaat sielut (2003, suom. Ville Keynäs, 2006, Otava):

On vaikea päättää mistä aloittaa. Se ei ole helppoa. Kaikki se mennyt aika, jota sanat eivät koskaan tuo takaisin, ja myös kasvot, hymyt, haavat. Silti minun on yritettävä sanoa kaikki. Kaikki se, mikä on kaksikymmentä vuotta painanut sydäntäni. Tunnonvaivat ja suuret kysymykset. Minun täytyy leikata salaisuus auki, kuten patologi avaa vatsan, ja upottaa siihen käteni, vaikkei se muuttaisikaan mitään.

Kiinnostuksen herättävä aloitus, joka kertoo aloittamisesta, kertomaan ryhtymisen vaikeudesta. Kun aihe on raskas, ei vaikeaa ole pelkästään tapahtumien paljastaminen kuulijalle – vaikeinta on itse kohdata tarina, jonka aikoo kertoa. Claudelin romaanissa kyse on lapsen kuolemasta. – Jos aihe on kertojalle helpompi, näkökulma aloittamisen vaikeuteen muuttuu. Luultavasti tyyli nousee päällimmäiseksi ongelmaksi: siis miten aloittaa? Kysymyksen voi kasvattaa mielessään niin suureksi, ettei saa aloitetuksi yhtään mitään.

Romaanien kirjoittamisen alkuvaikeuksista en tiedä mitään, mutta niiden alkujen lukemisesta paljonkin. Ei lukemisen aloittaminenkaan aina mitään herkkua ole. Kun tarttuu uuteen kirjaan, joutuu kohtaamaan itselleen vieraan ihmisen kielellisen todellisuuden, jossa maailma saattaa näyttää aivan erilaiselta paikalta, kuin mihin itse on tottunut – vaikka kirjailija kuvaisi tuttua kaupunkia, arkisia tilanteita. Tietysti juuri tämä on myös kirjojen lukemisen suurinta nautintoa, mutta ei kaikille. Monet paljon kirjoja ahmivat jumittuvat yhteen genreen (esim. dekkarit tai suomalainen realismi), vähän niin kuin ne, jotka käyvät joka vuosi samassa lomakohteessa tai syövät automatkoilla aina ABC-ketjun tarjoilemaa metsästäjänleikettä. Ja mikäs siinä: pääsee heti jyvälle, mistä oikein on kyse, ja voi keskittyä olennaiseen eli viihtymiseen / tarpeen tyydyttämiseen.

Kieltämättä aivot menevät hetkellisesti solmuun, jos Claudelin romaanin luettuaan tarttuu tyylillisesti hyvin erilaiseen teokseen, vaikkapa Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin (2005, Teos):

Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.
       Nouseva aurinko langetti jostain yläilmaikkunasta tytisevän heijastuksen kadun toiselle puolelle. Epävakaassa valokeilassa nojasi vino äijä kävelykeppiin ja odotti.
       Sillä oli umpimähkäisesti paikallispuudutetun näköinen naama joka vähän väliä jotenkin pisteittäisesti kouristui silmäkulman tai suupielen tai leuassa tuikkivan ajoksen kohdalla. Ne olivat sen verran sattumanvaraisia liikkeitä että niitä olisi ehkä ollut mukavampi katsella, jos ne olisivat noudattaneet jotain symmetrialainsäädäntöä ja esiintyneet vähän stereoisemmalla ja siten mutkattomammin omaksuttavalla tavalla.

Vähitellen silmä ja ymmärrys kuitenkin tottuvat hieman pidempään lauseeseen ja omalaatuiseen havaitsemisen tapaan, löytävät oikean rytmin ja fiiliksen. – Ja jos ei tolkku ole syntyäkseen, aina voi kirjan jättää kesken ja siirtyä johonkin toiseen. Ei kirjat maailmasta lukemalla lopu.

Lopuksi pyydän anteeksi tämän kirjoitukseni aloitusta, joka tahallisesti harhauttaa lukijaa. Pitää kyllä paikkansa, että olen viime päivinä lukenut romaanien aloituksia – varmasti yli sata – etenemättä niissä sen pidemmälle. Syynä ei kuitenkaan ole kyllästyminen tai henkinen laiskuus (sitäkin on kyllä esiintynyt) vaan Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teos Aloittamisen taito (2010, Avain), jossa esitellään helposti lähestyttävällä ja silti (tai ehkä juuri siksi) innoittavalla tavalla niin maailman kuin Suomen kirjallisuuden erilaisia aloituksia. Siitä nuo edellä siteeratutkin aloitukset on poimittu.

Kirjaan tutustuminen kannattaa jo ihan vain siitä ilosta, että pääsee antamaan nasevan vastauksen,  jos  joku utelee kahvipöydässä viime aikojen lukemuksista. Syntyy mukavan hölmistyneitä ilmeitä, kun tokaisee: ”Joo, olenhan minä lukenut aika monta, ja vielä useampia olen aloitellut. Viime viikonloppunakin luin parista sadasta romaanista alun, mutta siihen se sitten aina tyssäsi.”

Read Full Post »

Sateella on suuri vaikutus kadulla kulkeviin ihmisiin: askeleet muuttuvat konemaisemmiksi, ihmiset kiiruhtavat määrätietoisemmin kohti päämääriään, päät painuvat hieman kumaraan ja sateenvarjot avautuvat varjostaen kantajiensa inhimillisiä piirteitä. Vaikka sade tuntuu hävittävän yksilöt, ei se kuitenkaan tee katunäkymästä pelkästään tylsää, päinvastoin: sateen ja lätäköissä loiskivien askelten rytmi, sateenvarjojen alle piiloutuneiden henkilöiden salaperäisyys, kiire, kaikkea syleilevä tumma märkyys – ei ihme, että sateiset katunäkymät ohikulkijoineen näyttävät usein elokuvissa niin hyviltä, elokuvallisilta.

Kun luin viime viikolla Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010), taivas oli pilvessä ja silloin tällöin tuli sadekuuroja. Nyt kun selailen kirjaa uudelleen, maisema on edelleen harmaa ja sataa. Sopii tunnelmaan, sillä romaanissakin tuntuu vettä tulevan tasaista tahtia. Paistaa välillä aurinkokin, mikä sopii rakkaustarinan luonteeseen – sillä kertomus rakkaudesta tämäkin teos on, kuten hyvät romaanit yleensä. Kirjan esittelemisen kannalta tilanne on kuitenkin hankala, sillä Jääskeläisen romaanissa ideana on asioiden vähittäinen avautuminen lukijalle, joten en halua kirjan tarinasta juurikaan kertoa – yksittäisiä juttuja on vaikea ymmärtää ilman kokonaisuutta, ja kokonaisuuden paljastaminen taas pilaisi lukunautinnon. Joten pysytellään yleisellä tasolla, sivussa kirjan juonesta ja tapahtumista.

—–

Päähenkilö on Olli Suominen, jyväskyläläinen kustannustoimittaja, joka ostaa jatkuvasti uusia sateenvarjoja hukkaamiensa tilalle. Ja käy elokuvakerhossa. Sateenvarjot ja elokuvat tuntuvatkin olevan Ollin häilyviä kiinnekohtia elämässä. Niihin hän ripustautuu, kun perhe-elämä monotonisuudessaan tuntuu menettävän merkityksensä ja oma identiteettikin vaikuttaa olevan hukassa. Olli alkaa elää entistä vahvemmin kuvitelmissaan, arki lipuu huomaamatta ohi.

Vieraantuneisuuden vaikutelmaa korostaa kirjan kerronta. Lyhyen lauseen käyttö ja kertojan roolin korostaminen tuntuvat paikoitellen jopa hivenen kömpelöltä kerronnan kannalta – tai sitten nerokkaalta ratkaisulta, sillä yksitotiset lauseet sävyttävät kohtauksia omalla lempeällä huumorillaan, mitä ulottuvuutta proosallisempi kerronta ei saisi aikaan. Esimerkiksi stereotyyppinen kuvio ”koti-iltana seksiä Kymmenen uutisten jälkeen” huipentuu hurmaavasti:

     Aino kellistyi Ollin syliin. Olli katsoi Ainon kaula-aukkoon. Hänen vaimollaan oli mukavat rinnat. Ne tuoksuivat pyyhekumilta. Olli silitti Ainon reittä tiedustellen, kiinnostaisiko vaimoa ehkä harrastaa seksiä. Aino sanoi olevansa väsynyt mutta lupasi palata asiaan seuraavana iltana, jos vain Olli olisi kotona. Sitten uutiset loppuivat. Aino toivotti hyvää yötä ja nousi yläkertaan. Olli jäi sohvalle. Kaikilta kanavilta tuli vain ikäviä ohjelmia. Hän sulki television, nousi yläkertaan, meni työhuoneeseen, asettui tietokoneen ääreen ja avasi Facebookin.

Tuntuu siltä, että Olli ja Aino eivät olisi täysin läsnä kotisohvallaan, ikään kuin he vain esittäisivät ”Ollia” ja ”Ainoa”. Ensin tilanne etenee lupaavasti: Aino kellistyy, Olli katsoo Ainon kaula-aukkoon ja silittää tämän reittä. Mutta sitten ulkopuolisen kertojan näkökulma vahvistuu: ”… tiedustellen, kiinnostaisiko vaimoa ehkä harrastaa seksiä. Aino sanoi olevansa väsynyt, mutta lupasi palata asiaan seuraavana iltana …” – Jos tämän kirjoittaisi dialogiksi, niin tuskin Olli kysyisi: ”Vaimo, kiinnostaisiko sinua ehkä harrastaa seksiä?” Ja tuskin Aino vastaisi: ”Olen väsynyt, mutta palaan huomenna asiaan, jos vain olet silloin kotona.” Kertoja onkin tilanteessa yhtäkkiä läsnä omaa rooliaan painottaen ikään kuin kolmantena henkilönä, selittämässä kohtausta. Väliintulo on harkittu ja estää lukijaa tekemästä omia johtopäätöksiään Ollin ja Ainon dialogista ja heidän suhteestaan juuri silloin, kun liikutaan intiimille ja paljastavalle alueelle – sillä kyllä tapa, jolla seksistä tehdään aloite, ja toisaalta vastaus, jolla siitä kieltäydytään, jotakin parin elämästä kertovat. Kertoja haluaa hallita tilannetta. Vaikka tyyli kieltämättä toimii tässä romaanissa, en silti ole aivan varma, pidänkö siitä.

Kohtaus loppuu, kun Olli avaa Facebookin. Kuvaavaa: läheisyyden kaipuussaan torjutuksi tullut pakenee sosiaaliseen mediaan. Sopii hyvin elokuvia harrastavalle ja nuoruutensa haavekuvia mielessään hellivälle romantikolle. – Facebook onkin tärkeässä roolissa romaanissa, mikä sopii hyvin vieraantuneisuuden teemaan. Onhan Facebook maailma, jossa identiteetit ovat omituisia, vääristyneitä karikatyyrejä ja pelkkiä heijastuksia käyttäjien todellisista henkilöistä. Facebookissa aikuiset ihmiset hoitavat farmillaan lehmiä ja tykkäävät ”Haluan lisää seksiä”-ryhmästä. Sosiaalisen median ystävyyssuhteetkin ovat suurimmalta osin pelkkää small talkia, lumetta.

—– 

Jääskeläinen ei ole rakentanut tarinaan ainoastaan yhtä tai kahta väylää Ollin tapaisen romantikon eskapismille. Jyväskylän fyysisen kaupunkikuvauksen lisäksi romaanin maailma aukeaa Olli Suomisen uniin, nostalgisiin ja kipeisiinkin nuoruuden muisteloihin, Facebookin sosiaaliseen mediaan, elokuviin ja maagisiin paikkoihin. Ja toisaalta kaikki nämä tasot heijastuvat takaisin Ollin elämään, vaikuttavat häneen ja hänen tapaansa nähdä, tuntea, ajatella. – Maagiset paikat ja niihin lukeutuvat Jyväskylän salakäytävät ovat romaanin kiehtovinta osuutta, mutta suotakoon mahdollisen lukijan kokea itse yllätyksellisyyden riemut, kun maaginen tunkeutuu realismiin ja kutsuu seikkailuun. Elokuvien roolia ja erityisesti romaanissa esiteltyä Elokuvallista elämänopasta sitä vastoin voi tarkastella turvallisesti, ”spoilaamatta”.

Menestyskirjailija Kerttu Kara on kirjoittanut kansainvälisen bestsellerin Elokuvallinen elämänopas, jossa ideana on oman elämän estetisoiminen, elokuvallistaminen. Jos elokuvassa joku kuuluisa näyttelijä käy ostamassa kaupasta ruokaa ja maitoa, hän vaikuttaa kassajonossa seistessäänkin erityiseltä, muuttaa arkiset tilanteet läsnäolollaan draamallisiksi. Mutta kun itse raahustaa lähikaupassa hyllyltä toiselle, glamour on kaukana. Niin ei kuitenkaan tarvitse olla. Elokuvallinen elämänopas auttaa löytämään oman elokuvallisen elämäntavan. Vinkkejä löytyy mm. elokuvalliseen ruokailuun, lomailuun, eroon ja pukeutumiseen. Voi muokata omaa elokuvallista rooliaan jonkun ohjaajan, genren, elokuvan tai näyttelijän tyylin mukaiseksi. – Koska Jääskeläisen romaanissa Karan teos on suosittu, alkaa Jyväskylänkin katukuvassa näkyä pyrkimystä elokuvallisuuteen:

Harjun kiviportaat haarautuivat kaksiksi kapeiksi portaiksi juuri ennen laskeutumistaan Yliopistonkadulle. Niiden väliin jäi sopukka, jossa oli sininen allas, pari penkkiä ja jäätelökioski. Lähtiessään nousemaan portaita Olli näki yhden kaupungin lukuisista Grace Kellyistä. Tämä oli ostamassa kioskista jäätelöä kolmelle pienelle pojalleen. Naisella oli aurinkolasit, sortsit ja vaalea paita ja hän keskittyi näyttämään siltä kuin olisi astunut ulos Varkaitten paratiisista.

Todellisuudessa gracekellyjen määrä Jyväskylän katukuvassa on melko vähäinen – tosin mistäpä minä sen tiedän, en ole koskaan ajatellut asiaa. Periaatteessa tässä olisi otollinen tilaisuus sivistyneeseen (ja sivistävään) tarkkailuun: valitsisi tarkoitukseen sopivan terassin keskustan kävelykadulla, tilaisi tuopin olutta rekvisiitaksi ja alkaisi tehdä laskentaa. Ehkä järkevintä olisi valmiiksi rajata katselmus muutamaan kiinnostavaan näyttelijättäreen, mieluummin jokunen vuosikymmen sitten ilmestyneisiin elokuviin, sillä silloin tietäisi mitä etsiä ja ero keskimääräiseen ohikulkijaan olisi riittävän suuri: Kim Novak, Grace Kelly, Ingrid Bergman, Jeanne Moreau, Audrey Hepburn …

Tarkkailun onnistuminen vaatisi perusteellista pohjatyötä ja avointa mieltä. Olisi katsottava melkoinen määrä elokuvia ja tärkeimpiä kohtauksia useaan kertaan. Ulkonäkö ei saisi olla liian hallitseva kriteeri tunnistamisessa, vaan painoarvoa olisi annettava olemukselle, tyylille, vaatetukselle, liikkumiselle, persoonallisuudelle, mahdollisesti syntyvälle jännitteelle jne. Ja aivan yhtä hyvin voi tarkkailla miehiäkin: Gary Grant, Errol Flynn, James Cagney, Henry Fonda, Peter Lorre – nojaa, jos näkee terassilla istuessaan ilmetyn Peter Lorren hiipivän pitkin katua, silloin on todennäköisesti olut maistunut jo liiankin hyvin ja kannattaa lähteä kotiin. – Apuna näyttelijöiden karakterisoinnissa voisi käyttää vaikkapa Peter von Baghin (Tähtien kirja, 2006, Otava) luonnehdintoja:

Grace Kellyn elokuvaura kesti vain viisi vuotta ja käsitti 11 roolia. Vuonna 1956 elokuvayhtiön mainoskuvat vaihtuivat kuviin Monacon postimerkeissä. Kuitenkin hän oli vuosikymmenensä perustähti, vähemmän omaperäinen kuin Audrey Hepburn mutta käsite hänkin: viileä vaaleaverikkö jonka sisässä oli seksuaalinen tulivuori. Määritelmä on Hitchcockin, kuten sitä asteen karkeampi tokaisu: ”Todelliset leidit joista tulee huoria kun he pääsevät makuuhuoneeseen.”

Muistettava on, että arviotaan tekevän henkilön omat mielikuvat – jopa fantasiat ja toiveet – vaikuttavat lopputulokseen. Koko ajan on moraalinen velvollisuus tiedostaa, että tarkasteltavan kohteen gracekellymäisyys ei ole hänen tietoisesti itselleen valitsema rooli, muille suunnattu viesti, vaan ainoastaan elokuvallisuudesta innostuneen tarkkailijan tulkinta. Tilanne muuttuisi tietysti täysin, jos olisi oikeasti olemassa teos nimeltä Elokuvallinen elämänopas, kuten Jääskeläisen romaanin maailmassa.

—–  

Koska Kerttu Karan kirja on Jääskeläisen romaanissa myös bestseller, voi elokuvallista rooliaan esittävä olla melko varma siitä, että kadulla aina joku vastaantulijoista tai terassin asiakkaista tunnistaa, mistä on kyse. Varsinkin, jos liittää tilanteeseen ääneen lausuttuja sitaatteja ja kohtauksellista dramatiikkaa. – Korkealla Vesilinnan terassilla Olli todistaa yhden naisen ja kahden miehen kohtausta:

     Nainen kaivoi käsilaukustaan taskumatin, avasi korkin ja nuuhkaisi sisältöä merkitsevästi hymyillen.
     –  Mitä siinä on? pitkä mies kysyi.
     –  Rikkihappoa, nainen henkäisi dramaattisesti. – Valehtelevien miesten silmille.
     Lyhyt mies naurahti ja tökkäsi pitkää kylkeen. – Huomaatko. Hänestä on taas tulossa Catherine. Ja sinä onneton olet kaiketi Jim.

Truffaut’n ohjaama Jules ja Jim (1962) on ranskalaisen elokuvan kuuluisa (kuuluisin?) kolmiodraama. Jules ja Jim ovat ystävykset, joiden ystävyyttä edes Catherine ei saa murrettua, vaikka hän menee naimisiin Julesin kanssa ja vaihtaa sitten Jimiin. Vesilinnan terassilla show’taan pyörittävä Catherine-kopio todellakin on omaksunut roolinsa, sillä repliikki on suoraan elokuvasta, jossa Catherine heiluttelee happopulloaan. – Kun elokuvan Catherinea jäljittelevä nainen heittäytyy rooliinsa, ei hän flirttaile pelkästään kahdelle seuralaiselleen vaan myös kaikille läsnäolijoille. Syntyy mielikuva vapaamielisen seksuaalisesta, vaarallisestakin naisesta. Onko hän valmis kolmen kimppaan? Onko hän valmis tappamaan? Jos nainen on vielä hakenut vaatteillaan ja kampauksellaan samaa tyyliä kuin elokuvassa Catherinea näyttelevä Jeanne Moreau, mielikuva vahvistuu. Peter von Bagh (Tähtien kirja) Moreausta:

Moreau on vakava, arvoituksellinen, puhtaan rakkauden aito ruumiillistuma sen karsimattomassa alkutilassa, täydellisesti ennalta-arvaamattomana. Kuvaus rehellisyyden ambivalenssista pelkistyy Catherinen hahmoon, mukaan lukien se vivahde, että seksuaalinen vapaus on kuolettava juttu. Moreau itse sanoi, että hänen hahmonsa on ”amoraalisin kuviteltavissa oleva”.

Vesilinnan terassilla nainen leikittelee draamalla. Jules ja Jim päättyy kohtaukseen, jossa Jimistä mustasukkainen Catherine pyytää tämän autoonsa, huudahtaa paikalle jääneelle Julesille ”Katso meitä tarkasti, Jules!” ja ajaa auton jokeen. Catherine ja Jim kuolevat. – Jimiksi nimetty pitkä mies ei ole katsonut elokuvaa, joten hän on yhtä viattoman tietämätön tarinan onnettomasta lopusta kuin autoon astuva Jim:

     Jimiksi päätynyt mies pyöritteli päätään. – Ihan sama. Minä en katso koskaan niitä teidän vanhoja ranskalaisia mustavalkotaide-elokuvianne. Elämä on liian lyhyt.
     Nainen hymyili salaperäisesti, lähti kiskomaan pitkää miestä kaiteen ääreen ja huudahti: – Katso meitä tarkasti, Jules!
     Lyhyt mies naurahti. – Meidän Julesimme ei ehkä seuraisi sinua noin lauhkeasti, jos hän olisi nähnyt sen vanhan ranskalaisen mustavalkotaide-elokuvan. Ainakaan hän ei lähtisi enää sinun kyytiisi ennen kuin olet heittänyt sen hullun elämänoppaasi roskikseen.

(Romaanissa pieni kauneusvirhe: lyhyen miehen pitäisi varmaankin todeta ”Meidän Jimimme …”). Ei nainen tietenkään tyrkkää miestä kaiteen yli kuolemaan, mutta riski on olemassa: elokuvallisuudella tyylittely saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa todellisuuden ja fiktion sekoittumiseen.

—–  

Jos tällainen elokuvallisuus valtaisi alaa, kaupungin sisälle syntyisi lukuisia roolipelejä, joista selvillä olisivat parhaiten elokuvallisen elämäntavan harrastajat. He muodostaisivat oman sisäpiirin, joka toisi katukuvaan uutta ilmettä ja mielenkiintoa. Ja tietysti olisi erilaisia genre-osastoja: 20-luvun komedia, ranskalainen uusi aalto, kaurismäkeläisyys (tosin sitä osastoa löytyy nytkin runsaasti), b-luokan kauhuelokuvat, femme fatalet, scifi jne. – Olisi varmasti mielenkiintoista, mutta toisaalta lopputulos saattaisi olla melkoinen kakofonia, ärsyttävä.

Elokuvallisuutta paljon käsittelevän Jääskeläisen romaanin loppuratkaisu on DVD:n aikakaudelta – tai siis loppuratkaisut, sillä niitä on kaksi. Kirjan ostaja saa sattumanvaraisesti jommankumman lopun luettavakseen, ja toisen voi lukea kustantajan sivuilta netissä. Joissakin elokuvissa on DVD-llä samanlainen jippo, eli elokuvaa tehtäessä on kuvattu parikin loppuratkaisua, joista toinen on valittu levitykseen. Toisen voi katsoa DVD:n lisämateriaalista, kuten muutkin poistetut kohtaukset.

Kun lukee kaksi lopetusta, ne alkavat vaikuttaa toisiinsa, halusi tai ei. Omassa kirjassani lopetuksena oli rouge (toinen vaihtoehto on nimeltään blanc). Pidin rougea ensin liian teatraalisena, mutta kun luin toisen lopetusversion, tulkintani muuttui. Rouge hieman paradoksaalisesti herätti minussa uskoa ihmiseen ja alkoi vaikuttaa hyvältä, romaanin elokuvallisuusteemaa ajatellen. Mutta jokainen päättäköön itse.

Read Full Post »

Jäin miettimään edelliseen postaukseeni liittyen tuota Onnan kommenttia opiskelijatytöstä, joka istuskeli Cambridgessa sillan kaiteella ja luki Albert Camus’n Sivullista. Oliko kyseessä pakollinen tenttikirja, mielenkiinnosta/sattumalta lainattu, pyrkimys täydentää kirjallista yleissivistystä – vai ehkä sittenkin tuo tyttö oli eksistentialistiksi itsensä kokeva nuori nainen, joka on päästänyt Camus’n ”verenkiertoonsa” ja tarkastelee elämää henkisen esikuvansa silmin?  Viimeisin vaihtoehto on kiinnostava: voiko todella vaikuttua jonkun kirjailijan teoksista niin paljon, että tähän muodostuu jonkinlainen omaa maailmankatsomusta täydentävä/muokkaava henkinen ja kokemuksellinen yhteys?

Kirjailija Tommi Melender kirjoittaa tällaisesta suhteesta omaan henkiseen/kirjailijaesikuvaansa Gustave Flaubertiin mm. Parnassossa julkaistussa esseessään (I/2010) ja bloginsa Antiaikalainen useissa kirjoituksissa. Flaubertistin näkökulman Melender on siirtänyt romaaninsa Ranskalainen ystävä päähenkilöön Joel Rantoon:

Kunnia velvoitti minua olemaan rehellinen ja kertomaan Magnusille, kuinka ihmisten typeryys piinasi minua. Siitä oli syyttäminen ranskalaista kirjallisuutta, etenkin Flaubertia, jota olin ruvennut ahmimaan opiskeluvuosieni kaltaisella kiihkolla. Kimmokkeen sain, kun päähäni pälkähti kirjoittaa romaani, joka olisi suuruudenhullu kosto vihamiehilleni. Tiesin, että ennen kirjoittamista täytyy lukea paljon, ja niin aloin viettää kaikki luppohetkeni kirjojen parissa. Mitä enemmän luin, sitä kärttyisämmäksi tulin. Tiuskin alaisilleni, esiinnyin julkeasti neuvotteluissa, paiskoin ovia takanani. Tajusin olleeni melko tyytyväinen elämääni silloin kun luin vuodessa hädin tuskin kymmenen romaania, enimmäkseen kotimaisia uutuusteoksia, joita oli yhtä mahdoton erottaa toisistaan kuin samanmerkkisiä pulloja Valintatalon hyllyllä.

Raento ei siis pelkästään mieti, mitä Flaubert mahdollisesti ajattelisi jostakin asiasta, vaan hän jopa tuntee ja kokee samoin kuin Flaubert. Ranskalainen klassikkokirjailija on hänelle hengenheimolainen, ystävä – siitä juontunee Melenderin teoksen nimikin: Ranskalainen ystävä.

Vaikka Flaubertin teoksia on tullut luettua, on hän jäänyt minulle aina vain yhdeksi – toki vaikuttavaksi – klassikkokirjailijaksi muiden joukkoon. Ehkä olen jopa hivenen kateellinen Joel Raennolle ja hänen luojalleen heidän Flaubert-suhteestaan. En niinkään erityisesti Flaubertin takia, vaan siksi, että 1800-luvulla elänyt kirjailija voi olla jollekulle ystävä sanan varsinaisessa merkityksessä – tarjoten lohtua, läsnäoloa, näkökulmia ja eräänlaista vuoropuheluakin. – Ilkikurisesti voisin todeta, että itse kykenen kirjalijaystävyyksissäni lähinnä irtosuhteisiin tai lyhytkestoisiin kumppanuuksiin: jotakin samankaltaista koin nuorena Kurt Vonnegutin kanssa, mutta sen jälkeen näitä kirjailijoita on tullut ja mennyt sitä mukaa kuin luettuja kirjojakin … 

Ainahan sitä saa hieman vilkaista mahdollisuuksia, ja niinpä Melenderin romaanin luettuani uudistin suhteeni Madame Bovaryyn (tämä oli kolmas kerta: eka kerta lukioikäisenä ja toinen kirjallisuutta opiskellessani), luin kerrankin romaanin Bouvard ja Pécuchet  loppuun saakka, selailin joskus lukemaani Sydämen oppivuodet ja luin Salambon. Tartuin jopa kunnioitusta herättävän paksuun Flaubertin ja Georg Sandin kirjeenvaihtoa sisältävään opukseen Rakas vanha Trubaduuri. George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa 1863–1876 (WSOY, toim. ja suom. Eila Kostamo, 2007), sillä sekä Melender että Raento tuntuvat lukevan paljon Flaubertin kirjeitä. – Sitten marssin vessan peilin eteen ja lausuin niin ranskalaisittain kuin vain osaan: Flobääääär. Mutta mitään ei tapahtunut. (Jos mahdollinen lukijani on takavuosina sattunut katsomaan kevyttä tv-sarjaa Ally MacBeal, hän ymmärtää, mistä on kyse.)

– Tappiotani lievittää se tosiasia, että ehkä tilanne ei ole nyt kovin otollinen. En ole omassa elämässäni missään murroskohdassa tai muutenkaan henkistä tukea vailla. Melenderin romaanissa Joel Raento sitä vastoin on henkilökohtaisen identiteettikriisin keskellä (toki hän on tutustunut Flaubertiin jo aiemmin). Hän on menestyvä yrityskonsultti, samaa valtakunnan ykköstasoa kuin Jari Sarasvuo muutama vuosi sitten, mutta hän ei usko omaan tuotteeseensa:

Olin edustavinani vastakulttuuria, vaikka palvelin elämysteollisuutta. Puhuin luovuudesta ja omaperäisyydestä, mutta en koskaan sanonut mitään luovaa tai omaperäistä. Minulla ei ollut siihen varaa, koska kaikki luova ja omaperäinen herättää aluksi vihaa ja vastustusta, loukkaa ja iljettää. Tärkeintä oli olla uskottava niiden silmissä, jotka maksoivat minulle siitä, että olen kaikesta johdonmukaisesti eri mieltä kuin hallitus, SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto.

Raennon luentojen tarkoin harkittuun tyyliin kuuluu räväkkyys, solvaukset ja yleisön arvoihin kohdistettu pilkka – mutta koskaan hänen kritiikkinsä ei saa oikeasti paljastaa tai muuttaa mitään perustavanlaatuista. Hän on eräänlainen kiintiöräyhähenki, joka sivalluksistaan huolimatta lopulta sanoo vain sen, mikä jo tiedetään ja minkä kuulijat haluavatkin kuulla. En myynyt mielipiteitä tai tulkintoja, myin niiden simulaatiota, toteaa Raento. – Romaanin tarina alkaa, kun eräällä luennolla kupla puhkeaa, vaikka yleisö ei sitä tajuakaan. Joel Raento näkee itsensä ulkopuolisin silmin: valmiita ajatuksia (vertaa Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirja – jos opus on tuttu) suoltavana heittiönä. Keisari ilman vaatteita. Seuraa totaalinen romahdus, ja Raento pyörtyy kesken esityksensä.

Faubertistina Raento hakee lohtua mestarin tuotannosta. Hän ottaa töistä vapaata ja lähtee pieneen ranskalaiseen kylään Aronvilleen lukemaan Flaubertin romaaneja ja kirjeitä. – Juuri tämä kirjeiden lukeminen vakuutti minut ”ystävyyden” mahdollisuudesta. Kirjeenvaihto tarjoaa takaportin kirjailijan – kenen tahansa – ajatuksiin ja kokemuksiin. Painetut teokset ovat kirjailijan mutta kirjeet ihmisen kirjoittamia. En itse ole tutustunut kuin näihin George Sandille lähetettyihin kirjeisiin, mutta jo niissäkin on paljon sellaisia kohtia, jotka luettuaan ymmärtää, miksi Raento (ja myös Melender) pitää Flaubertia edelleen ajankohtaisena äänenä. Esimerkiksi katkelma, jossa Flaubert kiihkeästi kritisoi oman aikansa kustannusmaailmaa ja muutenkin taidetta näivettävää kaupallista tuotantotodellisuutta, herättää pohtimaan, mitä Flaubert tuumisi ja tekisi näin Internetin aikakaudella. (kirje päivätty 4.12.1872)

Miksi julkaista (tänä kammottavana aikana)? Rahan ansaitsemiseksiko? miten naurettavaa! Niin kuin raha olisi työn korvaus! Näin tulee olemaan, kunnes Keinottelu on saatu tuhotuksi. Siihen saakka, ei! Entä miten punnita Työtä, kuinka arvioida Ponnistusta? Jää siis työn kaupallinen arvo. Sen arvioimiseksi pitäisi poistaa kaikki välikädet Tuottajasta ostajaan. Ja sittenkin tämä kysymys on sinällään ratkaisematon. Sillä minä kirjoitan (puhun itseään kunnioittavasta kirjailijasta), en tämän päivän lukijalle, vaan kaikille lukijoille joita voi ilmaantua, niin kauan kuin kieli elää. Tuotettani ei siis voi kuluttaa nyt, sillä sitä ei ole tehty yksinomaan aikalaisiani varten. Joten palveluni jää määrittämättä ja näin ollen korvaamatta.

Voisi kuvitella, että Internet olisi juuri tuollainen julkaisukanava, jossa kirjoittaja ja lukija kohtaavat ilman välikäsiä – mutta toisaalta Internet on myös loputtoman tekstimassan ja informaatiotulvan suo, joka luultavasti olisi Flaubertille hänen halveksimansa typeryyden globaali ilmentymä. – Siitä olen kuitenkin melko varma, että jos Flaubert olisi elänyt 2000-luvulla, niin mitään korkealentoista kirjeenvaihtoa hänellä tuskin olisi ollut. Jo 1900-luvulla puhelin vähensi kirjeiden kirjoittamisen suosiota, samoin matkustamisen helppous – ja viimein sähköpostin aikakautena pelkona on, että vaikka jotain vielä kirjoitettaisiin, niin mitään ei välttämättä säily.

Flaubertistille kirjeenvaihdon lukeminen on tärkeää sikälikin, että kirjeiden avulla pääsee ikään kuin Gustave Flaubertin sisäpiiriin. Flaubert on elitisti, ja väittäisin, että todellisen flaubertistin on myös oltava sellainen, jos hän todella haluaa astua mestarinsa jalanjäljissä. Flaubertin henkilöä, elämää ja tuotantoa käsittelevässä teoksessaan Haava (1992, WSOY) Eila Kostamo kirjoittaa:

”Me”, ”yhdessä”, ”kaksin” toistuvat myös Flaubertin sanastossa ja tarkoittavat useimmiten kahta ihmistä, joskus pientä samanmielisten piiriä, joka sulkee ulkopuolelleen muut. Joskus ”me” tarkoittaa ”mandariineja”, älymystön eliittiä, jonka välttämättömyydestä ja oikeutuksesta Flaubert ja George Sand kävivät terävää keskustelua talvikautena 1871-72. Kahden ihmisen muodostama ”me” on muuan Flaubertin proosataiteen suurista teemoista, niin kuin se oli hänen elämänsä elähdyttäviä asioita.

En ollut tätä aiemmin niin ajatellut, mutta nyt kun luin uudelleen Flaubertin teoksia, kaksikon muodostama ”me”-henki oikein pomppasi esille: ystävykset Bouvard ja Pécuchet (Bouvard ja Pécuchet) sekä Frederick Moreau ja Charles Deslauriers (Sydämen oppivuodet) ovat todellakin hyvin tiiviitä parivaljakkoja. Vastaavaa kaksikkoa Melenderin romaanissa Ranskalainen ystävä edustaa Joel Raento ja hänen Aronvillessa tapaamansa Marcel Daigneault, joka myös ihailee 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta. Yhteinen sävel löytyy nopeasti, sillä myös Daigneault on saanut kirjailijan verenkiertoonsa: Charles Baudelairen, toisen oman tiensä kulkijan. Baudelaire on hyvä lohdun lähde, koska Daigneault ei ole nuorena ollut mikään komea poika vaan hörökorvainen ruipelo, jota kiusattiin julmasti ja hyljeksittiin:

Marcelista elämä tuntui elämisen arvoiselta vain niinä iltoina, kun hän luki yksin huoneessaan Baudelairen runoja ja intiimejä päiväkirjoja. Vähitellen hän omaksui kirjallisuushistorian suurimman mestarin ajatukset niin, ettei enää erottanut niitä omistaan.

Myös Baudelaireea lukemalla saattaa pystyttää itselleen pylvään, jonka huipulta voi halveksuen katsoa massaa ja, kuten Daigneault, tuntea ”riemua siitä, ettei tappioistaan huolimatta ole niin alhainen kuin ohi kulkevat moukat: Mitä minua liikuttaa, miten noiden sielujen käy?” – Alkaa kuulostaa jo hieman ärsyttävältä näin esitettynä koko kuvio. Asetelmaa kuitenkin lieventää (siis tuota elitismi-aspektia) se, että Flaubertia arvostetaan ironian mestarina – ja kyllä ironiaa voi lukea Melenderin romaanistakin. Jutun juoni piileekin juuri siinä, että ei voi olla aivan varma, milloin Raennon flaubertismi tavallaan menee jo ”överiksi” ja milloin sen voi taas lukea järkikelpoisena pessimistissävytteisenä katsantotapana. Rajan vetää lukija itse. 

Melenderin romaanissa on useita lainauksia Flaubertin teksteistä, mutta muunkinlaisia viittauksia löytyy. Esimerkiksi löytämänsä kulkukoiran Raento nimeää Julioksi Gustave Flaubertin koiran mukaan.

Nimivalinta oli kunnianosoitus Flaubertille, joka sai ystävältään Edmond Laportelta vinttikoiran ja antoi sille nimeksi Julio. Flaubert epäröi ensin koiran ottamista rabieksen pelossa, mutta onneksi hänellä riitti uskallusta, koska koirasta oli paljon hupia ja lohtua. Flaubertin välit Julioon olivat lopulta niin läheiset, että he sairastivatkin yhtä aikaa. ”Minun käy kateeksi sen tyyneyttä ja kauneutta”, Flaubert kirjoitti. Häneltä itseltään puuttui niitä molempia.

Sama anekdootti Flaubertin rakkaasta lemmikistä löytyy myös Julian Barnesin romaanista Flaubertin papukaija (1984, suom. Kristiina Drews WSOY), joka on erikoinen kudelma fiktiivistä tarinaa ja elämäkertatietoja – se sisältää kerrontaa, esseitä, luettoloita, sanakirjan, vuosilukuihin perustuvan kronologisen elämäkertakatsauksen (johon rinnastetaan joka vuodelta otteita Flaubertin teksteistä), oppaita jne. – Tuohon Julio-nimiseen koiraan liitetään kirjassa melkoinen tulkinta. Kertoja vihjaisee, että mahdollisesti Flaubert olisi antanut nimen Juliet Herbertin kunniaksi – tai niin ainakin jotkut saattavat kuvitella. Herbert oli Flaubertin sisarentyttären kotiopettaja, ja Barnesin romaanin kertoja on saanut vihiä, että eräs hänen tuttavansa on löytänyt kirjeitä, jotka paljastavat Flaubertin ja Herbertin rakkaussuhteen. 

Jos löytö osoittautuu todeksi, se olisi sensaatio. – Kertoja tapaa tuttavansa Edin, joka kuvailee hänelle pitkästi kirjeiden sisältöä ja rakkaussuhteen luonnetta. Hän vastailee kertojan kysymyksiin, ja syntyy vaikutelma, että kertoja saa kuulla juuri ne vastaukset, jotka hän haluaakin kuulla. Mutta kun tulee aika ottaa kirjeet esille, kertoo Ed polttaneensa ne – koska niin Flaubert viimeisessä kirjeessään toivoo. Ja Ed lisää:

”Siinä viimeisessä kirjeessä oli muutakin. Aika kummallinen ohje – sen lisäksi että hän pyysi neiti Herbertiä polttamaan kirjeet. Hän kirjoitti että  ’jos ihmiset joskus kysyvät sinulta mitä minun kirjeissäni oli tai millaista minun elämäni oli, valehtele heille. Tai oikeammin, koska sinua minä en voi pyytää valehtelemaan, kerro heille mitä luulet heidän haluavan kuulla’.

Herkullinen kohtaus. Kirjeiden sisältö ja oikeastaan niiden olemassaolokin jää epävarmaksi, ja kaunista (vaikkakin kulttuurihistoriallisesti rumaa) on Edin lojaalius kirjailijan toivetta kohtaa. Onneksi kaikki eivät ole ottaneet mestareiden viimeisiä toiveita vakavasti, sillä muuten meillä olisi huomattavasti vähemmän kirjallisuus-, taide- ja musiikkiaarteita sekä niitä taustoittavaa aineistoa.

Tällaisessa Flaubertin, Baudelairen tms. perusteellisessa ihailussa tuntuu siis olevan vahva elitistinen vire. Ei toisaalta kulttuurielitismissä mielestäni mitään pahaa ole: useimmiten se korostaa laatua, rohkeita ajatuksia, vaalii sivistyksen ihanteita jne. – eli toisin sanoen hyödyttää yhteiskuntaa. Ja kaupallisen viihdeteollisuuden valtavirrassa soraäänet ja vastavoimat ovat aina tervetulleita.

Huonoa elitismi on silloin, jos se linnoittautuu liian tiiviisti omaan me-henkeensä eikä enää näe ihmisiä ympärillään. Gustave Flaubert tuokin tässä piilevän vaaran hyvin esille Valmiiden ajatusten sanakirjan (1911, suom. Mirja Halonen ja Ville Keynäs, 1997, Loki-Kirjat) viimeisessä termissä. (Teos on latteuksia ja muita valmiita ajatuksia ironisoiva sanakirja, jonka Flaubert alun perin tarkoitti liitteeksi osittain kesken jääneeseen romaaniinsa Bouvard ja Pécuchet.)

ÄÄLIÖT
Kaikki ne jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin te.

– Lopuksi vielä pari asiaa. Ensinnäkin hatunnosto kaikille, jotka jaksoivat lukea postauksen loppuun saakka, pahoittelen pituutta. Toiseksi, suosittelen mahdolliselle lukijalleni tuota Melenderin romaania, sillä se on hyvin kirjoitettu, ja näkökulmana tuo ystävyyssuhde klassikkokirjailijaan on ajatuksia herättävä. Ja voipa Ranskalainen ystävä innostaa Flaubertin teosten pariin, niin kävi ainakin minulle.

Read Full Post »

« Newer Posts - Older Posts »

%d bloggaajaa tykkää tästä: