Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘myytit’ Category

Jos kelttiläistä alkuperää oleva unien antaja Angus sattuisi näinä päivinä liikkumaan täällä maailmankolkassa – kollektiivisen surun ja pelonkin laskeuduttua kansakunnan ylle -hänellä olisi mahdoton urakka: Miten saada ahdistavien kuvien vainoamat ihmiset nukahtamaan? Miten suoda menetyksen tai järkytyksen kokeneille parantavaa unta? Kuinka pyyhkiä painajaiset edes yön hiljaisten tuntien ajaksi ihmisten mielistä? 

Alexander McCall Smithin romaani Unien Angus (Dream Angus, 2006, suom. Hilkka Pekkanen 2007, Tammi) kertoo kelttiläisen mytologian unien jumalasta, Angusista. Joihinkin kansainvälisessä Myytti-sarjassa aiemmin julkaistuihin kirjoihin verrattuna tämä teos on huomattavan positiivinen. Tarina Anguksesta ei nimittäin ole mikään perinteinen traaginen kertomus (vaikka traagisia sävyjä tästäkin myytistä kyllä löytyy) vaan enemmänkin taianomainen satu, jota kerrotaan lapsille iltaisin.

McCall Smith tunnetaan Mma Ramotswe tutkii -dekkareistaan, mutta osaapa afrikkalaisen kulttuurin asiantuntija uusintaa kelttiläistä mytologiaakin. McCall Smith on nimittäin skotlantilainen, vaikka onkin syntynyt ja asunut pitkään Afrikassa. Kirjaa lukiessani tulin ajatelleeksi, että jos itse olisin asunut vuosikausia ulkomailla – kenties syntynytkin jossakin toisessa maassa – niin Kalevala ja suomalainen mytologia avautuisivat minulle aivan eri tasolla kuin nyt. Omien muinaisten (mutta toisaalta suomalaisessa kulttuurissa koko ajan läsnäolevien) juurien etsiminen tulisi varmasti jossakin vaiheessa elämää ajankohtaiseksi.

Unien Angus on kevyt ja nopelukuinen kertomus, joka jättää lukijan hyvälle mielelle. Kirjassa liikutaan kahdella tasolla: välillä kerrotaan vanhaa Anguksen myyttiä ja välillä liikutaan lähempänä nykyaikaa. Nykyaikaan (tai lähelle sitä) sijoittuvat kertomukset liittyvät aina jollakin tavalla tarinaan Anguksesta. Esimerkiksi kun Angus saa tietää, ettei hän ole isäkseen kutsumansa miehen poika, kerrotaan seuraavassa nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa pojasta, joka saa kuulla äidiltään totuuden syntyperästään. Tällainen rakenne on oivaltava, sillä se todellakin tuo Anguksen lähelle tätä päivää. Myyttien salaisuus piileekin juuri siinä, että niiden kautta voimme kokea jotakin mennyttä mutta olla silti läsnä tässä päivässä. Sillä eivät ikiaikaiset myytit minnekään ole kadonneet – ne ovat vain muuttaneet muotoaan, saaneet uusia ilmiasuja.

Anguksen tarinan elinvoimaisuudesta kertoo myös vanha skotlantilainen kehtolaulu, jota edelleenkin lauletaan. Sanoihin viitataan monessa eri lähteessä, esim. täällä (trad.):

Dreams to sell, fine dreams to sell,
Angus is here with dreams to sell.
Hush now wee bairnie and sleep without fear,
For Angus will bring you a dream, my dear.

Toivottavasti Angus onnistuu kääntämään mahdottoman urakan voitokseen ja tuomaan ihmisten uniin rakkautta ja toivoa – pyyhkimään väkivallan synkän varjon pois. Maailma todennäköisesti olisikin parempi paikka, jos ihmiset nukkuisivat enemmän ja näkisivät unia, sen sijaan että viettävät yökausia median ja nykyteknologian vaikutuksessa. Unissa on myyttistä voimaa, joka lähentää meitä itseemme, toisiimme ja menneisyyteemme. Anguksen lahjaa ei pitäisi väheksyä.

Read Full Post »

Penelopeia

Myytti-sarjan romaaneista Margaret Atwoodin Penelopeia (2005, suom. 2005, Tammi) on juuri sitä, mitä lukijana myytin uudelleentulkinnalta toivonkin: käsitystä Penelopen roolista uskollisesti miestään odottavana vaimona kyseenalaistetaan, tosin ei kuitenkaan täysin murreta. Avarretaan näkökulmaa perinteiseen Homeroksen Odysseiasta välittyvään kuvaan.

Odysseiassa kerrotaan, kuinka Troijan sodasta palaava Odysseus – harhailtuaan ensin vuosikausia paluumatkalla – saapuu kotiinsa, jossa hänen vaimoaan Penelopea piirittää lukuisa joukko kosijoita. Odysseus on ollut poissa jo kaksikymmentä vuotta, eikä hänen mahdolliseen paluuseensa ole enää uskonut kuin hänen vaimonsa ja heidän poikansa Telemakhos sekä pari uskollisinta palvelijaa. Kosijat ovat asettautuneet taloksi ja ovat melkoinen riesa – Penelope on kuitenkin onnistunut ovelasti lykkäämään päätöstään uudelleen avioitumisesta.  Ja kun Odysseus  saapuu, kosijat saavat lähteä – jalat edellä, hän nimittäin surmaa heidät kaikki poikansa ja palvelijansa avustuksella.

Tarinassa on kuitenkin aukkoja, joihin Margaret Atwood etsii kirjassaan vastauksia. Miksi kosijoiden lisäksi tapetaan 12 palvelusneitoa? Ja oliko Penelope todellakin niin nuhteeton kuin hänet Odysseiassa esitetään? Kirjansa johdannossa Atwood toteaa käyttäneensä tarinansa virikkeenä vaihtoehtoisia kertomuksia, joita Homeroksen tarinan rinnalla on kerrottu. Niissä Penelopea ei esitetä siveänä ja nuhteettomana kotirintamavaimona, päinvastoin: väitetään hänellä olleen seksisuhteita jopa kaikkien kosijoiden kanssa.

Penelopeiassa kertojana on Penelope itse. Hän kertoo tapahtumat tästä hetkestä käsin, mutta puhuu vainajan suulla. Kertojana hän on varsin epäluotettava, onhan tapahtumista kulunut jo hyvin paljon aikaa ja toisaalta tuskin hänellä on mitään intressiä lähteä tekemään mittavia paljastuksiakaan esim. mahdollisista suhteistaan kosijoihin. Antiikin Kreikan näytelmäperinteen hengessä Atwood käyttää kirjassaan myös toista kertojaa, 12 palvelustytön muodostamaa kuoroa. Kuoro onkin lauluissaan varsin suorasukainen:

Vaan jälleen aamu valkenee
ja jälleen raataa saan –
ja nostaa helmat tarpeeseen
soltun ja ruhtinaan.

Naisen asema ei ole kovin kummoinen, varsinkaan palvelustyttöjen: he ovat käyttötavaraa, jotka arkiaskareidensa lisäksi joutuvat tyydyttämään myös isäntiensä ja näiden vieraiden seksuaalisia tarpeita. Penelopen palvelusneidot ovat hyväksikäytön uhreja, jotka joutuivat maksamaan hengellään suhteistaan kosijoihin – perustuivat ne sitten molemminpuoliseen tahtoon tai ei. Veljeily kosijoiden kanssa ei ehkä kuitenkaan ollut suurin syy palvelijoiden surmaamiseen: ehkäpä he yksinkertaisesti tiesivät liikaa Penelopen touhuista Odysseuksen poissaolon aikana. Kirjan lopussa olevassa manalan oikeudenkäynti-kuvaelmassa Penelope kuitenkin puolustelee tekoa ajan omituisilla ”moraali”säädöksillä:

Minun kävi heitä sääliksi! Mutta useimmat palvelustytöt raiskattiin ennemmin tai myöhemmin, sellainen kuuluu hovin elämään, niin valitettavaa kuin se onkin. Ja mitä Odysseukseen tulee, ei raiskatuksi joutuminen sinänsä puhunut heitä vastaan. Vaan se, että heidät raiskattiin ilman lupaa.

Siis ilman isännän lupaa! – Vaikka naisen asema oli tuohon aikaan heikko, pystyivät naiset kuitenkin omanlaiseensa vallankäyttöön. Penelopeiassa esitetty Penelopen juonikkuus on siitä hyvä esimerkki, samoin Troijan sodankin tavallaan aiheuttaneen Helenan narsistinen valtapeli, jossa aseinaan hänellä on kauneutensa ja seksuaalinen vetovoimansa. Penelopea kohtaan Helena käyttäytyy ylimielisesti, jopa Penelopen häissä Helena pyrkii varastamaan show’n. Kirjassa Penelope ilmaisee katkeruutensa Helenaa kohtaan suorin sanoin. Vielä manalassakin Helena kiehtoo kauneudellaan – ihailijajoukko seuraa häntä hänen mennessään kylpemään.

Atwoodin näkemys Odysseuksen ja Penelopen myytistä on mielenkiintoinen. Se myös houkuttaa lukemaan Homeroksen Odysseian uudelleen – on tarkistettava, miten tarinan ”virallinen” versio menikään.

Read Full Post »

Myytti-sarja: Leijonahunaja

Tarina Simsonista, Raamatun tukkasankarista, on David Grossmanin käsittelyssä teoksessa Leijonahunaja (2005, suom. 2006, Tammi). Leijonahunaja ei ole romaani – joistakin kaunokirjallisista piirteistään huolimatta – mutta ei se kyllä mikään puhdasverinen tietokirjakaan ole. Ehkä se on jonkinlaista spekulatiivista raamatunselitystä – mutta toisaalta, eikö Raamatun tulkitseminen ole aina spekulatiivista? Jaakko Heinimäki esittääkin kritiikissään (Parnasso, 1/2007) hyvän genre-määritelmän:

Grossmanin lukutapa muistuttaa sitä, josta kristillisessä luostariperinteessä käytetään nimitystä ruminaatio, pyhien tekstien märehtiminen. Hän mutustelee ja makustelee kertomusta kaikessa rauhassa ja antaa sitten ajatusten tulla.

Leijonahunaja alkaa aidolla ja alkuperäisellä Simsonin kertomuksella, eli muistin virkistämiseksi lukija saa ensin lukea Tuomarien kirjan luvut 13-16. Enkeli ilmestyy naiselle, joka on miehensä kanssa kärsinyt lapsettomuudesta, ja ilmoittaa naisen tulevan raskaaksi. (Jos en olisi niin hurkas ja kaunosieluinen kuin olen, niin saattaisin epäillä, että muinaisina aikoina syrjähypyt yritettiin yleisemminkin laittaa enkeleiden tai Pyhän hengen piikkiin.) Joka tapauksessa poika syntyy, eikä mikä tahansa poika: enkelin ilmoituksen mukaan pojasta tulee Jumalan nasiiri (palvelija, jota koskee erinäiset askeettisäädökset – esim. ei saa leikata hiuksiaan) ja johtaja taistelussa filistealaisia vastaan.

Hiukset takaavat Simsonille ylivertaiset voimat: hän esimerkiksi tappaa peräti tuhat filistealaista pelkkä aasin leukaluu aseenaan. Simsonin tuhoksi koituu myöhemmin nainen, Delila, jolle hän uskoo hiustensa salaisuuden. Petollinen Delila leikkaa nukkuvan Simsonin hiukset, sitoo tämän ja kutsuu filistealaiset paikalle. Nämä puhkovat Simsonilta silmät ja vievät hänet vankinaan kaikkien pilkattavaksi. Vankeuden aikana kuitenkin tukka kasvaa. Ja kun sitten Simson talutetaan valtavan suuriin filistealaisten juhliin, hän pyytää Herralta voimia ja murtaa juhlasalin pilarit hautautuen sortuvan talon alle mukanaan 3000 vihollistaan.

David Grossman käy tarinaa kohtaus kohtaukselta läpi. Hän pyrkii murtamaan myyttiä kansan sankarista ja tuomaan esille hämmentyneen, identiteetti- ja ihmissuhdeongelmaisen itsenäisen taistelijan. Grossman kuitenkin lukee Simsonin tarinaa juutalaisesta tradiosta käsin, ja juutalaisessa kulttuurissa Simsonilla onkin enemmän sankarin roolissa. Itselleni Simson on aina edustanut jonkinlaista hieman typerähköä, hyväuskoista lihaksikasta raivopäätä. Simsonista tuleekin jossain määrin mieleen Herakles, antiikin voimamies: molempiin liittyy jumalallinen alkuperä, valtavat voimat, aggressiivisuus, onnettomat naissuhteet – ja leijona.

Grossmanin kirjan nimi on Leijonahunaja. Nuori Simson surmaa kosiomatkallaan leijonan. Myöhemmin hän lähtee uudestaan samalle reissulle ja poikkeaa katsomaan tappamansa leijonan jäänteitä. Hän löytää leijonan raadon sisältä mehiläisiä ja hunajaa, jota hän syö ja vie vanhemmilleenkin. Hunaja sinällään on myyttinen ravintoaine: Raamatussakin se mainitaan lukuisia kertoja. Jumala lupaa useaan otteeseen Moosekselle johdattavansa tämän kansan maahan, joka ”tulvii maitoa ja hunajaa”; Psalmeissa kerrotaan Jumalan ohjeista, jotka ovat hunajaakin makeammat; ja Laulujen laulussa puhutaan ”hunajakennon avaamisesta” – lukija voi itse luoda mielessään vastineen tälle rakkauden kielikuvalle. Hunajaa on pidetty arvokkaana monissa varhaisissa kulttuureissa – onpa Kalevalassakin pari viittausta sen lääkeominaisuuksiin: Väinämöinen hoitaa kipeää polveansa hunajalla ja Lemminkäisen äiti virvoittaa samalla ihmeaineella poikansa henkiin.

Voimaa hunaja varmaan symboloi Simsonin tarinassakin, mutta vielä enemmän se merkitsee hänen elämässään jonkinlaista käännekohtaa: leijonahunajaan liittyy ensimmäinen salaisuus, jonka hän hölmöyksissään menee paljastamaan naiselle. Hän lyö kihlattunsa sukulaisten ja tuttavien kanssa vetoa ja kertoo arvoituksen, joka näiden pitäisi ratkaista: Lähti syöjästä syötävä, lähti väkevästä makea. Tarkkaan ottaen kyse ei edes ole arvoituksesta – mieleen tulee Bilbo Reppulin Klonkulle esittämä ”arvoitus”: Mitä minulla on taskussani? – Kihlatun sukulaiset yms. kiristävät tältä vastauksen arvoitukseen, ja niin Simson häviää vetonsa.

Simsonin tarinan opetus on, että naisiin ei voi pieni poikanen luottaa. Leijonahunaja kannattaisi pitää salassa. Simson ei sitä usko, vaikka tulee jo kerran petetyksi. Ja huonosti käy.

Read Full Post »

Järjen korostaminen on keskeistä nykyisessä länsimaisessa kulttuurissamme – siis ainakin periaatteessa (sanomalehtiä lukiessa ja uutisia katsoessa ei kyllä siltä vaikuta!).  Kuvaavaa onkin, että myyttiä käytetään usein puheessa synonyymina valheelliselle uskomukselle. 2000-luvun järkikeskeinen eurooppalainen pyrkii suunnistamaan elämässään tieteellisiin faktoihin tukeutuen. Selittämätön, tieteen rajojen ulkopuolinen ”todellisuus” on pelkkää spekulaatiota – toisin sanoen tarpeetonta pohdiskelun aiheena, koska se ei sovi luonnontieteelliseen maailmankuvaan.

No, eihän asia aivan näin mustavalkoinen ole. Vain harvalla on puhtaasti tieteellinen maailmankatsomus: vaikka ei varsinaisesti tunnustautuisikaan esim. kristinuskon Jumalaan uskovaksi, niin monilla on kuitenkin jonkinlaisia käsityksiä ja tuntemuksia jumaluudesta. Järkikeskeinen ajattelu usein sysätään sivuun esim. läheisen kuoleman tai vaikean sairauden yllättäessä: haetaan lohtua ja turvaa myytistä, jonka mukaan elämä ei päätykään kuolemaan.

Tunnettu uskontotieteilijä Karen Armstrong kertoo teoksessaan Myyttien lyhyt historia (2005, suom. 2005, Otava) myytillä olevan kaksi ulottuvuutta.  Ensinnäkin ihminen on aina pyrkinyt selittämään myyttisten kertomusten avulla selittämätöntä. Ja toisaalta myyteistä on haettu lohtua ja toivoa.  Selkeimmin myytit ilmenevät nykyisin tietysti uskonnoissa: vuosituhansien aikana luonnotieteen kehittyessa myyttien valta on kaventunut koskemaan lähinnä elämän ihmettä ja kysymystä kuoleman jälkeisestä elämästä. Yleensä myytit ovat ikivanhoja, esim. erilaiset maailman syntyä selittävät myytit tai kertomukset siitä, kuinka ihminen putkahti maailmaan tai esim. oppi tulen käytön. Myyteiksi voidaan myös kutsua jumaltaruja tai kertomuksia vanhojen tarujen sankareista.

Myytti-sarjaan johdatteleva Myyttien lyhyt historia tutustuttaa myyttien historiaan napakasti ja kattavasti: se ei pyri esittämään mahdollisimman paljon yksittäisiä myyttejä vaan keskittyy kuvailemaan mytologiassa tapahtuneita muutoksia suhteessa kulttuurisen kehityksen eri aikakausiin. Armstrongin teos paljastaa hyvin, miten eri aikoina ihmisten tarpeet ja yhteisön/sivilisaation kehitysaste ovat muokanneet kerrottuja myyttejä. Armstrong jakaakin myyttien historian karkeasti kuuteen aikakauteen, joista jokaista hän käsittelee omassa luvussaan.

Koska Armstrong kuvailee luvuissaan monia erilaisia mytologioita ja esimerkkejä, en edes yritä referoida niiden sisältöä vaan esittelen ”väläyksinä” muutaman suoran lainauksen:

1. Paleoliittinen kausi: metsästäjien mytologia (n. 20 000-8000 eaa.)

Mytologian ensimmäinen suuri kukoistuskausi alkoikin vaiheessa, jolloin homo sapiensista tuli homo neceans, ’tappava ihminen’ ja hän havaitsi vaikeaksi hyväksyä elinehtojaan väkivaltaisessa maailmassa. Usein mytologia kumpuaa nimenomaan käytännön ongelmien herättämästä syvästä ahdistuksesta, jota ei käy lievittäminen puhtain järkiperustein.

2. Neoliittinen kausi: maanviljelijöiden mytologia (n. 8000-4000 eaa.)

Oli tavallista, että miehet ja naiset harrastivat rituaalista seksiä kylväessään viljaa. He uskoivat, että heidän parittelunsa , joka itsessään oli pyhä teko, elvytti maaperän luovia voimia, samoin kuin viljelijän lapio tai aura oli pyhä fallos, joka avasi maan kohdun ja paisutti sen siemenillä.

3. Varhaiset sivilisaatiot (4000-800 eaa.)

Kaupunkielämä oli muuttanut mytologiaa. Jumalat alkoivat tuntua etäisiltä. Yhä useammin kävi, etteivät vanhat rituaalit ja kertomukset onnistuneetkaan siirtämään ihmisiä jumalien maailmaan, joka oli joskus vaikuttanut hyvin läheiseltä.

4. Akseliaika (800-200 eaa.)

Mihinkään ei pitänyt uskoa sokeasti, kaikki tuli asettaa kyseenalaiseksi ja vanhoja, tähän asti itsestään selvinä pidettyjä arvoja oli tarkasteltava kriittisesti. Yksi uudelleenarviointia vaativa alue oli mytologia. 

5. Akseliajan jälkeinen kausi (n. 200 eaa.-n. 1500 jaa.)

Kristityt eivät enää tunteneet häntä (Jeesusta) ”inhimilliseltä kannalta” vaan kohtaisivat hänet muissa ihmisissä, Raamattua tutkiessaan ja ehtoollisella käydessään. He tiesivät tämän myytin olevan tosi, ei historiallisten todisteiden takia vaan koska he todella olivat kokeneet muuttuvansa.

6. Suuri länsimainen muutos (n. 1500-2000)

Olemme myyttejä luovia olentoja, ja 1900-luvulla jouduimme näkemään eräitä hyvin tuhoisia moderneja myyttejä, jotka johtivat joukkoteurastukseen ja kansanmurhaan.

Kokonaisuudessaan Armstrongin teos on mielenkiintoinen ja tarjoaa monta uutta näkökulmaa. Eikä se ole niin tuskastuttavan pitkä kuin jotkut mytologiaesittelyt. Mutta toisaalta lyhyydessä on puutteensakin: Armstrongin teos jää hieman vajavaiseksi erityisesti nykyaikaa kuvatessaan. Kirjan on tarkoitus taustoittaa kansainvälistä Myytti-sarjaa, ja olisin kaivannutkin siihen vielä enemmän pohdiskelua sekä esimerkkejä siitä, miten tänä päivänä vanhoja myyttejä uusinnetaan. Sehän koko sarjankin idea on.

Ja, vaikka kirja onkin yleistajuinen, on silti paljon kohtia, jotka saattavat vieraannuttaa lukijaa, joka lukee paljon kaunokirjallisuutta mutta ei tunne kulttuurintutkimuksen käsitteistöä. Kirja on kirjoitettu niin tiiviiseen muotoon, että termien käyttö (vaikeat sanat on kyllä aina pyritty selventämään) ja erikoisten jumalnimien paljous saattaa hengästyttää. Ehkä kirjan loppuun olisi vielä voinut lisätä termien selitykset.

Read Full Post »

Atlas ja Herakles (Herkules), voimiltaan ylivertaiset puolijumalat. Titaanien voimat eivät kuitenkaan pelasta heitä kohtalolta, joka antiikin Kreikan mytologioissa vaanii jokaista sankaria. Sankareitten traagiset loput on yleensä lyöty lukkoon jo heidän syntymänsä hetkellä, eikä korkeampien mahtien päätöksiä vastaan juurikaan voi pyristellä. Atlaksen kohtalona on päätyä kannattelemaan ikuisiksi ajoiksi maailmaa harteillaan. Herakleen turmioksi koituu taas jokaisen vahvan miehen heikko kohta: nainen.

Jeanette Wintersonin kirjassa Paino (Weight, 2005, suom. 2006 Hilkka Pekkanen, Tammi) nämä kaksi myyttistä tarinaa kietoutuvat yhteen ja saavat uusia muotoja. Paino on enemmän Atlaksen tarina: hänen raskaaseen maailman kannatteluunsa Painon kertoja vertaa myös itseään. Jotkin Atlaksesta kertovat jaksot on kerrottu Atlaksen näkökulmasta, minä-kertojan äänellä, ja toisaalla taas kirjan kertoja kertoo omasta lapsuudestaan (Wintersonin omasta, todennäköisesti) ja muutenkin viittaa elämäänsä ”maailman painon alla”. Romaani herättää kysymyksiä ihmisen ja maailman suhteesta, valinnan mahdollisuudesta ja kohtalosta.

Atlaksen elää onnellista elämäänsä, kunnes osallistuu kapinaan jumalia vastaan. Sen tähden hänet tuomitaan kannattelemaan maailmaa. Winterson tuo tarinaan uusia sävyjä esim. kertoessaan siitä, kuinka neuvostoliittolaisten avaruuteen lähettämä Laika-koira ei kuolekaan, vaan päätyy Atlaksen seuraksi.

Atlas rikkoi Sputnikin kuoren ja näki Laikan kiinni vyötettynä, kykenemättä liikkumaan, osittain pelosta halvaantuneena ja hien, virtsan ja omien ulosteidensa peitossa. Äärettömän varovasti Atlas vapautti koiran, asetti sen turvallisesti tyhjän päälle ja antoi sille vettä juotavaksi.

Laika-koira kuuluu tavallaan nykyajan ja avaruusteknologian myytteihin. Sankari-koira, joka valitettavasti ei itse tajunnut uhrauksensa arvoa. Joskus öistä tähtitaivasta katsellessa tulee miettineeksi, että tuolla ylhäällä se pieni muumioitunut koira-vainaja kiertää sinistä planeettaa, eristettynä ja yksin. Jotenkin aikuistakin mieltä lämmittää ajatus siitä, että ehkä Laika ei kuollutkaan kylmään kapseliinsa, vaan päätyi Atlaksen seuraksi.

Tarun mukaan Herakles on Zeuksen avioton poika, jota Zeuksen vaimo Hera ei ikinä voinut suvaita. Kostoksi Hera lähettää Herakleelle hulluuskohtauksen, jonka vallassa tämä tappaa vaimonsa ja lapsensa. Hyvittääkseen tekonsa Herakles joutuu 12 vuodeksi velipuolensa Eurystheuksen palvelukseen. Tämä asettaa hänelle kaksitoista toinen toistaan mahdottomampaa tehtävää. Eräs niistä on omenoiden noutaminen Hesperidien puutarhasta, minkä tehtävän Herakles suorittaakin Atlaksen avulla. Wintersonin tarinassa puutarhan omenapuu muistuttaa Raamatun Hyvän ja pahan tiedon puuta. Herakles tappaa puuta vartioivan käärmeen ja Atlas noutaa omenat Herakleen kannatellessa sillä aikaa maailmaa hänen puolestaan. 

Olin kuvitellut Wintersonin muokanneen myyttiä enemmänkin, mutta oikeastaan se noudattelee melko pitkälle klassista tarinaa. Herakleen henkilöstä tosin on tehty alkuperäistäkin uhmakkaampi ja äkkipikaisempi, ja varsinkin hänen maskuliinista ja varsin yksiulotteista seksuaalisuuttaan korostetaan. Atlaksen persoona taas on rakennettu kiinnostavammin, sillä antiikin myyteissä hänestä kerrotaan vähemmän kuin Herakleesta. Atlas kokee tehtävänsä raskaana, mutta on samalla ylpeä velvollisuudestaan, jota kukaan toinen ei pystyisi yhtä kärsivällisesti hoitamaan. Kannatellessaan maailmaa Atlas oppii kuuntelemaan sitä: hän erottaa kaikki maailman tapahtumat, sodat ja kärsimykset, mutta ei kykene itse niihin vaikuttamaan. Tämänkaltaiseen voimattomuuden tunteeseen on helppo samastua, kun aukaisee television ja katsoo uutiset. Atlas vain ei voi valita; hänellä ei ole kaukosäädintä, jolla vaihtaisi kanavaa.

Wintersonin kertojan ääni ilmaisee kirjoittavansa tarinan uudelleen. Niinpä Atlas ei jääkään ikuisiksi ajoiksi kannattelemaan maailman painoa, vaan eräänä päivänä laskee maailman harteiltaan ja kävelee Laika-koiransa kanssa pois. Atlaksen myytti yhdistyykin kertojaan itseensä, ikään kuin kertoja haluaisi luoda itselleen mahdollisuuden. Kertoja on kuvannut olevansa äitinsä poisantama, ja myöhemmin adoptioäitinsäkin hylkäämä. Menneisyys ei häviä minnekään, ja tulevaisuudellakin on oma painonsa.

    Kun minulla ei ollut ketään kannattelemassa minua, opin kannattelemaan itse itseäni.
    Tyttöystäväni sanoo, että minulla on Atlas-kompleksi.

Ehkäpä kirjoittaessaan Atlas-myyttiä uudelleen ja antaessaan tälle mahdollisuuden taakastaan luopumiseen Winterson myös uudistaa suhdetta omaan itseensä. Lukijakin voi kokea saman tunteen: kaikkea painoa ei ole pakko kannatella harteillaan.

Paino on nimestään huolimatta kevyttä luettavaa, nopealukuinenkin. Wintersonin lyhyet lauseet työntävät tehokkaasti ajatuksia eteenpäin, sillä tyyli on pohdiskelevaa, ja monin paikoin oivaltavat näkökulmat sitovat vanhat myytit tähän päivään. Silti jotain jää puuttumaan: vielä rohkeampi ote, joka paiskaisi myytin palasiksi seinään ja rakentaisi syntyneistä jäänteistä uuden. Romaani herättää kuitenkin vastustamattoman nälän: myytit kiehtovat ja kutsuvat länsimaisen sivistyksen alkujuurille. Onneksi kirjahyllystä löytyy mainio Alf Henriksonin Antiikin tarinoita.

Read Full Post »

Myyttisarja

Kansainvälinen Myytti-sarja aloitti ilmestymisen vuonna 2005. Sarjaa varten on pyydetty kymmeniltä kirjailijoilta tilaustyö johonkin myyttiin liittyen. Vanhat myytit on tarkoitus uusintaa, kirjoittaa uusiksi. Mukana on kymmeniä kustantamoja, ja Suomessa toiminnasta vastaa Tammi (jonka kotisivuilta aiheesta löytyy tietoa käsittämättömän huonosti!). Englanninkielisiä sivustoja selailtuani olen käsittänyt, että Myytti-sarja keskittyy lähinnä kreikkalaisiin/länsimaisiin myytteihin, mutta tarkoitus on julkaista aiheesta myös länsimaisen kulttuuripiirin vaikutusalueen ulkopuoleltakin tulevien kirjailijoiden tulkintoja.

Sarjaan on pyydetty mukaan mm. nigerialaissyntyistä Chinua Achebea, jolta on suomennettu afrikkalaisia satuja, ja hieman tunnetumpaa kiinalaista Su Tongia (kirjoittanut Punaisen lyhdyn). Joka vuosi on tarkoitus julkaista kolme uutta teosta, niin kauan kuin kirjoittajia riittää. Jostain luin, että sarjan sadas julkaisu ilmestyisi vuonna 2038… Ehkä ihan niin pitkälle sarja ei yllä, mutta onpahan luvassa mielenkiintoista luettavaa moneksi vuodeksi eteenpäin.

Sarjan ensimmäiset kirjat on jo suomennettu: uskontotutkija Karen Armstongin aiheeseen johdatteleva Myyttien lyhyt historia, Jeanette Wintersonin Paino (Hercules ja Atlas), Viktor Pelevin Kauhukypärä (Theseus ja Minotaurus) ja Margaret Atwoodin Penelopeia (Penelope ja Odysseus). Piakkoin pitäisi ilmestyä David Grossmanin Leijonahunaja, joka käsittelee Simsonin myyttiä.

Randomhousen sivuilla esitellään sarjassa julkaistut kirjat sekä niiden kirjoittajat ja hieman taustaakin.

http://www.randomhouse.ca/features/themyths/index.html

Read Full Post »

« Newer Posts

%d bloggaajaa tykkää tästä: