Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘vampyyrit’ Category

Ennen kuin luet tämän postauksen, suosittelen katsomaan Steve Johnsonin valokuvista kootun ja hienosti toteutetun koosteen Highgaten hautausmaan länsipuolesta, vanhemmasta osiosta. Vapaasti katsottavissa, kesto noin kolme minuuttia – ja musiikki sopii hyvin tunnelmaan:

http://mysterial.org.uk/films/highgate_cemetery.htm

Vaikuttava paikka, joka ruokkii kenen tahansa mielikuvitusta. Kummitusjutuille otollista maaperää, mutta miksei dekkareillekin. Ranskalaisen Fred Vargasin dekkari  Un lieu incertain (2008) ilmestyi kesällä suomeksi nimellä  Jalattomat, elottomat (suom. Marja Luoma, Gummerus 2010). Alkuteoksen nimi on varmaankin monitulkintainen, mutta ranskan kieltä taitamattomana en osaa kääntää sitä sen kummemmin kuin ”epävarma paikka”. –  Englanniksi teos on käännetty nimellä A Dubious Place. Dubious tarkoittaa paitsi epävarmaa niin myös mm. epäilyttävää, epäselvää, hämärää. Nuo määreet voi liittää Highgaten hautausmaahankin, sillä ainakin tuosta Steve Johnsonin valokuvasikermästä syntyy sellainen vaikutelma, että paikan henki on hämärä ja häilyvä.

Toinen Vargasin romaanissa esitetty hämärä paikka on serbialainen Kisilovan kylä, jonne komisario Adamsberg matkustaa selvittämään tutkittavanaan olevan murhajutun taustoja. Näitä kahta paikkaa yhdistää legendat, jotka kertovat –  tietenkin –  vampyyreista. Mutta ennen kuin hypitään liikaa eteenpäin, palataan Highgaten hautausmaan porteille, koska sieltä tarina saa alkunsa. – Komisario Adamsberg on  saapunut pariisilaisten työtoveriensa kanssa Lontooseen konferenssiin, jossa käsitellään siirtolaisongelmaa Euroopassa. Lontoolaisen kollegansa mukana hän päätyy rikospaikalle: Highgaten hautausmaan sisäänkäynnin eteen on tuotu vanhoja kenkiä, joissa on yhä jalat sisällä.

Haju oli yökättävä ja näky kammottava. Jopa Adamsberg jäykistyi ja jättäytyi vähän matkan päähän brittikollegansa taakse. Rikkinäisistä kengistä, joiden nauhat olivat auki, työntyi mädäntyneitä nilkkoja, ja mustunut liha ja vaaleat, poikki hakatut sääriluut olivat esillä. Näky poikkesi Lordi Clyde-Foxin kuvailemasta ainoastaan siinä, etteivät jalat yrittäneet päästä minnekään. Ne seisoivat jalkakäytävällä Highgaten hautausmaan vanhan sisäänkäynnin edessä kukin omassa kengässään kuin karmaiseva provokaatio. Ne olivat siististi järjestetyssä pienessä ja sietämättömässä sumpussa. Radstock valaisi kenkiä taskulampulla käsivarsi ojossa ja kasvot irvessä, koska hän yritti kaikin voimin torjua näkemäänsä. Irti leikatut nilkat sojottivat jalkineista taskulampun valokeilassa, ja Radstock yritti turhaan hätistellä kalmanhajua kädellään.    

Palattuaan Ranskaan Adamsbergin osasto saa ratkaistavakseen erittäin raa’asti toteutetun paloittelusurman, jossa uhri on silputtu ja murskattu poikkeuksellisella tavalla. Vähitellen paljastuu, että murha liittyy vampyyreihin. Mutta miten? Miksi? Ja kuka?

 Adamsberg tarttuu töihin jäljittelemättömällä tyylillään – omituisen ja epävakaan komisarion tutkimusmetodit Vargasin dekkarisarjassa eivät ole teknisesti korkealaatuista poliisityötä, päinvastoin. Rikosjuttujensa ratkaisuja Adamsberg vaikuttaa usein lähestyvän enemmänkin vaiston, aavistusten ja tunteen avulla kuin loogisesti päättelemällä. Mutta kyllä kylmää järkeäkin ja tehokasta rutiinipuurtamista  Adamsbergin osastolta tarvittaessa löytyy. Poliisityö on joukkuelaji, ja Adamsbergin joukkueesta löytyy henkilöitä, jotka täydentävät hänen puutteitaan.

Eräs tällainen on Danglard, joka ilmiömäisellä tavalla tuntuu aina tietävän kaiken. Muiden ei tarvitse tietää eikä edes katsoa Googlesta, he voivat aina kysyä Danglardilta:

  Danglard epäröi. Mistä olisi hyvä aloittaa? Ja oliko tarinan kertominen edes fiksua?
–  Eräänä iltana melkein neljäkymmentä vuotta sitten, vuonna 1970, kaksi nuorta tyttöä oikaisi hautausmaan poikki koulusta tullessaan. He saapuivat kotiin juoksujalkaa ja poissa tolaltaan, koska he olivat nähneet mustan hahmon, joka oli ajanut heitä takaa, ja vainajia, jotka olivat nousseet haudoistaan. Toinen tytöistä sairastui ja alkoi kävellä unissaan. Aina kun hän lähti kävelemään unissaan, hän suuntasi kohti hautausmaata ja joka kerran saman hautakammion luo. Sanottiin, että se oli Isännän hautakammio ja että Isäntä kutsui tyttöä. Tyttöä pidettiin silmällä, hänen perässään kuljettiin, ja hautakammion luota löydettiin kymmenittäin eläinten ruumiita, joista veri oli valutettu pois. Naapurit kauhistuivat, huhut levisivät, ja kun lehdet alkoivat kirjoittaa tapauksesta, kaikki riistäytyi käsistä.

 Tämä kahden koulutytön tarina ei ole ainoa ”silminnäkijätodistus”, vaan 1960–1970-luvuilla useat ihmiset näkivät outoja asioita Highgaten hautausmaalla tai sen lähistöllä. Itse asiassa Danglard, jota Adamsbergin osastolla pidetään itseoikeutettuna tietopankkina ja muistivelhona, erehtyy vuosiluvussa. Tapaus sattui jo vuonna 1967, eivätkä koulutytöt olleet palaamassa suoraan koulusta kotiin vaan he olivat liikkeellä myöhään illalla ja tulivat tapaamasta ystäviään. Jokunen viikko tämän tapauksen jälkeen eräs pariskunta näki hautausmaan ohi kulkiessaan portin takana hahmon, jonka katse sai heidät jähmettymään pelosta. Vastaavia kokemuksia oli monilla muillakin, ja huhut alkoivat levitä.

1970-luvulla legenda Highgaten vampyyrista paisui. Okkultismista kiinnostunut vampyyrinmetsästäjä (kyllä, luit oikein) Sean Manchester alkoi kauhoa vettä huhumyllyyn oikein urakalla. Helmikuussa 1970 hän kertoi paikallisessa sanomalehdessä teoriansa, jonka mukaan Highgaten hautausmaalla oli vampyyri. Hänen mukaansa kyseessä oli mustaa magiaa harjoittanut aatelismies, jonka ruumisarkku oli tuotu Valakiasta (alue nykyisen Romanian eteläosassa) joskus 1700-luvulla Lontooseen. Ja maaliskuun 13. päivänä, perjantaina, Manchester esiintyi televisiossa kertoen näkemyksistään. Samana iltana suuri joukko ihmisiä (joidenkin netissä olevien juttujen mukaan jopa satoja ihmisiä) tunkeutui Highgaten hautausmaalle tarkoituksenaan tuhota vampyyri. – Saalistuksen tuloksista on esitetty kovia väitteitä, mutta todennäköisintä kuitenkin on, että vampyyrinmetsästys, jota luultavasti useat eri uskalikot harrastivat Highgaten hautausmaalla vuosien mittaan, aiheutti enemmän vahinkoa haudoille (kammioihin murtauduttiin) ja omaisille kuin mahdolliselle vampyyrille.

Toinen myyttiin liittyvä henkilö on okkultismin harrastaja David Farrant, joka 1960–70-luvun vaihteessa tutki Highgaten hautausmaan outoja ilmiöitä. Hän kertoi itse nähneensä jouluaattona 1969 hautausmaan ohi kulkiessaan harmaan hahmon. Farrant ei kuitenkaan usko vampyyreihin, vaan pitää todennäköisempänä, että kyseessä on ollut haamu, jonka media (ja Sean Manchester) halusi nähdä vampyyrina. Näin Farrant kertoo kotisivuillaan. 

—–    —–    —–

Ja tapahtui vuonna 1970 todellinen tragediakin. Elonkuun ensimmäisenä päivänä, jolloin vietetään vanhaa sadonkorjuujuhlaa (Lammas Day), Highgaten hautausmaalta löydettiin murhattu naisen ruumis. Poliisin mukaan kyse oli mahdollisesti saatananpalvojien tekemästä rituaalimurhasta, mutta tietenkin huhupuheissa esitettiin vaihtoehtoisia teorioita.

Sean Manchester on kirjoittanut 70-luvun tapahtumista ja omista kokemuksistaan kirjan The Highgate Vampire. En ole opusta lukenut, mutta esittelyjen mukaan siinä kerrotaan, kuinka Manchester itse joitakin vuosia myöhemmin 70-luvulla löysi Highgaten vampyyrin ja tuhosi sen. Manchesterin kertomukset vaikuttavat jossain määrin tutuilta. Hän juuri on kertonut tuosta unissaan kävelevästä tytöstä, jonka hän pelasti vampyyrilta mm. laittamalla tämän huoneeseen valkosipulia. Kun tähän lisää hänen teoriansa Euroopasta kuljetetusta ruumisarkusta sekä kuvaukset omista toimista vampyyrinmetsästäjänä, yhteys alkaa hahmottua: Stokerin Draculaa tunnutaan lainattavan häpeilemättä. – Myös David Farrant on kirjoittanut oman tulkintansa tapahtumista. Hänen kirjansa Beyond the Highgate Vampire: A True Case of Supernatural Occurrences and Vampirism That Centred Around London’s Highgate Cemetery (1994) vaikuttaa mielenkiintoiselta. Jos minulla olisi liikaa aikaa, lukisin nuo molemmat, rinnakkain.

Fred Vargasin dekkarissa Jalattomat, elottomat kerrotaan toisestakin hyvin tunnetusta vampyyrilegendasta, nimittäin Peter Plogojowitzista:

–  Miksi hänet kirottiin?
–  Koska vuonna 1725 talonpoika Peter Plogojowitz kuoli synnyinpaikassaan Kisilovassa.
–  Älä aloita hänen kuolemastaan. Kerro mitä hän teki eläessään.
–  Mutta kun hänen elämänsä meni pilalle vasta sen jälkeen kun hän oli kuollut. Kolme päivää hautaanpanon jälkeen Plogojowitz tuli tapaamaan vaimoaan keskellä yötä ja vaati tältä kenkäparia, jotta pääsisi matkustamaan.
–  Kenkäparia?
–  Niin. Hän oli unohtanut kenkänsä. Haluatko kuulla lisää, vai joko tajusit itsekin, että tarina on jonninjoutava?
–  Kerro lisää, Vlad. Minulla on hämärä muistikuva, että olen joskus kuullut vainajasta, joka tuli vaatimaan kenkiään.
– Miehen käynnin jälkeen kymmenen seuraavan viikon aikana kylässä tapahtui yhdeksän väkivaltaista kuolemaa, ja kaikki uhrit olivat Plogojowitzin läheisiä. He menettivät verta ja kuolivat uupumukseen. Kuolemaa tehdessään kaikki sanoivat nähneensä Plogojowitzin kumartuneen ylleen tai jopa maanneen heidän päällään. Kyläläiset joutuivat paniikkiin, koska he uskoivat, että Plogojowitz oli muuttunut vampyyriksi, joka imi ihmisistä elämän. Pian koko Euroopassa ei muusta puhuttukaan kuin hänestä. Plogojowitzin ja Kisilovan, kylän jossa sinä istut juomassa rakijaa tänä iltana, takia sana vampyyri levisi ensimmäistä kertaa näiden seutujen ulkopuolelle.

Plogojowitzin tarinaa kertoo Adamsbergin serbialainen opas Vlad, jonka kutsumanimi hauskasti viittaa tietenkin Vlad Seivästäjään –populaarikirjallisuudessa tunnetaan paremmin nimellä kreivi Dracula.

Legenda Plogojowitzista on vampyyriuskomuksia käsittelevien teosten perusmateriaalia, eli Vargas ei ole sitä itse keksinyt. Minusta tuntuu myös siltä, että olisin kuullut tuon jutun kenkiään kyselemään tulleesta vainajasta  jossakin muussakin yhteydessä kuin vampyyritarinana. Ehkä kansansadussa tai kummitusjutussa. Ajatus kuolleesta, joka herättyään henkiin lähtee ensimmäiseksi hakemaan kotiinsa jääneitä kenkiään, on yhtäaikaa sekä absurdi että arkisen looginen. 1700-luvulla kenkiä ei ostettu noin vain automarketista, hyvät jalkineet olivat luultavasti arvokkaita. Toki voisi kuvitella kunnon vampyyrin tulevan toimeen ilmankin, mutta on muistettava, että 1700-luvun kansantarinoissa vampyyrit olivat kyvyiltään ja voimiltaan huomattavasti lähempänä tavallista kuolevaista kuin nykyisten vampyyrielokuvien/tv-sarjojen kungfudraculat. Miksei siis kävisi kysymässä kenkiään –  mitäpä  vaimokaan niillä tekisi ilman miestä!

Fred Vargasin romaanissa Peter Plogojowitzin tarinakin liittyy lopulta myös Highgaten hautausmaahan. Ja kuten hyvän dekkarin ideaan kuuluu, lukijalla on mahdollisuus ratkaista juttu jo ennen viimeisiä paljastuksia, jos vain lukee tarinaa huolellisesti ja tarkkaavaisesti.

Mainokset

Read Full Post »

Bram Stokerin romaanin Dracula (1897, suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava) juoni on monille tuttu, mutta kerrattakoon tiivistetysti sen alkua, jotta tämän postauksen lukemisesta tulee mielekästä asiaan vihkiytymättömillekin.

Eletään 1800-luvun loppua. Jonathan Harker saa toimeksiannon työnantajaltaan ja matkustaa Karpaateille tapaamaan salaperäistä kreivi Draculaa järjestääkseen tämän kiinteistökaupan Lontoossa. Pian Harkerille paljastuu, että linnan isännällä on kauhistuttavia salaisuuksia. Harker joutuu jäämään Draculan linnaan vangiksi, ja kreivi itse matkustaa Lontooseen. – Lontooseen saapuessaan kreivi Dracula alkaa ensi töikseen kirjaimellisesti imeä kuiviin Lucya, joka on Harkerin morsiamen Minan hyvä ystävä (melkoinen sattuma: juuri Lucy kaikista Lontoon naisista …). Lucyn tila heikkenee päivä päivältä, ja viimein hätiin kutsutaan professori Abraham van Helsing. Apu tulee kuitenkin liian myöhään/on riittämätöntä, ja Lucy kuolee. Hänet haudataan, mutta jonkin ajan kuluttua Lucyn lähipiiri joutuu vaikean tilanteen eteen: Lucy on noussut kuolleista verenhimoisena vampyyrina.

Stokerin romaanissa kerrotaan Lucyn leposijan sijaitsevan Kingsteadin hautausmaalla. Sellaista Lontoossa ei kuitenkaan ole, mutta koska romaanissa mainitaan monia todellisia paikkoja tuon Kingsteadin läheltä, voidaan fiktiivinen hautausmaa suunnilleen sijoittaa kartalle:  Kingsteadin hautausmaa sijaitsee Hampsteadin pohjoispuolella, lähellä Hampstead Heathia. – Stokerin romaani on fiktiivinen (onhan?) teos, joten ei voi olettaa siinä kuvatuille tapahtumille löytyvän vastineita todellisuudesta. Toisaalta romaanissa esiintyy niin monta paikkaa, jotka ovat oikeastikin olemassa, että kiusaus spekulointiin on suuri. Stoker nimeää oikeita paikkoja kuvauksissa silloin, kun ne ovat julkisia (hotellit, kadut, rautatieasemat, sairaala jne.). Mutta kun kerrotaan jonkun henkilön yksityiskodista, suhde todellisuuteen piilotetaan. 

Hautausmaa on jonkinlainen poikkeus: vaikka se on julkinen paikka, tulee siitä Lucyn leposijana intiimi ja yksityinen – ja ehkä Stoker halusi kunnioittaa hautausmaan pyhyyttä jättämällä sen nimen mainitsematta. Vampyyriksi muuttuneen nuoren naisen tappaminen ja paloittelu luovat ikäviä mielikuvia rauhan tyyssijalle:

Arthur otti puusauvan ja vasaran, ja kohta kun hänen mielensä oli keskittynyt tehtävään, hänen kätensä eivät enää vavisseet, eivät edes värähtäneet. Van Helsing aukaisi rukouskirjansa ja alkoi lukea, ja Quincey ja minä säestimme parhaan taitomme mukaan. Arthur asetti sauvan terävän pään sydämen kohdalle, ja minä näin sen kärjen painuvan valkoiseen lihaan. Sitten hän iski voimainsa takaa.

Hautausmaalle sijoittuvat kohtaukset ovat niin dramaattisia, että ainakaan Lontooseen matkaava Bram Stokerin romaanin ystävä ei voi olla pohtimatta sen sijaintia. Hampstead Heathin pohjoispuolen on kaksi muita sopivampaa vaihtoehtoa: Highgaten hautausmaa ja Hendonin hautausmaa (St Mary’s Churchin hautausmaa). Vaikka usein viitataan Highgaten hautausmaahan Bram Stokerin innoittajana, ei Hendoninkaan hautausmaata voi jättää pois laskuista. –Clive Leatherdale kertoo teoksessaan Dracula – the Novel & Legend (1985, The Aquarian Press) Hendonin hautausmaahan liittyvästä tapahtumasta, joka mahdollisesti on herättänyt aikoinaan Stokerin huomion. Leatherdalen mukaan vuonna 1892 viikkolehti Lloyd’s Weekly Advertiser julkaisi jutun, jossa kerrottiin, kuinka Henry Holm ja Arthur Wood murtautuivat hautaholviin Hendonissa, St Maryn kirkon hautausmaalla. Tarkoituksenaan heillä oli irrottaa Holmin äidin ruumiilta pää.

Samalla sivulla haudan häpäisystä kertoneen jutun kanssa oli arvostelu tuon ajan kuuluisan näyttelijäsuuruuden Henry Irvingin Kuningas Lear -esityksestä. Arvostelu tuskin on jäänyt Stokerilta lukematta, sillä hän oli managerina samassa teatterissa kuin Henry Irving  ja myös tämän hyvä ystävä. Olisiko Bram Stoker sivuuttanut samalla sivulla olleen maininnan tapahtumista Hendonin hautausmaalla? Ei varmaankaan.  Edellä mainituilla haudanhäpäisijöillä tuntuisi olevan jonkinlainen yhteys yhteen Stokerin romaanin keskeisistä henkilöistä: Lucyn rakastettu on Arthur Holmwood, joka hautakammiokohtauksessa “vapauttaa” Lucyn ruumiin vampyyriuden kirouksesta. Arthur Holmwood – vertaa:  Henry Holm ja Arthur Wood. – Ehkä kahdesta todellisesta henkilöstä muodostettu fiktiivinen nimi on jonkinlainen vihje menetelmästä, jonka varaan myös nimi Kingstead rakentuu. Kun katsoo Lontoon karttaa, huomaa nimenomaan Hendonin hautausmaalta olevan suunnilleen yhtä pitkä matka KINGsburyyn ja HampSTEADiin ( = KINGSTEAD).

Näistä yhteyksistä huolimatta (muutakin on mainittu Hendonin puolesta, mutta en ala kaikkea märehtimään) veikkaisin itse silti Highgaten hautausmaata. Syy löytyy itse teoksen tapahtumien logiikasta.  – Lucyn kuoleman jälkeen alkaa Hampsteadin nummella (Hampstead Heath) liikkua mystinen valkopukuinen nainen, joka ahdistelee lapsia. Van Helsingin epäilykset heräävät, ja hän lähtee tohtori Sewardin kanssa tarkastamaan Lucyn hautakammiota. Ensin he vierailevat North Hospital -nimisessä sairaalassa, jonne eräs lapsiuhreista on toimitettu. Sairaala on luultavasti vuonna 1860 perustettu ja vuonna 1864 Mount Vernoniin siirtynyt North London Hospital for Consumption and Diseases of the Chest, joka hoiti lähinnä vain vähävaraisia potilaita. Mount Vernonista, joka sijaitsee Hampstead Heathin eteläpuolella, van Helsing ja Steward kulkevat Jack Straw’s Castleen syömään päivällistä.

Söimme päivällistä Jack Straw’s Castle nimisessä paikassa seuranamme joukko pyöräilijöitä ja muuta iloisesti hälisevää väkeä. Kymmenen maissa poistuimme majatalosta. Silloin oli hyvin pimeä, ja harva katuvalaistus vain syvensi pimeyttä aina kun jouduimme lampun valokehän ulkopuolelle. Professori oli ilmeisesti painanut mieleensä kulkureittimme, sillä hän käveli eteenpäin epäröimättä, kun taas minun paikallisvaistoni oli aivan sekaisin. Mitä kauemmas kuljimme sitä vähäisemmiksi kävivät vastaantulijat, ja lopulta ihan yllätyimme tavatessamme vielä ratsupoliisipartion esikaupunkikierroksellaan. Viimein saavuimme hautausmaan muurin luokse ja kiipesimme sen yli.

Jack Straw’s Castlen jälkeen reitti jää hieman epäselväksi. Mutta ehkä paremman vihjeen hautausmaan sijainnista antaakin sieltä palaaminen. – Kun van Helsing ja Seward avaavat Lucyn arkun, se osoittautuukin tyhjäksi. Miehet jäävät vartioon, ja yöllä van Helsing yllättää hautakammiolleen palaavan Lucyn, joka kantaa sylissään pientä lasta. Lucy luikkii kammioonsa, lapsi jää van Helsingille:

Meidän piti nyt päättää, mitä tekisimme lapselle, joten neuvottelimme asiasta. Jos veisimme sen poliisiasemalle, meidän pitäisi tehdä jonkinlainen selko yöllisistä puuhistamme; joka tapauksessa joutuisimme selittämään miten olimme löytäneet lapsen.  Niin me lopulta päätimme, että veisimme lapsen nummelle ja kuullessamme poliisin tulevan jättäisimme sen paikkaan josta tämä varmasti sen löytäisi ja sitten suoriutuisimme kotiin kiireen vilkkaa, Kaikki sujui hienosti. Hampsteadin nummen nurkalla kuulimme poliisin raskaat askelet ja laskimme lapsen polulle, ja sitten odotimme kunnes hän oli huomannut sen heiluttaessaan lyhtyään edestakaisin. Kuulimme hänen hämmästyneen huudahduksensa, ja sen jälkeen poistuimme ääneti. Kaikeksi onneksi saimme ajurin Spaniards-nimisen pubin läheltä ja ajoimme kaupunkiin.

Luultavasti miehet jättävät lapsen Shooters Hillin puoleiseen osaan (sieltä romaanissa esitellyn lehtileikkeen mukaan aiemmat uhrit ovat löytyneet ), jolla poliisi on alkanut partioida sattuneiden tapausten takia. Tosin maininta Shooters Hillistä on erikoinen, sillä kartan mukaan kukkula on melkoisen kaukana Hampstead Heathilta. Joka tapauksessa Highgaten hautausmaalta on Hampstead Heathiin huomattavasti lyhyempi matka kuin Hendonin hautausmaalta. Spaniards Inn -niminen pub on edelleen olemassa, ja matka Hendonin hautausmaalta sinne on useita kilometrejä (Googlen karttapalvelua tulkiten) – Highgaten hautausmaalta matkaa on vain reilun kilometrin verran. Luulisi verenhimoisen vampyyrin etsivän uhrinsa läheltä, tai ainakaan ei tunnu todennäköiseltä, että vampyyri lähtisi kantamaan uhriaan kovin kauaksi – eivätkä van Helsing ja tohtori Seward myöskään halua kanniskella lasta sylissään mailitolkulla.

Edellisessä postauksessa tuli jo viitattua siihen, että eräs Bram Stokeria innoittanut tapaus on mahdollisesti ollut Elizabeth Siddalin haudan avaaminen syksyisenä yönä vuonna 1869. Stoker onkin saanut aiheesta runsaasti tietoa, minkä paljastaa Draculan ensilehdillä oleva omistuskirjoitus:

Rakkaalle ystävälleni
Hommy-Begille  

Hommy-Beg on Bram Stokerin hyvän ystävän Hall Cainen lapsuudenaikainen lempinimi, jota erityisesti Cainen mansaarelainen isoäiti hänestä käytti (Cainen omaelämäkerran My Story (1908) mukaan: siinä isoäiti kuvataan kerrassaan hämmästyttävän ihanaksi ihmiseksi, joka tietää niin luonnon kuin yliluonnollisenkin salaisuudet, tuntee tarinat keijuista ja noidista, osaa nähdä ihmisen sydämeen ja katsoa kellonajan tähdistä ).  Hommy-Beg on mansaaren murretta, muunnos englannin hellittelynimestä Little Tommy: Hall Cainen koko nimi on Thomas Henry Hall Caine. 

Hall Caine taas oli Dante Gabriel Rossettin sihteeri tämän viimeisinä elinvuosina ja hyvin perillä Rossettin ja Siddallin tarinasta sekä mm. Highgaten hautausmaan tapahtumista. Stoker onkin kuullut Cainelta yksityiskohtaisia selostuksia tapahtumista; ehkä sellaisiakin asioita, joita ei ole tohdittu kirjoittaa ylös jälkipolvien kauhisteltavaksi.  – Draculan syntyyn tarina Siddallin haudan avaamisesta  tuskin on ollut ratkaiseva tekijä, mutta varmasti kirjailija on miettinyt sitä ja Highgaten hautausmaata kirjoittaessaan van Helsingistä kumppaneineen tunkeutumassa Lucyn hautakammioon. 

Lisäksi Stoker on kirjoittanut erään novellin, jota lukiessa ei voi olla miettimättä kirjailijan mielenliikkeiden yhteyttä Elizabeth Siddalliin ja nimenomaan tämän hiuksiin. The Secret of the Growing Gold on kauhutarina, joka kertoo haudantakaisesta kostosta. Sisarukset Wykham ja Margaret  asuvat yhdessä sukutilallaan. Heille tulee riitaa, ja Margaret muuttaa Geoffrey Brentin luokse. Yhteys veljeen katkeaa,  eivätkä sisarukset ole puheväleissä, vaikka Wykham yrittääkin saada Margaretiin kontaktia. – Geoffrey ja Margaret matkustelevat paljon. Erään kerran heidän poissolonsa kotiseudulta kestää tavallista pidempään. Kuluu kuukausia, ja vihdoin saapuu huhu, että matkalla on tapahtunut onnettomuus. Wykham selvittää asiaa: Margaret on luultavasti kuollut hevosten vetämien vaunujen syöksyessä jyrkänteeltä jokeen. Ruumista ei kuitenkaan ole löytynyt. Lopulta Geoffrey vihdoin palaa kotiseudulleen. Hänellä on uusi italialainen morsian, ja jonkin ajan kuluttua myös perillinen.

Wykham hautoo synkkiä ajatuksia ja ryypiskelee, kunnes eräänä iltana hänelle tulee odottamaton vieras: Margaret, olemus rujona ja runneltuna, onnettomuuden jälkiä kantaen. Vain hiukset ovat säilyttäneet kultansa ja elinvoimansa, vaikka joitakin harmaita raitoja on ilmaantunut. Sisko ilmoittaa tulleensa kotiseudulleen ainoastaan koston takia: onnettomuus ei ollutkaan vahinko vaan Geoffreyn tekemä harkittu yritys tappaa vaimonsa. Margaret lähtee Wykhamin luota yhtä yllättäen kuin on saapunutkin:

     “Minne sinä olet menossa”, kysyi hänen veljensä.
     ”Se on minun asiani! Eikä minulla ole pienintäkään aikomusta kertoa sinulle!” Wykham nousi seisomaan, mutta oli niin humalassa että horjahti ja kaatui. Lattialta hän ilmoitti aikomuksestaan seurata siskoaan ja kertoi ärtyisenä puuskahtaen seuraavansa tätä pimeässä apunaan siskon hiuksista ja kauneudesta hohtava valo. Tämän kuultuaan sisko kääntyi ja sanoi, että oli muita, jotka kiroaisivat hänen hiuksiaan ja myös kauneuttaan. ”Kuten hän”, sisko sihisi, ”sillä hiukset säilyvät vaikka kauneus katoaa. Kun hän veti pultin irti ja lähetti meidät jyrkänteen yli koskeen, hän ei juurikaan ajatellut kauneuttani. Ehkä hänenkin kauneutensa olisi muuttunut arviksi, jos hän olisi minun laillani kieppunut Visp-joen kivien seassa ja paleltunut ahtojään päällä joessa ajelehtiessaan. Mutta pitäköön varansa! Hänen aikansa on tullut!” Kiukkuisesti hän potkaisi oven auki ja lähti ulos yöhön.

”Hiukset säilyvät vaikka kauneus katoaa (the hair remains though the beauty be gone)”, sanoo Margaret veljelleen. Tulee mieleen Dante Gabriel Rossettin sonetti Life-in-love, jota siteerasin edellisessä postauksessa:

keskellä muutosta, muuttumattoman yön ympäröimänä,
lepäävät kultaiset hiukset, jotka eivät himmene kuolemassakaan.

Geoffrey ei tiedä Margaretin selvinneen hengissä. Kun Margaret saapuu keskellä yötä, tappaa Geoffrey hänet: Margaret uhkaa olemassolollaan onnea, jonka Geoffrey on saavuttanut. Ruumiin Geoffrey kaivaa remontissa olevan huoneen tulisijan edustalle. – Syyllisyys painaa raskaana, eikä Geoffrey saa tilaisuutta siirtää ruumista pois talosta. Jonkin ajan kuluttua Geoffrey huomaa kauhukseen kätkön kohdalta kasvavan kultaisia hiuksia. Ahdistus, kauhu, syyllisyys, pelko paljastumisesta – psykologinen paine kasvaa, ja Margaretin kosto alkaa toteutua. 

Stoker tuntuu ottaneen novelliinsa aineksia Dante Gabriel Rossettin elämästä, vaikka ne ovatkin muuttaneet muotoaan. Geoffreyn uusi vaimo on italialainen – myös Rossettilla oli italialaisia sukujuuria. Geoffrey tuntee katumusta vaimonsa kohtalosta (syystäkin, onhan hän murhannut tämän) – Rossettikin syytti itseään Elizabethin kuolemasta, koska ei ollut riittävästi huomioinut tätä. Ja sitten on tietysti vielä nuo haudasta nousevat kultaiset hiukset, jotka muistuttavat eletystä elämästä – aivan kuten Elizabethin haudan avaamisen jälkeen arkusta paljastuvat elinvoimaisina säilyneet hiukset.  – Novellin lopussa myös vaimo, jonka nimeä ei mainita, huomaa takan edustalla nousevan ”kullan” ja pyytää yöllä miestään tulemaan sitä katsomaan. Koska vaimo on sairastellut ja on nytkin houreisen kiihkeä vaatimuksessaan, Geoffrey ei halua kieltäytyä yöllisestä vahtivuorosta vaan katsoo paremmaksi myöntyä (kohtaus hieman kömpelösti suomennettuna):

     “Istu tähän”, sanoi hänen vaimonsa sammuttaessaan lyhdyn. ”Istu tähän takan ääreen ja katso kuinka kulta nousee! Hopeinen kuunvalo on kateellinen! Katso, se hiipii pitkin lattiaa kohti kultaa – meidän kultaamme!” Geoffrey katsoi kauhistuneena ja näki, että vierähtäneiden tuntien aikana kultaisia hiuksia oli työntynyt lisää takan murtuneiden kivien läpi. Hän yritti piilottaa ne siirtämällä jalkansa rikkoutuneen paikan kohdalle. Hänen vaimonsa veti tuolin hänen viereensä ja nojasi päänsä hänen hartiaansa vasten.
     ”Älä nyt liiku, rakas”, hänen vaimonsa sanoi, ”istutaan hiljaa ja katsellaan. Ratkaisemme kyllä arvoituksen ja keksimme, miksi kultaa tulee lisää!” Geoffrey kietoi kätensä vaimonsa ympärille ja istui vaiti; ja kun kuunvalo hiipi lattiaa pitkin, tämä vaipui uneen.
     Geoffrey ei uskaltanut herättää häntä, vaan istui hiljaa ja epätoivoisena tuntien kuluessa. Hänen kauhun lamauttamien silmiensä edessä murtuneesta kivestä nousi yhä enemmän kultaisia hiuksia. Ja niiden kasvaessa hänen sydämensä muuttui koko ajan kylmemmäksi, kunnes hän ei lopulta kyennyt liikahtamaankaan. Hän vain istui kauhuissaan ja katseli tuomiotaan.

Aamulla pariskunta löydetään kuolleena takan äärestä: Margaret on saanut kostonsa, haudan takaa tosin. – Margaretin kultaisista hiuksista tulee mieleen Elizabeth Siddallin lisäksi myytti Meduusasta. Meduusa oli alun perin kaunis merenneito, jonka kultaiset hiukset viettelivät Poseidonin. Tarinasta on parikin versiota: joko Meduusa antautui Poseidonille suosiolla tai sitten Poseidon raiskasi hänet. Joka tapauksessa tapahtumapaikkana oli Athenen temppeli, mistä suuttuneena Athene muutti Meduusan hirviöksi: neidon hiukset muuttuivat käärmeiksi, ja jos häntä katsoi kasvoihin, kivettyi kuoliaaksi. Margaretin kultaiset hiukset, jotka varmasti ovat viehättäneet Geoffreya tämän vielä seurustellessa Margaretin kanssa, muuttuvat kuolemassa demonisiksi, luikerrellen kivien raosta ylös elävien joukkoon muistuttamaan murhasta ja petoksesta. Ja kuten novellin lopussa todetaan, Geoffrey löydetään aamulla paikoilleen jähmettyneenä, katse kultaisiin hiuksiin suuntautuneena.

On arveltu, että Bram Stokerilla oli mahdollisesti tarkoitus kirjoittaa Draculaan jatkoa. Vanhemmassa käsikirjoitusversiossa on kuvaus siitä, kuinka romaanin lopussa, kun Dracula saa surmansa, myös hänen linnansa romahtaa ja murenee. Niin ei käy painetussa romaanissa. Ehkä Stoker jätti varaa vampyyriruhtinaansa henkiin heräämiselle. – Muut kirjoittajat ja elokuvantekijät ovat jatkaneet tarinaa useammankin kerran. Ehkä erikoisimpia niistä ovat versiot, joissa Dracula esitetään hyviksenä (esim. Fred Saberhagenin Dracula-sarja, josta olisi aineksia useampaankin postaukseen). Eräs tällainen on Bram Stokerin veljenpojanpojaksi mainitun (grandnephew) Dacre Stokerin romaani Dracula – the Un-Dead (2009, Harper, London), joka on kirjoitettu yhdessä Ian Holtin kanssa (heti herää epäilys: onkohan Dacre Stokerin rooli yhteistyössä ollut pelkästään kirjan markkinoinnin hyödyttäminen sukunimen avulla?). Romaanissa esitetään ihan uskottavalta kuulostava selitys Lucyn kuolemalle: Lucyn terveyden nopea heikkeneminen ja kuolema ei johtunutkaan Draculan toistuvista hyökkäyksistä, vaan van Helsingin tekemistä verensiirroista, jotka myrkyttivät Lucyn elimistön. Lucy saa muutaman päivän aikana usealta eri mieheltä verta, ja koska veriryhmistä ei tiedetty 1800-luvun lopulla, ei niitä osattu testatakaan.

Dacre Stokerin ja Ian Holtin romaanissa on hyviä ideoita, mutta toteutus ei ole kovin onnistunut: liikaa vauhdikkaita toimintakohtauksia ja liian sekavaa, jotta juoni toimisi – esimerkiksi Bram Stoker on yksi romaanin henkilöistä, samassa fiktiivisessä maailmassa kuin Dracula, van Helsing ja kumppanit. Tätä kuvaa hyvin kohtaus, jossa Mina Harkerin poika menee tapaamaan Bram Stokeria teatteriharjoituksiin, jossa valmistellaan Stokerin romaanista Dracula (jonka henkilöitä siis esim. Mina Harker on) dramatisoitua näytelmää. Kuulostaa joltakin Paul Austerin romaanilta, mutta ei vaan toimi. – Tämän postauksen kannalta kiinnostavaa on se, että Bram Stokerin veljenpojanpoika on päätynyt Lucyn hautapaikan nimeämisessä Highgaten hautausmaahan. Ja vielä miten oivaltavalla tavalla romaanissa kuvattu hautausmaakohtaus on pohjustettu: Viiltäjä-Jackin veritöitä yli kaksi vuosikymmentä sitten tutkinut poliisi on löytänyt yhteyden van Helsingin ja Lontoon historian kuuluisimman murhamiehen välille. Murhatutkimuksissa mukana ollut Cotford on saanut käsiinsä tohtori Sewardin muistiinpanot, joissa kerrotaan, kuinka Lucy seivästettiin hautakammiossaan ja kuinka hänen päänsä sekä jäsenensä irrotettiin vartalosta. Saadakseen todisteita epäilyilleen Cotford lähtee Highgaten hautausmaalle avaamaan Lucyn haudan:

     Sade oli vihdoin lakannut Cotfordin ja Leen saapuessa Highgaten hautausmaalle Swains Lanen puoleisesta sisäänkäynnistä. Sumu alkoi nousta Lontoon yössä. Cotford valaisi lampullaan karttaa Egyptian Avenueta etsien. Lampun valo pyyhkäisi polkua, jota hallitsi kaksi valtavaa papyruksen ja lootuksen lehdillä koristettua obeliskia. Miehet jatkoivat matkaansa portin läpi. Tuuli ripotteli heidän päälleen sadepisaroita lehdettömistä puista, jotka kurkottelivat kohti kuunsirppiä kuin luurankomaiset sormet. Suloiset kivienkelit, surevat veistoshahmot ja lyhtyjä kantavat naispatsaat hehkuivat kuunvalossa. Kivisiä kasvoja pilkisti ruohon, muratin ja karhunvatukoiden välistä.
     Tunnelma sai Cotfordin muistelemaan lapsuuttaan. Äidillä oli tapana kertoa vanhoja irlantilaisia kansantaruja bansheesta, leprekauneista, vaihdokkaista ja Caoineadhista, lady Kuolemasta.
     Kun Cotford oli vielä nuori, tuberkuloosi ja influenssa olivat pyyhkäisseet Irlannin halki. Cotfordin kylän vanhimmat sanoivat niiden olevan paholaisen työtä. Potilaat eivät voineet hengittää öisin, koska tuntui kuin suuri paino olisi ollut rinnan päällä. Taikauskoisen parantajan mielestä tämä oli todiste siitä, että vampyyri istui heidän päällään verta imien. Huhut ja paniikki levisivät nopeammin kuin tauti itse. Cotford muisti elävästi yön, jolloin kyläläiset kaivoivat hänen veljensä haudan auki. Cotford oli kauhistunut kuullessaan papin vakuuttavan, että koska veli oli kuollut tautiin ensimmäisenä, täytyi tämän olla vampyyri, joka tartutti muita kyläläisiä. Pappi oli iskenyt rautaisen vaarnan hänen veljensä ruumiiseen. Nuori ja naiivi Conford uskoi, kun kuuli kuolleen veljensä vaikertavan. Verta vuoti suusta, silmistä ja korvista. Pappi julisti kylän pelastetuksi. Mutta viisi ihmistä kuoli vielä, ja Cotfordin usko horjui.

Vuosien kuluttua, poliisityössään, Cotford oppii, että hänen nuorena näkemilleen merkeille vampyyriudesta löytyy luonnolliset selitykset. Kun ruumis puhkaistaan, kaasut purkautuvat ja aiheuttavat ”vaikeroinnin” sekä veren purkautumisen. Ei siis mitään yliluonnollista. – Cotford löytää Highgaten hautausmaalta haluamansa, mutta rationalistina tulkitsee Lucyn hautakammiossa olevat ”todisteet” väärin. Myöhemmin romaanissa Cotfordin rationalismi joutuu kyllä uudelleen koetukselle. Valitettavasti.

Minäkin pidän itseäni rationalistina, mutta silti Highgaten hautausmaa tuntuu paikalta, jossa en välttämättä menisi yöllä. Ja silti juuri ajatus yön viettämisestä yksin legendaarisella hautausmaalla kiehtoo. Nojailla hautapaateen tammen katveessa, katsella kuun valaisemaa kujaa, kivisten veistosten silhuetteja yötaivasta vasten – kenties torkahtaa hetkeksi, säpsähtää hereille ja tuntea kylmän aavistuksen ryömivän selkää pitkin: olenko täällä sittenkään yksin?

Read Full Post »

En ole käynyt Highgaten hautausmaalla Lontoossa, mutta lukemani perusteella vuonna 1839 avattu yksityinen hautausmaa vaikuttaa unelmakohteelta romantikolle: on goottilaistyylisiä muistomerkkejä, historian eri vaiheissa ränsistyneitä ja uudelleen kunnostettuja alueita, monumentteja, monimuotoista kasvillisuutta ja ikivanhoja puita, hämäriä puistokäytäviä, vanhoja sukuhautoja ja kuuluisuuksia sekä kiinnostavia tarinoita. – Loppukesästä tuli luettua parikin romaania, jotka jollakin tavalla liittyvät Highgaten hautausmaahan. Ja vaikka toisessa niistä ei kerrotakaan vampyyreista, esittelen sitä silti, sillä se toimii hyvänä introna aiheeseen. Annettakoon siis puheenvuoro Audrey Niffeneggerille tai oikeastaan hänen kirjoittamansa romaanin Hänen varjonsa tarina (2009, suom. Paula Korhonen, 2010, Gummerus) hautausmaaoppaalle Robertille:

Robert vei vierailijat yhteen lempipaikoistaan: jalustan malliselle haudalle. Sitä koristi arkun vieressä valvojan itkijänaisen kohokuva. ”Ennen nykyaikaista tekniikkaa oli joskus vaikeaa määritellä, oliko ihminen kuollut vai ei. Luulisi, että kuollut on helppo tunnistaa, mutta on useita kuuluisia tapauksia, joissa kuolleeksi luultu nousi ja jatkoi elämäänsä. Viktoriaanisella ajalla elävältä haudatuksi tulemista pelättiin yleisesti.
     Käytännön ihmisinä he yrittivät kehitellä ratkaisuja ongelmaan. Viktoriaanisella ajalla kehitettiin hälytysjärjestelmä, jossa kellonaru ulottui arkkuun ja jos vainaja sitten heräsikin, hän saattoi vetää narusta ja kilkattaa kelloja kunnes joku tuli kaivamaan haudan auki. Mikään tarina ei kerro, että järjestelmä olisi pelastanut ketään. Testamentteihin kirjattiin kaikenlaisia kummallisuuksia, kuten toiveita kaulan katkaisusta ennen hautaamista, ettei vaan enää heräisi henkiin.”
     ”Entä vampyyrit?”
     ”Mitä vampyyreistä?”
     ”Olen kuullut, että täällä on vampyyri.”
     ”Ei ole. Muuan julkisuutta himoava typerysporukka väitti nähneensä vampyyrin. Jotkut tosin väittävät, että Bram Stoker sai idean Draculaan eräästä täällä tehdystä haudan avauksesta.”

Melkein tekisi mieli hypätä mukaan Robertin johdattamalle kierrokselle, ihmettelemään hautausmaan näkymiä, salaisuuksia, ja kuuntelemaan tarinoita. Ja tietysti kuulla, kenen hauta avattiin ja miksi, ja mitä sitten tapahtui. – Väitöskirjaansa Highgaten hautausmaasta tekevän Robertin lisäksi romaanissa tutustutaan parikymppisiin amerikkalaisiin kaksostyttöihin, Juliaan ja Valentinaan, jotka saapuvat asumaan Highgaten hautausmaan naapuriin tädiltään Elspethiltä perimäänsä asuntoon. Asunnossa kummittelee: Elspethin haamu on jäänyt asuntonsa vangiksi eikä pääse pois – mutta se vahvistuu vähitellen, ja on vain ajan kysymys, milloin Elspeth saa kontaktin sisarentyttäriinsä.  Samassa talossa asuu myös Robert, joka on ollut tädin pitkäaikainen miesystävä.

Kummitustarinaksi romaani ei ole kovinkaan pelottava, vaikka kirjan dramaattiset loppuvaiheet ovatkin omalla tavallaan hyytäviä (tämän romaanin luettuani suhtaudun mahdollisesti olemassa oleviin kummituksiin entistäkin kunnioittavammin). Hänen varjonsa tarina ei ole mikään kauhukirja, ei edes jännityskirja, vaan kertomus identiteettiongelmista ja henkilöiden itselleen rakentamista esteistä ja sidoksista, jotka estävät heitä elämästä vapaasti. Kaksoset ovat sidoksissa toisiinsa, Robert paikoilleen jumittuneeseen väitöskirjaansa sekä Elspethin muistoon, Elspethin haamu asuntoonsa ja vanhaan elämäänsä, yläkerran pakkoneurooseista kärsivä Martin hulluihin tapoihinsa ja myös asuntoonsa (ei kykene menemään ulos) ja Martinin vaimo mieheensä. Kaikki etsivät jonkinlaista ulospääsyä, mutta en tietenkään tässä paljasta, ketkä sen löytävät ja miten.

Muuten mielenkiintoisen romaanin jonkinlaiseksi puutteeksi voisi mainita juonenkulun, joka etenee verkkaisesti kuin hautausmaakierros. Parasta antia on kuitenkin ehdottomasti miljöökuvaus ja tuo Highgaten hautausmaa, joten palataanpa sinne. Tällä kertaa Robert kulkee hautojen välissä yksin:

Tänä iltana hän seisahtui Rossettien haudalle ja ajatteli Elizabeth Siddalia. Hän oli kirjoittanut Elizabethille omistaman lukunsa uusiksi kerta toisensa jälkeen pääasiassa siksi, että hänestä oli mukava ajatella naista, eikä niinkään siksi, että hänellä olisi ollut mitään lisättävää siihen. Robert hapuili naisen elämänkulkua mielessään: tämä oli syntynyt vaatimattomiin oloihin hatuntekijän tytöksi, sitten prerafaeliittitaiteilijat olivat löytäneet hänet mallikseen. Lopulta hän kohosi Dante Gabriel Rossettin ihailluksi rakastajattereksi. Seurasi odottamattomia sairauksia, kauan odotettu avioliitto Rossettin kanssa ja kuolleena syntynyt lapsi. Elizabeth Siddall kuoli oopiumimyrkytykseen. Dante Gabrielia piinasi syyllisyys ja hän sujautti ainutlaatuisen runokäsikirjoituksen vaimonsa arkkuun. Seitsemän vuotta myöhemmin Lizzien hauta avattiin yöllä nuotion valossa, jotta runot saatiin talteen. Robert nautti tarinasta. Hän seisoi silmät kiinni ja kuvitteli mielessään haudan sellaisena kuin se oli ollut vuonna 1869, kun muut haudat eivät ahdistaneet sitä joka puolelta. Hän näki mielessään miehet kaivamassa lepattavien liekkien loimussa.

Kiitos Robert, nyt päästään asiaan. On aika hyvästellä Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina ja keskittyä tapahtumasarjaan, joka kuuluu kirjallisuushistorian merkillisimpiin ja samalla karmivimpiin anekdootteihin. Tarinaan, joka – kuten Robert alussa mainitsi – innoitti myös Bram Stokeria. – Dante Gabriel Rossetti (1828–1882)  oli paitsi runoilija niin myös kuvataiteilija. Hän kuului prerafaeliittitaiteilijoiden ryhmään, jota yhdisti mm. kaipuu antiikin taiteen yksinkertaisuuteen ja kapinahenki akateemisia taidekäsityksiä vastaan: siitä ryhmän nimikin juontuu, sillä akateeminen taide piti tuolloin Rafaelia jonkinlaisena esikuvana kauneuden esittämisessä. Monissa teoksissaan Dante Gabrielin mallina on Elizabeth Siddall (1829–1862), joka oli ensin hänen rakastajattarensa, sitten vaimonsa.

Suhde ei ollut helppo, ja ennen parin avioitumista Elizabethin kerrotaan olleen hyvin epävarma asemastaan Dante Gabrielin rakastettuna. Luultavasti  tämän takia hän alkoi lääkitä vaihtelevia mielialojaan ja horjuvaa terveyttään laudanumilla (oopiumiuute). Naimisiin he menivät vuonna 1860, ja lyhyeksi jääneen avioliiton aikana Elizabeth ehti tulla raskaaksi, mutta lapsi syntyi kuolleena. Elizabeth kuoli laudanumin yliannostukseen helmikuussa 1862. – Käsikirjoituskokoelman laittaminen Elizabethin arkkuun ei ollut mikään harkittu teko, vaan surun murtaman runoilijan epätoivoinen ele, joka johtui enemmänkin hänen tuntemastaan syyllisyydestään kuin rakkaudesta muusaansa kohtaan. William Michael Rossetti (Dante Gabrielin veli) kertoo toimittamassaan teoksessa Dante Gabriel Rossetti: His Family Letters (Vol I) (s. 225) (löytyy mm. kaiken Rossettin liittyvän kattavasta arkistosta Rossetti Archive, joka vaatii selaimeksi Mozillan. Explorer ei toimi.)  Dante Gabrielin sanoneen heti tekonsa jälkeen, että koska hän oli kirjoittanut runojaan usein juuri silloinkin, kun Elizabeth sairasti ja kärsi ja olisi kaivannut huolenpitoa, saivat runot nyt mennä Elizabethin mukana hautaan. Käsikirjoituskokoelma sisälsi runoja, jotka Dante Gabrielin oli tarkoitus julkaista kokoelmana nimellä Dante at Verona and Other Poems.

Useista kokoelman runoista oli olemassa kopioita tai ainakin versioita, hahmotelmia, mutta joukossa oli joitakin tärkeitä runoja, joista Dante Gabrielilla ei ollut juuri minkäänlaista kunnollista versiota. Yhdeksi tällaiseksi William Rossetti mainitsee runokokonaisuuden Jenny. – Dante Gabriel Rossetti julkaisi haudan avaamista seuraavana vuonna kokoelman Poems. (Mozzilla …) Rossetti Archiven sivuilla  kerrotaan, että vuoden 1870 kokoelmaa varten Dante Gabriel kopioi ja muokkasi hautarunoista viisi (joukossa pitkiä runoja, yhteensä kymmeniä sivuja), joista neljä julkaistiin kokoelmassa. Nämä hautarunot painatettiin yksityispainatuksena jonkinlaisena työversiona nimikkeellä Exhumation Proofs. Toki vuoden 1870 kokoelmassa on paljon muitakin runoja, jotka olivat myös hautaan laitetussa käsikirjoituksessa. Niistä oli kuitenkin ollut muitakin versioita, joita runoilija oli työstänyt julkaisua varten jo ennen haudan aukaisemistakin.

Haudassa olleesta käsikirjoituksesta on säilynyt vain jokunen sivu. Niistä löytyy kuvia Rossetti Archivesta (edelleen, jos siis käyttää Mozillaa, ei Exploreria), esimerkiksi tästä sonetista Praise and Prayer. Käsikirjoitussivun ylälaidassa näkyy hyvin haudassa vietettyjen vuosien aiheuttamat vauriot. Kokonaisuudessaan käsikirjoitus oli kuitenkin säilynyt lukukelpoisena. – Vaikka elämäkerrallisten tulkintojen tekemisessä on omat vaaransa, ei ainakaan seuraavan Dante Gabriel Rossettin sonetin (kokoelmasta Poems, 1870)  kohdalla voi vastustaa kiusausta, sillä niin selvästi se tuntuisi viittaavan Highgaten hautausmaan ja Elizabethin haudan suuntaan:

Life-in-Love

Not in thy body is thy life at all
        But in this lady’s lips and hands and eyes;
        Through these she yields thee life that vivifies
What else were sorrow’s servant and death’s thrall.
Look on thyself without her, and recall
        The waste remembrance and forlorn surmise
        That lived but in a dead-drawn breath of sighs
O’er vanish’d hours and hours eventual.

Even so much life hath the poor tress of hair
        Which, stor’d apart, is all love hath to show
        For heart-beats and for fire-heats long ago;
Even so much life endures unknown, even where,
        ’Mid change the changeless night environeth,
        Lies all that golden hair undimm’d in death.

Life-in-Love on kirjoitettu 1869–1870, sen jälkeen kun Elizabeth Siddallin hauta oli aukaistu.  Sonettia on tulkittu elämäkerrallisesti mm. Rossetti Archiven sivustolla. Alkupuolella runon puhuja mahdollisesti kertoo uudesta rakkaudestaan  ja loppupuolella hän tuntuu viittaavan kuolleeseen rakastettuunsa, siis vaimoonsa. – Sonetti alkaa vapaasti käännettynä suunnilleen näin:

Ei ruumissasi ole lainkaan elämää
vaan tämän naisen huulissa, käsissä ja silmissä;
näillä hän antaa sinulle elämän, joka herättää henkiin
sen mikä muuten palvelisi surua ja olisi kuoleman vallassa

Kokonaismerkityksen kannalta on järkevää ajatella, että ensimmäisen säkeen ”sinä” (thy) tarkoittaa runon puhujaa itseään ja ”tämä nainen” (this lady) uutta rakastettua, joka on rakkaudellaan virvoittanut suruun vaipuneen puhujan. Toisaalta, ei ole mitenkään huono tulkinta sekään, että ”tämä nainen” viittaisikin jonkinlaiseen idealisoituneeseen runon muusaan, joka ei enää ole lihaa ja verta vaan on kirkastunut jonkinlaiseksi kuvaksi (kenties edesmenneen vaimon muistosta). – Love-in-Life on ns. italialainen sonetti, jossa kahdeksan säkeen jälkeen näkökulman on tarkoitus muuttua (muutos tapahtuu tässäkin runossa, joka tuntuu miltei hajoavan kahteen osaan, niin toisenlainen on runon loppupuolen maailma):

Niin paljon elämää on vaivaisessa hiuskiharassa,
kätketyssä, eikä rakkaudella ole muuta todistetta
sydämenlyönneistä ja tulen kuumuudesta kauan sitten

Tämä kohta ei vielä välttämättä kerro näkymästä, joka yllätti hautaa auki kaivaneet miehet öisellä Highgaten hautausmaalla. Mieleen tulee yksittäinen kihara, joka on saatu rakkaudenosoituksena rakastetulta ja jota pidetään jossakin varmassa tallessa. Tällaisesta löytyykin maininta Dante Gabriel Rossettin kirjeestä siskolleen Christina Rossettille (4. elokuuta 1852). Dante Gabriel kertoo saaneensa Highgatesta lähetettyjen tavaroidensa joukossa rakastettunsa hiuksista leikatun kiharan, joka sädehtii kuin Auroran kiharat ja saattaa sokaista Catherinen, kunhan tämä näkee sen. ”Auroran kiharat” viittaavat tässä kreikkalaiseen jumalattareen Eosiin (lat. Aurora), aamun auringonsäteiden tuojaan. Rossetti kirjoittaa:

Since you went away, I have had sent me, among my things from Highgate, a lock of hair shorn from the beloved head of that dear, and radiant as the tresses of  Aurora, a sight of which perhaps may dazzle you on your return.

Teoksen Dante Gabriel Rossetti. His Family-Letters with a Memoir toimittanut William Michael Rossetti kertoo kirjeestä, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hänen veljensä mainitsee Elizabethin perhekirjeissään. On karmivaa, että Rossetti samalla tulee viitanneeksi myös sekä Elizabethin hiuksiin että Highgateen.  Aivan kuin enteenä sille, mitä tapahtuu Highgaten hautausmaalla 17 vuotta myöhemmin. Maininta Highgatesta selittyy sillä, että alkuvuodesta 1852 Rossetti majaili ystävänsä Edward La Trobe Batemanin talossa Highgatessa: luultavasti sinne jääneitä tavaroita on toimitettu Rossettille ja niiden mukana myös tuo hiuskihara. – Ehkä Rossetti siis palaa muistoissaan 17 vuotta myöhemmin kirjoittamassaan sonetissa Life-in-Love tuohon samaiseen kiharaan. Ja sonetin kaksi viimeistä säettä taas kertovat hiuksista, jotka sädehtivät vielä haudassakin:

keskellä muutosta, muuttumattoman yön ympäröimänä,
lepäävät kultaiset hiukset, jotka eivät himmene kuolemassakaan.

Muuttumaton yö tarkoittaa kuolemaa ja haudan pimeyttä, muutos arkun sisällä olevaa prosessia, jossa ruumis muuttuu maaksi ja tomuksi. Mutta hiukset säilyvät, kantavat rakkautta ja muistoa elämästä. Edelleenkin ne säihkyvät Auroran lailla. Ja niiden paljoutta korostaa tuo all that golden hair – tuntuu siltä, kuin hiuksia olisi lähes arkun täydeltä. Niinhän jotkin tarinan versiot kertovat: Elizabethin hiukset olisivat paitsi säilyneet muuttumattomina niin myös kasvaneet seitsemän vuoden aikana.

Jos haluaa paremmin ymmärtää, mikä niissä Elizabethin hiuksissa oikein kiehtoo, niin kannattaa katsoa Dante Gabriel Rossettin tekemiä maalauksia. Esimerkiksi Beata Beatrice, jonka taiteilija maalasi vaimonsa kuoleman jälkeen jonkinlaisena kunnianosoituksena mallilleen ja rakastetulleen, antaa viitteitä siitä, että ehkäpä Elizabethin hiuksissa oli jotain taianomaista.

Jos nyt mahdollinen lukijani innostuu tämän jutun perusteella lähtemään Highgaten hautausmaalle ja Elizabeth Siddallin haudalle, niin kannattaa ottaa huomioon, että sinne ei kävellä ihan noin vain. Liikkuminen hautausmaan vanhoissa osissa onnistuu vain opastetuilla kierroksilla, ja mitä olen ymmärtänyt paikalla vierailleiden ihmisten blogikirjoituksista, ei ole ollenkaan varmaa, että kierros kulkee Rossettien haudan kautta. Paremman puutteessa voi vilkaista Elizabeth Siddallin hautaa tästäkin.

Dante Gabriel Rossettia ei haudattu Highgaten hautausmaalle vaan Birchingtoniin. Syystä tuntuu olevan kaksi erilaista versiota. Toisen mukaan Highgaten hautausmaalta ei heltinyt lupaa hautaamisenn. Ja toisen mukaan Dante Gabriel , jota Elizabethin haudan avaamisen kerrotaan piinanneen koko loppuelämän, tunsi syyllisyyttä ja häpeää eikä siksi halunnut tulla haudatuksi vaimonsa viereen. Olettaisin jälkimmäistä syytä.

Read Full Post »

Monissa viime vuosikymmeninä julkaistuissa vampyyriromaaneissa auringonvalo on vampyyrille kohtalokasta. Näin ei ole aina ollut, sillä 1800-luvun tunnetuimmissa vampyyrikertomuksissa päivänvalo hidastaa ja heikentää vampyyria, mutta ei tapa. Vaikka Bram Stokerin Draculassa kuunvalo on vampyyreille mieluisinta hohdetta, tavataan kreivi päivänvalossakin joitakin kertoja. Päivisin Dracula ei kuitenkaan niin mielellään liiku, sillä silloin hän on haavoittuvaisempi: esimerkiksi hahmon muuttaminen ei onnistu. Sheridan Le Fanun Carmilla on vampyyri öisin, mutta päivisin hän vaikuttaa hyvin ihmismäiseltä (vaikka nukkuukin pitkään), eikä John Polidorin lordi Ruthvenkaan päivänvalolta piiloudu.

Syy nykyisten vampyyriluomusten valoherkkyyteen saattaa löytyä elokuvista, erityisesti ensimmäisestä vampyyrielokuvasta Nosferatu (1921). Bram Stokerin romaanin juonta jäljittelevän elokuvan lopussa hyveellinen nuori rouva Ellen Hutter (Stokerin romaanihenkilön Mina Harkerin vastine) antautuu tarkoituksellisesti Nosferatulle ja saa tämän unohtamaan lähestyvän aamunkoiton. Ellen kuolee verenhukkaan, mutta uhraus kannattaa, sillä Nosferatu haihtuu auringon noustessa savuna ilmaan ja kaupunki pelastuu.

Ellen Hutterin juoni vampyyrin tuhoamiseksi on tekona paljon vaikuttavampi kuin klassinen ”etsitään päiväpiilo, avataan arkku ja lyödään vaarna sydämen läpi”. Perinteisessäkin vampyyrinmetsästyksessä on kuitenkin puolensa, sillä periaatteessa kuka tahansa voi tappaa vampyyrin, oman henkensä säilyttäen – kunhan ehtii arkulle riittävän ajoissa ennen auringonlaskua. Auringon kulku taivaanrannalta toiselle tuokin vampyyrifiktioon kiehtovan elementin: metsästäjän ja saaliin osat vaihtuvat aina valon ja varjon rajakohdissa. Auringonlasku tekee vampyyrista ylivertaisen saalistajan, auringonnousu taas muuttaa vampyyrin haavoittuvaiseksi ja lepopaikassaan lähes puolustuskyvyttömänä makaavaksi ruumiiksi. Elokuvan tai romaanin tarinan kannalta vampyyrin tarve suojautua auringolta on nerokas ratkaisu, sillä se rajoittaa vampyyrin toimintasädettä ja antaa ihmisille mahdollisuuden tuhota muuten ylivertainen peto.

—   —   —   —   —

Haavoittuvuus päiväsaikaan on syy sille, että vampyyrit usein kirjoissa pyrkivät salaamaan todellisen luontonsa. Vampyyrien olemassaolon paljastuminen olisi heille kohtalokasta, sillä eri valtioiden armeijat, poliisit, kirkkokunnat ja järjestöt pystyisivät mobilisoimaan tehokkaan metsästyskampanjan, eivätkä vampyyrit voisi päivisin tehdä muuta kuin maata arkussaan ja toivoa parasta. – Jos vampyyrit eivät olisi voimattomia auringonvalossa, he voisivat kaikessa rauhassa ottaa maailmanherruuden. Tätä selventää ikivanha vampyyri Marius nuorelle  ja kiihkeälle Lestatille Anne Ricen romaanissa Vampyyri Lestat (1985, suom. Hanna Tarkka, 1993, Otava):

     ”Mutta ovatko ihmiset oikeasti vaarallisia? Heitähän on niin helppo pettää?”
     ”Totta kai he ovat vaarallisia. Ihmiset voisivat pyyhkäistä meidät olemattomiin, jos he todella ymmärtäisivät, mitä me olemme. Hehän voisivat jahdata meitä päiväsaikaan. Älä ikinä aliarvioi sitä ihmisten ainoaa etua. Jälleen kerran voi sanoa, että vanhojen vampyyrijoukkioiden säännöissä on oma viisautensa. Älä ikinä kerro meistä kuolevaisille. Älä ikinä kerro ihmiselle, missä sinä nukut tai missä joku muu vampyyri nukkuu. On sulaa hulluutta kuvitella, että me voisimme hallita kuolevaisia.”

Monissa nykyisissä vampyyrikirjoissa onkin otettu tämä salaamisen tarve huomioon, ja usein tarinan logiikkaan kuuluu, että vampyyrit itse huolehtivat turvallisuudestaan jopa eliminoimalla oman rotunsa liian huomiota herättäviä häiriökäyttäytyjiä. Ricen vampyyrisarjassa Lestat on kiinnostava hahmo, sillä hän kärjistää tilannetta perustamalla lopulta vampyyrirokkia soittavan bändin ja julistaa olevansa aito vampyyri. – Niissäkin vampyyrifiktion maailmoissa, joissa vampyyrit ovat tulleet ”esiin arkuistaan” ja saavuttaneet jonkinlaisen yhteiskunnallisen hyväksynnän, ongelma päiväpiilosta säilyy. Jos vampyyri on riittävän viisas, ei hän edes lain suojan saatuaan luota ihmisiin vaan edelleen salaa nukkumapaikkansa. Näin tekee esimerkiksi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan Bill kaivautuessaan levolle vanhan hautausmaan multaan (ainakin romaanissa Veren voima on tällainen kohtaus, romaanien pohjalta tehdyssä tv-sarjassa True Blood Bill taitaa nukkua hieman siistimmin lautaverhoillussa kolossaan).

—   —   —   —   —

Kaikki vampyyrit eivät voi nauttia sellaisesta elintasosta kuin kreivi Dracula. Ne, joilla ei ole linnoja tai sukukartanoita, joutuvat elämään samanlaisissa olosuhteissa kuin tavalliset kansalaiset. Vampyyri saattaa joutua pitämään päiväpiilonaan niinkin epäkauhuromanttista paikkaa kuin ruotsalaisen lähiöasunnon kylpyhuonetta. John Ajvide Lindqvistin romaanissa Ystävät hämärän jälkeen (2004, suom. Jaana Nikula, 2008, Gummerus) kuvataan koulukiusatun naapurinpojan Oskarin ja 12-vuotiaan vampyyrin Elin ystävystymistä tukholmalaislähiössä. Kuulostaa sympaattiselta nuortenkirjalta  – mutta sellainen Ystävät hämärän jälkeen ei todellakaan ole. Kuvaus on karua, toivoa on hyvin vähän (jos ollenkaan) ja juoneen liittyy oleellisesti vastenmielisesti kuvattu pedofiili, joka hankkii Elille ruokaa ( = verta) pieniä palveluksia vastaan. – Romaanissa  jo teoksen nimi luonnehtii vampyyrien suhdetta aurinkoon. Auringonnousu on lähiön asukeille melko arkinen ilmiö – ei kuitenkaan Elille, jolle kyse on elämästä ja kuolemasta:

     Eli juoksi.
     Aurinko heittäytyi hänen kimppuunsa kuin nälkäinen leijona ja pureutui kiinni hänen selkäänsä. Eli kadotti miltei tasapainonsa, kun auringon fyysinen ulvova voima paiskasi hänet eteenpäin. Hän oli hetkisen päivänvalossa ja heti luonto oksensi inhonsa hänen rikkomustaan kohtaan.
     Elin selässä sihisi, kupli kuin kiehuva öljy kun hän pääsi ovelle ja repäisi sen auki. Tuska sai hänet miltei pyörtymään, ja hän eteni sokeasti, kuin huumattuna portaita kohti, ei uskaltanut avata silmiä pelätessään että ne voisivat sulaa.
     Hän pudotti yhden pullon, kuuli sen kierivän lattian poikki. Mitään ei ollut tehtävissä. Hän nilkutti portaita ylös pää riipuksissa, toinen käsivarsi puristaen jäljelle jääneitä pulloja, toinen porraskaiteella. Hän pääsi porrastasanteelle. Yksi kerros jäljellä.
     Aurinko löi tassullaan ikkunasta viime iskun hänen niskaansa, puri häntä sitten reiteen, pohkeisiin, kantapäihin kun hän kulki portaita ylöspäin. Hän paloi. Vain liekit puuttuivat. Hän sai ovensa auki ja kaatui sisäpuolelle suloiseen viileään pimeyteen. Hän sulki oven takanaan, mutta pimeää ei ollut.

Aurinko on kuvattu leijonaksi, raatelevaksi pedoksi, joka hyökkää raivokkaasti yönlapsen kimppuun. Vampyyri edustaa luonnotonta pahaa, se täytyy tuhota ja poistaa valon valtapiiristä. Kohtaus on esimerkillinen otos vampyyrifiktion auringonnousuihin/auringonlaskuihin liittyvästä dramatiikasta. Aika uhkaa loppua kesken ennen määränpään saavuttamista, joko uhrilta metsän ja alavampien paikkojen peittyessä varjoihin tai vampyyrilta aamun ensimmäisten auringonsäteiden kurkotellessa taivaanrannasta. Ja sitten juostaan.

—   —   —   —   —

Vaikka useimmissa nykyisissä tarinoissa suora auringonvalo tappaa vampyyrin hetkessä, on joissakin vampyyriromaaneissa onnistuttu kehittämään ratkaisuja ongelman kiertämiseksi. Charlie Hustonin kovaksikeitetyn dekkarin ja vampyyritarinan yhdistelmässä Already Dead (2005) (genreä kutsutaan kaiketi okkultistiseksi dekkariksi) on päähenkilönä Joe Pitt – vampyyri, joka pyrkii elämään omillaan, vampyyrijengien ulkopuolella. Romaanissa eri vampyyriklaanit ovat jakaneet New Yorkin alueisiin, joita he tiukasti vartioivat. Rauha säilyy niin kauan, kun jengit kunnioittavat toistensa reviirejä. Joe Pitt ei halua alistua kenenkään käskyläiseksi ja pitäytyy siksi jengien ulkopuolella. Tämä aiheuttaa hänelle jatkuvasti ongelmia: kun kumartaa yhteen suuntaan, pyllistää toiseen.

Mieleen tulee etäisesti Raymond Chandlerin Philip Marlowe, joka yksityisetsivänä tasapainottelee poliisin, asiakkaidensa ja vaarallisten rikollisten erilaisten vaatimusten välillä. – Joe Pittkin on freelancer, tosin hänen toimenkuvansa vaikuttaisi olevan lähempänä palkkamurhaajaa kuin yksityisetsivää. Hustonin romaanissa auringonvalo on vampyyrille tappavaa, mutta riittävästi suojautumalla Pitt voi jonkin aikaa kamppailla sitä vastaan (vapaa käännös) :

     Puen ylleni saappaat, löysät housut ja paidan, sitten viitan. Päähine tuottaa aina hankaluuksia ja minun on joka kerta opeteltava uudelleen, kuinka se kiedotaan. Kun olen vihdoin saanut sen paikoilleen eikä se enää aukea tai putoa alas, sujautan valkoiset hansikkaat käteeni, vedän kankaan kasvojeni eteen, laitan aurinkolasit päähäni ja astun ulos. Minua takuulla tuijotetaan, mutta mitä väliä sillä on, eihän kukaan voi nähdä kasvojani.
     Välitän ainoastaan siitä, että pääsen First Avenuen ja 14. Streetin risteykseen niin nopeasti kuin pystyn. Huolimatta suojauksestani, huolimatta vaatteideni auringon valoa heijastavasta valkoisuudesta ja huolimatta siitä, että matkaa on vain neljä hemmetin korttelia, lyhytaaltoiset UV-säteet polttavat minua pahasti. Eikä nyt ole kyse sellaisista haavoista, joita sain viime yönä ja jotka paranevat aamuun mennessä. Tämä koskee helvetisti ja paraneminen kestää päiviä. Ja entäpä jos kaistale paljasta ihoa sattuisi altistumaan suorille auringonsäteille? No, täytyy vain huolehtia, että niin ei pääse tapahtumaan. Kävelen lujaa ja ajattelen aloeta ja jäävesikylpyjä samalla, kun ihoni kärventyy ja silmäni valuvat vettä aurinkolasien takana.

Vampyyrimafioso, joka kutsuu Pittin luokseen päiväsaikaan, haluaa tarkoituksella ojentaa klaaninsa ulkopuolella pyristelevää yksityisyrittäjää. Aivan yhtä hyvin hän voisi esittää kutsunsa illallakin, auringon laskettua, mutta hän tietää että Pittillä ei ole varaa kieltäytyä. Ja Pitt tietää sen myös. – Mielenkiintoista on, että Hustonin romaanin vampyyrit eivät ole pakotettuja vaipumaan horrokseen päivän ajaksi kuten esimerkiksi Ricen Lestat. Suurkaupungin metrot ja maanalaiset ostoskeskukset yms. mahdollistavat sen, että järkevällä reittisuunnittelulla vampyyri voisi teoriassa käydä vaikka päivätyössä. Pitt ei myöskään ole päivällä heikompi kuin yöllä, joten ainoa rajoite on auringonvalo. Tosin Hustonin romaanissa vampyyrit eivät ole muutenkaan voimiltaan täysin ylivertaisia ihmisiin verrattuna eivätkä he pysty muuttumaan lepakoiksi tai sumuksi yms.

—   —   —   —   —

Yleinen mielikuva vain öisin elävistä verenimijöistä tavallaan laimentaa vampyyreihin liittyvää pelkoa. Jos vampyyrilla ei olisi tällaista rajoitetta auringonvalon suhteen, kuka tahansa voisi olla vampyyri: naapuri, eno, työtoveri jne. Kalpeita, hieman omituisesti käyttäytyviä tuttavia kun on varmasti jokaisella. Ajatus siitä, että perhetuttukin saattaisi yllättäen hyökätä kurkkuun kiinni, on paljon pelottavampi kuin vampyyrifiktion luoma kuva yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytyneistä yöeläjistä.

Vampyyrielämän rajoittumisella yöhön on kuitenkin merkitystä korostettaessa vampyyriuden nurjia puolia. Jos vampyyrina oleminen olisi liian mukavaa, ei vampyyriksi muuttumisessa olisi mitään pelottavaa, päinvastoin. – Lähes ylistävään sävyyn vampyyrielämä esitetään Stephenie Meyerin Houkutus-sarjassa, jossa auringonkin vaikutus vampyyreihin on melko laimea. Katkelma sarjan ensimmäisestä osasta Houkutus (2005, suom. Tiina Ohinmaa, 2005, Wsoy) :

Edward oli auringonvalossa järisyttävä näky. En ollut millään tottua häneen, vaikka olin tuijottanut häntä pitkin päivää. Hänen valkea ihonsa, joka oli saanut vain aavistuksen väriä edellispäiväisen metsästysretken jäljiltä, kirjaimellisesti kimalteli, aivan kuin siihen olisi istutettu tuhansia pikku timantteja. Hän makasi niityllä liikkumatta, paita auki niin että veistoksellinen rintakehä välkehti ja paljaat käsivarret kimmelsivät. Vaalean sinertävät, kimaltavat luomet olivat ummessa, mutta hän ei tietenkään nukkunut. Täydellinen patsas, tuntemattomasta kivestä veistetty, marmorinsileä, kristallin lailla kimmeltävät.

Kirkas auringonpaiste ei tuhoa vampyyria, mutta saa hänen ihonsa kimaltelemaan. Vaikka Meyer seuraakin tässä kohdin 1800-luvun klassista vampyyriperinnettä, eli päivänvalo ei ole vampyyrille kuolemaksi, on ratkaisu kimmeltävine ihoineen silti jokseenkin ongelmallinen tarinan uskottavuuden kannalta. Cullenin perhe paljastuu heti, jos aurinko alkaa paistaa. Ei tarvita kuin yksi pilvenrako muuten tasaisen harmaassa päivässä, yksi kirkas auringonsäde. Silti Cullenit käyvät töissä ja koulussa sekä viettävät vapaa-aikaansa tavallisten ihmisten parissa. – Romaanisarjassa kerrotaan, että juuri tämän takia Cullenin perhe on valinnut asuinsijakseen paikan, jossa on lähes aina pilvistä ja sateista. Aurinkoisina päivinä Cullenit pysyttelevät kotonaan tai käyvät metsästämässä. Toki realistisesti ajateltuna sää saattaa muuttua koulupäivän aikanakin, eivätkä sääennustuksetkaan ole aina (koskaan?) täysin luotettavia.

—   —   —   —   —

Silti on hyvä, että Meyerin sarjassa vampyyreilla on edes jokin haittatekijä, joka rajoittaa elämää ravintoketjun huipulla – vaikkakin ihon kimaltelu auringossa on vampyyriuden tuomiin etuihin verrattuna melko mitätön miinus. Voisikin kuvitella, että  moni lukija haluaisi muuttua Carlisle Cullenin kaltaiseksi hyvisvampyyriksi, jolla on ikuinen elämä, uskomattomia kykyjä, kadehdittavan hieno luonne (älykkyyttä, herkkyyttä, vahva oikeudenmukaisuuden taju, korkea moraali jne.), kiinnostavia perheenjäseniä ja valtavasti rahaa.

Tietenkin Houkutus-sarjan vampyyreilla on monia puutteita, mutta suurin osa niistä on sellaisia, jotka eivät 2010-luvun nuoren lukijan arvomaailmassa tunnu etuihin (ikuinen nuoruus, kauneus, raha) verrattuna kovinkaan kummoisilta miinuksilta: vampyyrinaiset eivät voi synnyttää –  moni on muutenkin valmis elämään ilman jälkikasvua; vampyyri saattaa menettää sielunsa – ei  este modernin maailmankatsomuksen omaavalle; ihmisveren nauttimisesta pidättäytyminen on haastavaa – nojaa, paasto ja kasvissyönti ovat monille tuttuja juttuja.

—   —   —   —   —

Päivän ja yön vuorotteluun liittyen Meyerin vampyyreilla on vielä yksi erikoinen piirre: ne eivät lepää lainkaan, eivät yöllä eikä päivällä. Kun luin romaanisarjaa, häiritsevimmät kysymykset nousivatkin yllättäen juonen kannalta täysin merkityksettömästä seikasta: Miten vampyyrit käyttävät tuon kaiken ajan? Ja miten minä käyttäisin sen? Kaipaisinko unta? Kyllästyisinkö lukemaan loputtomasti kirjoja? – Luultavasti alkaisin pelata jotakin virtuaalipeliä netissä, kehittäisin itselleni ihmishahmoisen avatarin ja ”eläisin” ”normaalielämää” virtuaalisesti. Perusjuttuja: perheen perustamista, virtuaalihäitä, kavereita, kodin sisustamista jne. Sellaisesta vampyyrit ehkä unelmoivat – jos eivät ole saalistamassa.

Read Full Post »

Ehkä hämmentävintä kuunvalossa on sen ”arkinen” alkuperä. Kuu itsessään ei luo valoa, se vain heijastaa auringonsäteitä kuin suuri samea peili. Fysiikkaan perehtymättömänä en osaa sanoa, mitä erityisiä muutoksia auringonvalossa tapahtuu sen heijastuessa kuusta maahan. Valon määrä tietysti vähenee radikaalisti, mutta muuttuuko esim. aallonpituus tai häviääkö UV-säteily kokonaan? – 1800-luvun vampyyriklassikoissa kuunvalo ei ole pelkästään tarinaa kannattava kauhuelementti ja tunnelman luoja, vaan se antaa verenimijöille voimaa, jopa herättää vampyyrin henkiin.

Thomas Preskett Prestin romaanin Varney the Vampyre or, the Feast of Blood (1847) alussa Flora joutuu makuuhuoneessaan vampyyrin hyökkäyksen kohteeksi. Talon väki onneksi kuulee Floran kauhunhuudot, ja verenhimoinen kohtaus keskeytetään. Vampyyri pakenee, mutta miehet onnistuvat ampumaan tätä kuolettavasti. Kun tunkeutujan ruumista etsitään talon lähistöltä, mitään ei kuitenkaan löydy.– Seuraavana päivänä tarpeeksi asiaa pohdittuaan miehet viimein tulevat siihen tulokseen, että öinen vierailija on ollut mahdollisesti vampyyri. Linnan kirjastosta löytyy kirja, jossa kerrotaan vampyyreihin liittyvistä kansanuskomuksista. Kirjan mukaan vampyyri iskee usein juuri ennen täysikuuta, sillä jos se haavoittuu tai kuolee, kuunsäteet elvyttävät sen. Ja koska on täysikuu, vampyyria on lähdettävä etsimään uudelleen. Mahdollisesti jossakin makaava haavoittunut otus täytyy saada hengiltä.

On jo ilta, kuu nousee taivaalle. Miehet kiipeävät muurille tarkastelemaan maisemaa (raakakäännös):

”Tuolla on jotain”, sanoi Marchdale. ”Taivas! Se näyttää pitkin pituuttaan makaavalta ihmiseltä.”
     ”Aivan kuin se olisi kuollut.”
     ”Mikä se voi olla?” kysyi Chillingworth.
     ”Kauhistuttaa sanoa”, vastasi Marchdale, ”mutta minusta se tältäkin etäisyydeltä muistuttaa  sitä, jota viime yönä jahtasimme.”
     ”Vampyyri?”
     ”Niin. Katso, kuunsäteet osuvat siihen. Puiden varjot lyhenevät vähitellen. Voi hyvä Jumala, hahmo liikkuu!”
     Henryn katse oli nauliintunut tuohon kammottavaan otukseen. Näkymä sai heidät kaikki ihmettelemään ja hämmästelemään, mutta myös tuntemaan suurta pelkoa ja levottomuutta.
     Kuun noustessa yhä ylemmäs taivaalle sen säteet koskettivat kumpareella lojuvaa hahmoa, jossa alkoi tapahtua havaittavaa liikettä. Raajat alkoivat täristä, ja vaikka hahmo ei noussut ylös, koko sen ruumis antoi merkkejä elinvoimasta.
     ”Vampyyri, se on vampyyri!” sanoi herra Marchdale.
     ”Onnistuimme ampumaan sen viime yönä, ja nyt kuunsäteet herättävät sen henkiin.”

Kuunvalo elvyttää vampyyrin useammankin kerran Prestin romaanissa. – Prest lienee ottanut mallia John Polidorin tarinasta Vampyyri (1819, ks. Lordi Ruthven), jossa myös kuulla on parantava vaikutus. Kertomuksessa Aubrey ja lordi Ruthven joutuvat rosvojoukon uhreiksi. Lordi haavoittuu luodista olkapäähänsä, haava tulehtuu pahasti ja lordi kuolee. Aubrey otetaan panttivangiksi. Kun Aubrey lordin kuolemaa seuraavana päivänä lähtee katsomaan matkatoverinsa ruumista, hän yllättyy (suom. Sami Jansson, 2005, Faros):

Hän nousi varhain ja oli jo menossa mökkiin, jonne oli jättänyt ruumiin, kun yksi rosvoista tuli häntä vastaan ja kertoi, ettei se ollut enää siellä. Kun Aubrey oli mennyt levolle, mies oli tovereineen siirtänyt sen läheisen kukkulan huipulle, sillä rosvo oli luvannut arvoisalle lordille, että kuun noustessa tämän kuoleman jälkeen se saisi luoda vainajaan ensimmäisen kylmän säteensä.

Lordi Ruthvenin ruumis on kadonnut myös kukkulalta. Aubrey ei asiaa enempää spekuloi, mutta ainakin lukijan näkökulmasta syy-seuraus-suhde on selvä: kuunsäteet herättivät lordin henkiin. Valitettavasti, kuten tarinan myöhemmät vaiheet osoittavat. – Sekä Polidorin että Prestin kertomuksissa erikoista on vampyyrien haavoittuvuus. Nykyisiin kirjallisuuden ja elokuvien vampyyrihahmoihin verrattuna lordi Ruthven vaikuttaa heikolta: on vaikea ymmärtää, miten vampyyri voisi menehtyä niinkin vaatimattomaan vammaan kuin luodinreikään olkapäässä. Molemmissa tarinoissa vampyyrin henkiin heräämiseen vaaditaan myös kuunvalo – tosin ei käy selville, virkoaisivatko vampyyrit muutenkin. Ehkä kuu vain nopeuttaa toipumista.

Bram Stokerin romaanissa Dracula (1897) kuvaillaan kuutamoa ja kuunpaistetta niin usein, että alituinen kuun loimotus alkaa jo epäilyttää. Aivan kuin 1800-luvun lopulla kuukalenteri olisi ollut erilainen kuin nykyisin. Toisaalta, jos tarkemmin ajattelee, ei kuu sentään koko ajan Stokerin tarinassa paista. Se vain sattuu esiintymään sellaisissa kohtauksissa, jotka ovat jääneet hyvin mieleen. Kuu luo valoaan juuri silloin, kun Dracula kiipeää linnan seinämää ylös, lentää lepakon hahmossa, antaa vampyyrin suudelman Lucylle tai vierailee Mina Harkerin luona. – Maagisin näyte kuutamon vampyyreille suomista mahdollisuuksista on kohtaus, jossa kolme Jonathan Harkerin verta (ja luultavasti hieman muutakin) janoavaa vampyyrinaista ruumiillistuu kuunsäteiden mukana kreivi Draculan linnan ikkunasta sisään (suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava):

Ajattelin odottaa kreivin paluuta ja istuin sitkeästi pitkän aikaa ikkunan ääressä. Sitten alkoi silmiini osua pienen pieniä hiutaleita jotka leijuivat kuunsäteissä. Ne olivat kuin pikkuriikkisiä tomuhiukkasia, ja ne kieppuivat ympäriinsä ja tiivistyivät tähtisumun näköisiksi pilviksi. Niiden katseleminen rauhoitti minua, ja eräänlainen tyyneys valtasi varkain mieleni. Nojauduin mukavampaan asentoon ikkunansyvennyksessä voidakseni paremmin nauttia tuosta ilmavasta karkelosta.
      Sitten kavahdin valveille: koirien matala surkea ulvonta kiiri kaukaa laaksosta jonne silmäni ei kantanut. Mutta korvissani ääni tuntui soivan sitäkin voimakkaampana, ja kuutamossa tanssivat pölyhiukkaset näyttivät saavan uusia muotoja äänen värähtelyn mukaan. Tunsin, että yritin epätoivoisesti päästä selville jostakin vaistojeni kutsusta – ei, koko sieluni kamppaili ja horteinen mieleni ponnisteli vastatakseen tuohon kutsuun. Olin joutumassa hypnoosiin! Yhä kiivaammin ja kiivaammin tanssi tomu, ja kuunsäteet näyttivät värisevän kulkiessaan ohitseni takana vallitsevaan pimeyteen. Hiukkasia tiivistyi yhteen aina vain enemmän, kunnes ne näyttivät muodostavan himmeitä aavemaisia hahmoja.

Jonathan Harkerin lumoutumisen ymmärtää, sillä kuun valaiseman maiseman unenomaista magiikkaa ei voi vastustaa. Olen itsekin usein kuutamolla unohtunut tuijottamaan taivaalta hohtavaa kylmää valoa, ihmettelemään kuunsäteiden luomia valjuja varjoja ja miettimään, että jos painajaisteni otukset joskus pääsisivät tunkeutumaan tähän todellisuuteen, niin nyt, nyt on se hetki. Onneksi mitään vampyyrinaisia ei kuitenkaan ole ilmaantunut.

Sheridan Le Fanun Carmillassa (1872, ks. Carmilla, lesbovampyyri) kuu ei herätä ketään henkiin, mutta se on vahvasti läsnä kertomuksen alussa. Laura ja hänen isänsä ovat iltakävelyllä kotilinnansa lähistöllä. Täysikuun valaisemaa kesäiltaa kuvataan ihanaksi ja kauniiksi, mutta koko ajan lukijan mielessä häilyy toisenlainenkin tulkinta: kuunsäteiden kauneuteen kätkeytyy uhkaavaa salaperäisyyttä. Ehkä tulkintaa ei tarvitsisi alleviivata, mutta niin kuitenkin kertomuksessa tehdään. Kävelyretkellä tavattu mademoiselle De Lafontaine ottaa puheeksi täysikuun voimat (suom. Osmo Saarinen, kokoelmassa Haudantakaisia, 1994, Jalava):

Mademoiselle De Lafontaine taas katsoi oikeudekseen julistaa – hänen saksalainen isänsä näet otaksuttiin olevan jonkinlainen psykologiaan ja metafysiikkaan perehtynyt mystikko – että kun kuu loisti näin kirkkaana, sen tiedettiin yleisesti merkitsevän poikkeuksellista yliluonnollisten voimien toimintaa. Tällaisen täysikuun teho oli moninainen. Se vaikutti uniin, se sai aikaan hulluutta, se koetteli herkkähermoisia ihmisiä; sillä oli hämmästyttäviä fyysisiä vaikutuksia elolliseen. Mademoiselle kertoi, että hänen serkkunsa, joka toimi perämiehenä eräällä kauppalaivalla, oli eräänä sellaisena yönä torkkunut selällään laivan kannella kuunvalon loistaessa suoraan hänen kasvoilleen ja nähnyt unta vanhasta naisesta, joka kynsi hänen poskeaan, ja kun hän oli herännyt, hänen kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet, eivätkä hänen piirteensä olleet sen koommin palanneet täysin entiselleen.
     ”Tänä iltana”, mademoiselle sanoi, ”kuu on täynnä idyllistä ja magneettista voimaa – ja näettekö, kuinka takananne olevan linnan kaikki ikkunat säihkyvät ja kimmeltävät hopeanhohtoisina, aivan kuin näkymättömät kädet olisivat sytyttäneet valot huoneisiin vieraisille saapuvia satuolentoja varten.”

Melkein heti mademoisellen puheenvuoron jälkeen näkyviin ilmestyy matkaseurue hevosineen ja vaunuineen. Ja kyllähän sieltä satuolento saapuu, mutta ei keiju tai kääpiö, vaan vampyyri. Ehkä kuunvalossa säihkyvät linnan ikkunat todellakin houkuttelevat yliluonnollista kulkijaa, aivan kuin majatalon ”Tilaa”-kyltti väsynyttä matkamiestä.

Nykyisissä vampyyrikirjoissa kuulla ei enää tunnu olevan niin suurta merkitystä. Mielletäänköhän kuu liian vanhanaikaiseksi, goottiromaaniperinteen romanttiseksi kauhukliseeksi? Mutta suhde aurinkoon selvitellään aina hyvin tarkkaan, ymmärrettävistä syistä: onhan UV-säteilyn vaarallisuuden tematiikka tätä päivää.

Itse kuitenkin uskon ”kuun renessanssiin” vampyyrikirjallisuudessa. Harmi, että tänään tuskin voi nauttia  täysikuusta, ennuste näyttää pilviseltä.  Toivottavasti elokuussa onnistaa, silloin keskikesän valoisista öistä on kulunut jo sen verran aikaa, että kuu pääsee taas oikeuksiinsa. Ja on vielä riittävän lämmin lepakoiden lennellä.

Read Full Post »

Carmilla, lesbovampyyri

Joseph Sheridan Le Fanun Carmilla (1872) on julkaistu suomeksi Markku Sadelehdon toimittamassa kauhunovellikokoelmassa Haudantakaisia (suom. Osmo Saarinen, 1994, Jalava). Tarina sijoittuu Styriaan (Steiermarkiin) Itävallassa. Kertojana on Laura, joka muistelee kahdeksan vuotta aiemmin tapahtunutta hämmentävää kokemustaan. Tuolloin Laura oli 19-vuotias ja asui isänsä kanssa kotilinnassaan. Lauran äiti, aatelisnainen, oli kuollut Lauran ollessa pieni. – Asialla on merkitystä, sillä kenties äidillä olisi ollut tarkempi vaisto huomata ajoissa merkit perheen onnea uhkaavasta vaarasta, jonka salaperäinen vierailija toi tullessaan.

Eräänä kesäiltana auringonlaskun jälkeen linnan lähistöllä sattuu onnettomuus: hevosten vetämät vaunut kaatuvat, ja kahdesta naismatkustajasta nuorempi kannetaan tiedottomana ulos vaunuista. Laura ja hänen isänsä sattuvat paikalle iltakävelyllään. Lauran pyynnöstä hänen isänsä lupautuu ottamaan Carmillaksi esitellyn tytön – joka on suunnilleen Lauran ikäinen – huostaansa tämän toipumisen ajaksi. Tytön äidin on nimittäin syistä, joita hän ei voi paljastaa, jatkettava kiireesti matkaansa.

Hyvin nopeasti Lauran ja Carmillan välille kehittyy rakkaussuhteen tunnusmerkit täyttävä läheinen ystävyys. Laura ei voi olla vastustamatta vieraansa lumovoimaa. Carmillan kiihkeydessä on kuitenkin jotakin häiritsevää, pelottavaakin.

Joskus tuntejakin kestäneen apatian jälkeen salaperäinen ja kaunis seuralaiseni saattoi tarttua käteeni ja puristaa sitä hellästi yhä uudelleen ja uudelleen. Samalla hän aina punastui heikosti, tuijotti minua raukeilla palavilla silmillään ja hengitti niin nopeasti, että hänen pukunsa kohoili kiivaan huohotuksen tahdissa. Oli kuin minut olisi ympäröity rakkauden hehkulla, ja se sai minut hämilleni. Hänen ahmivat silmänsä vetivät minua puoleensa, hänen kuumat huulensa painoivat suudelmia pitkin poskeani ja hän kuiskasi miltei nyyhkyttäen: Sinä olet minun, sinä olet ikuisesti minun, sinä ja minä emme erkane koskaan.” Sitten hän heittäytyi takaisin tuoliinsa ja kohotti pienet kätensä silmilleen jättäen minut vapisemaan syleilynsä jäljiltä.

Carmillan rakkaudentunnustuksiin sekoittuu puheita kuolemasta ja omistamisesta, ikuisesta ystävyydestä. Samanaikaisesti hän kuitenkin pitää yllä salaperäisyyden verhoa eikä juurikaan kerro mitään itsestään tai taustastaan. Tarinan edetessä lukija melko pian tulkitsee oikein vihjeet siitä, mikä Carmilla on naisiaan, vaikka Laura ei osaa tai ei halua sitä ymmärtää: Carmilla on vampyyri, joka tappaa lähiseudulla nuoria naisia ja riuduttaa vähitellen myös Lauraa, rakkautensa kohdetta.  

Le Fanu tuskin olisi voinut kirjoittaa tekstiä kahden yläluokkaisen nuoren naisen homoseksuaalisesta suhteesta 1800-luvulla. Mutta kun hän verhoaa asetelman vampyyritarinan muotoon, teeman käsittely muuttuu hyväksytymmäksi: vampyyri on jo itsessään outo ja sovinnaisuuksia rikkova, luonnoton hahmo – se on poikkeus, joka ei varsinaisesti uhkaa heteroseksuaalista parisuhdeinstituutiota. Lisäksi vampyyrin halun kohde on ensisijaisesti veri eikä seksuaalinen nautinto. – Mutta silti juuri tyttöjen välisestä ystävyydestä Carmillassa on kyse. Kiintymykseen ja rakkauteen viitataan usein, eikä Lauran ja Carmillan välistä eroottista lataustakaan voi sivuuttaa. Koska kertojana on Laura itse, on täysin perusteltua olettaa, että Laura jättää rohkeimmat kuvaukset pois ja kaunistelee asioita.

Lukija voikin tulkita Lauran näkemät unet ja painajaiset joko vampyyrigenren mukaisesti vampyyrin pyrkimyksiksi imeä verta tai eroottisen kirjallisuuden perinnettä lähellä oleviksi viittauksiksi seksiakteihin esileikkeineen. Ja nykylukija, joka mahdollisesti on katsonut televisiosta True Blood -sarjaa, yhdistää mielessään molemmat aspektit lukiessaan Lauran kuvauksen yöllisestä unestaan:

Joskus tuntui aivan kuin käsi olisi sivellyt lempeästi poskeani ja kaulaani. Joskus taas tuntui aivan kuin minua olisivat suudelleet lämpöiset huulet, jotka koskettivat ihoani sitä pitempään ja hellemmin, mitä lähemmäs kaulaani ne siirtyivät. Mutta sinne ehdittyään ne pysähtyivät. Sydämeni löi kiivaammin, hengitykseni kiihtyi huohotukseksi; sisältäni purkautui tukahtunut nyyhkäisy, joka muuttui hirvittäväksi kouristukseksi, jonka seurauksena aistini pimenivät ja menetin tajuntani.

1800-luvun kirjallisuudessa rakastelukohtauksissa noudatettiin turvallista periaatetta: niitä ei juuri kuvattu. En ole ihan vakuuttunut, kuvataanko tässäkään, mutta hyvin intiimistä hyväilystä ja suutelusta on kyse, sillä tilanteeseen tuntuisi liittyvän jopa orgastisiksi tulkittavissa olevia piirteitä. Lauran tapa kuvata kokemustaan onkin mielenkiintoinen: hän ei kerro suudelmien itsessään herättämistä tuntemuksista vaan kuvailee ainoastaan fyysisiä reaktioita, pulssin kiihtymistä ja hengityksen muuttumista huohotukseksi, kouristusta ja tajunnan pimenemistä. Joko hän ei osaa tai sitten hän ei tohdi siirtää tuntemuksiaan sanalliselle tasolle. Epäilisin jälkimmäistä vaihtoehtoa: kokemus ei ole pelkästään pelottava ja ahdistava vaan myös mielihyvän ja nautinnon lähde, ja seksuaalisesti kokemattomalle Laurallekin on selvää, että nyt on siirrytty kielletylle alueelle.

Oman eroottisesti virittyneen juonteensa Carmillan ja Lauran suhteeseen tuo se, että Carmilla ei pure Lauraa kaulaan vaan rintaan. Englannin kielen sana ”breast” on tässä kohdin aivan yhtä monitulkintainen kuin suomen kielen ”rinta”: ajatuksia herättää kysymys siitä, miten alas tai ylös Lauran rintamuksella vampyyri hampaansa asettaa.  Selvennykseksi kaksi lainausta, joista ensimmäisessä Laura kertoo valveunen kaltaisesta painajaisestaan:

Kaksi suurta silmää lähestyi kasvojani, ja äkkiä tunsin pistävää kipua, aivan kuin kaksi pitkää, noin viiden senttimetrin päässä toisistaan olevaa neulaa olisi työnnetty syvälle rintaani.

Ja toinen lainaus liittyy tilanteeseen, jossa Laura näyttää puremajäljet isälleen ja Lauraa hoitamaan saapuneelle lääkärille:

”Voitteko näyttää sormellanne suunnilleen kohdan, missä muistelette pistojen tuntuneen?”
”Ihan hivenen kurkun alapuolella – tässä”, vastasin.
Minulla oli ylläni aamutakki, joka peitti osoittamani kohdan.
”Voimme varmistaa asian”, tohtori sanoi. ”Ettehän pane pahaksenne, vaikka isänne laskee aamutakkianne aavistuksen verran. Se on välttämätöntä, jotta vaivanne mahdollisen aiheuttajan voisi havaita.”
Suostuin pyyntöön. Kohta oli vain muutaman sentin takin kauluksen alapuolella.
”Taivaan tähden – siinä se on!” isäni huudahti valahtaen kalpeaksi.

Painajaiskuvauksessa hampaat työntyvät syvälle rintaan, mutta kun Laura näyttää kohdan isälleen ja lääkärille, sanoo hän sen sijaitsevan vain hivenen kurkun alapuolella. Rinta-sanaa Laura ei enää mainitse, ja asetelma muuttuu huomattavasti neutraalimmaksi kuin Lauran omissa muistikuvissa. Puremakohta kuitenkin lienee rinnan yläosassa, sillä hieman kurkun alapuolella ovat solisluut ja muutenkin rintakehän yläosa ei ole erityisen pehmeää, joten ei siihen kovin syvälle hampaita purra. Ja jos Laura riisuisi vaatteensa, löytyisikö intohimoisia puremajälkiä myös muualtakin? – Laura ei tuon ajan siveyssäädösten mukaan paljasta lääkärille enempää kuin on tarpeen, ei ihoa eikä kokemuksiaankaan. Jos hän on joutunut lesbovampyyrin kiihkeän eroottisen lemmen kohteeksi, mitäpä muutakaan hän voisi tehdä kuin vaieta asiasta ja ajatella sen olleen pelkkää unta.

Myös Carmillaa on alun perin purtu rintaan. Carmilla kertoo ensimmäisistä tanssijaisistaan, joista on hänen mukaansa kulunut todella kauan – mitä Laura hieman ihmettelee, sillä Carmillahan on vasta nuori. Carmilla muistelee:

”Muistan kyllä kaiken, mutta vain vaivoin. Näen sen kaiken, aivan samalla tavalla kuin sukeltajat näkevät kaiken yläpuolellaan tapahtuvan, tiiviin ja väreilevän mutta samalla läpikuultavan väliaineen läpi. Sinä iltana tapahtui jotain, joka on hämärtänyt kuvan ja haalistanut sen värit. Sinä iltana minut melkein murhattiin omaan sänkyyni, minua haavoitettiin tähän – ”
     Hän kosketti rintaansa ja jatkoi: ”Eikä haava ole parantunut koskaan täydellisesti.”

Todennäköisesti juuri tuona tanssijaisyönä tapahtunut episodi on tehnyt hänestä vampyyrin. Jos ajattelee rintaan puremista teknisenä suorituksena, tuntuu se huomattavasti epäkäytännöllisemmältä tavalta tyhjentää uhrin verivarantoja kuin kaulavaltimoiden kaluaminen. Kaulasta vampyyri saa tukevan otteen hampaillaan pitämällä uhriaan tiukassa syleilyssä ja esimerkiksi toisella kädellä niskan takaa tai hiuksista kiinni (klassinen kohtaus vampyyrielokuvissa). Se on asento, jossa kontrolli uhriin on täydellinen: tappava liike joko hampailla tai käsin niskat nurin vääntämällä on mahdollista sekunnin murto-osassa. Rintaan puree vampyyri, joka ei halua uhrinsa heti kuolevan – ja joka haluaa korostaa uhrinsa asemaa myös eroottisen halun objektina. Vampyyrin purema usein vertautuu niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin seksuaaliseen kanssakäymiseen. Ehkä Carmillankin kohdalla purema on ollut luonteeltaan enemmän rakastelua kuin vain verenhimon tyydyttämistä, ehkä silloinkin kyse on ollut naispuolisesta vampyyrista. Ehkä rintaan pureminen (naiselta naiselle) korostaa tarinan temaattista toiseuden luonnetta: vampyyrius vertautuu homoseksuaalisuuteen, yhteiskunnan ja kirkon kammoksumaan ”luonnottomaan” elämäntapaan.

Bram Stokerin Draculassa kreivi puree uhrejaan kaulaan. Nämä tilanteet ovat romaanissa hieman epäselviä, uhrien unisten ja utuisten mielikuvien tuotosta. Kaikkein visuaalisin ja ainakin minun mielikuvituksessani hyvin voimakkaasti värittynyt onkin kohtaus, jossa Dracula vieraillessaan Mina Harkerin luona viiltää itseään rintaan ja antaa uhrinsa maistaa vampyyrin verta. Tuntuu siltä, että tilanne on kuin dramatisoitu keskeytystä varten, aivan kuin Dracula odottaisikin paikalle silminnäkijöitä, yleisöä (suom. Jarkko Laine):

Kuutamo oli niin kirkas että paksuista keltaisista ikkunaverhoista huolimatta huoneessa oli kylliksi valoa. Ikkunan luona olevalla vuoteella makasi Jonathan Harker kasvot punehtuneina ja hengittäen raskaasti kuin horroksessa. Polvillaan vuoteen vieressä selkä meihin päin oli hänen vaimonsa valkopukuinen hahmo. Ja tämän rinnalla seisoi pitkä, laiha, mustiin pukeutunut mies. Miehen kasvot olivat kääntyneinä meistä poispäin, mutta siinä silmänräpäyksessä kun näimme hänet, tunnistimme hänet kreiviksi – kaikki täsmäsi, jopa arpi hänen otsassaan. Hän oli vanginnut vasempaan kouraansa rouva Harkerin molemmat kädet ja kiskoi niitä ylöspäin niin että tämän käsivarret olivat pingoittuneet suoriksi; oikealla kourallaan hän puristi rouva Harkeria niskasta ja painoi tämän kasvoja rintaansa vasten. Rouva Harkerin valkoinen yöpaita oli veren tahraama, ja ohut verijuova norui alas miehen alastonta rintaa jonka auki repäisty paljasti. Nuo kaksi hahmoa toivat hirvittävällä tavalla mieleen lapsen joka painaa kissanpojan nenää maitovatiin pakottaakseen sen juomaan.

Tilannetta havainnoiva tri Seward on konnotaatiossaan jokseenkin lempeä, sillä kyllä makuuhuoneeseen tunkeutuminen, Minan asento ja veren imemiseen pakottaminen herättää myös mielikuvan raiskauksesta. Aktin eroottista luonnetta korostaa kissaan vertaaminen, sillä Mina ei pelkästään ime vaan myös nuolee kreivin verta tämän paljaalta iholta. Voisihan Dracula saavuttaa päämääränsä neutraalimminkin ja juottaa Minalle omaa vertaan esimerkiksi ranteestaan.  – Myös Le Fanun Carmillassa käytetään kissa-vertausta, sillä Laura näkee vuoteensa luokse saapuneen yöllisen vierailijan ottavan suuren kissan hahmon. Symboliikka on johdonmukaista: kissa lipoo mielellään maitoa tai kermaa kupista, ja veri on vampyyrille samanlainen elinehto kuin rintamaito vastasyntyneelle. Kun tämän mahdollisuuden(rinnan imeskelyn ja nuoleskelun) huomioi Lauran ja Carmillan yöllisissä kohtaamisissa, akti erotisoituu entisestäänkin.

Laura vaikuttaisi kertomuksen perusteella olevan pelkkä objekti: kaikissa lähentymisissä aloitteet tekee Carmilla, eikä öisistä tapahtumista Lauralla ole kuin hämäriä muistikuvia. Suurimman nälkänsä ja verenhimonsa Carmilla tyydyttää muualla, ja lähiseudulla kuoleekin salaperäiseen tautiin useita naisia ja tyttöjä. Ne tosin ovat lesbovampyyrille vain yhden tai kahden, kolmen illan juttuja. Tätä vampyyrin suhdetta uhriinsa selventää vampyyrinmetsästykseen apuun tulleen paroni Vordenburgin (voisi verrata Draculan van Helsingiin) tietämys, jota Laura kertomuksessaan referoi:

Vampyyri on taipuvainen lumoutumaan tietynlaisiin ihmisiin kiihkolla, joka muistuttaa intohimoista rakkautta. Väijyessään tällaista ihmistä saaliikseen se kykenee olemaan väsymättömän kärsivällinen ja kekseliäs, sillä sen päämäärän tiellä saattaa olla satoja erilaisia esteitä. Se ei luovu koskaan ennen kuin se on tyydyttänyt halunsa ja imenyt kaiken elämän himoitsemastaan uhrista. Mutta se haluaa myös noudattaa säästäväisyyttä ja pitkittää veristä nautintoaan kuin paraskin herkuttelija ja vielä tehostaa mielihyväänsä taidokkaalla, vaiheittain etenevällä kosiskelulla. Näissä tapauksissa se näyttäisi miltei anelevan itselleen ymmärtämystä ja myöntyvyyttä. Tavallisissa tilanteissa se käy suoraan uhrinsa luo, nujertaa hänet väkivalloin ja kuristaa ja imee hänet tyhjiin usein yhdellä ainoalla aterialla.

Le Fanun tarinassa jää hieman tulkinnanvaraiseksi Carmillan tietoisuus omasta vampyyriudestaan. Vaikuttaa siltä, että Carmilla muuttuessaan öisin vampyyriksi toimii kuin unissakävelijä: päivällä hän ei muista tapahtumista kuin hämärästi. Tosin Carmilla on hyvin epäluotettava kertoja, ja todennäköisemmältä vaikuttaakin, että hän liioittelee tietämättömyyttään ja vääristelee tapahtumien kulkua kertoessaan Lauralle yöllisistä muistikuvistaan.

Ja kuten vampyyrikirjallisuudessa yleensäkin, juuri kertojan epävarmuus tapahtumien todellisesta luonteesta tekee tarinasta omalla tavallaan hienon. Jopa vielä aivan lopussa, kun kaiken pitäisi olla selvää, muutama viimeinen rivi saa lukijan varuilleen ja epäilemään, onko jotakin oleellista sittenkin jäänyt mainitsematta …

Read Full Post »

Kun Jonathan Harker saapuu vierailulle kreivi Draculan linnaan Bram Stokerin romaanissa Dracula (1897, suom. Jarkko Laine (1977), 2007, Otava), tutustuu hän tarinan alussa linnan kirjastoon:

Kirjastosta löysin suureksi ilokseni ison määrän englantilaisia kirjoja – hyllymetreittäin – sekä aikakausjulkaisujen ja sanomalehtien sidottuja vuosikertoja. Keskellä huonetta oleva pöytä oli kuormitettu englantilaisilla aikakaus- ja sanomalehdillä, joskaan niistä ei yksikään ollut järin tuore. Kirjat edustivat mitä erilaisimpia aloja – historiaa, maantiedettä, politiikkaa, talouspolitiikkaa, luonnontiedettä, geologiaa, lakia – ja ne liittyivät kaikki Englantiin ja englantilaisten elämään, tapoihin ja käyttäytymiseen. Joukossa oli sellaisiakin hakuteoksia kuten Lontoon osoitekalenteri, ’punaiset’ ja ’siniset’ kirjat, Whitaker’s Almanack, armeijan ja laivaston matrikkelit sekä – mieltäni jotenkin kohotti sen näkeminen – lakimiesmatrikkeli.

Englanninkielinen ja myös Englantia käsittelevä kokoelma on vain osa kirjastoa, jonka laajuus ei romaanista ilmene. Voisi kuvitella, että se ei ole mitenkään erityisen poikkeuksellinen, sillä luultavasti siinä tapauksessa Harker asiasta mainitsisi. Tuon ajan varakkaalla kreivillä varmasti kuuluikin olla linnassaan jonkinlainen kirjasto, sillä aatelisen oli ulospäin vaikutettava myös sivistyneeltä ja kulttuurista kiinnostuneelta, vaikkei hän itse olisi ollut mikään lukutoukka. – Stokerin romaanissa kreivi Draculan kirjasto englanninkielisine osastoineen tuntuu melko pragmaattisin perustein kerätyltä kirjakokoelmalta. Lontoo-aiheisia teoksia ei ole hankkinut bibliofiili, vaan vampyyri, joka haluaa tutustua englantilaiseen kulttuuriin hyödyntääkseen tätä tietouttaan pimeissä päämäärissään.

Jossain määrin olen pettynyt Draculan kirjaston kuvaukseen Stokerin romaanissa. Tuntuu melko vaatimattomalta kokoelmalta, kun ottaa huomioon, että kreivillä on ollut satoja vuosia aikaa kartuttaa niteiden määrää. Ehkä on vain niin, että Stokerin vampyyri ei ole kovin kiinnostunut kirjoista ja lukemisesta. Voi mitä haaskausta! Jos itse muuttuisin vampyyriksi ja minulla olisi mittaamattomasti elinaikaa, kirjallisuusharrastukseen liittyvät uudet, lähes käsittämättömät mahdollisuudet kuuluisivat ensimmäisiin asioihin, jota alkaisin pohtia.

—–

Tosin aivan ensimmäiseksi tyydyttäisin verenhimoni.

—–

Kirjojen keräily asettaisi haasteita ja tavoitteita vuosisadoiksi: onhan vampyyrin ikuisen elämän suurimpana vitsauksena luultavasti tylsistyminen ja elämän tarkoituksen puuttuminen. Jo Sir Varney päätyy itsemurhaan Thomas Peckett Prestin romaanissa Varney the Vampyre or, The Feast of Blood (1847), Anne Ricen Vampyyrikronikoissa kerrotaan olevan poikkeuksellista, jos vampyyri kestää elämää yli 300-vuotiaaksi, ja Charles Hustonin vampyyridekkarissa Already Dead (2005) tutustutaan itsemurhakulttiin, jossa vampyyrit kokoontuvat suurena joukkona tekemään hidasta kuolemaa. Ihmiselämän suuri rikkaus piileekin paradoksaalisesti juuri sen rajallisuudessa, jota ikääntymisen eri vaiheet palvelevat omalla tavallaan. Tie syntymästä kuolemaan kulkee murrosten kautta, ja jos ihminen on tarpeeksi onnekas elämään vanhaksi, loppu ei ole välttämättä pelkästään pelottava, vaan sen voi hyväksyä luonnollisena ja välttämättömänä.

Mutta vampyyri  ei muutu, olosuhteet kylläkin. Mitä kauemmaksi historiassa oma lapsuus ja ihmisenä eletyt vuodet haipuvat, sitä raastavampaa on oppia hyväksymään muutos ja menneiden aikojen katoaminen. – Fiktio ja historiankirjoitus voi tarjota vampyyrillekin mahdollisuuden eskapismiin, pois uuvuttavasta veriaddiktin elämästä, jossa päivät ja yöt seuraavat toisiaan loputtomiin. Ja keräilyharrastus pitää vireänä: vanhemman polven keräilijää seuranneena väittäisin, että se saattaa jopa lisätä ihmisen elinvuosien määrää, niin voimakkaana säilyy keräilyn viehätys ja into kartuttaa kokoelmia vuosikymmenestä toiseen.  

Uusia kirjoja kirjoitetaan joka vuosi, eikä tarvitse pelätä, että kokoelma tulisi joskus valmiiksi. Kirjallisuus tarjoaa vampyyrille myös eskapismia: jos kokee esimerkiksi 1800-luvun omakseen, voi fiktion siivittämänä makustella ajan henkeä mielikuvituksessaan. – Bibliofiliaa harrastavasta vampyyrista löytyy esimerkki Elisabeth Kostovan romaanissa Historiantutkija (2005, suom Arto Schroderus, 2006, Wsoy). Luin sen muutama vuosi sitten, ja itse asiassa romaani liittyy oleellisesti blogini syntyvaiheisiin. Historiantutkija on ensimmäinen kirja, josta kirjoitin esittelyn (Taas Dracula-jahdissa) Jäljen ääneen syyskuussa 2006. Katkelma tuosta postauksesta:

Kostovan romaani on kiehtova kudelma Dracula-myyttiä ja historiallisia anekdootteja, joista suuri osa on tietysti valhetta. Romaani on kuitenkin niin taitavasti rakennettu, että ainakin minun lukijana teki mieli uskoa siinä tarjottuun pseudohistoriaan, jonka mukaan prinssi Vlad ei olisikaan 1400-luvulla kuollut lopullisesti, vaan hän olisi jatkanut kuolemansa jälkeen elämää vampyyrina ja elänyt ihmisveren voimin nykypäiviin saakka.  
   

Kirjan alussa eletään vuotta 1972. Historiasta kiinnostunut 16-vuotias tyttö (hämmentävää: romaani on lähes 600-sivuinen, mutta en silti muista, että hänen etunimeään olisi mainittu) löytää isänsä kirjahyllystä ikivanhan teoksen. Teos herättää kysymyksiä, joihin isä on aluksi vastahakoinen vastamaan. Vähitellen tarina alkaa kuitenkin avautua. Paljastuu, että samanlaisia ikivanhoja teoksia on muitakin, ja aina ne ovat selittämättömällä tavalla päätyneet historiasta kiinnostuneiden henkilöiden käsiin. Yrittäessään selvittää näiden kirjojen alkuperää tutkijat ovat törmänneet Dracula-myyttiin ja tavalla tai toisella kietoneet siihen myös oman kohtalonsa. Salaperäisen kirjan saanutta pahuuden uhka seuraa koko hänen loppuelämänsä ajan. Pakotietä ei ole, ja ainoa mahdollisuus selvittää tilanne lopullisesti onkin kohdata pahuuden lähde silmästä silmään.  

Kostovan romaanissa useita vuosisatoja elänyt Dracula on kerännyt itselleen valtavan kirjakokoelman, jonka järjestämiseen hän tarvitsee kirjastonhoitajan. Tällainen organisoinnin tarve on oikeastaan melko epävampyyrimaista: vampyyrihan edustaa pahaa, ja pahan ominaisuutena yleensä nähdään pyrkimys kaaokseen, ei järjestykseen. Mutta tietysti kokoelman luokittelu on ymmärrettävää, sillä jos niteitä on paljon, on organisatorisuus kirjaston olemassaolon perusta: kaaoksesta ei yksinkertaisesti löytäisi mitään haluamaansa, jolloin tietoa sisältävät teokset muuttuisivat pelkiksi hyödyttömiksi kirjakasoiksi.

Kirjan kuvauksesta päätellen kirjasto on yksityiskokoelmaksi todella mittava:

Arvioin, että kirjoja oli suuressa kammiossa kymmenin tuhansin – ehkä sadoin tuhansin mukaan lukien kääröt ja muut käsikirjoitukset. Niitä ei lojunut ainoastaan pöydillä vaan pinkkoina vanhoissa kaapeissa ja karkeatekoisilla hyllyillä seinien vierustoilla. Keskiaikaiset kirjat tuntuivat olevan sekaisin renessanssin aikaisten folioiden ja nykyaikaisten painatteiden kanssa. Löysin varhaisen Shakespearen kvarton – historialliset näytelmät – Tuomas Akvinolaisen teoksen vierestä. Jykevien alkemiaa käsittelevien 1500-luvun kirjojen vieressä olevassa kaapissa oli kuvitettuja arabialaisia kirjakääröjä – ottomaanien teoksia, otaksuin. Oli puritaanisia saarnoja noituudesta ja pieniä 1800-luvun runokirjoja ja laajoja filosofian ja kriminologian teoksia omalta vuosisadaltamme. Ei, mitään ajallista järjestystä ei ollut, mutta toisenlainen järjestys alkoi selvästi hahmottua.

Kostovan romaanin Draculalla on kirjastossaan kiinnostavia mutta samalla myös melko ilmeisiä osastoja. Hän on esimerkiksi kerännyt hyvin vanhojakin käsikirjoituksia sisältävän ”ottomaanikokoelman”  (ottomaanit olivat ”alkuperäisen” kreivi Draculan verivihollisia), kokoelman vampyyrilegendoja ja kreivi Draculaa itseään käsitteleviä teoksia, kaapillisen kidutuskäsikirjoja, ja kokonaisen osaston valtiomiestaitoon ja sotastrategiaan liittyviä kirjoja. Vampyyriherran sisäinen pahan kutsumus ja identiteetti legendaarisena kreivi Draculana käyvät hyvin selväksi. – Hyllystä löytyy pakollisena anekdoottina Bram Stokerin Dracula – jos kreivi oikeasti olisi olemassa, niin mielenkiintoista olisi tietää, kuinka paljon legenda ja hänestä kirjoitetut teokset ovat muovanneet hänen persoonaansa …

—–

Hyvin erikoinen vampyyrin kotikirjasto löytyy Viktor Pelevinin romaanista Viides maailmanvalta (2006, suom. Arja Pikkupeura, 2009, Tammi), joka on vampyyrigenressä poikkeuksellisuudessaan piristävä lukukokemus. Vampyyrit esitetään maailmaneliittinä, joka kulissien takaa hallitsee koko ihmiskuntaa – ja lypsää sitä niin hämmentävän omituisella tavalla ravinnokseen, että en sitä ryhdy selittämään: aihe vaatisi laajuudessaan aivan oman postauksensa. Luultavasti kreivi Dracula itse tuskin Pelevinin romaaniin ihastuisi, sillä legenda muuttuu siinä lähes tunnistamattomaksi. Vampyyrikirjallisuuden traditioita pöllytetään jo itse vampyyriksi muuttumisen aktissakin. Pelevinin tarinassa vampyyri voi muuttaa ihmisen vampyyriksi ainoastaan kerran elämässään: hän siirtää puraisullaan uuteen vampyyriin oman kielensä ja tuhoutuu itse.

Kieli ei ole mikään tavallinen kieli, vaan eräänlainen isäntä – se varsinainen vampyyriyden alkulähde – jonka kanssa vampyyriksi muuttunut ihminen alkaa nyt elää symbioosissa. Jos kieli saa maistettavakseen pisarankin jonkun ihmisen verta, se pystyy lukemaan tämän ihmisen henkilöhistoriasta, ajatuksista ja tuntemuksista kaiken oleellisen. Jos vertaa esimerkiksi monisataasivuisen elämäkerran lukemiseen, tämä on huomattavasti nopeampi, tehokkaampi ja luotettavampi tapa tutustua jonkun kirjailijan tai taiteilijan elämänvaiheisiin.

Viktor Pelevinin romaanissa vampyyrin yksityiskirjasto ei koostukaan kirjoista, vaan eräänlaisista verinäytteistä (tai punaisesta  nesteestä, kuten vampyyrit itse verta kutsuvat), jotka on jatkojalostettu vampyyrilaboratorioissa tuottamaan joko tietoa tai viihdettä käyttäjälleen. Kirjan kertoja Roma on perinyt kokoelman Brahmalta, vampyyrilta, joka hänet muutti:

Nestemäinen kirjasto Brahman työhuoneessa oli alusta saakka herättänyt minussa kiinnostusta. Arvelin, että siitä oli olemassa luettelo, ja pian löysinkin sellaisen lipaston laatikosta. Se oli käärmeennahkaa muistuttaviin erikoisiin nahkakansiin sidottu albumi. Merkinnät oli tehty käsin; jokaista arkistolaatikkoa vastasi pari sivua, joille oli kirjattu huomautuksia ja lyhyitä kommentteja koeputkissa oleviin numeroihin.
     Luettelon osastojako muistutti huvittavalla tavalla videovuokraamojen valikoimaa: osastoista suurin oli erotiikka, joka oli jaoteltu aikakausien, maiden ja lajityyppien mukaan. Roolihenkilöiden nimet olivat vaikuttavia: Ranskan osastossa olivat mukana Gilez de Retz, madame de Montespan, Henrik IV Bourbonilainen ja Jean Marais (en voinut käsittää, kuinka kaikkien näiden henkilöiden punaista nestettä oli onnistuttu säilömään edes mikroskooppisen pieniä määrä).

Brahman kokoelma on melko suppea: osastoista mainitaan kirjassa erotiikka, sotilaallinen osasto, naamiomestarit, prenataaliset kärsimykset (viittaa ihmissikiön kokemuksiin kohdussa) ja kirjallisuus. Roman epäonneksi suurimmat osastot, erotiikka ja sotilaallinen osasto ovat tyhjiä. Punaisen nesteen kirjaston vaara piilee siinä, että näytteiden maistelemiseen saattaa addiktoitua – ja valitettavasti yhdestä näytteestä ei riitä kerta-annoksia loputtomasti.

Punaisen nesteen käyttöliittymässä informaatio jalostetuista verinäytteistä ikään kuin aktivoituu käyttäjän mielessä ja vaikuttaa suoraan mielikuviin ja ajatuksiin. Kun vanhemmat vampyyrit tutustuttavat nuorta noviisia omaan ikivanhaan kulttuuriinsa, on tarkoitusta varten tehty melkoinen määrä sopivasti yhdisteltyjä näytteitä, jotka toimivat ”oppikirjoina”. Niiden avulla oppiminen on erittäin tehokasta.

Uteliaisuuttaan Roma tutustuu kirjastonsakin kokoelmiin. Vaikka kirjallisuus ei häntä erityisesti kiinnosta, kokeilee hän mm. valmistetta, jossa lukee ”Pasternak + ½ Nabokov”. Roman yllätykseksi näyte ei kuitenkaan anna tietoa venäläisistä klassikkokirjailijoista, vaan aiheuttaa halun tai oikeastaan pakonomaisen tarpeen kirjoittaa runoja. Inhimillinen kokemus ja elämänhistoria on poistettu valmisteesta, ja jäljelle on jätetty vain ”runonrustaustaito”. Silti pelkkä näytteen maistelu ei  tee Romasta suurta runoilijaa. Hän saa aikaiseksi vain käsittämätöntä sotkua. Taito kirjoittaa runotekstiä ei yksin riitä, vaaditaan muutakin: ideoita, sopivia kokemuksia, tunnetta, sanavarastoa jne.

Pelevinin romaanin vampyyrikirjastossa upeaa on sen vampyyrimaisuus: vain vampyyri voi ”lukea” verinäytteitä. Tavalliset kuolevaiset rajataan siten pois informaation ulottuvilta, oma eliittiasema turvataan. Mutta paperisten kirjojen suhteen vaikutus ei ole sama: ennen aristokraatti saattoi kävellä yksityiskirjastonsa uumeniin ja kokea ylemmyyttä oppimattomia palkollisiaan kohtaan – nykyisin kaikki osaavat lukea ja Internetistä löytyy vanhat teokset usein sähköisessä muodossa, ilmaiseksi.

Jotta ei kokisi itseään tavallisia kuolevaisia tyhmemmäksi, 2000-luvun sivistyneellä vampyyrilla onkin oltava kirjastossaan moderni informaatiokeskus kaikkine herkkuineen ja tehokkaine laajakaistayhteyksineen. Silti, kyllä raskaiden nahkaselkäisten teosten täyttämät hyllyt sopivat paremmin vampyyrin imagoon kuin 52 tuuman taulu-tv tai joukon elektronisia kirjatiedostoja sisältävä Kindle nököttämässä Ikeasta ostetun kirjoituspöydän kulmalla.

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggers like this: