Feeds:
Artikkelit
Kommentit

# 1 Homunculus vaatehuoneessa

Sukkalaatikossani on alruunan siemeniä. Ei kovin monta, mutta riittävästi muutaman homunculuksen (pieni ihmisen kaltainen olento) kasvattamiseen. Ajatus niiden idättämisestä houkuttaa silloin tällöin. Valitettavasti alruuna ei talvehdi näin pohjoisessa. Noitakasviharrastajilta olen kuullut, että kunnollisen juurakon kehittymiseen menee kolmekin vuotta. Sinä aikana lehtiä tulee nyppiä ja kastelua sopivasti rajoittaa, jotta kasvu ei kohdistu liikaa pelkkään varteen. Lisäksi pitää huomioida tähtimerkit ja kuun vaiheet. Muuten juuri jää pelkäksi porkkanaksi.

Antti Salmisen romaanissa Lomonosovin moottori (Poesia, 2014) kuvatulla Novaja Zemljan salaperäisellä tutkimusasemalla kasvatetaan pikkuihmisiä, joita kutsutaan homonculeiksi. Kirjan eräältä sivulta löytyy kuva ihmisvartaloisesta alruunan juuresta. Raajat erottuvat hyvin. Miespuolisessa velhojuuressa on enemmän voimaa, ja yksi haaroista voisikin olla penis, mutta epäselvästä kuvasta ei voi olla varma.

Kasvikuva kirjassa on kuitenkin vain tunnelmointia. Tutkimusasemalla pikkuihmisiä kasvatetaan väkevässä hevosenlannassa. Alruunasta ei puhuta mitään. Alkemistit harrastivat aikoinaan samaa – romaanissa onkin katkelma Paracelsuksen ohjeesta, jossa kehotetaan asettelemaan miehen siemen ”hermeettisesti sinetöityyn astiaan, joka haudataan hevosen lantaan 40 päiväksi”:

Lanta on tarpeen ”magnetisoida”. Tänä aikana Se alkaa elää ja liikkua, ja ajanjakson loppupuolella Se alkaa ottaa ihmisen muotoa, mutta Se on vielä läpinäkyvä ja ruumiiton. Sitä täytyy syöttää päivittäin vispilöidyllä ja suodatetulla verellä. Jos lannan lämpötila saadaan pidettyä oikeana, ja näitä ohjeita noudatetaan, Se kasvaa ihmislapsen kaltaiseksi, tosin paljon pienemmäksi.

Kuitenkin itse suosisin homunculuksen valmistuksessa alruunaa. Legendan mukaan Jumala loi Adamin sen juuren avulla. Ensimmäinen ihminen tehtiin maasta – luontevaa oli hyödyntää luomistyössä kasvikunnasta löytyvää välittäjää, ihmishahmoista mandragoraa!

Pohdiskelen tätä mielessäni silloin tällöin aamuisin, kun valitsen laatikosta yhden mustan sukan vasempaan ja yhden suunnilleen samanlaisen oikeaan jalkaan. Laatikon pohjalla olevista siemenistä tarttuu niihin juurevaa, muinaista energiaa: herätessäni uuteen päivään luon itseni uudelleen – viimeistään kun laitan sukat jalkaan.

 

# 4 Tekstin läsnäolo

On huomioitava fragmentti-käsitteen luonne kirjallisuudessa. Fragmentti ei ole mikä tahansa teksti, sillä se sisältää ajatuksen laajemmasta kokonaisuudesta, josta se on irrotettu ja joka on tulkittavissa sen ympärille. Se on siis äärimmäisen produktiivinen fiktion väline – toki produktiivisuus edellyttää sitä, että lukija lähtee mukaan leikkiin ja alkaa kuvitella, millainen tuo näkymättömissä oleva kokonaisuus voisi olla.

Lomonosovin moottori koostuu 185 tekstikatkelmasta, joista suuri osa on edellisen kaltaisia fragmentteja. On otteita romaanin tapahtumien keskuksena toimivan salaperäisen tutkimusaseman työpäiväkirjoista, leikkaussaliraporteista sekä sukellusaluksen lokikirjasta. Ja on katkelmia teoksista, joilla on sellaisia nimiä kuin Kuolema pyörätuolissa eli pieniä tutkielmia taipumuksistani, Yökirja eli miten minusta tuli minä, Alkemistinen keittokirja ja Maailma kuten sen kohtasin.

Kuitenkin edellä mainitut teokset sisältävät käytännössä enimmäkseen tekijöidensä päiväkirjamaisia ajatelmia, aseman tapahtumiin ja kirjoittajien omiin kokemuksiin liittyviä puheenvuoroja. Niiden luonne fragmentteina, nimettyjen teoskokonaisuuksien tulkintaan herättelevinä osina, hiipuu. Kyse on enemmänkin keinosta luoda näkökulmia ja moniäänisyyttä, pyrkimyksestä saada eri henkilöt kommentoimaan tapahtumia Novaja Zemljan saarella. Ei synny tarvetta alkaa ajatella esimerkiksi Yökirjan teosmaisuutta ja sitä, millainen se olisi muilta osiltaan.

Silti on tärkeää, että tekstikatkelmat eivät määrity pelkästään eri henkilöiden puheenvuoroina vaan nimenomaan katkelmina heidän teksteistään. Se saa huomion kiintymään näiden fragmenttien luonteeseen teksteinä: Lomonosovin moottoria lukee kunnianosoituksena tekstille ja kirjoittajuudelle. Teoksen voi määritellä scifiksi, spefiksi, uuskummaksi, höyrypunkiksi tai kokeelliseksi romaaniksi, mutta lopulta kysymys tekstilajista ei tunnu enää niin oleelliselta.

Oleellista on tunne tekstin läsnäolosta. Salminen tuntuu välillä liukuvan fragmenteissaan proosasta johonkin lyriikan kaltaiseen tilaan, jossa sanojen, lauseiden ja ajatusten paino – tai toisinaan keveys – ankkuroi lukijan paikoilleen.

 

# 5 Kokeellinen romaani?

Kustantamon sivulla Antti Salmisen romaania luonnehditaan kokeelliseksi. Kesäkuun alussa kommentoin kysymystä postaukseni Kokeellinen proosa?  herättelemässä keskustelussa näin:

Niin, onko Lomonosovin moottori kokeellinen romaani vai ei? Siinä mielessä kyllä, että se poikkeaa henkilöhahmovetoisen proosakerronnan valtavirrasta melkoisesti, tuoreella tavalla.

Toisaalta taas fragmentaarisuudestaan ja monitulkinnaisuudestaan huolimatta teos on helposti lähestyttävissä. Se ei ole kokeellinen siinä mielessä, että se haastaisi lukijaa laajentamaan tekstikäsityksiään: pikemminkin se vastaa niihin odotuksiin, joita nettiajan lukijalla tekstejä ja lukemista kohtaan on. Yhdistellään erilaisia aineksia, sekoitetaan faktaa ja fiktiota, vältetään liian pitkää yhtenäistä puurtamista.

Netti on muuttanut ihmisten tavan lukea, tekstikäsitys on murroksessa. On aika romaaninkin ottaa tämä huomioon: nettinatiiveista yhä harvempi jaksaa tarttua 300 sivun mittaisen kirjan juonikuvioihin. Antti Salmisen kirjoittama Lomonosovin moottori saattaa hyvinkin olla muodoltaan tärkeä – tulevaisuuden lukijasukupolvet ovat tällä hetkellä keskittyneet fragmentaarisiin esitystapoihin (some, tiedonhaku netissä, tietokannat jne.). Voikin olla, että monien mielestä sitä on jopa helpompi lähestyä ja ymmärtää kuin pitkää juonivetoista romaaniksi kutsuttua teosta.

Silloin olin vasta hieman silmäillyt teosta, lukenut alkua. – Mutta edelleenkään minulla ei ole mitään syytä luopua ensivaikutelmastani, päinvastoin!

 

# 6 Erityinen silmä

Fiktiossa tekstin ei tarvitse todistella asemaansa fragmenttina: riittää, kun se väittää olevansa sellainen.

Fragmentaarisuuden illuusio hyödyttää niin kirjoittajaa, tekstiä kuin lukijaakin. Jos lukija nähtyään osan tekstistä kuvittelee loput, helpottaa se kirjoittajan työtä. Fragmentaarisuus tekee myös tekstistä kiinnostavamman – jopa silloinkin, kun lukija tietää valheen: että mitään kokonaisuutta ei ole koskaan ollutkaan kirjoitettuna, että on vain yksittäinen tekstikatkelma.

Lukijalle fragmentti jättää tulkinnan ja ajattelun varaa eikä hukuta tekstimassaan – se tarjoaa ainoastaan ikkunan ihmeteltäväksi.

”Fragmentti on erityinen silmä”, kirjoittaa Mari Koski runokokoelmassaan Sch (2011, Poesia).

 

# 7 Mieluummin labyrintti kuin valtatie

Vastustan ajatusta sujuvuudesta ja joutuisuudesta hyvän tekstin ja lukukokemuksen tunnuspiirteenä. Hyvä proosa saattaa olla toki sitäkin, mutkaton pikatie matkalla A:sta B:hen – mutta usein antoisampaa teksti on silloin, kun lukee samaa sivua jo kolmatta kertaa … käy välillä keittämässä kahvit … ja palaa sitten lukemaan sivun vielä kertaalleen, kuljeskelee tekstin sokkeloissa, miettii vaihtoehtoisia reittejä, tapailee sormillaan rivien reunoja.

Eräs suosikkini Salmisen romaanin fragmenteista onkin juuri nro 118, jossa kuvataan etanan hermostossa piilevää labyrinttia:

Etanat kiinnostuvat tarjoamastani lampaanjuustosta. Tämä yksi Opisthobranchioihin kuuluva nilviäinen, Aplysia, on minun sankarini. Sen hermoston koko kytkentäkaavio on nyt ullakon seinällä kolme metriä korkeana ja seitsemän metriä leveänä mallipiirroksena. Olen kaivanut esiin labyrintin nilviäisen imuputkesta. Se on muinaisempi kuin mikään helleeninen murju.

Ja toinen sitaatti samalta sivulta:

Lähden seuraamaan sattumanvaraista reittiä. Risteyksiä on lukemattomasti. En unohda mitään ja kun katson ikkunasta, paperilintu liitää pihan poikki, kohti länttä ja merta.

Lomonosovin moottori on itsekin teoksena eräänlainen labyrintti, johon voi jäädä vaeltelemaan pitkiksi ajoiksi. Jokaisen fragmentin lopussa on nimittäin aina yksi tai useampi viittaus muihin. Eivätkä viittaukset ole pelkkiä kehotuksia siirtymiin – niissä on usein tarjottu myös jokin näkökulma viitattuun tekstiin. Esimerkiksi fragmentissa nro 84 on viittaus siteeraamaani etana-tekstiin ja lisäksi täsmennys Moottorin piirustukset. Kaavio nilviäisen imuputken hermostosta saa uusia merkityksiä.

Ensimmäisellä lukukerralla nuo viittaukset on pakko ainakin jossain määrin sivuuttaa, sillä muuten alkaa poukkoilla pitkin kirjaa kenties pääsemättä koskaan loppuun saakka. Vaikka ei se välttämättä ole huono ratkaisu: kuten Lomonosovin moottorissa todetaan, on labyrintteja, joista ei tunneta ulospääsyä.

”Niissä voi oppia asumaan.”

 

# 9 Periferiassa, lukemisen ytimessä

Mökillä luen kirjasta katkelmia muulle seurueelle. ”Viittaako tuo Lomonosovin moottori johonkin oikeaan keksintöön?” kysyy veljeni. ”En minä tiedä, venäläisen tieteen historia on minulle täysin tuntematon alue.”

Valitettavasti kysymys esitetään mökillä, Sysmässä. Kotona tai ylipäätään jossakin sivistyksen parissa asia olisi nopeasti tarkistettavissa. Mutta nyt kännykässä toimii pelkkä EDGE-verkko!

Yritän kävellä hieman ylemmäksi, mökin vieressä olevalle kummulle. Joskus 70-luvun lopulla isotädin mies näki siellä haltijan. Minä näen kuinka iPhonen näyttöön ilmestyy hetkeksi 3G-yhteyden merkki ensin yhdellä, sitten kahdella palkilla, taas yhdellä – mutta vaikka kuinka sojotan puhelinta eri ilmansuuntiin, yhteys katoaa.

Tunnen olevani periferiassa – Internetin reunalla, käytännössä siis ei-missään. Ehkä suurta viisautta olisi keskittyä  tarkkailemaan menninkäisiä pihapiirissä. On paljon mahdollista, että niitä on täällä jopa enemmän kuin 40 vuotta sitten. Jos itse olisin haltija, niin luultavasti muuttaisin juuri sinne, missä toimii ainoastaan vanhat loitsut.

Vaikka ei periferia toisaalta lukijalle mikään huonokaan ratkaisu ole. Ylittämällä tuon reunan ja astumalla teknologian tavoittamattomiin pääsee eräässä mielessä lukemisen ytimeen. Koska ei ole mahdollista selvittää, onko joku Lomonosov keksinyt jonkin moottorin vai ei, kysymys lakkaa olemasta tärkeä.

On vain Teksti ja Lukija.

(Ja vain alle kilometrin päässä sykkii Iso Pulssi, kaikkialle ulottuva virtuaalinen syli, hyvän ja pahan tiedon puu, Skynetin kehto.)

 

# 10 Haloillakin on nimensä

Lomonosovin moottorissa rakennetaan suurta konetta, jolla voidaan ehkä pelastaa tai tuhota maailma – näkökulmasta riippuen. Tai sitten sillä tehdään jotakin aivan muuta. Eikä tuo konekaan oikeastaan ole pelkkä kone, sillä metalliin yhdistetään elollista ainetta – koneesta tehdään elävä.  Novaja Zemljassa, ydinkokeiden saastuttamien alueiden taikamaassa monenlaiset mutaatiot ja omituisuudet ovat mahdollisia, ja kun niitä hyödynnetään luonnontieteen ja alkemian avulla, kaikki on mahdollista.

Antti Salmisen romaani ei asetu mihinkään pysyvään hahmoon: se on taideteos, jonka oivallisuudesta vakuuttuu, mutta silti ei edelleenkään ole ehdottoman varma siitä, mitä se oikeastaan tarkalleen esittää.

Palattuani mökiltä kotiin googlasin. Moottoria ei löytynyt – Lomonosov kyllä. Mielenkiintoinen henkilö. Mutta vaikka Salminen kirjassaan viittailee ahkerasti luonnontieteisiin, ei viittausten selvittely ole lukukokemuksen kannalta tärkeää. Tai ehkä on: riippuu miten on tähän maailmaan orientoitunut ja mitä kirjalta haluaa.

Ollessamme mökillä, muistaakseni tämän viikon tiistaina, aurinkoisella kesätaivaalla näkyi niin upeita haloja, että en muista vastaavaa kokeneeni. Auringon ympärillä näkyi rengas, parikin, ja  yläpuolellamme koko taivaankannen ympäri kiersi yhtenäinen rengas. Sen varrella näkyi ainakin kolme selvästi erottuvaa valopistettä. Lisäksi aurinkokehien ulkopuolella oikealla näkyi pätkä sateenkaarta – toisella puolella ehkä myös, mutta puusto häiritsi havaintoja. – Sää oli hyvin kirkas, silmiin koski liiasta tirkistelystä. Alkoi kuvitella näkevänsä taivaalla kaikenlaista muutakin.

Kokemus oli valtavan hieno, sillä ilmiö kesti tunteja. Monelle se olisi varmasti riittänyt sinänsä. Minulle ei. Kotona tutkin asiaa tarkemmin ja totesin nähneeni hyvin selkeän ja yhtenäisen horisonttirenkaan, 22° aurinkorenkaan, 22° sivuavan kaaren, yläkoveran Parryn kaaren (niin uskon: maallikolle nuo määrittelyt ovat kuitenkin hieman hankalia), 46° allasivuavan kaaren ja lisäksi horisonttirenkaalla kolme sivuaurinkoa, joista se kolmas lienee ollut harvemmin nähtävissä oleva 120° sivuaurinko.

Halohavaintoja oli tuona päivänä tehty paljon: Parryn kaaren lisäksi oli nähty myös jokseenkin harvinaisia Wegenerin kaaria. Saatoin minäkin nähdä, mutta en älynnyt huomioida niin tarkasti auringon vastakkaisella puolella olevaa taivasta.

Joka tapauksessa kuulun heihin, jotka nauttivat elämästään enemmän, kun tietävät, että haloillakin on nimensä. Sama pätee lukukokemuksiinkin: herra Lomonosovin vaiheet on tutkittava.

Kun olen sen tehnyt ja kulkenut muutamaa muutakin Lomonosovin moottorista löytämääni polkua pitkin, palaan kirjan pariin uudelleen. Salmisen romaani ei tyhjenny yhdellä lukemalla – ja fragmentaarisuutensa ansiosta se on kuin hyllyssä oleva runokokoelma, josta voi lukea nautiskellen pari katkelmaa – ja laittaa sitten takaisin.

 

 

Mainokset

Runon käyttöohje

RUNON KÄYTTÖOHJE

1. Turvallisuusohjeet

1. Lue käyttöohje huolellisesti ennen runon käyttöönottoa ja säilytä se myöhempää tarvetta varten.

2. Käytä runoa vain sen alkuperäiseen tarkoitukseen.

3. Lapset sekä henkilöt, jotka ovat henkisesti rajoitteisia tai joilla ei ole riittävästi tietoa tai kokemusta runon käytöstä, voivat käyttää tätä runoa vain, mikäli käyttö tapahtuu heidän turvallisuudestaan vastaavan henkilön valvonnassa tai tämä henkilö on opettanut heitä käyttämään runoa turvallisella tavalla ja tiedostamaan käyttöön mahdollisesti liittyvät riskit.

4. Valvo, etteivät lapset leiki runolla. Lapset eivät välttämättä ymmärrä tai osaa arvioida mahdollisia vaaroja. Opeta lapsia käyttämään runoja vastuullisesti.

5. Säilytä runoa lasten ja lemmikkieläimien ulottumattomissa.

6. Säilytä runoa kuivassa ja lämpimässä tilassa.

7. Älä sijoita runoa keittolevylle tai keittolevyn, avotulen tai muun lämmönlähteen läheisyyteen.

8. Älä koske runoon märin tai kostein käsin. Runoa käsitellessäsi varo sen teräviä reunoja.

9. Jos runoa käytetään muuhun kuin sen alkuperäiseen tarkoitukseen tai käyttöohjeen vastaisesti, runon käyttäjä kantaa täyden vastuun mahdollisista seurauksista. Tällöin takuu ei kata runolle, sen käyttäjälle tai muulle kohteelle mahdollisesti aiheutuneita vaurioita.

10. Runossa on voimassa olevan lain mukainen raaka-aine- ja valmistusvirhetakuu. Jos huomaat takuuaikana runossa puutteita tai teknisiä vikoja, lopeta sen käyttö välittömästi ja toimita runo liikkeeseen, josta se on ostettu. Liitä päivätty ostokuitti mahdollisen tuotevalituksen yhteyteen.

* * * * * * * * * * * * * * *

Nämä turvallisuusohjeet on kirjoitettu kolmen tekstin innoittamana:

1. Mervi Kantokorven kirjoitus Mitä lukijan tulee tietää (runouslehti Jano #2)

2. Venäläisen avantgarden manifestit, toim. Tomi Huttunen (Poesia, 2014)

3.  OBH Nordica -kotiparturilaitteen käyttöohje (Type 5536)

– Ohjeet otettu lähes sellaisenaan, hieman muokaten, tuosta viimeksi mainitusta tekstistä.

 

 

Kokeellinen proosa?

On aika päättää blogitauko. Sen voi tehdä mukavan huomaamattomasti nyt kesäkuussa, kun ihmiset seuraavat blogeja hyvin laiskasti. Ehkä laiskuutta voi kunnioittaa blogisti itsekin: yritän pitää jutut lyhyinä.

* * *

Muutama vuosi sitten perustettu Mahdollisen kirjallisuuden seura (MKS) julkaisi viime kuussa verkkoantologian Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta. ”Kokeellinen proosa? Ihan niin kuin kokeellisessa runoudessa ei olisi jo tarpeeksi kestämistä”, saattaa joku lukija tässä vaiheessa huokaista. Ei pidä kuitenkaan liikaa tarttua etuliitteeseen, jolla on enemmän  välinearvoa kuin terminologista todistusvoimaa. Etuliitteenä ”kokeellisuus” kyseenalaistaa ja haastaa kirjoittamisen ja lukemisen vakiintuneita käytänteitä, muodostaa vaihtoehtoisia tekstikäsityksiä ja ehdottaa uusia tulkintatapoja. Mutta mitään vakiintunutta määritelmää proosan kokeellisuudelle tuskin on olemassa.

Yllättävää kyllä, sellaista ei yritetä muotoilla MKS:n julkaiseman antologian esipuheessakaan. Voisi kuvitella, että kokeellisuutta pohdiskeleva kirjoituskokoelma ei tyydy pyyhkimään pölyjä vanhan päältä vaan ottaa raipan käteen ja ruoskii koko genreä. Kokeellisuudella on tapana manifestoitua – mutta ehkä sellainen ei sovi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran henkeen. Tarkka määritteleminen ei luo mahdollisuuksia vaan rajaa niitä.

* * *

Jos antologiasta pitäisi valita yksi testi maistiaisiksi, niin suosittelisin Hannu Luntialan esseetä Paluu Jyrki Pellisen kokeellisen proosan lähteille. Ja jos laiskottaa, riittää kun lukee alunkin. Tekstin otsikko on huono, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä: essee itsessään on kertomus lukemisesta ja taipuu hyvin anekdootiksi. Luntiala kertoo hullaantuneensa nuorena Peliisen runoista lähes vaarallisella tavalla – kaikki muu alkoi menettää merkityksensä, hämärtyä. Oli vain Pellisen runoteos:

Tavasin Jyrki Pellisen 300-sivuisen antologian kahden kuukauden aikana yhdeksään kertaan. Yhdeksännen matkani jälkeen, alkukesästä 1984, jokin sisälläni vihjaisi: nyt on syytä lopettaa.

Luntiala ei uskalla lukea Pellisen kirjoja kymmeniin vuosiin. Sitten hän viimein lainaa kaikki Pellisen proosateokset ja rohkaistuu kohtaamaan Pellisen tekstit uudelleen. – Jokin kuvauksessa hurmaa: ehkä jopa se, että Luntiala on Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja. En voi olla ajattelematta, miten joku, joka tekee työuransa byrokraattina ihmisten identiteettejä vaalien, on täysin menettänyt sielunsa Jyrki Pellisen runoille. Mystinen paikka, jossa minuuksien numerosarjoja haudotaan, tuntuu jotenkin lämpimältä, inhimilliseltä. Kaunista.

* * *

Väistämättäkin kokeellisuus kuuluu marginaaliin. Antologian esseissä pureudutaan kirjailijoihin, joiden teoksia ei näy vuoden myydyimpien kotimaisten kirjojen joukossa. Hans Selo, Jaakko-Ylijuonikas, Kalevi Seilonen, Keijo Virtanen …

Itse olen ihastunut kokeellisuus–sanaan sisältyvästä ajatuksesta jonkinlaisen ”kokeen” tai ”yrityksen” suorittamisesta: kokeellinen kirjallisuus ottaa riskejä, hyväksyy epäonnistumisen mahdollisuuden. Ja todennäköisesti myös välillä epäonnistuukin – itse asiassa ajatus pieleen menemisen mahdollisuudesta pitäisi olla kokeellisen kirjallisuuden jonkinlainen edellytys.

Ongelmaksi tietysti muodostuu, miten ja kuka tuon onnistumisen/epäonnistumisen tulkitsee. Kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Aika?

* * *

Palaan valtavirtaproosasta erottautuvaan kirjoittamiseen pian: luvussa on Antti Salmisen kokeellinen proosateos Lomonosovin moottori (Poesia, 2014).

 

 

 

Kun isä lukee pojalle

Isä ja poika, yhteinen lukuhetki. Kuva on otettu viisi vuotta sitten: nuorempi poikani on siinä arviolta kymmenen kuukauden ikäinen. Ikuistettu hetki on erityislaatuinen, sillä kovinkaan paljon muita kuvia lukutuokioistamme vuosien varrelta en löytänyt. En, vaikka niitä on ollut lukuisia. Tai kaiketi juuri siksi: kaikkein arkisimpia tapahtumia ei tule kuvattua.

hiippari

* * *

Sunnuntaina luimme loppuun J. K. Rowlingin klassikon Harry Potter ja viisasten kivi. Minulle kerta oli kolmas: tutustuin aikoinaan Potteriin sen ilmestyttyä suomeksi, toisen kerran luin kirjan pari kolme vuotta myöhemmin silloin alle kouluikäiselle esikoiselleni ja nyt kolmentoista vuoden kuluttua kuopukselle. Välillä tuntuikin siltä, kuin vierelläni olisi istunut kaksi kuusivuotiasta poikaa – niin vahvasti palautui mieleen esikoisen eläytyminen tarinaan vuosia sitten. Hagridin saapuminen Harryn jästiperheen luokse, Irvetan holvit, asemalaituri, junamatka Tylypahkan linnaan, Lajitteluhattu, huispaus, kolmipäinen koira  …

”Lue vielä, ei minua väsytä, lue vielä vähän, minä ihan varmasti jaksan herätä aamulla ja puen heti kaikki vaatteet, kyllä me ehditään ajoissa hoitoon ja sinä töihin, lue vielä, kiltti …”

Mutta tietenkään en lue. En niinkään sen vuoksi, että kello on jo aivan liikaa, vaan siksi, että mahtavinta tällaisissa tarinoissa on jättää kirja pöydälle, nukkua yön yli ja odottaa seuraavaan iltaan saakka. Odotus ruokkii mielikuvitusta: päivän mittaan mieli palaa velhokouluun monta kertaa ja aprikoi, mitä juonenkäänteitä mahtaakaan olla luvassa. Kun sitten ennen nukkumaanmenoa vihdoin avataan kirja ja palataan takaisin velhokouluun, jännitys väreilee taikana ilmassa.

* * *

Nyt kun Viisasten kivi on luettu, maailmassa on taas yksi uusi Harry Potter -fani. Olen saanut kuunnella viime päivinä spekulaatioita siitä, ketkä päiväkodin lapsista olisivat luihuisia ja ketkä rohkelikkoja. Suunnilleen kaikki pojat ovat rohkelikkoja – paitsi jos jonkun kanssa on tullut riitaa, niin sinä päivänä hänet luokitellaan luihuiseksi. Tytöt on hankalammin määriteltävissä (fiksu poika, alkaa selvästi oppia jotakin elämästä), heidän kohdallaan sijoittelulla ei vaikuta olevan mitään vakaata perustaa.

Tarinan loputtua myös shakki  kiinnostaa. Nuori mies on täysin varma siitä, että hän on vähintään Ronin tasoinen pelaaja tai ehkä jopa yhtä hyvä kuin McGarmiwa tai Dumbledore. Vaikka ei osaa kunnolla edes sääntöjä. Valitettavasti isä on mukavuudenhaluinen ja lupaa kaivaa laudan nappuloineen esille vasta joskus myöhemmin. Päädymme pelaamaan Yatzya – siinä mahdollisuudet voittoon ovat tasan. Kerron, että luultavasti velhot käyttävät pelejä pelatessaan sellaisia noppia, joita ei voi taikoa. Pelissähän ei olisi mitään mieltä, jos nopat aina pyörähtäisivät toivotunlaisiksi.

Pyynnöistä huolimatta en kuitenkaan ala lukea ääneen kirjasarjan toista osaa, Salaisuuksien kammiota. Säästellään sitä vielä jonkin aikaa: alle kouluikäiselle ääneen luettuna soveltuvat Potter-kirjat loppuvat mielestäni kolmanteen osaan, Azkabanin vankiin. Sekin on aika pelottava ankeuttajineen, mutta onneksi ääneen lukiessaan voi hyppiä rivejä yli. Neljännessä osassa teosten maailma alkaa muuttua huomattavasti synkemmäksi.

Luetun kirjan synnyttämään lohikäärme-innostukseen tarttuen esittelen kirjahyllystä yhden fantasiakirjallisuuden klassikoista: Tolkienin Hobitin. – Ja kohta poika tutkii kirjan välissä olevaa kartta-sivua, miettii miten pitkiä kääpiöt ovat verrattuna ihmisiin, miten pitkiä hobitit. Odottamaton matka voi alkaa.

* * *

Lapselle ääneen lukeminen ei ole tärkeää pelkästään kielellisen kehityksen ja mielikuvituksen rikastuttamisen kannalta. Läsnä ovat läheisyys, lämpö ja yhteisen kokemuksen jakaminen:  lukuhetki on lapselle turvallinen tila, jossa hän yhdessä aikuisen kanssa voi jäsentää maailmaa ja elämää, luoda ajatuksissaan uuttakin. Muistan itse omasta lapsuudestani, kuinka iltaisin kuuntelin vuoteessani äitiäni tai isääni lukemassa minulle – ja kuinka unen lähestyessä ajatus alkoi harhautua enkä jaksanut enää seurata itse tarinaa. Kuuntelin vain tuttua ääntä: aivan lähellä, rauhoittava ja turvallinen, hyvä.

Hieman haikeana ajattelen, että jo parin vuoden kuluttua poikani alkaa lukea itsekseen. Yhteiset lukuhetket ovat ohi. Ja siitä joitakin vuosia myöhemmin hän ei enää tule niin luontevasti kainaloon, vaan kasvaa isoksi miehenaluksi, pitää etäisyyttä. Pelaillaan ja touhutaan, katsotaan yhdessä elokuvia ja jutellaan kaikista mahdollisista asioista – mutta isän ja pojan yhteisten lukuhetkien läheisyyttä ja intensiteettiä ei voi enää tavoittaa.

Niin on käynyt juuri nyt ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan esikoiseni kanssa. Silti uskon, että vaikka muistikuvat vuosia sitten koetuista yhteisistä lukuhetkistä ovat hämärtyneet, niiden synnyttämä taika ei ole kadonnut minnekään. Sen huomaa siitä, että vaikka välillä on vaikea puhua ongelmista aikuistuvan nuoren kanssa, keskustelun siirtyessä kirjallisuuteen (elokuvaan, taiteeseen, musiikkiin) tai yleisemminkin mahdollisten maailmojen pariin, yhteys löytyy. Eikä pelkästään siinä hetkessä, vaan ainakin toisinaan tuntuu siltä, että se avautuu samanaikaisesti vuosien taakse ja tuo jollakin tiedostamattomalla tavalla läsnäoleviksi niitä tuntemuksia, kun luimme yhdessä sellaisia kirjoja kuin Grimmin sadut, Taikatalvi, IKJ, Veljeni Leijonamieli, Harry Potter

Jälki yhdessä koetuista seikkailuista kirjan maailmaan säilyy vahvana. Se on aarre.

* * *

imageBilbo on lähtenyt matkalleen kääpiöiden ja Gandalfin kanssa. Mukana tallustelen minä ja poikani. Tunnen hyvin tien: tämäkin reissu tuli tehtyä myös esikoiseni kanssa aikoinaan, ja itse kuljin sen ensimmäistä kertaa samanikäisenä joskus 70-luvun lopulla, äitini ja isäni kanssa. Myöhemmin luin kirjan itse, parikin kertaa. Siitä huolimatta tuntuu siltä, että kaikkea en ole vielä kokenut: matkan luonne riippuu aina seurasta.

Kun peikot aikovat tehdä vangitsemistaan kääpiöistä soosia, pieni kuulijani painautuu minua vasten ja pidättää hengitystään. Onneksi Gandalf tulee – jännitin itsekin niin, että unohdin pian saapuvan pelastuksen – ja seurue pääsee pinteestä. Seuraavaksi löydetään peikkojen luola ja sinne kerätty ryöstösaalis. Itse sivuuttaisin episodin nopeasti, mutta poika on siitä kiinnostunut. ”Paljonkohan siellä on niitä kolikoita?” ”Onko ne kultaa?” ”Mitä niillä voisi ostaa?” – Tolkienin hieno tarina paljastuu yllättävän puuttelliseksi tältä osin: jos kerran joku löytää rahaa, niin tokihan hän suunnilleen arvioi sen määrän ja alkaa miettiä rahalle käyttökohteita! Pohdittuamme asiaa jonkin aikaa jatkamme kohti Rivendelliä. 

* * *

Poikien lukuharrastuksen hiipumisesta ollaan nykyisin kovasti huolissaan. Kasvattajana tunnustan monet heikkouteni (en ala luetella) mutta yhdestä asiasta olen ylpeä: tässä perheessä isä lukee pojalleen.

On hyvä osoittaa, että lukeminen on myös miesten juttu.

Ja on tärkeää lukea ääneen omalle lapselle. Se antaa paljon kummallekin, kantaa elämässä pitkälle.

Tämä on niin mainio juttu, että tuntuu aivan välttämättömältä  jakaa se  Jäljen äänessäkin. Alkuperäisen tekstin olen kirjoittanut Luutii-blogiin. Kyse on nuoren lauluntekijän raikkaista Eino Leino -tulkinnoista. Sitaatti Luutiin jutusta ja lopussa linkki koko juttuun:

Kansikuva - Eino Leino 2Kun kuulin ensimmäistä kertaa Nicolas Kivilinnan tekemiä ja hänen itsensä esittämiä Leino-sävellyksiä, innostuin niistä heti: nuori lauluntekijä välttää pateettisuuden vaarat ja hylkää Eino Leinoon liittyvän kulttuuurisen painolastin. Tuntuu siltä, että Kivilinna on jättänyt Vesa-Matti Loirin levytykset kuuntelematta. Alkuperäisille teksteille luonteenomainen keveys tuodaan esille popmusiikista ammentamalla, ei taide- ja kansanmusiikin keinoin, kuten monissa tunnetuissa Leino-tulkinnoissa.

Kivilinnan viime vuonna julkaistu Eino Leino -EP (Joteskii Groteskii, 2013) on saanut innostunutta vastaanottoa niin musiikki- kuin kirjallisuuspiireissä, mutta kovin vähän siitä on silti kirjoitettu. Huvittavaa on myös ollut huomata, millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on, kun alkaa puhua tutuille tuoreista Leino-levytyksistä: “Ai onko se joku nuori Loiri vai? Kuule niitä sai kuunnella ihan tarpeeksi jo lapsena!”

Ei, mistään sellaisesta ei nyt todellakaan ole kyse. Ennen kuin jatkan pidemmälle, toivoisin, että mahdollinen lukija kävisi ensin kuuntelemassa artistin itsensä Youtubeen lataaman kappaleen Rauhattoman rukous:

Nicolas Kivilinna: Rauhattoman rukous

Rauhattoman rukous on julkaistu kokoelmassa Hiihtäjän virsiä (1900). Se kuuluu runoihin, joita aina silloin tällöin etsin kirjahyllystä ja luen yhä uudelleen ja uudelleen. Kivilinna on tehnyt rukouksesta reipastempoisen laulun, jossa ujostelematta tartutaan suuriin säkeisiin.

Kokonaisuudessaan jutun voi lukea täällä. Kannattaa vilkaista, miksi olen niin kovin innostunut tästä!

Vanhan Kirjan Talvi 2014

Tänä keväänä Jyväskylässä ei järjestetä kirjamessuja. Harmi. Mutta kun katsoo tämän vuoden Vanhan Kirjan Talven ohjelmaa, tuntuu siltä, että messujen hiipuminen on ikään kuin elävöittänyt Jyväskylän kaupunginkirjastolla järjestettävää tapahtumaa. Tilausta kirjallisuustapahtumalle Jyväskylän kokoisessa kaupungissa on: ralli- ja lätkäinnostus ei vielä ole täysin tukahduttanut sivistystä.

* * *

Perjantaina 7.2. ohjelma alkaa jo kolmelta. Oikeastaan hyvä niin, sillä jos lähden töistä aiemmin, ennätän käydä seuraamassa Katja Kontturin esitystä Don Rosan sarjakuvista sekä kuunnella vielä Tero Tähtisen haastattelun hänen esseekokoelmastaan Virginian hiukset, esseitä havahtumisesta (Savukeidas). Heti sen jälkeen neljältä hakemaan poikaa hoidosta …

Mutta kunhan saan lapsenvahdin järjestymään, niin illaksi takaisin: Ville Hytösen uutuus Sotaraamattu (Siltala) kiinnostaa. Viimeksi olenkin lukenut Hytöseltä hänen kirjoittamansa ja Matti Pikkujämsän kuvittaman lastenkirjan Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi, 2013), jota olin itsekin valitsemassa Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Oletan, että Sotaraamattu on jokseenkin erilainen teos …

Ja heti sen jälkeen kulman taakse Vakiopaineeseen, jossa runoklubin kattaus on sellainen, että kaikki syyt sen väliin jättämisessä olisivat tekosyitä. Samalla voi tietysti tarkistaa, onko Vakkarin runohuoneeseen tullut uusia seinätekstejä. Mikäli ilta on pitkä ja antoisa, niitä tulee luultavasti käytyä katsomassa monen monta kertaa …

* * *

Tässä vielä perjantain ohjelma, klikkaa suuremmaksi:

Kuva

* * *

Seuraavana päivänä olisi kiinnostava Vuoden kirjateko -palkinnon julkistaminen klo 11.00, mutta epäilen, että siihen en ennätä. Tähtään puolille päiville: haluaisin kovasti nähdä, millaisia kirjailijoita ovat Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa. Blogien kautta on ehkä tullut pari kertaa kommentoitua tai osallistuttua samaan kommenttiketjuun jonkun toisen blogissa, vaan en muista koskaan nähneeni livenä.

Toisaalta puoli yhdeltä olisi kahvila Novellissa Laura-Kristiina Moilasen ja Minna Mäkisen teoksen Yhteisöllisyyden perintö (SKS) esittelyä. Hmmm … joutuuko näinkin pienessä tapahtumassa tekemään poissulkevia valintoja?

Klo 13.oo minulla on oma osuus, jossa puhun kirjablogeista utena toimijana kirjallisuuden kentässä. Täytyy yrittää keksiä jotakin omaakin sanottavaa eikä turvautua vain Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen mainioon Rivien välissä -kirjaan. Onneksi blogit ovat niin laajamuotoinen ilmiö, että eiköhän tuo jollakin tavalla onnistu.

Sen jälkeen riippuukin kotopuolen tilanteesta, mitä ja miten pitkään voi jäädä kirjallisuutta ihmettelemään. Virpi Hämeen-Anttila esittelee Marionetit-kirjaansa samaan aikaan kuin on oma esitykseni, joten hän jää väliin automaattisesti. Riitta Seppälän ja Mikko-Olavi Seppälän Aale Tynni -teos on varmasti kiinnostava, mutta jostain syystä en ole itse henkilökohtaisesti jaksanut innostua viime aikoina elämäkertakirjallisuudesta.

Hyvää ohjelmaa aihetta harrastaville tarjoaa aivan varmasti Suomen dekkariseura 14-16 sekä itseänikin kovasti kiinnostava Osuuskumma, jonka isännöimä Steampunk-paneelikeskustelu on 16.00-17.00.

* * *

Lauantain ohjelma kokonaisuudessaan:

Kuva

* * *

Toki paikan päällä voi sijoittaa roponsa vanhoihin ja uusiin kirjoihin, tutustua ex libriksiin ja muihin keräilyharrastuksiin, tavata mahdollisesti tuttujakin.

Vaikuttaa lupaavalta.

Tapahtuman nettisivut löytyvät täältä: Vanhan Kirjan Talvi.

Vakkarin vessarunot

Kustantaja.
Kustantamo.
Kustantaminen.

Kieltämättä sanan alussa on jokseenkin ei-korkeakirjallinen kaiku.  On helppo kuvitella, että jos kielihistorialliset kehitysvaiheet olisivat edenneet hieman toisella tapaa, kustantamo saattaisikin merkitä nykykielessämme tuota rakasta huojennuksen IMG_0665huonetta, pikkulaa, pihan perää – tai arkisesti sanottuna vessaa. 

Tämä kahtalainen merkitysten leikki tulee mieleen, kun astuu sisään jyväskyläläisen kulttuurikapakan Vakiopaineen saniteettitiloihin. Viime syksystä saakka seiniä ovat – niin naisten kuin miesten puolella – koristaneet asiakkaiden lähettämät runot. Kustannuskynnys (siis nyt viittaan noihin runoihin) vaikuttaisi teksteistä päätellen olevan melko matala. Tuskinpa 99 prosenttia joutuu hylätyiksi, kuten virallisissa kustantamoissa.

Toisaalta on hyväkin, että illanvietoissa toisinaan korkealentoisiksi yltyvistä keskusteluista pääsee välillä huojentumaan arkisempien ajatusten pariin. Koko kansan kustantamoon, Vakkarin runohuoneeseen.

* * *

Syväluotaava kritiikki tuskin on vessarunojen kohdalla paikallaan, sillä vaikka tekstien joukossa on selvästi tarkkaan harkittujakin runoja, useat ovat luonteeltaan hetken perhosia, nopeasti kirjoitettuja tuokiomietelmiä, jotka on tarkoitettu luettaviksi ensisijaisesti kustannustoimituksen aikana. Tai siis – nyt alan sekoilla tässä terminologiassa – silloin kun vessassa tehdään sitä, mitä sinne on menty tekemään.

IMG_0666Tietokoneen kliininen näyttö on kovin vajavainen käyttöliittymä vessarunojen esittelemiseen: aito ympäristö tuoksuineen ja sattumanvaraisine kohtaamisineen muun runoyleisön kanssa puuttuu. Ja sisällöllisesti monet runoista ovat sen henkisiä (virtsaamiseen ja ulostamiseen liittyviä), että niiden oivaltavuus voi paljastua ainoastaan paikassa, jossa kokemuksellisuuskin on vahvimmin läsnä. Hauska esimerkki sellaisesta on Anonyymi-Annelin kirjoittama Haiku naistenvessalle.  Siinä tuodaan kolmella repliikillä esille vessaan jonottavan runon puhujan rehellinen ja samalla koskettava ajatuskulku: kovassa hädässäkin hän on valmis sanomaan jotakin positiivista: ”Olet jo kaunis!”

Toisaalta tuo tekstien tilannesidonnaisuuden ilmeisyys myös turhauttaa: vessassa lukisi mielellään muitakin kuin vessa-aiheisia runoja. Lisää kaipaisi yllättäviä rinnastuksia – vaikkapa jokin romanttinen luontokuvaus johdattaisi ajatukset mukavasti sfääreihin samalla kun tyhjentäisi rakkoaan.

* * *

Vakkarin vessan punaisissa, tägeillä kirjailluissa seinissä on oma tunnelmansa. Kauniiksi en niitä silti luonnehtisi. Kokonaisvaikutelman boheemiutta lisää runoarkkien ripustus: ne on läiskitty sinne tänne ikään kuin fiilispohjalta. Silloinkin, kun runo on hyvin lyhyt, se on asetettu näkyville kokonaiselle A4-arkille.IMG_0678

Runsas valkoinen tila toki luo tekstien ympärille tyhjyyttä, josta lukija voi ammentaa mielikuvituksensa voimin lisää merkityksiä, mutta silti en pidä ratkaisua täysin onnistuneena. Turhan valkoisen paperin määrä seinillä tekee vessasta rauhattoman tilakokemuksen, mikä alkaa häiritä runokokemusta – ja muidenkin tarpeiden tyydyttämistä.

Varsinkin, jos on tullut nautittua runsaammin alkoholia (jolloin molemmat em. tapahtumat ovat itsessäänkin jo riittävän haasteellisia toimintoja).

Osan vanhemmista runoista voisikin niputtaa tiiviimpään muotoon, runokollaaseiksi, ja laittaa selkeämmin jollekin tietylle seinälle. Tällöin osaisi paremmin etsiä katseellaan ne tuoreimmat, vielä isoina arkkeina lepattavat tekstit.

* * *

Toki onhan runsaassa paperin käyttämisessä eräs hyvä puoli. Nurkan hämärässä katse osuu nimimerkin Stanislove Lempi kirjoittamaan runoon, jossa puhujan alavireinen tila konkretisoituu (sanan varsinaisessa merkityksessä) toisinaan vessakäynnillä ilmentyvään ongelmaan:

Vaajakoskella
kun kello on yli kymmenen
ja vessapaperi loppu
Ei paljoo naurata

No ei naurata, ei. Mutta Vakkarin vessassa tilanteeseen löytyy apu läheltä: jos vessapaperi on loppu, niin lisää löytyy seiniltä.

* * *

20140131-141827.jpgVakkarin runohuoneisiin voi tutustua paitsi paikan päällä (Kauppakatu 6, Jyväskylä) niin myös selailemalla Vakiopaineen Facebook-sivuja täällä.

Vaikka ehkäpä monelle Jäljen äänen lukijalle jo tässäkin jutussa on kylliksi pureskeltavaa …

%d bloggers like this: