Kun isä lukee pojalle

Isä ja poika, yhteinen lukuhetki. Kuva on otettu viisi vuotta sitten: nuorempi poikani on siinä arviolta kymmenen kuukauden ikäinen. Ikuistettu hetki on erityislaatuinen, sillä kovinkaan paljon muita kuvia lukutuokioistamme vuosien varrelta en löytänyt. En, vaikka niitä on ollut lukuisia. Tai kaiketi juuri siksi: kaikkein arkisimpia tapahtumia ei tule kuvattua.

* * *

Sunnuntaina luimme loppuun J. K. Rowlingin klassikon Harry Potter ja viisasten kivi. Minulle kerta oli kolmas: tutustuin aikoinaan Potteriin sen ilmestyttyä suomeksi, toisen kerran luin kirjan pari kolme vuotta myöhemmin silloin alle kouluikäiselle esikoiselleni ja nyt kolmentoista vuoden kuluttua kuopukselle. Välillä tuntuikin siltä, kuin vierelläni olisi istunut kaksi kuusivuotiasta poikaa – niin vahvasti palautui mieleen esikoisen eläytyminen tarinaan vuosia sitten. Hagridin saapuminen Harryn jästiperheen luokse, Irvetan holvit, asemalaituri, junamatka Tylypahkan linnaan, Lajitteluhattu, huispaus, kolmipäinen koira  …

”Lue vielä, ei minua väsytä, lue vielä vähän, minä ihan varmasti jaksan herätä aamulla ja puen heti kaikki vaatteet, kyllä me ehditään ajoissa hoitoon ja sinä töihin, lue vielä, kiltti …”

Mutta tietenkään en lue. En niinkään sen vuoksi, että kello on jo aivan liikaa, vaan siksi, että mahtavinta tällaisissa tarinoissa on jättää kirja pöydälle, nukkua yön yli ja odottaa seuraavaan iltaan saakka. Odotus ruokkii mielikuvitusta: päivän mittaan mieli palaa velhokouluun monta kertaa ja aprikoi, mitä juonenkäänteitä mahtaakaan olla luvassa. Kun sitten ennen nukkumaanmenoa vihdoin avataan kirja ja palataan takaisin velhokouluun, jännitys väreilee taikana ilmassa.

* * *

Nyt kun Viisasten kivi on luettu, maailmassa on taas yksi uusi Harry Potter -fani. Olen saanut kuunnella viime päivinä spekulaatioita siitä, ketkä päiväkodin lapsista olisivat luihuisia ja ketkä rohkelikkoja. Suunnilleen kaikki pojat ovat rohkelikkoja – paitsi jos jonkun kanssa on tullut riitaa, niin sinä päivänä hänet luokitellaan luihuiseksi. Tytöt on hankalammin määriteltävissä (fiksu poika, alkaa selvästi oppia jotakin elämästä), heidän kohdallaan sijoittelulla ei vaikuta olevan mitään vakaata perustaa.

Tarinan loputtua myös shakki  kiinnostaa. Nuori mies on täysin varma siitä, että hän on vähintään Ronin tasoinen pelaaja tai ehkä jopa yhtä hyvä kuin McGarmiwa tai Dumbledore. Vaikka ei osaa kunnolla edes sääntöjä. Valitettavasti isä on mukavuudenhaluinen ja lupaa kaivaa laudan nappuloineen esille vasta joskus myöhemmin. Päädymme pelaamaan Yatzya – siinä mahdollisuudet voittoon ovat tasan. Kerron, että luultavasti velhot käyttävät pelejä pelatessaan sellaisia noppia, joita ei voi taikoa. Pelissähän ei olisi mitään mieltä, jos nopat aina pyörähtäisivät toivotunlaisiksi.

Pyynnöistä huolimatta en kuitenkaan ala lukea ääneen kirjasarjan toista osaa, Salaisuuksien kammiota. Säästellään sitä vielä jonkin aikaa: alle kouluikäiselle ääneen luettuna soveltuvat Potter-kirjat loppuvat mielestäni kolmanteen osaan, Azkabanin vankiin. Sekin on aika pelottava ankeuttajineen, mutta onneksi ääneen lukiessaan voi hyppiä rivejä yli. Neljännessä osassa teosten maailma alkaa muuttua huomattavasti synkemmäksi.

Luetun kirjan synnyttämään lohikäärme-innostukseen tarttuen esittelen kirjahyllystä yhden fantasiakirjallisuuden klassikoista: Tolkienin Hobitin. – Ja kohta poika tutkii kirjan välissä olevaa kartta-sivua, miettii miten pitkiä kääpiöt ovat verrattuna ihmisiin, miten pitkiä hobitit. Odottamaton matka voi alkaa.

* * *

Lapselle ääneen lukeminen ei ole tärkeää pelkästään kielellisen kehityksen ja mielikuvituksen rikastuttamisen kannalta. Läsnä ovat läheisyys, lämpö ja yhteisen kokemuksen jakaminen:  lukuhetki on lapselle turvallinen tila, jossa hän yhdessä aikuisen kanssa voi jäsentää maailmaa ja elämää, luoda ajatuksissaan uuttakin. Muistan itse omasta lapsuudestani, kuinka iltaisin kuuntelin vuoteessani äitiäni tai isääni lukemassa minulle – ja kuinka unen lähestyessä ajatus alkoi harhautua enkä jaksanut enää seurata itse tarinaa. Kuuntelin vain tuttua ääntä: aivan lähellä, rauhoittava ja turvallinen, hyvä.

Hieman haikeana ajattelen, että jo parin vuoden kuluttua poikani alkaa lukea itsekseen. Yhteiset lukuhetket ovat ohi. Ja siitä joitakin vuosia myöhemmin hän ei enää tule niin luontevasti kainaloon, vaan kasvaa isoksi miehenaluksi, pitää etäisyyttä. Pelaillaan ja touhutaan, katsotaan yhdessä elokuvia ja jutellaan kaikista mahdollisista asioista – mutta isän ja pojan yhteisten lukuhetkien läheisyyttä ja intensiteettiä ei voi enää tavoittaa.

Niin on käynyt juuri nyt ylioppilaskirjoituksiin valmistuvan esikoiseni kanssa. Silti uskon, että vaikka muistikuvat vuosia sitten koetuista yhteisistä lukuhetkistä ovat hämärtyneet, niiden synnyttämä taika ei ole kadonnut minnekään. Sen huomaa siitä, että vaikka välillä on vaikea puhua ongelmista aikuistuvan nuoren kanssa, keskustelun siirtyessä kirjallisuuteen (elokuvaan, taiteeseen, musiikkiin) tai yleisemminkin mahdollisten maailmojen pariin, yhteys löytyy. Eikä pelkästään siinä hetkessä, vaan ainakin toisinaan tuntuu siltä, että se avautuu samanaikaisesti vuosien taakse ja tuo jollakin tiedostamattomalla tavalla läsnäoleviksi niitä tuntemuksia, kun luimme yhdessä sellaisia kirjoja kuin Grimmin sadut, Taikatalvi, IKJ, Veljeni Leijonamieli, Harry Potter …

Jälki yhdessä koetuista seikkailuista kirjan maailmaan säilyy vahvana. Se on aarre.

* * *

Bilbo on lähtenyt matkalleen kääpiöiden ja Gandalfin kanssa. Mukana tallustelen minä ja poikani. Tunnen hyvin tien: tämäkin reissu tuli tehtyä myös esikoiseni kanssa aikoinaan, ja itse kuljin sen ensimmäistä kertaa samanikäisenä joskus 70-luvun lopulla, äitini ja isäni kanssa. Myöhemmin luin kirjan itse, parikin kertaa. Siitä huolimatta tuntuu siltä, että kaikkea en ole vielä kokenut: matkan luonne riippuu aina seurasta.

Kun peikot aikovat tehdä vangitsemistaan kääpiöistä soosia, pieni kuulijani painautuu minua vasten ja pidättää hengitystään. Onneksi Gandalf tulee – jännitin itsekin niin, että unohdin pian saapuvan pelastuksen – ja seurue pääsee pinteestä. Seuraavaksi löydetään peikkojen luola ja sinne kerätty ryöstösaalis. Itse sivuuttaisin episodin nopeasti, mutta poika on siitä kiinnostunut. ”Paljonkohan siellä on niitä kolikoita?” ”Onko ne kultaa?” ”Mitä niillä voisi ostaa?” – Tolkienin hieno tarina paljastuu yllättävän puuttelliseksi tältä osin: jos kerran joku löytää rahaa, niin tokihan hän suunnilleen arvioi sen määrän ja alkaa miettiä rahalle käyttökohteita! Pohdittuamme asiaa jonkin aikaa jatkamme kohti Rivendelliä. 

* * *

Poikien lukuharrastuksen hiipumisesta ollaan nykyisin kovasti huolissaan. Kasvattajana tunnustan monet heikkouteni (en ala luetella) mutta yhdestä asiasta olen ylpeä: tässä perheessä isä lukee pojalleen.

On hyvä osoittaa, että lukeminen on myös miesten juttu.

Ja on tärkeää lukea ääneen omalle lapselle. Se antaa paljon kummallekin, kantaa elämässä pitkälle.

Vinkki runouden ystäville: tuoreita Leino-tulkintoja!

Tämä on niin mainio juttu, että tuntuu aivan välttämättömältä  jakaa se  Jäljen äänessäkin. Alkuperäisen tekstin olen kirjoittanut Luutii-blogiin. Kyse on nuoren lauluntekijän raikkaista Eino Leino -tulkinnoista. Sitaatti Luutiin jutusta ja lopussa linkki koko juttuun:

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Nicolas Kivilinnan tekemiä ja hänen itsensä esittämiä Leino-sävellyksiä, innostuin niistä heti: nuori lauluntekijä välttää pateettisuuden vaarat ja hylkää Eino Leinoon liittyvän kulttuuurisen painolastin. Tuntuu siltä, että Kivilinna on jättänyt Vesa-Matti Loirin levytykset kuuntelematta. Alkuperäisille teksteille luonteenomainen keveys tuodaan esille popmusiikista ammentamalla, ei taide- ja kansanmusiikin keinoin, kuten monissa tunnetuissa Leino-tulkinnoissa.

Kivilinnan viime vuonna julkaistu Eino Leino -EP (Joteskii Groteskii, 2013) on saanut innostunutta vastaanottoa niin musiikki- kuin kirjallisuuspiireissä, mutta kovin vähän siitä on silti kirjoitettu. Huvittavaa on myös ollut huomata, millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on, kun alkaa puhua tutuille tuoreista Leino-levytyksistä: “Ai onko se joku nuori Loiri vai? Kuule niitä sai kuunnella ihan tarpeeksi jo lapsena!”

Ei, mistään sellaisesta ei nyt todellakaan ole kyse. Ennen kuin jatkan pidemmälle, toivoisin, että mahdollinen lukija kävisi ensin kuuntelemassa artistin itsensä Youtubeen lataaman kappaleen Rauhattoman rukous:

Nicolas Kivilinna: Rauhattoman rukous

Rauhattoman rukous on julkaistu kokoelmassa Hiihtäjän virsiä (1900). Se kuuluu runoihin, joita aina silloin tällöin etsin kirjahyllystä ja luen yhä uudelleen ja uudelleen. Kivilinna on tehnyt rukouksesta reipastempoisen laulun, jossa ujostelematta tartutaan suuriin säkeisiin.

Kokonaisuudessaan jutun voi lukea täällä. Kannattaa vilkaista, miksi olen niin kovin innostunut tästä!

Vanhan Kirjan Talvi 2014

Tänä keväänä Jyväskylässä ei järjestetä kirjamessuja. Harmi. Mutta kun katsoo tämän vuoden Vanhan Kirjan Talven ohjelmaa, tuntuu siltä, että messujen hiipuminen on ikään kuin elävöittänyt Jyväskylän kaupunginkirjastolla järjestettävää tapahtumaa. Tilausta kirjallisuustapahtumalle Jyväskylän kokoisessa kaupungissa on: ralli- ja lätkäinnostus ei vielä ole täysin tukahduttanut sivistystä.

* * *

Perjantaina 7.2. ohjelma alkaa jo kolmelta. Oikeastaan hyvä niin, sillä jos lähden töistä aiemmin, ennätän käydä seuraamassa Katja Kontturin esitystä Don Rosan sarjakuvista sekä kuunnella vielä Tero Tähtisen haastattelun hänen esseekokoelmastaan Virginian hiukset, esseitä havahtumisesta (Savukeidas). Heti sen jälkeen neljältä hakemaan poikaa hoidosta …

Mutta kunhan saan lapsenvahdin järjestymään, niin illaksi takaisin: Ville Hytösen uutuus Sotaraamattu (Siltala) kiinnostaa. Viimeksi olenkin lukenut Hytöseltä hänen kirjoittamansa ja Matti Pikkujämsän kuvittaman lastenkirjan Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi, 2013), jota olin itsekin valitsemassa Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Oletan, että Sotaraamattu on jokseenkin erilainen teos …

Ja heti sen jälkeen kulman taakse Vakiopaineeseen, jossa runoklubin kattaus on sellainen, että kaikki syyt sen väliin jättämisessä olisivat tekosyitä. Samalla voi tietysti tarkistaa, onko Vakkarin runohuoneeseen tullut uusia seinätekstejä. Mikäli ilta on pitkä ja antoisa, niitä tulee luultavasti käytyä katsomassa monen monta kertaa …

* * *

Tässä vielä perjantain ohjelma, klikkaa suuremmaksi:

* * *

Seuraavana päivänä olisi kiinnostava Vuoden kirjateko -palkinnon julkistaminen klo 11.00, mutta epäilen, että siihen en ennätä. Tähtään puolille päiville: haluaisin kovasti nähdä, millaisia kirjailijoita ovat Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa. Blogien kautta on ehkä tullut pari kertaa kommentoitua tai osallistuttua samaan kommenttiketjuun jonkun toisen blogissa, vaan en muista koskaan nähneeni livenä.

Toisaalta puoli yhdeltä olisi kahvila Novellissa Laura-Kristiina Moilasen ja Minna Mäkisen teoksen Yhteisöllisyyden perintö (SKS) esittelyä. Hmmm … joutuuko näinkin pienessä tapahtumassa tekemään poissulkevia valintoja?

Klo 13.oo minulla on oma osuus, jossa puhun kirjablogeista utena toimijana kirjallisuuden kentässä. Täytyy yrittää keksiä jotakin omaakin sanottavaa eikä turvautua vain Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen mainioon Rivien välissä -kirjaan. Onneksi blogit ovat niin laajamuotoinen ilmiö, että eiköhän tuo jollakin tavalla onnistu.

Sen jälkeen riippuukin kotopuolen tilanteesta, mitä ja miten pitkään voi jäädä kirjallisuutta ihmettelemään. Virpi Hämeen-Anttila esittelee Marionetit-kirjaansa samaan aikaan kuin on oma esitykseni, joten hän jää väliin automaattisesti. Riitta Seppälän ja Mikko-Olavi Seppälän Aale Tynni -teos on varmasti kiinnostava, mutta jostain syystä en ole itse henkilökohtaisesti jaksanut innostua viime aikoina elämäkertakirjallisuudesta.

Hyvää ohjelmaa aihetta harrastaville tarjoaa aivan varmasti Suomen dekkariseura 14-16 sekä itseänikin kovasti kiinnostava Osuuskumma, jonka isännöimä Steampunk-paneelikeskustelu on 16.00-17.00.

* * *

Lauantain ohjelma kokonaisuudessaan:

* * *

Toki paikan päällä voi sijoittaa roponsa vanhoihin ja uusiin kirjoihin, tutustua ex libriksiin ja muihin keräilyharrastuksiin, tavata mahdollisesti tuttujakin.

Vaikuttaa lupaavalta.

Tapahtuman nettisivut löytyvät täältä: Vanhan Kirjan Talvi.

Vakkarin vessarunot

Kustantaja.
Kustantamo.
Kustantaminen.

Kieltämättä sanan alussa on jokseenkin ei-korkeakirjallinen kaiku.  On helppo kuvitella, että jos kielihistorialliset kehitysvaiheet olisivat edenneet hieman toisella tapaa, kustantamo saattaisikin merkitä nykykielessämme tuota rakasta huojennuksen huonetta, pikkulaa, pihan perää – tai arkisesti sanottuna vessaa. 

Tämä kahtalainen merkitysten leikki tulee mieleen, kun astuu sisään jyväskyläläisen kulttuurikapakan Vakiopaineen saniteettitiloihin. Viime syksystä saakka seiniä ovat – niin naisten kuin miesten puolella – koristaneet asiakkaiden lähettämät runot. Kustannuskynnys (siis nyt viittaan noihin runoihin) vaikuttaisi teksteistä päätellen olevan melko matala. Tuskinpa 99 prosenttia joutuu hylätyiksi, kuten virallisissa kustantamoissa.

Toisaalta on hyväkin, että illanvietoissa toisinaan korkealentoisiksi yltyvistä keskusteluista pääsee välillä huojentumaan arkisempien ajatusten pariin. Koko kansan kustantamoon, Vakkarin runohuoneeseen.

* * *

Syväluotaava kritiikki tuskin on vessarunojen kohdalla paikallaan, sillä vaikka tekstien joukossa on selvästi tarkkaan harkittujakin runoja, useat ovat luonteeltaan hetken perhosia, nopeasti kirjoitettuja tuokiomietelmiä, jotka on tarkoitettu luettaviksi ensisijaisesti kustannustoimituksen aikana. Tai siis – nyt alan sekoilla tässä terminologiassa – silloin kun vessassa tehdään sitä, mitä sinne on menty tekemään.

Tietokoneen kliininen näyttö on kovin vajavainen käyttöliittymä vessarunojen esittelemiseen: aito ympäristö tuoksuineen ja sattumanvaraisine kohtaamisineen muun runoyleisön kanssa puuttuu. Ja sisällöllisesti monet runoista ovat sen henkisiä (virtsaamiseen ja ulostamiseen liittyviä), että niiden oivaltavuus voi paljastua ainoastaan paikassa, jossa kokemuksellisuuskin on vahvimmin läsnä. Hauska esimerkki sellaisesta on Anonyymi-Annelin kirjoittama Haiku naistenvessalle.  Siinä tuodaan kolmella repliikillä esille vessaan jonottavan runon puhujan rehellinen ja samalla koskettava ajatuskulku: kovassa hädässäkin hän on valmis sanomaan jotakin positiivista: ”Olet jo kaunis!”

Toisaalta tuo tekstien tilannesidonnaisuuden ilmeisyys myös turhauttaa: vessassa lukisi mielellään muitakin kuin vessa-aiheisia runoja. Lisää kaipaisi yllättäviä rinnastuksia – vaikkapa jokin romanttinen luontokuvaus johdattaisi ajatukset mukavasti sfääreihin samalla kun tyhjentäisi rakkoaan.

* * *

Vakkarin vessan punaisissa, tägeillä kirjailluissa seinissä on oma tunnelmansa. Kauniiksi en niitä silti luonnehtisi. Kokonaisvaikutelman boheemiutta lisää runoarkkien ripustus: ne on läiskitty sinne tänne ikään kuin fiilispohjalta. Silloinkin, kun runo on hyvin lyhyt, se on asetettu näkyville kokonaiselle A4-arkille.

Runsas valkoinen tila toki luo tekstien ympärille tyhjyyttä, josta lukija voi ammentaa mielikuvituksensa voimin lisää merkityksiä, mutta silti en pidä ratkaisua täysin onnistuneena. Turhan valkoisen paperin määrä seinillä tekee vessasta rauhattoman tilakokemuksen, mikä alkaa häiritä runokokemusta – ja muidenkin tarpeiden tyydyttämistä.

Varsinkin, jos on tullut nautittua runsaammin alkoholia (jolloin molemmat em. tapahtumat ovat itsessäänkin jo riittävän haasteellisia toimintoja).

Osan vanhemmista runoista voisikin niputtaa tiiviimpään muotoon, runokollaaseiksi, ja laittaa selkeämmin jollekin tietylle seinälle. Tällöin osaisi paremmin etsiä katseellaan ne tuoreimmat, vielä isoina arkkeina lepattavat tekstit.

* * *

Toki onhan runsaassa paperin käyttämisessä eräs hyvä puoli. Nurkan hämärässä katse osuu nimimerkin Stanislove Lempi kirjoittamaan runoon, jossa puhujan alavireinen tila konkretisoituu (sanan varsinaisessa merkityksessä) toisinaan vessakäynnillä ilmentyvään ongelmaan:

Vaajakoskella
kun kello on yli kymmenen
ja vessapaperi loppu
Ei paljoo naurata

No ei naurata, ei. Mutta Vakkarin vessassa tilanteeseen löytyy apu läheltä: jos vessapaperi on loppu, niin lisää löytyy seiniltä.

* * *

Vakkarin runohuoneisiin voi tutustua paitsi paikan päällä (Kauppakatu 6, Jyväskylä) niin myös selailemalla Vakiopaineen Facebook-sivuja täällä.

Vaikka ehkäpä monelle Jäljen äänen lukijalle jo tässäkin jutussa on kylliksi pureskeltavaa …

Silene Lehto: Lumikin sydän

Teoriassa askartelu on helppoa: jos osaa käyttää viivoitinta, saksia, paperileikkuria sekä pujottaa langan neulaan ja liimata, saa tehtyä melkein mitä tahansa paperista ja kartongista.

Siis ainakin teoriassa.

Tähän näkemykseen tukeutuen ryhdyin toimeen: kun oma sisko saa toisen runokirjansa julkaistuksi, mikäpä olisikaan hauskempi julkkarilahja kuin itse tehty tuotos. Päätin tehdä pelin, joka liittyisi Silenen ilmestyvään kokoelmaan Lumikin sydän (WSOY, 2014): lisäpotkua tuumalle antoi Tiimarin konkurssimyynti, josta löytyi tarkoitukseen hyvin sopivia papereita ja kartonkeja.

* * *

Tyhjästä en lähtenyt peliä ideoimaan. Syksyllä Jyväskylässä järjestettiin osana Keski-Suomen kirjailijoiden Uuden runouden koulu -hanketta työpaja, jonka hedelmällistä antia on viime kuukausina työstetty eteenpäin. Kehitteillä olevasta runopelistä on testausvaiheessa pari koeversiota – niiden pohjalta räätälöin yhden lisää, yksinkertaisesti valitsemalla osan pelin sanastosta Silenen kokoelmasta.

Ja mikäpä valitessa, kun kokoelman runoissa on hyödynnetty monenlaisia aineksia: on tekstejä Grimmin ja Andersenin saduista, kuningattarista ja sydämensiirroista, anatomeista ja ruumiinryöstäjistä, tohtori Frankensteinista ja Dersu Uzalasta –  ja jopa Nooan vaimosta arkin uumenissa. Yläkuvassa näkyvistä sanoista tuo sydän liittyy useampaankin runoon, esimerkiksi tähän:

Itsemurhaajan kotona oli ihmeellisen valoisaa,
peikonlehtien alla piileskeli kissa kuin sademetsässä.
Perhe oli pyytänyt saada hänen sydämensä:
se oli säilötty etanoliin, isoäidin vanhaan kurkkupurkkiin.
Siinä se nyt muljahteli, irtonainen lihas, vanhempien hääkuvan
oikealla puolella. Ei itsemurha ollut hänen sydämensä valinta,
he sanoivat. Hänen sydämensä kyllä tiesi, miten paljon
me rakastimme häntä.

Ja pussissa, näkymättömissä, on sana tulitikkutyttö – jonka perusongelmaan esitetään 2000-lukulainen näkökulma:

Mitä jos pieni tulitikkutyttö olisikin lämpimikseen
sytyttänyt jonkin rakennuksen palamaan?

Sanojen valikoiminen on hauskaa: en voi olla miettimättä, että miltäköhän runoilijasta tuntuu, kun hän peliä pelatessaan joutuu sijoittamaan monet kokoelman viimeistelyvaiheessa kovin merkityksellisiksi kasvaneet sanat uusiin yhteyksiin.

* * *

Sanastoon minulla kuluu vain murto-osa aikaa siitä, minkä pelilaatikon ja sen konkreettisen sisällön tekeminen vaatii. Hölmöyksissäni (aloittelija!) teen ensin laatikon. Vasta kun sisältökin alkaa muutamaa iltaa myöhemmin olla jo melko pitkälle työstetty, tajuan, että laatikko on hivenen liian pieni. Onneksi niin seinissä kuin kannessakin on hieman joustovaraa.

Muitakin käytännön pulmia tulee vastaan: varsinkin vaaleanpunainen helmiäiskartonki on ohuudestaan huolimatta herkästi murtuvaa. Taitokset eivät tahdo onnistua, vaan ensin on liimailtava lisää pahvinpalasia, jotta laatikon sisälle asetettavan lokerikon seinistä tulee paksumpia. Siten paperi kestää paremmin taitekohdan.

Ja kun lokerikon seiniä vahvistaa, silloin myös niiden sisätila pienenee – niinpä joudunkin tekemään peliin tarvittavista korteista uudet versiot, jotka ovat läpimitaltaan pari kolme milliä kapeammat. Siihen ei onneksi mene kauan aikaa, printtaan vain uudet tarra-arkit teksteineen, liimaan ne pahville – ja sitten vain heiluttamaan paperileikkuria.

Mutta tulee matkan varrella onnistumisen elämyksiäkin. Erityisen ilahtunut olen kannen sisäpuolesta: vaaleanpunainen sydän näyttää hienolta glitter-kiiltoista mustaa paperia vasten. Ja vaikka en ole tuosta muovisesta glitter-paperista aivan järin innostunut (joku luomumatsku olisi ollut ehkä tyylikkäämpi ratkaisu), on siitä helppo muotoilla laatikon reunoihin tavallista kartonkia kestävämmät vahvikkeet.

* * *

Pelissä säännöt ovat tietysti oleelliset. Tämä  on ensimmäinen kerta, kun uuden runopelin säännöt kirjoitetaan paperille edes jonkinlaisessa muodossa. Samalla täytyy muistaa, että ne ovat kuitenkin vain YRITYS tai EHDOTUS säännöiksi, sillä pelin kehittely on vielä kesken.

Luultavasti jossain vaiheessa – kun peli on lähempänä lopullista muotoaan – kerron pelin ideasta ja toimintaperiaatteista enemmän tässäkin blogissa. Pahoin kuitenkin pelkään, että vielä tulevaksi jouluksi se ei ehdi markkinoille runoilusta ja sanapeleistä innostuneiden ykköslahjatoiveeksi. Vaan ehkäpä vuonna 2015 …

Peli alkaa olla valmis. Lisään laatikkoon vielä neljä näkösuojaksi taiteltua hopeanharmaata kartonkia. On tärkeää, etteivät omat sanat ole muiden pelaajien näkösällä – varsinkaan, kun joukossa on niinkin hieno ja monimerkityksisyydessään lähes tyrmäävä labyrintti!

Sääntökirjan kanteen kirjoitan lainauksen Silenen kokoelman nimirunosta Lumikin sydän:

Kuningattarella ei ole nimeä.
Hän on vain nainen, joka halusi Lumikin sydämen.

* * *

Lopuksi ompelen käsin (eipä ole tullut vähään aikaan ommeltua …) kiiltelevään ja mukavan pehmeään samettikankaaseen kaksi saumaa, käännän sen ympäri – ja sanapussi on valmis. Pussista tulee kooltaan aika reilu, mutta parempi niin. Sekaan voi joskus laittaa täydennykseksi lisää sanoja, jos ja kun pelin nykyinen sanasto alkaa tuntua kuluneelta.

Sanaston etsimistä varten minulla on ollut käytössäni ainoastaan PDF-tiedosto kokoelman taittoversiosta. Mutta kun ajan Helsinkiin Silenen kirjan julkkareihin, runopeli pääsee vihdoinkin oikeaan seuraan! Toivottavasti se toimii käytännössäkin: Lumikin sydän EDITIONia kun ei ole testipelailtu kertaakaan.

Julkkarihumussa unohdan tyystin ottaa kuvat pelistä. Onneksi Jukka lähetti muutaman tätä postausta varten.

* * *

Kirjablogeissa kirjoitetaan kovin vähän runokokoelmista, mutta joitakin postauksia sentään  löysin Silenen edellisestä kokoelmasta, siis esikoisesta Hän lähti valaiden matkaan (WSOY, 2011). Niihin on toistaiseksi turvauduttava, kun harkitsee tähän runoilijaan tutustumista, sillä Lumikin sydämestä kukaan ei ole vielä ennättänyt kirjoittaa. Valaiden matkaan ovat lähteneet ainakin seuraavat blogit:

Preivi (18.7.2011)

Lukemisen kartasto (8.5.2012)

Tarinauttisen hämärän hetket (13.11.2012)

Erjan lukupäiväkirja (24.7.2011)

Pihin naisen elämää (12.12.2012)

Tahaton lueskelija (5.8.2013)

Hymyilevä eläkeläinen (15.9.2011)

Onko kaunosieluista kyborgeiksi? (22.6.2012)

Ja koska tämä oli Jäljen äänen ensimmäinen postaus tänä vuonna (vetoan runopelin suunnitteluun ja askartelukiireisiini …), toivotan kaikille lukijoille hyvää Runovuotta 2014!

Joulumuorin rakkaus

Lumeton maa, harmaata ja kosteaa: kovin on kaukainen ajatus valkeasta joulusta Etelä-Suomessa. Mutta ei lumi ole onneksi ainoa elementti joulutunnelmassa. Jos vain malttaa katsoa kaiken kaupallisen humun taakse ja ohittaa kimaltelevimmat joulupallokliseet, saattaa kohdata taikaa ja mysteerejä odottamattomissa paikoissa ja hetkissä. 

Mysteereistä kaunein on rakkaus, ja siitä kertoo Silenen runo, jossa näkökulma on Joulumuorin. Sen myötä Jäljen ääni toivottaa kaikille mahdollisille lukijoille Hyvää ja Tunnelmallista Joulua!

 

Joulumuorin rakkaus

 

Jokin hänessä muistutti minua
kesyttömyydestä, susista, lumihuippuisista
vuorista, tuntureista, joiden yli kulkee
kirkas Arcturus, Karhunvartija, vaan karhua
ei näy, se nukkuu lumipeitteen alla, siellä
missä sadut alkavat, missä taivas kohtaa maan,
siellä hän sanoo: ainoastaan talvi on todellinen,
rakkauteen ei tarvita Etelänristiä, meriruohoa
hiuksissa, vain kirkas lumi, niin kirkas, että
se melkein puhkaisee silmät, nuo silmät,
joita kukaan taiteilija ei koskaan voisi
todenmukaisesti maalata, olisi pakko pidätellä
kaikkea sitä hehkua, hän sanoi ja siksi minä jäin.

 

Silene Lehdon runo on julkaistu Sunnuntaisuomalaisessa 22.12.2013. Se löytyy myös Silenen omasta runoblogista Silenee ja oikenee.

Äikän maikan arkea: seiskojen lukutunti luokassa

Varhainen perjantaiaamu. On lukutunti. Seitsemäsluokkalaiset ovat saaneet tämän viikon äidinkielen tunneilla lukea itse valitsemaansa kirjaa. Se on kiintoisaa opettajallekin: vajaan kolmen kuukauden aikana en ole vielä oppinut tuntemaan syksyn tuoreita yläkoululaisia niin hyvin, että osaisin arvata heidän kirjamakunsa. Toki sukupuoliroolitus on odotuksenmukainen: pojat ovat valinneet keskimäärin ohuempia romaaneja kuin tytöt, ja myös poikien seikkailu- ja jännityskeskeiseen kirjallisuuteen verrattuna tytöt vaikuttavat ryhmänä monipuolisemmilta lukijoilta.

* * *

Lukuviikko on syksyn kirjallisuuskasvatuksen huipentuma: on luettu satuja ja novelleja, on pohdittu oman lukutaidon kehittymistä ja mietitty syitä sille, miksi kirjoja luetaan tai ei lueta. Olen kulkenut Kylli-tädin viitoittamalla tiellä ja loihtinut esille tarinan mahdin ”kerro ja piirrä”-tyyliin. Grimmin saduista Persiljainen on suosikkini – ysiluokkalaisille vedänkin sitten jo hieman haasteellisempia satutuokioita, kuten esimerkiksi ”Hamlet, Tanskan prinssi – liitutaudulle ja ilmaan dramatisoituna”.

On käyty tutustumassa kirjastoon, ja olen vinkannut kirjoja. Viikkojen pohjatyö kannattaa: ensimmäiselle lukukerralle kaikilla ei vielä ollut kirjoja mukana, toiseltakin vielä yhdeltä puuttui, mutta nyt lukuviikon kolmannella tunnilla kaikki on täydellistä, luokassa on rauha ja moni on päässyt kirjassaan jo yli puolen välin, pari melkein loppuun saakka.

* * *

Kierrän luokan ja kurkin kansia. Ja jotta pääset tämän postauksen lukijana samalle kierrokselle, kuvittele mielessäsi luokkatila, jossa edestä katsottuna oppilaat istuvat pareittain, kolmessa jonossa. Ensin kuljetaan vasenta laitaa:

Kalle Veirto: Henkka ja Kivimutka rakastuu + Soila Ojanen: Petos paketissa (Musta kaista -sarja)

Rick Riordan: Salamavaras + L.M. Montgomery: Runotyttö. Uuden kuun Emilian tarina

Hannu Hirvonen: Tuonenkehrääjät (Musta kaista -sarja) + Eoin Colfer: Salamurhaajan oppipoika

Ansu Kivekäs: Päin Porkkalaa (Musta kaista -sarja) + Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Asiaan kuuluu, että kiertäessäni heitän aina jonkin kommentin kirjasta. Ja kyllä, Henkkaa ja Kivimutkaa on luettu jo kuudennella luokalla. Salamavaras vaikuttaa lukijan mielestä jännittävältä – kerron, että sarjan muut osat löytyvät meiltä koululta. Tammen Musta kaista -sarja on suosittu: helposti lähestyttäviä ja kohtuullisen pituisia kirjoja sellaisellekin oppilaalle, joka ei juurikaan lue. Koululle on ostettu koko sarja, joten kätevästi voin jatkossa suositella näillekin lukijoille kenties jotain sieltä, jos eivät muuta keksi – tuttuun on aina helppo turvautua.  Eniten kuitenkin ilahdun nähdessäni Runotytön: painoksessa on kaikki kolme Runotyttökirjaa samoissa kansissa, ja oletan, että tämä lukija ahmii kokoelman kokonaisuudessaan.

* * *

Jos itse kirjoittaisin omakohtaisen, nykyaikaan sijoittuvan romaanin, sen nimi olisi tietysti Runomies. Runopoikuus on valitettavasti jo menetetty, aikoja sitten.

* * *

Tuore suomennos, Eoin Colferin Salamurhaajan oppipoika on itsellänikin seuraavaksi luettavien kirjojen pinossa. Agenttitarinan ja aikakonematkailun yhdistelmä viktoriaanisen ajan Lontoon kuvauksineen vaikuttaa kiehtovalta. Näin Colferin esiintymässä Helsingin kirjamessuilla: iloisesti tuikkivat silmät, karismaattinen olemus ja kiinnostavat puheet tekivät vaikutuksen. Colferin rinnalla kirjamessujen suomalaiset prosaistit alkoivat vaikuttaa keskimäärin umpitylsiltä. Kirjaa lukeva poika vakuuttaa romaanin olevan ”tosi hyvä”. Uskon.

Ja toinen kiinnostava teos, Rajaniemen Kvanttivaras – ei ehkä ihan helpoimmasta päästä valittu. Lukija on niin keskittynyt kirjaansa, etten rohkene häiritä enempää. Kirjavalinta vaikuttaa kuitenkin lupaavalta: todennäköisesti tässä lukijassa on ainesta.

Sitten matka jatkuu luokan keskeltä:

Dan Brown: Murtamaton linnake + Ilkka Remes: Kirottu koodi

Rick Riordan: Hirviöiden meri + Anneli Kanto: Futistyttö 

Merja Jalo ja Marvi Jalo: Koiraystävä 5. Jesse vahtikoira + Seita Vuorela: Karikko

Kate Mosse: Krypta + Aleksi Delikouras: Nörtti

Dan Brownin kirja vaikuttaisi etenevän hieman takkuisasti. En ihmettele yhtään: Brownin maineessa juonivetoisten trillereiden kirjoittajana on paljon ilmaa. Täytyy jutella pojan kanssa myöhemmin, vaikka sitten kun kirja on luettu ja yrittää yhdessä miettiä, mikä voisi olla sopiva, ehkä hieman suoraviivaisemmin etenevä jännäri. Toisaalta Brownista voi olla hyötyäkin: kun palautan luokan kirjoittamat tarinat, voin ottaa esille ajatuksen kerronnan ”hidastamisesta”. Brown menee siinä välillä hyvinkin pitkälle … Ilmeinen vastaus koukuttavaan jännäriin löytyy heti vierustoverilta. Silti haluaisin asettaa riman itselleni kirjallisuuden asiantuntijana korkeammalle: ei tarvita maisterin papereita siihen, että suosittelee pojille lukemiseksi Ilkka Remestä.

Havainnekuva luokasta oppilaiden lähdettyä.

Riordan taas, mutta nyt jo hieman edempänä Percy Jackson -sarjassa. Toistan itseäni oppilaalle: tämä löytyy koululta, kuten myös Kanen aikakirjat. ”Oletko lukenut Punaisen pyramidin? Etkö? Tuolla se on hyllyssä, jos kiinnostaa.”

Seuraavana futistyttö (en näköjään laittanut ylös paperille muuta kuin sarjan nimen). Etenemme allekirjoittaneen epämukavuusalueelle: tyttöfutis ei kuulu ydinosaamiseni piiriin. Yritän sentään jotain osoittaakseni, että tämäkin lukija on merkityksellinen: ”Sinähän pelasit itsekin jalkapalloa? Niin minä muistelinkin.” (minä mitään muista).

Seita Vuorelan Karikko on lukijalla lopuillaan. ”Saatko sen vielä tällä tunnilla luettua?” minä kysyn. ”Kerro sitten, mitä pidit.” Tunnin jälkeen tyttö on innoissaan: ”Hyvä kirja, oli niin hurjaa kun paljastui että …” No, enpäs nyt spoilaa blogini mahdolliselle lukijalle. Kirjan lukenutta tyttöäkin kehotan malttamaan mielensä: paljon hauskempaa on, jos suosittelee kirjaa jollekin kaverille, ja sitten kun tämä on sen lukenut, voi yhdessä tuumailla ja vertailla lukukokemusta. Hän innostuu tästä, ja vaikuttaa siltä, että mielessä on jo joku kaveri, jolle kirjan voisi vinkata. ”Koululta näitäkin löytyy”, totean.

* * *

Vieressä istuva lukee Koiratytöt-sarjaa. Olen aiemmin tätä sarjaa lukeneille suositellut joskus koiraklassikoita, kuten Jack Londonin Susikoiraa. Ehkä tällekin voisi – mutta nyt en osaa vielä sanoa, täytyy ensin selvittää minkälainen ”koiratyttö” on kyseessä. Vakavuuden ja herkkyyden asteita näissä koira- ja/tai hevosfaneissa on niin monenlaisia.

Kate Mossen Krypta. ”Oletko lukenut ensimmäisen osan?” minä kysyn. ”Kyllä.” Ja sitten tunnustan, että minä en ole. Pitäisiköhän vihdoinkin edes vilkaista: tuntuu siltä, että joka vuosi Mossen kirjoja lukee useampikin oppilas.

* * *

Lopuksi on vuorossa Aleksi Delikouras, tuo Jumalan lahja kaikille opettajille, jotka eivät löydä pojille mitään luettavaa. Jos joskus tapaan miehen niin kiitän ja kumarran (ellen jopa syvässä liikutuksen tilassani halaa häntä ja purskahda hysteeriseen itkuun). Nytkin kirjaa lukeva poika kertoo, että Nörtti on aivan parasta ja että hän haluaisi ostaa sen (!): ”Missä näitä myydään?” Ystävällisesti neuvon kirjakaupan sijainnin ja mitä kirja luultavasti maksaa. Annan vinkinkin: jokin aika sitten Prismassa myytiin kirjaa vitosella, eli kannattaa katsella poistokoreja.  Yhden ässän salaan hihaani: opettajainhuoneessa minulla on jemmassa Nörtti-sarjan toinen osa! Kunhan poika saa kirjan luettua, yritän houkutella hänet lukemaan toisen kirjan heti perään, ihan vapaaehtoisesti. Saattaisi olla hänen elämänsä ensimmäinen vapaaehtoisesti luettu romaaninsa.

Ja lopuksi oikea laita:

Ilkka Remes: Hermes + J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Tuli + Rick Riordan: Labyrinttitaistelu

Reino Lehväslaiho: Viimeiseen mieheen + Gunnar Nordström: Stanley Cup kutsuu

Hauskaa, että Remeksen lukijat ovat valinneet eri kirjat. Toisessa ryhmässä oli kaksi Hermeksen valinnutta. (On muuten häiritsevän lähellä tuo kirjan nimi kirjailijan nimeä – sama, jos Penjami Lehto kirjoittaisi ”Ehto”-nimisen romaani: ”Oletko lukenut Lehdon Ehdon?”) Remes-kiintiöni tulee nykyään nopeasti täyteen, ja tokaisen oppilaalle vain jotakin latteaa ”jännästä kirjasta”.

Ja kyllä, seuraava fantasian maailmaan uponnut nuori mies on nähnyt Harry Potter -elokuvat. Kirja on silti ”hyvä”. Totean taas, että koko sarja löytyy koululta ja että Azkabanin vanki eli juuri se seuraava osa on mielestäni sarjan parhaimpia. Enkä edes valehtele, tällä kertaa ainakaan: toki äidinkielenopettajana joskus liikun harmaalla alueella motivoidessani hinnalla millä hyvänsä  nuoria kirjojen pariin.

* * *

Tuli on paksu teos. ”Oletko lukenut sen ensimmäisen osan … en muista kirjan nimeä”, kysyn. ”Piiri”, vastaa tyttö, ”mä luin sen just.” Päätän tarkistaa, milloin kolmas osa suomennetaan: voin vinkata sitten kun ilmestyy. Trilogia tuntuu olevan tällä hetkellä kuuma. –  Riordanin lukijalle totean saman kuin edellisille. Hän vilkaiseekin taakseen, koska istuu kirjakaapin vieressä, ja siellähän ne riordanit lymyilevät.

Lehväslaihon lukijalle tekisi mieli letkauttaa kirjailijan tuotantoon liittyvä anekdootti ”väärin kuulluista kirjan nimistä” (Lehväslaiholla on teos nimeltä Aunus palaa), mutta tietenkin jätän sanomatta. Vaikka luultavasti se kyllä uppoaisi vieressä istuvan lätkänpelaajan pukuhuonehuumorintajuun – kyllä, jäkikset rakastavat Nordströmin lätkäkirjoja. Oi Gunnar, Jumalan lahja sinäkin! Olen lukenut sarjasta kaksi kirjaa – en nyt muista, oliko niissä jokin ratkaiseva ero, tai sitten todellakin luin vahingossa saman kirjan kahteen kertaan.

* * *

Kaiken kaikkiaan tämä opetusryhmä vaikuttaa lupaavalta: osa ei kokemukseni mukaan tietenkään lue kirjojaan loppuun (lähinnä pojista), mutta kaikki ovat edes hieman kahlanneet sivuja läpi. Joka kerta, kun otetaan kirja lukuun, käytetään lukemiseen aikaa kolme oppituntia, jos vain on aikaa. Seuraavaksi tämä porukka lukee heti joulun jälkeen yhteisen kirjan (meidän koulussamme se on seiskoille Pasi Lönnin Hyppy syvyyteen) ja sitten kevättalvella koulun valikoimasta klassikkoteos. Luultavasti loppukeväästä on mahdollisuus lukea vielä neljäs kirja, mutta ei pakollisena. Lukuhaluttomille annan mahdollisuuden tehdä muuta …

Toki ennen kevättä tutustumme runouteen (ah!) niitä myös itse kirjoittaen, iloitsemme sarjakuvasta ja liikutumme draamasta. Vaan ei edetä niin pitkälle nyt.

Aamutunnin jälkeen on heti perään samanlainen lukutunti toiselle seiskaluokalle: taas kierros reilun kahdenkymmenen kirjan äärellä. Sitä en enää tänne referoi, vaan päätän raporttini tähän.

Iso Numero – köyhyyttä ja eriarvoistumista vastaan

Usein ajan puute on ratkaiseva este uuden kohtaamiselle. Tällä kertaa minulla on aikaa: luulin Pendolinon Helsingistä Jyväskylään lähtevän klo 16.10, mutta junan lähtö onkin vasta puolelta. Ehdin hyvin etsiä Ison Numeron. Maksan vitosen neljän euron lehdestä. Olisi absurdia pyytää euro takaisin, sillä se menee hyvään tarkoitukseen.

”Lehteä saa myydä kuka tahansa, joka tarvitsee tiukan taloudellisen tilanteensa vuoksi lisätuloja. Neljän euron myyntihinnasta myyjälle jää kolme euroa”, kerrotaan Ison Numeron sivuilla. Raha ei kuitenkaan ole välttämättä suurin syy kaupata lehteä: kadulle lähteminen lehtinipun kanssa pitää liikkeessä ja tarjoaa mielekästä tekemistä. Se on keino olla positiivisella tavalla osa katukulttuuria, kaupunkia, yhteiskuntaa.

* * *

Minulle Helsingissä myytävä katulehti on uusi tuttavuus. Kun avaan sen, yllätyn. Yllätyn lehden sisällöstä ja yllätyn myös siitä, että kovin helposti sorruin omiin ennakkoluuloisiin käsityksiini. Tein stereotyyppisiä päätelmiä lehden sisällöstä myyjien ulkoiseen olemukseen nojautuen (monet heistä ovat ulkomaalaistaustaisia eivätkä vaikuta mitenkään … no, ammattimaisilta media-alan toimijoilta). Kuvittelin kadulla myytävää hyväntekeväisyyslehteä paperinipuksi, jota myydään vain sen takia, ettei vähävaraisen tarvitse suoraan pyytää rahaa. Ja erehdyin.

En osannut odottaa tyylikästä ja painoasultaan laadukasta, ajatuksia herättävää Jouni Kaipian valokuvasarjaa ihmisistä kotiensa kynnyksiltä. Aasiassa ja Afrikassa otetuissa kuvissa asutaan vaatimattomissa oloissa, mutta sen näyttäminen ei ole kuvien perimmäinen tarkoitus: oleellisempaa on vahva tunne siitä, kuinka kunkin kulttuurin oma rakennusperinne taustoittaa jokaisen kuvatun henkilön. Jos minut kuvattaisiin kerrostaloni persoonattomassa porraskäytävässä, kuinka onnettomalta näyttäisinkään verrattuna Burkina Fasossa savimajansa oviaukossa poseeraavaan mieheen.

En myöskään osannut odottaa Isolta Numerolta kiinnostavaa artikkelia harvinaisesta kehityshäiriöstä, jossa lapsen kallonluut alkavat luutua kiinni toisiinsa ennen aikojaan. Aivot eivät silloin mahdu kunnolla kasvamaan, ja ainoa hoitokeino on kallon avaaminen. Alun perin Long Play -lehdessä ilmestynyttä Riku Siivosen teksti tuskin olisin koskaan muuten lukenut. Kiitos Isolle Numerolle: olenkin viime päivinä tunnustellut uusin sormin niskakyhmyjäni ja miettinyt, olisikohan minunkin aivoillani voinut olla enemmän kasvunvaraa.

Enkä odottanut kiinnostavaa Elina Venesmäen juttua Suomen ”Banksysta”, katutaiteilija Sampsasta, joka tänä syksynä on maalannut Helsinkiin kuvia pienestä surullisesta tytöstä:

Sampsa törmäsi viime vuoden elokuussa Businessweekin artikkeliin indonesialaisesta Bangkan kaivoksesta, jossa työläisiä kuolee jatkuvasti, kun he kaivavat tinaa länsimaiden älypuhelimiin ja tabletteihin.

”Suru, jonka tunsin tämän tiedon saatuani säilyi siitä lähtien. Pienen tytön ilme särkee sydämeni, niin kuin sen pitäisi särkeä jokaisen, joka omistaa iTuotteen.”

Suuri osa viime vuonna Bangkan kaivoksessa kuolleista 125 ihmisestä oli lapsia. – Lause, jonka kirjoitan uutukaisella MacBookillani. Kuin kuolemantuomion jollekin kasvottomalle pienokaiselle. Silti ajatus ei läpäise ihmiskunnan ravintoketjun huipulla olevan länsimaisen kuluttajan turtumuksen panssaria.  Kammoan itseäni.

* * *

Martti-Tapio Kuuskosken päätoimittama Iso Numero on koottu pääosin Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehdistä. Neljälle eurolle saa laadukasta vastinetta ja lisäksi lahjoittaa rahaa vähävaraisille. Eikä pelkästään rahaa: tukemalla Isoa Numeroa vahvistaa niiden ihmisten omanarvontuntoa, joille lehdenmyyjän paikka kadunkulmassa on henkilökohtaisella tasolla tärkeä ankkuri yhteiskuntaan.

On myös hienoa, että lehteä ei voi ostaa kirjakaupoista. Jos sen haluaa saada, on kohdattava henkilö, jolla mahdollisesti kaikki asiat eivät ole ihan niin hyvin kuin kansalaisilla keskimäärin. Jo kohtaaminen sinänsä kannattaa, herättää ajatuksia. Ja kenties ne ajatukset jollakin tavalla heijastuvat toimintaan, vaikuttavat äänestyspäätöksiin ja saavat suhtautumaan myönteisemmin ja ymmärtävämmin yhteiskunnan vähäosaisiin.

* * *

Marraskuun harmauteen valoa ja lämpöä voi luoda itse. Esimerkiksi ostamalla Ison Numeron.

Mosterin teesit hyvän romaanin puntarina

Huomenna julkistetaan kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Huvikseni kaivoin blogin arkistosta postauksen seitsemän vuoden takaa. Silloin tuli mietittyä Finlandia-ehdokkaiden kriteereitä.

Stefan Moster piti vuoden 2006 Finlandia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa puheen (löytyy Kirjasäätiön sivuilta), jossa hän varsin suorasanaisesti kritisoi kotimaista kirjallisuutta ja suomalaisia kirjailijoita näköalattomuudesta. Puhetta voi tietysti lukea myös käänteisesti: luulisi, että raadin mielestä juuri valituilla kuudella ehdokkaalla on eniten niitä ominaisuuksia, joita Stefan Moster puheessaan peräänkuuluttaa. Mosterin teesit ovat niin hyviä, että referoin niistä 10 keskeisintä. (Teesit olen itse puheesta poiminut ja muotoillut – varsinaista ”kymmenen listaa” Moster ei itse tuo esille.”)

1. Romaani ei ole tapa jalostaa omaa elämää, vaan tapa hahmottaa maailmaa.
2. Parhaimmillaan romaani pystyy selittämään yhden ainoan henkilön kautta koko maailman.
3. Hyvä romaani kaihtaa pinnallisia syy-seuraus-rakenteita ja yrittää tehdä elämän moninaisuudelle ja ristiriitaisuudelle oikeutta.
4. Hyvä romaani herättää tunteita ja ajatuksia; se muistuttaa meitä siitä, miltä tuntuu olla ihminen.
5. Hyvä romaani on analyyttinen ja kriittinen; se ei hyväksy maailmaa sellaisena kuin se on.
6. Hyvä romaani löytää aiheeseen sopivat ilmaisukeinot ja tekee kiinnostavia valintoja kielen ja rakenteen tasolla.
7. Hyvässä romaanissa on erilaisia ajatusmalleja ja ajatusvaihtoehtoja, jotka kenties avaavat lukijalle uusia näkökulmia.
8. Hyvä kirjailija kyseenalaistaa omia ratkaisujaan.
9. Hyvän kirjailijan kirjallinen intohimo on kunnianhimoa vahvempi.
10. Hyvä kirjailija on omintakeinen, suorastaan omapäinen.
    

Ehkä huomisesta joukosta löytyy juuri tällaisia teoksia. Ja toivottavasti moni niistä on onnistunut tavoittamaan sellaisiakin ominaisuuksia, joita tässä listassa ei tule mainittua.

Finlandia Junior -ehdokkaat ja Pettymysten Kirja

Pettymysten kirja. Moniosainen, joka vuosi päivittyvä teossarja, johon kirjattaisiin kaikki Finlandia Junior -ehdokkuutta vaille jääneiden kirjailijoiden ja kuvittajien tuntemukset. Poimintoja lukujen otsikoista:

1.  Raati palvoi pelkkää viihdettä!
8.  Raatilaisilla on yhteisiä FB-kavereita ehdokkaiden kanssa: epäreilua!
11. Raati sivuutti taaskin kuvakirjat ja suosi nuortenkirjoja!
12. Raati sivuutti taaskin nuortenkirjat ja suosi kuvakirjoja!
16. Viimeinen kirja jonka kirjoitin!
17. Ne vihaa mua!
21. Raati oli täynnä (sensuroitu)!
22. (sensuroitu)
23. (sensuroitu)
…
172. (sensuroitu)
173. (sensuroitu)
174. Äiti, mulla on niin paha olla …

Onneksi tänä vuonna ehdokkaita oli kohtuullinen määrä: 120 teosta. Joinakin vuosina on ollut jopa 170 – siis viisikymmentä pettymystä enemmän. Toki täytyy ottaa huomioon, että joukossa on paljon sellaisia, jotka eivät ehdokkuuta erityisesti odota. Joko he eivät halua turhaan vaivata asialla päätään tai ovat realisteja oman teoksensa suhteen ja ajattelevat, että tällä kertaa tuskin kirja säväyttää, vaikka hyvä onkin.

* * *

Toisen teoksen voisi kirjoittaa muiden kuin kirjailijoiden pettymyksistä. On paljon lukijoita, jotka haluaisivat nähdä suosikkinsa ehdokkaana. Ja on paljon niitä, jotka syystä tai toisesta haluaisivat ehdokasjoukon painottuvan johonkin tiettyyn suuntaan:

• Kuvituksen ammattilaiset ja pienten lasten parissa työskentelevät pahoittavat mielensä, jos kuvakirjat sivuutetaan.
• Ja pahvikantiset katselukirjat! Kyllä nekin ovat oikeaa sanataidetta! Eikö ihmisen ensimmäistä kosketusta kirjaan haluta arvostaa?
• Alakoulun opettajat ja kirjavinkkarit ihmettelevät, jos ahmimisikäisten lukuharrastukselle elintärkeät sarjakirjat sivuutetaan.
• Nuortenkirjojen aseman puolustajat taas kaipaisivat listan täyteen nuortenkirjoja, yläkouluikäisten lukuharrastuksen tukemiseksi.
• Fantasian ja spefin harrastajat tietysti toivoisivat ainakin yhden tai miksei kaksi fantasiakirjaa.
• Osa toivoisi räväkkyyttä.
• Osa toivoisi perinteiden arvostamista.
• Ja missä on lastenrunot?
• Entä suomenruotsalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus? Eikö ne moukat ole kyenneet lukemaan alkukielisiä teoksia, suomennoksia kun ei ole vielä saatavilla?
• Kyllä tasapuolisuuden vuoksi ehdokkaiden joukossa pitäisi olla tietokirjojakin, sillä niitäkin on kisassa mukana! Ei lapsia voi jättää pelkän Wikipedian varaan!
• Sarjakuvaa! Ottakaa nyt ihmeessä sinne sarjakuvaa mukaan, sillä sarjakuvahan on mitä mainioin silta lukemisen pariin!
• Sadut! Aivan loistavia satukirjoja julkaistu tänäkin vuonna! Satu on perinteikäs ja hieno ”käyttöliittymä”, siinä on vielä ripaus leirinuotioiden taikaa jäljellä!

Äh, listaan keksisi varmasti vielä lisääkin näkökulmia, mutta kuten mahdollinen lukija jo tuosta ymmärtää, kaikkien miellyttäminen korkeintaan kuuden teoksen kattauksella on mahdoton tehtävä.

Ja sitten jos ehdokasasetteluun nousee kirjoja eri ikäryhmistä, eri lajityypeistä, syytetään linjattomuudesta ja näkemyksen puutteesta. Great.

Yhdenkin päivän medianäkyvyys voi olla iso lahja. Varsinkin julkisuudessa yleensä vähälle huomiolle jäävälle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. Tuntuukin julmalta, että kolmen ihmisen päätöksellä se voidaan suoda kuudelle teokselle – ja samalla riistää muilta, jotka toiveikkaasti ovat odottaneet marraskuun ensimmäistä viikkoa.

* * *

En silti voi kertoa, mitkä kirjat olivat lähellä  tämänvuotisten Finlandia Junior -ehdokkaiden joukkoa, siis tavallaan vaikkapa sijoilla 7-10. Raadin kokousten sisällöt jäävät sääntöjen mukaan suljettujen ovien taakse. Ja vaikka Mervi Eskelisen, Jenni Pääskysaaren ja minun valitsemasta listasta löytyykin viitteitä lukuharrastukseen innostamisesta (peräti neljä alakouluikäiselle mainiosti soveltuvaa teosta) juuri siinä ikävaiheessa, jossa oma identiteetti lukijuuteen tai lukemattomuuteen muodostetaan, se ei ole ollut mikään raadin suunnittelema nosto.

Meidän mielestämme seuraavat kuusi teosta vain yksinkertaisesti olivat tänä vuonna ne ”ansiokkaimmat”. Se, olimmeko 100-prosenttisen vai 90-prosenttisen vai 80-prosenttisen (jne.)  ”yksimielisiä”, jääköön myös salaisuudeksi. Todettakoon kuitenkin, että hyvässä hengessä sujuivat kaikki kokoukset – myös se viimeinen. Ehdokkaat vuosimallia 2013 ja raadin perustelut:

Marja Björk, Poika (Like)

Makke on kokenut koko ikänsä olevansa väärässä sukupuolessa. Suorapuheinen kertomus siitä, miten vaikeaa transsukupuolisen on elää vahvasti sukupuolitetussa maailmassa, on yhtä aikaa niin pojan kuin hänen äitinsäkin kasvutarina.

Moni nuori kokee olevansa jotakin täysin muuta kuin mitä hänen oletetaan olevan. Makken tarina keskittyy useissa nuortenkirjoissa sivuttuun tärkeään aiheeseen. Tällä kertaa perinteisistä poikatyttö-asetelmista edetään paljon syvemmälle. Tiivis lause tulee konkreettisuudessaan lukijaa lähelle: Makken tuskan voi tuntea. Lukukokemus on voimakas ja lisää ymmärrystä sellaista toiseutta kohtaan, jota ulkopuolisen on lähes mahdotonta tajuta.

Ville Hytönen – kuvitus Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi, apinahiisi (Tammi)

Aasi on keuhkorikkoinen rillipää ja apina kömpelö laahustaja. Kahden hellyttävän hahmon matka toistensa luo on lämminhenkinen satu niin muiden kuin omankin erilaisuuden hyväksymisestä.

Vaikka tarinassa ollaan haikeissa tunnelmissa, kauniin värikäs kuvitus luo maailman, johon haluaisi mennä. Jokainen aukeama on pieni taideteoksensa, jota ei ole rikottu liialla tekstillä. Kieli on ilmaisuvoimaista, ääneen luettuna valloittavaa. Pienillä vivahteilla piirtyy koskettava tunnelma. Kiusaamista on käsitelty hyvällä tavalla: vaikka matka metsän halki on pitkä ja monet ikävät sanat satuttavat, loppu on lohdullinen. Mikä voima onkaan sillä, kun tajuaa, että joku toinenkin on yksin ja etsii ystävää! Joku, jolle voisi itse olla se ystävä.

Jukka Laajarinne – Timo Mänttäri: Isä vaihtaa vapaalle (WSOY)

Sarjakuvamainen kuvakirja tarttuu työkiireisten vanhempien ongelmaan: lapsille ei ole riittävästi aikaa. Yhteisten hetkien löytäminen on erityisen vaikeaa, jos isä on salainen agentti. Puolukan isä päättääkin irtisanoa itsensä.

Hauskasti toteutettu teos on kuvan ja sanan iloittelua. Kerrontaan on rakennettu taitavasti kaksoisnäkökulma: kuva kertoo tarinaa siitä, että isä on agentti, mutta tekstin voi lukea pelkkänä hyvin arkisen tapahtumaketjun kuvauksena. Ehkä kaikki onkin vain lapsen vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Isommat voivat nauttia aukeamien humoristisista salaiseen palveluun viittaavista yksityiskohdista: hyllyssä on kirja vastavakoilusta saunassa ja keittiössä purkillinen poloniumia. Vuoropuhelu kuvan ja tekstin välillä on onnistunut hyvin myös taitossa, ja välillä kerronta heittäytyy rohkeasti pelkän visuaalisuuden varaan.

Heli Laaksonen – Elina Warsta: Aapine (Otava)

Ääneen luettuna lounaismurteella kirjoitetut runot ovat hauskoja niin murretta puhuville kuin sitä osaamattomillekin: joku taatusti nauraa, joko lukija itse tai yleisö. Tai sitten molemmat. Mutta ei Aapine ole kuitenkaan mikään vitsikirja: lukukokemuksen myötä kasvaa ymmärrys siitä, että eri murteissa kirjaimilla on erilaisia rooleja.

Yhtenäiset, aukeaman kokoiset tilannekuvat ja niihin upotetut tekstilaatikot ovat tasapainossa keskenään. Sanasto ja kuvasto on runsasta ja murrepiirteet huomioivaa: D:n kohdalla löytää autiomaasta mm. dyynejä, divaanin ja disco-pallon – mutta runon sanoista d tietenkin puuttuu. Hahmot ovat ilmeikkäitä, ja esitetyissä tilanteissa on sekä lämmintä huumoria että elämän haikeitakin sävyjä. Kuvitus tavoittaa hyvin teoksen aapisrunojen maailmaa hieman vinosti katsovan näkökulman. Kokonaisuuden kruunaa lopun sanasto, jonka avulla heikomminkin murretta taitava ymmärtää, mistä runoissa on kyse.

Kreetta Onkeli : Poika joka menetti muistinsa (Otava)

On pelottavaa herätä yksin puistossa ja huomata, ettei muista mitään. Tässä tarinassa se on kuitenkin myös lahja: alkaa seikkailu, joka johdattaa yksinäisen pojan löytämään lämpöä ja ystävyyttä helsinkiläisestä lähiöstä. Lopulta muistinsa menettänyt poika löytää myös itsensä, monellakin tapaa.

Arkisesta kaupungista voi nähdä aivan uuden puolen, jos vain uskaltautuu olemaan avoin ja utelias. Lapsen näkökulmasta tehdyt havainnot ihmisistä ja vahvasti kuvatut tunnetilat tekevät muistinsa menettäneen pojan seikkailusta elämyksellistä luettavaa. Kohdattuja vaikeita tilanteita ja asioita on käsitelty lempeän ymmärtäväisesti: maailmaan mahtuu monenlaisia kohtaloita, ja jokaisella perheellä on oma tarinansa. Kirjan luettuaan alkaa itsekin tarkastella ympäristöään uusin silmin.

Ville Tietäväinen – Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY)

Korkokengissä kulkevat jättiläispuput, päättymättömät portaat ja myrkkykäärmeet ovat unissa pelottavia, mutta niistä puhuminen helpottaa. Isän ja tyttären yhteisessä projektissa pahat unet piirretään paperille. Syntyy kiehtova hybridi, jossa on sarjakuvia, lapsen painajaisistaan tekemiä piirroksia, kuvituskuvia ja tietokirjan elementtejä.

Aukeamiin tuo lisäsyvyyttä kuvien takana taustaan häviävät tekstikatkelmat unioppaista ja mytologisten hahmojen selityksistä. Synkästä maailmasta on tehty kunnianhimoinen ja rohkea teos, joka jättää lukijalle tilaa pohtia omia unikuviaan. Aikuisen ja lapsen yhdessä luettava kirja ei poista painajaisia, mutta auttaa niiden kohtaamisessa. Tummia sävyä keventää lämmin huumori. Perheen pienimmille teos saattaa olla liian jännittävä, mutta yläikärajaa painajaiskirjalla ei ole.