Hercule Poirot’n joulu

     – Rikokset, sanoi eversti Johnson, eivät johdu ärtyisyydestä.
     – Oletteko aivan varma siitä? Mutta tarkastakaamme asiaa toisesta näkökulmasta. Joulu on hyväntahdon aikaa. Vanhat riidat haudataan toistaiseksi, ihmiset jotka ovat olleet erimielisiä yrittävät tulla yksimielisiksi jälleen, vaikkapa lyhyeksikin aikaa.
     Johnson nyökkäsi.
     – Sotakirveet haudataan, niin.
     Poirot jatkoi:
     – Ja perheet jotka ovat eläneet omissa oloissaan vuoden läpeensä, kokoontuvat mielellään jouluna yhteen, eikö niin? Mutta onhan selvää, rakas ystävä, että siitä seuraa lukuisia jännitystiloja. Ihmiset jotka eivät todella tunne hyvää tahtoa toisiaan kohtaan hillitsevät itsensä luonnottomasti, jotta näyttäisi siltä kuin he tuntisivat. Joulu tuo mukanaan paljon tekopyhyyttä ja teeskentelyä – pour le bon motif c’est entendu – mutta kuitenkin teeskentelyä.

Pieni belgialainen mestarisalapoliisi komeine viiksineen on oikeassa, taas kerran. Joulu on paitsi rakkauden niin myös teeskentelyn juhla. Ja joulunakin murhataan ihmisiä, kuten tässä jouludekkareiden klassikossa, Agatha Christien romaanissa Simeon Leen testamentti (suom. Helena Luho, 1991, WSOY). – Vuonna 1938 ilmestyneen dekkarin englanninkielinen nimi on Hercule Poirot’s Christmas. Jostakin syystä suomennokseen on valittu nimi, joka häivyttää tuon jouluisuuden. Ehkä syynä on ollut julkaisuajankohta (en tosin tiedä mihin vuodenaikaan suomennos on julkaistu, mutta jos esimerkiksi keväällä, niin valinta on ymmärrettävä).

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aatonaatosta viattomien lasten päivään. Kohtaus, jossa Middleshiren poliisimestari Johnson ja hänen vieraansa Hercule Poirot keskustelevat takan ääressä joulun vaikutuksesta ihmisiin ja heidän tekoihinsa, tapahtuu jouluaattona. Johnson uskoo, että joulu saa ihmiset hyväntahtoisiksi eikä henkirikoksia tapahdu – Poirot taas perustelee vakuuttavasti päinvastaista. Ei voi olla ajattelematta, että fiktiivisen salapoliisihahmonsa kautta Agatha Christie piikittelee idealisoitua käsitystä englantilaisen joulun perheidyllistä. Ja valitettavasti Poirot’n psykologinen silmä on terävä, hänen puheensa on yhtä ajankohtaista nyt kuin 30-luvullakin:

     – Ei, minä en sanoisi juuri niin, sanoi Johnson epävarmasti.
     – Aivan, te ette sanokaan niin. Mutta minä sanon. Haluan väittää, että nuo olosuhteet – tuo paine, sekä henkinen että fyysillinen – voivat helposti johtaa siihen että pienistä erimielisyyksistä, suhteellisen viattomista vastakohdista äkkiä kehittyy hyvin vakava ärsytys. Kun ihmiset ovat olevinaan rakastettavampia, sovinnollisempia ja ylevämielisempiä kuin he todellisuudessa ovat, päätyy tämä ennemmin tai myöhemmin siihen, että he menettävät malttinsa ja käyvät epämiellyttävämmiksi, häikäilemättömämmiksi, niin kerta kaikkiaan kehnommiksi kuin todella ovat. Jos he patoavat luonnollisten vaikuttimien virran, murtuu pato ennemmin tai myöhemmin, ja silloin tapahtuu onnettomuus.

Suomalaisessa joulussa tätä ”vakavaa ärsytystä” stimuloi runsas alkoholin nautiskelu. Valkoinen joulu muuttuukin metaforaksi sille, kun lumihanki kutsuu perhettä pakkaseen. Raadollisen rumasta änkyröinnistä ei kuitenkaan ole aiheeksi klassiseen dekkariin (suomalaisiin ja ruotsalaisiin poliisiromaaneihin kylläkin). Agatha Christien joulumurha tapahtuu mukavan yläluokkaisessa talossa – kun Johnsonin ja Poirot’n keskustelu katkeaa puhelinsoittoon, herrat lähtevät paikkakunnan vaikuttajan, timanteilla rikastuneen miljonäärin Simeon Leen taloon. Simeon Lee on murhattu.

Asetelma on hyvin tyypillinen Agatha Christien romaaneissa: järjestetään tapaaminen, jossa pitkästä aikaa sukulaiset näkevät toisensa. Henkilöiden väliset vanhat jännitteet ryöppyävät vähitellen pintaan, ja paljastuu joukko vaiettuja salaisuuksia. Kun murhaa aletaan selvitellä, motiivi löytyy useammallekin paikalla olleista, ellei jopa kaikille. – Olen joskus yrittänyt sukujuhlissa (syntymäpäivillä, sukukokouksissa) ajatella kuin neiti Marple tai Hercule Poirot, jotka tuntuvat koko ajan rekisteröivän heikkoja signaaleja eripurasta, kostonhimosta, mustasukkaisuudesta, pettymyksistä jne. Jos illan isäntä tai emäntä murhattaisiin, kenellä vieraista olisi jonkinlainen motiivi tekoon? (Ajatusleikki kannattaa pitää omana tietonaan, sillä murhalla spekulointi voi laskea tunnelmaa tai ainakin herättää paheksuvia katseita.)

Joko sukulaiseni ovat liian kilttejä (epäilen) tai liian tylsiä tavanomaisuudessaan (luulen niin), sillä pohdintani ovat osoittautuneet hedelmättömiksi. Murhaajaehdokkaita on kovin vaikea keksiä, enkä mitenkään voi kuvitella Hercule Poirot’n loppukohtausta, jossa hän kokoaa vieraat yhteen ja yksi toisensa jälkeen osoittaa jokaisen mahdolliseksi murhaajaksi. Mahdollinen selitys voisi olla myös se, että ehkä en vain tunne sukulaisiani tarpeeksi hyvin. Tässä Hercule Poirot’lla ja neiti Marplella on etu puolellaan: perheen ja suvun ulkopuolisille ihmisille saatetaan vihjaista asioista, joista ei vahingossakaan puhuttaisi omalle sukulaiselle.  

– – – – –

Vaikka Simeon Leen testamentti on jouludekkari, kuvataan siinä joulunviettoa kovin vähän – ymmärrettävistä syistä. Tämä on pettymys erityisesti nuorelle espanjattarelle, neiti Pilarille, joka on saapunut englantilaisten sukulaistensa luokse sisällissodan repimästä kotimaastaan.

     Pilar sanoi:
     – Oikeastaan luulin, että saisin tänä jouluna hymyillä oikein paljon! Olen kirjoista lukenut, että englantilaiset jouluna tekevät kaikenlaista hauskaa, syövät paahdettuja rusinoita ja luumuvanukasta, jossa on kynttilä, ja leikkivät joululeikkejä.
     Stephen sanoi:
     – Mutta silloin on edellytettävä, ettei jouluun liity murhaa tai muuta sellaista. Tulkaapa tänne hetkiseksi. Lydia näytti minulle eilen jotakin.
     Hän veti Pilarin mukaansa erääseen pieneen komeroon.
     –  Katsokaa, Pilar, tänne Lydia on kätkenyt kaikki jouluherkut! Rasia rasian päällä, keksejä, hillottuja hedelmiä, appelsiineja, taateleita, pähkinöitä – .
     – Ja katsokaa, huudahti Pilar taputtaen käsiään. – Katsokaa kaikkia noita kulta- ja hopeapalloja.
     – Nuo ripustetaan puuhun samoin kuin palvelijoiden lahjat. Ja tuossa on pieniä kiiltopaperikoristeisia lumiukkoja, ne olisi pantu joulupöytään. Ja täällä on kaikenvärisiä ilmapalloja, jotka voi puhaltaa täyteen.

Kun murha tapahtuu, jätetään talo koristelematta, laulut laulamatta ja joulupöytäkin on hieman normaalia vaatimattomampi. Joulun luonne muuttuu, tosin on siinä jotain hyvääkin, vaikka tuon hyvän hinta on julma. Ilman murhaa suvun sisäinen teeskentely ja kyräily jatkuisivat, mutta nyt salat tulevat julki. Vaikka ilma ei tällä keinolla välttämättä puhdistu, jatkossa sukulaisten välinen peli pelataan avoimemmin kortein.

En kerro Hercule Poirot’n joulusta enempää, sillä juonipaljastukset ja jopa henkilökuvaukset pilaisivat tämän dekkarin lukemisen mielekkyyden. Agatha Christien romaani on mainion kevyttä joululukemista, sopii lanttulooran ja muiden perinneruokien sulatteluun – joko takkatulen räiskyessä tai sitten Hercule Poirot’lle mieluisampaan tapaan:

     Eversti Johnsonin täytyi saada purkaa tunteitaan. Hän potkaisi halkoa. Sitten hän sanoi:
     – Olen aina sanonut niin – mikään ei lämmitä niin kuin koivu!
     Hercule Poirot, piinallisen tietoisena niskassaan tuntuvasta vedosta, ajatteli itsekseen:
     – Pour moi, keskuslämmitys …

Read Full Post »

Kaksoisnarri

Toisinaan kaivan esille vanhat pelikortit ja pelaan muutaman erän pasianssia. Vanhat siksi, että se kuuluu mielestäni pasianssin luonteeseen: pasianssi on nuhraantuneiden ja kolhiintuneiden korttien eläkevirka. Seurapeleihin vanhat kortit kun eivät oikein enää kelpaa, sen verran ”merkittyjä” ne jo ovat – mutta ei niitä raaski poiskaan heittää. Lyödessäni korttia pöytään ja tuumaillessani siirtoja muistelen usein jo 20 vuotta sitten edesmennyttä isoäitiäni, jolla oli tapana katsella poliisisarjoja ja samalla pelata sitä iänikuista Seiskapasianssia. Hän oli myös dekkareiden suurkuluttaja – ja ehkä siksi olen aina liittänyt dekkarit ja pasianssin jollakin tapaa yhteen.

On dekkarien lukemisessa ja pasianssin pelaamisessa muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin se, että ne olivat isoäidilleni mieluisia harrastuksia. Molemmat tarjoavat pientä älyllistä ponnistelua, juoni/pelin kulku on perusluonteeltaan yleensä melko kaavamainen, mysteeri ratkeaa vähitellen (tosin pasianssi ei mene läpi kovinkaan usein), ratkaisun saavuttamiseksi rikostutkija/pelaaja tekee lukuisia siirtoja jne. Ja vaikka molemmat viihdyttävät, vaaditaan niin dekkarin lukijalta kuin pasianssin pelaajalta myös kärsivällisyyttä – juttu kyllä ratkeaa lopussa, jos on ratketakseen, kunhan ensin kaikki kortit on katsottu ja jokainen johtolanka tutkittu.

Pasianssi onkin englanniksi patience, kärsivällisyys. Luonteenpiirre, jota ilman dekkareiden yksityisetsivät, amatöörisalapoliisit ja rikoskomisariot eivät työssään menesty. Pasianssissa usein vaaditaan kärsivällisyyttä odottaa, että pakasta kääntyy kortti, joka muuttaa toivottomaltakin vaikuttavan asetelman parempaan suuntaan. Sama pätee dekkareihin: yleensä aina tulee hetki, jolloin rikosta tutkiva päähenkilö vaikuttaa ajautuneen umpikujaan – kunnes tapahtuu ratkaiseva käänne ja löytyy uusi todistaja tai tapahtuu uusi murha, joka johdattaa tutkijan oikeille jäljille.

Agatha Christien Neiti Marple –sarjaan kuuluvassa dekkarissa Salaperäiset rukiinjyvät (1953, suom. Eila Pennanen 1956, WSOY) murhataan liikemies. Uhrin talouteen kuuluu ullakolle erakoitunut vanha täti, joka pelaa pasianssia. Vaikka neiti Ramsbottom on kirjassa vain sivuosassa, hän on silti kiinnostava hahmo. 1950-luvulla julkaistussa romaanissa hän edustaa aikakautta, joka on vielä vanhemman polven muistissa, mutta johon ei enää ole paluuta. Kun murhaa tutkiva tarkastaja Neele kapuaa portaita pitkin ylös neidin huoneistoon, on siirtymä nykylukijan näkökulmasta hauskalla tavalla viehättävä, sillä 2000-luvun lukija harppaa ajassa taaksepäin lukiessaan Christien romaanin suunnilleen vuoteen 1950 sijoittuvaa tarinaa – ja Neele edelleen 1800-luvulle:

Huone, johon hän astui, oli mielikuvituksellisen runsaasti kalustettu. Neelestä tuntui melkein siltä, että hän oli ottanut askelen taaksepäin ei vain Edvardin, vaan jopa kuningatar Viktorian aikakauteen. Kaasu-uunin eteen vedetyn pöydän ääressä istui vanha nainen pannen pasianssia. Hänellä oli yllään kastanjanruskea puku ja hänen ohut harmaa tukkansa oli kammattu alas molemmin puolin kasvoja.

Neiti Ramsbottom on uskovainen, hartauskirjallisuudelle ja lähetystyölle omistautunut vanhapiika, joka ullakkohuoneistostaan kritisoi maallistunutta elämänmenoa ja syntistä sukuaan. – Amerikanenglannissa pasianssia muuten kutsutaan termillä solitaire. Dictionaryn mukaan eräs sanan vanhahtavista, nähtävästi nyttemmin jo käytöstä poistuneista sivumerkityksistä on erakko, ja sanan rinnakkaistermien selityksissä (recluse, anchoress/anchorite, hermit) viitataan uskonnollisista syistä johtuvaan maailmasta vetäytymiseen.

Neiti Ramsbottom mainitsee pelaavansa pasianssia nimeltä Kaksoisnarri. Yritin etsiä sitä parista pasianssikirjasta ja netistä googlaamalla, mutta ilman tulosta. Ensin ajattelin, että se voisi olla jonkinlainen jokeripasianssi. Jokerit pasiansseissa ovat kuitenkin hyvin poikkeuksellisia, eikä ole kovin todennäköistä, että vanhoillinen neiti Ramsbottom moiseen hullutukseen ryhtyisi. Alkuperäisteoksessa pasianssin nimi on Double Jester; vaan eipä sekään hakusanana tuottanut mitään järkevää. Hieman ihmetystä vain, sillä useat double-alkuiset pasianssit ovat kahden hengen pasiansseja. Myös kahden pakan pasiansseja saatetaan kutsua etuliitteellä ”kaksois-”, mikä saattaisi tässä tapauksessa olla todennäköinen selitys. Joka tapauksessa peli voisi hyvinkin olla lyhyen kuvauksen perusteella melko tavanomainen rakennuspasianssi, jonkinlainen tämän postauksen alussa mainitsemani Seiskapasianssin sukulaissielu:

    – Odotahan hetki, neiti Ramsbottom sanoi. – Tämä pasianssi menee läpi.
    Hän muutti kuninkaan useine seuralaisineen tyhjään kohtaan, pani punaisen seitsemäisen mustalle kahdeksikolle, pinosi patanelosen, viitosen ja kuutosen peruspakkaan, siirteli nopeasti eräitä kortteja ja nojautui sitten taaksepäin tyytyväisesti huokaisten.
    – Se on Kaksoisnarri, hän sanoi. – Se ei mene usein läpi.

Neiti Ramsbottom huomaa jo melko aikaisessa vaiheessa, että pasianssi tulee onnistumaan: yhdessä peruspakassa, jota todennäköisesti täytyy rakentaa ylöspäin aina kuninkaaseen saakka, on siinä vaiheessa vasta pataässä, patakakkonen ja patakolmonen. (Peruspakkoja on varmaankin neljä, ellei sitten kyseessä ole kahden pakan pasianssi, mihin pasianssin nimi voisi myös viitata – silloin peruspakkoja on luonnollisesti kahdeksan.) – Tämä on tuttu tilanne pasianssin pelaajille: ensin tulee jonkinlainen intuitio, että pasianssi menee läpi, ja muutaman siirron jälkeen se alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, vaikka kaikkia kortteja ei olisi vielä käännettykään.

Agatha Christien dekkareissa sekä neiti Marple että Hercule Poirot muistuttavat tässä suhteessa pasianssin pelaajia murhamysteerejä ratkoessaan – tosin he lopettavat ”pelaamisen” jo aiemmin kuin mihin pasianssin pelaajalla on varaa (esim. rakennuspasiansseissa läpimeno voi olla sataprosenttisen varmaa vasta, kun kaikki kortit ovat näkyvissä). Marple ja Poirot pohtivat tapausta vain siihen saakka, kunnes ratkaisu vaikuttaa heidän mielestään todennäköiseltä – mutta kaikkia kortteja he eivät vaivaudu enää kääntämään ja tarkistamaan, vaan perustavat ”tapauksen läpimenon” omille järkeilyilleen ja olettamuksilleen.

Olisi hauska tietää, millainen pasianssi Kaksoisnarri on. Ehkä se vielä joskus selviää, ja voin ottaa resuiset korttini esille. Joka tapauksessa kirjan sisäisessä logiikassa nimellä on merkitystä. Se lukeutuu niihin pieniin yksityiskohtiin, joilla Christie usein sävyttää romaanejaan – ja joiden huomioiminen palkitaan kirjan lopussa, kun lukija tajuaa, että jopa yksittäisen, kirjassa ohimennen mainitun pasianssin nimikin liittyy kokonaisuuteen ja ratkaisuun. – Jester tarkoittaa paitsi hovinarria niin myös yleisemminkin pilailijaa. Kirjan murhamysteerissä karkea pilanteko kätkee taakseen tarkkaan harkitun murhasuunnitelman ja petoksen. Ja vaikuttaa siltä, että neiti Ramsbottom on taitavana pasianssin pelaajana aavistanut kuvion jo aiemmin kuin kukaan muu.

                                                            ———————-

Tunnustettakoon lopuksi, että en minä pelkästään romantiikan vuoksi pelaa pasianssia vanhalla korttipakalla. Kulmasta taittunut ruutuässä, epämääräisellä tahralla somistettu ruutukahdeksikko, reunasta haljennut ristirouva ja herttakymppi, josta puuttuu iso palanen, tarjoavat pientä mutta usein tervetullutta apua pelissä. Tämänkin erittäin järkevän periaatteen opin isoäidiltäni, joka tuskin olisi suostunut pelaamaan pasianssia tietokoneella.

En suostu minäkään, sen verran täytyy perinteitä kunnioittaa. Ja vanhaa korttipakkaa. Ja tietysti isoäitiä.

Read Full Post »

Kesämatka07: Liian kaunis murhapaikaksi

4.7. keskiviikko

Pettymys. Tarkoitus oli patikoida Slavica-putoukselle, mutta koko päivän sataa vettä, kaatamalla. Eikä pelkästään sada vettä, vaan ukkonenkin raivoaa tuntikausia. Modernin nomadin arvostama viheriö ei enää vaikutakaan kovin ihanteelliselta paikalta: sinne tänne kertyy valtavia lammikoita, ja vain parin metrin päässä teltastamme jalka hulahtaa veteen nilkkaa myöten. Onneksi teltta säästyy suuremmilta vahingoilta.

Kun sade taukoaa kuuden jälkeen illalla, lähdemme kävelylle Bohinj-järven rannalle. Rantakivet, joilla edellisen päivän aamuna ennen Bledin reissua istuskelimme, ovat peittyneet. Järven pinta on reilun vuorokauden aikana noussut kymmeniä senttejä!

40 vuotta sitten, elokuussa 1967, samaisella rannalla tallusteli Agatha Christie, jonka vierailua muistellaan ainakin matkaoppaissa. Christie tuli miehensä kanssa lomailemaan rauhalliseen ja syrjäiseen paikkaan, kauas heitä alituisesti vainoavista toimittajista. Toimittajat kuitenkin löysivät tiensä hotelli Bellevueen, ja netistä löytyy alun perin sloveeniksi kirjoitettu ja slovenialaisessa lehdessä julkaistu Christien haastattelu.

Hotelli Bellevue näkyy järveltä; se on melko korkealla rinteessä, ja vastavuoroisesti hotellista näkyy Bohinjille. Agatha Christie ja hänen miehensä viipyivät Bellevuessa vain joitakin viikkoja. Silti he onnistuivat lyhyelläkin käynnillään jättämään pysyvän jäljen. Kuuluisien kirjailijoiden täytyykin matkoillaan harkita tarkasti yöpaikkojaan: eihän sitä voi pysähtyä ihan minne tahansa – kamalaa jos joku ruma tienvarsihotelli markkinoi vierailun jälkeen itseään ”kulttuurikohteena”.  

Agatha Christien käyttämä huone, numero 204, on hotellin turistivaltti aiheesta kiinnostuneille. Huoneessa voi yöpyä lisämaksua vastaan. Me tyydymme telttaamme, mutta teemme kuitenkin pienen kävelylenkin hotellin pihaan. Siellä ei varsinaisesti ole mitään nähtävää, järvellekin näkyy vain hotellihuoneiden parvekkeilta – toki sieltä näkymät ovat varmasti huikeat. Kun Christielta kysyttiin, aikooko hän sijoittaa seuraavan dekkarinsa tapahtumat Bohinj-järven tuntumaan, Christie vastasi alueen olevan liian kaunis murhapaikaksi. Nainen, joka surutta antaa romaaniensa henkilöiden myrkyttää, kuristaa, ampua ja pistää toisiaan kuoliaaksi, paljastuu siis pohjimmiltaan hempeämieliseksi romantikoksi.

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

Katoamistempulla kuuluisaksi

Vuoden 1926 lopulla 36-vuotias Agatha Christie, joka tuolloin oli jo varsin suosittu salapoliisitarinoiden kirjoittaja, katosi mystisesti 11 päiväksi. Katoaminen herätti valtavaa kiinnostusta lehdistössä ja teki Christiesta julkkiksen. Christien etsinnät olivat laajamittaiset, ja hänen aviomiestään epäiltiin jopa murhasta. Kirjailija löytyi kuitenkin eräästä kylpylähotellista väärällä nimellä kirjautuneena. Hän kärsi omien sanojensa mukaan muistinmenetyksestä, mutta siihen ei kovin moni uskonut. Todellisuudessa Agatha Christie oli lavastanut katoamisensa pilatakseen miehensä ja tämän rakastajattaren yhteisen viikonlopunvieton.

Jared Cade keskittyy kirjassaan Agatha Christie katoaa kuvaamaan mahdollisimman tarkasti tuon 11 päivän katoamisen vaiheita ja myös sen vaikutusta Christien elämään ja tuotantoon. Christie piti elämänsä loppuun saakka kiiinni omasta versiostaan ja kieltäytyi kommentoimasta aihetta. Silti katoaminen varjosti hänen elämäänsä, sillä aina joku toimittaja kaivoi asian esille. Toisaalta katoamisen aikainen elämänvaihe oli Christielle niin traumaattinen, ettei hän olisi voinut sitä muutenkaan unohtaa.

Jared Caden kirja pyrkii liiankin perusteellisesti tutkimaan ja selittämään katoamisen syitä ja seurauksia. Aiheeseen palataan uudelleen ja uudelleen, ja ainakin minua lukijana alkoi väsyttää tapauksen sivutolkulla jatkuva yksityiskohtainen vatvominen. Cade pyrkii kuitenkin osoittamaan, että kokemus oli monella tavoin jonkinlainen käännekohta Christien elämässä. Esim. omaelämäkerrassaan  Vanha hyvä aikani Christie sivuuttaa aiheen, vaikka tiedostaakin juuri sen kiinnostavan lukijoita. Aukko vaatii täydentämistä, ja sen Cade todellakin kirjallaan tekee.  

Kiinnostavaa kirjassa on esim. viittaukset Agatha Christien kirjoihin, joiden tarinoista on etsitty yhtäläisyyksiä hänen omiin elämänvaiheisiinsa ja ongelmiinsa. Kolmiodraama-aihetta Christie on käynyt läpi monessa teoksessaan, jopa hyvinkin omaelämäkerrallisesti. Erityisesti hänen salanimellään – Mary Westmacott – kirjoittamansa romanttiset teokset sisältävät aineksia joko hänen omasta elämästään tai romanttisista kuvitelmistaan/haaveistaan oman elämänsä suhteen. Samaten muistinmenetykset ja lavastetut katoamiset esiintyvät joissakin Christien jännityskertomuksissa.

Agatha Christien kirjoja on myyty pitkälti yli kaksi miljardia teosta. Jatkuva julkaisupaine, epäonnistumiset avioliitoissa, oman yksityisyyden varjeleminen julkisuudelta, romanttisten haavekuvien haalistuminen jne. eivät kuitenkaan tehneet Christien elämästä helppoa. Menestys ei takaa onnea.

Read Full Post »