Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘antti nylén’

imageSysmässä asuu vakituisesti vain hieman yli 4000 ihmistä. Silti kunnan keskustassa komeilee hirsirakenteinen kirjakauppa, jonka tarjonta pärjää vertailussa keskikokoisten kaupunkien ketjukirjakaupoille. Näytevarasto on laaja, ja lisäksi yläkerran antikvariaattiosasto täydentää valikoimaa.

Mutta ehkä oleellisempaa on tunnelma. Aivan kuin täyteen ahdettujen kirjahyllyjen teokset onnistuisivat hirsikaton alla säilyttämään paremmin uniikkiutensa kuin steriilien kirjakauppojen valosaasteessa. Omaa salaperäisyyttään luo hyllyjärjestys, joka välillä lievässä epäloogisuudessaan hämää kulkijan löytämään jotain aivan muuta, kuin mitä hän on tullut etsimään.

Kirjakaupan suureellisuutta kylän kokoon nähden selittää pari seikkaa. Sysmä on virallinen Kirjakylä, joten paikkakunnan kirjakauppaankin on tietysti panostettu. Ja vaikka perinteikkäässä kulttuuripitäjässä lukuharrastajia riittää omassakin väessä, kesäasukkaat moninkertaistavat asiakaskunnan.

* * *

Kun kävelen ovesta sisään, huomioni kiinnittyyimage hyllyn päätyyn esille nostetun teoksen vaaleanpunaiseen kanteen. Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanihan se siinä! Tämä tuntuu jonkinlaiselta johdatukselta: kirjallisuuspiirien kovasti hehkuttamaa kirjaa en ole vielä lukenut, ja nyt kohtaan sen täällä, Päijät-Hämeen perukoilla punaiseen mökkiin astuessani.

Olen jo aikeissa ostaa kirjan, mutta sitten muutan mieleni. En voi rikkoa kuvaa: mahdollisesti teos on liikkeen ainoa, ja menee monta päivää, ennen kuin tilalle saadaan tilattua uusi. Siinä välissä on viikonloppu – monilta kulttuuritietoisilta asiakkailta jäisi kokematta sama ilo, joka läikkyi minun sydämeeni Neuromaanin nähdessäni. Tässä kaupassa ei kosiskella kesämökkeilijöitä heti ovensuussa millään kepeällä Fifty Shades -materiaalilla (trilogia löytyy takaseinältä, pokkariosastolta) vaan vinkataan tulijalle avantgardistista proosaa.

No, jotta ei mene aivan liioitteluksi, niin laitetaan tähän kuva saman käytävän vasemmalta puolelta. Löytyy uutta jännistystä Anna Janssonilta, Saara Kesävuorelta, Karin imageSlaughterilta ja Pirjo Tuomiselta. On historialliset viihderomaanit suomalaisessa (Kristiina Vuorelta) ja roomalaisessa (Con Igguldenilta) maisemassa.

Joukossa on yksi erikoisuuskin, jota ihmettelen pitkään: minulle tuntemattoman Eveil-kustannuksen tänä vuonna julkaisema ranskalaisen kirjailijan Anne Wiamzemskyn (googletan: näyttelijä, kirjailija) romaani Berliinin lapseni. Se kertoo naispuolisesta Punaisen Ristin ambulanssikuljettajasta Berliinissä toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Hauskaa että tuollainen pienen kustantamon tuote on nostettu suositumpien romaanien rinnalle.

* * *

Alan etsiä jotakin kiinnostavaa mökkiluettavaa. Periaatteessa olisi mukava viettää huolettomia hetkiä dekkareiden parissa, mutta niiden ostaminen tulee kovin kalliiksi: viihdekirjallisuuden suhteen olen toivoton ahmija, joka helposti lukee rikostarinan yhdeltä imageistumalta, kolmessa neljässä tunnissa. Päädynkin huomattavasti enemmän mutustelua vaativaan teokseen: Antti Nylénin Tunnustuskirjaan (Kirjapaja, 2013). Selailu herättää lupauksia – raskaalta kuulostava aihe ei olekaan raskasta luettavaa, paikoitellen jopa hauskaakin:

Olen myös skandaalimaisen tietämätön. En tiedä, miten kaukolämpö toimii. Suurin osa muistakin teknisistä järjestelmistä täyttää silmissäni ihmeen tunnusmerkit. En tiedä, miten kunnat ja valtio oikeastaan jakavat rahat. En ymmärrä, mikä on ALV tai YEL. En tiedä voittiko Suomi talvisodan vai hävisikö. En ole lukenut Vanhaa testamenttia kokonaan, Sofi Oksasen Puhdistusta en sivunkaan vertaa.

Jos kyse olisi Nylénin esseekokoelmasta, voisin kunniallisesti marssia se kädessäni kassalle ja poistua kaupasta tyytyväisenä. Mutta valitettavasti Tunnustuskirja on sijoitettu uskontohyllyyn ja polttelee uskonnottoman hyppysiä kuin kondomipaketti teinipojan sormia kassajonossa. Enhän minä pelkästään tätä voi ostaa, herätän aivan vääriä mielikuvia myyjässä: luulee minua vielä uskovaiseksi.

(Minulla on lievä, toisinaan pinnalle putkahtava identiteetti-ongelma kirjojen ostamisessa. Keväällä, kun Dan Brownin Inferno julkaistiin, ajattelin käydä hakemassa sen paikallisesta Suomalaisesta kirjakaupasta. Mutta ollessani liikkeessä näin, kuinka jyväskyläläinen runoilija Suvi Valli istuutui kirjakaupan edessä olleelle penkille syömään jäätelöä. Pari kertaa hänen kanssaan juteltuani olen mielestäni onnistunut luomaan vaikutelman ihan fiksusta, runoutta harrastavasta kirjallisuusihmisestä. Inferno jäi kauppaan – tilasin sen kotona netistä iPadilla luettavaksi. Ja vasta myöhemmin tajusin, että pääseehän kirjakaupasta ulos toisestakin ovesta …)

Sysmän kirjakaupassa tilanne on jokseenkin päinvastainen. Ajattelen nimittäin sittenkin Neuromaaniin tarttumista, mutta ehkä se olisi virhe. Jos menen kassalle kädessäni Nylénin Tunnustuskirja ja Yli-Juonikkaan Neuromaani, niin minut luokitellaan jonossa joksikin Jyväskylästä tulleeksi akateemiseksi pelleksi (mikä jossain määrin pitää paikkansakin …). ”Mitä niiden pitää aina olla niin olevinaan … vähän tällaista mökkilukemista … joopa joo.” En halua vaikuttaa miltään kulttuurisnobilta.

* * *

imageSiispä suuntaan kohti tarjousnurkkaa. Se on Sysmän kirjakaupan helmi: vitosella saa hyviä kirjoja, moneen eri makuun. On Harjunpää-sarjaa, on Juha Seppälän Paholaisen haarukka ja Katri Lipsonin Kosmonautti, on Juhani Suomen Kekkos-kirjoja, on jännitystä ja romantiikkaa, on tietokirjoja.

Eräässä pinossa on Arto Virtasen kirjoituskokoelma Kirjailijan koti (Tammi, 2006). Olen aiemmin lukenut teoksesta mm. Markku Envallin kritiikki-käsityksiä suomivan kärjekkään, ajatuksia herättävän tekstin, joten  kyse ei ole mistään riskisijoituksesta. Muutenkaan Virtasen kokoelma ei oikein näyttäisi kuuluvan Nora Robertsin ja Reijo Mäen romaanien väliin: pakkohan se on pelastaa.

Toinen tarjoushyllystä poimittu kirja on venäläisen Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa (alkuteos 1982, suom. Marja-Leena Jaakkola, Tammi) Kahdessa aikatasossa liikkuva romaani kertoo Fjodor Dostojevskin ja hänen vaimonsa matkasta Baden-Badeniin velkojia pakoon. Olen kuullut kirjaa kehuttavan – ja vaikka en olisikaan, niin Susan Sontagin esipuhe vakuuttaa (esipuheen suomentanut Vappu Orlov):

Koska 1900-luvun loppupuolen kirjallisuus on moneen kertaan tutkittu alue, tuntuu vaikealta uskoa, että voitaisiin vielä löytää uusia mestariteoksia, ainakaan suurimmilla, tarkimmin seuratuilla kielillä kirjoitettuja. Mutta penkoessani kymmenisen vuotta sitten Lontoon Charing Cross Roadilla erään kirjakaupan edessä nuhjuisten taskukirjojen hinkaloa törmäsin juuri sellaiseen kirjaan. Kesä Baden-Badenissa on teos, jonka haluaisin lukea koko viime vuosisadan fiktiivisen ja parafiktiivisen kerronnan kauneimpien, mieltäylentävimmien ja omaperäisimpien saavutusten joukkoon.

Tällaiset tuntemattomiksi jääneet mutta merkitykselliset romaanit ovat suosikkejani. Ehkä palaan aiheeseen myöhemmin blogissani.

* * *

imageTarjouskulman ohitse pääsee taaempana olevaan huoneeseen. Kirjakaupan lastenosastolle väriä tuo Sysmässä syntyneen kuvataiteilijan Marjatta Tapiolan isokokoinen, iloinen maalaus. Keltainen väritys muuttaa hivenen huoneen valon aallonpituutta ja saa kaiken näyttämään raikkaammalta, positiivisemmalta.

Lapsille suunnattuja kirjauutuuksia on näkyvillä. Otan niistä pari valokuvaa, mutta sitten tajuan, etten Finlandia Junior -raadin jäsenyyden takia voi niitä blogiin laittaakaan. – Melkeinpä kirjoja enemmän viisivuotiasta jälkikasvuani kiinnosttaa runsas valikoima erilaisia pelejä. Niitä pitääkin olla myynnissä kesämökkipaikkakunnalla. Jos on huono sää, pitää olla sisällä tekemistä. Ja vaikka ilma olisi hyvä, tarvitaan pelejä silti: lämpimän alkukesän aiheuttamat hyttysarmadat saavat välillä epäilemään hokemaa ”On Lotto-voitto syntyä Suomeen!”

* * *

Kirjakaupan yläkerrassa on divari. Se avartuu yhdeltä seinältä portaikkoon, mikä luo tilan tuntua muuten melko matalaan huoneeseen. Pystyhirret ovat kauniit, elämää nähneet. imageNiteitä on paljon. Silti yläkerran puoli ei tee samaa vaikutusta kuin alakerran kirjakauppa. Hyvää luettavaa löytyy kyllä, mutta tuntuu siltä, että vaihtuvuus ei ole kovin suurta. Uudehkoja teoksia ei ole suhteessa niin paljon kuin esimerkiksi Jyväskylän antikvariaateissa: täällä ei ole opiskelijoita kiikuttamassa rahapulassa omaisuuttaan myytäväksi. Tai ehkä Sysmän kirjakaupan antikvariaatti ei yleensäkään osta aktiivisesti asiakkailta yksittäisiä teoksia: yläkerran divari tuskin on mitään suurta liiketoimintaa. Mutta se antaa kirjakaupan yhteydessä lisäarvoa, mahdollisuuden ostaa edullisesti luettavaa.

Huokeita lukuelämyksiä voi etsiä vaikkapa pokkariosastolta. Nurkkauksen seinällä on kaksi taideteosta, joista oikeanpuoleinen esittää jonkinlaista Minotaurus-hahmoa. En imagetullut katsoneeksi taiteilijan nimeä, mutta tyylillisesti tuokin voisi olla Marjatta Tapiolan tekemä. Koska käytettyjen pokkareiden joukosta iso osa on dekkareita ja jännäreitä, sopii aihe hyvin rinnastukseksi hyllyrivistöille: ”Oletko valmis kohtaamaan tässä kirjalabyrintissa piilevät hirviöt?”

Minä en uskalla mennä edes kovin lähelle. En niinkään pelkää hirviöitä, mutta ajatus itsestäni raahaamassa läjää pokkareita mökille kauhistaa. Ei minulla kuitenkaan ole aikaa kaikelle – ja sitä paitsi minusta on tullut vaativa luettavani suhteen. Halvasti painettujen vanhojen pokkareiden kellastuneet sivut tekevät lukemisesta työlästä. Joko sähköisten kirjojen maailma ja lukulaitteen steriili selkeys ovat alkaneet muokata lukutottumuksiani tai sitten se pahamainen ikänäkö kolkuttelee ovella …

* * *

Sysmän kirjakauppa ei ehkä ole Suomen kaunein, vaikka ken tietää, mutta hieno se on, varsinkin kun ottaa huomioon sijainnin.  – Tänä kesänä käyn Sysmän kirjakaupassa aivan varmasti toisenkin kerran, mutta voisihan sitä muuallakin piipahtaa. Kesän aikana tulee kuitenkin reissattua ympäri Suomea. Onko siis kellään vinkkejä vastaavista kirjakauppaelämyksistä, maalla tai kaupungeissa?

Mainokset

Read Full Post »

Kuin tilaustöinä Kritiikkiä-sarjaa varten Putte Wilhelmsson on viime aikoina kirjoitellut ärhäkkää kritiikkiä blogiinsa. Jutuista löytyisi pureskeltavaa paljonkin, esimerkiksi kolmen viikon takainen postaus, jossa Wilhelmsson kommentoi tätä Jäljen äänen sarjaa ja kaivaa Schlink-murskaamonsa kätköistä aiemmin julkaisemattoman kritiikin Lukija-romaanista. Klisee ”olkoon kirjoittajan tyylistä mitä mieltä tahansa, kylmäksi se ei jätä ketään” pitää Wilhelmssonin kohdalla paikkansa. Toisinaan jotkut lukijat ovat kuumentuneet liikaakin.

Jos niin tapahtuu omalla kohdalla, kannattaa harkita hetken aikaa perusteluidensa pätevyyttä ennen kuin kirjoittaa Wilhelmssonin kritiikistä kriittisen palautteen tai vastineen. Oletan, että asiallista (kriittistä) palautetta Wilhelmsson ottaa mielellään vastaan  – vaikkakin toki tyrmää sen sitten kohteliaasti mutta päättäväisesti: en muista, että hän koskaan olisi myöntänyt erehtyneensä. Jos tämä ei riitä vaan haluaa tulla myös julkisesti nöyryytetyksi, voi  kirjoittaa Wilhelmssonille kärjekkään, piikittelevän palautteen.  Mainion alustan tällaiseen tulella leikkimiseen tarjoaa esimerkiksi kirjallisuuslehti Parnassosta löytyvä Lukijakirjeet-palsta, jossa julkaistaan toimitukseen saapuneita kirjeitä. Usein toimitus lähettää lukijan kirjeen myös lehden toimittajalle tai avustajalle, jonka tekstiä kommentti koskee. Samassa numerosta voikin lukea artikkelin/kritiikin kirjoittajan vastineen saamaansa kritiikkiin.

Eräs viime vuosien mieleenpainuvimmista mittelöistä Parnassossa on omassa lukukokemuksessani ollut kirjailija Asko Sahlbergin lukijakirjeestä (Parnasso 7/2008)alkanut sanailu. Sahlberg oli lukenut Wilhelmssonin kirjoittaman arvostelun Richard Powersin romaanista Laulut joita lauloimme (Parnasso 6/2008) ja ihmetteli, miksi siinä annettin niin vähänlaisesti tietoa kirjan tapahtumista:

En nimittäin saa työllä ja tuskallakaan selvää siitä, mistä Wilhelmssonin arvioimassa teoksessa on kysymys, mistä se kertoo. Näen kyllä, että kyseessä on melkein tuhatsivuinen tiiliskivi, mutta se ei minulle informaatioksi riitä. Ymmärrän, että kysymys on rodullisista ongelmista Yhdysvalloissa, mutta siihen sitten jääkin.

Kritiikin ei luonnollisestikaan tule olla juonireferaatti, mutta kai sitä sentään jotakin teoksen juonesta voisi kertoa. Sillä kai noin laajassa romaanissa sentään jokin tarina on, vai onko?

Kirjeessään Sahlberg tuo esille saman kysymyksen, jota pohdittiin tämän Putte Wilhelmsson -postauksen ensimmäisessä osassa. Harmittaa, kun Wilhelmsson ei lähtenyt perusteellisesti vastaamaan tähän kysymykseen: itse näkisin Sahlbergin kommentissa mahdollisuuden pohtia rajanvetoa kritiikin ja esseistiikan välillä. Laulut joita lauloimme -arvostelussaan Wilhelmsson etenee jälkimmäisen suuntaan, eikä se mielestäni tee kritiikistä huonoa, päinvastoin. Toki koko aukeaman laajuisessa arvostelussa voisi olla pieni tiivistys romaanistakin: mutta kuinka mahdollista tai edes järkevää on yrittää kirjoittaa sellainen tuhatsivuisesta teoksesta.

Hieman kyllä ihmettelen, miksi Sahlberg niin kipeästi kaipaa informaatiota romaanin tarinasta ja juonesta. Wilhelmsson pitkähkössä tekstissään selvästi käy läpi lukukokemuksestaan esille nousseita asioita ja tarkastelee arvostelun kohteena olevaa teosta. Kyse ei ole samankaltaisesta teoksen sisällön ohittamisesta kuin aiemmassa postauksessa kuvatussa Wilhelmssonin Auster-kritiikissä. Wilhelmsson viittaa Powersin teokseen jatkuvasti, ja vaikka kirjailija Sahlberg ei kommenttinsa mukaan pääse selville esimerkiksi romaanin perhesuhteista, niin en kyllä itse huomannut samaa ongelmaa. Sahlberg on muutenkin muotoillut lukijakirjeensä kärkevästi. Siitä viimeiset kolme kappaletta:

Sen sijaan Wilhelmsson kyllä tekee parhaansa tehdäkseen tiettäväksi, mitä mieltä hän on (ja ennen kaikkea mitä hän nähdäkseen tietää) Yhdysvaltain siirtolaisuusongelman taustoista ja nykypäivästä. Mikä olisi luonnollisesti sinänsä hyvä esseen aihe (mitä muotoa taitavasti omaa ajatuksenjuoksuaan formuloivalle Wilhelmssonille suosittelen).

Anteeksi vain, mutta Wilhelmssonin arvion otsikko Jaarittelun liemi osuu kyllä arvion kirjoittajan omaan nilkkaan. Kriitikot ilmoittautuvat mielellään lukijoiden palvelijoiksi, mutta Wilhelmssonin tässä mainittu arvio ei palvele muita kuin itseään alituisesti huvittamaan pyrkivää Wilhelmssonia.

Siksi kysynkin päätoimittaja Jarmo Papinniemeltä, miksi näin korkeatasoisessa julkaisussa ja maan johtavassa kirjallisuuslehdessä tällaista sisäänpäin kääntynyttä saivartelua, joka ei anna kaunokirjallisuudesta kiinnostuneelle lukijalle edes oleellisinta informaatiota arvioitavasta teoksesta, julkaistaan kirjallisuuskritiikin nimikkeen alla. 

Tuo ”sisäänpäin kääntynyt saivartelu” osoittaa Sahlbergilta haluttomuutta ymmärtää Wilhelmssonin kirjoittaman tekstin lähtökohtia. Ainakin itse lukijana odotan, että Parnassoon kirjoitetuissa arvosteluissa on tämäntyylisiä laajempia pohdintoja – siis toisin sanoen, Wilhelmssonin kritiikki on ”jaaritteleva” juuri siksi, että kyseessä on ”korkeatasoinen julkaisu ja maan johtava kirjallisuuslehti”. Näkemyksellinen, taustoittava kirjallisuuskritiikki palvelee lukijoitaan aivan mainiosti: jopa paremmin kuin tuhatsivuisen romaanin juonenkäänteitä ja lukuisia henkilösuhteita esittelevä uuvuttava selostus.

Asko Sahlberg on vallitsevan kritiikkimuodon vanki: se, että jo peruskoulussa ja lukiossa opetetaan liittämään kritiikkiin lyhyt selostus juonesta ja henkilösuhteista ei tarkoita, että myös kirjallisuuskriitikkojen täytyisi niin tehdä. Tällainen tarinakeskeinen ajattelu teoksen vastaanotossa on ehkä (paino sanalla ehkä, sillä tämä on  aivan omaa ”mutuhuttuani”) myös yksi syy proosan tradition jäykistymiseen juonen rakentelua korostavaan muotoonsa. Kirjailijan urasta (tai ehkä pitäisi kirjoittaa ”urasta”) haaveilevat harrastajakirjoittajat lukevat kritiikkejä, joissa palkitaan onnistuneita kasvukertomuksia ja uskottavia juonenkäänteitä. Ripsa vinkkasi edellisen postaukseni kommentissa Tommy Melenderin blogimerkintään Juha Seppälän romaanista Mr Smith ja saman tekstin on huomioinut myös Wilhelmsson omassa blogissaan. Melender tiivistää asian hyvin (Romaani kellariloukon otuksille, 10.8.2012):

Juonettomuus on rikos, ja rikosjuonettomuus verisin rikos. Kohta kaikki kirjallisuus tulee, todellakin, Lisbeth Salanderin hameen alta.

Helsingin Sanomien kriitikotkin muistavat kaikessa lukijaystävällisyydessään nykyään räksyttää, jos romaaneista puuttuu jännitystä ja ”toimivia” henkilöhahmoja.

Aikamme proosa keskittyy lukuelämysten tuottamiseen. Se muuttaa todellisuuden vaarattomaksi tusinaestetiikaksi. Se nihiloi kielen, tekee siitä pelkän tarinankertomisvälineen.

Se on tuote, jota myydään. Se on laite, jonka toimintaa Helsingin Sanomien kriitikko arvioi kuluttajanäkökulmasta.

Itse lukijana toivoisin, että juoni ja henkilöt olisivat ensisijaisesti vain välineitä, joiden varaan kirjailija rakentaa sanottavansa. Toki esimerkiksi dekkareissa ja trillereissä toiminta ja tarinnan kehittyminen ovat keskeisessä asemassa, samoin vaikkapa romanttisen kirjallisuuden juoni ja henkilösuhteet: hyvän viihdekirjan tehtävä voi olla pelkästään se, että se koukuttaa ja imaisee mukaan tarinaan. Mutta jos kritiikin vallitseva suuntaus on, että kaikkea kirjallisuutta aletaan lukea samoilla kriteereillä kuin viihdekirjallisuutta (mihin Melenderin voi tulkita hieman viittaavan), niin esimerkiksi esseistiset romaanit ja kielen ja todellisuuden suhteita tutkivat proosateokset jäävät kirjoittamatta. Kun edes kriitikot eivät niitä arvosta, kirjoittavat kirjailijat vain turvallista valtavirtaa.

Jos useammat kriitikot kirjoittaisivat samalla tavalla kuin Wilhelmsson Laulut joita lauloimme -romaanin arvostelussaan (ja monissa muissakin kritiikeissään), alkaisivatko kirjailijat ja kustannustoimittajat kiinnittää enemmän huomiota muuhunkin kuin ”lukijaystävällisyyteen” – siis esimerkiksi siihen, mitä sanottavaa kirjalla on?

* * *

Asko Sahlberg luonnehtii lukijakirjeessään Wilhelmssonin kritiikkiä ”jaaritteluksi”, ”sisäänpäin kääntyneeksi saivarteluksi” ja antaa ymmärtää, että Wilhelmsson alittaa pahasti Parnasson laatukriteerit. Ei ihme, että kriitikko ärähtää takaisin. Keskustelu etenee pahasti sivuraiteille: Wilhelmsson ei pelkästään vastaa Sahlbergin kysymykseen (ja tuo kiinnostava näkökulma kritiikin esseistisyydestä jää käsittelemättä) vaan antaa samalla mitalla takaisin. Lukijakirjeessään Sahlberg kaipasi täsmennyksiä omasta mielestään sekavaan ja vajavaiseen romaanin henkilösuhteiden esittelyyn. Wilhelmsson kommentoi Sahlbergin kritiikkiä tyylillä, joka saa Sahlbergin vaikuttamaan idiootilta:

Olen silti pahoillani, että olen kutsunut Ruthia äitinsä tyttäreksi, ja  – kieltämättä aika hämmentävästi – Ruthin äitiä Ruthin isoäidin tyttäreksi. Olen ehkä pitänyt biologian ja ja kieliopin normaalit karikot ylittävää lukemista itsestään selvyytenä.

Sen sijaan tuntuisi kovin tarpeettomalta korostaa, että ”perhe” on romaanin perhe, eikä kirjailijan tai Parnasson lukijan perhe. Ja että ”veljekset” ovat yleensä ”poikia”, ja että Jonah, jonka mainitsin ”maailman johtavaksi vanhan musiikin tulkitsijaksi”, ei ole ”hiphoppari”, sillä hiphop ei ole vanhaa musiikkia.

Ehkä tämä sarkasmin määrä olisi riittänyt: näin kirjallisuusdebattia seuraavan lukijan näkökulmasta on aiheen kannalta tarpeetonta, että Wilhelmsson vielä samassa tekstissä kyseenalaistaa Sahlbergin kirjalliset kyvytkin:

Viime vuosina olen moittinut vähättelevää tapaa, jolla Asko Sahlberg kommentoi muita kirjailijoita (minusta Antti Tuurin tuotanto ansaitsee jonkin muun epiteetin kuin ”tylsä”), toisinaan myös matikkapäätä (Finladiaa ei ole annettu ”joka toinen vuosi lesbolle”).

Enimmäkseen ristiriidat ovat kuitenkin koskeneet Sahlbergin omaa tuotantoa (varovaisempi kirjailija hutaisee romaanin loppuun joko symbolin, jossa sivilisaation puhjennut mätäpaise pursuaa visvaa, tai eskatologian, jossa helvetti valuu tulikuumaa lietettä, mutta varomaton Sahlberg valitsee molemmat, ja hourii jotain ”tulikuumaa visvaa pursuavasta lietteestä”).

Soppa on valmis. Alkaa kinastelu, joka jatkuu vielä useassa numerossa. Sen referoiminen ei ole mielekästä tässä postauksessa (veisi paljon tilaa …), mutta todettakoon, että aivan kirkkaimpia tyylipisteitä en jakaisi kummallekaan osapuolelle. Jo Sahlbergin ensimmäinen lukijakirje on jokseenkin epäasiallinen tarpeettomassa kärkevyydessään, ja toisaalta taas Wilhelmsson ei hänkään pysy aivan asialinjalla – eikä ainakaan alkuperäisessä kysymyksenasettelussa.

Kun lukee nuo keskustelut loppuvuoden 2007 ja alkuvuoden 2008 Parnassoista, vakuuttuu yhdestä asiasta: kriitikoiden työn kritisoiminen on riskialtista puuhaa, varsinkin kun kyseessä on Putte Wilhelmsson. Mutta yritetään silti vielä.

* * *

Edellisen postauksen kommenteissa Hirlii muisteli Arto Virtasen tylyä arviota Olga Tokarczukin romaanista Vaeltajat (Parnasso 3/12).  Wilhelmsson ei jää kriitikkovertailussa toiseksi. Arvostellessaan Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat (Otava, 2007) Wilhelmsson irvailee jopa teoksen lukijoille (Turun Sanomat, 29.6.2007):

Romaanina Alku ja muut ajat ylittää melko nopeasti kynnyksen, jonka jälkeen turmeltumattoman mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään tutkimuksellista näyttöä otaksunkin, että Tokarczukin innokkaimmat lukijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan, omistavat vähintään kaksi Feng Chui -opasta ja ovat käyneet kerran enkeliterapiassa.

Oletan, että lukijoihin kohdistuvaa ylenkatsetta ei ole tässä tarkoitus ottaa täysin tosissaan. Mutta mikä sen funktio on, sitä en ymmärrä. Miksi kriitikko menee näin pitkälle?  – Wilhelmsson tuntuu lukevan Tokarczukin romaania jonkinlaisena pseudotieteellisenä elämänfilosofisena oppaana. Vertaus typeryyden palvontaan jääköön pelkäksi kärjistetyn otaksuman arvoiseksi huomioksi. Vaikka joku lukisi horoskooppeja tai Tokarczukin romaaneja, kuuluisi kirkkoon, söisi homeopaattisia lääkkeitä tai antautuisi muulle hörhöilylle, ei se välttämättä tarkoita, että hän todella uskoisi niihin. Yleensäkin kriitikon olisi järkevämpää arvottaa teoksia kuin niiden lukijoita.

Omassa lukukokemuksessani Alku ja muut ajat osoittautui kiinnostavaksi. Jos mietoja neljänsadan milligramman särkylääkkeitä ei lasketa (melko tehottomia kylläkin), en harrasta esimerkiksi lumelääkeiden popsimista. Feng Chuita ja enkeliterapiaa en viitsi edes kommentoida: eiköhän ole ihan mahdollista, että täyspäinenkin lukija saattaa ihastua Alku ja muut ajat -romaaniin. Suosittelenkin tutustumaan Putte Wilhelmssonin arvostelun vastapainoksi  Sinikka Vuolan kritiikkiin Kiiltomadossa:

Tokarcczukin Alku ja muut ajat on maaginen ja realistinen, symbolinen ja historiallinen, viehättävä ja raaka, väkivaltainen ja näkemyksellinen. Tähän romaaniin on vaikea olla menemättä mukaan, se haastaa lukijan syvään kokemiseen, inhoon ja ihmeisiin.

On paljon mahdollista, että Tokarczukin romaani on Melenderin edellä kuvaamaa ”vaaratonta tusinaestetiikkaa”. Silti, vaikka Alku ja muut ajat on lukuelämyksellinen romaani ja hyödyntää fantasiakirjallisuuden keinoja, en sitä lajityypin kaavamaisimpiin teoksiin lähtisi vertailemaan. Ehkä jo kaiken nähneen ja kokeneen, paljon lukeneen kriitikon mielestä fantasia pirstoo todellisuutta kliseisesti, mutta omasta mielestäni innostavaa romaanissa on esimerkiksi  luonnon kuvaus, jota  Risto Niemi-Pynttäri luonnehtii Maailmankirjoissa:

Olga Tokarczukin romaania on sanottu mystiseksi ja uskonnolliseksi teokseksi, käytännössä se liittyy siis puolalaisen katolisen taiteen traditioon. Luonto on yleensä varsin huonosti esillä katolisessa taiteessa, mutta tässä romaanissa se tulee vaikuttavasti esille. Pitkään ihmettelin miksi romaanin nimi viittaa aikaan, jokainen lukukin osoittaa aikaa. Pienen kylän omaperäisten henkilöiden ajan lisäksi omat lukunsa on enkelten ja haamujen ajalla, puiden ajalla. Luonnosta kirjoittamisen kannalta onkin hienoa, että ajassa olevia ei ole rajattu vain ihmisiin. Puiden aika on hämmästyttävää ja eläinten.

Niemi-Pynttäri siteeraa romaanista kohtausta, jossa naisen asuttaman mökin edustalla kasvava väinönputki ottaa miehen hahmon – ja sitten mies ottaa mökissä elelevän naisen, Tähkän (suom. Tapani Kärkkäinen, Otava, 2007):

He menivät makuulle lattialle ja hankasivat itseään toisiaan vasten kuin heinät. Sitten väinonputki istutti Tähkän reisilleen ja juurtui häneen rytmikkäästi, aina vain syvemmälle, ja lävisti koko hänen ruumiinsa, tunkeutui hänen sisimpiin sopukoihinsa asti ja joi hänen mehuaan. Se joi hänestä aamuun asti, kunnes taivas muuttui harmaaksi ja linnut alkoivat laulaa. Silloin väinönputki värähti, sen kova ruumis kuoli, se muuttui liikkumattomaksi kuin puu. Kukat kahahtelivat ja Tähkän alastomalle, uupuneelle ruumiille putoili kuivia, pistäviä siemeniä. Sitten vaaleahiuksinen nuorukainen palasi takaisin talon eteen, ja Tähkä nyppi tuoksuvia siemeniä hiuksistaan koko päivän.

Myyttiset ja sadunomaiset ainekset muuttavat romaanin luonnetta. Voidaan puhua maagisesta realismista tai viime vuosina suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa esiintyneestä reaalifantasiasta (käsittääkseni tekijöiden oma määritelmä), joka pyrkii murtamaan lajityyppien rajoja. Suhtaudun äidinkielenopettajana jo ammattinikin puolesta ilmiöön suopeasti: vuosituhannen vaihteesta saakka jatkunut fantasiabuumi voi koitua myös kaunokirjallisuuden hyväksi, jos vain Harry Potter -kirjojen sekä vampyyri/ihmissusikeitosten ahmijat saataisiin houkuteltua hieman vakavampienkin romaanien pariin. Antti Hyryn Uunin kaltaisilla teoksilla se ei onnistu. On oltava kuin fiksu kamanheittäjä, joka vähitellen totuttaa käyttäjät yhä kovempiin aineisiin. Siksi tarvitaan hybridejä, joissa on realistinen pohjavire mutta oudosti nyrjähtänyt todellisuus.

Kritiikin kestävän hybridin luominen on haastavaa. Koska teosta arvioidaan yleensä sen lähtökohtia vasten, mahdollisuudet hurmata kriitikko eivät ole erityisen hyvät. Hybridin pitäisi kestää tarkastelu sekä perinteikkään laatukirjallisuuden että fantasian näkökulmasta – ja ikävä kyllä näissä traditioissa hyvinä piirteinä arvostetaan usein vastakkaisia asioita. Realismissa ristiriidat ja poikkeavuudet todellisuuskuvauksessa ovat virheitä, sadunomainen kliseisyys henkilöhahmoissa ja juonessa tyylirikkoa. Ja fantasia puolestaan asettaa myytit järkikeskeisen maailmankuvan edelle, korostaa lapsenomaista, saduista kumpuavaa uskoa kohtaloon ja yliluonnolliseen.

Jo muutaman kritiikin perusteella voisi todeta, että joko Wilhelmssonin arvioimaksi on sattunut hänen mielestään huonoja teoksia – tai sitten fantasialla ryyditetyt romaanit eivät yleensäkään ole hänen suosikkejaan. Jälkimmäiseen tulkintaan jouduttaa Turmio ja perikato -esseekokoelmasta löytyvä kirjoitus Kohtalo ja tehtävä, jossa kriitikko mitätöi kokonaisen kirjallisuuden lajityypin (tai siis edellä kuvatun hybridin). Jose Luis Peixoto, Jyrki Vainonen, Carl-Johan Vallgren, Laurent Gaudén, Peter Hoeg ja Olga Tokarczuk mainitaan nimeltä, ja ”jokaisesta maasta löytyy varmaan jo omansa”:

Niiden tunnusmerkkinä voi toki pitää outoja tapahtumakulkuja ja lyyristä kieltä, mutta vaikutteet on ammennettu angloamerikkalaisen mielikuvateollisuuden pönkittämästä fantasiaviihteestä. Toisinaan hyvinkin tietoisesti, toisinaan tahattomasti, kun kirjailija on etsinyt jotain vaihtoehtoa liian rationaalisiksi kokemilleen maailmanselityksille.

”Realismia, tunnistettavia faktoja vaativat lukijat karsiutuvat jo kättelyssä”, totesi pääkaupunkilehden kriitikko Jan Blomstedt Vainosesta, mikä pätee myös hänen ulkomaisiin kumppaneihinsa. Seuraavaksi karsiutuvat kliseitä, tunnistettavia latteuksia vieroksuvat lukijat. Samoin kuin ne, joille synkkä ja juhlava ovat yhä eri asioita kuin vakava ja tärkeä.

Näin luultavasti käy, jos lukijalla on ehdoton kirjallinen maku. Mutta niille realismin tai fantasian ystäville, joilla on kiinnostusta lukea muutakin kuin suosikkigenrensä romaaneja, ”oudot/outoutetut” kirjat tarjoavat turvallisen tutustumisen hieman erilaiseen kirjallisuuteen.

Uskallan väittää, että tämä suhtautuminen on Wilhelmssonille kriitikkona ohjelmallista. Hän siis lukee fantastiset romaanit (miksi niitä oikein pitäisi kutsua?) vastahankaisemmin kuin muut kirjat. Kritiikkien lukijana näen tällaisessa ohjelmallisuudessa sekä hyviä että huonoja piirteitä: se tekee arvosteluista johdonmukaisia, mutta toisaalta taas toisenlaisella kirjallisella maulla varustettu kriitikko voisi löytää kyseisistä teoksista kiinnostavia, mahdollisten lukijoiden lukukokemuksia positiivisella tavalla avartavia näkökulmia.

Esseessään Wilhelmsson esimerkiksi toteaa, että mielikuvituksen ihanne muuttuu typeryyden palvonnaksi Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö. Arvion moite lukijoita kohtaan muistuttaa muuten erehdyttävästi aiemmin siteerattua Alku ja muut ajat -kritiikin katkelmaa:

Viimeistään tässä vaiheessa uraansa Hoeg on liittynyt sirkuksesta, maailmanlopusta ja ihmetaitoja omaavista kummajaisista kirjoittavien kasvavaan joukkoon, osaksi Debordin soimaamaa köyhtyneen mielikuvituksen moninaisuutta. Samalla häneltä myös ylittyi kynnys, jonka jälkeen kirjaviisauden kritiikki ja mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään tieteellistä näyttöä otaksunkin, että Hoegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, uskovat homeopatiaan ja omistavat vähintään yhden Feng Shui-oppaan.

Moite on lievempi, sillä nyt Feng Shui -oppaita on vain yksi eikä enkeliterapiasta puhuta mitään. Hoegin romaani siis kaiketi sijoittuu Wilhelmssonin arvoasteikossa korkeammalle kuin Tokarczukin teos. Toki kuvattu rinnastus on niin tehokas piikki, että se kannattaa hyödyntää esseistiikassa lähes sellaisenaan, vaikka puhe onkin tällä kertaa toisen kirjailijan romaanista.

Suomalaisista fantastikoista (Wilhelmsson ei tällaista termiä käytä) Wilhelmsson kritisoi esseessään voimakkaasti Jyrki Vainosen teoksia:

Vainonen on pohjimmiltaan vanhasta kirjallisuudesta ja antikvaarisista kielikuvista kiinnostunut haihattelija, jonka mielestä VR:n ajanmukainen veturikalusto yhä ”höyryää” asemalle pysähtyessään, ja joka aina keksii jonkin verukkeen, jotta hän voisi käyttää näennäisesti nykypäivään sijoittuvassa romaanissa sanoja ”kartano”, ”jaarli” ja ”alustalainen”.

Taas huomaan olevani eri mieltä: en ole Vainosen viimeisimpiä romaaneja lukenut, mutta ainakin hänen novellikokoelmistaan olen pitänyt. Ehkä vanhat sanat murtamassa kielen varaan rakentuvan todellisuuden yhtenäisyyttä voivat tuntua kauneusvirheiltä. Kuitenkin niissä on kulttuurin kerrostumia läpäisevää voimaa ja ulottuvuutta, joka kapinoi vastaan modernia aikakäsitystä vastaan. Myyttisessä maailmankuvassa aika ei ole pelkkä lineaarisesti etenevä steriili viiva, vaan minä hetkenä hyvänsä kaikki voi keikahtaa nurin niskoin ja palautua hetkeksi menneisyyteen, ajattomuuteenkin.

Pahimmillaan kriitikon ohjelmallisuus näkyy tarkoitushakuisuutena, joka ei enää ole reilua.  Aamulehdessä julkaistussa Wilhelmssonin arvostelussa (29.9.2011) Jyrki Vainosen romaanista Swiftin ovella on lisänä tietolaatikko kirjailijasta. Sen teksti päättyy (huom. – siis mitä jää viimeiseksi lukijan mieleen Vainosesta) poimintoihin Vainosen ensimmäisen romaanin kritiikeistä:

Ensimmäistä romaania Mykkä jumala (2003) Helsingin Sanomat luonnehti dynaamiseksi fantasiaksi matkalla kohti arvaamatonta päätepistettä. Sen sijaan Kritiikin Uutiset löysi siitä patavanhoillisen fantasian kliseet, joissa ”kohtalo” mainitaan heti ensimmäisessä luvussa ja ”tehtävä” neljännessä.

Tietolaatikko esittelee muita lähteitä lainaten kirjailijan tuotantoa ikään kuin objektiiviseen toteavuuteen pyrkien. Nuo kommentit rinnastuvat kuitenkin siten, että Helsingin Sanomien arvio vaikuttaa naiivilta höpöhöpöltä ja Kritiikin Uutisten kritiikki taas faktoihin perustuvalta toteamukselta. En ota tässä kantaa siihen, kumpi sitaatti osuu lähemmäksi totuutta – totean vain, että mielestäni tällainen tyyli ei ole korrektia. Lukijana toivoisi arvottavien näkemysten pysyvän varsinaisessa arvostelussa ja tietolaatikoiden edustavan neutraalia suhtautumista. Vaikka Kritiikin uutisten arvostelija olisi pitänyt Vainosen romaania miten kliseisenä tahansa, ei se mikään totuus ole, vaan kriitikon oma arvio.

* * *

Valitsin Putte Wilhelmssonin Kritiikkiä-sarjani ensimmäiseksi kriitikoksi osittain siksi, että hänen kritiikkejään olen seurannut eri julkaisuissa vaihtelevasti jo 90-luvun alusta saakka – siis siitä asti, kun olen yleensäkin kirjallisuuskritiikkejä lukenut. Olen aina pitänyt Wilhelmssonia kiinnostavana kriitikkona, niin hyvässä (hyvä kirjoittaja, asiantuntevuus, purevuus, johdonmukaisuus) kuin pahassakin (toisinaan liiankin sarkastinen/ironinen ote, liika tuomitsevuus, kirjallisen maun ehdottomuus). Toisaalta voi todeta, että nuo ”pahuudet” ovat samalla Putte Wilhelmssonin vahvuuksia: niiden terävimpien kärkien tylsyttely ja hyssyttely vesittäisi persoonallisen otteen, joka parhaimmillaan saa monet lukijat yhä uudelleen vakuuttumaan siitä, että kritiikkejä kannattaa lukea. Että ajatuksia ja tuntemuksia herättävien kritiikkien aika ei ole vielä ohi.

Kriitikkoa voi arvostaa, vaikka olisikin itse lukijana usein eri mieltä. Sellaisia kriitikoita, jotka olisivat minun kanssani aina samaa mieltä, on vaikeaa löytää. Ja jos löytäisinkin, niin en tiedä, jaksaisinko lukea: omaa peilikuvaa tulee muutenkin tarkasteltua kyllästymiseen asti.

* * *

Ensimmäisen kriitikon tarkasteluun meni aikaa kokonainen kuukausi: tätä menoa projektista tulee pikemminkin kolmevuotinen kuin vuoden mittainen. Mutta onneksi minulla ei ole mitään deadlineja asian suhteen. Piakkoin vaihteeksi  joka tapauksessa jotain muuta: raporttia reilu viikko sitten pidetystä Helsingin poetiikkakonferenssista sekä uutuuskirjojen arvioita.

* * *

Lisäys (8. syyskuuta 2012):

Putte Wilhelmsson on kirjoittanut omaan blogiinsa kommentin postaukseeni liittyen. Wilhelmssonin postauksessa on pari hyvää nökökulmaa, jotka mahdollisen lukijan kannattaa ottaa huomioon minun tulkintojani lukiessaan. Tässä sitaatti Putte Wilhelmssonin postauksen lopusta:

Ei Lehdonkaan blogimerkintä käsittele suhdettani fantisointiin kotimaisessa kirjallisuudessa tai muihin poikkeamiin perinteisen modernismin todellisuuskäsityksestä. Se käsittelee kielteistä kritiikkiä. Siksi esimerkki on Vainonen. Jos esimerkki olisi ollut Hesarin arvostelu Hotakaisen Sydänkohtauksista (1999), tai eriskummallisuuden elementeistä Sirolan tai Skiftesvikin kirjoissa, tulkintaa ”maustani” pitäisi säätää jonkin verran (ei kuitenkaan ylikansallisen fantasia-genren osalta).
 
Listaa voisi jatkaa, ja käännöskirjallisuuden osalta hyvinkin pitkään, mutta mennään seuraavaan kysymykseen: jos ”kielteinen” kriitikko on Lehdon valitsema teema, onko sille silti olemassa tilastollista perustaa?
Voi ollakin, kahdesta syystä. Kumpikaan ei liity kriitikon makuun, linjanvalintaan tai luonteenpiirteisiin, vaan päätoimisen kriitikon toimeentuloon ja sivutoimisen kriitikon epäjärjestelmällisyyteen.
 
Päätoimisena kriitikkona olen ottanut vastaan kaikki tehtävät, joita suinkin tarjotaan. Eikä kaikki ole hyvää, kuten kaikki varmasti tietävät. Sivutoimisena kriitikkona (nykypalkkioilla kukaan kriitikko ei ole ”päätoiminen”) en ole vieläkään lähettänyt Parnassoon syksyn toivelistaa, joten jos sieltä jotakin annetaan, niin tuskin parasta päältä.

Read Full Post »

Syys lopullaan, talvi ja sohjuinen kevät,
ah, rakastan teitä, ajat uneen viettelevät!
Sydämeni ja aivoni kiedotte kosteaan
sumun käärinliinaan ja hautaan rajattomaan.

 – Charles Baudelaire: Sumua ja sadetta (1. säkeistö, suom. Yrjö Kaijärvi)

– – – – –

Vaikka Ranskassa ilmasto on erilainen kuin Suomessa, Charles Baudelairen (1821–1867) runon ajatus on tunnistettavissa. Täällä pohjoisessa pakkanen pitää talvikauden aikana pahimman sumun poissa, mutta kylmää on kuin haudassa ja erityisesti kaamoskautena kaiken ylle laskeutuva pimeys vaikuttaa niin tunteisiin kuin järkeen.


(kuva: tinkatinka)
Runon puhujan kaipuuta talvikeleihin selittää se, että hänen sydämensä on nähtävästi murtunut ja turta: suvituuli ja lintujen livertely on silloin liikaa. Sumu, koleus ja pimeys itsehoitomenetelminä eivät kyllä nekään kuulosta kovin tervehenkiseltä kokonaisuudelta sielulliseen ahdinkoon …

Suomentaja Yrjö Kaijärvi on pyrkinyt säilyttämään alkuperäisen runon muodon, sonetin. Alkusäkeistössä loppusoinnuttelu on jossain määrin onnistunut (en nyt puutu sisältöön). Runon viimeinen osio kuitenkin paljastaa, kuinka hankalaa on riimitellä suomen kieltä ahtaaseen runokaavaan.

– – – – –

Niin suloista mitään ei murheinen sydän tunne,
jonka ylle kauan jo kuuraa satanut on,
oi kelmeät taivaat, kuningattaret ilmaston,
kuin kalpea hämäryys, loitpa katseesi kunne.
– Suloisempaa vielä: vuoteella kahdestaan
nukuttaakseen tuskansa yöhön kuuttomaan.

Sumua ja sadetta (katkelma, suom. Yrjö Kaijärvi)

– – – – –

Jos lukee edellisen lainauksen ääneen, huomaa, että rivit eivät solju erityisen vaivattomasti eteenpäin. – Kaijärven pian 50 vuotta vanha suomennosvalikoima Pahan kukkia  (1962, Otava) on saanut eräänlaisen klassikkoaseman. Toki Baudelairen runoja ovat suomentaneet muutkin, mutta varsinaista haastajaa Kaijärven käännöskokoelmalle ei ole ilmaantunut. Ennen kuin tänä syksynä.

Antti Nylénin tuore suomennos Pahan kukat (2011, Sammakko) perustuu Charles Baudelairen kokoelman Les Fleurs du mal toiseen painokseen (1861). Toisin kuin Kaijärvi, Nylén on ”suomeksi tulkinnut” (näin asia teoksen alkulehdellä esitetään) Baudelairen runot kokonaisuudessaan. Kaijärven suomennoksessa on vain alle puolet Baudelairen alkuteoksesta.

Mutta millainen on Nylénin suomennos? Ranskaa taitamattomana en osaa esittää kritiikkiä käännöksistä suhteessa alkuperäisiin, joten on tyydyttävä vertailemaan eri suomennosten tunnelmaa ja luettavuutta keskenään. Nylénin tapa tulkita Baudelairea poikkeaakin merkittävästi Kaijärven suomennoksista. Vertailun vuoksi katkelma Sumua ja sadetta -runosta samasta kohdasta kuin edellä.

– – – – –

Mikään ei tee kalmankauhuunsa
pakahtuvalle, kuuran
kauan sitten kuorruttamalle
sydämelle parempaa
kuin teidän kelmeät, synkät ja
hievahtamattomat
kasvonne, oi kylmänkalvaat vuodenajat,
pohjoisen ilmanalan
kuningattaret – ellei
se, että jonakin kuuttomana yönä saisi
kahden nukuttaa
tuskansa turraksi
vaarojen vuoteella.

Sumuista ja sateista (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

Käännös ei lähde taittamaan peistä runomittojen kanssa. Nylén keskittyy omassa versiossaan ratkaisemaan runon sisällöstä ja merkityksestä nousevia merkitys/tulkintaongelmia. Alkuperäinen sonettimuoto on hylätty ja muutettu puheenomaiseksi monologiksi, joka kuitenkin on runomuodossa: rivit on vain jaettu lyhyempiin säkeisiin  – vaikka toisaalta säkeiden voi tulkita jatkuvan rivien yli. Riippuu lukutavasta.  

Ratkaisu antaa vapaammat kädet tulkita runoja suomeksi, sillä määrämuotoinen mitta ja loppusointukuviot asettavat yleensä niin suuria rajoituksia, että niitä sorvatessaan kääntäjä joutuu tekemään melkoisia kompromisseja sisällön suhteen. Mittaa tärkeämmäksi periaatteeksi Nylén määrittelee kokoelman loppuun kirjoittamissaan jälkisanoissa rytmin: ”Aika usein mitta ja rytmi ovat runossa vastatusten: mitta on keinotekoinen ja armoton, rytmi taas pyrkii kahleista irti; mitalla ei ole arvoa itsessään, rytmi taas on puheen ominaisuus.”

Kokoelman tekstit ovatkin luettavuudeltaan selkeitä. Ja suomennoksen lisäksi aukeamalle on painettu aina myös ranskankielinen runo. Vaikka ei ranskaa juuri osaisikaan, voi tunnistaa yksittäisiä sanoja ja ihastella alkuperäisiä loppusointukuvioita.

Mutta kyllä asialleen omistautuneen runomittamestarin käsissä mitallinenkin suomennos toimii. Oma henkilökohtainen suosikkini Charles Baudelairen runoista on Syyslaulu, ja tietenkin Kaarlo Sarkian käännöksenä (löytyy ainakin teoksesta Kaarlo Sarkia: Runot. WSOY, 3. painos, 1946). Siinä runon puhuja kuvaa tuntojaan luultavasti syksyn värien vielä hehkuessa puissa. Syysidyllin rikkoo halkovaunujen rämy (upea sana!). Edetään aivan toisenlaisiin syksyisiin tunnelmiin kuin tuossa edellisessä runossa Sumua ja sadetta, jossa talvinen hämärä otettiin riemuiten vastaan.

– – – – –

Me peitymme kohta sisään kylmän hämyn,
lyhyt, heleä kirkkaus kesäimme, hyvästi jää!
Minä kuulen jo pihoilta halkovaunujen rämyn,
puut kiviä vasten kolkosti jysähtää.

Koko talvi on astuva sisimpääni: vihaa,
vilun puistatusta ja kauhua pakkotyön.
Sydän enää on möhkäle punaista, jäistä lihaa
kuin aurinko vankilassa napamaan yön.

Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa!
Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.
Kuin torni, min kyljen muurinsärkijä avaa
väsymättömin iskuin, henkeni lannistuu.

Ykstoikkoisena, kolkkona jyminänä
kuin kirstun naulaus kaikuvat iskut nuo ..
Ketä varten? Ol´eilen kesä – syys päivänä tänä!
Kuin lähtö soi salaperäinen ääni tuo.

Syyslaulu (suom. Kaarlo Sarkia)

– – – – –

Ainakaan kaamossynkkyyteen taipuvaiselle lukijalle tunnelmaa ei tarvitse selitellä. Minulle henkilökohtaisesti juuri tämä teksti on aina ollut vuodenaikateksti, jota silloin tällöin olen syksyisin runohyllystä haeskellut.

En innostu Nylénin käännöksestä tämän runon kohdalla mitenkään erityisesti (miten voisinkaan, minulla on eräänlainen tunneside Sarkian Syyslauluun), mutta löydän paljon uusia näkökulmia, yllätyksellisiäkin. Esimerkiksi yksityiskohdan, joka rinnastettuna Sarkian käännöksen vastaavaan kohtaan (Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa! / Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.) osoittaa, että Nylénin käyttämää menetelmää jakaa alkuperäiset rivit lyhyempiin yksiköihin voi hyödyntää monella tavalla, esimerkiksi luomaan tekstiin tehokasta iskevyyttä.

– – – – –

Aina kun halko
kumeasti maata
vasten kalahtaa
säpsähdän: täällä rakennetaan mestauslavaa.

Syyslaulu (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

Syyslaulusta löytyy myös toinen kiinnostava esimerkki Nylénin suomennostyöstä. Kun Sarkia käännöksessään kirjoittaa ”kauhusta pakkotyön”, Nylén vie tulkinnan astetta henkilökohtaisemmalle tasolle: kirjoittamisesta/ tulee tuskaista pakkotyötä. Vaikka en ranskaa hallitsekaan, yksittäisiä sanoja tunnistan aika lailla, eikä mielestäni alkuperäisessä tekstissä viitata erityisesti kirjoittamiseen, ainoastaan työhön yleisesti.

– – – – –

Tout l’hiver va rentrer dans mon être: colère,
Haine, frissons, horreur, labeur dur et forcé,
Et, comme le soleil dans son enfer polaire,
Mon coeur ne sera plus qu’un bloc rouge et glacé.

– Charles Baudelaire: Chant d’automne (1857, 2. säkeistö)

– – – – –

Mutta saatan erehtyäkin. Jos en, niin Nylénin tulkinta vie runon puhujan persoonan lähemmäksi Baudelairen henkilöä: runoilijalle työ on juuri kirjoittamista, mutta harvalle muulle. Tai sitten elantonsa tekstien tekemisestä saava suomentaja kirjoittaa itsensä sisälle runon käännökseen, mikä on kiinnostava näkökulma sekin. Itse olin aiemmin tulkinnut tuon pakkotyön viittauksena paitsi työhön mutta elämään yleensäkin: talven jäädyttämä lihapala sykkii rinnassa ilottomasti, pakotettuna. Vasta kevään koittaessa elämä alkaa taas tuntua joltakin.

– Suurempikin linja minulle lukijana valkenee Syyslaulusta. Olen aiemmin lukenut Sarkian käännöstä yksittäisenä runona tajuamatta, että se on vasta ensimmäinen puolisko kaksiosaisesta tekstistä. Nylénin käännöksestä jälkimmäinenkin osa tietysti löytyy. Siinä runon puhuja kaipaa kaiken päättymisen kynnyksellä vielä lyhyttä onnen hetkeä ja hellää kosketusta rakastetultaan – tai elämältä. Tai oikeastaan edellisessä lauseessa tuon tai-sanan voisi korvata pilkulla: rakkaus ja elämä rinnastuvat toisiinsa. Ilman elämää ei ole rakkautta, ja runoilijalle (kelle tahansa) yhtä pimeää on rakkaudeton elämä.

– – – – –

Vähän pyydän! Hauta on malttamaton. Ammottava!

Anna minun vielä
painaa otsani
polvillesi
ja hellekesän valkean paisteen
kipeää muistoa vasten
tuntea myöhäissyksyn hellästi kellertyvä hehku!

Syyslaulu (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

 Jos haluaa kuulla, miten Syyslaulu kulkee alkukielellä, runon luenta löytyy esimerkiksi täältä (sivulla oleellista on huomata oranssi palkki runotekstin yläpuolella, klikata playta ja säätää ääni kovemmalle). Ja jos haluaa samalla virittäytyä loppusyksyn tunnelmiin, alkaa olla kiire: säätiedotuksissa lupaillaan kylmenevää ilmaa. Pian syksy vaihtuu talveksi.

Palokkajärvi, 15. marraskuuta 2009


(kuva: tinkatinka)
Parina viime vuonna tähän aikaan marraskuuta on ollut lunta ainakin Jyväskylän seudulla. Kuva on otettu kaksi vuotta sitten Palokkajärven rannalla. Sävymaailma kertoo kaiken marraskuisesta hämärästä: kuva näyttää mustavalkoiselta, mutta värikuva se kuitenkin on. Maisemassa ei vain näy värejä – koska niitä ei ole.

Ja tästä herkullinen aasinsilta: runossaan Maisema (Paysage, 1857) Baudelaire  kuvailee, kuinka talven yksitoikkoisuudessa runoilija vaipuu eskapismiin. On ilahduttavaa kuulla, että Baudelairen kaltainen arvostettu klassikkorunoilijakin haaveilee ihanista, idyllisistä kliseistä!

– – – – –

Keväisin, kesäisin, syksyisin katselen ulos – mutta kun
koittaa talvi ja lumen
yksitoikkoisuus,
suljen kaikki
ovet ja ikkunaluukut – rakennan
satulinnani pilkkopimeään.
Unelmoin silloin sinisinä hohtelevista
taivaanrannoista, puutarhoista,
alabasteriveistoksista ja hiljaa
liplattavista suihkulähteistä,
suudelmista, linnuista, jotka laulavat
aamuin ja illoin – kaikista
ihanista idyllisistä kliseistä!

Maisema (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

Niin minäkin, niin minäkin. Kevättä kohdenhan tässä jo ollaan menossa …

Read Full Post »

Jos on pyöritellyt levysoittimessaan ahkerasti Patti Smithin upeita 1970-luvun tuotoksia Horses (1975) ja Easter (1978), kannattaa lukea omaelämäkerrallinen teos Ihan kakaroita (2010, suom. Antti Nylén, WSOY, 2010). Siinä Smith kertoo hänen ja valokuvataiteilija Robert Mapplethorpen yhteisestä taipaleesta kohti taiteilijuutta ja kuuluisuutta. Alku on hippeilevän romanttinen: kaksi nuorta, rahatonta ja asunnotonta taiteilijanalkua tapaavat New Yorkissa kesällä 1967. Ja loppu koruttoman surullinen: Mapplethorpe kuolee aidsiin keväällä 1989. – Välissä kerrotaan Smithin ja Mapplethorpen tarina. Tai oikeastaan Pattin ja Robertin, sillä Smith kirjoittaa henkilökohtaisesti ja valtaosa kirjasta käsittelee aikaa, jolloin Patti oli pelkkä Patti ja Robert pelkkä Robert. Kuuluisuudesta ei ollut tietoakaan. 

Aluksi kyse on rakkaussuhteesta, mutta pysyvämmiksi siteiksi Pattin ja Robertin välille muodostuvat yhteisymmärrys taiteen ja luovuuden merkityksestä sekä ystävyys, joka kestää myös ristiriidat (esim. sen, kun Robert tajuaa olevansa homoseksuaali) ja erilleen kasvamisen. – Vaikka Smith kertoo avoimesti elämänvaiheistaan, tuntuu välillä siltä, että paljon asioita jää piiloon. Esimerkiksi rakkauden kesän ja sitä seuraavan ”romanttisen” ajanjakson kuvaus keskittyy yllättävän paljon arkisiin huomioihin: rahan ansaitsemiseen, asuntoon ja sen sisustamiseen, elokuviin, musiikkiin jne. Tunteistaan Robertia kohtaan Patti puhuu säästeliäästi: vaihdetaan kyllä lahjoja, piirretään yhdessä, ihaillaan toisen taidetta – mutta nuoren rakkauden siirappi puuttuu, sitä ei tunnu löytyvän edes rivien väleistä.

Ihan kakaroita on kiinnostava paitsi taiteilijuuden niin myös ajankuvan kannalta. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun New York on käsittämätön taiteen ja musiikin legendojen tihentymä, keskiössään tietenkin Andy Warhol kumppaneineen. Samaan ilmiöön mahdollinen lukija on luultavasti törmännyt aiemminkin, jos on sattunut lukemaan jonkun tuon ajan newyorkilaisen kulttuuripersoonan elämästä. – Tähän joukkoon Patti ja Robert pääsevät mukaan muuttaessaan asumaan Chelsea-hotelliin, jossa satunnaisesti tai pysyvämmin majaili noihin aikoihin paljon taiteilijoita ja muusikoita (hotellin esittelyistä päätellen heitä on aina ollut runsaasti hotelliin majoittuneiden joukossa). Moni aikakauden musiikkia kuunteleva antaisi varmasti paljon aikamatkasta Chelsea-hotellin yhteydessä sijaitsevaan El Quixote –ravintolaan vuoden 1969 elokuussa:

Minulla oli pitkä laivastonsininen viskoosimekkoni, jossa oli valkoisia pikkuja, ja olkihattu: olin Eedenistä itään -asussani. Pöydässä vasemmalla puolellani Janis Joplin yhtyeineen piti hovia. Äärimmäisenä oikealla olivat Grace Slick ja The Jefferson Airplane sekä joitakin Country Joe and The Fishin jäseniä. Taimmaisessa pöydässä oven edessä istui Jimi Hendrix, joka riiputti päätään ja söi hattu päässä, nenätysten jonkun blondin kanssa. Kaikkialla istui muusikoita, ja pöydille heidän eteensä oli katettu kukkuraisia annoksia katkarapuja, salsa verdeä ja paellaa sekä sangriakannuja ja tequilapulloja.
       Seisoin siinä hämilläni, mutta en tuntenut itseäni tunkeilijaksi. Chelsea oli minun kotini, El Quixote minun baarini. Paikassa ei ollut järjestysmiehiä eikä minkäänlaista sisäpiiritunnelmaa. Muusikot olivat siellä Woodstock-festivaalin takia, mutta hotellielämä oli pannut minut niin pahasti pimentoon kaikesta, etten tiennyt mitään koko festivaalista tai siitä, mitä se merkitsi.

21-vuotiaana Patti Smith ei vielä tiedä, että jonakin päivänä myös hänet mainitaan matkaoppaissa Chelsea-hotellissa majailleiden kuuluisuuksien nimilistassa: Jack Kerouac, Dylan Thomas, Bob Dylan, Janis Joplin, Arthur C. Clarke, Arthur Miller, Dee Dee Ramone, Sid Vicious jne. Patti ja Robert asuvat ensin hotellin pienimmässä huoneessa, sitten huoneessa numero 204, jonka naapurissa Dylan Thomas aikoinaan joi itsensä hengiltä.  Hotelli onkin nuorille taiteilijanaluille virikkeellinen ympäristö, jossa syntyy paljon kontakteja ja neuvoja jaellaan auliisti.

Chelsea-hotellista on tehty paljon lauluja, yksi kuuluisimmista (ainakin niin kuuluisa, että minäkin olen sen kuullut) lienee Leonard Cohenin Hotel Chelsea. Lauluntekijän itsensä mukaan se kertoo Janis Joplinista. Joplin ei ollut mikään kaunotar ja tuskin Cohenillakaan olisi ollut tuohon(kaan) aikaan pääsyä ensirakastajan rooleihin. Mutta musiikillinen karisma ja omalaatuisen upea lauluääni korvaavat molemmilla ulkonäköpuutteita. Musiikki mahdollistaa ja yhdistää. Vaikea sanoa, kuinka paljon laulu perustuu tositapahtumiin, loppu kuitenkin on kauneudessaan uskottava:

I remember you well in the Chelsea Hotel
you were famous, your heart was a legend.
You told me again you preferred handsome men
but for me you would make an exception.
And clenching your fist for the ones like us
who are oppressed by the figures of beauty,
you fixed yourself, you said, ”Well never mind,
we are ugly but we have the music.”

Leonard Cohenin esityksen voi kuunnella ja katsella helposti Youtubessa.   – Myös Patti tutustuu hotellissa Janis Jopliniin. Valitettavasti päihdehuuruinen elämä koituu niin Joplinin kuin monen muunkin muusikon kohtaloksi. Jimi Hendrix kuolee 18. syyskuuta 1970 ja Janis Joplin pari viikkoa myöhemmin, 4. lokakuuta. Smithin kirjassa heidän kuolemansa on mainittu samalla sivulla. Patti ei itse juurikaan käytä päihteitä, tai ainakaan sellaisesta ei kirjassa kerrota. Robertille kyllä maistuu LSD ja muukin.

Yllättäviäkin puolia Patti Smithin urakehityksestä löytyy. Hän ei aloittanutkaan musiikin parissa, vaan kirjoitteli aluksi runoja ja harrasti kuvataidetta. Mutta kun ajattelee tarkemmin, ei se ehkä niin yllättävää olekaan. Naispuolisia esikuvia blues/rock-artisteissa ei juurikaan ollut, ensimmäisiä voimahahmoja varmaankin olivat juuri nuo Janis Joplin ja Jefferson Airplanen Grace Slick. – Kun Smith viimein alkoi tehdä musiikkia, jälki oli vakuuttavaa. Debyyttialbumi Horses on kestänyt hyvin aikaa, ja ilmestyessään se on varmasti ollut tapaus rockpiireissä. Runoilijan kädenjälki näkyy sanoituksissa ja joidenkin kappaleiden esityksissäkin on runon lausumisen tunnelmaa. Näin Patti Smith kertoo kirjassaan:

Viimeisenä esitimme ”Glorian” muodossa, johon se oli muutaman viimeksi kuluneen kuukauden aikana asettunut: minun ”Oath”-runoni ja Van Morrisonin upean klassikon yhdistelmäksi. Se oli alkanut Richard Hellin kuparinvärisellä Danelectro-bassolla, jonka olimme ostaneet häneltä 40 dollarilla. Minulla oli ajajtus, että soittaisin itse tuota bassoa, ja koska se oli pienikokoinen, arvelin, että se pysyisi käsissäni. Lenny näytti, miten E soitetaan, ja samalla kun soitin nuotin, lausuin säkeen Jesus died for somebody’s sins but not mine. Olin kirjoittanut nuo sanat pari vuotta aiemmin eräänlaiseksi olemassaolon julistukseksi, jolla lupaisin ottaa vastuun omista teoistani. Kristusta jos ketä vastaan kannatti kapinoida, hänhän oli kapina itse.

Hieno kappale, senkin voi kuunnella Youtubessa, jos ei ole varaa hankkia koko levyä. Patti Smithin Gloria kuuluu sarjaan ”alkuperäistä paremmat cover-biisit”. Kiinnostavaa on tuo Oath-runon julistus: Jeesus kuoli jonkun syntien tähden mutta ei minun. Toimittajat ovat udelleet sen sanomasta Smithiltä useissakin haastatteluissa. Teksti on ymmärretty jopa ateistiseksi, mutta siitä ei ole kyse: Smith haluaa vain korostaa yksilön vapautta ja vastuuta. Runon lopussa alun ensimmäinen säe vielä toistetaan:

So Christ
I’m giving you the good-bye
firing you tonight
I can make my own light shine
and darkness too is equally fine
you got strung up for my brother
but with me I draw the line
you died for somebody’s sins
but not mine

Perisynti, Jeesuksen uhrikuolema ja tavallisille kuolevaisille jumalallisen epäloogisesti kohdentuva armo ovat kristinuskon ydintä, mutta samalla ne kuuluvat kristinuskossa juuri niihin asioihin, joihin itse olen suhtautunut hyvin kriittisesti nuoresta saakka. Smithin sanoissa on järkeä, ja painoarvoa niille antaa se, että Smith itse on uskonnollinen. Uskonnollisuutensa hän kuitenkin määrittelee itse eikä sitoudu tiukasti jonkin tietyn uskontokunnan oppeihin. Tähän saattaa olla syynä kotikasvatus: Smithin äiti oli Jehovan todistaja. Kun Smith irtaantui kotona saamistaan ajattelumalleista, tarvittiin kapinaa, mutta uskonnollisuus jäi. – Smithin uskonnollisuus näyttäytyy silloin tällöin kirjassa, jo alun saatesanoissakin. Niitä kirjan suomentaja Antti Nylén kommentoi esseekokoelmansa Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas, 2010) kirjoituksessa Perseellisyys:

       Mikä sitten on uskonnollista taidetta? Kaikki taide. Paitsi huono taide, ei-taide.
       Olen näitä esseitä kirjoittaessani samalla suomentanut Patti Smithin omaelämäkerrallista proosateosta, ja kirjansa saatetekstissä hän lausuu, että ”taide kantaa viestiä Jumalalta, ja Jumalalle se pohjimmiltaan kuuluu”. Olen samaa mieltä – jos kohta myös sitä, että toiset taideteokset kuuluvat Jumalalle hieman enemmän kuin toiset.
       Patti Smithin ajatuksesta voi helposti johtaa toisen: jokainen tosi taiteilija on Jeesus, Jumalan ”poika”.

Nylénin ajatukseen tulee potkua, kun lukee hänen esseensä, joka luultavasti on hyvin provokatiivinen monen uskovaisen mielestä. Kirjoituksessaan Nylén käsittelee mm. taiteilija Pentti Otto Koskisen performanssia Perseveraatio (1976–). Siinä alaston taiteilija liikuttelee peukaloaan peräaukossaan, josta vuotaa verta taiteilijan reisille. Esseisti siteeraa Koskista, joka kutsuu performanssiaan ”uskonnolliseksi aktiksi” ja ”keskusteluksi Jumalan kanssa”. Perseveroimalla taiteilija alentaa ja häpäisee itsensä, tekee itsestään ”armon kerjäläisen”.

En tiedä, onko Patti Smith tarkoittanut saatesanojaan ymmärrettäväksi niin laajasti taidetta yleensä koskevaksi kuin Nylén tekee. Smith on osoittanut sanansa ensisijaisesti Robert Mapplethorpen taiteelle. Toisaalta Mapplethorpen taiteenkin kutsuminen ”Jumalasta peräisin olevaksi” on kyllä aika provokatiivista, sillä Mapplethorpen valokuvataiteesta löytyy paljon esimerkkejä mm. sadomasokistisesta kuvastosta. Hieman harmittaa, että Smithin teoksen suomentaja Antti Nylén ei ole analysoinut ”persekeskeisessä” esseessään Mapplethorpen melko tunnettua teosta, omakuvaa vuodelta 1978, jossa taiteilija poseeraa kameralle mustassa nahka-asussa, pitäen kiinni härkäruoskasta, jonka kahvan hän on työntänyt takapuoleensa. Härkäruoska on kuin paholaisen häntä, ja myös Mapplethorpen köyry asento ja haastava ilme tuovat mieleen klassisen paholaiskuvaston. ”Häntä” on vain hieman väärässä paikassa, ja siitä syntyy ristiriita, joka tekee kuvasta monitulkintaisen. Löytyisikö tästäkin itsensä häpäisyä ja pyrkimystä keskusteluun Jumalan kanssa? (Valokuva löytyy helposti netistä joko selailemalla Googlen kuvahakua asiasanalla Mapplethorpe tai hieman hakua tarkentamalla lisäämällä nimen perään bullwhip.)

Itse en näistä takapuolijutuista oikein innostu. Nylénille sen ilon suon, sillä kunnon esseistin tuleekin tarttua epäsovinnaisiin ajatuskehitelmiin. Ja Robert Mapplethorpella taas oli taiteilijan kutsumus, problemaattinen homoidentiteetti ja halu etsiä uutta taiteellisessa ilmaisussa. – 60-luvun lopulla kaulakoruja punovasta kukkaispojasta on kuitenkin pitkä matka sadomasokistisiin sessioihin. ”Uudistunut” Robert hämmentää ja järkyttää myös Pattia.  Kuitenkaan Robertin tarkoitus ei ollut erityisesti sensaatiohakuisuus:

       Hän ei ajatellut kuviensa sopivan kaikile. Kun hän ansimmäisen kerran pani hardcore-kuviaan näytteille, ne olivat X:llä merkityssä kansiossa, lasilaatikossa, kielletty alle 18-vuotiailta. Hän ei halunnut työntää kuviaan ihmisten kasvoille – paitsi minun, jos halusi kiusata minua. 
       Kun kysyin häneltä, mikä yllytti häntä ottamaan tuollaisia kuvia, hän vastasi vain, että jonkun oli se tehtävä ja että hän teki sen mielellään. Hän oli etuoikeutetussa asemassa päästessään näkemään äärimmäisiä seksiakteja, ja hänen mallinsa luottivat häneen. Hänen missionaan ei ollut paljastaa vaan dokumentoida seksuaalisuuden tiettyä puolta taiteessa, sillä kukaan ei ollut sitä aiemmin tehnyt.

1980-luku toi tullessaan homopiireille uuden ongelman. Aids levisi aluksi Yhdysvalloissa juuri homomiesten ja narkkareiden keskuudessa. Robertilla aids todettiin vuonna 1986, joten mahdollisesti hän on saanut viruksen jo ennen kuin on edes tiennyt koko taudin olemassolosta. – Ennen kuin Robert kuolee, Smith lupaa hänelle, että vielä jonakin päivänä hän kirjoittaa heidän tarinansa.

——

Ja vielä lopuksi eräs yksityiskohta. 70-luvun valokuvista on tullut ihailtua Patti Smithin tyyliä. Jotenkin olin naiivisti kuvitellut, että Smithin kaltainen rosoisen rockin esittäjä olisi pukeutunut huolettomasti, asiaa turhaa pohtimatta. Näin ei ole, eipä tietenkään: 

Minulle pukeutuminen oli vain tilaisuus näyttää siltä kuin esiintyisin ranskalaisessa uuden aallon elokuvassa. Minulla oli pari vaihtoehtoista tyyliä, kuten raidallinen V-aukkoinen paita ja punainen kaulahuivi, niin kuin Yves Montandilla Pelon palkassa, Seinen vasemman rannan beat-tyyli; vihreät sukkahousut ja punaiset balettitossut, tai oma versioni Audrey Hepburnin Rakastunut Pariisissa -tyylistä: pitkä musta villatakki, mustat trikoot , valkoiset sukat ja mustat Capeziot. Käsikirjoituksesta riippumatta olin yleensä valmis noin kymmenessä minuutissa.

Tuolle kymmenelle minuutille kuitenkin nostan hattua.

Read Full Post »

Neitsyydestä

Länsimaisen historian kuuluisin neitsyt lienee Maria, Jeesuksen äiti. Tosin se, että hän oli neitsyt Jeesuksen syntymän hetkellä, on varsin kyseenalaista – ilmeisistä syistä. Joka tapauksessa kirkonmiesten pönkittämä seksuaalikielteinen näkemys siitä, miten Jeesus todellisuudessa sikisi, on luonut kristittyjen keskuudessa jo parin tuhannen vuoden ajan itseään menestyksekkäästi uusintaneen myytin.

Ehkä maailma olisi tasa-arvoisempi, jos evankeliumeihin sisältyisi myös kertomus Joosefin poikuudesta. Nyt kristillisessä neitsyyden pyhä vaade lankeaa lähinnä naissukupuolen niskaan. – Ajatusta voisi jatkaa: Maria säilyi neitsyenä, mutta entäpä Jumala? Menettikö hän poikuutensa? Tässäpä lienee juuri sellainen käsitteen määrittely –ongelma, josta Antti Nylén kirjoittaa esseessään Neitsyys (teoksessa Vihan ja katkeruuden esseet , 2007, Savukeidas).

On vakuuttavaa tieteellistä näyttöä sille, että ihmisnaaraan sukupuolielimissä on erikoistunut lisäosa, joka ”puhkeaa” tai ”menee rikki”, kun neitsyyden menetys faktisesti tapahtuu.

      ( … )

Ihmisurosten tilanne on tässä suhteessa paljon lohduttomampi, ja on pakko suostua siihen näkemykseen, että poikuuden menettäminen on mahdotonta. Ja että kasvatuksellinen hokema ”pojat on aina poikia” on ymmärrettävä arvovapaana totuuslauseeena: miehiä ei ole olemassa.

Nylénin esseessään esittämä ajatus voisi selittää osaltaan Neitsyt Marian myyttiä. Jos kerran Jumala – tai Hänen lähettämänsä Pyhä Henki, ihan miten vain – jossakin mielessä yhtyi Mariaan, niin olihan toki välttämätöntä, että Marian neitsyys säilyi: muutenhan hän olisi tietyssä mielessä kokenut siirtymän tytöstä naiseksi, kun Jumala olisi edelleen pysynyt poikana. Eikä tietenkään käy päinsä, että Jumala jäisi tällaisessa tilanteessa jonkinlaiseksi raakileeksi verrattuna naiseen.

                                                                ———————

Myös toinen juuri lukemani teos, William Shakespearen näytelmä Loppu hyvin, kaikki hyvin (suom. Tiina Ohinmaa, 2007, WSOY), lähestyy neitsyyttä hyvin suorasukaisesti ja osoittaa, että 1500-luvun lopun Englannissa nuorilla oli ongelmia oman seksuaalisen identiteettinsä suhteen – aivan kuten nykyisinkin. Näytelmän alussa päähenkilö Helena käy aiheesta keskustelua Parolesin kanssa. Dialogista poimitut esimerkit Parolesin neuvoista Helenalle ovat teräväkielisiä ja häpeilemättömiä:

Ei sen puolesta kannata puhua. Se on luonnon järjestystä vastaan. Jos puolustatte neitsyyttä, nousette omaa äitiänne vastaan, ja se jos mikä on niskoittelua.

Neitsyys on äkäinen, ylpeä, joutilas ja uhkuu itserakkautta – syntiä, jonka kristillinen laki kieltää ankarasti.

Älkää sitä säästelkö, jäätte vain tappiolle. Pankaa se poikimaan!

Siitä tavarasta kun menee vanhetessa hohto: arvo laskee, mitä kauemmin sitä säästää. Tarjolle vaan, kun vielä käy kaupaksi.

Parolesin ohjeet voisivat aivan yhtä hyvin kuvastaa 2000-luvun arvomaailmaa – ja neitsyys Shakespearen näytelmän keskeisenä toimintaa ohjaavana motiivina on tuttu monesta amerikkalaisesta teinielokuvasta/sarjasta. – Kehä sulkeutuu: Antti Nylén päätyy esseessään pohdiskelemaan 2000-luvun asenneilmapiiriä suhteessa neitsyyteen melko samoin äänenpainoin kuin Shakespearen näytelmän henkilö:

Itse asiassa, jos tänä alennuksen aikana haluttaisiin uhallakin keksiä käypä määritelmä sanalle synti, se soveltuisi nimenomaan ”tosi rakkauden odottajiin”, noihin radikaalikristittyihin anarkisteihin: synti on nautinnosta kieltäytymistä.

Ajat muuttuvat, Neitsyt Mariasta 2000-luvulle on pitkä matka. Mutta Shakespearelle on nostettava hattua: hänen näytelmistään löytyy yleensä aina jotakin meidänkin aikaamme luonnehtivaa, niin tälläkin kertaa.

Read Full Post »

%d bloggers like this: