Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘C. Auguste Dupin’

Minun kesäfiilikseni alkaa siitä, kun koulussa lauletaan Suvivirsi. En erityisemmin välitä kyseisen laulun sisällöstä tai muodosta, mutta symboliarvoltaan se on minulle merkityksellinen. Kuin ruokakello Pavlovin koirille. Suvivirrestä alkaa vapaus – saa riisua opettajankaavun harteiltaan ja muokata vuorokautensa juuri sellaisiksi kuin haluaa. Sitä olenkin ansiokkaasti tällä viikolla harrastanut, eilen mm. suoritin toisen ”kesäloman aloitus -rituaalini”: kävin kastamassa paljaat varpaani rantaviivalla siitepölypuuroon. Huljutellessa varpaita järvessä ja katsellessa siitepölyn sekoittumista veteen konkretisoituu niin paljon muistoja, tunnetta ja ajatuksia, etten osaa sitä tähän kirjoittaa. Mahdollinen lukijani kuitenkin ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan: sama tunne, kun ensimmäisen kerran toukokuussa haistelee tuomenkukintoja, tai kun kuulee satakielen laulavan: ympyrä sulkeutuu, palaa taas samaan hetkeen kuin 5-vuotiaana, 12-vuotiaana, 21-vuotiaana jne.

Kirjallisuuden osalta minun kesääni kuuluu aina dekkareita. Tänä vuonna olen aloittanut kesälomani lukemalla uudelleen kahden klassikkosalapoliisin seikkailuja: Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoita ja Edgar Allan Poen kirjoittamat kolme C. Auguste Dupin -kertomusta. Holmesin tarinoita löytyy kotikirjastosta useammastakin eri teoksesta ja Poen dekkaritarinat toissa vuonna suomennetusta kokoelmasta Edgar Allan Poe – Kootut teokset (suom. Jaana Kapari, 2006, Teos).

Poe kirjoitti kolme salapoliisikertomusta, joissa päähenkilönä on originelli amatöörietsivä C. Auguste Dupin: Rue Morguen murhat, Marie Rogêt’n mysteeri ja Anastettu kirje. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Sherlock Holmesin luonut Arthur Conan Doyle myönsi avoimesti velkansa Poelle niin salapoliisikertomusten keksimisen kuin päähenkilönsäkin suhteen. Yhtäläisyydet Dupinin ja Holmesin välillä ovatkin selvät: molemmat ovat yläluokkaisia herramiehiä, jotka ovat poikkeuksellisen älykkäitä, uskovat tieteellisiin metodeihin ja vannovat johdonmukaisen ajattelun nimiin, ovat psykologisesti tarkkavainuisia havainnoissaan ja käyttäytyvät epäsovinnaisesti aikalaisiinsa verrattuina.

Dupin on puhtaasti amatöörietsivä: ainakaan näiden kolmen kertomuksen perusteella hän ei tunnu tarttuvan kovinkaan hanakasti työtilaisuuksiin, vaikka saavuttamansa maineen takia silloin tällöin avustaakin poliisia. Holmes taas suhtautuu mysteerien ratkaisemiseen intohimoisemmin, ja hänen palvelujaan käytetäänkin ahkerasti. Se, että kyseiset henkilöt eivät ole poliisin virassa, mahdollistaa heille melkoisesti vapautta (ja samalla tietysti myös heidät luoneille kirjailijoille). Oikeastaan kumpikaan ei voisi olla poliisi: Holmes on huumeriippuvainen nero, jonka ihmissuhdetaidoissa ei ole kehumista (erakko, suhtautuu naisiin ongelmallisesti), ja Dupin taas vaikuttaa laiskalta yöeläjältä, jolle päivittäinen tai edes viikottainen työnteko ei sopisi. Kertoja kuvaileekin häntä näin:

Ystäväni oli saanut päähänpiston (sillä miksi muuksi sitä sanoisikin?) rakastua Yöhön sen itsensä vuoksi, ja tähän bizarreriehen – kuten muihinkin hänen eriskummallisuuksiinsa – minä lankesin muitta mutkitta ja antautuen auliisti hänen raisuille oikuilleen. Itse mustanpuhuva jumaluus ei ollut aina kanssamme, mutta me osasimme teeskennellä hänet läsnä olevaksi. Kun aamu alkoi sarastaa, me suljimme vanhan talomme jyhkeät ikkunaluukut ja sytytimme muutaman pitkän ja kapean, vahvasti tuoksuvan kynttilän, jotka loivat vain hyvin himmeää ja kalvasta valoa. Tämän tehtyämme me työllistimme sielumme unilla: luimme, kirjoitimme tai keskustelimme, kunnes kello ilmoitti aidon Pimeyden saapuvan.

Ja kun Yö saapuu, ystävykset lähtevät Pariisin kaduille vaeltaen pikkutunneille saakka. Poemainen romantiikan pimeä hehku luo siis oman sävynsä Dupinin henkilöön, tekee siitä ristiriitaisen: ja yöpuoli on tietysti läsnä myös Holmesissakin, joka vaipuu välillä pitkiksi ajoiksi synkkyyteen lääkiten itseään mm. kokaiinilla. Jonkinasteinen maanis-depressiivisyys lienee säätelee kummankin salapoliisin elämää, sillä myös Dupin vaipuu kertojan mukaan välillä pitkiksi ajoiksi melankoliseen toimettomuuden tilaan.

Ensimmäinen Dupin-tarina, Rue Morguen murhat, on eräänlainen suljetun huoneen arvoitus, jossa kaksi naista on raa’asti murhattu. Kertomus alkaa siitä, kun kertoja (jota ei mainita nimeltä) pyrkii selvittelemään lukijalle, millainen on luonteenlaadultaan analyyttinen ihminen. Johdantonsa jälkeen hän ikään kuin ottaa esimerkiksi ystävänsä Dupinin, ja kertoo Rue Morguen tapauksesta. Kertoja on hyvin samantyylinen kumppani Dupinille kuin mitä Watson on Holmesille. Ja aivan kuten Holmes ja Watsonkin, Dupin ja nimeämätön kertoja päätyvät tarinan alussa kuvatun ystävystymisensä jälkeen asumaan samaan asuntoon.

– Ensimmäisessä Holmes-tarinassa Tulipunainen tutkielma Watson tapaa kemian laboratoriossa puuhastelevan ja epämääräistä opntosuunnitelmaansa toteuttavan Sherlock Holmesin, joka myöhemmin paljastuu olevansa jonkinlainen poliisien ja yksityisetsivien konsultti (vaikeimmat tapaukset tulevat hänelle). Tavattuaan Holmes ja Watson, joilla kummallakin on asunto-ongelmia, päätyvät molemmat Baker Streetin asuntoon. Holmes on Watsonille hämmentävä tapaus: nero, jolla on kuitenkin suunnattomia puutteita yleistiedoissa (hän ei esimerkiksi tiedä Maan kiertävän Aurinkoa!). Pienistä puutteista huolimatta Watson on Holmesin havainto- ja päättelykyvyistä niin vaikuttunut, sanoo Holmesille tämän muistuttavan Poen tarinoiden amatöörietsivä Dupinia. Arthur Conan Doyle tuo siis kirjallisen velkansa ja innoituksen lähteensä esiin jo heti ensimmäisessä kertomuksessaan.

Marie Rogêt’n mysteeri  on paitsi salapoliisikertomus niin myös jonkinlainen mediakriittinen puheenvuoro sekä johdonmukaisen ajattelun tyyppiesimerkki. Eräs nuori nainen on kadonnut, ja koska hän on erään pariisilaisen parfyymipuodin tunnettu ja pidetty myyjä, tapaus herättää laajempaa huomiota. Kadonneen löytäjälle luvataan huomattava palkkio. Jonkin ajan kuluttua joesta löytyy nuoren naisen ruumis, joka tunnistetaan kadonneeksi naiseksi. Lehdistön mielestä tunnistamiseen liittyy kuitenkin ongelmia, ja kirjoittelu jatkuu. Tässä tarinassa Dupin ei edes käy rikospaikalla, kuten Rue Marguen tapauksessa, vaan hän pyrkii analysoimaan tapahtumien kulkua lähinnä lukemalla tarkkaan päivittäin ilmestyviä lukuisia lehtikirjoituksia aiheesta. Kyse on siis ”nojatuolimysteeristä”, jossa salapoliisi ratkaisee tapauksen pelkillä harmailla aivosoluillaan.

Kiinnostavaksi Marie Rogêt’n mysteerin tekee se, että tapaus pohjautuu tositapahtumiin. Mary Rogers -niminen nuori nainen työskenteli newyorkilaisessa tupakkakaupassa. Hän katosi heinäkuussa 1841, ja hänen ruumiinsa löydettiin joesta. Murha herätti paljon mielenkiintoa julkisuudessa. Poe kirjoitti murhasta rikosnovellinsa ja sijoitti sen Pariisiin. Olettaisin, että Poen novellissa esitetyillä katkelmilla lehtien artikkeleista ja todellisella tuon ajan lehtikirjoittelulla on paljon yhteistä. Ainakin Poen Koottujen teosten alaviitteessä viitataan siihen, että todellisella Marylla ja fiktiivisella Mariella on hyvin paljon yhteistä. – Poen novellin loppu jää avoimeksi: Dupinin päättelyketju ja hypoteesi tulee kyllä selvitettyä, mutta itse tapauksen viimeistely puuttuu. Tämä johtuu siitä, että murha oli novellin kirjoittamishetkellä ratkaisematon – ja on käsittääkseni vieläkin. (Mary Rogersin murhasta löytyy netistä paljon tietoa englanniksi, esim. täältä.)

Poen viimeisessä Dupin-tarinassa Anastettu kirje on sama perusidea kuin joissakin Holmes-tarinoissakin: kallisarvoinen kirje (tai asiakirja/valokuva, kuten joissakin Holmes-tarinoissa) on kadonnut, ja vaikka todennäköinen anastaja on selvillä, ei sitä etsinnöistä huolimatta ole löydetty. Dokumentti on varastettu eräältä hovin jäseneltä kunikaallisessa budoaarissa (!), ja varastaja on eräs ministeri. Pariisin poliisiperefekti on tehtnyt kaikkensa löytääkseen kirjeen, mm. apulaisineen tutkinut käytännössä joka sentin ministerin asunnosta. Mitään piilopaikkaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Niinpä prefekti tulee pyytämään Dupinin apua. Lähes vastaavanlainen kohta löytyy Holmes-tarinasta Böömiläinen skandaali, jossa Böömin kuningas yrittää saada arkaluontoisen valokuvan entiseltä ystävättäreltään Irene Adlerilta. Kuningas kertoo Holmesille:

”Olemme yrittäneet viisi kertaa. Palkkaamani murtovarkaat  tutkivat hänen asuntonsa kahdesti. Kerran kävimme läpi hänen matkatavaransa. Hänet on ryöstetty kahdesti. Kaikki on ollut turhaa.”

Ja kertomuksessa Anastettu kirje poliisiprefekti taas toteaa Dupinille:

”Hänen kimppuunsa on käyty kahdesti ikään kuin maantierosvojen toimesta ja hänet on tutkittu perin pohjin minun valvonnassani.”

Tässä tarinassa Dupin jalkautuu ja löytää kirjeen niin ilmeisestä paikasta, että kukaan muu ei ole sitä tullut ajatelleeksikaan: käytetty kikka lukuisissa tarinoissa ja elokuvissa – paras tapa piilottaa tavara on pitää se esillä. Toimii tarinoissa, mutta en ole täysin vakuuttunut, että temppu onnistuisi todellisuudessa. Joka tapauksessa Anastetun kirjeen juoni on ehyin tästä kolmikosta: Rue Morguen murhat ei yllättävine loppuratkaisuineen tee riittävästi oikeutta salapoliisityölle ja Marie Rogêt’n mysteeri taas koostuu turhankin paljon lehtiartikkeleiden luennasta ja sen loppu jää avoimeksi.

Kuitenkin Poen Dupin-tarinoilla on arvonsa. Niissä esitellään ensimmäistä kertaa nerokkaan ja omintakeisen yksityisetsivän prototyyppi, jota populaarikirjallisuudessa myöhemmin hyödyntävät Arthur Conan Doylesta alkaen lukuisat dekkarikirjailijat (tai oikeastaan Sherlock Holmes on se esikuva, sillä Dupin ei ole kovin tunnettu eikä pelkästään kolmen tarinan kautta vielä kovin suurta esikuvaa voisi rakentuakaan).  Joka tapauksessa merkityksellistä on Dupinin käyttämät metodit, tiede ja erityisesti johdonmukaisen ajattelun korostaminen. Se on tarinoiden keskeinen teema. ”Oppipoika” Sherlock Holmes tiivistää tämän hyvin tokaisussaan Watsonille:

”Rikos on yleinen ilmiö, mutta johdonmukainen ajattelu sitä vastoin harvinaista.”

Dupin-tarinoiden eräs puute onkin se, että niissä keskitytään enemmän itse metodin esittelyyn kuin juonen kehittelyyn. Doyle onnistuu kummassakin, ja siksi hänen sankarinsa Sherlock Holmes on säilyttänyt suosionsa nykypäivään saakka, kun taas C. Auguste Dupin on vaipunut unholaan. Myöskään Dupinin kykenevyys ei tule samalla lailla toteen näytetyksi, sillä hänelle ei ole luotu Moriartyn kaltaista todellista haastetta – vihollista, jonka rikollisen mielen nerokkuus  ja oveluus olisi lähes tasavertainen tarinan sankariin verrattuna.

                                                ————————–

Dekkarinovellit Dupinin ratkaisemista mysteereistä ovat tietysti vain pieni osa upeaa kokoelmaa Edgar Allan Poe – Kootut kertomukset. Uusien tuttavuuksien (ainakin minulle monet kokoelman novelleista olivat ennen lukemattomia) lisäksi lukija löytää klassiset Poe-tarinat: Kultakuoriainen, Punaisen surman naamionäytelmä, Kielivä sydän, Kuilu ja heiluri, Berenike jne. Ja jokainen niistä on tietysti pieni elämys, uudelleenkin koettuna.

Mainokset

Read Full Post »

%d bloggers like this: