Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘cervantes’

Ensi kesänä Savonlinnan oopperajuhlissa esitetään Gaetano Donizettin ooppera Lucia di Lammermoor, joka perustuu Walter Scottin romaaniin Lammermoorin morsian. Pääpiirteissään tarina kertoo kahden skotlantilaisen ylimyssuvun, Ravenswoodin ja Ashtonin, vihanpidosta, jota sekoittaa Lucy Ashtonin ja lordi Ravenswoodin rakkaussuhde.  Esityksiä on kolme, ensi-ilta lauantaina 10.7, ja koska Olavinlinnan katsomoon mahtuu parisen tuhatta ihmistä, niin eiköhän joukossa ole jokunen lääkärinrouvakin.

”Lääkärinrouva? Mitä se höpisee?” miettii mahdollinen lukijani. – Tosin jos kyse on Jäljen äänen vakiokäyttäjästä, niin ehkä hän siristää silmiään kuin Lee Van Cleef kaksintaistelukohtauksessa ja yrittää aprikoida, että mikäköhän kirjallinen koukku tähänkin mahtaa liittyä.

***

Ennen suurta paljastusta kuitenkin pieni laskutoimitus:

Työikäisiä lääkäreitä on Suomessa hieman alle 18000, heistä miehiä noin 7000. Jos potentiaalisesta oopperayleisöstä rajaa karkeasti pois lähes kaikki alle 20-vuotiaat ja aivan vanhimmat ikäluokat (Olavinlinna on kylmä kesälläkin), jää jäljelle suunnilleen 4 000 000 suomalaista. Tuosta joukosta mieslääkäreiden osuus olisi 0,175 prosenttia. Olettaisin, että prosenttiosuuden voi oopperayleisön kohdalla kertoa hieman ylöspäin, esim. 1,5:llä, sillä akateemiset ammattikunnat ovat tällaisissa kulttuuritapahtumissa yleensä hyvin edustettuina. Siten laskettuna 6000 katsojan (jos kaikki kolme näytöstä olisivat lähes loppuunmyytyjä) joukossa olisi noin 15 työikäistä mieslääkäriä. Oletettavasti lähes kaikilla heistä on puoliso mukana – jos sellainen vain löytyy. Oopperaan nimenomaan lähdetään yhdessä. Lasketaan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi puolisoiden määräksi vain 10.

Kysymys kuuluu: kuinkakohan moni näistä kymmenestä rouvasta on lukenut Gustave Flaubertin Rouva Bovaryn? Ja jos joku on lukenut, mahtaako hän olla romaanin päähenkilön Emman lailla lääkärimieheensä kyllästynyt ja romantiikannälkäinen, valmis antautumaan sivusuhteeseen vaikkapa oopperanäytöksessä tapaamansa tuttavansa kanssa? – Juuri niin Emma Bovary tekee. Hän käy lääkärimiehensä Charlesin kanssa katsomassa Lucia di Lammermoorin esitystä. Heti näytöksen alussa Emma vaikuttuu ja lumoutuu (suom. Anna-Maija Viitanen, 2005 (aiemmin 1994), WSOY):

Emma palasi nuoruutensa kirjojen maailmaan, keskelle Walter Scottin tarinoita. Hän oli kuulevinaan säkkipillin soiton, joka kantautui sumun seasta kanervanummilta. Se että hän muisti romaanin helpotti libreton ymmärtämistä, ja hän seurasi juonta lause lauseelta; musiikin pauhu karkotti mieleen pyrkivät haaleat ajatukset ennen kuin hän ehti niitä tavoittaa. Hän antautui sävelten tuuditettavaksi ja tunsi koko olemuksensa värähtelevän ikään kuin viulujen jouset olisivat liukuneet hänen hermoillaan.

Romaanissa kerrotaan oopperan libreton avautuvan helposti Emmalle siksi, että hän on aikoinaan lukenut Walter Scottin Lammermoorin morsiamen. Donizettin oopperassa on tosin juonta dramatisoitu entisestään ja henkilöitäkin hieman muunneltu. Eroavaisuuksia on siis paljon, mutta koska Emma on romantikko, hän tuskin on kirjaa lukiessaan juurikaan huomioinut esimerkiksi kertojan selvityksiä Skotlannin aateliston keskinäisestä kilpailusta Jaakko VI:n lähdettyä Englannin kuninkaaksi. Nuori Emma on luultavasti vain eläytynyt voimakkaasti päähenkilöiden tunteisiin ja heittäytynyt traagisen rakkauskertomuksen matkaan – ja tämä puoli painottuu Donizettin oopperassakin.

***

Mutta palatkaamme alkuperäiseen ongelmaan: kuka paikalla olevista lääkärinrouvista parhaiten sopisi Emma Bovaryn tanssikenkien perijäksi? Savonlinnan oopperayleisön joukossa katse hakeutuu yleislääkärien rouviin: jonkun sydänkirurgin tai huippuortopedin vaimona Emma voisi miehensä kautta tyydyttää kunnianhimoisia toiveitaan eikä olisi niin ahdistunut kohtaloonsa. Romaanissa Emman mies Charles on maalaislääkäri, joka kyllä hallitsee perushoitotoimenpiteet mutta ei ole minkään lääketieteen osa-alueen spesialisti tai muutenkaan erityisen lahjakas. Surkeuden huippu Charlesin uralla on pahasti epäonnistunut kampurajalkaleikkaus, johon hän ryhtyy vaimonsa yllyttämänä: jos toimenpide olisi onnistunut, Charles olisi saanut mainetta ja mammonaa, ja Emmakin olisi päässyt parempiin piireihin. 2000-luvun Emma Bovary löytyykin siis todennäköisimmin jonkun leipääntyneen ja hieman pönäköityneen terveyskeskuslääkärin rinnalta.

Charles on tylsä, hyväuskoinen, luonteeton, saamaton ja kiltti. Kaikki nämä piirteet näkyvät jo hänen olemuksessaan. Charlesin rinnalla Emma on elämännälkäinen ilmestys, kaunis ja tyylikkäästi pukeutunut, pakahtumaisillaan tunteeseen ja tarpeeseen tulla rakastetuksi. Hän myös tietää, millainen kokemus on pitää rakastajaa, sillä hänellä on sellainen kerran jo ollut – vaikka hän joutuikin suhteessaan pettymään. – Olisiko jollakulla Savonlinnan oopperajuhlien lääkärinrouvista ollut sivusuhde? Paljon mahdollista, ehkä (todennäköisesti?) useammallakin. Ja jos joku heistä selvästi loistaa – suorastaan palaa – tylsältä vaikuttavan puolisonsa rinnalla, eläytyen esitykseen kuin Emma, niin eiköhän asia ole selvä:

Emma kumartui nähdäkseen paremmin ja painoi kyntensä aition samettiin. Hän antoi sydämensä täyttyä soinnukkaista valituksista, jotka ajelehtivat kontrabassojen säestäminä kuin haaksirikkoisten huudot myrskyn pauhussa. Emma tunnisti saman huuman ja ahdistuksen, johon oli itsekin ollut menehtyä. Laulajattaren ääni tuntui olevan vain hänen tuntojensa kaiku, ja häntä kiehtova illuusio kuin hänen omaa elämäänsä. Noin ei kukaan maailmassa ollut häntä kuitenkaan rakastanut. Hänen rakastajansa ei ollut itkenyt kuten Edgardo, kun he viimeisenä iltana sanoivat toisilleen kuun loisteessa:  ”Huomiseen, huomiseen …!”

Tällainen lääkärinrouva on aina valmis tarttumaan tilaisuuteen. Mikä tahansa seikkailu, johon liittyy jotakin uutta ja kiehtovaa, arkitodellisuuden rajat rikkovaa, on tervetullut. Tässä kohtaa on tosin huomioitava, että se, mikä oli 1800-luvun Emmalle kiihkeää ja sai hänet tuntemaan itsensä halutuksi, ei välttämättä riitä 2000-luvun lääkärinrouvalle. Meidän aikamme moraalikoodi on aivan erilainen: Emma Bovaryn aikalaisten paheksumat teot eivät nykypäivänä tunnu kovin kummoiselta – vaimo vain pettää miestään, ensin yhden ja sitten toisen rakastajan kanssa. Ei edes yhtä aikaa (tosin samalla hän tuhlaa miehensä ansaitsemat rahat ja ajaa perheensä vararikkoon, mikä kyllä herättäisi pahennusta nytkin).

***

Mistä siis (terveyskeskus)lääkärimme rouva hakisi potkua arkeensa? Useasta yhtäaikaisesta rakastajasta? Naissuhteista? Orgioista? Sadomasokismista? – Uskoisin kuitenkin, että jos hän on Emma Bovaryn kaltainen, laatu on hänelle tärkeämpää kuin määrä. Emma ei ole pohjimmiltaan mikään kyltymätön seksiaddikti, sillä hän elää romanttisessa haavemaailmassa eikä oikeastaan tarvitse kovinkaan paljon ärsykkeitä ruokkiakseen mielikuvitustaan. – Tällaiseen tulkintaan päätyy myös Woody Allen, jonka novellissa Kugelmassin episodi (kokoelmassa Sivuvaikutuksia, suom. Seppo Loponen, 1981, Kirjayhtymä) tarinan päähenkilö, humanististen tieteiden professori Kugelmass, kuvataan kaljuksi juutalaismieheksi, joka on ”karvainen kuin karhu”. Kugelmass haluaa vaihtelua parisuhteeseensa, ja avuksi tulee taikuri Persky, jolla on ihmeellinen taikalaatikko: sen avulla voi siirtyä haluamansa romaanin maailmaan. Ja niin Kugelmass päätyy Emma Bovaryn rakastajaksi:

Kuukausien mittaan Kugelmass kävi Perskyn luona tavan takaa ja loi läheisen ja intohimoisen suhteen Emma Bovaryn kanssa. ”Pidäkin huoli siitä, että järkkäät minut aina kirjaan ennen sivua 120”, Kugelmass sanoi taikurille eräänä päivänä. ”Minun on tavattava Emma aina ennen kuin se joutuu sen Rodolphen koukkuun.”
     ”Miksi?” Persky kysyi. ”Eikö sinusta ole vastusta sille?”
     ”Vai vastusta. Sehän on maa-aatelia. Nehän ei muuta teekään kuin flirttaa ja ratsastelee hevosilla. Minulle se jätkä tuo mieleen naistenlehtien muotisivut. Ne tyypit joilla on Helmut Bergerin kampaus päässä. Mutta Emmalle kundi on kuumaa kamaa.”
     ”Eikö siippa epäile mitään?”
     ”Se ei tajua mistään mitään. Pilipali landelekuri, tyhmä kuin tatti. Painuu punkkaan kymmeneltä, kun eukko vasta vetää tanssikenkää jalkaan. No niin … Nähdään taas.”

– Kugelmass ei siis todellakaan ole mikään unelmien ritari, mutta hän on erilainen ja jännittävä verrattuna 1800-luvun miesvalikoimaan. Hän osaa puhua ja kertoa tarinoita tulevaisuuden ihmeellisestä kulttuurista, ja se riittää sytyttämään Emman. En ole aivan varma, missä mielessä moraalisuus koskee myös suhtautumista fiktiivisiin henkilöihin, mutta joka tapauksessa Kugelmassin seurustelun Emman kanssa voi luokitella hyväksikäytöksi. Kugelmass tuntee romaaniklassikkoon perehtyneenä Emman luonteen kaikkine heikkouksineen erittäin hyvin: suhde ei siis ole tasavertainen. Kun suhteuttaa Rouva Bovaryn aikakauden yleiset moraaliset vaatimukset Emman salaisiin toiveisiin, on modernilla seksuualimoraali(ttomuude)lla varustetun miehen helppo kääntää tilanne omaksi edukseen. – Vaikka Kugelmass pystyykin puheillaan valloittamaan Emman, on hän kuitenkin oikeassa halutessaan tavata Emman ennen kuin tämä joutuu Rodolphen pauloihin, sillä Rodolphe vastaa Emman kuvitelmia rakastajasta huomattavasti paremmin kuin karvainen kaljupää. Näin Rouva Bovaryssa kuvataan Emman ajatuksia sen jälkeen, kun hän on antanut Rodolphen vietellä itsensä:

Minulla on rakastaja! Rakastaja! hän hoki mielessään nauttien ajatuksesta kuin olisi saanut neitoikänsä takaisin. Hän saisi siis vihdoinkin kokea rakkauden ilot, sen onnen huuman josta oli turhaan haaveillut. Hän astui ihmeelliseen maailmaan, missä kaikki olisi intohimoa, kiihkoa, hurmiota; hänet ympäröi sinertävä äänettömyys, tunteen huiput säkenöivät hänen haaveidensa paisteessa, ja arkinen elämä häämötti jossain kaukana alhaalla, näiden kukkuloiden välisessä varjossa.
     Silloin hän muisti lukemiensa kirjojen sankarittaret, ja avionrikkojattarien kuoro puhkesi hänen mielessään laulamaan intohimoisin äänin, joista hän ihastuneena tunnisti sisarensa. Hän sulautui osaksi kuvitelmiaan ja katsellessaan itseään siinä rakastuneen naisen roolissa, jota ennen oli kadehtinut, hän tunsi nuoruutensa pitkäaikaisen haaveen toteutuvan.

Kugelmass saattaa vaikuttaa julmalta hakeutuessaan rakastajaksi sellaiselle naiselle, jonka hän tietää ajautuvan elämännälkänsä ja hillittömyytensä takia tuhoon – mutta toisaalta Emman kohtalo on väistämätön: miksei hänelle siis tarjoaisi pieniä lisäelämyksiä? – Myös fantasioitaan toteuttavalle Kugelmassille käy eskapismissaan huonosti: hän päätyy taikalaatikon häiriön vuoksi espanjan kielen oppikirjaan epäsäännöllisen verbin jahtaamaksi. Samalla taikakone syttyy palamaan, ja tulipalossa kuolee myös taikuri Persky. Paluuta ei enää ole.

***

Uskoisin, että lääkärinrouvien joukosta ei ole vaikea löytää haaveiluun taipuvaisia romantikkoja – unelmointi on melko yleinen piirre ihmisissä, niin miehissä kuin naisissakin. Mutta jos etsitään todellista Emma Bovaryn vastinetta, vaatimustaso nousee. Spekulaationi kannalta keskeinen lääkärinrouviin (en muuten tunne ainuttakaan – kaikki käsitykseni heistä perustuvat siis Emma Bovaryyn…) liittyvä kysymys kuuluukin: löytyykö sellaisia, jotka jo nuorena tyttönä ovat ahmineet historiallisia rakkausromaaneja? Romaanin Emma on nimittäin aivan hulluna mielikuvituksellisiin ja traagisiin rakkaustarinoihin:

Viisitoistavuotiaan Emman kädet tuhriintuivat puolen vuoden ajan lainakirjastojen vanhaan pölyyn. Sitten hän ihastui Walter Scottiin ja kaikkeen historialliseen, haaveksi kirstuista, vartiohuoneista ja kuljeksivista laulajista. Hän olisi halunnut asua vanhassa kartanolinnassa niin kuin linnanrouvat, jotka pitkämiehustaisissa puvuissaan istuivat päivät pääksytysten kolmilehtiornamenttien koristamien kaari-ikkunoiden ääressä kyynärpää kiveen ja käsi leukaan nojaten, katsellen miten kaukaa tasangolta lähestyi ritari täyttä laukkaa mustalla ratsulla, valkoinen sulkatöyhtö päähineessään.

Gustave Flaubertin Emma Bovarya onkin kutsuttu naispuoliseksi Don Quijoteksi. Yhtäläisyydet eivät ole sattumaa, sillä Flaubert ihaili Cervantesia. Cervantes teki romaanissaan pilaa ritariromaanien suurkuluttajista, ja Flaubertin romaanissa kritisoidaan romanttisen kirjallisuuden yltiöpäistä lukemista ja pilvilinnojen rakentelua. Jälkimmäisessä asetelma on kuitenkin monisyisempi, sillä toisaalta Emma turvautuu fantasioihinsa paetakseen aikakautensa porvarillista ahdasmielisyyttä ja yleensäkin valmiiksi määriteltyä yhteiskunnallista roolia. Don Quijote on taas oikeasti höperö, jolla yksinkertaisesti on vain liikaa joutoaikaa toteuttaa omituisuuksiaan (Don Quijote I, suom. J. A. Hollo, 1966, WSOY):

– Mitä arvelee teidän armonne, herra lisensiaatti Pero Peréz – se näet oli papin nimi – isäntäni onnettomuudesta? Kolmeen päivään ei ole nähty häntä, ei hevosta, ei kilpeä, ei peistä eikä varuksia. Voi minua onnetonta, minä ajattelen aina vain, ja se on niin varma kuin kuolema, että nuo hänen kirotut ritarikirjansa, joita hän lakkaamatta lukee, ovat vieneet häneltä järjen. Nyt muistankin kuulleeni hänen monet kerrat sanovan, itsekseen puhellen, että hän mieli ruveta vaeltavaksi ritariksi ja lähteä maailmalle etsimään seikkailuja. Saatana ja Barabbas perikööt sellaiset kirjat, jotka ovat niin tärvelleet koko Manchan hienoimman pään.

Cervantesin luomaan tragikoomiseen hahmoon verrattuna Emma on pelkästään traaginen. Mutta toisin kuin antiikin sankarien traagisissa kohtaloissa, ei Emman kohdalla voi puhua ylevästä. Nainen, joka tuhoaa perheensä tavoitellessaan omaa hekumaa ja lopuksi tappaa itsensä syömällä myrkkyä, on raadollisen inhimillisellä tavalla itsekäs: lukijan on todennäköisesti vaikea tuntea varauksetonta myötätuntoa häntä kohtaan. Emma Bovaryyn voi lukijana rakastua – mutta voiko häntä rakastaa? – Se, mikä Don Quijoten pelastaa, on häntä ympäröivä ystävien ja sukulaisten tukiverkko. Hänestä välitetään ja ollaan aidosti huolissaan, lämpimän humaanilla tavalla. Parantaakseen ystävänsä hulluuden Don Quijoten läheiset jopa astuvat sisälle hänen mielikuvitusmaailmaansa ja eläytyvät esittämään rooleja, joita ei oikeasti ole olemassakaan. Mutta Emma Bovary on kuvitelmineen ja ajatuksineen aivan yksin, niin yksin, että lukijaan koskee. Nekin, jotka Emmaa auttavat esimerkiksi tämän sairastuessa, tekevät sen oikeastaan vain oman itsensä vuoksi ja pitääkseen kulissia yllä.

***

Jos Emma Bovary on lihallistunut Lucia di Lammermooria seuraavan yleisön joukkoon, on hän todennäköisesti joku, joka on lohduttomasti yksinäinen. Ehkä hänen (terveyskeskus)lääkärimiehensä kuluttaa pitkissä päivystysvuoroissaan kaikki vuorosanansa – kotiin niitä ei riitä kuin kourallinen – ja kaikki rouvan naisystävätkin ovat porvarillisella tavalla pinnallisia ämmiä, joille tärkeintä on se, että elämä sujuu säröttömästi kuin Perheenäidin Kultaisessa Kirjassa. Ei Emma voi sellaisten kanssa puhua todellisista ongelmistaan, unelmistaan, haluistaan. – Vielä Emmaakin yksinäisempi on Lammermoorin morsian, Lucy Ashton. Hän elää elämää, jollaisesta Emma unelmoi – mutta jos Emma todellakin tempaistaisiin omasta todellisuudestaan ja siirrettäisiin kartanolinnan tyttäreksi 1700-luvun Skotlantiin, huomaisi hän joutuneensa ojasta allikkoon. Lucylla ei ole minkäänlaista itsenäisyyttä, ei ystäviä, eikä juurikaan kontakteja ulkomaailmaan. Aivan kuten Emma, hänkin elää haavemaailmassa  (suom. Hannes Korpi-Anttila, 1967, Wsoy):

Saadessaan noudattaa omaa makuaan ja tunnettaan Lucy Ashton oli erikoisen herkkä kaikille romanttisluontoisille vaikutteille. Hänen salainen huvinsa oli lukea vanhoja legendanomaisia tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkkymättömästä uskollisuudesta, niihin kun useinkin vielä liittyi kirjava sarja kummia seikkailuja ja yliluonnollisia kauhuja. Se oli hänen rakas satumaansa, ja siellä hän rakenteli pilvilinnojaan. Mutta vain salaa hän askaroi tämän viehättävän, vaikkakin petollisen rakentelun parissa. Yksinäisessä kamarissaan tai siinä metsän lehvämajassa, jonka hän oli valinnut omakseen ja tehnyt nimikkopaikakseen, hän kuvitteli jakelevansa turnajaispalkintoja tai antavansa silmiensä säihkyn vaikuttaa urhoollisiin taistelijoihin; tai hän vaelteli erämaassa Unan keralla jalomielisen leijonan saattamana tai oli olevinaan koruton, mutta jalosydäminen Miranda loihditulla ihmissaarella.

Miranda viitannee William Shakespearen näytelmään Myrsky ja Una leijonineen taas Edmund Spencerin runoelmaan The Fearie Queene – molemmat hienoja, mielikuvitusta ruokkivia tekstejä. Todellisuudesta on kuitenkin unelmat kaukana. Kun Lucy sitten sattumalta kohtaa lordi Ravenswoodin ja rakastuu tähän, joutuu hän hieman Romeo ja Julia -tyylisen rakkaustarinan toiseksi osapuoleksi (uhriksi?). Mikään odotuksien täyttymys se ei kuitenkaan ole, sillä seurauksena oma perhe eristää hänet täydellisesti kaikesta ja asettuu juonittelemaan häntä vastaan saadakseen hänet luopumaan rakkaudestaan. Tarinan loppu on onneton, ja siitä puuttuu täysin Romeon ja Julian kohtalon romanttinen hohde. Vankeus ja psykologinen painostus tekevät Lucyn hulluksi – eikä raivopäisessä hulluudessa ole mitään romanttista.

***

Gustave Flaubertin romaanissa Emma ei jaksa seurata oopperaesitystä aivan loppuun. Voimakkaiden eläytymisten virrassa hän on altis tunteilleen, ja niinpä hänen huomionsa kiintyy Léoniin, vanhaan tuttuun, joka yllättäen tupsahtaa samaan aitioon. Emma seurueineen lähtee kesken näytöksen, juuri kun Lucyn hulluuskohtaus alkaa näyttämöllä. – Romanttisen rakkauden antikliimaksi jää näkemättä, Emma ikään kuin kääntää selkänsä tosiasioille. Valitettavasti onneton loppu on myöhemmin Emmaa itseään vastassa.

Don Quijote haaveilee vaeltavan ritarin elämästä, Lucy Ashton ja Emma Bovary ritareista. Omassa fantasiassani menisin Olavinlinnaan katsomaan Lucia di Lammermoorin esitystä – tai en niinkään esitystä vaan sen yleisöä. Voisiko joukosta tunnistaa mahdollisia Emmoja? Näkisikö jonkun heistä väliajalla seisoskelemassa yksinään kyllästyneenä mutta vaikuttavan upeana, kohtalokkaana? Huomaisiko sitten, että hän ei seisokaan yksin, on vain hieman erillään seurueestaan, josta yksi on luultavasti hänen miehensä? Hirveät pulisongit ja huonosti istuva puku … Mies keskustelee parin pönäkän tuttunsa kanssa – menisikö lähemmäksi ja kuulisi, että miesten keskustelunaihe liittyy kunnallisten lääkäripalvelujen ulkoistamiseen?

***

Rohkaistuisi ja menisi vielä lähemmäksi, pari askelta vielä, ja kysyisi:  ”Oletteko te Emma Bovary?”

– Ranskaksi, tietenkin.

***

Ja juuri kun muotoilisi lausetta suussaan, heräisi ja havahtuisi todellisuuteen, sillä ei perheellinen mies sen pidemmälle uskalla mitään kuvitella. Kun ei edes osaa ranskaakaan.

Read Full Post »

Miguel de Cervantesin romaanin Don Quijote päähenkilöllä on oman aikansa mittapuun mukaan melko laaja yksityinen teoskokoelma. Romaanissa kerrotaan don Quijoten kirjastossa olevan toista sataa suurikokoista hyvin sidottua teosta ja lisäksi pienempiä. 1500-1600-luvulla kirjat olivat kalliita harvinaisuuksia: don Quijote onkin joutunut myymään omistamiaan maitaan rahoittaakseen kirjaharrastustaan. Lukemiinsa ritariromaaneihin hän eläytyy niin vahvasti, että menettää todellisuustajunsa ja päättää ryhtyä vaeltavaksi ritariksi. Kirjoista tutut ritarihyveet, hirviöt ja pulassa olevat neidot ovat kuitenkin ristiriidassa arkitodellisuuden kanssa: tätä ristiriitaa don Quijote ei ymmärrä/halua ymmärtää, ja niinpä tragikoominen sankari päättäväisesti alkaa toteuttaa omaa visiotaan. ”Ihmeelliset” seikkailut, joihin hän joutuu, ovat hänelle itselleen totta, mutta lukijalle ne näyttäytyvät ritariromaanien parodiana.

Erityisesti kirjan kuudes luku on mielenkiintoinen kirjakokoelman kannalta, sillä siinä don Quijoten lähipiiri – emännöitsijä, kirkkoherra, parturi, sisarentytär – yrittää pelastaa ystävänsä tuhoamalla tämän hulluuden lähteen (eli kirjat). Luku toimii samalla eräänlaisena romaanin sisään upotettuna kirjallisuuskriittisenä katsauksena, jossa purevasti tuomitaan lukuisia kirjoja. Kolmisenkymmentä teosta mainitaan nimeltä (lista kirjoista löytyy ainakin espanjankielisestä Wikipediasta), niistä ensimmäisenä Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta, joka kuitenkin säästetään. Yhtä hyvin ei käy kyseisen teoksen jäljittelijöille.

Ensimmäinen Nicolas-mestarin hänelle ojentama oli Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta. Kirkkoherra lausui:
– Sepä ihmeellinen seikka, sillä, kuten olen kuullut sanottavan, juuri tämä ritariromaani on ensimmäinen Espanjassa painetuista ja kaikkien toisten alku ja juuri, joten on mielestäni oikeus ja kohtuus, että tuomitsemme sen, ylen vaarallisen lahkokunnan perustajan, armotta poltettavaksi.
– Ei, hyvä herra, – virkkoi parturi – minä olen kuullut myös sanottavan että se on kaikista paras kaikista senlaatuisista kirjoista, mitä milloinkaan on sepitetty, joten se on armahdettava ainoana lajissaan.
– Niin oikein, – sanoi kirkkoherra – ja siitä syystä pitäköön toistaiseksi henkensä. Katsotaanpa mikä on se toinen siinä vieressä.
– Se on – vastasi parturi – Esplandiánin, Amadis Gallialaisen laillisen pojan urotyöt.
– Totisesti, – sanoi kirkkoherra – isän oivallisuuden ei tule hyödyttää poikaansa. Tässä, rouva emännöitsijä, avatkaa tuo ikkuna ja heittäkää kirja tanhualle, ja olkoon se rakennettavan roviokasan perustuksena.

Lopulta Amadis-kirjoja hävitetään kokonainen rivi. Tämä teosten määrä kertoo paljon paitsi ritariromaanien luonteesta niin myös don Quijotesta. Ritariromaanien kirjoittamisessa nimittäin vallitsi eräänlainen ”avoimen koodin” periaate: eri kirjailijat – vieläpä eri maissa – kirjoittivat tarinoita samoista sankareista ja jatkoivat siis toistensa kirjallista työtä. Kuvaavaa on, että esimerkiksi Cervantesin Don Quijotelle ilmestyi jatkoa ennen kuin Cervantes kirjoitti oman jatko-osansa.

Don Quijote ihaili Amadista niin paljon, että oli nähtävästi hankkinut kirjastoonsa kaiken tästä kirjoitetun materiaalin – laadusta välittämättä. Amadis oli jalosieluinen, täydellinen (niin luonteeltaan kuin asetaidoiltaankin) ritari, jonka ihmeelliset seikkailut ja ritarihyveet olivat don Quijotelle esikuvana. – J. A. Hollon Don Quijote -suomennoksessa (1927) Amadis de Gaula on suomennettu muotoon Amadis Gallialainen. Kuitenkin monissa tutkimuksissa ja kirjallisuushistorioissa esitetään, että tarinan Amadis ei olisikaan juuriltaan galli vaan walesilainen. Dictionarya tutkiskelemalla paljastuukin, että ’gaul’ ja ’wales’ ovat vanhassa englannissa kieliasultaan lähempänä toisiaan ja tarkoittavat molemmat myös ulkomaalaista. Tarinan Amadis syntyi Skotlannissa, joten hänen ulkomaalainen – ja salassa pidetty – isänsä saattoi hyvinkin olla walesilainen. Tästä aiheesta sitten espanjalainen Montalvo kirjoitti ritariromaanin hyödyntäen luultavasti portugalilaista kertomusta. Eli melkoinen soppa …

– – – – –

Ritariromaanien lisäksi Don Quijoten kirjastossa on paljon paimenromaaneja. Jos espanjalaisessa kirjallisuudessa ritariromaanien tyyppiesimerkki on Amadis, niin samaa edustaa Jorge de Montemayorin Diana paimenromaani-perinteessä. Diana löytyy don Quijoten kirjahyllystä – ja tietysti sekin useina versioina, tai oikeastaan jatkokertomuksina. Kertomuksen alussa paimenet Diana ja Sireno ovat rakastuneita toisiinsa. Myös eräs Silvano on kiinnostunut Dianasta, mutta hänet Diana torjuu. Lemmensuhteeseen tulee draamaa, kun Sireno joutuu lähtemään joksikin aikaa muualle, ja kun hän palaa, Diana onkin katkerasti pettänyt hänet ja mennyt naimisiin Delion kanssa. Diana ei kuitenkaan ole onnellinen liitossaan …

William Shakespearen näytelmä Kaksi nuorta veronalaista (suom. Leena Tamminen, 2005, WSOY) on saanut vaikutteita mm. Montemayorin Dianasta. Päähenkilöt eivät ole paimenia, mutta muuten tässä romanttisessa komediassa on paimenromaanin lainalaisuuksia. Näytelmässä nuori rakkaus osoittautuu luonteeltaan varsin ailahtelevaksi: Proteus vannoo aluksi rakkauttaan Julialle, mutta hylkääkin tämän Silvian takia. Pelkkä perus”kolmiodraama” (tai oikeastaan neliödraama, sillä Proteuksen ystävä Valentin on myös rakastunut Silviaan) ei vielä osoita kirjallista velkaa Montemayorille, mutta näytelmässä on monia yksittäisiä kohtauksia, jotka vertautuvat Dianan tapahtumiin.

Ja onpa joukossa dialogi, jossa Proteus keskustelee ystävänsä palvelijan kanssa lammas-vertauskuvia käyttäen. Proteus on antanut palvelijalle tehtäväksi viedä Julialle kirjeen, ja nyt hän kärttää raporttia tapahtuneesta nimensä mukaisesti sanoissaan sukkelalta Sukkelalta. Kevyesti ”lammas-paimen”-aihetta luotaava keskustelu voisi hyvinkin olla jonkinlainen humoristinen viittaus paimenromaaneihin.

SUKKELA: Paimen etsii lammasta eikä lammas paimenta, mutta minä etsin herraani eikä herra minua: niin ollen en ole lammas.

PROTEUS: Lammas kaipaa paimenelta apetta, paimen saa appeen ilman lampaan apua; sinä saat palkkaa isännältäsi, isäntäsi ei saa palkkaa sinulta: niin ollen olet lammas.

SUKKELA: Tuollaiselle todistukselle minä sanon ”mää”.

PROTEUS: Mutta kuule nyt. Annoitko kirjeeni Julialle?

SUKKELA: Annoin. Minä, lauhkea lammas, annoin kirjeenne hänelle, uhkealle uuhelle, ja hän, uhkea uuhi, ei antanut minulle, lauhkealle lampaalle, mitään vaivan palkkaa.

PROTEUS: Näille laitumille ei mahdu tuollainen lammaslauma.

SUKKELA: Jos on maasta pulaa, pankaa hänet lihoiksi.

Kun pappi tuomitsee kirjaston kirjoja roviolle, hän ei tee sitä niinkään uskonnollisista syistä vaan auttaakseen ritariromaaneihin hullaantunutta don Quijotea. Eräs sellainenkin kirja kuitenkin mainitaan, joka ei ehkä saanut aikanaan kaikkien kirkonmiesten siunausta: Antonio de Torquemadan Kukkatarha. Kirjastossa kirjaa ei kuitenkaan varsinaisesti ole – tosin varmuudella sitä ei voi sanoa, sillä luvun lopussa loput kirjat heitetään kiireesti roviolle niiden nimiä tutkimatta – mutta pappi mainitsee kyseisen teoksen löytässään saman kirjailijan teoksen Don Olivante de Laura. Kukkatarha on huono suomennos, sillä teoksen espanjankielinen nimi on Jardín de flores curiosas, joten Outojen kukkien puutarha olisi alkukielelle uskollisempi (toki saattaahan espanjankielisessä Don Quijotessa olla teoksen nimi lyhennettynä – en ole tarkistanut).

Torquemadan teoksessa esitellään omituisia tarinoita ja yliluonnollisiakin ilmiöitä. Kiinnostava on esimerkiksi legenda naisesta, joka selviää haaksirikosta ja rantautuu tuntemattomalle seudulle. Siellä hän elää apinoiden parissa ja synnyttää kaksi lasta apinaurokselle – jouduttuaan antautumaan tämän puolisoksi vasten tahtoaan. Muutaman vuoden kuluttua ohi kulkee laiva, ja nainen saa kiinnitettyä merimiesten huomion itseensä. Hänet haetaan laivaan – mutta suuttuneet apinat hukuttavat hänen jälkikasvunsa. Legenda vaikuttaisi olevan vanha, ja siitä on erilaisia muunnelmia, mm. sellaisia, joissa haaksirikkoutunut on mies, joka saa jälkeläisiä apinanaaraan kanssa. – Burroughs -sivustolta löytyy artikkeli, jossa pohdiskellaan tätä legendaa apinoiden joukossa eläneestä haaksirikkoutuneesta yhtenä mahdollisena kimmokkeena Tarzan-kirjojen syntyyn.                                           

– – – – –

Don Quijoten kirjaston yksittäisiin kirjoihin voi kirjallisuudessa törmätä useinkin – mutta harvemmin kuitenkaan koko kirjastoon. Senkin omituisuuden lukija kohtaa mainiossa kirja-aiheisessa Arturo Pérez-Reverten trillerissä Yhdeksäs portti (1993). Siinä kirjaetsivä – toimenkuvana jäljittää kirjaharvinaisuuksia keräilijöille – Lucas Corso tapaa Victor Fargasin, bibliofiilin, jonka keräilyvimma on verenperintöä: hänen isänsä pakkomielteenä oli kerätä koko Don Quijoten kirjasto, erityisesti ne teokset, jotka mainitaan nimeltä, kun pappi kumppanuksineen käy läpi kirjakokoelmaa. Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Fargas sanoo don Quijoten kirjastossa olevan 95 kirjaa – Cervantesin romaanissahan puhutaan yli sadasta. Todennäköisin selitys alhaisemmalle luvulle voisi olla se, että mahdollisimman täydellinen lista on täytynyt rakentaa oletusten varaan: vain osa kirjaston kirjoista nimetään, joten loput on pääteltävä don Quijoten puheista ja kirjallisista henkilöistä, joihin hän viittaa.

Victor Fargas on eri tavalla kirjahullu kuin don Quijote: hänen on hullaantunut kirjoihin esineinä, ei niiden sisältöön. Tämä korostuu siinä, että hänen erityinen keräilykohteensa on aukileikkaamattomat kirjat. Fargas kuvaakin itseään bibliopaatiksi. Maniansa takia hän on ajautunut vararikkoon ja elää nyt autiossa kartanossa (huonekalut on myyty kirjahyllyjä myöten) seuranaan vain rakkaat kirjansa, joista joutuu yksi kerrallaan luopumaan lyhentääkseen velkojaan.

Read Full Post »

Hieman leikkimielisesti voisi todeta, että tätä suomennosta (aiemmin suomennettu vain osittain) on odoteltu: Miguel de Cervantesin novellikokoelma Opettavaisia kertomuksia (suom. Arto Rintala, Faros, 2007) julkaistiin jo vuonna 1613. Suomennos on paikallaan, sillä vaikka lukukokemuksena useat novellien henkilöistä motiiveineen tuntuvat ärsyttävän epäuskottavilta, hätkähdyttää Cervantes käyttämiensä tyylilajien kirjolla. Kokoelmasta löytyy monipolvisia romanttisia seikkailukertomuksia, joissa toiminta ja juoni on oleellisempaa kuin henkilöt – mutta toisaalta on joukossa kiinnostavia henkilökuvauksiakin. Jotkut tarinoista korostavat nykylukijan silmin naiivin yksiulotteisesti hyveellisyyden ensisijaisuutta ja rakkauden voittoa – ja joissakin taas ivataan satiirisesti niin ihanteita kuin yhteiskuntaelämääkin.

Vakavamielisen ihanteellisuuden selättää siis toisaalla pilkka ja nauru; näin idealismi ja realismi ystävällisessä hengessä nokittelevat toisiaa. Lisäksi Cervantes sekoittelee keitokseensa kirjallisia aineksia ja eri kirjallisuuden lajeja veijaritarinoista, lemmentarinoista, idyllisistä paimenrunoista, aforismeista, soneteista yms. – ja tällaisen kirjallisen sekametelisopan hän saattaa tarjoilla lukijalle jopa samassa novellissa.  

Nykylukijan arvomaailmaa hämmentävistä tarinoista voisi ottaa esimerkiksi novellin Veren voima, joka kertoo nuoren naisen raiskauksesta ja siitä, kuinka kaikki kuitenkin lopulta päättyy hyvin. – Niin, luit aivan oikein: raiskauskin voi muuttua suureksi onneksi, kunhan jaksaa olla nöyrä ja kärsivällinen. Tarina alkaa, kun 16-vuotias Leocadia on perheineen palaamassa eräänä kesäyönä kotiinsa. Perhe kohtaa nuorten miesten joukon, joka koostuu yläluokkaisista, rikkaista tyhjäntoimittajista. Joukon johtajahahmo Rodolfo iskee silmänsä Leocadiaan. Apureineen Rodolfo ryöstää neidon, kantaa pyörtyneen uhrin kotiinsa ja …

Leocadian maatessa tajuttomana hän onnistui tyydyttämään halunsa kenenkään näkemättä; houkutteleva tilaisuus ei yleensä – jos koskaan – ole kovin omiaan hillitsemään nuorukaisiän siveettömiä intohimoja. Pimeyden keskellä, sokeana ymmärryksensä valolle hän ryöväsi Leocadian kalleimman aarteen.

Rodolfo ei paljasta kasvojaan Leocadialle, ja koska neitokaan ei tajuttomuutensa takia tiedä, mihin taloon hänet on raahattu, voi Rodolfo rauhassa päästää uhrinsa menemään. Hän sitoo tytön silmät, ja kuljettaa tämän riittävän kauas, jotta tyttö ei tunnistaisi taloa. Ennen lähtöään Leocadia saa kuitenkin napatuksi piinaajansa talosta pienen, täyshopeisen krusifiksin, jolla tulee olemaan ratkaiseva merkitys tarinan lopun kannalta.

Häpäisty neito vetäytyy vanhempiensa suojiin, ja yhdessä perhe päättää salata tytärtä kohdanneen katastrofin. Leocadia tulee kuitenkin raskaaksi ja synnyttää pojan. Pojan ulkonäkö, krusifiksi ja onnekas sattuma (Rodolfon isä näkee Leocadian pojan joutuvan onnettomuuteen ja vie tämän kotiinsa hoidettavaksi) johtavat lopulta siihen, että Leocadia uskaltaa paljastaa itsensä ja tapahtuneen Rodolfon vanhemmille, jotka ryhtyvät heti suunnittelemaan häitä – täytyyhän traaginen tapaus saattaa kunnialliseen päätökseen. Ja kun Leocadia ja Rodolfo sitten ensi kerran tapaavat toisensa, monta vuotta tuon raiskauksen jälkeen, RAKASTUVAT HE TOISIINSA ENSISILMÄYKSELLÄ! – Opettavaisia kertomuksia, toden totta: mutta mikäköhän tässä lienee opetuksena? Jos sinut raiskataan, kanna hiljaa häpeäsi ja toivo, että raiskaajasi osoittautuu jossakin vaiheessa satujen prinssiksi, joka saapuu sinut noutamaan?

Cervantesin puolustukseksi sanottakoon, että novellin pääpointti ei niinkään ole tuossa raiskauksessa ja sen seurauksissa, vaan nimenomaan veren voimassa. Onnettomuudessa Leocadian pojasta vuotaa verta – ja isoisä havahtuu nähdessään oman verensä valuvan maahan (vaikkei sitä sillä hetkellä vielä tiedäkään). Vuodattamalla aatelista vertaan poika antaa uhrin, jolla lunastaa asemansa oikean isänsä rinnalla – tavallaan myös sovittaa isänsä tekemän synnin.

Kokoelman teksteistä jollakin tapaa ehkä modernein on Koirien keskustelu. Se on satiirinen kirjoitus, jossa kaksi koiraa saa yllättäen puheenlahjan ja kertoo toisilleen elämästään. Tai oikeastaan vain toinen koirista, sillä toisen kertomusta novellissa ei ehditä esitellä. Kun koira kertoo isännistään, hän (todellakin hän tässä tapauksessa) ei kaunistele vaan kertoo karun totuuden. Suoraa puhetta siis, ei mitään hyveellisiä tarinoita tai epäilyttävän onnellisia loppuratkaisuja. Ihmisten kaksinaismoralismi, teennäiset tavat, valheet jne. paljastetaan. Koiralla on ollut isäntänä mm. komisario jonka korruptoituneisuudesta ja rikollisuudesta koira kertoo, teurastaja, joka varastaa asiakkailtaan parhaat palat, runoilija, joka on pilvilinnoissaan elävä haihattelija, ja lammaspaimenet, jotka lahtaavat oman laumansa lampaita syöden itse lihat ja syyttävät sitten susia.

Viimeksi mainittujen lammaspaimenten kohdalla Cervantes piikittelee kertoja-koiran suulla oman aikansa idyllisiä paimenkertomuksia:

Suurimman osan päivää he viettivät nyppimällä täitä itsestään tai paikkailemalla jalkineitaan, eikä kenenkään nimi ollut Amarillis, Filida, Galatea tai Diana. Lisardon, Lauson, Jacinton ja Riselon sijaan he olivat tuiki tavallisia antonioita, domingoja, pabloja tai lorenteja. Kaiken tämän perusteella ymmärsin sen, minkä kaikkien muidenkin pitäisi käsittää: paimenromaanit ovat taidokkaita, joutilaiden huvitukseksi kirjoitettuja unelmia, joissa ei ole totuuden häivääkään.

Näkökulma on tuttu Cervantesin romaanista Don Quijote, jossa ritariromaanien totuudellisuutta arvostellaan vastaavin äänenpainoin. – Filida, Diana ja Galatea mainitaan oikein nimeltäkin luvussa, jossa kerrotaan Don Quijoten kirjastosta. Itseironiaakin löytyy: Galatea on Cervantesin itsensä kirjoittaman romaanin nimi.

Pahiten koira suomii romaneja, jotka hän teilaa täysin varastelevaksi roskasakiksi. – Kuitenkin kokoelman parhaimmistoon kuuluva Mustalaistyttö kertoo nimenomaan romaneista. Ja novellin sävy jopa romantisoi näiden elämää – varastelusta ja huonoista tavoista huolimatta romaneilla esitetään novellissa olevan omat sääntönsä ja jopa hyveensä, joita tulee noudattaa. Novellin päähenkilö Preciosa on poikkeuksellisen kaunis, lahjakas ja viisas. Nuoresta iästään huolimatta hän herättää huomiota nokkelalla sanankäytöllään, terävillä huomautuksillaan ja upealla laulullaan. Novellin rakkaustarinakin on hieno. Nuori, varakas mies ihastuu Preciosaan, joka miehen rakkautta koetellakseen asettaa ehdon: miehen on kaksi vuotta elettävä mustalaisena mustalaisten joukossa.

Upea kuvio kylläkin hieman vesittyy minun makuuni lopussa: Preciosakaan ei ole ”aito” mustalaistyttö, vaan hänet on pienenä siepattu leiriin. ”Veren voima” on siis kyseessä tässäkin tapauksessa: Preciosa on liian täydellinen ollakseen ”vain” mustalainen. – Jos Cervantes pääsisi kurkistamaan 2000-luvulle, voisi hän yllättyä: tunnusleimaisen espanjalaisen kulttuurin ytimessä on tällä hetkellä flamenco ja härkätaistelu, joissa molemmissa romaneilla on vahva rooli. Monilla matadoreilla on ollut romanitaustaista verenperintöä ja toisaalta flamenco on kuulunut kiertelevien romanitanssijoiden ja -musisoijien ohjelmistoon.

Koirien keskustelussa elämästään kertova koira äityy haukkumaan toistakin vähemmistöä, juutalaisia. Kun tarinaansa kertova koira on aikansa esitellyt juutalaisten huonoja puolia, toinen koira tiivistää ystävysten yhteisen näkemyksen. Vieläpä tavalla, joka 1930-40-lukujen tapahtumat huomioon ottaen tuntuu pelottavalta ennustukselta:

Aiemminkin on mietitty keinoja mainittuihin ongelmiin, joihin ohimennen viittasit – tiedän kyllä hyvin, mikä kaikki jäi mainitsematta – mutta tähän mennessä sopivaa ratkaisua ei ole löytynyt. Toisaalta, kun otetaan huomioon, millaisia kyykäärmeitä Espanja joutuu kantamaan povellaan, voimme varmaankin odottaa, että joku valtakuntamme lukuisista viisaista vahdinpitäjistä keksii jumalan johdatuksella varman, nopean ja toimivan ratkaisun tähän suunnattomaan ongelmaan.

 Lopullista ratkaisua ei tosin yrittänyt Espanjan viisaat vaan saksalaiset.

                                                   ——————-

Huomaan esitelleeni novellikokoelmaa poimien sieltä aiheita ja teemoja, jotka saattavat herättää mahdollisessa lukijassani enemmän vastustusta ja inhoa kuin mielenkiintoa ja innostusta kirjan lukemiseen. Korjattakoon asiaa toteamalla, että juuri 1600-luvun alun yhteiskunnallisen tilanteen ja asenneilmapiirin läsnäolo tekee Cervantesin novellikokoelmasta lukemisen arvoisen. Kiinnostavaa on mm. Espanjan suurvalta-asema: se puolustaa kristinuskoa idässä turkkilaisia vastaan ja katolisuutta pohjoisessa protestantteja, erityisesti Englantia vastaan. Nämä kiistat esiintyvät monissa kokoelman novelleista – niin paljon, että oli itsekin taas otettava historiankirjat käteen ja tutkiskeltava, millainen Euroopan poliittinen tilanne tuohon aikaan oli.

Ja kirjallisuuden klassikkojen harrastajalle Opettavaisia kertomuksia täydentää kuvaa Cervantesin kirjailijuudesta: Don Quijotea pidetään eurooppalaisen modernin romaanin alkusoittona – mutta usein jää mainitsematta, että Cervantes vaikutti myös hyvin paljon novelliin kirjallisuuden lajina.

Read Full Post »

%d bloggers like this: