Lukuhetkiä

Koska julkisella paikalla lukeminen vaikuttaa viime viikonloppuna kirjoittamani postauksen kommenteista päätellen kiinnostavalta aiheelta, niin muistelenpa paria erityisen hyvin mieleeni jäänyttä kertaa. Ja tähän muisteluun liittyen vaihdan samalla Jäljen äänen profiilikuvan – tosin vain joksikin aikaa, sillä oman kuvani esittely ei ole blogini varsinainen tarkoitus. Tällä kertaa se vain sattuu liittymään aiheeseen.

Kuva (joka on julkaistu aiemminkin tässä blogissa kirjamatkapäiväkirjan yhteydessä) on Triestestä, vanhan kaupungin vieressä/keskellä olevalta kukkulalta, jolla sijaitsee San Giuston linna ja katedraali. Päivä, 7. heinäkuuta 2007,  oli helteinen, mutta tavoilleni uskollisesti raahasin repussa mukanani useampaakin opusta omatoimisella kaupunkikierroksellamme. Tunnetun triesteläisen kirjailijan ja viime vuosina nobel-suosikkeihinkin lukeutuneen Claudio Magrisin teosta Mikrokosmoksia (1997, suom. Hannimari Heino, 2002, Wsoy) tuli luettua matkan varrella pariinkin otteeseen – kuva ei siis ole lavastettu, vaikka se vaikuttaa ainakin minusta näin jälkeenpäin katsottuna epäilyttävän asetelmalliselta.

Taustalla avartuu näkymä laaksoon ja kaupunkiin, ja kuvaan mahtuu toinenkin lukija – mahdollisesti paljasjalkainen triesteläinen, sillä naisella on pieni koira mukanaan. Ainakin hän on paljasolkapäinen, mikä viitteellisyydessään mukavasti pehmentää kuvan tunnelmaa – ja piilossa olevat kasvot luovat samalla jännitettä: kuka on tuo nainen, miltä hän näyttää jne. Valitettavasti myös naisen lukema kirja jää arvoitukseksi – edes se, että hän lukee, ei kuvassa tule esille. Oman muistikuvani mukaan naisessa (koirineen) oli paikan henkeen sopivaa tyyliä, eikä hän niinkään ”pukeutunut kirjaan” vaan koko taustalla olevaan maisemaan. Varsinaisen kuvauksen kohteena olen kuitenkin minä, enkä taida H&M-housuineni (rajasin kuvasta pois, mutta kokonaisvaikutelmaa pääsee tarkastelemaan postauksen alun linkistä) päästä lähellekään samaa …

Magrisin teoksen lukeminen keskellä Triesteä (ja nuo housut …) alleviivaa turistin statustani. Minua se ei haittaa: on ihan mukavaa olla turisti, vieläpä kirjaturisti. – Näyttäisin lukevan teoksen alkupuolta, mutta se ei kerro koko totuutta, koska kirjaa tuli lähinnä selailtua ja luettua muutamia kohtia sieltä täältä. Erään kohdan muistan lukeneeni varmasti tuolla kukkulalla, koska siitä keskusteltiin matkalla alas. Katkelma on kuvaus Triesten kaupunginpuiston kansoittaneista kissoista:

Kissa ei tee mitään, se yksinkertaisesti vain on, kuin valtias. Se istuu, kyyristyy, makaa. Se on jo itsessään vakuuttava, se ei odota mitään eikä ole kenestäkään riippuvainen, se riittää itselleen. Sen elämänrytmi on täydellinen, se laajenee ja supistuu kuin sen pupillit, samankeskisenä ja keskihakuisena ilman että sen tarvitsee poukkoilla henkihieverissä jonkun alituisen kiusanhengen perässä. Sen makuuasennossa on yleensä vaistonvaraista, metafyysistä arvokkuutta. Kun me käymme makuulle, me lepäämme, nukumme, rakastelemme, teemme aina jotakin, ja nousemme heti kun olemme asiamme tehneet, mutta kissa vain on, kuten mekin silloin kun käymme pitkäksemme meren rantaan vain ollaksemme siinä kaiken armoilla. Kissa on hetken jumala, huoleton ja saavuttamaton.

Vanhassa kaupungissa kukkulan rinteillä näimme nimittäin paljon kissoja, joku seurasikin meitä pitkän matkaa. Ei oikein selvinnyt, olivatko ne villiintyneitä kujakissoja vai ”vapaa-aikaansa” kaduilla viettäviä kotikissoja. Ehkä molempia.

____________

Magrisin Mikrokosmoksia sopii mitä parhaimmin kirjaturistin käteen Triestessä – mutta on minulla muistoja toisenlaisistakin lukuhetkistä: sellaisista, joissa on enemmän tunnetta, särmää ja riitasointujakin. – Niistä minulle henkilökohtaisesti ehkä tärkein on muisto loppukesältä 1993, kun istuin Jaalan kirkon portailla lukemassa Arto Mellerin runokokoelmaa Johny B. Goethe (1988, Otava). Siinäkin on muuten erässä runossa kuvattu kissaa (katkelma, Kissa pistoksissa):

mä oon kolli joka koluaa
sun nurkissa
alla ikkunasi mouruaa
sillä kynsillä
jotka sä sait
sun täytyy saalistaa

  sä oot sisäsiisti tapaus, ja sisällä
  sull on kermaa kupissa
  mulla nälkä on, mä oon kissa
                     pistoksissa

– Valitettavasti tuosta lukuhetkestä ei ole kuvaa, sillä se paljastaisi sekunnin murto-osassa tilanteeseen liittyvän erityisyyden: olin pukeutunut armeijan harmaisiin, loma-asuun. Sotilasvalatilaisuus oli päättynyt jonkin aikaa sitten, väki ympäristöstä lähtenyt, ja minä olin kävellyt kirkon portaille sovitulle kohtauspaikalle odottelemaan hakijaa. En tiennyt aivan tarkkaan, milloin hän tulisi. Vuonna 1993 elettiin vielä kännykätöntä aikaa, joka nyt tuntuu kovin kaukaiselta. Siihen sisältyi kuitenkin oma romantiikkansa – kohtaamiset sovittiin jopa päiviä ennen, eikä mahdollisista viivytyksistä voinut viime hetkellä tiedottaa. Niinpä kyytiään odottavan piti vain odottaa – ja siksi kirjaa kannatti aina pitää mukana.

Olin saanut kyseisen Mellerin kokoelman syntymäpäivälahjaksi vain muutamaa päivää aiemmin. Runokokoelmana se oli (ja on yhä) hyvä, ei kuitenkaan mikään ylivertainen mestariteos, mutta  minulle sillä oli suuri henkilökohtainen merkitys – kuten yleensäkin kirjoilla oli  tuon 8 kuukautta kestäneen absurdin elämänjakson aikana. Jos Don Quijotelle tai Emma Bovarylle kirjat aiheuttivat liikoja romanttisia päiväunia ja pakoa todellisuudesta, niin minulle kirjat olivat armeija-aikana nimenomaan pakoa todellisuuteen. (Jopa Zane Greyn romaanit, joita muistaakseni luin yhden viikonlopun aikana peräti viisi kappaletta jouduttuani yllättäen varuskuntasairaalaan – tarjonta ei ollut kummoinen, oli luettava mitä hyllystä löytyi.) – Kirjojen ”todellisuus” tuntui huomattavasti omaa tilannettani todellisemmalta.

Tuohon lukutuokioon Jaalan kirkon portailla tiivistyy siis valtavasti asioita. Lisäksi se oli tavallista merkityksentäyteisempi välitila armeijan ja vapauden rajapinnalla: hetkeä aiemmin oli nähty patriotismin kliimaksi, lausuttu suuria sanoja ja koettu jossain määrin ulkopuolisuuden tunnetta – ja kohta pääsisin minulle tärkeän ihmisen kyytiin ja astuisin taas kokonaan toiseen maailmaan. – Mutta tuo välitila, kirkon portaat, minä ja Melleri; en osaa sitä oikein sanoiksi pukea, ehkä mahdollinen lukijani on kokenut jotain vastaavaa ja ymmärtää mitä tarkoitan.

Arto Mellerin runoista pidin noihin aikoihin paljon, kokoelmat tuli luettua tarkkaan ja useampaan otteeseen. Vaikutuksen teki Mellerin hieno sanankäyttö (välillä hengästyttävän metaforinen, välillä pelkistetty), sivistynyt ja kirjalliset juurensa tunteva mutta silti epäakateeminen ote, rohkeus sanoa ja kuvata sekä jonkinlainen rock-henkisyys. –  Mainio runo-uhossaan on esimerkiksi  tuo kokoelman aloittava nimiruno Johny B. Goethe:

Kuule hei lauri älä ala
ihan totta stikkaa vaan spaddu
ja lähe vetää
                 Älä mulle ala, älä ala
Kato
Näin On Näppäimet
qwertyuiopåü

– Vaikka nykyrunouden kenttä on laaja, monipolvinen ja mielenkiintoinen, niin kyllä minulle usein runouutuuksia lukiessani tulee edelleen Melleriä ikävä.

Usein.

Ja kyllä aina välillä tulee myös muisteltua tuota lukutuokiota Jaalassa kauan sitten. Lämmöllä.

Read Full Post »

Ymmärrättehän

Vanhoista kreikkalaisista myyteistä eräs hienoimmista on Orfeuksen ja Eurydiken tarina. Orfeus on taitava runonlaulaja ja soittaja, ja Eurydike hänen nuori vaimonsa. Nuoren parin onni loppuu kuitenkin lyhyeen: Eurydike astui myrkkykäärmeen päälle ja kuolee sen puremaan. Orfeus suree vaimoaan ja lähtee lopulta Haadekseen, kuoleman valtakuntaan, etsimään rakastettuaan. Hän saakin soitollaan taivuteltua Manalan jumalat puolelleen. Orfeus saa viedä Eurydiken mukanaan – kuitenkin yhdellä ehdolla: Eurydiken on seurattava Orfeusta, mutta Orfeus ei saa katsoa taakseen ennen kuin molemmat ovat päässeet ulos Manalasta. – Valitettavasti Orfeus ei malta odottaa vaan vilkaisee taakseen liian aikaisin. Sen tehdessään näkee hän Eurydiken vaipuvan takaisin kuoleman valtakunnan hämäriin.

Triesteläinen kirjailija Claudio Magris on kirjoittanut Orfeuksen ja Eurydiken tarinaan pohjautuvan pienoisromaanin Ymmärrättehän (suom. Hannimari Heino, 2007, ai-ai). Teos koostuu yksinomaan pitkästä monologista, jossa vanha nainen kertoo tilanteestaan, muistoistaan ja parisuhteestaan. Nainen on joutunut lähtemään kotoaan vanhainkotiin, sillä hän on saanut vakavan tulehduksen, joka vaatii hoitoa. Naisen mies – joka on runoilija – on jäänyt kotiin eikä oikein osaa tulla toimeen yksinään. Monologissaan nainen kertoo miehen ongelmista ja siitä, kuinka tämä lähettelee hienosti muotoiltuja kirjeitä ja vetoomuksia vanhainkodin johtajalle, jotta tämä päästäisi naisen jo kotihoitoon.

Monologi ei kuitenkaan ole pelkästään samankaltainen antiikin tarun kanssa. Se myös sekoittuu siihen – vanhainkoti merkitsee kuoleman valtakuntaa enemmänkin kuin vain vertauskuvallisesti. Naisen kuvaama elämä vanhainkodissa ei enää ole varsinaista elämää, eikä vanhainkodista ole paluuta – edessä on vain hämärtyminen ja haipuminen varjoihin, kuolemaan. Julma vertaus, mutta herättää paljon aiheellisia ajatuksia ja kysymyksiä vanhusten asemasta. Monologin voi myös tulkita niin, että nainen on jo kuollut, ja vanhainkoti tarkoittaa todellakin kuolleiden valtakuntaa. Puheensa nainen osoittaa vanhainkodin johtajalle, jolla on valta kodin asukkeihin – ja toisaalta hän puhuu myös Haadekselle, kuoleman valtakunnan kuninkaalle, joka on ollut olemassa ”aikojen alusta saakka”:

Te, herra johtaja, tunnette ihmissydämen paremmin kuin kukaan. Äärettömän kauan, aina aikojen alusta asti olette nähnyt, miten se on paisunut mahtipontisesti, sykkinyt haltioissaan, avautunut auliisti silloin, kun sille on sopinut ja sulkeutunut tunteettomasti, kun on toden teolla koittanut tullimaksun aika – alati hyväuskoisena, toki, kaikkihan ovat mielissään, kun oma herkkänahkaisuus panee kärsimään niin suuresti ja sitä liikuttuu sydänjuuriaan myöten nähdessään toisten kärsivän, kun on itse heitä ensin tahattomasti haavoittanut.

Kuten monologeissa yleensäkin, myös tässä tapauksessa puheella tuntuu olevan monta mahdollista kuulijaa. Nainen osoittaa sanansa vanhainkodin johtajalle, mutta kuten puheestakin käy ilmi, johtaja ei varsinaisesti ole läsnä kuulemassa. Mutta kenties se toinen, varsinainen Kuoleman kuningas kuulee. Paljon kuultavaa monologissa olisi myös naisen miehellä, sillä puhe paljastaa monia asioita heidän suhteestaan. Ja ennen kaikkea monologi on puhetta naiselle itselleen. Se on osa vanhan ihmisen henkilökohtaista tilintekoa oman elämänsä kanssa.

Magrisin pienoisromaani kertoo vanhuuden/kuoleman problematiikan lisäksi myös naiseudesta, naisena elämisestä. Monologin puhuja on elänyt runoilijan vaimona, hoitanut kotiaskareet ja auttanut boheemia runoilijamiestään tämän työssä. Hän on kirjoittanut puhtaaksi miehensä tekstejä ja jopa parannellutkin niitä. Sen lisäksi hän on toiminut myös miehensä muusana, innoituksen lähteenä. Hänen rooliinsa naisena onkin yhdistynyt sekä muusan että äidin tehtävät. Hän on ollut miehelleen sekä rakastettu Eurydike että äiti Kalliope – tarussa Kalliope on Orfeuksen äiti ja kertovan runon muusa. Monologi on tilinteon lisäksi myös näyte naisen omista taidoista ilmaista ajatuksia ja tunteita runouden todellisuutta heijastellen.

Kiinnostavinta monologissa on kuitenkin myytin uudelleentulkinta. Kun mies tulee hakemaan naista vanhainkodista, nainen itse päättääkin jäädä. Hämyinen maailma on jo saanut hänestä otteen, eikä hänelläenää ole intoa palata takaisin kotiin, vanhaan rooliinsa. Ja toisaalta miehenkin motiivit epäilyttävät häntä: hänhän on vain miehensä muusa, innoituksen lähde – kenties mies haluaa hänet takaisin ainoastaan päästäkseen kirjoittamaan vanhainkodin (= manalan) elämästä. Juuri ennen kuin nainen pääsee ulos, hän huutaa miestään, joka tietysti vilkaisee taakseen. Tämän tulkinnan monologin puhuja esittää myös Orfeuksen ja Eurydiken tarinastakin. Orfeus ei siis olisikaan syypää siihen, että Eurydike joutuu jäämään Manalaan, vaan Eurydike tekee päätöksen itse.

Saattaa olla, että näin tapahtuikin. Runoilijan vaimon ja muusan roolissakin oli varmasti omat huonot puolensa, eikä Eurydike kenties enää kerran jo maailmasta luovuttuaan halunnut palata takaisin vanhaan elämäänsä, Orfeuksen varjoon. Ottamalla kohtalonsa omiin käsiin hän tekisi edes hetkeksi itsestään aktiivisen toimijan, vaikkakin siitä olisi maksettava kova hinta. – Pienellä näkökulman muutoksella ikiaikainen traaginen rakkaustarina muuttuisi feministissävytteiseksi mielipiteenilmaukseksi, jonka mukaan Manalassakin on parempi olla kuin runoilijan vaimona …

Read Full Post »

Kesämatka07: Trieste

7.7. lauantai

Duinon linnasta suuntaamme takaisin omille jäljillemme ja ajamme Triesteen. Ensi kertaa kaupungissa vierailevan on hieman vaikea hahmottaa kokonaisuutta: ydinkeskustan kävelykadut löytyvät vasta pienen etsiskelyn jälkeen. Nälkä pakottaa etsimään ruokaa paahteisten katujen ruokapaikoista, mutta tuloksetta. Vaikka keskustassa on paljon turisteja, niin italialaiset pitävät kiinni omasta kulttuuristaan ja siestastaan – lounasaika on jo ohi, ja alkupaloja lukuun ottamatta varsinaista ruokaa tarjoillaan vasta illalla.

Syyn siestaan tajuamme konkreettisesti istuessamme keskustan ainoan päiväsaikaan palvelevan pizzerian helvetillisen kuumalla terassilla. Tuntuu siltä, kuin olisi lämmittänyt saunan ruokaa tehdessään ja mennyt sitten lauteille syömään. Ohikulkijat puistelevat päätään nähdessään ihmisruumiin sietokykyä uhmaavan yrityksemme – minäkin puistelen päätäni, tosin ihan vain pysyäkseni tajuissani auringon porottaessa suoraan takaraivooni.

Trieste on tunnettu kuuluisista kirjailijoistaan. Vladimir Bartol ja Boris Pahor ovat olleet tärkeitä identiteetin rakentajia kaupungin sloveenivähemmistölle, ja Italo Svevo sekä Umberto Saba (molemmat taiteilijanimiä) ovat taas kirjoittaneet italiaksi. Jälkimmäisen Triestessä pitämä antikvariaatti kantaa edelleen Umberto Saban nimeä. Ja kirjakaupan lähistöllä sijaitsee kahvila, jonka seinässä oleva kyltti kertoo, että Italo Svevo ja James Joyce ovat viettäneet siellä aikaansa.

Joyce onkin kirjailijoista varmasti tunnetuin. Hänen kuuluisin teos Odysseuskaan ei luultavasti kerro pelkästään Dublinista vaan todennäköisesti myös Triestestä – kirjoittihan Joyce romaaniaan juuri täällä, siihen aikaan Itävallalle kuuluneen tärkeän satamakaupungin sykkeessä. Vaikka Odysseuksen tapahtumat sijoittuvat tiukasti Dubliniin, esikuvat Joycen kuvauksille katujen ihmisistä, kapakoista ja ilotaloista eivät siis löydy pelkästään Dublinista, kuten Bloomsdaytaan joka vuosi 16. kesäkuuta viettävät dublinilaiset Joyce-fanit ehkä haluaisivat ajatella. Kerrotaan myös, että Joyce olisi pitänyt ystäväänsä Italo Svevoa jonkinlaisena esikuvana Harold Bloomille kirjoittaessaan romaaniaan.

Samankaltaisia ajatuksia esittää myös tämän hetken triesteläisistä kirjailijoista lienee tunnetuin: Claudio Magris. Teoksessaan Mikrokosmoksia (1997, suom. Hannimari Heino, 2002, Wsoy) Magris tekee kiehtovia kulttuurihistoriallisia matkoja Triesten alueelle ja lähiseudulle. Asemapaikkanaan hän pitää San Marcon kahvilaa, jossa valitettavasti emme ennätä lyhyellä Triesten vierailullamme käydä: San Marcon kahvilasta Magris aloittaa matkansa, ja sinne hän lopulta päätyy takaisin. Mikrokosmoksia-kirjan luvussa, jossa Magris kulkee Triesten Kaupunginpuistossa, hän nähdessään Joycen patsaan kuvaa tämän suhdetta Triesteen seuraavasti:

Trieste oli anakronismi ja nebeneinander, ranta jonne historian jätteet ovat kasaantuneet ja jossa kaikki ja kaiken ristiriitaisuus elää tasaväkisenä; irredentismi ja uskollisuus Habsburgeille, italialainen patriotismi sekä saksalaiset ja slaavilaiset sukunimet, Apollo ja Merkurius. Tässä Adrianmeren umpikujassa historia on kerä jonka langat vyyhteytyvät ja sotkeutuvat toisiinsa.

Erityisesti viimeinen virke tuntuu osuvalta luonnehdinnalta ainakin sen perusteella, mitä olen Triesten historiaan ja siitä kertovaan kirjallisuuteen tutustunut.

Kun kävelee kaupungin keskustan vilkkailta kaduilta roomalaisen amfiteatterin kohdalle ja alkaa nousta ylös kukkulalle, pääsee aistimaan Triesten vanhan kaupungin tunnelmaa. Toisella vuosisadalla rakennettu amfiteatteri on todiste siitä, että historia ulottuu täällä kauas. Lopulta päätyy ylös San Giuston linnan ja katedraalin luo. Näkymät ylhäältä ovat avarat: jos olisin triesteläinen, tulisin varmasti usein lueskelemaan tänne, kaupungin äärelle.

 

– Toteutamme siis jälleen kerran matkailijan perustarvetta: on päästävä paikkoihin, joista näkee kauas. Matkailijan romantiikkaan taipuvainen sielu kaipaa asettumista kaiken yläpuolelle, uskotellen siten itselleen, että jo pelkkä viipyilevä katse voi ottaa maiseman omakseen. Valitettavasti maiseman kokemiseen liittyy lähes välittömästi suru ja haikeus, jonka tuntee tietäessään, että kyse on vain lyhyestä hetkestä: kohta on lähdettävä pois ja jätettävä näky taakseen. Muistikuvat tietysti säilyvät, mutta mielen ahtaisiin kopperoihin suljettu muisto on vain surkea kaiku alkuperäisestä kokemuksesta. Siksi matkailija onkin tuomittu loputtomaan etsimiseen ja itsensä ylentämiseen maiseman herraksi aina kun se vain on mahdollista.

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Harzin alueelta Tonavalle

27.6. keskiviikko

Yöpyminen leirintäalueella lähellä Bad Gandersheimia – pieni kaupunki Harz-alueen tuntumassa, Hannoverista jonkin matkaa etelään pitkin tietä A7 – osoittautuu edulliseksi: 15 euroa. Muutenkaan matkakassa ei tunnu alkumatkalla juurikaan hupenevan, sillä rahaa kuluu lähinnä vain bensaan, huoltoasemalounaisiin ja leirintäalueella trangialla kokattuihin illallisiin. Ajopäivien harvoihin hyviin puoliin kuuluu se, että ei juurikaan ole mahdollisuuksia eikä aikaa rahojen tuhlaamiseen.

Harz-vuoristo on maastoltaan huomattavasti kiinnostavampaa kuin pohjoisen Saksan maataloudelle ja teollisuudelle valjastetut alueet. On metsää ja vanhaa, kulunutta vuoristoa, joka jo ulkonäkönsä perusteella on varsin otollista herättämään mielikuvituksen. Valitettavasti tälläkään reissulla ei aikataulu anna myöten mennä etsimään Grimmin veljesten keräämien satujen syntyseutuja Pohjois-Hesseniin. Jossakin Kasselin pohjoispuolella sijaitsee vanha Sababurgin linna, joka on innoittanut sadunkertojia: kerrotaan sadun Prinsessa Ruususesta syntyneen siitä, että linna oli aikoinaan vuosikausia tyhjillään ja ruusupensaat alkoivat rehottaa …

Kuuntelemme autossa Sinuhe egyptiläistä. On tuskastuttavaa seurata, kuinka Sinuhen hullunrakkaus petolliseen Neferneferneferiin ajaa hänet sekä hänen vanhempansa tuhoon. Aluksi koettu sympatia Sinuhea kohtaan vaihtuu vähitellen raivoksi: niin typerä hän on. Toisaalta Sinuhen elämästä ei syntyisi suurta tarinaa ilman katastrofia. Ilman Neferneferneferiä hän olisi jäänyt Thebaan lääkäriksi, kokematta lukuisia seikkailuja monissa eri maissa. 

Theban kiihkon kuvaus tuntuu hieman omituiselta rinnastettuna harmaaseen ja sateiseen Keski-Saksan maisemaan. (Tosin moottoritien autoilukulttuurin kiihkossa on ripaus samaa heittäytymistä – ohi suihkii autoja 200 km/h, koko ajan pitää olla varuillaan niin edessä kulkevista kuin takana tulevistakin.) Sinuhe puhuu paljon paitsi jumalista niin myös Egyptin myyttisestä alkuvoiman lähteestä – Niilistä. Meidän matkamme vie päivän aikana Harzin vuoristoalueelta toiselle tärkeälle virralle, Tonavalle, joka virtaa kahdeksan maan halki Saksasta Mustallemerelle. Eikä se virtaa kuten muut Euroopan suuret joet, vaan ainoana lännestä itään, kuin uhmaten jokien lainalaisuuksia.

Mutta Tonava olisikin jo aivan oman matkansa aihe. Sille matkalle ottaisin oppaakseni ehdottomasti ainakin Claudio Magrisin kirjoittaman mittavan teoksen Tonava (1986, suom. 2000, WSOY). Italialainen Magris luotsaa lukijansa läpi kahdeksan maan kertoen Tonavan varren kaupungeista, niiden historiasta ja erilaisista kulttuureista, todellisista ja fiktiivisistä henkilöistä. Kirjan 170 luvussa kuvataan kymmeniä kaupunkeja ja ihmiskohtaloita: paljastetaan, kuinka Günzburgin luostarissa piiloteltiin toisen maailmasodan jälkeen Mengeleä; kuljetaan Mauthausenin keskitysleirin Kuolemanportaita alas pakkotyöleirin kivilouhokseen; kerrotaan turkkilaisesta Kara Mustafasta, joka toi armeijansa mukana vuonna 1683 Wienin piiritykseen myös 1500 jalkavaimoaan; etsitään Tonavan päätepistettä Mustanmeren rannalla.

Tonavan ylitettyämme pystytämme telttamme leirintäalueelle melko lähelle Regensburgia. Vaikka päivällä sää on ollut melko huono, niin toivottavasti teltalta näkyvä kaksoissateenkaari on lupaus paremmasta.

(kuvan otti tinkatinka)

Read Full Post »